Avainsana-arkisto: 1960-luku

Lucia-kulkue: synnistä sallituksi 45 vuodessa


Pyhä Lucia (lat. Sancta Lucia, 283–304) on katolisen kirkon kanonisoima pyhimys ja ortodoksisen kirkon muistelema pyhä. Pyhimystarun mukaan Lucia oli nuori sisilialainen neito,  joka koki marttyyrikuoleman keisari Diocletianuksen hallituskauden lopulla noin vuonna 304.

Pyhää Luciaa on rukoiltu keskiajalla avuksi erityisesti kaulan kasvaimissa sekä sokeudessa ja silmätaudeissa. Hänestä on säilynyt muistumia myös suomalaisessa kansanperinteessä.

Lucian elämästä kerrotaan useita legendoja. Luciasta tuli sisilialaisen Syrakusan kaupungin suojelupyhimys. Sisiliasta hänen palvontansa levisi nopeasti koko Italiaan. Hänen nimensä otettiin mukaan katolisen kirkon kaanoniin eli messukaavaan jo 500-luvulla. Useita kirkkoja nimettiin Pyhän Lucian kunniaksi ja mm. Englannissa omistettiin kaksi kirkkoa hänelle jo ennen 700-lukua. Koska Lucian palvonta alkoi varhain ennen kristinuskon jakaantumista, hän kuuluu myös ortodoksien pyhimyksiin.

Ranskan kuninkaan Kaarle Suuren (742–814) ajan kalenterissa oli Luciaa tarkoittava merkintä ”Virgo Martyr” joulukuun 13. päivän kohdalla, sillä hänen uskottiin saaneen surmansa juuri tuona päivänä. Katolisen kirkon pyhimyskalenteriin Pyhän Lucian muistopäivä otettiin 1300-luvulla.

Pohjoismaihin Lucian palvontaperinteen arvellaan levinneen nykyisten Alankomaiden ja Belgian alueella sijainneesta Flanderista sekä Luoteis-Saksasta.

Pohjoismaissa tunnetaan joitakin kirjallisia todisteita Lucian palvonnasta jo keskiajalta. Suomessa Lucia, die beate Lucie, mainitaan asiakirjoissa ensimmäisen kerran vasta vuonna 1330. Sen jälkeen hänestä oli säännöllisesti merkintä kirkollisissa kalentereissa katolisena aikana. Ensimmäinen pohjoismainen tieto Lucian päivän vietosta on Ruotsin Länsi-Götanmaalta vuodelta 1746. Lucian päivän juhla neitoineen ja kulkueineen on vakiintunut erityisesti ruotsinkielisessä kulttuuripiirissä.

Pyhän Lucian päivä 13. joulukuuta osuu samaan ajankohtaan ennen kristinuskon tuloa vietetyn keskitalven valon juhlan kanssa. Esihistorian tutkijoiden mukaan pohjoismaissa on palvottu valoa ja Aurinkoa pronssikaudelta lähtien (1500 – 1000 eaa.). Lucian päivän vietossa on selvästi havaittavissa samoja piirteitä, ja myös pyhimyksen nimi Lucia viittaa valoon. Katolisessa kirkossa Luciaa rukoillaan sokeiden ja näkövammaisten omana pyhimyksenä.

Vanhoillislestadiolaisuudessa pidettiin Lucian päivän juhlimista syntinä vielä 1960-luvulla, joillakin seuduilla maata vielä 2000-luvullakin. Perusteluna esitettiin, että Lucia-perinne on katolisen kirkon pyhimyksen juhla.

Kuva: Ranuan kr. opiston Lucia-kulkue ja kuvaelma 13.12.2008. Kuva julkaistu opiston nettisivulla.)

Synnin puoliintumisaika SRK-lestadiolaisuudessa: filtterien säätöä ajassa

Onko ennen syntinä pidetty muuttunut sallituksi, nykyisin?

Päivämies-lehdessä kirjoitettiin  vuonna 1965 otsikolla ”Synnin suodattimia” ja todettiin:

”Emmekä sotkeudu muuta valkeutta etsimään, kuten täällä esim. ennen Vapahtajamme syntymäpäivää on totutettu viettämään epäjumalatar Lucian kunniaksi ”valon” juhlaa aivan jokaisessa yhteisössä, vieläpä lutherilaisen seurakunnan nimellä mainitussakin. Eikö olekin pirulla filtterit kunnossa?” (Päivämies nro 6, 3.2.1965.)

Lucia vie kadotukseen – Luciaa ei juhlita Jumalan lasten joukossa… 

”Lucian (vv. 283-304 eläneen katolisen kirkon pyhimyksen) päivää ei vietetä vieläkään Jumalan lasten joukossa. –  Jumalan sana ei kuulu loputtomasti. Se tulee ja menee, lain ja evankeliumin saarna vaikenevat aikanaan, mutta se ei tee syntiä luvalliseksi eikä pyhimysten palvontaa muuksi kuin kadotukseen vieväksi. ”(Nimim. Jani S. kirjoitti Mopin palstalla 15.12.2009.)

…paitsi Ranuan kristillisen opistossa

Ranuan kristillinen opisto 2009: Jouluaterian aluksi seurattiin opiston Lucia-kulkueen esitystä. (Kuva julkaistu Ranuan opiston nettisivulla.)

Erehtymätön seurakunta-äiti filtteröi juttuja 

”Ns. pappislinjan irtautuminen johti asenteiden tiukentumiseen sekä kirkkoa että yhteiskunnan maallistumista vastaan. Kun sisäinen kuohunta ja rajankäynti pappislinjalaisiiin alkoi olla voitettu 1962 – 1963, tykistöpatterit suunnattiin yhteiskunnallisen ja kulttuurisen murroksen torjuntaan. – –

Kulttuuria, kaunokirjalli-suutta, aikakauslehtiä arvioitiin kielteisesti lähes jokaisessa Päivämies-lehdessä 1960-luvun puolivälissä. Jopa Lucia-juhlan vietto nähtiin epäjumalanpalvontana. Lisäksi noina vuosina SRK ja sen julkaisut osallistuivat aktiivisesti poliittiseen taisteluun. Päätavoitteena oli vasemmiston torjunta. – – Tätä kiristymistä ja umpioitumista jatkui sitten aina 1980-luvun alkuun.” (Pölyttynyt 13.12.2010.)

Synniksi julistettu onkin sallittua – filtteri säädetään puhuja-asetukselle

Onko sitten myös yleisesti Päivämiehessä ja saarnoissa synniksi määritelty asia samaan aikaan joillekin uskovaisille sallittua ja sopivaa? Eikö synti olekaan syntiä samalla lailla, kaikille?

Nimimerkki x-vl oli tiedustellut vuonna 2007 Päivämiehen päätoimittajalta (myöhemmin  Hakomajassa  julkistamassaan kirjeessä) siitä, ovatko videoelokuvia ja viihdemusiikkia koskevat kiellot herätysliikkeessä muuttuneet niin, että ne eivät  enää sido puhujia.  Hän oli havainnut kahtalaista asennoitumista kieltoihin ja oli havainnoistaan päätellyt, että puhujilla saattoi olla suurempi vapaus päättää itse elokuvien katselusta ja musiikin kuuntelusta kuin riviuskovaisilla. Em. kirje on harvoja tapauksia, joissa Suomessa on nostettu julkisuuteen yksilöityjä havaintoja siitä, että syntikäsitysten velvoittavuus olisi lievempi arvostetussa asemassa olevien kohdalla riviuskovaisiin nähden. Myös Yhdysvalloissa on käyty lestadiolaisuuden nettipalstoilla keskustelua samasta kysymyksestä.

Virallisesti puhujat ovat pitäneet kiinni velvoitteesta olla kuuliainen  päätökselle, että elokuvien katselu ja musiikin harrastaminen ovat edelleen syntiä  (ks. esim. Aarno Hahon saarna).

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi Pelokas nimimerkki.

*     *     *

Lisää aiheesta ja aiheen vierestä:

Aleksi:  Vaarallisin erehdys: uskomus erehtymättömyydestä

Arno Forsius: Pyhä Lucia

Dr. Propelli: Kapellimestariuden hinta: suku hylkäsi

Gepardi: Synti erottaa lestadiolaiset muista ihmisistä. Hakomaja 24.9.2010.

Aarno Haho:  Kuuliaisuus on tärkeämpi kuin omatunto

“Huumausaineesta” hyväksytyksi 30 vuodessa

Herpert: Armo vapauttaa elämään Kristuksessa

Lassi Hyvärinen: Lestadiolaisuuden vaikea kulttuurisuhde 

j-prevert: Kaffet tiedossa, jos ehkäisykanta muuttuu!

Jani S. : Lucian… Kirjoitus Synnin suodattimia-ketjussa. Mopin palsta 14.12.2009.

Lucia tuo valoa pimeyteen. Joulukirkko 18.11.2010.

Lucia-neito (Wikipedia)

Magdalena: Onko uskominen harkittua näyttelemistä?

Polliisi Karhunen: Uskovainen ja järki

Pyhä Lucia (Wikipedia)

Pölyttynyt: Kommenttia. Mopin palsta 13.12.2009.

Speedy: “Olinko hölmö -?”

SRK:n johto anoi rahoitusta vaalityöhön SYT ry:ltä 1965

SRK:n johtokunta teki hengelliseksi naamioitua puoluepoliittista työtä

SRK:n johtokunta:  Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Ulla Puukko: Lestadiolaisuus on muuttumassa

Justiina Puupää: Muuttumaton oppi ja elämäntavat? 13.2.2014.

Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta

Verstaalla pohtija: Kilvoittelu armon varassa

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan

x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.

Kiitokset. Nimim. Pölyttynyt, parhaat kiitokset arkistojen aarteista Mopin palstalla  14.12.2009.) (Toim.huom.)

2 kommenttia

Kategoria(t): 1960-luku, 2000-luku, bans, concept of sin, elämäntapa, erehtymättömyys, forbidden things, historia, julkaisutoiminta, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kannanotot, kasvatus, kiellot, kontrollointi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lähihistoria, leimaaminen, luterilaisuus, manipulointi, normit, norms, nuoret, omatunto, Päivämies, Pölyttynyt, pelko, pelot, puhujat, Raamatun tulkinta, retoriikka, sananjulistajat, sin, SRK ry., suvaitsevaisuus, synnit, syntilista, tasa-arvo, totteleminen, tuomitseminen, vallankäyttö, videot

Mari Leppänen: Monet lestadiolaispapit kannattavat naispappeutta – SRK tyrmännyt toistuvasti ehdotuksen


Helsingin piispa Irja Askola vihkii sunnuntaina Helsingin tuomiokirkossa teologian maisteri N.N.:n ja teologian tohtori Y. Y.:n papin virkaan. Historialliseksi ordinaation tekee se, että vihittävät ovat ensimmäiset vanhoillislestadiolaiset naiset, jotka ovat antamassa pappislupauksensa ja ottamassa vastaan papin viran.

Uutinen saattaa olla totta lähitulevaisuudessa.

– Suhtaudun myönteisesti naisten pappeuteen, toki tiedostaen oman hengellisen taustayhteisön kannan. Pidän naisten pappeutta toivottavana myös lestadiolaisessa herätysliikkeessä, sanoo Mari Leppänen, filosofian maisteri, tutkija ja Liedon seurakunnan tiedottaja.  Hän on käynnistänyt vanhoillislestadiolaisten naisten hengellistä toimintaa kirkossa koskevan tutkimushankkeen.

Hän toivoo herätysliikkeeseen lisää keskustelua pappisvirasta ja kannattaa erilaisten näkökantojen kuulemista asiasta.

Myös Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen on todennut analyysissaan, että naisten asema vanhoillislestadiolaisuudessa on 2000-luvulla näkymätön. Tilannetta voidaan pitää paradoksaalisena esimerkiksi liikkeen varhaishistoriaan nähden. Pentikäinen on pohtinut, uhkaako lestadiolaisuutta tulevaisuudessa jääminen kirkon marginaaliin, siitä huolimatta, että nykyisin kirkon viroissa työskentelee jo suhteellisen paljon vl-pappeja.

Leppäsen ja Pentikäisen arvioiden mukaan naispappeuden kannatus liikkeen sisällä on kuitenkin selvästi vahvistumassa. Samaan on viitannut myös tutkija Hanna-Leena Nissilä haastattelussa 2009.

Vaietut naiset

Keskustelu naisten roolista ja naispappeudesta lestadiolaisuudessa on siis vauhdittunut herätysliikkeen sisällä 2000-luvulla. Keskustelu käynnistyi anonyymina nettikeskusteluna eri foorumeilla, esimerkiksi Mopin palstalla vuonna 2007.  Keskustelu osoittautuikin niin kiinnostavaksi, että nimimerkki Doulos totesi:

– Eräässä lähteessä mainittiin ”vaikenevat naiset”, mutta osuva kuvaus tästä osasta liikkeemme historiaa voisi olla ”vaietut naiset”. Jos ja kun naisen asemaa saarnaajina lestadiolaisessa herätysliikkeessä on tutkittu näin laajasti ja tarkoin, herää vahva kysymys siitä, minkä takia asiasta ei avoimemmin keskustella (eikö oikeasti ole tietoa) sekä tietenkin, miksi kanta naisten saarnavirkaan on tänä päivänä täysin erilainen kuin liikkeen alkuaikoina (Pyhä Henkihän kirkastaa asioita vain yhdellä tavalla).

Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 2009 Kotimaan artikkelissa todettiin, että vanhoillislestadiolaisuuden sisällä on käynnissä asennemuutos.  On niitä, jotka enemmän tai vähemmän avoimesti toivovat vl-naisia papinvirkaan ja samaten SRK:n johtokunnan jäseniksi.

Herätysliikkeessä oli alkanut samantapainen vaihe kuin naisten roolin suhteen on vallinnut kirkossakin, moniäänisyys. Erilaiset näkemykset eivät merkitse enää ehdottomasti liikkeestä irrottautumista tai siitä erottamistakaan. Uskovaiset ihmiset eivät myöskään jätä hengellistä kotiaan, vaikka eivät olekaan saaneet ehdotuksilleen johdon kannatusta (Kotimaa 2.7.2009).

SRK torjui naispappeuden 1984

Vuonna 1986 kirkolliskokous hyväksyi naiset papin virkaan. Jo tätä ennen oli tehty SRK:n päätös siitä, että vanhoillislestadiolaiset asettuvat vastustamaan  naisen pappisvirkaa kirkolliskokouksessa asiasta päätettäessä.

Vanhoillislestadiolaiset naiset eivät osallistuneet päätöksentekoon, sillä SRK:n johtokuntaan ja maallikkopuhujiin  ei kuulunut silloin, kuten ei nykyisinkään, yhtään naista.

Tiettävästi naisia saatettiin valita paikallisten rauhanyhdistysten johtokuntiin jo 1950-60-luvulla. Esimerkiksi vuonna 1956 valittiin Oulun rauhanyhdistyksen johtokunnan jäseneksi Betty Kuusikko. (Kupsala 1995.) Yhä nykyisinkään tämä ei ole aivan yleistä, mutta joissa kin rauhanyhdistyksissä naisia on valittu johtokuntiin.

SRK:n johtokunnan 1984 tekemän päätöksen mukaan vl-papit suostuvat kuitenkin työskentelemään tule-vien naispuolisten kollegojensa kanssa yhteistyössä evankelis-luterilaisen kirkon työtehtävissä. Tahdottiin pysytellä edelleen rakentavasti kirkon sisällä. Liikkeessä ei sittenkään nähty naispappeutta erityisen ratkaisevana erottavana tekijänä, toisin kuin esimerkiksi SLEY:n piirissä.

-Naispappeus ei kuitenkaan ole kirkon elämän ja kuoleman kysymys. Olemme perustaneet oman Raamatun mukaisen kantamme, silloin kun sitä on kysytty, nyt tyydymme kirkon kantaan, silloinen SRK:n johtokunnan jäsen, espoolainen Väinö Sivula totesi Kirkko ja kaupunki -lehdessä 1988.

– Me emme tahdo olla jatkuvassa sodassa kirkon tai muitten tahojen kanssa. Pääasia on, että olemme ilmaisseet kantamme.

SRK:n ratkaisu oli pettymys herätysliikkeen valistuneimmille, mutta ilmeisen itsestään selvä ja ongelmaton suurelle osalle rivijäseniä.

Visioita Juha Pentikäisestä Mari Leppäseen

On hyvä kuitenkin muistaa, että jo vuonna 1986 esimerkiksi professori Juha Pentikäinen, itse seurapuhujanakin toiminut vaikuttajahahmo, oli omassa arviossaan ennakkoon sitä mieltä, että vanhoillislestadiolaisuudessa tullaan hyväksymään naisten pappeus yhdessä Suomen evl-kirkon ratkaisua.

”Pentikäinen toteaa, että hän hyväksyy naispappeuden, kun kirkolliskokous päättää asiasta. Myös lestadiolainen herätysliike hyväksyy hänen nähdäkseen sen.” (Kaleva 21.1.1986.)

Juha Pentikäinen erehtyi ennusteessaan ainakin runsaat 25 vuotta. Hän oli odottanut herätysliikkeen johdolta näkemyksellisyyttä, johon se ei vielä silloin kyennyt. Aika näyttää, kykeneekö se tähän nyt.

Nyt, 2010,  kysymys on nousemassa herätysliikkeen ratkaistavaksi uudestaan  – ja kysymyksen pohdinta jatkuu Pentikäisen perheen seuraavassa polvessa.

Helmikuussa 2011 Juha Pentikäinen ilmaisi Kotimaa 24:n haastattelussa kantansa pysyneet edelleen samana.  Hän uskoo edelleen, kuten 1980-luvullakin, että naisten pappeus tulee toteutumaan myös lestadiolaisen liikkeessä.

Useat vanhoillislestadiolaiset papit ja naisteologit ovat käynnistäneet keskustelun SRK:n  johdon kanssa vanhoillislestadiolaisten naisten oikeudesta hakea pappisvihkimystä ja toimia seurakuntavirassa.

Liedon seurakunnassa tiedottajana työskentelevä tutkija Mari Leppänen valmistelee parhaillaan pro gradu -työtään siitä, miten vanhoillislestadiolaiset teologinaiset osallistuivat naispappeus-keskusteluun.  Leppäsellä on valmisteilla myös aiheeseen liittyvä väitöskirja,  jossa hänen aiheenaan on  naisteologien rooli lestadiolaisuudessa 1900-luvulla. Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt apurahan tutkimukseen. Leppänen on itse lisäksi aktiivi poliittinen vaikuttaja ja työskentelee kunnanvaltuustossa keskustapuolueen ryhmässä.

Lestadiolaisnaiset sananjulistajia ja aktiivisia vaikuttajia kirkossa – ennen vanhaan 

Naisten ääni ei nykyisin kuulu vanhoillislestadiolaisuuden virallisessa julkisuudessa, sillä vain miehet puhuvat julkisesti ja vain he käyttävät päätösvaltaaherätysliikkeen asioissa, Mari Leppänen toteaa.

Naisilla oli kuitenkin huomattavan aktiivinen rooli herätysliikkeen alkuvuosina, aina 1800-luvun lopulle saakka. Naiset toimivat sananjulistajina miesten rinnalla. Juuri naisten toiminta saarnaajina oli keskeinen seikka, josta silloinen kirkko moitti lestadiolaisuutta syyttäen harhaopista.

Tätä tosiasiaa voidaan hyödyntää yhtenä argumenttina, kun monilla muillakin tavoin naisia alistavaa järjestelmää yritetään 2000-luvulla uudistaa.

Tosin on merkillepantavaa, että tietoisuus oman herätysliikkeen historiasta ei ole ollut erityisen korkealla tasolla vl-uskovaisten keskuudessa. Lapsesta sakka omaksuttu yksiulotteinen seurakuntaoppi riittää usein torjumaan ennakkoluulottoman perehtymisen historiaan. Vankempi historiatietoisuus saattaisi herättää ajatuksia ja entisestään syventää myös hengellisessä mielessä liikkeen sisäistä uskonelämää. Leppäsen tutkimushanke tuntuu tässäkin mielessä lupaavalta.

Leppäsen mukaan lisäksi myös 1900-luvulla lestadiolaisuudessa on vaikuttanut useita vahvoja naisteologeja, jotka olivat ajamassa seurakuntavirkaa naisille. Kirkkolaissa määriteltiin naisteologien tehtävä vuonna 1953 ja lehtorin virka perustettiin kymmenen vuotta myöhemmin.

Leppänen on saanut selville, että 1930-1950-luvuilla lestadiolaiset naisteologit olivat hyvin kutsumustietoisia ja toimivat miesten kanssa tasavertaisina. He kirjoittivat aktiivisesti hartaustekstejä, pitivät uskonnollisia puheita ja toimivat tutkijoina. Varsinkin sota-aika tarjosi naisille tilaa myös kirkossa. Useat heistä työskentelivät naisteologeina seurakunnissa vielä 1960-luvun alkupuolelle saakka.

Naiset olivat aktiivisia myös hengellisten ja opillisten kirjoitusten kirjoittajina Päivämiehessä. Tarvitsee vain  lukea 1960-luvun Päivämies-lehtiä todetakseen eron nykyiseen.

– Jostakin syystä naiset sittemmin vaikenivat, toteaa Mari Leppänen.  Tutki-muksellani haluan avata uudenlaisia näkökulmia lestadiolaisuuden historiaan ja tuoda naisten äänen kuuluviin, hän sanoo.

”Kaikki herätysliikkeessä ovat alistavan sukupuolijärjestelmän vankeja”

Leppänen toteaa, että lestadiolainen teologia on miesten tekemää. Hän puhuu patriarkaalisesta sukupuolijärjestelmästä, jossa naiset jäävät sivuraiteille.Vain miehet toimivat pappeina ja saarnaajina ja käyttävät myös rauhanyhdistyksellä ja SRK:ssa  julkisen puheen valtaa.

Leppäsen mukaan herätysliikkeessä vallitsee auktoriteetti- ja sukupuoli-järjestelmä, jonka olemassaolon osa uskovaisista haluaa kuitenkin kieltää. Vanhoillislestadiolaisia suurperheitä ja isän roolia tutkinut Antero Ruokokoski on samoin tunnistanut sukupuolijärjestelmän keskeisen merkityksen (2007).

Sukupuolijärjestelmä-käsitteellä viitataan miehiin ja naisiin kohdistuvaan roolitukseen, määrittelyyn ja kontrolliin vanhoillislestadiolaisuuden olemassaolon kannalta ratkaisevilla seksuaalisuuden, perhe-elämän ja lisääntymisen alueilla.

Sukupuolten erilaisuuden korostaminen on samalla valtasuhteiden rakentamista. Sukupuolijärjestelmä asettaa miehet ja miesten toiminta-areenat hierarkkisesti ylemmäksi. Mies ja mieheys on arvokkaampaa kuin nainen ja naiseus.

Ruokokosken mukaan tämä järjestelmä legitimoidaan eli perustellaan uskonnollisilla myyteillä.  Niillä ei tosiasiassa ole mitään tekemistä hengellisyyden ja kristinuskon kanssa, mutta niillä voidaan pönkittää valtarakenne. Myyttien avulla myös naiset on saatu hyväksymään asemansa ja pitämään sitä jopa luonnollisena, toteaa Ruokokoski.

On huomattava, että valta-asemastaan huolimatta myös mies menettää yksiulotteisen sukupuolijärjestelmän määrittelemässä ahtaassa roolissaan erityisesti suhteessa perhe-elämään ja lapsiinsa. Miehet kokevat patriarkaaliset paineet usein omaa elämäänsä rajoittavina ja kuormittavina. Mari Leppänen on samaa mieltä.

– Vallitseva sukupuolijärjestelmä vinouttaa sekä miehen että naisen rooleja. On olemassa normit, jotka ovat kuin sanattomia sopimuksia miten asioiden kuuluu olla, toteaa Leppänen.

Kyse on ns. näkymättömistä esteistä. Tasa-arvotyössä niillä tarkoitetaan asenteita ja niissä piileviä perinteisiä odotuksia, normeja ja arvoja, jotka estävät naisten vaikutusvallan lisäämisen ja täysimittaisen osallistumisen oman hengellisen yhteisön  toimintaan.

– Kaikki ovat sukupuolijärjestelmän vankeja. Kukaan ei pidemmän päälle hyödy siitä, Leppänen huomauttaa. Itsekin liikkeeseen kuuluva Leppänen kysyy, miksi näin on, sillä näin ei välttämättä tarvitsisi olla. Raamattu ja kristinusko itsessään eivät edellytä ahdasta ja alistavaa sukupuolijärjestelmää.

– Sukupuolijärjestelmän olemassaolo vanhoillislestadiolaisuudessa on tärkeää tunnistaa, toteaa Leppänen. Tunnistaminen helpottaisi keskustelua. Leppäsen mukaan siitä ei ole vaaraa, että keskustelu sukupuolijärjestelmästä hajottaisi uskonliikettä.

Leppänen: Nykyisin useat vl-papit kannattavat naisten pappeutta

– Jos lestadiolaisilta papeilta kysyttäisiin kantaa, useat heistä suhtautuisivat myönteisesti naispappeuteen, arvioi Mari Leppänen nykyhetken asenteita. Tällaista kyselyä ei ole toistaiseksi tehty. Tässä onkin SRK:n uudelle pääsihteerille Tuomas Hänniselle ajankohtainen selvityksen paikka.

Monet vanhoillislestadiolaiset, varsinkin teologit, ovat asettuneet nykyisin samalle kannalle kuin ev.-lut. kirkko: teologisia esteitä naisten pappisvirassa toimimiselle ei ole. Lisäksi kyseessä on kirkon virallinen linjaus, jonka periaatteellista sitovuutta on pappien kohdalla viime aikoina  täsmennetty ja jämäköitetty osana kirkon järjestykseen sitoutumista.

Esimerkiksi oululainen lestadiolaispappi Stiven Naatus on todennut, että luterilainen virkakysymys ei edellytä papilta tiettyä sukupuolta. Virkakysymys ei hänen mukaansa ylipäätään ole hengellinen kysymys, vaan kirkkojärjestykseen liittyvä käytännöllinen asia.

Vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluva teologi, Helsingin yliopiston tutkija Heikki Nenonen on muistuttanut, että herätysliike on sitoutunut kirkkoon ja samalla sen järjestykseen. Naatuksen tavoin hän katsoo, ettei pappisviran haltijan sukupuoli ole opillinen kysymys.

Siksi myös Nenonen toivoo herätysliikkeeltään avoimempaa ja myönteisempää suhtautumista  naisten pappeuteen.

– Itse suhtaudun myönteisesti, jos nainen haluaa toteuttaa kutsumustaan pappina, Nenonen totesi Kotimaan haastattelussa.

Mari Leppäsen mainitsemaa patriarkaalista valtaa osoittaa myös se, että keskusjärjestö, yli sata vuotta toiminut SRK ry., ei ole huolinut johtokuntaansa yhtä 1956 tapahtunutta poikkkeusta lukuunottamatta yhtään naista. Ns. pappishajaannuksen tapahduttua 1961-62 ja kun maallikkosiipi sen jälkeen saavutti suvereenin ylivallan, naisia ei ole huolittu liikkeen johtoasemiin.

Enemmistö herätysliikkeen  jäsenistöstä on naisia. Heillä ei ole oman liikkeensä ylimmässä johdossa yhtään edustajaa. Johtokuntaan kuuluu vain 24 miestä.

Samaten puhujienkokouksessa 600-900 miestä päättää liikkeen hengellisistä, teologisista linjauksista.  Puhujissa ei ole ollut yhtään naista sitten 1800-luvun.

Hajaannusten pelko heikentänyt tasa-arvoa – eriseurakortti nujertaa keskustelun 

1960-luvulle tultaessa herätysliikkeessä tapahtui muutos, jolloin lestadiolaiset naisteologit siirrettiin taka-alalle. Naisten kohdalla tapahtui suorastaan dramaattinen takaisku, backlash.

Leppänen on päätellyt, että  naisten toiminnan kapeutumisen syynä oli vanhoillislestadiolaisen liikkeen hajaannus.

Naiset eivät ole uskaltaneet sittemmin itse nostaa päätääna  ja kyseenalaistaa tilannetta, koska liikkeen johdossa on pelätty uusia hajaannuksia. Eriseurakortti on ilmaantunut nytkin pelotteena esiin keskustelun suitsimiseksi, mihin esimerkiksi Topi Linjama ja Vuokko Ilola ovat kirjoituksessaan viitanneet.

– Lisäksi yhteiskunta muuttui rajusti varsinkin 1960- ja 1970-luvuilla. Se pakotti liikkeen vastareaktiona vanhoillisempaan muotoon, arvelee Leppänen.

Ulkopuolisen yhteiskunnan maallistuminen ja rakennemuutos, muutto kaupunkeihin, on tietenkin historiallinen fakta. Tämä melkoisen suoraviivaisena ja epätäsmentämättömänä esitetty selitys, ”ulkoinen yleinen syy”,  on ollut erityisesti SRK:n historian tutkijan, rovasti Seppo Lohen ja SRK:n johdon suosima perustelu ja kuittaus 1970-luvun vallankäytölle ja kautta maan käynnistetyille hoitokokouksille.

Mutta selitys ontuu, koska ei selitä sitä, mistä syystä vastareaktiona oli nimenomaan juuttuminen naiset sivuraiteelle siirtävään, entistä tiukemmin naisia kontrolloivaan ja epätasa-arvoa suosivaan käytäntöön ja opetukseen.

Tämä tapahtui aikaan, jolloin vanhoillislestadiolaistenkin koulutustaso oli kovaa vauhtia nousemassa, suomalaiset naiset alkoivat täyttää yliopistot, valmistuivat ammatteihin ja yhdistivät entistä laajemmin perheen ja palkkatyön sekä ryhtyivät toimimaan ja vaikuttamaan kaikilla yhteiskuntaelämän aloilla. Kyseistä ”sopivaa” perustelua voi ehkä olla viisasta hyödyntää  tarkoituksenmukaisuussyistä myös silloin, kun yritetään selittää, miksi vl-naiset vaikenivat 1960-luvulta eteenpäin.

Naisteologien nopea katoaminen aktiivisesta roolistaan kirkossa oli kuitenkin todennäköisesti seuraus vanhoillislestadiolaisuuden omasta, sisäisestä skismasta, hajaannuksesta, joka tapahtui juuri 1960-luvun alussa. Kyse oli ns. pappishajaannuksesta ja liikkeen vakavasta kriisistä suhteessa ev.-lut. kirkkoon.

Herätysliikkeen jo 1950-luvulla syntyneen käymistilan ja sisäisen valtataistelun voittajaosapuoli eli maallikkosiipi siirsi naiset kylmästi sivuun. Samaan aikaan herätysliikkeessä kiristettiin esimerkiksi ehkäisykieltoa entistä ehdottomammaksi ja määriteltiin suurperhemalli ja äitiys uskovaisen naisen tehtäväkentäksi. Liikkeen arvomaailma alkoi painottua entistä konservatiivisemmassa sävyssä agraariyhteiskunnan suuntaan. Se oli mahdollista, koska vastapainona ei enää ollut teologien tasapainottavaa perspektiiviä.

Hoitokokousten väkivalta, jolla maallikkosiipi juurrutti valtansa lopullisesti,  juontaa juurensa herätysliikkeen sisäiseen valtataisteluun 1950-60-luvun vaihteessa. Tällöin teologit ja maallikkosaarnaajat taistelivat vallasta ja maallikkosiipi voitti. (Tässä yhteydessä ei ole mahdollista syventää tarkastelua silloisiin opillisiin kiistoihin, joissa rajalinjat eivät kaikissa tapauksissa menneet yksiviivasesti em. ryhmittymien mukaan.)

Kaksi kolmasosaa vanhoillislestadiolaisista teologeista erosi tai erotettiin. Vanhoillislestadiolaisuudesta tuli vankasti maallikkojohtoinen ja samalla sisäänpäin kääntynyt yhteisö seuraaviksi vuosikymmeniksi. Se etääntyi ev.-lut. kirkosta ja akateemisesta teologiasta lähes 30 vuodeksi. Samalla liike jättäytyi pois yhteistoiminnasta paikallisseurakunnissa, varsinkin niissä, joissa oli ei-lestadiolainen pappi, ja samoin se jättäytyi kirkossa käydyn keskustelun ulkopuolelle.

Maallikkojohto teetti SRK:n vuosikokouksella televisiokieltopäätöksen (1963) ja alkoi rakennella jatkuvasti tiukkenevia uusia määräyksiä ja kieltoja, ns. seurakunnan neuvoja. Niillä pyrittiin sekä erottautumaan muusta kirkkokansasta ja yhteiskunnasta että  kontrolloimaan liikkeen jäseniä sisäisellä kurinpidolla. Moni vl-pappi ja myös moni riviuskovainen epäröi tätä menoa seuratessaan.

Maallikkojohto alkoi rakentaa jonkinlaista omaa, erillistä kirkkojärjestelmää oppirakennelmineen.  Akateemista teologiaa ja luterilaisen kirkon työmuotoja kohtaan tunnettiin syvenevää epäluuloa ja niihin suhtauduttiin väheksyen ja jopa pilkaten. Seurakunnan toimintaan ei ollut luvallista osallistua eikä sen lapsi- ja nuorisotyön tai vanhustyön  palveluja ollut luvallista käyttää hyväksi.  Vasta 1990-luvulla alettiin tietoisesti kannustaa nuoria miehiä jälleen hakeutumaan opiskelemaan teologisiin tiedekuntiin. Nykyisin kirkossa työskenteleekin  tiettävästi kaikkiaan jo 140 vl-pappia eri tehtävissä, ja samoin lukuisia naisteologeja.

Naisilta ei kysytty – ei edes naispappeuskeskustelussa

Leppäsen gradun pääväittämä lestadiolaisten naispappeuskeskustelusta on selvää tekstiä: vl-naisia ei ole päästetty osallistumaan siihen keskusteluun.

Keskustelua  naisten roolista kirkossa on käyty  jo yli 50 vuotta. Ensimmäinen suomalainen nainen haki pappisvihkimystä vuonna 1955 (silloin vielä turhaan).  Lestadiolaiset naisteologit eivät ole voineet osallistua viralliseen keskusteluun, eikä heidän kokemuksiaan ja mielipiteitään ole kysytty kertaakaan.

Naiset eivät ole myöskään voineet osallistua liikkeen päätöksentekoon, koska SRK:n päättäviin elimiin kuuluu ainoastaan miehiä. Vain miehet toimivat pappeina ja saarnaajina ja käyttävät liikkeessä myös kaikkea muuta julkisen puheen valtaa.

– Usein kuulee sanottavan, että liikkeen kanta on selvä, tarkkaan harkittu ja osoittautunut siunaukseksi. Kysyisin kuitenkin, ovatko kaikki saaneet osallistua kannan muotoiluun. Saivatko esimerkiksi naiset 1980-luvulla olla mukana keskusteluissa, ja voivatko he olla mukana tänään? Mari Leppänen kysyy.

Leppänen muistuttaa, että lestadiolaisuus on aina ollut muutoksessa. Eri aikoina on ilmennyt erilaisia haasteita. Naisten asema on nyt, vuonna 2010, ajankohtainen kysymys.

Avoin keskustelu naisten roolista ja naispappeudesta lestadiolaisuudessa on nyt alkanut liikkeen sisällä.

– Paine sanoa asioita ääneen on nyt kova, Leppänen on havainnut. Tämä näkyy varsinkin Internetissä. Sen sijaan keskustelu ei ole näkynyt lainkaan Päivämiehessä, lukuunottamatta jonkinlaista varoittelua rivien välissä.

SRK:n johtokunta torjuu naisten pappisviran

SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen on asiasta päinvastaista mieltä kuin Mari Leppänen. Kun Kotimaan toimittaja tiedusteli häneltä syyskuussa 2010, onko virkakysymys tällä hetkellä vanhoillislestadiolaisia puhuttava teema, hän vastasi kieltävästi:

– Ei varsinaisesti. Saattaa olla, että jotkin yksittäiset henkilöt pohtivat sitä. Missään yhteisissä kokouksissa se ei ole noussut aiheeksi. Vanhoillislestadiolaisuuden naispappeuden torjunnassa on Voittosen mukaan ”lähtökohtana Pyhä Raamattu, kirkkomme tunnustuksen perinteinen tulkinta ja liikkeemme perinne”. (Kotimaa24, 18.9.2010.)

Sen sijaan tutkija Heikki Nenosen mukaan virkakysymys on ollut vanhoillislestadiolaisuudessa esillä aina siitä lähtien, kun luterilainen kirkko hyväksyi naispappeuden.

 Tyrmäys syksyllä 2010 

 Helsingin Rauhanyhdistyksellä järjestettiin vanhoillislestadiolaisille teologeille ja puhujille sejä SRK:n edustajille suunnattu keskustelutilaisuus 7.10.2010. Tilaisuudessa, joka oli tarkoitettu vain kutsutuille vanhoillislestadiolaisille, alusti SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen.

Alustuksessaan hän totesi, että herätysliikkeessä ei ole mahdollista muuttaa aikaisempaa kantaa ja myöntää lestadiolaisille naisteologeille oikeutta pappisvihkimykseen eikä toimintaan papin virassa.

 Voittonen on lausunnoissaan torjunut naisten toiminnan sananjulistajana ja SRK:n johtokunnassa useasti aikaisemminkin. Kaleva-lehden haastattelussa 22.3.2009 toimittaja teki hänelle kysymyksen:

– Nähdäänkö vielä päivä, jolloin SRK:n johtokunnassa on naisia?

Voittonen totesi tähän:

– Lähtökohtana on ollut se, että johtokunnan koostumus nousee Uuden testamentin vanhin-ajatuksen pohjalta. Uuden testamentin mukaan seurakuntien päättäjät olivat miehiä kuten nyt meidän piirissämme. Paikallisissa rauhanyhdistyksissä naisia on myös johtokunnissa.
– Siitä, voisiko nainen olla liikkeessämme puhujana, ei minun korviini ole tullut edes keskustelua.

Vuoden 2010 lopussa Jyväskylässä kokoontunut puhujienkokous tyrmäsi niinikään vl-naisten mahdollisuuden ottaa pappisvihkimys. Ajatus leimattiin kristillisyyden ymmärryksen vastaiseksi.

Hänninen: vl-naisille ei papinvirkaa tulevaisuudessakaan

SRK:n pääsihteeriksi vuoden 2011 alusta siirtyvä Tuomas Hänninen on hiljattain torjunut naispappeuden mahdollisuuden myös tulevaisuudessa.

Kotimaa-lehden haastattelussa hänelle esitettiin kysymys, voiko naispappeuden hyväksyminen olla tulevaisuudessa mahdollista vanhoillislestadiolaisuudessa. Hänninen totesi:

– Niin kauan kuin Jumalan sanasta pidetään kiinni, se ei ole mahdollista. En usko että seuroissamme olisi tulevaisuudessakaan nainen sananpalvelijana.  Mikään liike ei voi kuitenkaan vapaassa maassa estää papin virkaa haluavaa naista hakemasta papin virkaa, mutta mielelläni keskustelisin hänen kanssaan ja ystävällisesti käsitteestä Jumalan seurakunta.

Toteamuksellaan keskustelemisesta ja Jumalan seurakunnasta Tuomas Hänninen viittaa siihen, että lestadiolaisnainen, joka rohkenisi ottaa vihkimyksen ja toimimaan ev-lut. kirkossa papin virassa, joutuisi puhuteltavaksi ja katsottaisiin rikkoneen ”seurakunnan neuvoja”.

Tällöin kyseistä naista uhkaa ulossulkeminen omasta herätysliikkeestään. Vanhoillislestadiolaisessa uskossa tämä merkitsee myös kuolemanjälkeisen pelastuksen, iankaikkisen elämän kadottamista, koska liikkeessä katsotaan, ettei vl-liikkeen ulkopuolella ole pelastusta. Tämä on ollut tähän saakka tehokas pelote, jolla ihmisiä on saatu vaikenemaan.

Vanhoillislestadiolaisuuden sisäisessä keskustelussa ovat nyt vastakkain naisten pappeutta puolustavat ja sitä vastustavat kannat. Tämän erän ovat vallankahvassa olevat vastustajat voittaneet. Nettikeskusteluissa on kerrottu, että hoitokokouksia ”väärin ajattelevien” painostamiseksi olisi jo pidetty. Yksi eteläsuomalainen pappi on tiettävästi asetettu puhujakieltoon, ja eräs maallikkopuhuja on itse ilmoittanut lojaalisuussyistä pidättytyvänsä puhujan tehtävistä, koska on samalla kannalla kuin kyseinen ”hyllytetty” teologi.

Nykypolven koulutetuilla uskovaisilla on kuitenkin neuvotteluvalmiutta ja -taitoa sekä teologista ja hengellistä varmuutta, jota aikaisemmilta polvilta puuttui. heillä on myös aikaa odottaa etät sukupolvi viahtuu.  Piispa Askolan toimittamalla ordinaatiomessulla on hyvät mahdollisuudet toteutua.

*    *    *

Ajattelemisen aihetta antoi Skribentti.

Lähteet ja lisää aiheesta:

Simo Alastalo: Lestadiolaisten keskusteluillassa ei väitelty naispappeudesta. Kotimaan uutiset 12.10.2010.

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä.

Pekka Helin:  Väitöskirjaa tekevä Mari Leppänen arvioi: ”Useat lestadiolaispapit kannattavat naispappeutta”. Rauhan Tervehdys 36/2010, s. 7.

Johannes Ijäs: ”Naispappeudesta syytä keskustella”. Kotimaa24 18.9.2010.

Johannes Ijäs: Vanhoillislestadiolaiset pitäytyvät miesten pappeudessa. Kotimaa24, 18.9.2010.

Johannes Ijäs: Tuomas Hänninen vanhoillislestadiolaisen liikkeen pääsihteeriksi. Kotimaa24, 26.10.2010.

Vuokko Ilola: Eriseura, mikä se on?

Korpijaakko:  Stiven Naatus: Vl-naispappeus on käytännön järjestely, ei hengellinen kysymys

Jari Kupsala: Tähän asti: Oulun Rauhanyhdistys 100 vuotta. SRK 1995. (Katkelma julkaistu VL-Foorumilla.)

Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen: Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa

Topi Linjama: V: Eriseura

Rebekka Naatus: Pakolaiseksi ei lähdetä noin vain. Sielun silmin -blogi, Kaleva 10.1.2012.

Mikael Pentikäisen tilanneanalyysi

Naispappeus ei jaa kirkkoa. Kaleva 21.1.1986. (mm. Juha Pentikäisen haastattelu.)

Naispappeus Suomessa. Evankelis-luterilainen kirkko.

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

Antero Ruokokoski: Ei must oo isänä siihe mihi naiset on: nuorten monilapsisten vanhoillislestadiolaisten isien ajatuksia isyydestä ja äitiydestä. Sosiologian pro gradu –tutkielma. Jyväskylän yliopisto 2007.

Skribentti: Naiset tulossa sananjulistajiksi

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

SRK:n vuosikokous 2010: päätöksentekijät yksinomaan miehiä

Ville Talola: Useat lestadiolaiset naiset toivovat pappisvihkimystä. Kotimaa24-uutiset 7.10.2010.

Ville Talola: Kalliala toivoo vanhoillislestadiolaisia naispappeja. Kotimaa24 uutiset 7.10.2010.

Kaisa Tanttu: Juha Pentikäinen: Lestadiolaisen liikkeen historia tukee naisten pappeutta. Kotimaa 24 uutiset 19.2.2011.

Mari Teinilä: Sali täyttyy, kun vanhoillislestadiolaiset kokoontuvat seuroihin Helsingissä.  Kirkko ja Kaupunki 20.1.1988.

M. Toivanen: Lestadiolaisuudessa muhii muutos. Muutos kumpuaa liikkeen sisältä. Kotimaa nro 26, 2.7.2009, s. 4 – 5.

Torvi: Virkakysymys

Termejä: sukupuolijärjestelmä ja patriarkaatti

Sukupuolijärjestelmä (sex/gender system)

Naisten ja miesten erillisiä sukupuolirooleja ylläpitävä ja tuottava taloudellisten, yhteiskunnallisten ja poliittisten rakenteiden sekä uskomusten järjestelmä. Sukupuolijärjestelmä on tiettyyn aikaan ja paikkaan, kulttuuriin ja yhteiskuntaan sidottu ja se on muuttuvainen.

Sukupuolijärjestelmä on monitasoinen käsite, joka on samanaikaisesti vaikuttamassa yhteiskunnan rakenteellisissa jaoissa, symbolisissa merkityksissä, sosiaalisissa verkostoissa ja yksilöllisessä identiteetissä. Naiset ja miehet tuottavat ja uusintavat sukupuolijärjestelmää itsessään, toisissaan sekä sosiaalisissa ja kulttuurisissa rakenteissa.

Sukupuolijärjestelmälle voidaan hahmottaa kaksi periaatetta: erillään pitämisen (horisontaalinen) ja hierarkian (vertikaalinen) periaate. Erillään pitämisen periaate jakaa miehet ja naiset selvästi toisistaan erottuviksi ryhmiksi. Hierarkian periaate puolestaan pitää mieheyttä ensisijaisena normina ja naiseutta poikkeamana.

Sukupuolijärjestelmän kokonaishierarkiassa naisten työt ja toiminta-alueet ovat vähemmän arvostettuja kuin miesten.

Vallitseva sukupuolijärjestelmä ilmenee mm. vertikaalisesti ja horisontaalisesti eriytyneinä työmarkkinoina ja ennalta määriteltyinä rooleina yhteisöissä. Ilmiö tulee näkyviin sukupuolen mukaan eriteltyjen tilastojen avulla.

Patriarkaatti, patriarkaalinen ideologia (patriarchy)  

Patriarkaatti on eräs vallan analyysin keskeisiä käsitteitä. Sillä tarkoitetaan omistukseen ja kontrolliin liittyvää miehistä dominanssia eli valtajärjestelmää, joka vaikuttaa kaikilla yhteiskunnan tasoilla.

Patriarkaatti ylläpitää ja käyttää välineenään sukupuolisyrjintää.

Tämä valtajärjestelmä perustellaan patriarkaalisesta ideologiasta käsin. Se on ajatusjärjestelmä, jossa miehen ylemmyys on lähtökohtana. Sitä perustellaan sukupuolten välisellä ”luonnollisella” työnjaolla, jonka väitetään perustuvan esimerkiksi biologiaan tai Raamattuun.

Patriarkaalisessa yhteisössä miehillä on biologisen sukupuolensa ansiosta sosiaalinen oikeus ja valta hallita naisia ja lapsia.

Historiallisesti patriarkaatin käsitteen lanseerasi feministisen liike. Sillä kuvataan ’miesvaltaa’, jota tukee miesten välinen verkostoituminen. Patriarkaatilla on materiaalinen perusta, eli resurssit, joiden hallinta tekee miehille mahdolliseksi naisten sorron.

Materiaalisen perustan keskeisiä osia ovat naisten työvoiman, seksuaalisuuden ja lisääntymiskyvyn kontrolloiminen.

Monien antropologien mukaan naisillakin on aina ollut valtaa yhteiskunnan eri tasoilla. Olennainen kysymys ei olekaan, onko valtaa vai ei, vaan kuka valtaa saa oikeutetusti käyttää ja millä yhteiskunnan alueella. Yhteiskunnallinen valta ja alistussuhteet muodostuvat kulttuuria rakentavassa kielessä, materiaalisessa ympäristössä, ja julkisen alueella, joita on perinteisesti pidetty miesten toimipiireinä.

Valta seksuaalipolitiikkana hahmottaa vallan myös naisen ruumiiseen kohdistettuna kontrollina. Tämä on ilmennyt esim. vanhoillilsestadiolaisuuden ehkäisykiellossa ja ulkonäköön sekä koristautumiseen liittyvissä kielloissa.

Patriarkaattia tuotetaan ja ylläpidetään sekä oikeusjärjestelmän, talouden, koulutuksen, kulttuurin että uskonnon alueilla. Erityisesti on huomattava se paradoksi, että perheessä ja kasvatustyössä naiset itse uusintavat omaan sukupuoleensa kohdistuvan alistamisen eli patriarkaalisen vallan jatkuvuuden.

Näkemyksen mukaan kaikki miehet hyötyvät naisten alisteisesta asemasta, vaikka yksittäiset miehet eivät kokisikaan alistavansa naisia ja käyttävän hyväkseen miessukupuolen mukanaan tuomaa etuoikeutettua asemaa. Tätä vallan muotoa feministiset teoriat kutsuivat ei-intentionaaliseksi vallaksi.

Todettakoon, että patriarkaatin käsitettä on kuitenkin tutkimuksessa myös kritisoitu yleistämisestä, historiattomuudesta ja determinismistä. Esimerkiksi foucaultlainen ajattelu on tuonut uusia mahdollisuuksia analysoida valtaa moniulotteisesti sekä mikrotasolla (esim. perhe) että makrotasolla (esim. valtio).

Lähde:

Sukupuolten välisen tasa-arvon valtavirtaistamisen perussanasto.

14 kommenttia

Kategoria(t): 1800-luku, 1900-luku, 1980-luku, 1990-luku, 2000-luku, erottaminen yhteisöstä, evankelis-luterilainen kirkko, fundamentalismi, historia, hoitokokoukset, johtajat, johtokunta, kannanotot, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, lähihistoria, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, miehen asema, Mopin palsta, naisen asema, naispappeus, naissaarnaajat, nettikeskustelu, normit, Olavi Voittonen, Päivämies, pelko, pelot, puhujat, retoriikka, sananjulistajat, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, syrjintä, tasa-arvo, totteleminen, tuomitseminen, tutkimus, uskon perusteet, vallankäyttö

Rovasti Sillanpään kirje: SRK-lestadiolaisuuden tila 1977


Rovasti ja lakimies, Merikarvian kirkkoherra ja aikaisemmin myös uskonnonopettajana toiminut Paavo Sillanpää (k.1981) oli vanhoillislestadiolainen pappismies. Hän toimi SRK:n johtokunnan jäsenenä 1960-1970-luvulla. Nimenä hän lienee tuttu enää vain vanhemman polven lestadiolaisille.

Sillanpää on kertonut joutuneensa SRK:n johtokunnassa ollessaan hyväksymään muiden mukana ulkopuolisen, poliittisiin tarkoituksiin käytettävän rahoituksen, josta ei kerrottu vl-liikkeen tavallisille jäsenille. Hän on kertonut toimittaja Hannu Karpolle tv-ohjelmassa 1982:

”Ensimmäinen kerta kun minä olin ensimmäisessä johtokunnan kokouksessa Raahessa. Silloin tuli semmonen asia, että tarjottiin käytettäväksi tämän maailman rahoja. Ja minä vielä tänä päivänä näen sen henkilön kasvot, joka nämä asiat toi esiin. Meille ei johtokunnassa sanottu, kuinka, suurista rahamääristä oli kysymys, mistä ne rahat tulevat.” Salatut rahavirrat ja puoluepoliittiseen työhän sekaantuminen jäivät vaivaamaan Sillanpäätä.

Tultaessa 1970-luvulle Sillanpää ei hyväksynyt herätysliikkeeseen syntynyttä lainomaista opillista korostusta, joka ilmeni mm. toistuvina SRK:n kannan-ottoina. Lisäksi hän piti vakavana virheenä että herätysliikkeen johto oli sekaantunut  puoluepolitiikkaan ja vaalikampanjointiin useampien eduskuntavaalien aikaan. 

Sillanpään toiminta osoittaa, että kovina painostuksen ja pelon vuosinakin lestadiolaisuudessa oli ryhdikkäitä ja rehellisiä henkilöitä, jotka omantuntonsa velvoittamina rohkenivat kyseenalaistaa SRK:n johdon toiminnan.

Sillanpää erotettiin SRK:n johtokunnasta erimielisyyksien vuoksi 1970-luvun kriisin aikoihin. Avoin kirje, jonka hän oli laatinut 1977,  julkaistiin Kotimaa-lehdessä 29.3.1977 ja tarkastelee herätysliikkeen sisäisiä ongelmia, joista Kotimaa-lehdessä oli käyty keskustelua. Hän viittaa kirjeessä Kotimaa-lehden numeron 4.3.1977, jossa oli julkaistu SRK:n työvaliokunnan näkemyksiä liikkeen tilasta.

Avoimessa kirjeessään Paavo Sillanpää osoittaa täsmällisesti opilliset harhaopetukset, joihin liikkeessä oli syyllistytty. Lisäksi hän paheksuu SRK:n johtokunnan sekaantumisesta julkisuudelta piilossa harjoitettuun puoluepoliittiseen vaalityöhön 1960-luvulla.

Hän kehottaa  SRK:n työvaliokunnan jäseniä kantamaan vastuunsa ja osoittamaan hoitokokouksiin johtaneen opin perustan Tunnustuskirjoista ja Raamatusta, mikäli sellaista perustaa on sieltä löydettävissä.  Sillanpään mukaan perusteita hoitokokouspyöritykselle ja painostukselle ei ollut enempää Raamatussa kuin  Tunnustuskirjoissakaan.

Sillanpää määritteli kirjeessään samat vääristymät jo vuonna 1977, jotka sittemmin, parikymmentä vuotta hoitokokousten pahimpien väkivallan vuosien jälkeen, rovasti ja lestadiolaisuuden tutkija Seppo Lohi nosti esiin julkisuudessa. (Kotimaa 3.2.2006.)

”Yksilöt joutuivat monessa tilanteessa väärin kohdelluiksi, sitä ei voi kiistää” ja ”(Seppo Lohi) näkee 1970-luvun hoitokokouksissa opillisia ongelmia, kuten parannuksen vaatimisen ”vääristä hengistä”. Muita epäkohtia olivat julkirippi ja siihen liittyvä sanelu, yksilön omantunnon vähättely ja oppi rauhanyhdistysten johtokunnista ”Jumalan huoneenhallituksena”. (Taneli Kylätasku: ”Hoitokokousten” kipu tuntuu yhä, Kotimaa 3.2.2006 s. 4)

Seuraavassa rovasti Paavo Sillanpään avoin kirje SRK:n ty övaliokunnalle (Kotimaa 29.3.1977).

Vanhoillislestadiolainen kristillisyys

Lehdessänne 4.3.77 olleen SRK:n työvaliokunnan antaman selostuksen johdosta lienee asiallista tehdä ”sisältäpäin” muutamia huomautuksia ja esittää kysymyksiä eräitten uskonelämän yksityiskohtien selvittämiseksi, koska annettu selostus jätti asian kovin vajaaksi.

Kirjoituksessa käsitellään hyvin asiallisesti niitä kristikansan keskuudessa yleisesti vieroksuttuja asioita, jotka sisältyvät nimikkeisiin: aborttilaki, perhesuunnittelu, sukupuolikurin höltyminen, huonot televisio-ohjemat, raittiusasiat j.n.e. Näitten edellämainittujen asioitten kohdalla kenelläkään uskoa puhtaassa omassatunnossaan kantavalla kristityllä ei pitäisi olla .mitään yhteyttä synnin luvallisuutta kannattavien ihmisten kanssa.

On kuitenkin aivan eri asia, onko kristityn kotiopettajana ja vaelluksen valvojana näissä asioissa SRK:n työvaliokunta vai Jumalan Pyhä Henki.

Tahdommekin nyt vähän tutustua niihin perusteisiin ja pyrkimyksiin, jotka antoivat tehtyihin ja vuosittain ilmestyneisiin ”kannanilmaisuihin” erittäin omahyväisen ja ulkopuolista syyttelevän sävyn. Tämä asiain tarkastelu on tarpeellinen siitä syystä, että noista perusteista kasvavat tänä aikana täysin ” kypsät hedelmät”, jotka rasittavat vanhoillislestudiolaista kristillisyyttä ja ovat saattaneet antaa oikeuden lausahdukselle: ”Lestadiolaisuus ei enää ole uskonto.”

Puoluepolitiikan ja poliittisen rahoituksen  tulo osaksi sananjulistustyötä

Miten kävikään Raahen suviseuroissa 1962? Eikö juuri silloin asetettu Jumalan valtakunnan ”arkki” politiikan hyvälypsyisten lehmien vetämille vankkureille? Eivätkö saarnamiehet lähteneetkin tuosta hetkestä lähtien ”rahan voimalla” saarnaamaan politiikkaa seuratupiin ja muihinkin tilaisuuksiin, vastoin Kristuksen käskyä. Otettiin siis kaksi ”hametta” ja suolaan tuli vieras maku (Matt 5:13 ja 10:9-10).

Olisikohan käynyt niin, että noitten syitten tähden tarvittiin joka vuosi uusi ”kannanilmaisu”, jonka kärki oli aina tähdättynä ulkopuolisiin henkilöihin, että omat viat jäisivät omien piirissä huomaamatta? ”Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa” (Matt 6:24).

Myös televisioon nähden on kannanilmaisua jouduttu moneen kertaan uusimaan sen jälkeen, kun sellainen ensi kerran annettiin Ylivieskan suviseuroissa 1963, ja joka kannanilmaisu myös saatettiin julkisuuteen.

Oulun suviseuroissa 1966 televisio opetusvälineenä tehtiin luvalliseksi, mutta Ruukin suviseuroissa otetta tiukennettiin ja tehtiin ”tuo surullisen kuuluisa televisiopykälä”, joka panetti evankeliumiin ehdon ja teki uskovaisille ”ikeen raskaaksi kantaa”, koska ”hävityksen kauhistus” tuli Pyhään sijaan. Se samalla korotti itsensä Jumalankin yläpuolelle, ilmoittaen olevansa ”Jumalan valtakunnan hallitus”.

Tästä alkaen rupesivat SRK:n käskyt kuulumaan milloin mistäkin syystä. Ohjelauseena kuului kaikkialla ja kuuluu vieläkin: ”On kuunneltava seurakuntaäidin ääntä tai muuten erotetaan yhdistyksestä.”

Useitten vuosien painostuksen jälkeen moni kristitty on tehnyt parannuksen sellaisista synneistä, joihin ei ole milloinkaan, itseänsä vikapääksi löytänyt. Tuota tietä kulkien on myös kadonnut kristityn vapaus ja Jumalan lapsen, ilo ja rauha. Tällaisten ahdistusten alla lestadiolaiskristityt nyt huokailevat, eivät siis joittenkin ulkopuolisten laatimien juttujen alla.

Nyt tulisikin jokaisen kristityn itsellensä selvittää, että tuollaisilla sisältäpäin tulevilla syytöksillä ja painostuksella ei rakenneta sitä Jumalan valtakuntaa, jossa on vanhurskaus, rauha ja ilo Pyhässä Hengessä, vaan, kuten jokainen voi itse tutkia, nuo vieraat ainekset ovat kotoisin entisajan lakihengellisyydestä, mutta nyt niillä jälleen rakennetaan voimakasta eriseuraa Suomen maan kamaralle.

Mitä taas tulee niihin ”sallittuihin” poliittisiin puolueisiin, niin kyllä jo Reisjärven suviseurojen aikana levisi poliittisia asioita käsitelleen alustuksen jälkeen tieto kentälle, että ”alkuperäisessä” alustusluonnoksessa kokoomuspuolue oli laitettu samaan hyljättävien puolueitten joukkoon kun SMP:kin. Kristillinen liitto on päässyt tuohon samaan asemaan vasta myöhemmin.

Kun nämä asiat asetetaan näin peräkkäin, niin emme yhtään ihmettele sitä että tuohon samaan sarjaan sopivat erinomaisesti viime eduskuntavaalien edellä tapahtuneet toimenpiteet, että SRK:n työvaliokunnankin jäseniä oli pyrkimässä eduskuntaan.

Kun näitä asioita asetellaan toistensa rinnalle, niin jokainen uskovainen ihminen kyllä hyvin käsittää, mistä johtuvat ”kalinat” lestadiolaisten keskuudessa. Muistammehan Herran Jeesuksen sanat ”väärästä huoneenhaltijasta” Lk 16:1-, kun palvelijat alkoivat valittaa ”mittojen ja painojen” muuttumisesta. Kun näin käy, niin on kovin vaikeata saada ”kuittausta” veloistaan, kun lunastushintaankin laitetaan ehtoja.

Voi miten toivommekaan, että tuonne vallan kukkuloille kavunneet pääsisivät Jumalan armon avulla näkemään langenneen tilansa ja jaksaisivat lähteä parannuksen askelissa köyhän syntisen paikalle. Silloin ei myöskään tarvitsisi ketään ”heittää ulos”, koska Jumalan Poika lupaa, että ”vielä on sijaa häävieraille”. Tätä tietä kulkien korjaantuisivat asiat niin Sievissä kuin Kuusamossakin sekä kaikilla muillakin paikkakunnilla, joissa halutaan kulkea synnin poispainijoina ja armon kerjäläisinä.

SRK:n uudet opinkohdat ja menettelytavat

Edelläsanotun johdosta pyydämmekin, että SRK:n työvaliokunta nyt osoittaa, missä kohdassa Raamatussa tai evankelisluterilaisen kirkon Tunnustuskirjoissa on merkittynä työvaliokunnan nykyisin käyttämät seuraavat opinkohdat ja menettelytavat:

1. Missä po kirjain kohdissa vaaditaan uskon ehtona pakkoparannus ja julkirippi?
2. Missä po kirjain kohdissa osoitetaan, että salaripin asiat on tuotava ilmi yleisissä kokouksissa tai muussa asiain käsittelyvaiheessa?
3. Missä po kirjain kohdissa on mainittuna, että Herran pyhä Ehtoollinen on vain muistoateria? (Katso ”Päivämies” no 50/74″ Kun on synnit anteeksi Jeesuksen veressä, silloin alttarin sakramentti on muistoateria.)
4. Missä po kirjain kohdissa on sellainen maininta, että ensin on täytettävä määrätty ehto (esim. heitettävä televisio ulos), niin sitten voidaan anovalle julistaa synninpäästö?
5. Missä po kirjain kohdissa on mainittu, että SRK:n johtokunta on Jumalan valtakunnan hallitus? (lue ”Päivämies” 1975 Turun suviseurojen ajalta ja sen jälkeen).

Joukko vanhoillislestadiolaisia uskovaisia toimikunnan puolesta
Paavo Sillanpää
 khra, Merikarvia

Julkaistu Kotimaa-lehdessä 29.3.1977, nettiin toimittanut nimim. Pölyttynyt 5.12.2006 (Mopin palsta) ja Lars-Leevi.

Paavo Sillanpää perusti yhdessä eräiden muiden 1970-luvun hoitokokousten yhteydessä erotettujen kanssa vuonna 1977 Suomen vanhoillislestadiolaisen rauhanyhdistyksen, jonka tarkoitus oli koota yhteen hoitokokouksissa erotettuja ja käynnistää seurojen järjestäminen. Yhdistys ei kuitenkaan toiminut muutamaa vuotta pidempään Suomessa. Wikipedian tietojen mukaan samantapaista SRK:n linjaan kohdistunutta kritiikkiä esiintyi samoihin aikoihin myös Ruotsissa ja Yhdysvalloissa, ja molemmissa maissa syntyi ryhmittymiä joilla oli yhtymäkohtia ns. ”sillanpääläisyyden” näkemysten kanssa. 

*     *     *

Lue ja katso myös:

Hannu Karpo: Syntisin silmin. Tv-dokumentti 3.10.1981.

Ruotsin Tv 21.2.1982. Laestadianleaks-blogi.

SRK:n johto anoi rahoitusta vaalityöhön SYT ry:ltä 1965

SRK:n johtokunta teki hengelliseksi naamioitua puoluepoliittista työtä

Puhujan kirje puhujille vuonna 1974

Päivämiehen vastine sivuutti kirjeen asiasisällön

Puhujan kirjeen käsittely 1974 SRK:n puhujienkokouksessa

Keksityn henkiopin leviäminen

SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin

Hoitokokoukset pitää selvittää! (Vuokko Ilola, Kotimaa 18.12.2008)

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko

Kahdeksan hoitokokousvuotta Haapajärven ry:llä

Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista 

Tampereen rauhanyhdistyksellä 10.3.1976

Warren H. Hepokoski: The Laestadian Movement – Disputes and Divisions 1861-2000. Rev., updated ed. Culpeper, Virginia 2002.

Väitöskirja: keskustapuolueen suhteet kirkkoon ja herätysliikkeisiin 1960-70-luvulla

Aleksi:  Vaarallisin erehdys: uskomus erehtymättömyydestä

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, epäily, epäilykset, erehtymättömyys, eriseura, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, evankelis-luterilainen kirkko, hajaannukset, harhaoppi, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, johtajat, johtokunta, kannanotot, keskustelu, kiellot, kirkko, kontrollointi, Kotimaa, kristinoppi, kulttuurikiellot, kymmenen käskyä, lakihengellisyys, lähihistoria, lestadiolaisuuden suunnat, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, manipulointi, Mopin palsta, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, Pölyttynyt, politiikka, puhujat, rahoitus, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, SRK ry., SRK:n johtokunta, tulevaisuus, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö

SRK:n johto anoi rahoitusta vaalityöhön SYT ry:ltä 1965


Laestadianleaks-blogissa on julkaistu paljonpuhuva kirje, jossa SRK:n johto anoo uutta rahoitusta Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki ry:ltä seuraavien vaalien 1966 yhteydessä tehtävään poliittiseen työhön. SRK naamioi vaalipropagandan vanhoillislestadiolaisen liikkeen sananjulistustoiminnaksi.
SYT oli elinkeinoelämän ja valtakunnan poliittisen  oikeiston rahoittama peitejärjestö, joka pyrki hajottamaan ammattiyhdistystoiminnan ja heikentämään poliittisen vasemmiston kannatusta. FT Jyrki Vesikansa on väitöskirjassaan kuvannut SYT:n toimintatapoja ja sen rahoittamia tahoja.
SYT oli jo aikaisemmissa vaaleissa myäöntänyt rahoitusta SRK:lle, mikä käy ilmi yhdistyksen toiminnanjohtajan yhteenvedosta (julkaistu SRK:n kirjeen alla).
SRK:n johto ei ollut hankkinut jäsenistön siunausta puoluepoliittiseen vaalityöhön ryhtymisestä eikä se myöskään raportoinut rahoituksesta jäsenille, ennen kuin asia paljastui ja sitä ruvettiin tutkimaan myös juridiselta kannalta.
Tutkimus ei johtanut syytteisiin, koska asia oli siinä vaiheessa jo vanhentunut, mutta tapauksesta seurasi epäluottamusta ja ristiriitoja SRK:n sisällä ja koko herätysliikkeen sisällä.
Yhtenä osoituksena tästä puhujienkokoukselle lähetetty nimetön kirje 1974 ja muut julkiset ja vähemmän julkiset yritykset keskustella asioista niiden oikeilla nimillä. (Yksi dokumentti tästä keskustelusta on rovasti Paavo Sillanpään avoin kirje SRK:n johtokunnalle 1977.)
Lopulta SRK:n johto päätti turvautua pakkokeinoihin ja käynnisti hoitokokoukset kaikkialla rauhanyhdistyksissä, jotta kritiikki saatiin vaimennetuksi.
*     *      *
Suomen Rauhanyhdistysten keskusyhdistys r.y.
Pakkahuoneenk. 12.

Oulu 12.2.65

Toiminnanjohtaja O.K.

Te, Herra Toiminnanjohtaja selittämättä tiedätte, vaara on uhkaamassa kansallista vapauttamme ja porvarillista talousjärjestelmäämme yhä lisääntyvän vasemmistolaisuus tähden.On hyvin mahdollista, että seuraava eduskunta muodostuu jo vasemmistovoittoiseksi.Tätä vaaraa lisää vielä se, että sosialidemokraatit ovat niin julkisesti siirtyneet kommunistien liepeille, leimahan oli parhaiten näkyvissä kunnallisvaaleissa tehdyissä vaaliliitoissa.

Vastatoimenpiteisiin olisi nyt ryhdyttävä koko terveesti ajattelevan kansanosan voimalla. Tässä ei auta yksistään vain poliittiset palopuheet, vaan nyt on osoitettava pohjimmiltaan uskonnollismieliselle kansalle vasemmistolainen ajattelu synniksi. Vasemmistolaisuus ei siis itseasiassa olekaan verrattavissa vain politiikkaan, vaan se on henkivalta, määrätynlainen uskomus ja sitä ei voi kumota muulla kuin Jumalan sanalla.

Järjestömme yksinomaisena tarkoituksena on taistella Jumalan sanalla kaikkea väärää vastaan ja voittaa sieluja Jumalalle. Kun tämä aukeaa,aukeaa samalla vasemmistokysymys oikeassa valossa ja silloin se myös syntinä hyljätään.

Toisaalta järjestömme toimesta tehty työ kirkastaa ns. nukkuville yhteiskunnallisen valveutumisen merkitystä ja nimenomaan näkemään senkin Jumalan lahjana. Velvollisuutemme on olla mukana rakentavien voimien kokoamisessa.

Normaalisti teemme tätä työtä n. 7 – 10 vanhan milj. markan edestä vuodessa, mutta mahdollisuutemme työvoimaa suhteen olisivat suuremmat.

Esitämmekin Teille, Herra Toiminnanjohtaja, että johtamanne järjestö osallistuisi tämän työn avustamiseen yhdessä niiden henkilöidenkanssa, joille olemme tämän lähettäneet, ja joista luettelo seuraa oheisena.

Saimme viime vaalien edellä huomattavan summan tätä tarkoitusta varten,mutta liian myöhäisessä vaiheessa, jolloin ei enää voitu työtä niin tarkoin suunnitella, kuin olisi pitänyt. Vaikka uskommekin, että sen tuloksena Pohjois-Suomi säilytti porvarillisen värinsä.

Emme lähde suoranaisesti poliittiseen työhön, vaan Jumalan sanalla kumoamaan vääriä kasvannaisia. Tässä mielessä otamme mielellämme vastaan toteutettavaksi ne toivomukset, joita lahjoittaja asettaa. Käytettävissämme olisi tähän työhön noin 300 maallikkosaarnaajaa ja 50 pappismiestä. Pappismiehet lähinnä oman toimensa ohella.

Jatkoneuvottelut kävisimme mielellämme suoraan lahjoittajan tai hänen määräämänsä asiamiehen kanssa. Puoleltamme neuvottelee asioista järjestömme taloudenhoitaja ja Päivämies-lehden päätoimittaja E.K., osoite Oulu Pakkahuoneenkatu 12, …

Te, Herra Toiminnanjohtaja, maamme talouselämän keskeisenä ja vaikutusvaltaisena persoonana ymmärrätte hyvin, että haluamme pitää tämänkaltaiset kirjeet luottamuksellisina. Järjestössämmekin pidämme tämän allekirjoittajien keskeisenä.

Ymmärrämme myös, että mahdollinen apunne tuo meille lisää huolta ja vastuuta, mutta sen kannamme mielellämme kunhan vain säästyisimme vasemmiston yhteiskuntajärjestystämme repivätä hirmuvallalta.

Syvästi huolestuneina maamme poliittisen kehityksen tulevaisuudesta.

Kunnioittavasti
Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys< ry.

E.K.
Tal.hoit, päätoimittaja
E.V.
Puheenjohtaja

*     *     *

SYT:n toiminnanjohtajan yhteenveto SRK:lle annetuista varoista 1969

1. Syksyllä 1961 ottivat eräät maalaisliittolaiset kansanedustajat yhteyden OK:hon ja esittivät, että yhteisö rahoittaisi tiettyjen uskonnollisten järjestöjen sellaista toimintaa, joka edistäisi valtakunnallisesti ajattelevien kansalaispiirien menestystä v:n 1962 eduskuntavaaleissa. Kysymyksessä oleva toiminta kohdistuisi nimenomaan SKP:tä vastaan; SKP:n vaalimenestystä pyrittäisiin vähentämään.
2. Yhteisö antoi taloudellista tukea kyseisille uskonnollisille järjestöille v:n 1961 lopussa ja v:n 1962 alussa. Annettu tuki käytettiin matkakulujen ja päivärahojen suorittamiseen. Asiantuntijat arvioivat ko. toiminnan olleen tuloksellista.
3. Vuosina 1965 ja 1966 suoritettiin samanlaatuista palvelutyötä kuin vv. 1961-62, tänä kertana laajemmassa mitassa. Yhteisö rahoitti tällöinkin matkakuluja ja päivärahoja.
4. Kummassakin toimintavaiheessa oli yhteisön ja kyseisten uskonnollisten järjestöjen yhteysmiehenä ja yhteistoiminnan hoitajana kansanedustaja AJ.

Lue lisää:

Mauri Kinnunen: SYT:n salainen sisällissota kommunismia vastaan. Makkerin blogi 7.12.2014.

SRK:n johtokunta teki hengelliseksi naamioitua puoluepoliittista työtä

SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin

Puhujan kirje puhujille vuonna 1974

Päivämiehen vastine sivuutti kirjeen asiasisällön

Puhujan kirjeen käsittely 1974 SRK:n puhujienkokouksessa

Rovasti Sillanpään kirje: SRK-lestadiolaisuuden tila 1977

 
Jarkko Vesikansa: Salainen sisällissota. Työnantajien ja porvarien taistelu kommunismia vastaan kylmän sodan Suomessa. Väitöskirja. Otava. S. 247-248.
 
Tytti-Isohookana-Asunmaa, Maalaisliitto-Keskustan historia 5.

3 kommenttia

Kategoria(t): 1900-luku, historia, johtokunta, lähihistoria, manipulointi, painostaminen, politiikka, puhujat, rahoitus, rauhanyhdistys, sananjulistajat, seurat, vallankäyttö

Väitöskirja: keskustapuolueen suhteet kirkkoon ja herätysliikkeisiin 1960-70-luvulla


Jaakko Antila väittelee 10.4. 2010 Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa, aiheenaan ”Politiikka on kirkossa” : Keskustapuolueen kirkkopoliittisten tavoitteiden muotoutuminen vuosina 1966–1978. Aihe on kiinnostava sekä keskustapuolueen että vanhoillislestadiolaisuuden ja SRK:n lähihistorian kannalta. (Väitöksen ennakkotiedote.) 

Vastaväittäjänä on dosentti Tytti Isohookana-Asunmaa, Oulun yliopisto, ja kustoksena on professori Jouko Talonen.

Keskustapuolueen historia -teoksen 5. osassa historiantutkija, FT Tytti Isohookana-Asunmaa on kuvannut puolueen ja vanhoilislestadiolaisen herätysliikkeen yhteistoimintaa.

FT Jarkko Vesikansa on tutkinut väitöskirjassaan 1950-70-luvulla toimineen Suomalaisen Yhteiskunnan tuki ry. -nimisen äärioikeistolaisen, ulkoparlamentaarisen peitejärjestön toimintaa. SRK:n johtokunta, erityisesti sen työvaliokunta, oli aktiivisesti hakenut ja ottanut vastaan järjestöltä salaista rahoitusta.

Sekä Jarkko Vesikansan väitöskirja että keskustapuolueen historiaa koskeva tutkimus ovat osoittanet, että vanhoillislestadiolaista herätysliikettä käytettiin SRK:n johtokunnan, ilmeisesti varsinkin  työvaliokunnan toimesta välineenä puoluepoliittisessa vaalikampanjoinnissa 1960-1970-luvulla. Se oli aikaa jolloin SMP ja oin muutkin ryhmittymät olivat saamassa kannattajia keskustasta.

SRK:n johtokuntaan kuuluneet henkilöt anoivat ja saivat erikseen rahoitusta poliittiseen työhön, jota tehtiin hengelliseksi seuratoiminnaksi naamioituna, mutta joka tähtäsi todellisuudessa tiettyjen keskustapuolueen ehdokkaiden menestykseen vaaleissa. Uskovaisille julistettiin Jumalan sanana, mitä puoluetta ja ketä henkilöä uskovaisen tuli äänestää.

SRK:n hankkima rahoitus, joka oli kaikkiaan määrältään varsin huomattava, tuli osittain suoraan puolueilta ja osittain äärioikeistolaiselta peitejärjestöltä (Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki ry). SRK salasi toiminnan ja rahoituksen rauhanyhdistyksiltä ja niiden rivijäseniltä. Kukaan ei tiedä SRK:n saaman poliittisen rahoituksen koko määrää.

Toisin sanoen, monien vuosien ajan ihmiset luulivat käyneen rauhanyhdistyksen seuroissa mutta olivatkin osallistuneet maalaisliitto-keskustapuolueen ja SRK:n yhdessä järjestämiin vaalipropagandatilaisuuksiin.

Poliittinen kampanjointi naamioitiin Jumalanvaltakunnantyöksi

Keskustapuolueen historiaa tutkinut historiantutkimuksen asiantuntija, FT Tytti Isohookana-Asunmaa on käyttänyt lähteenään SRK:n pöytäkirjaa tekstissään.

”Lestadiolaisten ja keskustapuolueen yhteistyö oli molemminpuolista ja perustui paljolti henkilökohtaisiin yhteyksiin. Yhteistyöllä oli suuri merkitys erityisesti pohjoisen Suomen poliittisessa mielipiteen muodostuksessa.

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) puolelta pidettiin mieluiten yhteyksiä valtakunnan tason vaikuttajiin, ja [maalaisliiton puoluesihteeri] Silvola oli heidän kanssaan paljon tekemisessä. Vanhoillislestadiolaisten virallinen johto vältti kuitenkin politiikan tekoa. Molemmilla oli sama tavoite, säilyttää kansalaissopu ja maan itsenäisyys. Niinpä puoluerahoitusta ohjattiin vuonna 1965 keskustapuolueelle ”Pohjois-Suomen herätysliikkeen kautta”.

Toisaalta SRK:n johtokunnassa päätettiin vuonna 1965, että puolueilta voidaan vastaanottaa mahdollisia lahjoitusvaroja sellaisin ehdoin, että niillä tehdään puhtaasti sääntöjen mukaista evankeliumintyötä. Johtokunnassa todettiin, ettei ole tärkeää tietää mitään lahjoittajasta, mutta sen sijaan on tärkeää tietää lahjoittajan toivomus varojen käytöstä.

Rahoitusasiasta oli noussut keskustelua, kun Keski-Suomesta oli otettu yhteyttä. Helmikuussa 1965 oli Keski-Suomessa perustettu Raittiusyhdistys Neliapila. Sen tehtävänä oli työskennellä koko maassa ”ajallisen isänmaan hyväksi” korostaen ”varjelemisen välttämättömyyttä.”

Järjestön perustivat kansanedustaja Kauko Jämsen vaimonsa ja vaalipäällikkönsä (kannonkoskelaisen Aarne Kotilaisen) kanssa. – – Jämsenin oli määrä toimia yhdistyksen toimitusjohtajana, jonka alaisena eri puolilta maata oli 20 piiritason vastaavaa ja 360 toimimiestä. Jämseniä avustivat alavieskalaiset Olga ja Heikki Saari ja Eino Kimpimäki (LKP), joka keräsi puhujien joukkoa. Saari ja Kimpimäki kuten Jämsenkin kuuluivat myös SRK:n johtoon.

…SRK ja Raittiusyhdistys Neliapila organisoituivat ”Operaatio Isänmaaksi”, jolla oli vuoden 1966 eduskuntavaaleissa käytössään runsaasti vaalirahaa. Toimintaa rahoitettiin Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki ry:n (säätiö) lahjarahoilla.  Vesikansa on laskenut summaan noin 660 500 euroksi. SYT puolestaan sai rahat osuustoiminnalta (Hankkija), suomalaiselta teollisuudelta kuten Suomen Kumitehtaalta ja Suomen Kaapeliteollisuudelta, pankeilta sekä vakuutuslaitoksilta Sampo, Pohja jne.   

Yhdistyksellä oli myös erityisiä lähettejä. Sen johto antoi ”veljille” tehtäviä kirjoittaa asiasta lehtiin. Vuoden 1966 vaalien alla se lisäsi työvoimaansa kolmen kuukauden ajaksi. Myös SRK:n työvaliokunta päätti tuolloin, että ”kaikki miehet, joita saadaan matkoille, pidetään liikkeellä”.

Silvola muistelee puolueella olleen useita kymmeniä lestadiolaisia palkattuja matkapuhujia ja joitakin heränneitäkin. Suurin osa Lapin lestadiolaisista saarnamiehistä tunnustautui maalaisliittolaisiksi. Silvolan mukaan lestadiolaisia saarnamiehiä palkattiin mielellään 1960-luvulla puolueen matkapuhujiksi. He olivat yleensä erinomaisia puhujia.

SRK:n johto sai poliittiseen toimintaansa ulkopuolisia avustuksia, joita se itse anoi. Muun muassa 10.2.1965 lähetettiin avustusanomuksia – -.…SRK jakoi maan 14 apulähetysalueeseen ja oli valmistautunut työhön 300 saarnaajan ja 50 papin voimin. – – SRK sai lahjoituksia vuonna 1966 enemmän kuin edellisissä eduskuntavaaleissa. Lisäksi samaan aikaan työtä teki Jämsenin järjestö. – – Jämsen selitti myöhemmin Kupiaiselle, että vanhoillislestadiolaisten keskuudessa oli tarkoitus kaksijakoistaa toimintaa. SRK:n rahat oli tarkoitus ohjata varsinaisesti seuratoimintaan. Jämsen loi siksi rinnasteisen katto-organisaation eri portaineen. Hän sanoi koonneen 52 piirien hoitajaa, 543 toimimiestä ja 4 360 neuvottua toimimiestä.

Raittiusyhdistys Neliapilan ensimmäisen vuoden toimintakertomuksen mukaan työ oli koskettanut noin 400 000 kansalaista ja siihen oli käytetty 5 766 työpäivää. Hän väitti toiminnan suorastaan ryöstäytyneen käsistä valtavan innostuksen myötä ja kertoi budjetin osoittaneen tämän vuoksi lopulta rahoitusvajetta.

Jämsenin järjestön työn laajuus tuli SRK:n johtomiesten tietoon ilmeisesti yllätyksenä. Sitä karsastettiin, koska Neliapila koettiin SRK:n kilpailijaorganisaatioksi. Vaikka Jämsen lienee kertomuksessaan liioitellut toiminnan laajuutta, se kuitenkin säikäytti SRK:n johtoa siksikin, että siihen oli tullut mukaan myös helluntailaisia, evankelisia, rukoilevaisia ja heränneitä. Niinpä SRK:n johtokunnan mielestä ”asiassa oli hämärää”. Jämsen ei ollut uskaltanut käydä enää SRK:n johtokunnan kokouksissa pyynnöistä huolimatta ja jäi sitten vuonna 1969 kokonaan johtokunnasta pois.

Jämsenin saamien rahojen käyttöä selvitettiin pitkään mutta turhaan. SYT:n toiminnanjohtaja Kupiaisen mukaan varoja ei ollut käytetty sopimuksen mukaisesti. Kupiaista harmitti tilitysten viipyminen, sillä hän oli ohjannut yhdistykselle myös suuren määrän yksityisiä lahjoituksia.

SRK kierrätti vaalirahaa Jämsän opiston kautta?

SRK:n johtomiehille oli yllätys sekin, että Jämsenin toimintarahat oli järjestänyt SYT:n Kupiainen. Jämsen lienee saanut varoja muualtakin ja jakanut avustusrahaa vaalityöntekijöille varsin avokätisesti. SRK:n johto pyrki pian irtaantumaan Jämsenin toimista ja vakuutti Kupiaiselle, että Jämsen hoitaa ”asiansa kuntoon”. Niin ei kuitenkaan käynyt. SYT ei koskaan saanut pyytämiään tilityksiä, ainoastaan Jämsenin selittelykirjeitä ja synnin anteeksipyynnön. SRK näyttää kierrättäneen vaalirahojaan mm. Jämsän opiston kautta.

Raittiusyhdistys Neliapila lakkautettiin vuonna 1970. Sen tilalle tuli Alvajärven Raittiusyhdistys. Sille siirtyivät myös Neliapilan varat. Yhdistyksen pöytäkirjat Jämsen sanoi haudanneensa maahan.”

Lähde: Tytti-Isohookana-Asunmaa, Maalaisliitto-Keskustan historia 5, s. 148-150.

Väittelijä Jaakko Antila toteaa väitöstiedotteessa: ”Kirkkoa koskevat kysymykset eivät juuri päässeet esille puolueen elimissä 1960-luvun lopulla. Kymmenessä vuodessa puolueeseen luotiin kuitenkin laaja kirkkopoliittinen organisaatio. Tuona aikana Keskustapuolue joutui taistelemaan perinteisen kannattajakuntansa äänistä. Julkisuudessa keskusteltiin myös kirkon ja valtion keskinäisistä suhteista, ja puolueiden keskinäinen kilpailu levisi aiempaa laajemmin yhteiskunnan eri alueille. Nämä tekijät olivat omiaan nostamaan kirkkopolitiikan painoarvoa Keskustapuolueen elimissä.

Huoli vanhoihin herätysliikkeisiin kuuluneiden kannattajien menettämisestä muille puolueille, erityisesti Suomen Kristilliselle Liitolle, oli keskeinen vaikutin Keskustapuolueen määritellessä kirkkopoliittisia tavoitteitaan valtiollisessa päätöksenteossa. Keskustapuolue pyrki erityisesti vuoden 1970 vaalitappion jälkeisinä vuosina osoittamaan, että se puolusti kirkkoa ja niin sanottuja kristillisiä arvoja. Samaten puolue pyrki todistamaan, että sen kirkkopolitiikka oli vanhojen herätysliikkeiden, herännäisyyden, evankelisuuden ja vanhoillislestadiolaisuuden, kirkkopolitiikkaa.”

Keskustapuolueessa panostettiin yhteistyöhön herätysliikkeiden kanssa 1960-1970-luvulla, samaan aikaan jolloin myös hoitokokoukset puolestaan yleistyivät SRK-lestadiolaisuudessa. Kun SRK:n ja paikalliset hoitomiehet painostivat ja häpäisivät julkisesti uskovaisia, nimittelemällä heitä esimerkiksi itse keksimänsä kososlaisen hengen riivaamiksi, yksi kyseisen  hengen tunnusmerkki saattoi olla se, että asianomainen oli äänestänyt jotain muuta puoluetta kuin keskustaa, esimerkiksi sen kovia kilpailijoita kristillisdemokraatteja tai peräti SMP:tä.

SMP:n kannatus nousi huippuunsa vuoden 1970 valeissa, ja samoissa vaaleissa myös Kristillinen liitto sai ensimmäiset kansaedustajansa. Keskustapuiolueella oli siis vakavia huolia ja todellinen motivaatio huolehtia, että sen uskollisin kannattajakunta lestadiolaiset antavat äänensä edelleen sille.

Kepun ”henkilörekisteri kylä kylältä”

Muuten, sivuhuomiona, katkelma Erkki Tuomiojan  mainittua keskustan historiikin osaa koskevasta esittelystä:

”Kirjassa on monia mielenkiintoisia isoja ja pienempiä pikantteja tosikertomuksia. Yksi on Jouko Loikkasen puoluetoimistossa v. 1966 käynnistämä ns. salkkuoperaatio. Kyse oli laajan, viime kädessä koko Suomen maaseutuväestön kattavan rekisterin keräämisestä. Sen kokoaminen aloitettiin syrjäseutujen kepun vahvimmilta kannatusalueilta, joilla tarkoin tunnettiin jokaista tölliä myöten kuka mitäkin kannatti ja minne ihmiset muuttivat.

Rekisterisalkkua olisi hyödynnetty paitsi poliittisessa työssä myös kaupallisesti. Piirien toiminnanjohtajille annettiin ohjeet ryhtyä kokoamaan alueiltaan tiedot ihmisistä ja heidän puoluekannastaan, pankkisuhteistaan, metsä- ja pelto-omistuksesta,  ammatista, perhesuhteista, palkollisilta asemasta yrityksessä sekä heidän työnantajansa puoluekannasta. Puoluesidonnaisuuden aste tuli myös kartoittaa ja samoin merkitä kortteihin erillishavaintoja. Merkintöjä kertyikin tyyliin ”häilyvä”, ”kulkuri”, ”kova laestadiolainen” jne.

Salainen operaatio olisi julkisuuteen tulleena herättänyt monenlaisia reaktioita, vaikkei silloin vielä ollut nykyisenkaltaisia lakeja tietosuojasta. Operaatio osoittautui työteliääksi sekä aikaa ja rahaa kuluttavaksi ja vei resursseja normaalimmalta puoluetoiminnalta ilman, että kukaan havaitsi epätäydelliseksi jääneen rekisterin tuottaneen mitään hyötyä. Hanke haudattiinkin hiljalleen Loikkasen jätettyä puoluesihteerin tehtävät. Sitä mihin rekisteri lopulta päätyi ei Isohookana-Asunmaa kerro.”

Lisävalotusta keskustapuolueen ja SRK-lestadiolaisuuden kuten muidenkin hengellisten liikkeiden ja kirkon välisiin suhteisiin saadaan 10.4. 2010 Helsingin yliopistossa hyväksyttävästä Jaakko Antilan väitöskirjasta Politiikka on kirkossa: Keskustapuolueen kirkkopoliittisten tavoitteiden muotoutuminen vuosina 1966–1978.

Väitöskirja julkaistaan sarjassa Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia (213). Väitöskirjaa myy Tiedekirja, Kirkkokatu 14, 00170 Helsinki, (www.tiedekirja.fi).

Lue myös:

SRK:n johtokunta teki hengelliseksi naamioitua puoluepoliittista työtä

SRK.n kerjuukirje SYT:lle 12.2.1965 (Laestadianleaks-blogi)

Tytti Isohookana-Asunmaa, Virolaisen aika – Maalaisliitosta Keskustapuolue 1963−1981. Maalaisliitto-Keskustan historia 5., WSOY 2006.

Pekka Niiranen: Kekkonen ja kirkko. Tasavallan presidentti Urho Kekkosen ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suhteet vuosina 1956-1981. Kirjapaja 2000.

Jarkko Vesikansa: Salainen sisällissota. Otava 2004.

1 kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, historia, hoitokokoukset, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, kontrollointi, manipulointi, normit, painostaminen, politiikka, puhujat, rahoitus, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, seurat, SRK ry., SRK:n johtokunta, tutkimus, vallankäyttö

Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville


Omakohtaisen uskon muuttaminen kollektiiviseksi kuuliaisuudeksi SRK:n nykyisille uskontulkinnoille on tapahtunut historiallinen tosiasia. Sen eri askeleet pystyisi varmasti jäljittämään pelkästään käymällä läpi SRK:n lehtiä ja suviseurajulkaisuja.  Uskomisen kohde on muuttunut: Kristuksen sijalle on nostettu seurakunta-jumala.

Väite ”jumalanvaltakunta on muuttumaton” ei pidä paikkaansa, jos Jumalan valtakunnalla tarkoitetaan vanhoillislestadiolaisuutta.

Pölyttynyt on kopioinut vanhoja saarnoja ja hengellisiä kirjoituksia ajalta ennen sotia, 1940-luvulta, aina 1970-luvulle saakka Mopin palstalle. Muutos on häkellyttävä. Tekstejä löytyy osioista Artikkelit: SRK:n julkaisut,  Asiakirjoja sekä Puhujainkokousten päätökset.

Uusi opillinen linjaus tehtiin – tai lähti jotenkin liikkeelle ??  –  luultavasti jo viitisenkymmentä vuotta sitten, joskus 1960-70-luvulla. Siitä on pidetty johdonmukaisesti kiinni. Sitä on myös tuettu omaksutulla vaikenemisen traditiolla. Emme enää antaudu hengellisiä asioita ja Raamattua koskeviin  keskusteluihin, emme keskenämme emmekä varsinkaan ulkopuolisten kanssa. Olemme ulkoistaneet uskosta keskustelemisen  puhujille.

Prosessissa on käytetty välineenä kolmea avainasiaa, jotka ovat, kuinkas muuten, kauneinta ja arvokkainta mitä meillä ry:llä on: (1) lapset ja nuoret, (2) lauluperinne ja (3) yhteisen kanssakäymisemme puhetapa, ”kaanaan kieli”.

Luotiin SRK:n järjestelmällinen lapsi- ja nuorisotyö ja varmistettiin, ettei uusi polvi vahingossakaan törmää missään muualla hengellisiin tilaisuuksiin tai Raamattuun kuin rauhanyhdistyksen piirissä.

Varmistettiin ennen kaikkea, että uudet polvet eivät tiedä mistään muusta  kuin tästä seurakuntajumala-uskosta.

Uusittiin Siionin laulut uuden ajattelun mukaisesti puhdasoppisiksi sanoiltaan ja huom. myös sävelmiltään sekä sovituksiltaan, tukemaan opillista muutosta, jossa seurakunnasta tehtiin uskomisen kohde eli jumala, Kristuksen sijaan. Lapset ja nuoret oppivat vain nämä laulut ja sävelmät, ja niiden mukana kollektiivisen ideologian. Eivätkä muusta tiedä, eivät osaa kaivata.

Muokattiin orwellilaiseen tapaan uskovaisten puhetapaa uuskieleksi,  niin että siinä ikään kuin viattomasti ja huomaamatta tuli kollektiivisen uskon painotus ainoaksi oikeaksi ”tallin hajuksi”, entisen yksilöllisen vakaumuksen, omantunnon ja vapaan armolapsen sijalle.

Luotiin uusia käsitteitä ja muutettiin vanhojen käsitteiden sisältöä. Päivämiehen kirjoituksissa, seurakuntapäivien alustuksissa ja saarnoissa lanseerattiin uusia käsitteitä. Esimerkiksi  käsite yhteistunto, jolla tarkoitetaan kauneinta ja puhtainta uskoa. Sen rinnalla entinen, kulttuurihistoriallisesti pitkän suomalaisen perinteen omaava  sana omatunto on saatukin näyttämään epäilyttävän kuluneelta ja vanhanaikaiselta.

Periluterilaisen yksilön vastuun ja omantunnon merkityksen alasajo onkin ollut määrätietoista. Luotiin kaiken huipuksi käsite omalakisuus, jolla opittiin tarkoittamaan kaikkein syvintä ja halveksittavinta saastaa.

Mentiin jopa niin pitkälle, että avoimesti kiistettiin omantunnon merkitys: ”Jumalan lapsia ei ohjaa porukkahenki eikä henkilökohtainen omatunto; meitä ohjaavat Saara-äidin neuvot, Siionin ääni.” (Päivämies 14.4.2010.) Omantunnon tehtävät on ulkoistettu yksityisen uskovaisen vastuunalaisuudesta kasvottomalle kollektiiville.

Kiellellisen muokkauksen huipentumana kiellettiin muutama vuosi sitten synninpäästön sanojen julkaiseminen painetussa tekstissä. Kristinuskon historiassa moisia evankeliumin julistamisen kieltoja ovat laatineet yleensä sielunvihollisen asialla olevat vallanpitäjät, eivät uskovaiset itse…

Lukekaa, ihmiset, Orwellin teos Vuonna 1984, niin voitte todeta, miten hämmentävän samankaltainen kielellinen käänne on rauhanyhdistyksen piirissä toteutettu Newspeak. Sen tarkoitus oli Orwellin kuvaamassa maailmassa tehdä toisinajattelu ja kyseenalaistaminen kokonaan  mahdottomaksi viemällä ihmisiltä käsitteet, joilla ylipäätään pystyisi  ilmaistemaan uuden linjan kannalta  ”vääräoppisia” mielipiteitä. Valtio, eli kollektiivi, otti käsitteet haltuunsa ja antoi niille uudet, ainoat oikeat sisällöt ja määritelmät.

Rauhanyhdistyksen lapsi- ja nuorisotyö onkin varmistanut, että nykyiset nuoret vl-aikuiset eivät muuta uskoa tunnekaan kuin yhteistunto-tahdommehan-me -uskon. Eipä ihme että hengellisyys ja uskominen ymmärretään nuorten keskuudessa ohentuneena, ”uskovaisten kulttuurissa talosteluna”, syntilistaa noudatettavana tapakulttuurina, jolla ilmennetään kuulumista jonkinlaiseen ”etniseen ryhmään”.

Kollektiivi-uskon voiton ja sitä myöten omakohtaisen uskon tappion kruunasi Valkealan suviseurojen puhujien ja seurakuntavanhinten kokous 2007, jossa seurakunnan nosto Raamatun rinnalle ylimmäksi auktoriteeriksi siunattiin Juhani Uljaan sanoin:

”Uskon kuuliaisuudella tarkoitamme sitä, että osoitamme kuuliaisuutta Jumalan sanaan sidotun omantunnon lisäksi seurakuntaäidille. Kristinopin mukaan omatunto on Jumalan ääni meidän sisimmässämme. Omatunto vaatii oikean ja kieltää väärän. – Omatunto ei kuitenkaan ole täysin luotettava. Omantunnon neuvoessa toisin kuin Jumalan valtakunta opettaa on tärkeää olla kuuliainen Jumalan valtakunnan neuvoille.”

Tähän pöyhkeyteen vertautuu terve näkemys, johon uskovaiset puhujat päätyivät yhteisessä kokouksessaan vuonna 1909, tunnustaen nöyrästi asioiden oikean järjestyksen.

”Sitten seurasi veli Ryselinin esittämä kysymys: Onko oikein sanoa: ”Raamattuun ja seurakuntaan perustuvat puheet”, vai riittääkö sanoa: ”Raamattuun perustuvat puheet”. Veli Kanniainen vastasi seuraavaan tapaan:

– Missä ei ole Jumalan sanan näköistä seurakuntaa, siellä ei ole Jumalan valtakuntaa. Jumalan sana on ainoa vahva ja pettämätön perustus, jonka päälle seurakunta rakennetaan. Seurakunta voi joskus erehtyä. Me emme oikein kunnioita Jumalan sanaa, jos siihen rinnalle pannaan mitään muuta perustusta.

Iin Kanniainen muistutti vielä Jeesuksen sanoja: ”Joka uskoo niin kuin Raamattu sanoo, hänen kohdustaan pitää elämän veden virrat vuotaman. Koska Jeesuksellekin riitti Raamattu, riittäköön se meillekin.

Näihin Kanniaisen sanoihin yhtyivät toisetkin veljet ja heidän lausuntoja pidettiin vastauksena veli Ryselinin kysymykseen.” (Ote Pöytäkirjasta, tehty kristittyjen suuressa kokouksessa Tornion ja Haaparannan kaupungeissa Lokakuun 4:nä, 5:nä, 6:na ja 7:nä päivinä 1909, sivut 13-14.)

Huomatkaa, käytin tuossa edellä pasiivia: ”linjaus tehtiin”, ”puhetapa muokattiin”. Kuka ja missä onkaan se joka teki ja muokkasi? Missä luuraa todellinen subjekti, joka tässäkin jää kasvottomaksi? Sinä ja minä? Vai olemmeko me vain sitä kansaa, joka ei kanna omakohtaisesti vastuuta, vaan on tyytyväinen kun riittää olla ”kuuliainen”, eli me siis uskomme, ajattelemme ja toimimme aina siten,  miten kulloinkin kollektiivin kulissien takana häärivät miehet päättävät opettaa.

Topi Linjama on kuvannut ajattelun muokkaamista kielellisillä kikoilla pakinassa Epäkuluttajan blogissa.

Emmehän me halua meititellä?

” – – Sisällöttömyys uuvuttaa lukijan ja olo on kuin roskaruokaa syöneenä: maha täynnä ja silti nälkä.

Fraasin “aika on paha” perusteella voi päätellä, että ajalla on muitakin ominaisuuksia. “Aikaamme leimaa muutos” taipuisi jo fingerporilaiseksi stripiksi, jossa Herra Muutos painelee leimoja meidän Neiti Aikamme naamaan, stämp, stämp, stämp. “Älä välitä tosta äänestä. Muutos se siellä vain leimaa Aikaamme.”

Samantapaista etäännyttämistä on lauseessa “kehitys on murentanut perheiden asemaa“. Kehitys ei ole toimija eikä se murenna perheiden asemaa. Perheiden aseman murentuminen palautuu lopulta ihmisiin.

Meitittely on pääkirjoituskielessä yleistä, mutta aina ei ole selvää, puhutaanko meistä vai sittenkin heistä:

Yhteiskunnassamme on ollut pitkään ensisijaisena päämääränä vain taloudellisen hyvinvoinnin jatkuva nousu”. Puhutaan meidän yhteiskunnasta, mutta puhutaanko silti meistä? Ei puhuta, nyt puhutaan meitä ympäröivästä yhteiskunnasta, heistä, joiden arvot eivät vastaa meidän arvojamme. En ainakaan usko, että pääkirjoittaja haluaa väittää hänen ja viiteryhmänsä ensisijaisena päämääränä olleen pitkään ”vain taloudellisen hyvinvoinnin jatkuva nousu”.

Sitten kun sanotaan “opistomme” tai “saamme olla kiitollisia” tai “haluammehan pysyä kuuliaisina”, tarkoitetaan meitä.

Oho, entäs tämä lause: “Yhteiskuntamme arvot sekä perheiden muuttuvat elämäntilanteet ja niistä aiheutuvat valinnat saattavat johtaa äidin työhön kodin ulkopuolelle…” [kursivointi minun]. Voi äiti, yritäpäs nyt ryhdistäytyä! Arvot, elämäntilanteet ja valinnathan johtavat sinua ihan minne niitä huvittaa… Diskurssianalyysia tekevä feministi voisi sanoa tätä naisen passivoinniksi.

Mitenkäs sitten, jos pääkirjoittaja väittää, että “lippu muistuttaa meitä vapaasta isänmaasta ja esivallastamme”, ja jos lukijalle tuleekin lipusta mieleen vaikka suurpoikaleiri tai ylppärijuhlat tai juhannus ja mummolan sauna. Kuuluuko lukija silloin meihin vai heihin? Kysymys ei ole triviaali: ääritapauksessa meillä tarkoitetaan niitä, jotka pääsevät lopuksi tuonne, heillä niitä, jotka joutuvat sinne.

Meitittely on huono tapa. Meitittely yleistää. Meitittelemällä kirjoittaja vetää rajan meidän ja heidän välille. Emmehän me halua meititellä?

Kielelliset ilmiöt kiinnostavat, sanan ja kirjoituksen kulttuurissa kun elän. Joskus kirjoitin vanhoillislestadiolaisten saarnakielestä Sana-lehteen. Juttua tehdessä tajusin, että seurapenkissä istuu agricolanaikaisen suomen kielen asiantuntijoita. Saarnakieli on muuten sisäpiirijuttujen runsaudensarvi, kuten vaikka ystävämme Torvi-blogistimme (tosikko, älä klikkaa) kirjoituksista voi huomata.

Kieli liittyy vallankäyttöön

Kieli liittyy myös vallankäyttöön. Voi olla aika tarkkaa, kuka saa puhua, mitä, missä ja miten – voi kauhea, oiskohan tätäkään merkintää saanut julkaista?!

Jos kysyn ulkopuoliselta, hän ihmettelee “hä, miten niin?” Jos kysyn perustuslailta, se sanoo “kakstoista pykälä: sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä”.

Jos kysyn vaikenemisen traditiolta, se pudistaa päätään tai korkeintaan kohauttaa olkapäitään.

Tämän jutun inspiraationa on käytetty kirjaa Heikkinen & Hurme: Hölynpölyimuri (Otava 2008).”

Uskovaisen mielensisäinen kaksoisajattelu  

Orwellin kuvaamassa diktatuurissa on käytössä myös kaksoisajattelu. Se tarkoittaa sitä, että ihmisellä voi olla samanaikaisesti jostakin asiasta kaksi täysin ristiriitaista mielipidettä, mutta hän hyväksyy ne molemmat.

Kaksoisajattelussa pitää samanaikaisesti tietää ja olla tietämättä, olla selvillä asioiden todellisesta tilasta ja ladella kevyesti julki huolella sepitettyjä valheita, olla yhtä aikaa kahdella eri kannalla ja tietää koko ajan, että ne poissulkevat toisensa, mutta uskoa silti kumpaankin.

Yksin uskosta, yksin armosta, Kristuksen tähden, opettaa Luther. Unohtuiko Lutherilta kuuliaisuus? E-asia ei ole suinkaan pelastuksen ehto, mutta samalla se onkin evankeliumin ydin, yhtä kuin uskontunnustus! Kaksoisajattelua kauneimmillaan.

Kaksoisajattelussa ihmisen täytyy käyttää logiikkaa logiikkaa vastaan, kieltää henkilökohtainen moraali ja vaatia sitä silti, uskoa ihmisen inhimilliset teot ja ratkaisut armon ja pelastuksen hyväksi kelpaamattomiksi, mutta pitää kuitenkin seurakunnan neuvoja pelastuksen ehtona.  Ihmisen täytyy uskoa että seurakunta ei koskaan erehdy mutta unohtaa samaisen seurakunnan määräämät, aiheettomat erottamiset ja muut ”ylilyönnit”. Pitää unohtaa kaikki, mitä on nähnyt ja kokenut hoitokokouksissa, mutta pitää myös pystyä tarvittaessa palauttamaan se aika ja tapaukset takaisin mieleen, kun siitä kirjoitetaan Päivämiehessä –  kunnes se kaikki kuuluu taas unohtaa.

Kaksoisajattelu on todellisuudenhallintaa, jossa ihmisten todelliset henkilökohtaiset muistot uudestaan ja uudestaan korvataan vastaamaan nykyhetken virallista todellisuuskäsitystä. Kulloinenkin todellisuuskäsitys on aina peräisin Kollektiivin ”viralliselta taholta”, joka pitää mielellään omasta itsestään hyvin matalaa profiilia. Se ei suosi läpinäkyvyyttä. ”Uskovaisethan on tasapäistä joukkoa.” ”Eihän meillä ole johtajia.”

Mikä tärkeintä, uskovaisen tulee pystyä soveltamaan kaksoisajattelua myös itseensä: lietsoa itsessä tietoisesti tietämättömyyttä (esim. siitä miten asiasta on Raamatussa sanottu, miten Luther on opettanut, miten joskus ennen lestadiolaisuudessa ajateltiin ja opetettiin)  ja sitten taas tekeytyä tietämättömäksi juuri itse itselleen toteuttamastaan hypnoosista. Jo kaksoisajattelun käsitteen ymmärtämiseksi on pakko turvautua kaksoisajatteluun…

”Omalakisuus” vertautuu Orwellin kuvaamaan mielenhallintaan

Vallanpitäjät olivat Orwellin romaanissa kehittäneet kielen, jossa esimerkiksi käsitteiden vastakohdat määritettiin epä-etuliitteellä. Niinpä tavallisen englannin kielen käsitteiden vastakohtaisuus good/bad muutettiin muotoon good/ungood eli hyvä/epähyvä. Luotiin myös käsite unperson eli epähenkilö, henkilö jonka olemassaolo kiistettiin. Epähenkilö oli ihminen, joka oli syyllistynyt hallitsevan ryhmän kannalta väärään ajatteluun.

Hänet tapettiin. Hän katosi lopullisesti. Kaikki fyysiset ja kulttuuriset jäljetkin hänestä joskus eläneenä ihmisenä hävitettiin. Esimerkiksi ko. henkilöä koskevat maininnat kirjoista ja lehdistä tuhottiin.

Epähenkilöksi määritelty yksinkertaisesti katosi, hän joutui varmaankin kadotukseen

(Kirjoittajat: M. K. ja P. T.)

Lue myös:

Daniel: Siihen aikaan kun vielä Kristusta saarnattiin. (Kirjoituksessa vertaillaan Wäinö Havaksen saarnoja nykyisiin, mm.  suviseurapuheisiin.

Eroon hengellisestä väkivallasta (mm. Topi Linjaman ajatuksia)

Aarno Haho: Kuuliaisuus tärkeämpi kuin omatunto

Juho Kalliokoski: Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta

Juho Kalliokoski: Mitä jää puuttumaan jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan?

Topi Linjaman analyysi: laulukirjauudistuksella SRK vahvisti yhteisön auktoriteettia

Säde: Onko omakohtainen usko itse asiassa tabu?

Opillinen harha puhujainkokouksissa 2007

SRK kieltänyt synninpäästön julistamisen tekstissä

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

“Jumalanpelko muuttui ihmispeloksi”  – Puhujan kirje puhujille vuonna 1974

Keksityn henkiopin leviäminen 

SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin

Speedy: “Olinko hölmö -?”

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, alakulttuuri, armo, arvot, eettisyys, elämäntapa, erehtymättömyys, eristäminen, eroaminen uskosta, erottaminen yhteisöstä, etniset vanhoillislestadiolaiset, evankeliumi, hengellinen väkivalta, hengellisyys, historia, hoitokokoukset, identiteetti, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, julkaisutoiminta

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti


 Rauhanyhdistysten vuosikokousedustajat päättivät vuonna 1963 Ylivieskan suviseurojen yhteydessä pidetyssä vuosikokouksessa, että television hankkiminen on synti. Uskovaisella ei ole lupa hankkia vastaanotinta kotiin.

”Jumalan Sanan perusteella uskon ja hyvän omantunnon säilyttämiseksi televisio ohjelmineen ei sovi kristittyyn kotiin, josta syystä kristitty ei voi myöskään ammatissaan edistää tällaisten välineitten liiketoimia. – – Paikallisten rauhanyhdistysten johtokunnat etsikööt sopivat henkilöt hoitamaan jäseniään tässäkin asiassa.” (SRK:n vuosikokous Ylivieskassa 10.7.1963.)

”Televisio ei ole kristityn kodin huonekalu”, todettiin julkisuuteen annetussa tiedotteessa ja monissa Päivämiehen kirjoituksissa. Tätä on toisteltu lähes 50 vuotta.

SRK:n johtokunta ryhtyi myös valvomaan, että televisiokieltoa noudatettiin. Asiaa seurattiin pitkin 1970-lukua, sillä SRK:n johtokunta nosti asian säännöllisin välein puhujienkokouksiin. Puhujienkokouksissa päätettiin vuosi vuodelta tiukentaa uskovaisten valvontaa ja asetettiin kieltoa rikkoneille sanktioita.  Sanktiona toimi eristämine uskonyhteydestä, eli asianomaista lakattiin tervehtimästä Jumalan terveellä ja hänen katsottiin kieltäneen uskonsa. Jos hän sattui olemaan rauhanyhdistyksen jäsen, hänelle ilmoitettiin kirjeellä johtokunnan päätöksestä että hänet on erotettu yhdistyksestä – saatettiinpa erottaa ilman kirjallista päätöstä.

Televisiokielto oli ensimmäinen niinsanotuista kulttuurikielloista, jotka SRK:n johtokunta vakiinnutti uskomisen kriittiseksi osaksi 1970-luvulla puhujienkokousten päätöksillä ja Päivämiehen kirjotuksilla. Niinpä myös klassisen musiikin harrastamisesta tehtiin synti 1970-luvulla. Konsertit, ts. elävien musiikkiesitysten seuraaminen, sekä muusikon ammatti määriteltiin synniksi (lukuunottamatta musiikinopettajana ja kanttorina toimimista). Samaten vain osa soittimista katsottiin uskovaiselle sopiviksi.

Tämä kielto, samoin kuin televisiokielto, on sittemmin uudestaan ja toistuvasti vahvistettu Päivämiehessä myös 2000-luvulla. Konsertti- ja televisiokieltoa ei ole tähän päivään mennessä kumottu.

Kokous kokoukselta kiristyvä ”televisiokuri” pohjusti hoitokokouksia

Vuoden 1963 päätöksen jälkeen televisiokiellon perusteluksi vakiintui kaksi näkökohtaa. Ensinnäkin uskovaisenkin on SRK:n mukaan mahdotonta kyetä valitsemaan synnillisen ja ei-synnillisen ohjelman välillä ja jättää katsomatta niitä synnillisiä.

Toiseksi, TV:n hankkimisella uskovainen syyllistyy tottelemattomuuden syntiin, sillä seurakuntahan on jo päättänyt, ettei  uskovainen saa hankkia vastaanotinlaitetta. Uskovainen oli velvoitettu osoittamaan kuuliaisuutta tälle päätökselle.

TV-päätökseen liitetty kuuliaisuuden valvonta loi käytännnössä perustan sille, että ihmiset myöhemminen alistuivat hoitokokousten tapaiseen julkiseen toinen toistensa häpäisemiseen ja nöyryyttämiseen. Tv-päätös oli avoimen alistamisen ensimmäinen askel.

Pelkkä vuosikokouspäätös ei ilmeisesti ollut osoittautunut sittenkään riittäväksi, vaan television juuriminen pois kodeista ja ehdottoman kuulaisuuden aikaansaaminen vaati SRK:n johtokunnalta seuraavina vuosikymmeninä yhä kovempia toimenpiteitä.

SRK:n johtokunta käsitteli televisiokysymystä kokouksessaan keväällä 1971 ja päätti viedä asian uudestaan puhujienkokouksen käsittelyyn, jotta voidaan yhteisesti laajalla joukossa sitoutua aikaisempaa tiukempaan kuriin asiassa.

Ruukin suviseuroissa pidetyssä puhujienkokouksessa 1971 tehtiinkin SRK:n johtokunnan ennalta valmistelema päätös, että jokainen television kotiinsa hankkinut uskovainen puhutellaan ja, mikäli asianomainen ei luovu televisiostaan, hänet katsotaan epäuskoiseksi, koska asianomainen on television ostamis-teollaan kieltänyt uskonsa. Samalla päätettiin että kaikki tällaiset uskovaiset erotetaan rauhanyhdistyksen jäsenyydestä.

Päätös merkittiin SRK:n vuosikokouspöytäkirjaan:  ”Televisiokysymyksessä tottelemattomia tulee paikallisten yhdistysten tai SRK:n kerran tai kahdesti joko yksityisesti tai yleisessä kokouksessa puhutella. Elleivät nöyrry parannukseen, pidetään heitä pakanoina ja publikaaneina eikä heitä oteta rauhanayhdistysten jäseniksi. Tottelemattomia ei myöskään tervehditä Jumalan lasten tervehdyksellä.” (SRK:n vuosikokouspöytäkirja 1971.)

SRK:n pääsihteeri lähetti sittemmin rauhanyhdistyksille ohjeet erottamismenettelystä. Televisioon liittyvän kurinpidon loppuvarmistus tehtiin vielä puhujienkokouksessa Sievissä 1976. Tällöin päätös kuului:  ”Asiasta on niin paljon puhuttu ja kirjoitettu, että tulevaisuudessa uskoa tunnustavat television hankkijat katsotaan uskonsa kieltäneiksi ja heidät välittömästi erotetaan rauhanyhdistysten jäsenyydestä.” (SRK:n vuosikokouspöytäkirja 3.7.1976.)

Vanhoillislestadiolaista kansaa valmisteltiin ennalta vuonna 1971 Ruukin suviseurojen puhujienkokouksen päätöksiin kirjoituksella Päivämiehessä kesäkuun alussa (alla).   Siinä todetaan, että SRK:n johtokunta oli käsitellyt televisioasiaa  kesän suviseuroja valmistelleessa kokouksessaan.

Kuten tunnettua, normien kiristäminen ja niiden noudattamisen entistä tiukempi valvonta oli sittemmin erottamaton osa hoitokokousvuosien väkivallan leimaamaa uskonelämää rauhanyhdistyksissä. Ne olivat seurausta pappishajaannuksen jälkeen aloitetusta syntilistan rakentelusta, jolloin siitä mitä pidetään syntinä, alettiin tehdä uskovaisten omiatuntoja sitovia kokouspäätöksiä, joiden nojalla ihmisiä sittemmin kuulusteltiin.

”Elävä kristillisyys ei ole konserttikristillisyyttä

Kirjoitus on merkittävä historiallisesti myös siitä syystä, että siinä valmisteltiin musiikkiin liittyviä laajempia kieltoja, joista Ruukissa myös päätettiin ja joita edelleen tiukennettiin Pudasjärven suviseurojen yhteydessä 1972. Kirjoitus ei kuitenkaan kerro, olivatko kaikki SRK:n johtokunnan jäsenet myös musiikkia koskevan tiukennuksen takana. Tämä on kuitenkin todennäköistä.

Päivämiehen kirjoitus osoittaa, että konserttiharrastus oli julistettu SRK:n johtokunnassa synniksi jo ennen kuin asiasta päätettiin puhujienkokouksessa. Konserttiharrastus oli SRK:n johtokunnan mukaan ”murheellinen ajanviete” josta kehotettiin tekemään parannusta, jos sellaiseen oli sortunut, kuten monen uskovaisen oli todettu sortuneen.

Tällaista erikseen korostettua konserttikieltoa ei lehteen tietenkään painettaisi ilman todettua tarvetta. Vielä 1950- ja 60-luvulla monet koulutetut kaupunkilais-uskovaiset harrastivat myös elävää musiikkia ja kävivät konserteissa. Klassisen musiikin harrastusta ei pidetty syntinä. Sen harrastajia oli tosin siihen aikaan suhteellisen vähän, koska silloinen vl-joukko eli valtaosaltaan vielä maaseutukylissä.

Toisaalta tiedetään, että on ollut olemassa vanhoillislesatdiolaista uskoa tunnustavia  säveltäjiä, joiden ammattiin musiikin julkiset esitykset  ovat tietenkin liittyneet luonnollisena osana.

Tästä seuraakin absurdeja kuvioita, kuten että uskovainen säveltäjä saa hyvällä omallatunnolla seurata konserttia, koska on kyse hänen ammatistaan ja työstään, mutta sen sijana vl-uskovainen musiikinystävä tulee langenneeksi syntiin joka jää omalletunnolle taakaksi jos saapuu paikalle, koska konsertissa istuminen on hänelle syntiä. Hän joutuu tästä parannuksen askelille, mutta vl-uskovainen säveltäjä ei (eihän? Ei kai sentään?).

Omituiset perustelut konserttikiellolle

”Konsertti-synnin” perustelu jää kirjoituksessa oudon epämääräisesti ilmaan. Toteamus ”elävä kristillyys ei ole mitään konserttikristillisyyttä” on tietenkin ontto retorinen hölynpöly-lause, pelkkää demagogiaa joka ei perustu mihinkään.

Kirjoituksen vihjailevaa tyyliä tulkiten siitä on mahdollista lisäksi saada sekin käsitys, että kaikki muut konsertit olisivat syntiä, paitsi sellaiset (mitä ne sitten olisivatkaan), joissa kokoontuvat ”kaikki joilla henki on”.  (Sic! Erilaiset henget olivat suostitua selitysarsenaalia 1970-luvulla.)

Ainoana ”raamatullisena” perusteluna konserttikiellolle kirjoittaja esittää  irrallisen viittauksen psalmiin 1, muotoilulla ”vanhurskaat eivät istu siellä missä pilkkaajat istuvat eivätkä käyskentele syntisten tiellä”.

Lukija jää miettimään, tarkoittaako kirjoittaja, että konsertissa muusikoiden esitystä kuuntelemaan asettuvat ihmiset olisivat ikään kuin erityisen syntisiä? Syntisempiä kuin vanhoillislestadiolaiset ihmiset, jotka eivät voisi kirjoittajan mukaan juuri muiden ihmisten syntisyyden takia tulla ”istumaan” konserttisaliin ja iloitsemaan musiikista? Mutta tuonkaltainen ajatus ei tunnu lainkaan istuvan lestadiolaiseen uskonperinteseen ja tuntuu lisäksi pöyristyttävän omahyväiseltä.

Onkin varsin kiusallista ja häpeäksi kristillisyydelle, että omassa hengellisessä lehdessä esitetään tämäntasoista höpinää muka totena pidettäväksi.

Oma teologinen kysymyksensä on, missä määrin nimenomaan psalmeilla on ylipäätään mahdollista perustella kristittyä sitovia tapoja, määräyksiä ja lakeja. Psalmien asema Vanhassa testamentissa ei ole tietenkään ollenkaan samantasoinen kuin esimerkiksi kymmenen käskyn. Psalmit edustavat lähinnä hengellistä runoutta, eivät samalla tavoin ytimeltään Jumalan sanaa kuin vaikkapa Uuden testamentin Jeesuksen puheet.

Kyseinen psalmin säe on lisäksi sisällöltään sen laatuinen, että sillä on hyvin vaikea perustella konserttikieltoa:

”Hyvä on sen osa, joka ei vaella jumalattomien tavoin, ei astu syntisten teille, ei istu pilkkaajien parissa, vaan löytää ilonsa Herran laista, tutkii sitä päivin ja öin. Hän on kuin puu, vetten äärelle istutettu: se antaa hedelmän ajallaan, eivätkä sen lehdet lakastu.

Hän menestyy kaikissa toimissaan. Niin ei käy jumalattomien. He ovat kuin akanat, joita tuuli ajaa. Väärintekijät saavat kerran tuomionsa, syntisillä ei ole sijaa vanhurskaiden joukossa. Herra ohjaa omiensa tietä, mutta jumalattomien tie päätyy tuhoon.”  (Ps. 1:1-6, 1992.)

Kaikkien psalmien on perinteisesti uskottu olevan Daavidin kirjoittamia, mutta nykyiset tutkijat pitävät niitä useiden kirjoittajien tai kirjoittajaryhmien tuotoksena. Suurin osa kirjoittajista on jäänyt tuntemattomaksi.

Psalmit ovat lähinnä laulu- ja mietelmärunoutta, siis kaunokirjallisuutta. Niitä on ryhmitelty aiheittain: kiitospsalmit sisältävät kiitosta ja ylistystä Jumalalle, valituspsalmit kuvaavat ihmisen murheita ja vastoinkäymisiä elämässä, kuningaspsalmit kertaavat Israelin historiaa ja matkalauluja laulettiin erityisten juhlapäivien aikaan juhlakulkueissa.

Psalmit kuuluvat nuorimpaan osaa Vanhaa testamenttia. Lopullisesti Psalmien kirja on koottiin lopulliseen muotoonsa vasta noin vuonna 175 ennen ajanlaskun alkua.

”Televisio ja konsertit kristityn näkökannalta”

Päivämies no 23, 2.6.1971

”Kristillisyyden selvä kannanilmaisu television sopivaisuudesta kristityn  kodin huonekaluksi on tehty kaikkien tiettäväksi.

On syytetty, että kuolleesta kappaleesta on tehty vaarallinen ja sieluja surmaava, vaikka selvästi on aina puhuttu televisiosta ohjelmineen. Kappale sinänsä on kuollut, mutta kun se alkaa elää, ei se enää ole kuollut. Ohjelma on selvästi osoitettu ala-arvoiseksi ja lihaa ruokkivaksi roskaksi, mutta mikään ei näy auttavan.

Uudelleen on asiaan puututtava vain siksi, että television ohjelman tuoma hedelmä puhuu niin sanomattoman murheellista kieltä. Melkein kaikille niille, joille televisio on tullut rakkaaksi, ovat seuravälit tulleet pitkiksi. Kotiseurat ovat melkein loppuneet ja jäljelle on jäänyt vain paha omatunto.

On myös niitä, joille televisio ohjelmineen on kirkastunut synniksi, mutta monelle on tullut heikkous sen hävittämiseen nähden. On keksitty puolustuksia jos jonkinlaisia, lapset eivät anna hävittää, lapset pysyvät kotona, ympäristö on niin paha, että siltä suojellaan lapsia istuttamalla television äärelle jne.

Ajatelkaa rakkaat ystävät millainen suojamuuri. Onko parempaa turmella lasten ja aikuisten sielunelämä kotona kuin kylässä. Jos televisio on kylässä, ei sitä ainakaan niin ahkerasti käydä katsomassa.

Turha on kenenkään luulla olevansa niin vahva, että pystyy valitsemaan sopivan tai sopimattoman ohjelman. Vanha osa on voimallinen vaatimuksissaan. Siksi se, mikä tänään on kielletyn tuntoista, on huomenna sopivaa. Kun antaa pirulle pikkusormen, se vie koko käden.

Monella on jäänyt huomaamatta, että tässä on kuitenkin tullut tottelemattomuuden synti. Seurakunta on sitä mieltä, että televisio ei ole sopiva ja kuitenkin on sellainen hankittu. Esimerkkinä toisille se saattaa olla vaarallinen.

SRK:n johtokunta käsitteli televisioasiaa viime kokouksessaan. Televisio käsitettiin erittäin murheellisena ilmiönä ja toivottiin, että sen vaarallisuus kirkastuisi jokaiselle.

Toinen yhä enemmän jalansijaa saanut murheellinen ajanviete, johon kristitytkin ovat sortuneet, on konserttiharrastus. Vanhurskaat eivät istu siellä missä pilkkaajat istuvat eivätkä käyskentele syntisten tiellä.

Elävä kristillisyys ei ole mitään konserttikristillisyyttä.

Psalmien kirjassa puhutaan kyllä paljon lauluista ja soitoista, mutta siellä on kaiken ehtona: Kaikki, joilla Henki on.

Oman sielun autuuden tähden kannattaa kaikista näistä luopua ja palata Herran tykö Hänen seurakuntaansa ja kysellä vieläkö nämäkin synnit saa anteeksi. Varma on se, että Jumalan sydämellä on paljon anteeksiantamusta Ja seurakunnassa hyviä neuvoja uskon kuuliaisuudessa vaeltamiseen.

Lähemmin nämä kysymykset tulevat keskusteluun ensi kesän suviseuroissa pidettävissä kokouksissa.

Jäämme uskomaan synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.”

Päivämies 2006: tahdommehan karttaa konsertteja

Onko mikään muuttunut vuodesta 1971?

”… onkin nähty hyväksi, että uskovainen karttaa konsertteja – niin kuulijoina kuin esittäjinäkin – silloin kun ne eivät kuulu koulunkäyntiin, opiskeluun tai työhön ja kun ne turmelevat omaa tai lastemme uskonelämää. Toisenlainen menettely tuottaa kristittyjen keskuudessa murhetta. Kirkkokonserttienkin suhteen olemme kriittisiä edellämainituista syistä. Myös kuoroissa laulamista on haluttu kotisiioneissa tarkastella uskossa varjeltumisen ja Siionin rakkauden vaalimisen näkökulmasta.” (Päivämies, syyskuu 2006.)

Televisiokantaa ei ole syytä muuttaa.” Näin totesi SRK:n silloinen johtokunnan jäsen Aarno Haho lehdistötilaisuudessa Sotkamon suviseuroissa (Helsingin Sanomat, kuukausiliite, elokuu 2006).  Samaa vakuutti myös SRK:n pääsihteri Aimo Hautamäki seuraavana vuonna Kotimaa-lehden haastattelussa (19.4.2007).

PS. Huomiota kiinnittää että vielä 1970-luvulla Päivämiehessä oli ihan OK  kirjoittaa lehteen sanallinen synninpäästö perinteelliseen vl-tapaan, kuten yllä olevankin kirjoituksen lopussa. Tämä kiellettiin 2000-luvun alkuvuosina ja päätettiin virallisesti puhujienkokouksessa vuonna 2008.

Jotkin asiat siis voivat muuttuakin! Eihän toki televisio- eikä konserttikieltopäätös –  mutta niinkin keskeinen opillinen seikka kuin syntien anteeksi uskominen…!

*     *      *

Aiheeseen liittyvää:

Lassi Hyvärinen: Lestadiolaisuuden vaikea kulttuurisuhde

Puhujain- ja seurakuntavanhinten kokouksen päätös (Ruukki 1971), jossa kielletään kirkkokuoroissa ja muissa kuoroissa laulaminen, solistina esiintyminen ja oopperaharrastus sek varoitetaan kuvataiteilijan ja musiinkinopettajan ammateista.  Päivämies nro 37, 8.9.1971: ”Kristitty ja taide”. (Nimim. Pölyttynyt: suothan esittää parhaimmat kiitokset jälleen historian havainnnollistamisesta nostamalla esiin autenttisia dokumentteja.)

Televisiopäätös (Wikipedia)

Nestori: Lestadiolaiset estivät v. 1966 jumalanpalveluksen televisiolähetyksen – suviseuroja ei edelleenkään televisioida

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Vanhoillislestadiolaiset katselevat televisiota salaa

Musiikkikiellot: turvallisinta kuunnella turvallista musiikkia

”Mitä ne oikein ajattelee?”: kulttuurikiellot (Kaltio)

Synti vanhoillislestadiolaisuuden opetuksen mukaan

Miksi teatteri on syntiä? (Ex)

Magdalena: Onko uskominen harkittua näyttelemistä?

”Meistä on tullut kaksinaamaisia” (Sivusta seurannut)

Nestori: Lestadiolaiset estivät v. 1966 jumalanpalveluksen televisiolähetyksen

Olinko hölmö

Teatteriesitys koulussa (Koululaisten äiti)

*    *     *

Välittäköön Alban Berg -kvartetti Schubertin sävelin kiitoksemme Mopin Palstan Pölyttyneen aarre-arkistolle, josta hän on siirtänyt ylläolevan Päivämiehen kirjoituksen nettiin. (Toimitus.)

13 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, elämäntapa, erehtymättömyys, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, hajaannukset, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, johtajat, johtokunta, kannanotot, kiellot, kilvoittelu, konsertit, kontrollointi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, maallikkosaarnaajat, manipulointi, normit, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, Raamatun tulkinta, retoriikka, sananvapaus, seurakunta, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, synnit, syntilista, taide, televisio, televisiokielto, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta, vihjailu, yhteisö, yhtenäisyys

Päivämiehen vastine sivuutti kirjeen asiasisällön


Nimetön kirje herätti kohua puhujainkokouksen alla. Päivämies sivuutti pääkirjoituksessaan kokonaan kirjeessä esitetyt herätysliikkeen toimintaan liittyvät kysymykset ja kritiikin, kommentoimatta lainkaan asiasisältöä.

Sen sijaan Päivämies kohdisti kaiken huomion nimettömän kirjoittajan henkilöön.

Pääkirjoitustoimittaja totesi ensinnäkin kirjoittajan olevan ”väärällä asialla”, sillä perusteella, että tämä oli turvautunut esiintymiseen anonyymisti. Kirjoittaja suorastaan demonisoitiin, jopa niin että hänestä käytettiin nimitystä ”sielunvihollinen”. Hänen väitettiin nostavan itsensä täydellisemmäksi kuin seurakunta. Heitettiin myös epäilys, että kirjoittaja on vain uskovaiseksi tekeytynyt ulkopuolinen henkilö. Lisäksi Päivämies halvensi nimettömän kirjoittajan motiivit pelkäksi ”kateudeksi”.

Lopuksi pääkirjoittaja vetosi uskovaisten keskinäiseen luottamukseen ja saumattomaan rakkauteen, jolloin ”panettelija ei pääse aiheuttamaan ongelmia”. Lopuksi Päivämies totesi peiteltynä uhkailuna, että sillä, joka mahdollisesti tarttuu nimettömän kirjeen ajatuksiin, on jo ”sielu tahraantunut”. Tällä kirjoittaja pyrkii siihen, ettie kukaan uskalla julkisesti nostaa kirjeen sisältöä esiin eli siitä keskusteleminen on uskovaiselle sopimatonta.

Pääkirjoituksen kirjoittaja kyseenalaisti nimettömän kirjeen ajatukset kokonaan virheellisellä argumentaatiolla. Vastineessa sorruttiin moniin argumentaatiovirheisiin, joista mainittakoon huomion kiinnittäminen vastapuolen lausunnon muotoon eikä sisältöön (kirjeen nimettömyys vs. asiasisältö), henkilökohtaisuuksiin meneminen (leimaaminen uskon menettäneeksi, kateelliseksi ihmiseksi ja paholaiseksi) ja peitelty uhkailu (jos joku ottaa kirjeen kritiikin tosissaan, ei hänkään ole enää siionin rakkaudessa).

Tällaiset perustelut eivät tietenkään kuulu asialliseen keskusteluun. Kun halutaan osoittaa kritiikin aiheettomuus, se on vakuuttavin silloin kun vastineen kirjoittaja pitäytyy itse asiassa. Henkilökohtaisuuksiin meneminen viittaa sen sijaan aina siihen, että tosiasialliset asiaperustelut puuttuvat. Eikö Päivämiehen kirjoittaja kyennyt osoittamana kritiikkiä aiheettomaksi?

Pääkirjoitustoimittajan menettely on erityisen yleistä silloin, kun sisäistä keskustelua ei todellisuudessa halutakaan, vaan se halutaan vaientaa.

Oma kysymyksensä on, miksi yksi nimetön kirje koettiin niin vakavaksi, että se nostettiin vl-julkisuuden ykkösasiaksi. Tuskin tämä nimetön kirje oli ainoa laatuaan, eiköhän sellaisia ole aika ajoin ollut liikkeellä. Tuntematta herätysliikkeen silloista ilmapiiriä tästä on vaikea spekuloida mitään. Kirjeen laaja käsittely Päivämiehessä ja sille puhujainkokouksessa annettu huomio kuitenkin viittaavat siihen, että kulissien takana käytiin sittenkin keskustelua. Ehkä SRK:n johtokunnan sisällä oli käynnissä jonkinlainen valtataistelu.

Nimettömät kirjeet ja kirjoitukset

Päivämies 8.1.1975, pääkirjoitus

Kristillisyytemme piirissä on silloin tällöin esiintynyt sellaisia piirteitä, että sisäisiä asioita pyritään hoitamaan nimettömien kirjeiden avulla. Tällainen menettely on kokonaan vieras ja vastoin niitä päätöksiä, joita on tehty.

Sellaisia kirjoituksiakaan, joissa ei ole lähettäjän nimeä, ei julkaista lehdissämme – ei hyväksytä nimimerkilläkään muille kuin tunnetuille pakinoitsijoille, joiden nimet ovat konttorilta saatavissa.

Nimettömät kirjeet saavat useimmiten arvonsa mukaisen käsittelyn. Ne heitetään paperikoriin. Mutta joskus on aihetta niiden käsittelyynkin.

Tällainen katsottiin olevan nyt, kun ennen Haapajärven puhujainkokousta oli levitetty nimetöntä kirjettä kautta koko Suomen ja kuka ties ulkomaillekin. Kirje oli tavattoman hyvä lähtökohta keskustelulle, joka muodostui keskeisimmäksi asiaksi, kun puhutaan uskon ja elämän vanhurskaudesta.

Tällainen nimetön arvostelija on poikennut kauas pois molemmista. Nimettömien kirjeiden käsittely on tarpeen myös silloin, kun jotakin väärää epäluuloa esiintyy ja epäilyksiä kylvetään, jolla saatetaan saattaa matkaan turhia ja vääriä valvomisia.

”Kirjoittaja ei ole Siionin rakkaudessa – kuvittelee olevansa itse täydellisempi kuin seurakunta”

Mistä sitten johtuu nimettömien kirjeiden lähettäminen? Lähtökohtana on siinä, että lähettäjä ei ole Jumalan seurakunnan rakkaudessa.

Seurakunta ei ole enää hellä äiti, joka viallistakin hoitaa ja korjaa; seurakunnan arvo on kadonnut. Näkökyky on kadonnut; ihminen kuvittelee olevansa viisaampi kuin seurakunta. Kaiken lisäksi hän kuvittelee itse olevansa täydellisempi kuin Jumalan seurakunta, josta kuitenkin sanotaan, että se on täydellisyyden tai totuuden patsas ja perustus ja me olemme koko vika.

Tällaiset nimettömät pyytävät olla hoitajia, mutta tosiasiassa hoito koituu pahennukseksi ja epäluulojen lisääntymiseksi ja keskinäisen rakkauden särkymiseksi. Hoitaja on sielunvihollinen eikä Jumalan hengeltä hallittavana. Jumalan sanan neuvojen mukaan oikea hoitaja käy kohti eikä missään tapauksessa kuolleiden selän taakse.

Tosiasiassa tällaisten hoitajien sielusta on kokonaan kadonnut oikea toisen sielun hoitamisen mieli. Jos todellisuudessa näkee jonkun olevan hoitamisen tarpeessa, ei sitä hoideta pimeydessä ”ammutaan selän takaa”, vaan valkeudessa, niin kuin Jumalan kasvojen edessä.

”Apostolitkin kirjoittivat omalla nimellä”  

Kun apostolit lähettivät seurakuntakirjeitä, melkein aina niistä ilmeni lähettäjä.

Useimmissa tapauksissa sekin tuotiin esiin heti kirjeen alussa, kuten esim. Paavalin epistolassa philippiläisille: ”Paavali ja Timoteus, Jeesuksen Kristuksen palvelijat, kaikille pyhille Kristuksessa Jeesuksessa, jotka Philippissä ovat, ynnä piispoille ja palvelijoille.”

Jostakin lähetyskirjeestä nimi puuttuu, sillä kristityt elivät silloin vainon aikaa. Mutta kirjeet olivat silloinkin seurakunnan rakennukseksi eivätkä hajoittamiseksi, kuten esim. Hebrealaisepistola.

Apostolisena aikana oli erittäin tärkeää tietää lähettäjän nimi, mutta vielä tärkeämpää se on tietää näin lopun ajalla, jolloin kaikki on mahdollista.

Lähettäjän tunnontila?

Kirjeen merkitys määräytyy paljon sen mukaan, minkälaisessa tunnontilassa lähettäjä on. Lähettäjä saattaa olla kokonaan langennut Kristuksen evankeliumista ja Jumalan seurakunnan osallisuudesta tai sitten lähettäjä on kokonaan ulkopuolinen ja tekeytyy uskovaiseksi ja totuuden asianajajaksi.

Tällaisiin nimettömiin lähetyksiin on aina suhtautua varovasti. Nimettömänä esiintyminen on jo sinänsä merkki siitä, että on väärällä asialla, kun ei uskalla esiintyä julkisesti omalla nimellään.

Toinen asia on sitten niiden kohta, jotka tällaisiin nimettömiin esiintyjiin, lähinnä parjaajiin, tarttuvat. Oma sielu on jo silloin tahriutunut. Jos luottamus on saumaton, jos joku pahaa puhuukin, ei sitä silloin uskota. Näin on myös veljesten välillä. Jos rakkaus on saumaton ja luottamus ehyt, eivät silloin panettelijat ja pahanpuhujat, puhumattakaan nimettömät, pääse aiheuttamaan minkäänlaisia ongelmia, ei edes ajatuksen häiventä asian suhteen.

Kristityillä on aina nimi ja sellaista käytetään.

Emme pyri edes nimimerkin taakse, sillä silloinkin on kysymys jo väärästä kunniasta tai väärästä orjuudesta toisten Jumalan lasten edessä.

Mutta näissäkin asioissa on armo tarjolla. Saa uskoa synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

*   *     *

(Teksti nojautuu ensisijaisesti Moppaajasefun  tallenteeseen Mopin palstalla, mistä osoitamme hänelle parhaimmat kiitokset.)

Lue myös:

SRK.n kerjuukirje SYT:lle 12.2.1965 (Laestadianleaks-blogi)

Puhujan kirje puhujille vuonna 1974.

Puhujan kirjeen käsittely 1974 SRK:n puhujienkokouksessa

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

SRK:n johtokunta teki hengelliseksi naamioitua puoluepoliittista työtä

Argumentoinnin virheet

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, epäily, erehtymättömyys, hajaannukset, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kannanotot, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kontrollointi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, manipulointi, painostaminen, Päivämies, pelko, pelot, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, SRK:n johtokunta, syyllistäminen, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys

Seppo Lohen perustelut ehkäisykiellolle 2009


SRK:n johto julkisti  seuraavat ehkäisykiellon perustelut, kannanottonaan Ihmisoikeusliiton aloitteesta alkuvuodesta 2009 käynnistyneelle julkiselle keskustelulle. 

Ehkäisykiellon perustelut on laatinut FT, kirkkoherra Seppo Lohi, joka on tunnettu vanhoillislestadiolaisuuden ja SRK:n historian tutkijana. Alustus julkistettiin Oripään suviseuroissa 27.6.2009. Julkilausuma edustaa SRK:n vuosikokouksen ja  johtokunnan virallista kantaa ja on siksi merkittävä lajissaan.

Vanhoillislestadiolaisuuden johto on joutunut tänä vuonna antamaan tiedotusvälineissä lausuntoja siitä, millainen liikkeen vaatimus ehkäisystä pidättymisestä pohjimmiltaan on.

On kysytty, mikä on ehkäisykiellon varsinainen peruste, koska luterilainen kirkkomme ei sellaista opeta. Kirkkomme opetukseen valallaan sitoutuneet vanhoillislestadiolaisetkin papit ovat nimittäin myös asettuneet SRK:n ehkäisykiellon kannalle.

Onkin kysyttävä, millaiseen kristinopilliseen tulkintaan Raamatusta vanhoillislestadiolaisten ehkäisykielto pohjimmiltaan perustuu.

Vanhoillislestadiolaiset johtajat eivät itse hyväksy tässä yhteydessä sanaa ”ehkäisykielto”, vaan he suosivat mieluummin sanontaa ”ottaa lapset vastaan” , ”ehkäisemättömyys” tai  ”ehkäisystä pidättyminen”.  Retorisesti tarkoitushakuisella kielenkäytöllä ja sanavalinnoillaan he, kuten ymmärrettävää onkin, haluavat tuoda esiin ehkäisyn syntinä pitämisen myönteisesti sävyttyneenä. Retoriikallaan he haluavat myös saada ulkopuoliset vakuuttuneeksi siitä,  että oikealla tavalla uskovainen vanhoillislestadiolainen nainen on itse vapaaehtoisesti valinnut kiellon noudattamisen omana, vapaana ratkaisunaan.

Retoriikka onkin ymmärrettävää, sillä evankelis-luterilaisen kirkko on puolestaan ilmoittanut, että se ei hyväksy ehkäisyyn liittyvää  painostamista (arkkipiispa Jukka Paarma, Oulun piispa Samuel Salmi). Lisäksi Ihmisoikeusliitto, joka on selvittänyt kysymystä lainsäädännön kannalta,  on todennut, että ehkäisykielto loukkaa ihmisoikeuksia. Painostaminen tässä asiassa on lainvastaista.

Monet vanhoillislestadiolaiset  ovat puolestaan itse tuoneet esiin, että vaatimus ehkäisystä pidättymisestä ja rajoittamattomasta lisääntymisvelvoitteesta on hengellisessä mielessä heikosti perusteltu.

Monet ovat kaivanneet puhujilta ja SRK:n johdolta opillista, Raamattuun ja Tunnustuskirjoihin nojautuvaa argumentaatiota.

Päätelmä Seppo Lohen alustuksesta on yksiselitteinen. Syntyvyyden säännöstely ei ole SRK:n kannan mukaan vanhoillislestadiolaiselle sallittua missään olosuhteissa. Tämän on myös erikseen kysyttäessä todennut SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäki (Kotimaa-lehden haastattelu 2.7.2009).

Ehkäisykiellon perustelut kannanotossa

Perusteluna kiellolle Lohi esittää kirkon perinteen, erityisesti katolisen kirkon perinteet, joitakin Lutherin käsityksiä, 1940-luvun kirkollista ja väestöpoliittista keskustelua sekä  ja Kullervo Hulkon alustuksen SRK:n puhujainkokouksessa vuodelta 1945.

Lohi referoi alustuksessaan Hulkon alustuksen, mistä tekstin pääasiallinen sisältö muodostuukin, lisättynä Lohen omalla lisävärityksellä. Lohi esimerkiksi rinnastaa ehkäisyn aborttiin.

Alustuksessa nostetaan yhdeksi pääperusteluksi em. näkökohtien lisäksi uskontunnustuksen ensimmäinen uskonkappale. Myös SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäki viittasi tähän tammikuussa 2009 Päivämiehen pääkirjoituksessa. Tämä perustelu ei ole esiintynyt syntyvyyden rajoittamisen kiellon perusteluna yleisesti , vaan siihen alettiin vanhoillislestadiolaisuudessa viitata vasta vuodesta 1965 alkaen, (ns. pappishajaannuksen jälkeen).

Uskontunnustuksen käyttö perusteluna on sikäli tietysti ongelmallinen, että tässä samassa kannanotossa todetaan, että ehkäisemättömyysnormi ei olisi kaikissa elämäntilanteissa täysin ehdoton. Lohi viittaa siihen, että joitakin ”ongelmatilanteita on käsiteltävä harkiten tapaus tapaukselta”. Täyttä varmuutta ei tekstistä saa siihen, tarkioitetaanko että ehkäiseminen olisi sallittua näissä ”ongelmatilanteissa”.

Mikäli näin on, on pidettävä hämmentävänä, että Hautamäen ja Lohen mukaan kristitty voisi ikään kuin irtisanoutua uskonsa tunnustamisesta joissakin elämäntilanteissa. Ehkäisykiellon uskontunnustuksella perusteleminen on siten lähtökohtaisesti peräti nurinkurinen ajatus.

Mitä Raamatulla perustelemiseen tulee, Lohen valitsemat viittaukset sijaitsevat Raamatussa sellaisissa asiayhteyksissä, joissa ei tosiasiassa käsitellä lainkaan kysymystä ihmisen hedelmällisyyteen vaikuttamisesta.

Jälleen voidaan todeta, kuten SRK:n perusteluja aikaisemminkin kriittisesti tarkasteltaessa, että raamatullista, kristinopillista argumenttia ehkäisykiellolle ei ole tarjolla tässäkään kannanotossa. Juri sitä kaivattaisiin.

Näin voimakkaasti autuuden ehdoksi väitetyn asian tulisi luonnollisesti olla löydettävissä Raamatusta, käskyistä, ja myös kristinuskon perusteet määrittävistä Tunnustuskirjoista. Missään näistä teksteistä ei esiinny kieltoa vaikuttaa lisääntymiseen suuntaan tai toiseen.

Ehkäisykieltoa ei voida uskottavasti perustella myöskään yleisesti Jumalan sanan ”hengellä”, sillä tällaiselta pohjalta lähtevät väitteet ovat aina lopulta spekulatiivisia ja kiistanalaisia mielipidekysymyksiä, kun niille ei ole pohjaa Tunnustuskirjoissa.

Seppo Lohi turvautuu lopuksi epäsuorasti ja vihjaillen perustelunaan mielivaltaisesti retoriseen kikkaan. Hän vetoaa siihen, että juuri vanhoillislestadiolaisuuden ehkäisykielteisyys olisi Raamatussa mainitty ”merkki”, joka osoittaisi, että vanhoillislestadiolaisuus profiloituu ja erottautuu ainutlaatuiseksi  ryhmäksi (ainoaksi oikeaksi uskoksi) sillä perusteella, että SRK-lestadiolaisuus olisi yksinään, ainoana liikkeenä, ehdottoman ehkäisykiellon kannalla.

Ottamatta tässä yhteydessä kantaa kiusallisesti karismaattisten hurmosliikkeiden tyyliseen ratkaisuun etsiä Raamatusta maagisia  ”merkkejä” voidaan Lohen väitettä yrittää todentaa tarkastellen eri uskontojen suhtautumista ehkäisyyn. Tarkastelu paljastaa, että Lohen väite ei pidä paikkaansa enempää universaalisti uskontoja tarkasteltaessa kuin kristinuskonkaan osalta.

Ehkäisykielto ei suinkaan ole ainutlaatuinen piirre, joka olisi omaksuttu vain vanhoillislestadiolaisuudessa. Katolisen kirkon lisäksi erilaisissa protestanttisissa äärikonservatiivisissa liikkeissä, kuten nykyisin Yhdysvalloissa vaikuttavien pietististen ryhmien amishien, mennoniittien ja hutteriittien keskuudessa ehkäisemättömyys on samanlainen normi. Samoin ilmiötä esiintyy esimerkiksi mormonien ja islaminuskoisten joissakin alaryhmissä. Myös maalliset diktaattorit ovat käyttäneet hyväkseen ehkäisykieltoa (esimerkiksi Romanian Nicolae Ceausescu) kansan kontrolloimisessa.

Minä uskon Jumalaan, Isään

Seppo Lohi kokoAlustus tiedotustilaisuudessa Oripäässä lauantaina 27. kesäkuuta 2009. (Teksti alla kopioitu SRK:n sivulta, jossa kannanotto  oli saatavilla helmikuuhun 2011 saakka, sittemmin se poistettiin sieltä.)

”Arvoisat median edustajat, hyvät ystävät!

Kuluneena vuonna on julkisuutta puhuttanut vanhoillislestadiolaisten suhtautuminen syntyvyyden säännöstelyyn. Ehkäisyvälineet ovat tehneet lapsirajoituksen ja sitä tietä perhesuunnittelun yleiseksi, helpoksi ja vaivattomaksi. Vuodesta 1972 lähtien ehkäisyneuvonta on ollut Suomessa kuntien tehtävänä. Väestöliitto ja Kansaneläkelaitos ovatkin jo ilmaisseet huolensa syntyvyyden liiallisesta laskusta.

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK:n) puhujain ja seurakuntavanhinten kokouksissa aiheesta on koko keskusjärjestön historian aikana pidetty vain kaksi alustusta. Ensimmäisen kerran asia oli esillä Oulussa vuonna 1945. Kun julkisuudessa on esitetty väitteitä, että ehkäisykielteiset kannanotot ovat syntyneet maallikkojen toimesta 1960-luvulla, kerrottakoon heti alkuun, että Oulun puhujainkokouksessa keskustelun pohjusti otsikolla ”Avioliitto ja lapsirajoitus” pappi, sittemmin lestadiolaisuuden tutkijanakin ansioitunut Kuivaniemen kirkkoherra Kullervo Hulkko.

Aihetta pidettiin tuolloin ajankohtaisena, koska SRK:n valitseman valmistelutoimikunnan mukaan liikkeen sisällä esiintyi ”jatkuvasti opillista erimielisyyttä ja epäraittiutta” kasteen, ehtoollisen, avioliiton ja lapsirajoituksen suhteen. Syntyvyyden säännöstelystä oli samana vuonna käynnistynyt myös julkinen keskustelu.

Seuraavan kerran teemaa käsiteltiin runsaan kahden vuosikymmenen kuluttua Jämsässä seurakuntavanhinten ja puhujainkokouksessa (3.7.1967). Sillä kertaa alustajaksi oli valittu maallikko, saarnaaja Lauri Taskila. Hänen aiheensa oli Lapsirajoitus. Näiden lisäksi itse asiaa on kyllä kosketeltu useinkin muiden alustusten yhteydessä.

Puhujien ja seurakuntavanhinten kokous Perhon keskuskoululla.

Viimeisestä varsinaista aihetta käsitelleestä alustuksesta on kulunut 42 vuotta. Mistä tämä kertoo? Tulkitsenko oikein, jos sanon, ettei ehkäisykysymys ole ollut liikkeen jäsenille ainakaan periaatteellisella tasolla erityinen ongelma? Vaikka kysymyksessä ei ole niin sanottu ehdonvallan (adiafora) asia, ratkaisun avaimet ovat viime kädessä aina olleet kahden aikuisen ihmisen, äidin ja isän hallussa. Kristityt ovat tehneet valintansa Jumalan sanan ohjaaman omantuntonsa pohjalta uskonkysymyksenä. Tämä on merkinnyt sitä, että Jumalan sana on sitonut heidän omaatuntoaan niissäkin päätöksissä, joissa maallinen laki sallii vapaan ratkaisun ja omaan valintaan perustuvan menettelyn.

Uusi elämä on Jumalan luomisteko

Ensimmäinen kannanmäärittely, joka tehtiin vuoden 1945 puhujainkokouksessa Kullervo Hulkon alustuksen pohjalta, oli yksiselitteinen ja lyhyt: Lapsirajoitus on Jumalan sanaa ja hyvää omaatuntoa vastaan, ja lapsen syntymän ehkäiseminen on kaikissa tilanteissa syntiä.

Miten tähän oli tultu?

Julkisuudessa oli ennen kokousta esiintynyt ainakin kaksi puheenvuoroa. Tohtori, myöhemmin arvostettu kansantalouden professori Lauri O. af Heurlin julkaisi kirjasen Syntyvyyden säännöstely ja väestöpolitiikka (1945), jossa hän kummasteli, miksi kirkonmiehet kaihtavat ottamasta kantaa syntyvyyden säännöstelyyn. Kirjasta arvioi kuukautta ennen kokousta kirkollisen aikakauslehden Vartijan palstoilla teologian tohtori T. P. Virkkunen artikkelissaan Ajatuksia syntyväisyyden säännöstelystä (10/1945). Heurlinin vetoomuksesta huolimatta Virkkunen oli edelleen hyvin varovainen ja kallistui lähinnä varmojen päivien laskemisen kannalle. Mistä tällainen varovaisuus johtui?

Pappien arkuus selittyy kirkon vuosituhantisella perinteellä. Syntyvyyden säännöstelyä pidettiin kristikunnassa yleisesti Raamatun ja kirkon tradition vastaisena. Kristikunnassa vallalla olleen ihmiskuvan mukaan uuden elämän syntyminen on alusta lähtien Jumalan luomisteko, jota ihminen ei saa hallita. Se on avioliiton perustehtävä, joka perustuu Jumalan käskyyn: ”Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa” (1. Moos. 1: 28). Aikanaan myös Luther piti lujasti tästä näkemyksestä kiinni. Hän lausui: ”Sillä tuo sana, minkä Jumala sanoo: ’Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää’, ei ole käsky, vaan enemmän kuin käsky, nimittäin jumalallinen teko, jonka estäminen tai laiminlyöminen ei ole meidän vallassamme.”Paavi Pius XI

Ehkäisykielteinen suhtautuminen jatkui kristikunnassa yleisesti aina 1900-luvulle saakka. Kun vuosisadan alkupuolella perhesuunnittelun ideologia teki tuloaan, ajattelutavassa tapahtui muutos, joka heijastui vaihtelevalla viiveellä myös kristillisiin kirkkoihin. Ensimmäisenä ehkäisyn kannalle asettui anglikaaninen kirkko vuonna 1930. Muut protestanttiset yhteisöt seurasivat yksi toisensa jälkeen perässä. Suomen evankelisluterilainen kirkko oli kypsä muutokseen vuonna 1952 ja salli ehkäisyn.

Roomalaiskatoliset sen sijaan pitäytyivät perinteisessä näkemyksessä, jonka ydin on, että syntyvyyden säännöstely on Jumalan sanan vastaista (Paavi Pius XI 1930, Paavali VI 1968). [Paavi Benedictus XVI muutti katolilaisten ehkäisyvälineiden kieltoa v. 2010 ilmoituksellaan, että kondomin käyttö voidaan sallia erityisesti silloin, kun sen avulla vähennetään hiv-tartunnan riskiä. – Toim.huom.]

Ortodokseilla syntyvyyden sääntely ja sen eettisesti hyväksyttävät muodot on jätetty avioparien omantunnon ratkaistaviksi ja mahdollisesti rippi-isän kanssa neuvoteltavaksi asiaksi (Viktor Raikas: Ortodoksia lukiossa IV. Joensuu 1983; Merja Merras: Ortodoksinen elämäntapa. Vivamon luostari 2000).Paavi Paul VI P

Neljäkymmentäluvun puolivälissä väestöpoliittisen kehityksen suunta oli siis jo selvästi nähtävissä, vaikka suurten ikäluokkien vuodet olivat vasta edessä.

Kun kokouksen valmistelijoihin vedottiin vielä yksityiskirjeellä, jossa väitettiin lapsirajoituksen yleistyneen myös maaseudulla, aiheeseen tartuttiin. ”Meillä täytyy olla Herran antamaa rohkeutta ottaa kanta, jonka me olemme valmiit saattamaan kansankirkkomme ja koko kansan tietoisuuteen.”

Ilmaisu sinänsä jo kertoo, että valmistelutoimikunnalle, joka käsitti kaksi pappia ja kaksi maallikkoa (L. P. Tapaninen ja Kullervo Hulkko sekä Kalle Timonen ja Aukusti Törölä), perinteinen raamatuntulkinta oli itsestään selvä lähtökohta. (Kuivaniemen pappilassa pidetyssä kokouksessa olivat lisäksi läsnä Kullervo Hulkko, Veikko Pentikäinen, Kalle Timonen, Aukusti Törölä, Arvi Hintsala, Kalle Vakkuri ja Jaakko Väärälä, sen sijaan L. P. Tapaninen puuttui.)

 

Lapsen elämä on pyhä ja arvo ehdoton

Luterilainen kirkko seisoi 1950-luvun alkuun saakka virallisesti samassa rintamassa vanhoillislestadiolaisten kanssa. Rohkeutta ei ainakaan kirkon tai yleisen mielipiteen vuoksi tarvittu. Suuret lapsiperheet olivat arkipäivää. Kokouksen päätökset eivät sisältäneet millään tavoin leimallisesti lestadiolaisia piirteitä. Perustelut ammennettiin Raamatusta ja yhteisestä kristillisestä perinteestä. Tämä on hyvä tiedostaa, kun tänä päivänä puhutaan vanhoillislestadiolaisten ehkäisykannasta! Puhujat, joita Oulussa oli koolla kaikkiaan 175, pitivät itsestään selvänä asettumista kirkon perinteiselle linjalle. Ajan kuva oli sekin, että kirkkoherra Kullervo Hulkko saattoi esitelmää laatiessaan tukeutua saksalaisiin ja suomalaisiin teologeihin, joita hän varsinkin avioliittoetiikan osalta suoraan myös siteerasi (esim. Emil Brunner, Y. J. E. Alanen ja Antti J. Pietilä).

T. P. Virkkusen artikkelin mukaan lapsirajoitus kytkeytyi suurempaan kokonaisuuteen: avioliittoon itseensä. Myös SRK:n kokouksen valmistelutoimikunta oli evästänyt alustajaa, ettei kysymyksessä ole vain yksittäinen lapsirajoitusta koskeva asia, vaan avioliitto kokonaisuudessaan ja lasten oikeudet ennen kaikkea. Avioliitto on Jumalan säädös, jossa mies ja nainen tulevat henkisesti ja ruumiillisesti yhdeksi. ”Luomakunnan alusta Jumala on luonut heidät mieheksi ja naiseksi. Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. Niin he eivät enää ole kaksi, vaan yksi liha. Minkä siis Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” (Mark. 10:6–9) Jeesuksen mukaan luomiskertomus ei ole pelkästään normaalitilannetta kuvaava, vaan myös normatiivinen, ohjeellinen, auktoriteetiltaan Mooseksen lain yläpuolella. Tähän perustui Lutherin rohkeus ilmaisuun ”enemmästä kuin käskystä”.

Tästä edettiin käsillä olevan ongelman ytimeen. Avioliiton tarkoituksena ei ole yksin puolisoiden persoonallisen nautinnon ja mukavuudenhalun tyydyttäminen, vaikka Jumala itse totesikin, ettei ihmisen ole hyvä olla yksin. Avioliiton varsinaisena tehtävänä on suvun jatkaminen. Avioliiton välityksellä Jumala lahjoittaa lapset. Tätä luomistapahtumaa varten Jumala kutsuu työtovereikseen äidin ja isän, suo heille perheen ja kodin. ”Koti on yhteiskunnan voimanlähde” ja ”lapsirikkaat avioliitot” sen varmin tae. Yhdenkin lapsen ehkäisyssä otetaan jopa sukupolviin ulottuva ratkaisu omiin käsiin.

Hulkko vetosi perinteiseen kristilliseen ihmiskuvaan, josta Jeesus itse antoi esimerkin. Lapsen elämä on pyhä ja hänen arvonsa ehdoton. ”Joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut.” Lapsella on jäsenyys Jumalan valtakunnassa (Mark. 10:14). ”Heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.” Lapset ovat esikuvana oikeasta suhteesta Jumalaan, Isään. ”Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan” (Matt. 18:3, 5, 10). Kun lapsen elämä asetetaan näin korkealle, maailmassa ei ole mitään siihen rinnastettavaa.

Tästä lasta arvostavasta ihmiskuvasta nousee itsestään selvänä lapsen oikeus elämään, olemassaoloon, vanhempiin, kotiin ja kasvatukseen, jotka kytkeytyvät saumattomasti avioliittoon. Ja tämä ei koske pelkästään jo hedelmöitynyttä munasolua, josta elämän katsotaan kohdussa alkavan. ”Siellä, missä elävä kristillisyys on vaikuttanut ja vaikuttaa, on aina lapsirikkaita koteja ja samalla onnellisia avioliittoja”, alustaja lausui.

Ongelmatilanteet on käsiteltävä tapauskohtaisesti

Kullervo Hulkko myönsi, ettei sellaisia sanoja kuin lapsirajoitus, säännöstely, ehkäisy tai perhesuunnittelu Raamatussa esiinny. Hän tulkitsi tämän professori Y. J. E. Alaseen vedoten niin, että jo keskustelu syntyvyyden rajoittamisesta on tahra avioliiton etiikassa. Alustaja nosti esiin Heprealaiskirjeen kehotuksen: ”Pitäkää avioliitto kaikin tavoin kunniassa älkääkä häpäiskö aviovuodettanne, sillä Jumala tuomitsee siveettömät ja aviorikkojat” (Hepr. 13:4). Hän viittasi myös Augustinukseen, joka piti muinaisen Rooman syntyvyyden laskua kulttuurin rappeutumisen merkkinä.

Roomalaiset harjoittivat perhesuunnittelua yhtä brutaalisti kuin Egyptin farao aikanaan. Rajatakseen heprealaisten voimakasta lisääntymistä farao antoi kätilöille käskyn tappaa välittömästi vastasyntyneet heprealaisten poikalapset (2. Moos. 1:16). Roomalaiset puolestaan jättivät ei-toivotut lapset yksinkertaisesti vain heitteille. Kristityt keräsivät ne sitten huostaansa – niin elävät kuin kuolleet. Rooman katakombeissa onkin nähtävänä valtava määrä vauvojen hautoja. Kristittyjen arvot olivat siis erilaiset kuin valtaväestön, ja kristityt käytännössä myös toimivat arvojensa mukaan. ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä” (Room. 12:2).

Minkälaisin perustein lapsirajoitusta suosittaneet tahot olivat vuonna 1945 liikkeellä? Hulkko esitteli ne pääosin Heurlinin kirjasen pohjalta, kuten väestöpoliittiset, yhteiskunnalliset, sosiaaliset ja taloudelliset tekijät. Hän totesi itsekin, että varsinkin köyhien lapsiperheiden olot olivat usein surkeat. Hän tunnusti raskauden äidille aiheuttamat huomattavat rasitukset. Hulkko mainitsi naisasialiikkeen vaikutuksen, naisen aseman muutoksen yhteiskunnassa ja nosti esiin ”medisiinisen näkökohdan”, siis lääketieteelliset ja terveydelliset syyt. Se tosiasia, että äidin henki saattoi olla uhattuna, teki alustajan nöyräksi. ”Tässä on aihetta pohdintaan”, hän lausui. Hänen mukaansa äidin ja lapsen elämä ovat yhtä arvokkaita eikä kuoleman uhmaaminen ole oikein. Viimeisenä Hulkko mainitsi pelkän mukavuudenhalun. Kuviteltiin, että elämä on huoletonta ja terveys säilyy, kun ei aseteta kehoa kuluttaville synnytyksille alttiiksi. ”Tästä tilasta kykenee ihmiset herättämään yksin totuuden evankeliumi”, alustaja huomautti. Alustuksesta ei löydy ympäristön painetta, koulutusta, urakehitystä tai ekologisia tekijöitä, seksuaalisuus- ja kauneusihanteista puhumattakaan. Kysymys on arvovalinnasta. Maallisten arvojen rinnalla lasten oikeus elämään osoittautuu köykäiseksi.

Kullervo Hulkko arvosteli myös ehkäisyvälineiden käyttöä ja pohti sukupuoliyhteydestä pidättäytymistä. Hän päätyi siihen, ettei sukupuolielämää tarkoitettu yksin lasten synnyttämistä varten. ”Se on myös aistillisen rakkauden korkein ilmaus.” Sukupuoliyhteys merkitsee myös aviopuolisoiden henkisen yhteyden lujittamista. ”Älkää keskeyttäkö yhdyselämäänne, paitsi ehkä yhteisestä sopimuksesta joksikin aikaa, jotta voisitte keskittyä rukoukseen: palatkaa sitten taas yhteen” (1. Kor. 7:5).

Kaiken tämän jälkeen Kuivaniemen kirkkoherra Kullervo Hulkko kysyi: ”Mitä elävän kristillisyyden ja hyvän omantunnon näkökulmasta sanomme kaikesta tästä?” Hän vastasi: ”Lapsirajoitus on vastoin Raamattua ja hyvää omaatuntoa. Jeesuksen avioihanne on Jumalan valtakunnan jäsenten ihanne. – – Niin kuin emme saa tehdä avioeroa kristitylle luvalliseksi emme myöskään lapsirajoitusta.” Hulkko muistutti, että ongelmatilanteissa kysytään sielunhoitajalta kärsivällisyyttä ja herkkää korvaa, varsinkin kun kysymyksessä on äidin henki. Tällaiset asiat on harkiten käsiteltävä tapaus tapaukselta.

Elämän pyhyys avaa näköalan kristinuskon ydinasiaan

Koska ”kokous yhtyi alustuksessa esitettyihin ajatuksiin”, voidaan vanhoillislestadiolaisten ehkäisykielteisyys pelkistää seuraavaan: 1) Avioliitto on Jumalan luomisjärjestyksen mukaan miehen ja naisen välinen liitto, jonka varsinaisena tehtävänä on suvun jatkaminen. Tähän luomistapahtumaan Jumala kutsuu yhteistyökumppanikseen äidin ja isän. 2) Koska lapsi on Jumalan luomisteko, Herran lahja, ja lapsen arvo Jeesuksen mukaan ehdoton, uuden elämän syntyminen on alusta lähtien pyhä tapahtuma, johon ihminen ei saa puuttua.

Tällainen uskonkäsitys rakentuu Jumalan oman sanan, kristikunnan vuosituhantisen Raamatun tulkinnan, Martti Lutherin käsityksen sekä lestadiolaiskristittyjen omien elämänkokemusten varaan.

Onko vuoden 1945 jälkeen tullut jotakin sellaista uutta tietoa ja oivallusta, joka olisi saanut vanhoillislestadiolaiset muuttamaan kantaansa? Kun SRK:n myöhemmissä kokouksissa 1960- ja 1970-luvulla palattiin ehkäisykysymykseen, vastaus oli toistuvasti sama: pidetään kiinni siitä, mitä asiasta on aikaisemmin lausuttu. ”Tässä on kysymys taistelusta Jumalan luomisjärjestystä ja ensimmäistä uskonkappaletta vastaan” (vsk:n ptk. 3.7.1965). ”Perhesuunnittelu kaikissa muodoissaan edellyttää luopumista kristillisen kirkon ensimmäisestä uskokappaleesta” (vsk:n ptk. 29.6.1974).

Vanhoillislestadiolaisille ehkäisykielteisyys ei ollut vain avioliiton etiikkaan kuuluva asia, vaan myös luovuttamaton opillinen kysymys, joka kytkeytyy ensimmäiseen uskonkappaleeseen. Uskonko todella, että ”Jumala on minut ja kaikki olennot luonut, antanut minulle ruumiin ja sielun, silmät, korvat ja kaikki jäsenet, järjen ja kaikki aistit, ja että hän nämä vielä pitää voimassa” (Luther)?

Jos uskon, tämä merkitsee sitä, että ihminen ei ole syntynyt sattumalta. Toisin kuin eläimet ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, ainutkertaisen arvokkaaksi, ja siksi ihmisen elämä on pyhää. Elämän pyhyys avaa syvimmältään näkymän koko kristinuskon ydinsanomaan. Jumala ei antanut Poikaansa kuolemaan sattumanvaraisen kehityksen seurauksena syntyneiden olioiden, vaan ainutkertaisen arvokkaiden, Jumalan kuvaksi luotujen ihmisten vuoksi. Sanoma rististä on mieletön, jos ihmisarvo ei ole ehdoton. Tämä kannattaa tiedostaa myös tänä Charles Darwinin (1809–1882) syntymän 200-vuotisjuhlavuonna.

Ehkäisykielteisen näkemyksen ymmärtäjien ja tukijoiden joukon harvenemiseen on useita syitä.

Kristillisen kulttuurin vaikutus yhteiskunnassa on ohentunut. Ratkaiseva taite arvomaailman muutoksessa tapahtui vuonna 1970, jolloin nykyinen vapaa aborttilaki astui voimaan. Abortti ei tule koskaan olemaan neutraali lääketieteellinen toimenpide. Se nostaa esiin erilaisten ihmiskäsitysten ja arvojen ristiriidat.

Ehkäisyn lopputulos on sama kuin abortin: estää uuden elämän syntyminen. Tämä tapahtuu vain varhaisemmassa vaiheessa.

Avoliitot ja lyhytikäiset parisuhteet, joissa ehkäisy on jo turvallisuussyistäkin osa arkipäivää, ovat syrjäyttäneet yhä enenevässä määrin avioliiton. Lapset vaativat rakkautta, vastuuntuntoa ja sitoutumista. Myös luterilainen kirkko on mukautunut yleiseen mielipiteeseen. Laajat herätyskristillisetkin piirit ovat hyväksyneet perhesuunnittelun.

Vanhoillislestadiolaisten mielestä tilanne on vakava aina silloin, kun tietoisesti hylätään Jumalan oma sana. Ja tämä tapahtuu vain sen vuoksi, ettei Jumalan käskyn katsota koskevan enää valistunutta nykyihmistä. Ihminen kuvittelee, että on turvallisempaa valita ihmisviisauden keinoin laaditut skenaariot kuin luottaa Jumalan omaan jo alussa ilmoitettuun suunnitelmaan ihmiskunnan tulevaisuudesta.

Kansantaloustieteilijä Lauri O. af Heurlin lausui 1945 kirjasensa päätteeksi profeetalliset sanat: ”Se aika, jolloin lapset syntyivät ’Herran lahjoina’, on ollut ja mennyt, ja mitä mieltä kukin niistä ajoista haluaakin olla, varmaa vain on, että ne eivät koskaan enää palaa” (1945, 42). Siltä näyttää. Vanhoillislestadiolainen liike jää ehkäisykielteisessä kannassaan todennäköisesti yhä yksinäisemmäksi saarekkeeksi, ”merkiksi, jota vastaan sanotaan” (Luuk. 2:34).

Historiasta tiedämme, että Raamatun ihmiskuva on alusta lähtien haastanut ympäröivän yhteiskunnan. Kaikkina aikoina se on joutunut vastarintaan tämän maailman kulttuurin kanssa. Miksi nyt elettäisiin poikkeuksellisia aikoja?

”Joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä”, Jeesus lupaa (Matt. 16:25).

Seppo Lohi”

(SRK:n johtokunnan julkistama teksti julkaistu yllä muuttamattomana. SRK:n omilta sivuilta julkilausuma poistettiin helmikuussa 2011.)

Lue lisää:

Ex vl-isä: Paine suureen perheeseen on säälimätön. Kotimaa24 6.9.2011.

Herpert: Lohen perustelut opillisesti kiistanalaisia

Emme elä paratiisillisessa tilassa

Maria: En alkaisi tätä rumpaa uudestaan

Minä uskon Jumalaan, Isään (alustus julkaistu myös Mopin palstalla; poistettu SRK:n sivuilta Internetistä helmikuussa 2011.)

Korpijaakko: Puhe murhasta kääntyi puheeksi seksin pyhyydestä ja sukusolujen oikeuksista

Topi Linjama: Kolme tai neljä näkökulmaa ehkäisykieltoon

TV:n Suomi-Express-dokumentti ehkäisykiellosta

Ihmisoikeusliiton taustamuistio: Ehkäisykielto loukkaa ihmisoikeuksia.  4.3.2009.

Paavi lieventää kantaansa kondomeihin. Helsingin Sanomat 20.11.2010.

Peltonen: Hännisen hattutemppu: synti muutetaan ei-synniksi

Poliitikot: ehkäisykielto ongelmallinen ihmisoikeuksien todellisen toteutumisen näkökulmasta.

Mopin palstan keskustelu Seppo Lohen alustuksesta.

Antti Ämmälä:  Uskonnon rooli perhesuunnittelussa hiipuu. Helsingin Sanomat 17.4.2010.

15 kommenttia

Kategoria(t): ban of birth control, Conservative Laestadianism, ehkäisykielto, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, historia, isyys, kannanotot, katolinen kirkko, kiellot, kontrollointi, lapset, lisääntyminen, luomiskertomus, miehen asema, naisen asema, normit, norms, opilliset kysymykset, paavi, painostaminen, perhe, Raamatun tulkinta, retoriikka, sukupuolijärjestelmä, suurperhe, syntilista, tasa-arvo, vallankäyttö

SRK:n johtokunta teki hengelliseksi naamioitua puoluepoliittista työtä


SRK:lla on historiassaan murheellinen ja yhä kirjoittamaton luku sekaantumisesta maan puoluepolitiikkaan ja vaalipropagandaan naamioimalla sen uskonnolliseksi toiminnaksi.  Tämä toiminta käynnistyi välittömästi ns. pappishajaannuksen jälkeen, jolloin 2/3 herätysliikkeen teologeista oli erotettu tai itse jättänyt liikkeen.

FT Jarkko Vesikansa on tutkinut 1950-70-luvulla toimineen Suomalaisen Yhteiskunnan tuki ry. -nimisen oikeistolaisen, ulkoparlamentaarisen peitejärjestön toimintaa.

SRK:n johtokunta, erityisesti sen työvaliokunta, oli aktiivisesti hakenut ja ottanut vastaan tältä järjestöltä salaista rahoitusta. SRK:n pj Eino Vaherjoen ja pääsihteeri Eino Kimpimäen allekirjoittama rahanpyyntökirje täällä.

Sekä JarkkoVesikansan väitöskirja että keskustapuolueen historiaa koskeva tieteellinen tutkimus ovat osoittanet, että vanhoillislestadiolaista herätysliikettä käytettiin sen johtokunnan miesten toimesta välineenä poliittisessa agitaatiotyössä 1960-1970-luvulla. SRK:n johtokuntaan kuuluneet henkilöt anoivat ja saivat erikseen rahoitusta poliittiseen työhön, jota tehtiin hengelliseksi seuratoiminnaksi naamioituna.

SRK:n hankkima rahoitus, joka oli kaikkiaan määrältään varsin huomattava, tuli osittain suoraan puolueilta ja osittain äärioikeistolaiselta peitejärjestöltä (Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki ry). Kukaan ei tiedä SRK:n saaman poliittisen rahoituksen koko määrää.

Keskustapuolueen historiaa tutkinut FT Tytti Isohookana-Asunmaa käyttää lähteenään SRK:n pöytäkirjaa tekstissään.

”Lestadiolaisten ja keskustapuolueen yhteistyö oli molemminpuolista ja perustui paljolti henkilökohtaisiin yhteyksiin. Yhteistyöllä oli suuri merkitys erityisesti pohjoisen Suomen poliittisessa mielipiteen muodostuksessa.keskustan historia 5

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) puolelta pidettiin mieluiten yhteyksiä valtakunnan tason vaikuttajiin, ja [maalaisliiton puoluesihteeri] Silvola oli heidän kanssaan paljon tekemisessä. Vanhoillislestadiolaisten virallinen johto vältti kuitenkin politiikan tekoa. Molemmilla oli sama tavoite, säilyttää kansalaissopu ja maan itsenäisyys. Niinpä puoluerahoitusta ohjattiin vuonna 1965 keskustapuolueelle ”Pohjois-Suomen herätysliikkeen kautta”.

Toisaalta SRK:n johtokunnassa päätettiin vuonna 1965, että puolueilta voidaan vastaanottaa mahdollisia lahjoitusvaroja sellaisin ehdoin, että niillä tehdään puhtaasti sääntöjen mukaista evankeliumintyötä. Johtokunnassa todettiin, ettei ole tärkeää tietää mitään lahjoittajasta, mutta sen sijaan on tärkeää tietää lahjoittajan toivomus varojen käytöstä.

Rahoitusasiasta oli noussut keskustelua, kun Keski-Suomesta oli otettu yhteyttä.

Siellä (Keski-Suomessa) syntyi 28.2.1965 Raittiusyhdistys Neliapila. Sen tehtävänä oli työskennellä koko maassa ”ajallisen isänmaan hyväksi” korostaen ”varjelemisen välttämättömyyttä.”

Järjestön perustivat kansanedustaja Artturi Jämsén vaimonsa ja vaalipäällikkönsä (kannonkoskelaisen Aarne Kotilaisen) kanssa. – – Jämsenin oli määrä toimia yhdistyksen toimitusjohtajana, jonka alaisena eri puolilta maata oli 20 piiritason vastaavaa ja 360 toimimiestä. Jämséniä avustivat alavieskalaiset Olga ja Heikki Saari ja Eino Kimpimäki (LKP), joka keräsi puhujien joukkoa. Saari ja Kimpimäki kuten Jämsénkin kuuluivat myös SRK:n johtoon.

SRK ja Raittiusyhdistys Neliapila organisoituivat ”Operaatio Isänmaaksi”, jolla oli vuoden 1966 eduskuntavaaleissa käytössään runsaasti vaalirahaa. Toimintaa rahoitettiin Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki ry:n (säätiö) lahjarahoilla, joita SRK:n johtoanoi useana vuonna.  Vesikansa on laskenut summaan noin 660 500 euroksi. SYT puolestaan sai rahat osuustoiminnalta (Hankkija), suomalaiselta teollisuudelta kuten Suomen Kumitehtaalta ja Suomen Kaapeliteollisuudelta, pankeilta sekä vakuutuslaitoksilta Sampo, Pohja jne.

Yhdistyksellä oli myös erityisiä lähettejä. Sen johto antoi ”veljille” tehtäviä kirjoittaa asiasta lehtiin. Vuoden 1966 vaalien alla se lisäsi työvoimaansa kolmen kuukauden ajaksi. Myös SRK:n työvaliokunta päätti tuolloin, että ”kaikki miehet, joita saadaan matkoille, pidetään liikkeellä”.

Silvola muistelee puolueella olleen useita kymmeniä lestadiolaisia palkattuja matkapuhujia ja joitakin heränneitäkin. Suurin osa Lapin lestadiolaisista saarnamiehistä tunnustautui maalaisliittolaisiksi. Silvolan mukaan lestadiolaisia saarnamiehiä palkattiin mielellään 1960-luvulla puolueen matkapuhujiksi. He olivat yleensä erinomaisia puhujia.

SRK:n johto sai poliittiseen toimintaansa ulkopuolisia avustuksia, joita se itse anoi. Muun muassa 10.2.1965 lähetettiin avustusanomuksia – -.…SRK jakoi maan 14 apulähetysalueeseen ja oli valmistautunut työhön 300 saarnaajan ja 50 papin voimin. – – SRK sai lahjoituksia vuonna 1966 enemmän kuin edellisissä eduskuntavaaleissa. Lisäksi samaan aikaan työtä teki Jämsénin järjestö. – – Jämsén selitti myöhemmin Kupiaiselle, että vanhoillislestadiolaisten keskuudessa oli tarkoitus kaksijakoistaa toimintaa. SRK:n rahat oli tarkoitus ohjata varsinaisesti seuratoimintaan. Jämsen loi siksi rinnasteisen katto-organisaation eri portaineen. Hän sanoi koonneen 52 piirien hoitajaa, 543 toimimiestä ja 4 360 neuvottua toimimiestä.

Raittiusyhdistys Neliapilan ensimmäisen vuoden toimintakertomuksen mukaan työ oli koskettanut noin 400 000 kansalaista ja siihen oli käytetty 5 766 työpäivää. Hän väitti toiminnan suorastaan ryöstäytyneen käsistä valtavan innostuksen myötä ja kertoi budjetin osoittaneen tämän vuoksi lopulta rahoitusvajetta.

Jämsénin järjestön työn laajuus tuli SRK:n johtomiesten tietoon ilmeisesti yllätyksenä. Sitä karsastettiin, koska Neliapila koettiin SRK:n kilpailijaorganisaatioksi. Vaikka Jämsén lienee kertomuksessaan liioitellut toiminnan laajuutta, se kuitenkin säikäytti SRK:n johtoa siksikin että siihen oli tullut mukaan myös helluntailaisia, evankelisia, rukoilevaisia ja heränneitä. Niinpä SRK:n johtokunnan mielestä ”asiassa oli hämärää”. Jämsén ei ollut uskaltanut käydä enää SRK:n johtokunnan kokouksissa pyynnöistä huolimatta ja jäi sitten vuonna 1969 kokonaan johtokunnasta pois.

Jämsénin saamien rahojen käyttöä selvitettiin pitkään mutta turhaan. SYT:n toiminnanjohtaja Kupiaisen mukaan varoja ei ollut käytetty sopimuksen mukaisesti. Kupiaista harmitti tilitysten viipyminen, sillä hän oli ohjannut yhdistykselle myös suuren määrän yksityisiä lahjoituksia.

SRK:n johtomiehille oli yllätys sekin, että Jämsénin toimintarahat oli järjestänyt SYT:n Kupiainen. Jämsén lienee saanut varoja muualtakin ja jakanut avustusrahaa vaalityöntekijöille varsin avokätisesti. SRK:n johto pyrki pian irtaantumaan hänen toimistaan ja vakuutti Kupiaiselle, että Jämsen hoitaa ”asiansa kuntoon”. Niin ei kuitenkaan käynyt. SYT ei koskaan saanut pyytämiään tilityksiä, ainoastaan Jämsenin selittelykirjeitä ja synnin anteeksipyynnön. SRK näyttää kierrättäneen vaalirahojaan mm. Jämsän opiston kautta.

Raittiusyhdistys Neliapila lakkautettiin vuonna 1970. Sen tilalle tuli Alvajärven Raittiusyhdistys. Sille siirtyivät myös Neliapilan varat. Yhdistyksen pöytäkirjat Jämsen sanoi haudanneensa maahan.”

Lähde: Tytti-Isohookana-Asunmaa, Maalaisliitto-Keskustan historia 5, s. 148-150.vesikansa

”Säätiö (SYT) oli avustanut vuoden 1962 eduskuntavaalien alla lestadiolaisten kommunisminvastaista valistustoimintaa maalaisliittolaisten kansanedustajien vetoomuksesta. Vuoden 1966 eduskuntavaalien alla lestadiolaisille kanavoitiin huomattavasti enemmän rahallista tukea, joka ohjattiin kenttätoimintaan lestadiolaisen Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen kautta. — Rauhanyhdistyksen puheenjohtaja Eino Vahervuori (po Vaherjoki) ja taloudenhoitaja sekä Päivämies-lehden päätoimittaja Eino Kimpimäki lähestyivät Kupiaista helmikuussa 1965, jolloin he korostivat, että voimistuva vasemmistolaisuus uhkasi kansallista vapauttamme ja porvarillista talousjärjestelmäämme. —

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen ja Raittiusyhdistys Neliapilan organisoimaan ”Operaatio isänmaahan ” upposi Jämsenin mukaan kaikkiaan peräti 460 600 markkaa (660 500 euroa).

Asenteet kiristyivät SYT:n päässä, kun Jämsen ei suostunut lähettämään selvitystä SYTn operaatiota varten antamien varojen käytöstä. — Kuitit ja tositteet Jämsen kertoi polttaneensa tupansa uunissa ”Suomen Marsalkan 100-vuostissyntymäpäivän viime minuuteilla tuhkaksi ja hajottaneensa tuhkan pellolleen, ”etteivät Jumalan valtakunnan vastustajat pääse veljieni ja sisarieni kimppuun ainakaan tämän asian ja taistelun vuoksi”. Jämsen anoi Kupiaiselta anteeksiantoa ja kertoi puhuneensa synnistään rippi-isälleen. –

Jämsenin salamyhkäisyyteen oli monia syitä. Mahdollisesti varoja käytettiin väärin tai sitten Jämsen halusi suojella rahalähteitään.

Supolle välittyi nimittäin tietoja, että amerikkalaiset olisivat rahoittaneet toimintaa. Tällaisia huhuja liikkui ilmeisesti jo aiemmin, sillä toimittaja Jukka Rislakki kertoo niiden saneen alkunsa, kun CIA:n rahoittamaa kulttuuriohjelmaa Helsingin nuorisofestivaaleilla johtanut Gloria Steinem väitti luovuttaneensa varoja ”suomalaisille ystäville käytettäväksi ”kommunisminvastaiseen työhön”. Rahojen saajiksi Steinem väitti kahta nuorta poliitikkoa, sosiaalidemokraattia ja kokoomuslaista, mutta myös lestadiolaiset kietoutuivat hänen mukaansa kuvioon.”

Jarkko Vesikansa: Salainen sisällissota. Työnantajien ja porvarien taistelu kommunismia vastaan kylmän sodan Suomessa. Väitöskirja. Otava. S. 247-248.

Erkki Reinikainen:

VASTINE KESKUSTELUUN SRK:N SAAMISTA LAHJOITUSVAROISTA
(otteita Päivämiehessä 23.11.1983 julkaistusta selostuksesta)

”Apulaisoikeuskansleri 12.10.-83 vastasi kanteluun: asiassa ei ole ilmennyt mitään sellaista, mikä vaatisi oikeuskanslerin puuttumista asiaan. Toisin sanoen ei ole ollut kysymys pimeistä rahoista eikä lainvastaisuuksista.”

”Tutkinnassa on käynyt ilmi, että SRK on saanut Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -nimiseltä säätiöltä kaksi rahalahjoitusta, ensimmäisen vuosien 1961 ja 62 vaihteessa ja toisen vuoden -66 alussa. Säätiö on puolestaan saanut varat suomalaisilta yrityksiltä. Säätiölle on toimitettu tilitykset.”

”Mitä sen sijaan tulee säätiön antamiin rahalahjoituksiin niiltä osin kuin lahjoituksen saajana on ollut joku muu kuin SRK, totean, että säätiö ei ole esittänyt mitään vaatimuksia asiassa.”

”SRK on saanut laillisia lahjoitusvaroja evankeliumin työhön ilman minkäänlaisia vaatimuksia. Nämä lahjoitukset on annettu ja käytetty KAIKKI seuratoiminnan määrälliseen lisäämiseen.”

”SRK:n saamia varoja ei tullut käyttää polittisiin tarkoituksiin, vaan evankeliumin työhön. Se, että eräitä kilometrikorvauksia tai VASTAAVIA oli vuosien -61 -62 vaihteessa maksettu, ei tietenkään ollut oikein. Tämä virhe oli todettu jo silloin kuten nyt on ilmennyt. Johtokunta ei ole missään vaiheessa hyväksynyt rahojen antamista minkäälaiseen poliittiseen tarkoitukseen. Seurapuheissa ei puhuttu mitään puoluetta vastaan tai minkään puolueen puolesta. Kehoitettiin vain äänestämään…”

”…Tällaisia pimeitä rahoja ei ole ollut. Kuitenkin keskusteluissa myöhemmin todettiin, ettei olisi pitänyt ottaa ko. lahjoitusvaroja vastaan evankeliumin työhön käytettäväksi äänestysaktiivisuuden lisäämiseksi.”

”… etenkin, kun SRK:n ulkopuolelta eräiden henkilöiden keskuudessa ilmeni tässä yhteydessä sellaista, jota SRK:n työvaliokunta ja johtokunta eivät voineet hyväksyä. Tämä asia hoidettiin uskoon liittyvänä asiana, ei laittomuutena, jota se ei ollut.”

”Johtokunnan kokous helmikuussa -71 oli täysin yksimielinen siitä, ettei mitään laittomuutta ollut tapahtunut. Mutta samalla ne, jotka olivat olleet aktiivisesti mukana varojen hankinnassa SRK:lle totesivat, että tämä olisi saanut jäädä tekemättä. Asia tuli heidän kohdallaan korjatuksi.”

”Annoin selostuksen Ruukissa 3.7.1971. Vuosikokous hyväksyi yksimielisesti toimenpiteet.”

Päivämies 23.11.1983 n:o 47 s. 3.

Poliittinen toiminta oli SRK:n tietoinen valinta

SRK:n johtokunta valitsi 1960-luvulla, pappishajaannuksen jälkeen, puoluepoliittisen toiminnan osaksi herätysliikkeen toimintaa, tietoisesti.

Yhdistyksen talous oli silloinkin vankka, eikä se olisi tarvinnut poliittista rahoitusta hengelliseen toimintaansa.  Suomi 24:ssä on julkaistu erään nimimerkin laskelma lahjoitusvarojen suhteellisen vähäisestä merkityksestä SRK:n silloisessa kokonaisbudjetissa.

SRK:n KAIKKI tulot (kolehdit, lahjoitukset, kirjamyynnit, lehtitulot yms.) olivat kirjanpidon mukaan vuonna 1961 kaikkiaan 50 598 722 markkaa (nykyrahassa 917 000 euroa), vuonna 1962 50 717 583 markkaa (nykyrahassa 879 000 euroa) ja 1966 907 063 markkaa (nykyrahassa 1 314 000 euroa).

Lahjoituksia SRK sai vuonna 1962 yhteensä noin 8 200 000 markkaa (nykyrahassa 149 000 euroa). Tulot olivat kyseisenä vuonna 945 000 markkaa (17 200 euroa) menoja suuremmat. Esimerkiksi vuoden 1965-66 SYT:n antama lahjoitussumma on tämän päivän rahassa 217 400 euroa.

SRK ei siis ollut hengellisessä toiminnassaan riippuvainen ulkopuolisesta lahjarahoituksesta. Taloudellisista syistä sen ei siis olisi ollut pakko ylipäätään mennä mukaan tekemään seuroissa politiikkaa. Menettelyä ei voi taloudellisilla syillä perustella. Syyt olivat selvästi puoluepoliittiset, siis valtapoliittiset.

Ulkopuolisen rahoituksen merkitystä maakuntaa kiertäneiden puhujien kustannusten kattamisessa ei voida kiistää. Rahoilla voitiin lisätä vaalien edellä puoluepropagandan tekijöiden ja kansalle suunnattujen oikeistoa ja maalaisliitot/keskustaa kannattavien hartaustilaisuuksien määrää.

Lisää aiheesta:

Mauri Kinnunen: SYT:n salainen sisällissota kommunismia vastaan. Makkerin blogi 7.12.2014.

SRK.n kerjuukirje SYT:lle 12.2.1965 (Laestadianleaks-blogi)

Puhujan kirje puhujille vuonna 1974

Päivämiehen vastine sivuutti kirjeen asiasisällön

Lestadiolaisuuden poliittinen valta tutkimuksen kohteeksi (Lapin yliopiston tutkimushanke 2010-2012)

In English

Tutkimushankkeen blogi Laestadian-ism

Jaakko Antila:  ”Politiikka on kirkossa” : Keskustapuolueen kirkkopoliittisten tavoitteiden muotoutuminen vuosina 1966–1978. Väitöskirjatiedote.

9 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, historia, johtajat, johtokunta, lähihistoria, maallikkosaarnaajat, politiikka, rahoitus, vallankäyttö, yhteisö