Avainsana-arkisto: 1900-luku

Valtaa ja politiikkaa Jumalan Valtakunnan puolesta


Vanhoillislestadiolaisuus on myös poliittinen, ei vain hengellinen liike.

Lapin yliopiston tutkija, YTM  Tapio Nykänen väittelee syyskuussa aiheenaan vanhoillislestadiolaisuuden ja politiikan suhde. Nykäsen väitöskirja poliittisesta lestadiolaisuudesta  on nimeltään Kahden valtakunnan kansalaiset – vanhoillislestadiolaisuuden poliittinen teologia.  Tutkimuksessa tarkastellaan sitä,  millä tavoin vanhoillislestadiolaisuuden teologia on herätysliikkeen historiassa politisoitunut. Lue koko artikkeli…

Mainokset

10 kommenttia

Kategoria(t): hajaannukset, Helsingin Sanomat, historia, hoitokokoukset, johtajat, johtokunta, Jumala, kannanotot, kasvatus, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, kuuliaisuus, lähihistoria, leimaaminen, manipulointi, normit, norms, painostaminen, Päivämies, pelko, pelot, rahoitus, retoriikka, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, tasa-arvo, totteleminen, tutkimus, vallankäyttö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys

Mari Leppänen: Monet lestadiolaispapit kannattavat naispappeutta – SRK tyrmännyt toistuvasti ehdotuksen


Helsingin piispa Irja Askola vihkii sunnuntaina Helsingin tuomiokirkossa teologian maisteri N.N.:n ja teologian tohtori Y. Y.:n papin virkaan. Historialliseksi ordinaation tekee se, että vihittävät ovat ensimmäiset vanhoillislestadiolaiset naiset, jotka ovat antamassa pappislupauksensa ja ottamassa vastaan papin viran.

Uutinen saattaa olla totta lähitulevaisuudessa.

– Suhtaudun myönteisesti naisten pappeuteen, toki tiedostaen oman hengellisen taustayhteisön kannan. Pidän naisten pappeutta toivottavana myös lestadiolaisessa herätysliikkeessä, sanoo Mari Leppänen, filosofian maisteri, tutkija ja Liedon seurakunnan tiedottaja.  Hän on käynnistänyt vanhoillislestadiolaisten naisten hengellistä toimintaa kirkossa koskevan tutkimushankkeen.

Hän toivoo herätysliikkeeseen lisää keskustelua pappisvirasta ja kannattaa erilaisten näkökantojen kuulemista asiasta.

Myös Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen on todennut analyysissaan, että naisten asema vanhoillislestadiolaisuudessa on 2000-luvulla näkymätön. Tilannetta voidaan pitää paradoksaalisena esimerkiksi liikkeen varhaishistoriaan nähden. Pentikäinen on pohtinut, uhkaako lestadiolaisuutta tulevaisuudessa jääminen kirkon marginaaliin, siitä huolimatta, että nykyisin kirkon viroissa työskentelee jo suhteellisen paljon vl-pappeja.

Leppäsen ja Pentikäisen arvioiden mukaan naispappeuden kannatus liikkeen sisällä on kuitenkin selvästi vahvistumassa. Samaan on viitannut myös tutkija Hanna-Leena Nissilä haastattelussa 2009.

Vaietut naiset

Keskustelu naisten roolista ja naispappeudesta lestadiolaisuudessa on siis vauhdittunut herätysliikkeen sisällä 2000-luvulla. Keskustelu käynnistyi anonyymina nettikeskusteluna eri foorumeilla, esimerkiksi Mopin palstalla vuonna 2007.  Keskustelu osoittautuikin niin kiinnostavaksi, että nimimerkki Doulos totesi:

– Eräässä lähteessä mainittiin ”vaikenevat naiset”, mutta osuva kuvaus tästä osasta liikkeemme historiaa voisi olla ”vaietut naiset”. Jos ja kun naisen asemaa saarnaajina lestadiolaisessa herätysliikkeessä on tutkittu näin laajasti ja tarkoin, herää vahva kysymys siitä, minkä takia asiasta ei avoimemmin keskustella (eikö oikeasti ole tietoa) sekä tietenkin, miksi kanta naisten saarnavirkaan on tänä päivänä täysin erilainen kuin liikkeen alkuaikoina (Pyhä Henkihän kirkastaa asioita vain yhdellä tavalla).

Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 2009 Kotimaan artikkelissa todettiin, että vanhoillislestadiolaisuuden sisällä on käynnissä asennemuutos.  On niitä, jotka enemmän tai vähemmän avoimesti toivovat vl-naisia papinvirkaan ja samaten SRK:n johtokunnan jäseniksi.

Herätysliikkeessä oli alkanut samantapainen vaihe kuin naisten roolin suhteen on vallinnut kirkossakin, moniäänisyys. Erilaiset näkemykset eivät merkitse enää ehdottomasti liikkeestä irrottautumista tai siitä erottamistakaan. Uskovaiset ihmiset eivät myöskään jätä hengellistä kotiaan, vaikka eivät olekaan saaneet ehdotuksilleen johdon kannatusta (Kotimaa 2.7.2009).

SRK torjui naispappeuden 1984

Vuonna 1986 kirkolliskokous hyväksyi naiset papin virkaan. Jo tätä ennen oli tehty SRK:n päätös siitä, että vanhoillislestadiolaiset asettuvat vastustamaan  naisen pappisvirkaa kirkolliskokouksessa asiasta päätettäessä.

Vanhoillislestadiolaiset naiset eivät osallistuneet päätöksentekoon, sillä SRK:n johtokuntaan ja maallikkopuhujiin  ei kuulunut silloin, kuten ei nykyisinkään, yhtään naista.

Tiettävästi naisia saatettiin valita paikallisten rauhanyhdistysten johtokuntiin jo 1950-60-luvulla. Esimerkiksi vuonna 1956 valittiin Oulun rauhanyhdistyksen johtokunnan jäseneksi Betty Kuusikko. (Kupsala 1995.) Yhä nykyisinkään tämä ei ole aivan yleistä, mutta joissa kin rauhanyhdistyksissä naisia on valittu johtokuntiin.

SRK:n johtokunnan 1984 tekemän päätöksen mukaan vl-papit suostuvat kuitenkin työskentelemään tule-vien naispuolisten kollegojensa kanssa yhteistyössä evankelis-luterilaisen kirkon työtehtävissä. Tahdottiin pysytellä edelleen rakentavasti kirkon sisällä. Liikkeessä ei sittenkään nähty naispappeutta erityisen ratkaisevana erottavana tekijänä, toisin kuin esimerkiksi SLEY:n piirissä.

-Naispappeus ei kuitenkaan ole kirkon elämän ja kuoleman kysymys. Olemme perustaneet oman Raamatun mukaisen kantamme, silloin kun sitä on kysytty, nyt tyydymme kirkon kantaan, silloinen SRK:n johtokunnan jäsen, espoolainen Väinö Sivula totesi Kirkko ja kaupunki -lehdessä 1988.

– Me emme tahdo olla jatkuvassa sodassa kirkon tai muitten tahojen kanssa. Pääasia on, että olemme ilmaisseet kantamme.

SRK:n ratkaisu oli pettymys herätysliikkeen valistuneimmille, mutta ilmeisen itsestään selvä ja ongelmaton suurelle osalle rivijäseniä.

Visioita Juha Pentikäisestä Mari Leppäseen

On hyvä kuitenkin muistaa, että jo vuonna 1986 esimerkiksi professori Juha Pentikäinen, itse seurapuhujanakin toiminut vaikuttajahahmo, oli omassa arviossaan ennakkoon sitä mieltä, että vanhoillislestadiolaisuudessa tullaan hyväksymään naisten pappeus yhdessä Suomen evl-kirkon ratkaisua.

”Pentikäinen toteaa, että hän hyväksyy naispappeuden, kun kirkolliskokous päättää asiasta. Myös lestadiolainen herätysliike hyväksyy hänen nähdäkseen sen.” (Kaleva 21.1.1986.)

Juha Pentikäinen erehtyi ennusteessaan ainakin runsaat 25 vuotta. Hän oli odottanut herätysliikkeen johdolta näkemyksellisyyttä, johon se ei vielä silloin kyennyt. Aika näyttää, kykeneekö se tähän nyt.

Nyt, 2010,  kysymys on nousemassa herätysliikkeen ratkaistavaksi uudestaan  – ja kysymyksen pohdinta jatkuu Pentikäisen perheen seuraavassa polvessa.

Helmikuussa 2011 Juha Pentikäinen ilmaisi Kotimaa 24:n haastattelussa kantansa pysyneet edelleen samana.  Hän uskoo edelleen, kuten 1980-luvullakin, että naisten pappeus tulee toteutumaan myös lestadiolaisen liikkeessä.

Useat vanhoillislestadiolaiset papit ja naisteologit ovat käynnistäneet keskustelun SRK:n  johdon kanssa vanhoillislestadiolaisten naisten oikeudesta hakea pappisvihkimystä ja toimia seurakuntavirassa.

Liedon seurakunnassa tiedottajana työskentelevä tutkija Mari Leppänen valmistelee parhaillaan pro gradu -työtään siitä, miten vanhoillislestadiolaiset teologinaiset osallistuivat naispappeus-keskusteluun.  Leppäsellä on valmisteilla myös aiheeseen liittyvä väitöskirja,  jossa hänen aiheenaan on  naisteologien rooli lestadiolaisuudessa 1900-luvulla. Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt apurahan tutkimukseen. Leppänen on itse lisäksi aktiivi poliittinen vaikuttaja ja työskentelee kunnanvaltuustossa keskustapuolueen ryhmässä.

Lestadiolaisnaiset sananjulistajia ja aktiivisia vaikuttajia kirkossa – ennen vanhaan 

Naisten ääni ei nykyisin kuulu vanhoillislestadiolaisuuden virallisessa julkisuudessa, sillä vain miehet puhuvat julkisesti ja vain he käyttävät päätösvaltaaherätysliikkeen asioissa, Mari Leppänen toteaa.

Naisilla oli kuitenkin huomattavan aktiivinen rooli herätysliikkeen alkuvuosina, aina 1800-luvun lopulle saakka. Naiset toimivat sananjulistajina miesten rinnalla. Juuri naisten toiminta saarnaajina oli keskeinen seikka, josta silloinen kirkko moitti lestadiolaisuutta syyttäen harhaopista.

Tätä tosiasiaa voidaan hyödyntää yhtenä argumenttina, kun monilla muillakin tavoin naisia alistavaa järjestelmää yritetään 2000-luvulla uudistaa.

Tosin on merkillepantavaa, että tietoisuus oman herätysliikkeen historiasta ei ole ollut erityisen korkealla tasolla vl-uskovaisten keskuudessa. Lapsesta sakka omaksuttu yksiulotteinen seurakuntaoppi riittää usein torjumaan ennakkoluulottoman perehtymisen historiaan. Vankempi historiatietoisuus saattaisi herättää ajatuksia ja entisestään syventää myös hengellisessä mielessä liikkeen sisäistä uskonelämää. Leppäsen tutkimushanke tuntuu tässäkin mielessä lupaavalta.

Leppäsen mukaan lisäksi myös 1900-luvulla lestadiolaisuudessa on vaikuttanut useita vahvoja naisteologeja, jotka olivat ajamassa seurakuntavirkaa naisille. Kirkkolaissa määriteltiin naisteologien tehtävä vuonna 1953 ja lehtorin virka perustettiin kymmenen vuotta myöhemmin.

Leppänen on saanut selville, että 1930-1950-luvuilla lestadiolaiset naisteologit olivat hyvin kutsumustietoisia ja toimivat miesten kanssa tasavertaisina. He kirjoittivat aktiivisesti hartaustekstejä, pitivät uskonnollisia puheita ja toimivat tutkijoina. Varsinkin sota-aika tarjosi naisille tilaa myös kirkossa. Useat heistä työskentelivät naisteologeina seurakunnissa vielä 1960-luvun alkupuolelle saakka.

Naiset olivat aktiivisia myös hengellisten ja opillisten kirjoitusten kirjoittajina Päivämiehessä. Tarvitsee vain  lukea 1960-luvun Päivämies-lehtiä todetakseen eron nykyiseen.

– Jostakin syystä naiset sittemmin vaikenivat, toteaa Mari Leppänen.  Tutki-muksellani haluan avata uudenlaisia näkökulmia lestadiolaisuuden historiaan ja tuoda naisten äänen kuuluviin, hän sanoo.

”Kaikki herätysliikkeessä ovat alistavan sukupuolijärjestelmän vankeja”

Leppänen toteaa, että lestadiolainen teologia on miesten tekemää. Hän puhuu patriarkaalisesta sukupuolijärjestelmästä, jossa naiset jäävät sivuraiteille.Vain miehet toimivat pappeina ja saarnaajina ja käyttävät myös rauhanyhdistyksellä ja SRK:ssa  julkisen puheen valtaa.

Leppäsen mukaan herätysliikkeessä vallitsee auktoriteetti- ja sukupuoli-järjestelmä, jonka olemassaolon osa uskovaisista haluaa kuitenkin kieltää. Vanhoillislestadiolaisia suurperheitä ja isän roolia tutkinut Antero Ruokokoski on samoin tunnistanut sukupuolijärjestelmän keskeisen merkityksen (2007).

Sukupuolijärjestelmä-käsitteellä viitataan miehiin ja naisiin kohdistuvaan roolitukseen, määrittelyyn ja kontrolliin vanhoillislestadiolaisuuden olemassaolon kannalta ratkaisevilla seksuaalisuuden, perhe-elämän ja lisääntymisen alueilla.

Sukupuolten erilaisuuden korostaminen on samalla valtasuhteiden rakentamista. Sukupuolijärjestelmä asettaa miehet ja miesten toiminta-areenat hierarkkisesti ylemmäksi. Mies ja mieheys on arvokkaampaa kuin nainen ja naiseus.

Ruokokosken mukaan tämä järjestelmä legitimoidaan eli perustellaan uskonnollisilla myyteillä.  Niillä ei tosiasiassa ole mitään tekemistä hengellisyyden ja kristinuskon kanssa, mutta niillä voidaan pönkittää valtarakenne. Myyttien avulla myös naiset on saatu hyväksymään asemansa ja pitämään sitä jopa luonnollisena, toteaa Ruokokoski.

On huomattava, että valta-asemastaan huolimatta myös mies menettää yksiulotteisen sukupuolijärjestelmän määrittelemässä ahtaassa roolissaan erityisesti suhteessa perhe-elämään ja lapsiinsa. Miehet kokevat patriarkaaliset paineet usein omaa elämäänsä rajoittavina ja kuormittavina. Mari Leppänen on samaa mieltä.

– Vallitseva sukupuolijärjestelmä vinouttaa sekä miehen että naisen rooleja. On olemassa normit, jotka ovat kuin sanattomia sopimuksia miten asioiden kuuluu olla, toteaa Leppänen.

Kyse on ns. näkymättömistä esteistä. Tasa-arvotyössä niillä tarkoitetaan asenteita ja niissä piileviä perinteisiä odotuksia, normeja ja arvoja, jotka estävät naisten vaikutusvallan lisäämisen ja täysimittaisen osallistumisen oman hengellisen yhteisön  toimintaan.

– Kaikki ovat sukupuolijärjestelmän vankeja. Kukaan ei pidemmän päälle hyödy siitä, Leppänen huomauttaa. Itsekin liikkeeseen kuuluva Leppänen kysyy, miksi näin on, sillä näin ei välttämättä tarvitsisi olla. Raamattu ja kristinusko itsessään eivät edellytä ahdasta ja alistavaa sukupuolijärjestelmää.

– Sukupuolijärjestelmän olemassaolo vanhoillislestadiolaisuudessa on tärkeää tunnistaa, toteaa Leppänen. Tunnistaminen helpottaisi keskustelua. Leppäsen mukaan siitä ei ole vaaraa, että keskustelu sukupuolijärjestelmästä hajottaisi uskonliikettä.

Leppänen: Nykyisin useat vl-papit kannattavat naisten pappeutta

– Jos lestadiolaisilta papeilta kysyttäisiin kantaa, useat heistä suhtautuisivat myönteisesti naispappeuteen, arvioi Mari Leppänen nykyhetken asenteita. Tällaista kyselyä ei ole toistaiseksi tehty. Tässä onkin SRK:n uudelle pääsihteerille Tuomas Hänniselle ajankohtainen selvityksen paikka.

Monet vanhoillislestadiolaiset, varsinkin teologit, ovat asettuneet nykyisin samalle kannalle kuin ev.-lut. kirkko: teologisia esteitä naisten pappisvirassa toimimiselle ei ole. Lisäksi kyseessä on kirkon virallinen linjaus, jonka periaatteellista sitovuutta on pappien kohdalla viime aikoina  täsmennetty ja jämäköitetty osana kirkon järjestykseen sitoutumista.

Esimerkiksi oululainen lestadiolaispappi Stiven Naatus on todennut, että luterilainen virkakysymys ei edellytä papilta tiettyä sukupuolta. Virkakysymys ei hänen mukaansa ylipäätään ole hengellinen kysymys, vaan kirkkojärjestykseen liittyvä käytännöllinen asia.

Vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluva teologi, Helsingin yliopiston tutkija Heikki Nenonen on muistuttanut, että herätysliike on sitoutunut kirkkoon ja samalla sen järjestykseen. Naatuksen tavoin hän katsoo, ettei pappisviran haltijan sukupuoli ole opillinen kysymys.

Siksi myös Nenonen toivoo herätysliikkeeltään avoimempaa ja myönteisempää suhtautumista  naisten pappeuteen.

– Itse suhtaudun myönteisesti, jos nainen haluaa toteuttaa kutsumustaan pappina, Nenonen totesi Kotimaan haastattelussa.

Mari Leppäsen mainitsemaa patriarkaalista valtaa osoittaa myös se, että keskusjärjestö, yli sata vuotta toiminut SRK ry., ei ole huolinut johtokuntaansa yhtä 1956 tapahtunutta poikkkeusta lukuunottamatta yhtään naista. Ns. pappishajaannuksen tapahduttua 1961-62 ja kun maallikkosiipi sen jälkeen saavutti suvereenin ylivallan, naisia ei ole huolittu liikkeen johtoasemiin.

Enemmistö herätysliikkeen  jäsenistöstä on naisia. Heillä ei ole oman liikkeensä ylimmässä johdossa yhtään edustajaa. Johtokuntaan kuuluu vain 24 miestä.

Samaten puhujienkokouksessa 600-900 miestä päättää liikkeen hengellisistä, teologisista linjauksista.  Puhujissa ei ole ollut yhtään naista sitten 1800-luvun.

Hajaannusten pelko heikentänyt tasa-arvoa – eriseurakortti nujertaa keskustelun 

1960-luvulle tultaessa herätysliikkeessä tapahtui muutos, jolloin lestadiolaiset naisteologit siirrettiin taka-alalle. Naisten kohdalla tapahtui suorastaan dramaattinen takaisku, backlash.

Leppänen on päätellyt, että  naisten toiminnan kapeutumisen syynä oli vanhoillislestadiolaisen liikkeen hajaannus.

Naiset eivät ole uskaltaneet sittemmin itse nostaa päätääna  ja kyseenalaistaa tilannetta, koska liikkeen johdossa on pelätty uusia hajaannuksia. Eriseurakortti on ilmaantunut nytkin pelotteena esiin keskustelun suitsimiseksi, mihin esimerkiksi Topi Linjama ja Vuokko Ilola ovat kirjoituksessaan viitanneet.

– Lisäksi yhteiskunta muuttui rajusti varsinkin 1960- ja 1970-luvuilla. Se pakotti liikkeen vastareaktiona vanhoillisempaan muotoon, arvelee Leppänen.

Ulkopuolisen yhteiskunnan maallistuminen ja rakennemuutos, muutto kaupunkeihin, on tietenkin historiallinen fakta. Tämä melkoisen suoraviivaisena ja epätäsmentämättömänä esitetty selitys, ”ulkoinen yleinen syy”,  on ollut erityisesti SRK:n historian tutkijan, rovasti Seppo Lohen ja SRK:n johdon suosima perustelu ja kuittaus 1970-luvun vallankäytölle ja kautta maan käynnistetyille hoitokokouksille.

Mutta selitys ontuu, koska ei selitä sitä, mistä syystä vastareaktiona oli nimenomaan juuttuminen naiset sivuraiteelle siirtävään, entistä tiukemmin naisia kontrolloivaan ja epätasa-arvoa suosivaan käytäntöön ja opetukseen.

Tämä tapahtui aikaan, jolloin vanhoillislestadiolaistenkin koulutustaso oli kovaa vauhtia nousemassa, suomalaiset naiset alkoivat täyttää yliopistot, valmistuivat ammatteihin ja yhdistivät entistä laajemmin perheen ja palkkatyön sekä ryhtyivät toimimaan ja vaikuttamaan kaikilla yhteiskuntaelämän aloilla. Kyseistä ”sopivaa” perustelua voi ehkä olla viisasta hyödyntää  tarkoituksenmukaisuussyistä myös silloin, kun yritetään selittää, miksi vl-naiset vaikenivat 1960-luvulta eteenpäin.

Naisteologien nopea katoaminen aktiivisesta roolistaan kirkossa oli kuitenkin todennäköisesti seuraus vanhoillislestadiolaisuuden omasta, sisäisestä skismasta, hajaannuksesta, joka tapahtui juuri 1960-luvun alussa. Kyse oli ns. pappishajaannuksesta ja liikkeen vakavasta kriisistä suhteessa ev.-lut. kirkkoon.

Herätysliikkeen jo 1950-luvulla syntyneen käymistilan ja sisäisen valtataistelun voittajaosapuoli eli maallikkosiipi siirsi naiset kylmästi sivuun. Samaan aikaan herätysliikkeessä kiristettiin esimerkiksi ehkäisykieltoa entistä ehdottomammaksi ja määriteltiin suurperhemalli ja äitiys uskovaisen naisen tehtäväkentäksi. Liikkeen arvomaailma alkoi painottua entistä konservatiivisemmassa sävyssä agraariyhteiskunnan suuntaan. Se oli mahdollista, koska vastapainona ei enää ollut teologien tasapainottavaa perspektiiviä.

Hoitokokousten väkivalta, jolla maallikkosiipi juurrutti valtansa lopullisesti,  juontaa juurensa herätysliikkeen sisäiseen valtataisteluun 1950-60-luvun vaihteessa. Tällöin teologit ja maallikkosaarnaajat taistelivat vallasta ja maallikkosiipi voitti. (Tässä yhteydessä ei ole mahdollista syventää tarkastelua silloisiin opillisiin kiistoihin, joissa rajalinjat eivät kaikissa tapauksissa menneet yksiviivasesti em. ryhmittymien mukaan.)

Kaksi kolmasosaa vanhoillislestadiolaisista teologeista erosi tai erotettiin. Vanhoillislestadiolaisuudesta tuli vankasti maallikkojohtoinen ja samalla sisäänpäin kääntynyt yhteisö seuraaviksi vuosikymmeniksi. Se etääntyi ev.-lut. kirkosta ja akateemisesta teologiasta lähes 30 vuodeksi. Samalla liike jättäytyi pois yhteistoiminnasta paikallisseurakunnissa, varsinkin niissä, joissa oli ei-lestadiolainen pappi, ja samoin se jättäytyi kirkossa käydyn keskustelun ulkopuolelle.

Maallikkojohto teetti SRK:n vuosikokouksella televisiokieltopäätöksen (1963) ja alkoi rakennella jatkuvasti tiukkenevia uusia määräyksiä ja kieltoja, ns. seurakunnan neuvoja. Niillä pyrittiin sekä erottautumaan muusta kirkkokansasta ja yhteiskunnasta että  kontrolloimaan liikkeen jäseniä sisäisellä kurinpidolla. Moni vl-pappi ja myös moni riviuskovainen epäröi tätä menoa seuratessaan.

Maallikkojohto alkoi rakentaa jonkinlaista omaa, erillistä kirkkojärjestelmää oppirakennelmineen.  Akateemista teologiaa ja luterilaisen kirkon työmuotoja kohtaan tunnettiin syvenevää epäluuloa ja niihin suhtauduttiin väheksyen ja jopa pilkaten. Seurakunnan toimintaan ei ollut luvallista osallistua eikä sen lapsi- ja nuorisotyön tai vanhustyön  palveluja ollut luvallista käyttää hyväksi.  Vasta 1990-luvulla alettiin tietoisesti kannustaa nuoria miehiä jälleen hakeutumaan opiskelemaan teologisiin tiedekuntiin. Nykyisin kirkossa työskenteleekin  tiettävästi kaikkiaan jo 140 vl-pappia eri tehtävissä, ja samoin lukuisia naisteologeja.

Naisilta ei kysytty – ei edes naispappeuskeskustelussa

Leppäsen gradun pääväittämä lestadiolaisten naispappeuskeskustelusta on selvää tekstiä: vl-naisia ei ole päästetty osallistumaan siihen keskusteluun.

Keskustelua  naisten roolista kirkossa on käyty  jo yli 50 vuotta. Ensimmäinen suomalainen nainen haki pappisvihkimystä vuonna 1955 (silloin vielä turhaan).  Lestadiolaiset naisteologit eivät ole voineet osallistua viralliseen keskusteluun, eikä heidän kokemuksiaan ja mielipiteitään ole kysytty kertaakaan.

Naiset eivät ole myöskään voineet osallistua liikkeen päätöksentekoon, koska SRK:n päättäviin elimiin kuuluu ainoastaan miehiä. Vain miehet toimivat pappeina ja saarnaajina ja käyttävät liikkeessä myös kaikkea muuta julkisen puheen valtaa.

– Usein kuulee sanottavan, että liikkeen kanta on selvä, tarkkaan harkittu ja osoittautunut siunaukseksi. Kysyisin kuitenkin, ovatko kaikki saaneet osallistua kannan muotoiluun. Saivatko esimerkiksi naiset 1980-luvulla olla mukana keskusteluissa, ja voivatko he olla mukana tänään? Mari Leppänen kysyy.

Leppänen muistuttaa, että lestadiolaisuus on aina ollut muutoksessa. Eri aikoina on ilmennyt erilaisia haasteita. Naisten asema on nyt, vuonna 2010, ajankohtainen kysymys.

Avoin keskustelu naisten roolista ja naispappeudesta lestadiolaisuudessa on nyt alkanut liikkeen sisällä.

– Paine sanoa asioita ääneen on nyt kova, Leppänen on havainnut. Tämä näkyy varsinkin Internetissä. Sen sijaan keskustelu ei ole näkynyt lainkaan Päivämiehessä, lukuunottamatta jonkinlaista varoittelua rivien välissä.

SRK:n johtokunta torjuu naisten pappisviran

SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen on asiasta päinvastaista mieltä kuin Mari Leppänen. Kun Kotimaan toimittaja tiedusteli häneltä syyskuussa 2010, onko virkakysymys tällä hetkellä vanhoillislestadiolaisia puhuttava teema, hän vastasi kieltävästi:

– Ei varsinaisesti. Saattaa olla, että jotkin yksittäiset henkilöt pohtivat sitä. Missään yhteisissä kokouksissa se ei ole noussut aiheeksi. Vanhoillislestadiolaisuuden naispappeuden torjunnassa on Voittosen mukaan ”lähtökohtana Pyhä Raamattu, kirkkomme tunnustuksen perinteinen tulkinta ja liikkeemme perinne”. (Kotimaa24, 18.9.2010.)

Sen sijaan tutkija Heikki Nenosen mukaan virkakysymys on ollut vanhoillislestadiolaisuudessa esillä aina siitä lähtien, kun luterilainen kirkko hyväksyi naispappeuden.

 Tyrmäys syksyllä 2010 

 Helsingin Rauhanyhdistyksellä järjestettiin vanhoillislestadiolaisille teologeille ja puhujille sejä SRK:n edustajille suunnattu keskustelutilaisuus 7.10.2010. Tilaisuudessa, joka oli tarkoitettu vain kutsutuille vanhoillislestadiolaisille, alusti SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen.

Alustuksessaan hän totesi, että herätysliikkeessä ei ole mahdollista muuttaa aikaisempaa kantaa ja myöntää lestadiolaisille naisteologeille oikeutta pappisvihkimykseen eikä toimintaan papin virassa.

 Voittonen on lausunnoissaan torjunut naisten toiminnan sananjulistajana ja SRK:n johtokunnassa useasti aikaisemminkin. Kaleva-lehden haastattelussa 22.3.2009 toimittaja teki hänelle kysymyksen:

– Nähdäänkö vielä päivä, jolloin SRK:n johtokunnassa on naisia?

Voittonen totesi tähän:

– Lähtökohtana on ollut se, että johtokunnan koostumus nousee Uuden testamentin vanhin-ajatuksen pohjalta. Uuden testamentin mukaan seurakuntien päättäjät olivat miehiä kuten nyt meidän piirissämme. Paikallisissa rauhanyhdistyksissä naisia on myös johtokunnissa.
– Siitä, voisiko nainen olla liikkeessämme puhujana, ei minun korviini ole tullut edes keskustelua.

Vuoden 2010 lopussa Jyväskylässä kokoontunut puhujienkokous tyrmäsi niinikään vl-naisten mahdollisuuden ottaa pappisvihkimys. Ajatus leimattiin kristillisyyden ymmärryksen vastaiseksi.

Hänninen: vl-naisille ei papinvirkaa tulevaisuudessakaan

SRK:n pääsihteeriksi vuoden 2011 alusta siirtyvä Tuomas Hänninen on hiljattain torjunut naispappeuden mahdollisuuden myös tulevaisuudessa.

Kotimaa-lehden haastattelussa hänelle esitettiin kysymys, voiko naispappeuden hyväksyminen olla tulevaisuudessa mahdollista vanhoillislestadiolaisuudessa. Hänninen totesi:

– Niin kauan kuin Jumalan sanasta pidetään kiinni, se ei ole mahdollista. En usko että seuroissamme olisi tulevaisuudessakaan nainen sananpalvelijana.  Mikään liike ei voi kuitenkaan vapaassa maassa estää papin virkaa haluavaa naista hakemasta papin virkaa, mutta mielelläni keskustelisin hänen kanssaan ja ystävällisesti käsitteestä Jumalan seurakunta.

Toteamuksellaan keskustelemisesta ja Jumalan seurakunnasta Tuomas Hänninen viittaa siihen, että lestadiolaisnainen, joka rohkenisi ottaa vihkimyksen ja toimimaan ev-lut. kirkossa papin virassa, joutuisi puhuteltavaksi ja katsottaisiin rikkoneen ”seurakunnan neuvoja”.

Tällöin kyseistä naista uhkaa ulossulkeminen omasta herätysliikkeestään. Vanhoillislestadiolaisessa uskossa tämä merkitsee myös kuolemanjälkeisen pelastuksen, iankaikkisen elämän kadottamista, koska liikkeessä katsotaan, ettei vl-liikkeen ulkopuolella ole pelastusta. Tämä on ollut tähän saakka tehokas pelote, jolla ihmisiä on saatu vaikenemaan.

Vanhoillislestadiolaisuuden sisäisessä keskustelussa ovat nyt vastakkain naisten pappeutta puolustavat ja sitä vastustavat kannat. Tämän erän ovat vallankahvassa olevat vastustajat voittaneet. Nettikeskusteluissa on kerrottu, että hoitokokouksia ”väärin ajattelevien” painostamiseksi olisi jo pidetty. Yksi eteläsuomalainen pappi on tiettävästi asetettu puhujakieltoon, ja eräs maallikkopuhuja on itse ilmoittanut lojaalisuussyistä pidättytyvänsä puhujan tehtävistä, koska on samalla kannalla kuin kyseinen ”hyllytetty” teologi.

Nykypolven koulutetuilla uskovaisilla on kuitenkin neuvotteluvalmiutta ja -taitoa sekä teologista ja hengellistä varmuutta, jota aikaisemmilta polvilta puuttui. heillä on myös aikaa odottaa etät sukupolvi viahtuu.  Piispa Askolan toimittamalla ordinaatiomessulla on hyvät mahdollisuudet toteutua.

*    *    *

Ajattelemisen aihetta antoi Skribentti.

Lähteet ja lisää aiheesta:

Simo Alastalo: Lestadiolaisten keskusteluillassa ei väitelty naispappeudesta. Kotimaan uutiset 12.10.2010.

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä.

Pekka Helin:  Väitöskirjaa tekevä Mari Leppänen arvioi: ”Useat lestadiolaispapit kannattavat naispappeutta”. Rauhan Tervehdys 36/2010, s. 7.

Johannes Ijäs: ”Naispappeudesta syytä keskustella”. Kotimaa24 18.9.2010.

Johannes Ijäs: Vanhoillislestadiolaiset pitäytyvät miesten pappeudessa. Kotimaa24, 18.9.2010.

Johannes Ijäs: Tuomas Hänninen vanhoillislestadiolaisen liikkeen pääsihteeriksi. Kotimaa24, 26.10.2010.

Vuokko Ilola: Eriseura, mikä se on?

Korpijaakko:  Stiven Naatus: Vl-naispappeus on käytännön järjestely, ei hengellinen kysymys

Jari Kupsala: Tähän asti: Oulun Rauhanyhdistys 100 vuotta. SRK 1995. (Katkelma julkaistu VL-Foorumilla.)

Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen: Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa

Topi Linjama: V: Eriseura

Rebekka Naatus: Pakolaiseksi ei lähdetä noin vain. Sielun silmin -blogi, Kaleva 10.1.2012.

Mikael Pentikäisen tilanneanalyysi

Naispappeus ei jaa kirkkoa. Kaleva 21.1.1986. (mm. Juha Pentikäisen haastattelu.)

Naispappeus Suomessa. Evankelis-luterilainen kirkko.

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

Antero Ruokokoski: Ei must oo isänä siihe mihi naiset on: nuorten monilapsisten vanhoillislestadiolaisten isien ajatuksia isyydestä ja äitiydestä. Sosiologian pro gradu –tutkielma. Jyväskylän yliopisto 2007.

Skribentti: Naiset tulossa sananjulistajiksi

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

SRK:n vuosikokous 2010: päätöksentekijät yksinomaan miehiä

Ville Talola: Useat lestadiolaiset naiset toivovat pappisvihkimystä. Kotimaa24-uutiset 7.10.2010.

Ville Talola: Kalliala toivoo vanhoillislestadiolaisia naispappeja. Kotimaa24 uutiset 7.10.2010.

Kaisa Tanttu: Juha Pentikäinen: Lestadiolaisen liikkeen historia tukee naisten pappeutta. Kotimaa 24 uutiset 19.2.2011.

Mari Teinilä: Sali täyttyy, kun vanhoillislestadiolaiset kokoontuvat seuroihin Helsingissä.  Kirkko ja Kaupunki 20.1.1988.

M. Toivanen: Lestadiolaisuudessa muhii muutos. Muutos kumpuaa liikkeen sisältä. Kotimaa nro 26, 2.7.2009, s. 4 – 5.

Torvi: Virkakysymys

Termejä: sukupuolijärjestelmä ja patriarkaatti

Sukupuolijärjestelmä (sex/gender system)

Naisten ja miesten erillisiä sukupuolirooleja ylläpitävä ja tuottava taloudellisten, yhteiskunnallisten ja poliittisten rakenteiden sekä uskomusten järjestelmä. Sukupuolijärjestelmä on tiettyyn aikaan ja paikkaan, kulttuuriin ja yhteiskuntaan sidottu ja se on muuttuvainen.

Sukupuolijärjestelmä on monitasoinen käsite, joka on samanaikaisesti vaikuttamassa yhteiskunnan rakenteellisissa jaoissa, symbolisissa merkityksissä, sosiaalisissa verkostoissa ja yksilöllisessä identiteetissä. Naiset ja miehet tuottavat ja uusintavat sukupuolijärjestelmää itsessään, toisissaan sekä sosiaalisissa ja kulttuurisissa rakenteissa.

Sukupuolijärjestelmälle voidaan hahmottaa kaksi periaatetta: erillään pitämisen (horisontaalinen) ja hierarkian (vertikaalinen) periaate. Erillään pitämisen periaate jakaa miehet ja naiset selvästi toisistaan erottuviksi ryhmiksi. Hierarkian periaate puolestaan pitää mieheyttä ensisijaisena normina ja naiseutta poikkeamana.

Sukupuolijärjestelmän kokonaishierarkiassa naisten työt ja toiminta-alueet ovat vähemmän arvostettuja kuin miesten.

Vallitseva sukupuolijärjestelmä ilmenee mm. vertikaalisesti ja horisontaalisesti eriytyneinä työmarkkinoina ja ennalta määriteltyinä rooleina yhteisöissä. Ilmiö tulee näkyviin sukupuolen mukaan eriteltyjen tilastojen avulla.

Patriarkaatti, patriarkaalinen ideologia (patriarchy)  

Patriarkaatti on eräs vallan analyysin keskeisiä käsitteitä. Sillä tarkoitetaan omistukseen ja kontrolliin liittyvää miehistä dominanssia eli valtajärjestelmää, joka vaikuttaa kaikilla yhteiskunnan tasoilla.

Patriarkaatti ylläpitää ja käyttää välineenään sukupuolisyrjintää.

Tämä valtajärjestelmä perustellaan patriarkaalisesta ideologiasta käsin. Se on ajatusjärjestelmä, jossa miehen ylemmyys on lähtökohtana. Sitä perustellaan sukupuolten välisellä ”luonnollisella” työnjaolla, jonka väitetään perustuvan esimerkiksi biologiaan tai Raamattuun.

Patriarkaalisessa yhteisössä miehillä on biologisen sukupuolensa ansiosta sosiaalinen oikeus ja valta hallita naisia ja lapsia.

Historiallisesti patriarkaatin käsitteen lanseerasi feministisen liike. Sillä kuvataan ’miesvaltaa’, jota tukee miesten välinen verkostoituminen. Patriarkaatilla on materiaalinen perusta, eli resurssit, joiden hallinta tekee miehille mahdolliseksi naisten sorron.

Materiaalisen perustan keskeisiä osia ovat naisten työvoiman, seksuaalisuuden ja lisääntymiskyvyn kontrolloiminen.

Monien antropologien mukaan naisillakin on aina ollut valtaa yhteiskunnan eri tasoilla. Olennainen kysymys ei olekaan, onko valtaa vai ei, vaan kuka valtaa saa oikeutetusti käyttää ja millä yhteiskunnan alueella. Yhteiskunnallinen valta ja alistussuhteet muodostuvat kulttuuria rakentavassa kielessä, materiaalisessa ympäristössä, ja julkisen alueella, joita on perinteisesti pidetty miesten toimipiireinä.

Valta seksuaalipolitiikkana hahmottaa vallan myös naisen ruumiiseen kohdistettuna kontrollina. Tämä on ilmennyt esim. vanhoillilsestadiolaisuuden ehkäisykiellossa ja ulkonäköön sekä koristautumiseen liittyvissä kielloissa.

Patriarkaattia tuotetaan ja ylläpidetään sekä oikeusjärjestelmän, talouden, koulutuksen, kulttuurin että uskonnon alueilla. Erityisesti on huomattava se paradoksi, että perheessä ja kasvatustyössä naiset itse uusintavat omaan sukupuoleensa kohdistuvan alistamisen eli patriarkaalisen vallan jatkuvuuden.

Näkemyksen mukaan kaikki miehet hyötyvät naisten alisteisesta asemasta, vaikka yksittäiset miehet eivät kokisikaan alistavansa naisia ja käyttävän hyväkseen miessukupuolen mukanaan tuomaa etuoikeutettua asemaa. Tätä vallan muotoa feministiset teoriat kutsuivat ei-intentionaaliseksi vallaksi.

Todettakoon, että patriarkaatin käsitettä on kuitenkin tutkimuksessa myös kritisoitu yleistämisestä, historiattomuudesta ja determinismistä. Esimerkiksi foucaultlainen ajattelu on tuonut uusia mahdollisuuksia analysoida valtaa moniulotteisesti sekä mikrotasolla (esim. perhe) että makrotasolla (esim. valtio).

Lähde:

Sukupuolten välisen tasa-arvon valtavirtaistamisen perussanasto.

14 kommenttia

Kategoria(t): 1800-luku, 1900-luku, 1980-luku, 1990-luku, 2000-luku, erottaminen yhteisöstä, evankelis-luterilainen kirkko, fundamentalismi, historia, hoitokokoukset, johtajat, johtokunta, kannanotot, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, lähihistoria, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, miehen asema, Mopin palsta, naisen asema, naispappeus, naissaarnaajat, nettikeskustelu, normit, Olavi Voittonen, Päivämies, pelko, pelot, puhujat, retoriikka, sananjulistajat, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, syrjintä, tasa-arvo, totteleminen, tuomitseminen, tutkimus, uskon perusteet, vallankäyttö

Tuomion hengestä


Rovasti O. H. Jussila kirjoittaa kirjassaan ”Jeesuksen seurassa” tuomitsemisesta: O.H. Jussila

”Kuolemattomien sielujen tuomion langettaa Jumala yksin.  Jumalan lapsilla olisi syytä kiittää Jumalaa siitä, ettei hän ole pannut meitä siihen virkaan. Meistä ei olisikaan siihen yksinkertaisesti sen tähden, että turmeltunut luontomme olisi tuomion langettamisessa mukana ja tuomiostamme sen vaikutuksesta voisi tulla väärä.

Väärä tuomio on Herran edessä kauhistus. Tuomitseminen on myös vaarallista: millä tuomiolla me tuomitsemme, sillä meidät tuomitaan. Sen tähden Jeesus varoitti opetuslapsiaan tekemästä sitä.

Kuinka paljon, vieläpä armottomia tuomioita langetetaan, ikään kuin toisen sielu ja oma sielu ei vanhurskaan tuomarin oikeuden vaa’assa mitään painaisi.

Armoistuimen ääressä näkyy oma vika viaksi. Se, joka Golgatan keskimmäistä ristiä katsoessaan näkee Jeesuksen siinä syntiensä tähden tuomittuna, ei kykene toista tuomitsemaan. Ristin uhrituli tekee uskon kullan puhtaaksi rakkauden ahjossa, sillä se poistaa siitä tuomion hengen. Niitä puhdistettuja ei tuomita viimeisellä tuomiollakaan.”

Voidaan kysyä, miten tämä asia nykyään oikeastaan on  ymmärretty. Miten opetettu. Meneekö se samalla tavoin kuin  näyttää ennen opetetun?  Minun mielestäni opetus suhtautumisessa epäuskoisiin ei ole tämänkaltainen nykyisin. Toiseksi, varovasti kysyn myös, onko tuomion henki, jota ainakin minun mielestäni on korostunut, kääntynyt siionissa sisällekin päin.

(T.M.)

1 kommentti

Kategoria(t): 1900-luku, lakihengellisyys, O. H. Jussila, tuomitseminen

Seurakuntaoppi, lyhyt oppimäärä torailun ja erehtymättömyyden historiaa


 Aina vain puhtaampaa tulee, kun yhä uudestaan puhdistetaan!

 KUVAT: Lestadiolaisuuden hajaannukset Suomessa 1848-1980 ; Euroopassa ja Amerikassa.

Harva tietää, että lestadiolainen herätysliike on osoittautunut yhdeksi kristinuskon riitaisimmista uskonnollisista liikkeistä. Se on hajaantunut 19:ään eri ryhmittymään, vaikka se on toiminut vasta runsaat 150 vuotta. Eri ryhmittymiä johtaneet /johtavat miehet eivät ole kyenneet neuvottelemaan sovinnosta. Lestadiolaisuus on hajaantunut sekä Euroopassa että Amerikassa suurempiin ja pienempiin ryhmiin, jotka tuomitsevat toisensa helvettiin.

Keskeinen syy hajaannuksiin on todennäköisesti liikkeessä omaksuttu seurakuntaoppi.

Moni kirkkomme pappikaan, puhumattakaan seurakuntalaisista ei ole perillä vanhoillislestadiolaisten seurakuntaopista. Lyhyesti sanoen, nykyisessä SRK-laisessa vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä ei pidetä kastettujen kirkkoon kuuluvien ihmisten joukkoa todellisina Jumalan seurakunnan jäseninä, jotka Jumalan armosta pelastuvat.

Niinpä vanhoillislestadiolaisuuden opetuksen mukaan lähes 90% kaikista Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenistä, piispoista ja papeista tavallisiin seurakuntalaisiin saakka, joutuu tuomituksi kadotukseen. Tätä mielipidettään vanhoillislestadiolaisuuden johtajat eivät kuitenkaan tuo mielellään suoraan julkisuudessa esiin, vaan turvautuvat diplomaattiseen sanojenpyörittelyyn. Omiensa keskuudessa he eivät jätä tätä käsitystään piiloon.

Vanhoillislestadiolaiset papit eivät piittaa siitä, että käsitys ei vastaa luterilaisen kristinopin eikä ev.-lut. kirkkomme opetusta seurakunnasta ja pelastuksesta. Vanhoillislestadiolaisuuden johto ei omien sanojensa mukaan mielellään edes puhuisi herätysliikkeen ja kirkon välisestä ”suhteesta”, koska he kokevat itse olevansa se ”oikea kirkko” ja ”kirkon ydin”.

Vain vanhoillislestadiolaisten oma ryhmä on heidän itsensä mielestä todellinen uskovien seurakunta evankelis-luterilaisen kirkkomme sisällä.

Viime aikoina kirkossa on kiinnitetty jonkin verran kriittistä huomiota SRK:n opettamaan seurakunta- ja pelastuskäsitykseen. Turun piispa Kari Mäkinen on huomauttanut vanhoillislestadiolaisuutta koskevassa haastattelussa: ”Kirkossa tulee edellyttää, että ne, jotka työskentelevät kirkossa, toimivat yhteisten pelisääntöjen ja yhteisen uskon tulkinnan pohjalta.” (Leppänen 2009.) Teologi Kari Kuula pohti SRK:n epäluterilaista opetusta kolumnissaan Kotimaa-lehdessä. 

Kesällä 2008 Espoon piispa Mikko Heikka kertoi julkisuudessa, että piispojen tarkoituksena on käydä opillisia keskusteluja vanhoillislestadiolaisen liikkeen edustajien kanssa. Toisaalta arkkipiispa ei Kotimaa-lehden haastattelussa näyttänyt edes tuntevan vl-liikkeen seurakuntaoppia (Kotimaa 2.7.2009).

 Seurakuntaoppi: SRK opettaa vl-nuorisolle ”maatuskamallista” kirkkohistoriaa

Vanhoillislestadiolaiset positioivat itsensä ainoana oikeana ja pelastuvana seurakuntana mallilla, joka on kuin perinteellinen venäläinen maatuskanukke.  Ainoat Jumalan armahtamat ja pelastetut, oikeat uskovaiset elävät tämän maatuskanuken ytimessä.

maatuska male

Tämä historiankäsitys opetetaan kaikille vanhoillislestadiolaisuuden piirissä kasvaville lapsille ja nuorille, jotka ovat SRK.n lapsi- ja nuorisotyön piirissä. SRK:n uskontokasvatuksen eri muotoihin osallistuu vuosittain yli 30 000 lasta ja nuorta.

 Historiallisessa perspektiivissä vanhoillislestadiolaiset katsovat edustavansa itse ainoana oikeana seurakuntana ”suoraan alenevassa polvessa” Jeesuksen opetuslapsia ja alkuseurakuntaa nykypäivän maailmassa ja ev.-lut. kirkossa. He katsovat, että heidän edustamansa oppi on kautta historian ollut  muuttumattomana olemassa ”kirkon ytimessä” , kuten SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittosella on tapana kuvata liikkeen asemaa.  

Todellisen uskovaisten seurakunnan maatuskanuken kerrostumia ymmärretään olevan ainakin kahdeksan.

1. Ensimmäinen eli uloin kerros: Kristikunnan alku oli alkuseurakunnassa ja sittemmin katolisessa kirkossa (tai ortodoksisessa, miten asian nyt ottaa, sillä nykylestadiolaiset hyväksyvät mielellään liikkeeseensä myös siihen haluavia ortodokseja). Toisin sanoen, nyky-vanhoillislestadiolaisten mukaan 1900-500 vuotta sitten ainakin osa katolilaisista/ortodokseista oli ”ainoassa oikeassa uskossa” ja pelastui.

2. Toinen kerros: katolisen kirkon sisällä tapahtui Euroopassa uudistus 1400-1500-luvulla, jolloin syntyivät protestanttiset kirkot. Yhtenä siinä syntyi luterilaisuus, joka oli vanhoillislestadiolaisten käsityksen mukaan syntyaikanaan ainoa oikea uskonryhmä. Tai ainakin jokin osa siitä. On jäänyt epäselväksi, miten SRK näkee silloiset muut protestanttiset ryhmittymät (nykyiset muut ryhmäthän ovat kadotukseen menossa).

3. Kolmas kerros: luterilaisen kirkon sisälle syntyi lestadiolainen herätys 1800-luvun puolivälissä, kun Laestadius alkoi pitää väkeviä saarnojaan Ruotsin Lapissa. Kun liike levisi Suomeen, Suomen kirkon sisällä alkoi kehittyä ainoa oikea tosiuskovaisten seurakunta. Tiedossa ei ole, mikä on vanhoillislestadiolaisten kanta siihen, mikä oli ennen lestadiolaisuutta eli uskonpuhdistuksesta 1800-luvulle saakka Suomessa eläneiden ihmisten kohtalo, kadotus vai taivas.

4. Neljäs kerros: lestadiolaisuus hajaantui 1800-luvun loppupuolelta alkaen erilaisiin pienryhmiin ja lopulta 1900-luvun alussa kolmeen pääryhmittymään, joista yksi oli vanhoillislestadiolaisuus. Nähtävästi niistä jokainen piti vain omaa ryhmittymäänsä ainoana oikeana uskona  – ainkaan sovintoa ei yrityksistä huolimatta saatu aikaan. Lestadiolaisjohtajat  torjuivat sovintoyritykset, joita silloin tällöin esiintyi.

5. Viides kerros: vanhoillislestadiolaisuuden sisällä syntyi hajaannus 1960-luvun alussa, jolloin 2/3 liikkeen teologeista lähti tai erotettiin. SRK-lestadiolaisuudesta tuli pääasiassa maallikkojohtoinen liike, joka edelleen piti vain itseään ainoana oikeana uskona.Maatuska male high

6. Kuudes kerros: Vuosina 1970-1986 SRK:n johtokunnan johdolla järjestettiin kaikissa Suomen rauhanyhdistyksissä likimain jokaista lestadiolaista  koskenut puhdistus hoitokokousten muodossa väärien henkien kitkemiseksi ainoasta oikeasta uskosta. Tuhansia tavallisia uskovaisia erotettiin tai jättäytyi pois liikkeestä ja heidät julistettiin kadotuksen lapsiksi. Erotetut eivät perustaneet uusia ryhmittymiä.

7. Seitsemäs kerros: nykyinen SRK-lestadiolaisuus pitää itseään ainoana oikeassa uskossa elävien tosiuskovaisten joukkona, Jumalan valtakuntana.

8.  Kahdeksas kerros: on huomattava, että vanhoillislestadiolaisten käsityksen mukaan eivät suinkaan edes kaikki nykyistä SRK-vanhoillislestadiolaista uskoa tunnustavatkaan pelastu iankaikkiselta kadotukselta. Koska kuitenkaan aivan kaikki vanhoillislestadiolaisetkaan eivät loppujen lopuksi olekaan tarpeeksi puhtaassa oikeassa uskossa.

Tämän ovat mm. Kotimaa-lehdessä todenneet SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen ja pääsihteeri Aimo Hautamäki 9.1.2008: ”Ei jokainen rauhanyhdistyksen jäsenkään ole ilman muuta niitä, jotka ovat kerran perillä taivaassa. Meidänkin keskuudessamme on valitettavasti paljon ihmisiä, joiden uskonasiat eivät ole kunnossa.”

Kuten malli osoittaa, vanhoillislestadiolaiset tarkastelevat maailmaa ja kristinuskon historiaa ihan vakavissaan tällaisien kansanomaisen itsekeskeisen ajattelun kautta, eli pelkästään omasta itsestään lähtien.

Asiallisesti katsottuna moinen epähistoriallinen lähestymistapa on tietenkin täyttä hölynpölyä.  Mutta SRK:n oman kirkkohistorian ja siihen kytketyn seurakuntaopin varsinainen tarkoitus ei olekaan antaa ihmisille luotettavaa ja oikeaa tietoa historiallisista ja hengellisistä kysymyksistä, vaan yksinomaan vahvistaa omaa jäsenistön uskomista ja sitoutumista liikkeeseen.

Omat jäsenet taas hyväksyvät minkä hyvänsä huu-haa-opetuksen, koska SRK-lestadiolaisuuden kulmakivi on juuri siinä, että  (1) seurakunta on ylin auktoriteetti uskon asioissa ja (2)  seurakunta on erehtymätön.

Tähän perustuu herätysliikkeen vallankäyttö ja jäsenten kyseenalaistamaton alistuminen vallankäytölle.  ”Seurakunnan neuvot” muodostetaan  SRK:n johtokunnassa ja puhujienkokouksissa. Ne ovat käytännössä suosituksia ja päätöksiä elämäntapaan liittyvistä asioista, eli kieltoja ja velvoitteita, joiden ei tarvitse suoraan perustua Jumalan sanaan. Ne tulee uskoa todeksi yksinomaan sillä perusteella, että ne on seurakunnan johto päättänyt (esimerkiksi puhujainkokous). Tässä suhteessa vanhoillislestadiolaisuus muistuttaa katolista kirkkoa, jossa paavilla on mahdollisuus antaa haluamiaan määräyksiä uskovaisten noudatettavaksi, ilman että niiden tarvitsee liittyä Raamattuun.  Samoin islamissa on Koraanin ulkopuolisia, vanhoja muistiinmerkittyjä perinnenormeja, joiden asemasta käydään kiihkeää keskustelua. Tiukkahenkisimmät vaativat niille Koraanin tasoista auktoriteettia, kun taas liberaalimmat imaamit pitävät niitä ehdonvallan kysymyksinä.

Kuulostaako tutulta?

Tavallisten rivi-vahoillislestadiolaisten ei tarvitse eikä oikeastaan kuulukaan itse perehtyä Raamattuun eikä kristinoppiin. Näin he pysyvät arvostelukyvyttöminä SRK:n puhujien opetuksen suhteen.

Parisen vuotta sitten julkistettiinkin varmuudeksi SRK:n virallinen linjaus Raamatun ja näiden seurakunnan neuvojen välisestä auktoriteettisuhteesta.

Raamattu enää ole ”uskon ainut ja ylin ohje”, kuten luterilaisittain on totuttu opettamaan. Vanhoillislestadiolainen maallikkosaarnaaja ja SRK:n johtokunnan jäsen Juhani Uljas piti puhujainkokouksessa 2007 alustuksen, jossa hän asetti seurakunnan neuvot ja SRK:n hoitotoimenpiteet Raamatun veroiseen auktoriteettiasemaan ja Raamatun niille alisteiseksi:

”Jos ylimpänä ohjeena pidetään Raamattua ja Jumalan sanaa ilmaa seurakuntaäidin hoitoa, niin joudutaan pian ulos Jumalan seurakunnasta.”

(Juhani Uljas suviseurojen yhteydessä 2007 Valkealassa pidetyssä puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa.)

Sitävastoin luterilainen käsitys löytyy yksiselitteisenä Tunnustuskirjoista. Yksimielisyyden ohjeessa sanotaan:

”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden Testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava.”

On tietenkin ongelmallista, että kirkkomme palveluksessa olevat vanhoillislestadiolaiset teologit opettavat  tätä ”maatuska-mallia”  pelastuksesta ja kristilisyydestä  ev.-lut. seurakunnissa,  toimiessaan sielunhoitajina ja seurakunnan paimenina.

Huom. Yllläolevassa maatuska-mallissa on sivuutettu lestadiolaisen herätysliikkeen hajaannukset muissa Pohjoismaissa ja Amerikan mantereella (ks. Talonen 2001). Kaikkiaan lestadiolaiset ovat pirstoutuneet pariksikymmeneksi erilliseksi ryhmittymäksi, joista useimmat tuomitsevat toisensa kadotukseen.

HAJAANNUSTEN SYYT: TEOLOGIAA JA TUNTEITA

Lestadiolaisuuden hajaantumisherkkyydelle on annettu monia selityksiä: hengellis-opillisia, sosiologisia, käytännöllisiä, suorastaan arkisiakin. Tuiran seurakunnan edesmennyt kirkkoherra, rauhansanalainen Urpo Kuusniemi tulkitsi, että 1930-luvun hajaannuksia selitti inhimillinen kateus:

”Haara (rauhansanalaisuus) syntyi siitä, että joitakin lahjakkaita saarnamiehiä oli kutsuttu Amerikan seuroihin puhumaan toisten sitä kadehtiessa. Ja kun nämä menivät, heidät erotettiin”, Kuusniemi kirjoitti vuonna 1997.

Jouko Talonen näkee hajaantumisherkkyyden kärkisyyksi seurakuntaopin:

”Oppi uskovien yhteisöstä on luonut pohjaa hajaannuksille. Niissä ryhmissä, joissa on omaksuttu toiset pois sulkeva seurakuntakäsitys, ei voi yhdellä kertaa olla samalla paikkakunnalla kahta ´Jumalan valtakuntaa´. Tämä on luonut pysyvän alttiuden hajaannuskehitykselle.”

Toinen hajaantumisalttiutta lisäävä seikka on Talosen mukaan liikkeen leviäminen maantieteellisesti laajalle alueelle. Jo yli sata vuotta sitten, 1870-luvulle tultaessa lestadiolaisuus oli levinnyt maailmassa alueelle, jonka pohjoisin piste oli Hammerfest, eteläisin Hanko, itäisin Pietari ja läntisin Astorian kaupunki Tyynenmeren rannalla.

Samalla liike oli levinnyt eri kansojen piiriin, erilaisiin ympäristöihin ja kulttuureihin.  Kokonaisuutta yritti pitää kasassa lestadiolaisuuden näkyvin maallikkosaarnaaja Juhani Raattamaa, mutta tilanne repesi hänen hallinnastaan 1800-luvun viimeisinä vuosina.

”Tietysti hajaannuksissa on aina näkynyt sukupolvienkin vaihtelu”, Talonen arvioi.

Muutamia muitakin syitä on esitetty. Vuosi sitten edesmennyt vanhoillislestadiolainen Samuli Pentikäinen näki 1930-luvun hajaannuksen taustalla muiden muassa yhteiskunnallisia tekijöitä; pula-ajan, poliittisen radikalismin ja uskonnolliset hurmosliikkeet.

Lestadiolaisuudesta SRK:n toimeksiannosta tutkinut FT Seppo Lohi puolestaan on todennut, että suuriin ja pienempiin hajaannuksiin on liittynyt paljon myös puhtaasti psykologisia, johtajuuteen liittyviä syitä.

– Persoona, jolla on ääretön vallanhalu ja kunnianhimo, voi kerätä ympärilleen joukon, jolle erilleen lähtö sitten perustellaan opillisesti. Toinen mahdollisuus on, että ensiksi nousevat opilliset erimielisyydet ja sen pohjalta syntyvät suuntaukset, joille sitten löytyvät johtajat.

Lohi näkee, että hengellisessä liikkeessä johtajien on helppo perustella kannattajilleen ”teologisesti” se, miksi he eivät voi luovuttaa valtaansa.

– Ihmisten herkästi haavoittuvia omiatuntoja on helppo hallita, hän toteaa. – Avainten vallan väärinkäyttö on hirvittävä asia. (Mikkola 2007.)

Lestadiolaisuuden hajaannusalttiutta nimenomaan voimistaakin olennaisesti edellä mainittu avainten valta, jolla lestadiolaiset tarkoittavat yksittäisen lestadiolaisen  ihmisen oikeutta ja mahdollisuutta toisen ihmisen syntien anteeksiantamiseen ja myös anteeksiannon kieltämiseen. Tällä ajattelumallilla on ratkaiseva merkitys lestadiolaisuuden opissa ja arkikäytännössä seurakuntakuria myöten.

Sen avulla käytetäänkin tehokkaasti valtaa tavallisen uskovan asemaan ja oikeuteen kuulua liikkeeseen. Tämä vallankäyttö taas perustuu pohjimmiltaan lestadiolaisuudessa omaksuttuun ”välimiehen välimies” -oppiin.

KURIN JA VALLANKÄYTÖN 1970-LUKU

Suomen lestadiolaisryhmissä ei ole muutamaan vuosikymmeneen ollut sanottavia repeämiä. Vuonna 1977 vanhoillislestadiolaisuudesta erkani kirkkoherra Paavo Sillanpään perustama ryhmä, joka jäi Suomessa pieneksi.

Samalla vuosikymmenellä vanhoillislestadiolaisuudessa elettiin vaikeita aikoja. Liikkeen päälinjan edustajien jälkeenpäin laatiman lunnehdinnan mukaan herätysliikeken toimintaa jäytivät toisaalta ”kuiva ja tuomitseva henki”, ja toisaalta liiallinen pehmeys syntejä kohtaan.

Julkista kohua aiheuttivat hoitokokoukset, joissa käsiteltiin paikallisten rauhanyhdistysten jäsenten sielun tilaa ja keskinäisiä välejä usein yömyöhään. Kokoukset olivat luonteeltaan hengellistä ja henkistä vallankäyttöä, jossa kuka hyvänsä saattoi joutua tuomituksi ja ulossuljetuksi. Hoitokokouksia on useasti verrattu kuulusteluihin. Kokousten vetäjät vaativat yksityisiä ihmisiä tekemään julkirippiä asioista, joihin nämä eivät olleet syyllistyneet, ja usein sellaisista asioista, joista ei edes kuulu julkirippiä vaatia. Kokouksista tehtiin kanteluja arkkipiispalle asti.

JÄNNITTEITÄ LATAUTUMASSA

Tätä nykyä Suomen lestadiolaisuuden tila on aika rauhallinen. Joitakin kipukohtia silti on.
Esikoislestadiolaisuudessa kysymys Lapin vanhinten eli liikkeen Pohjois-Ruotsissa asuvan perinteisen hengellisen johdon asemasta jakaa Talosen mukaan yhä mieliä.

”Liikkeen pääsuunta on kuitenkin kasassa, vaikka sisäinen keskustelu on ollutkin viime vuosina voimakasta.”

Vanhoillislestadiolaisuudessa keskusteluilmapiiri on nyt Talosen mukaan vapautuneempi ja avoimempi kuin 1970-luvulla.

”Tiedotus on noussut tärkeäksi. Vaikka seurakuntaopista ei ole luovuttu, asian esittämiseen on tullut kohteliasta ja diplomaattista sävyä.”

Tällä hetkellä Talonen ei näe lestadiolaisessa herätysliikkeessä välittömiä aineksia uusiin hajaannuksiin. Jännitteitä voi kuitenkin olla latautumassa.

”Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuudessa on esiintynyt ääniä 1970-luvun hoitokokousten ongelmatilanteiden anteeksipyytämisestä. Tämä on herkkä asia, sillä se nostaa esille vaikean teologisen ongelman siitä, oliko liikettä 1970-luvulla johtamassa Pyhä Henki vai jokin muu henki?”

Vaikeampaa voi kuitenkin olla edessä: Ruotsin kirkossa työskentelevät vanhoillislestadiolaiset papit joutuvat jo aivan pian vastaamaan kysymykseen homo- ja lesboparien kirkollista siunaamista.

”Kysymys saattaa tulla ajankohtaiseksi meilläkin vaalikauden 2012-2016 kirkolliskokouksen jälkeen.
Suostuvatko SRK-vanhoilliset papit ’virkatyönä’ siunaamaan tai vihkimään miesparit ja naisparit kirkossa, on mielenkiintoinen asia.”

Vanhempi vanhoillislestadiolainen pappispolvi ei Talosen arvion mukaan siihen lähde.  Hän kuitenkin pohtii, voisivatko nuoremmat ja uratietoisemmat papit yllättää koko kirkon tässä asiassa. Talonen viittaa siihen, että nytkin vanhoillislestadiolaiset papit tekevät paikallisseurakunnissa yhteistyötä naispappien kanssa, vaikka itse herätysliike ei naisten pääsyä pappisvirkaan edelleenkään hyväksy.

”Haluttin tai ei, tämä kaksijakoinen asenne sisältää kyllä aikamoisen teologisen latauksen”, Talonen toteaa.

KALEVA 21.5.2006

 

 Ryhmittymä  Organisaatio  Kannatusarvio
 Vanhoillisuus  Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys (Oulu)                100 000
 Esikoislestadiolaiset  Esikoislestadiolaisuus ry. (Lahti)                    10 000
Rauhan Sanan ryhmä Lähetysyhdistys Rauhan Sana (Oulu); Laestadianernas fridsföreningars förbund (Pietarsaari)             7 000
 Uusiheräys  Uusiheräys ry (Oulu)             3 000
Elämän Sanan ryhmä Laestadius-seura (Laestadiolaisten pappien
ryhmä veljespiiri)
               300
 Sillanpääläisyys  Suomen vanhoillislestadiolainen rauhanyhdistys         ei tiedossa
 Leeviläiset  ei tiedossa                                70
Steniläiset Hämeenseudun Vanha-Laestadiolais Kristillinen
yhdistys ry.
                               20
 Kontiolaiset                                  20

Lähde:  Kaleva 21.5.2006

Taustatietoja:

Että te keskinäisen rakkauden pidätte – mutta kuinkas sitten kävikään?

Seppo Lohi 2008. Oppiriidat hajottivat lestadiolaisuuden 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Teologia.fi 7.4.2008.

Leppänen, M. 2009. Turun piispa Kari Mäkinen Suviseuroissa ensimmäistä kertaa. Haastattelu, Suviseuratiedotus 26.6.2009.

Lestadiolaisuus. Wikipedia. http://fi.wikipedia.org/wiki/Lestadiolaisuus

Hakomaja: Lestadiolaisuus on hajaantunut usein

Pekka Mikkola: Väärin tehty (Seppo Lohen haastattelu). Kaleva 18.11.2007.

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

Rytkönen, J. 2007: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. Kotimaa 9.1.2008.

Pelastuvatko muut kuin vanhoillislestadiolaiset? 

Teologi Kari Kuulan blogikirjoitus Kotimaan nettisivulla:

http://www.kotimaa.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=8821&Itemid=173

Talonen, J.2001.  Lestadiolaisuuden hajaannukset. Suomen teologinen instituutti. Iustitia 14 (2001).

SRK:n tie 60-luvulta hoitokokouksiin

VL-liikkeen opilliset tulkinnat herättävät kysymyksiä

Wikipedia: Vanhoillislestadiolaisuuden kritiikki

Kirsi Nevalainen 2005.  Vanhoillislestadiolaisuuden vuoden 1934 hajaannus Rauhan Sana -lehden tulkitsemana 1935–1950.  Kirkkohistorian pro gradu –tutkielma. Joensuu: Joensuun yliopisto, teologinen tiedekunta.

6 kommenttia

Kategoria(t): 1800-luku, 1900-luku, 1970-luku, 1980-luku, avainten valta, erehtymättömyys, eriseura, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, fundamentalismi, hajaannukset, harhaoppi, historia, hoitokokoukset, johtajat, kirkko, kristinoppi, lähihistoria, lestadiolaisuuden suunnat, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, normit, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, pelot, pietismi, puhujat, Raamatun tulkinta, retoriikka, sananjulistajat, seurakunta, seurakuntaoppi, syntien anteeksiantamus, syrjintä, tulevaisuus, tuomitseminen, tutkimus, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys

”…että te keskinäisen rakkauden pidätte.” Kuinka sitten kävikään?


Suomalaisen asiantuntijan laatima esitys lestadiolaisuuden synnystä ja hajaannuksista, suomalaisesta perspektiivistä. Katso ja kommentoi!
Tekijä kuvailee esitystä Youtubessa seuraavasti:

”Yksityiskohtainen kuvaus lestadiolaisen herätysliikkeen synnystä ja nykytilasta. Elokuva käy läpi lestadiolaisuuden alkuvaiheita, hajaantumista ja suuntien nykytila. Elokuva pyrkii positiivisen kuvaukseen herätysliikkeestä, poiketen moneen muuhun elokuvaan tässä Youtube:ssä.”

Parhaimmat kiitokset tekijälle hienosta työstä! Cop. Laestadianinfo.

Lisää:

Lestadiolaisuus on hajaantunut usein

Mitä hoitokokoukset olivat?

Seurakuntaoppi: lyhyt oppimäärä torailun ja erehtymättömyyden historiaa 

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

Kirsi Nevalainen 2005.  Vanhoillislestadiolaisuuden vuoden 1934 hajaannus Rauhan Sana -lehden tulkitsemana 1935–1950.  Kirkkohistorian pro gradu –tutkielma. Joensuu: Joensuun yliopisto, teologinen tiedekunta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1800-luku, 1900-luku, hajaannukset, historia, laestadian, lestadiolaisuuden suunnat, ulossulkeminen