Avainsana-arkisto: 1980-luku

Olen vanhemmilleni viiva nimilistassa


Jos sanoisin suoraan mitä tunnen, niin oikeastaan olen vihainen lestadiolai-suudelle. Viha voi olla himpun liian voimakas sana, mutta muutakaan en keksi. Samalla vihan tunteeseen sekoittuu suru menete-tyistä asioista,  pettymys ja voimattomuus. Lue koko artikkeli…

14 kommenttia

Kategoria(t): 1980-luku, arvot, bans, eristäminen, eroaminen uskosta, hengellinen väkivalta, irrottautuminen yhteisöstä, kaksinaismoralismi, kasvatus, kiellot, kontrollointi, koulu, lapset, lapsuus, leimaaminen, musiikki, normit, perhe, rauhanyhdistys, seurat, suru, tuomitseminen, ulossulkeminen, uskon jättäminen, vallankäyttö, yksinäisyys

SRK irtisanoutuu väkivallasta eikä järjestä enää hoitokokouksia, mutta ohitti uhrit


Päivämies-lehden pääkirjoituksessa on nyt ilmoitettu: Kristittyinä ja kristittyjen yhteisönä sanoudumme irti kaikesta ruumiillisesta, henkisestä ja hengellisestä väkivallasta.

Tämä lienee pääkirjoituksen merkittävin ja laajakantoisin asia. Sen merkitys mitataan käytännössä. Pääkirjoitus lienee työvaliokunnan tuottama, sillä kirjoittajan nimeä ei tekstissä ole.

Pääkirjoituksen pontimena on  julkinen keskustelu viimeaikaisista puhutteluista ja hoitokokouksista. Kirjoittaja ilmoittaa, että SRK ei ole käynnistämässä uutta hoitokokousten sarjaa. Merkittävä taustatekijä kirjoitukselle lienee piispojen kanssa käyty neuvottelu elokuun alkupäivinä. Arkkipiispa Kari Mäkinen, Oulun piispa Samuel Salmi ja Turun piispa Kaarlo Kalliala ovat tavanneet SRK:n johtokunnan jäseniä. Lue koko artikkeli…

5 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, 2010-luku, erehtymättömyys, hajaannukset, harhaoppi, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, ihmisoikeudet, johtajat, johtokunta, kannanotot

Hoitokokousten taakka on syytä purkaa


”Vääryyden tunnustaminen ei riitä, tulisi tehdä parannus ja korjata mitä pystyy vielä korjaamaan. Monet vääryyttä kärsineet ovat jo kuolleet. Vääryys on opillinen, eikä riitä, että väärintekijät toisilleen tunnustavat vääryytensä.”

Luin Heinon kirjoituksen. Luin hänen kokemuksistaan ja yrityksistään ottaa juurta myöden selville mistä ”henkioppi”-parannuksenteossa oli kysymys. Vanhan miehen muistot ja puhuttelevat ajatukset kirvoittivat laittamaan jotain paperille.

Vaikka en itse ole hoitokokousaikoja kokenut, tapahtumien jäljet tuntuvat ja näkyvät edelleen tänä päivänä. Riippuu tietysti paikkakunnasta.

Moniko jakaa kanssani saman kokemuksen, tuntee häpeää. Väkivalta tuntuu yhä, vaiettuna yhteisenä häpeänä rauhanyhdistyksellä. Lue koko artikkeli…

12 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, ahdistus, anteeksianto, armo, arvot, eettisyys, erehtymättömyys, eristäminen, evankeliumi, häpeä, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, lähihistoria, manipulointi, mielenterveys, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, rauhanyhdistys, retoriikka, Rippi, sananvapaus, sensuuri, seurakunta, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, suru, syntien anteeksiantamus, syyllisyys, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, vapaus, väkivalta

1970-luvun hoitokokous


Vanhoillislestadiolaisuudesta 1970-luvulla erotettu puhuja, nyt jo yli 80-vuotias mies joka käyttää nimimerkkiä Heino,  on kuvannut kokemuksiaan hoitokokouksista. Puhujantehtävänsä lisäksi kirjoittaja seurasi  läheltä erityisesti SRK:n toimintaa, koska hänen vaimonsa isä oli tunnettu puhuja ja SRK:n johtokunnan ja työvaliokunnan jäsen.

Kuvaus on yksityiskohdiltaan tarkka ja myös historiallisesti uskottava, sillä monet muut ovat kuvanneet omia kokemuksiaan 1970-80-luvulta samansuuntaisesti. Tästä yksittäistapauksesta paljastuu myös se vanha ja tuttu mekanismi, jolla estettiin toisten uskovaisten nouseminen puolustamaan syytettyä. Sama menetelmä, jolla muiden uskovaisten solidaarisuus murretaan, on yhä edelleen käytössä, vaikka hoitokokoukset toteutetaankin nykyisin pienemmissä piireissä.

Onkin absurdia, että muutamat hoitokokouksissa itse toimineet lestadiolaisuuden johtohenkilöt ja puhujat ovat jälkeenpäin julkisessa keskustelussa nimittäneet 1970-80-lukujen laajaa hoitokokousaaltoa ”joukkohysteriaksi”. Ikään kuin eivät itse olisi siinä olleetkaan vastuullisina! Lue koko artikkeli…

4 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, erottaminen yhteisöstä, evankeliumi, hajaannukset, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, johtokunta, manipulointi, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, puhujat, retoriikka, sananjulistajat, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, syntien anteeksiantamus, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta

Kerro tutkijoille hoitokokouksista – tutkimus käynnistymässä Lapin yliopistossa


Lapin yliopistossa on käynnistetty vanhoillis-lestadiolaisuuden hoitokokouksia koskeva tietojen kerääminen tutkimusta varten. Tutkimus on osa Lapin yliopiston 3-vuotista tutkimuskokonaisuutta Lestadionismi: poliittinen teologia ja kansalaisuskonto, jonka päärahoittaja on Suomen akatemia.

Tutkija, dosentti Aini Linjakumpu pyytää hoitokokouksista tietäviä kertomaan kokemuksistaan. Kirjoituksia toivotaan sekä liikkeen nykyisiltä ja entisiltä jäseniltä että ulkopuolisilta. Tutkimuskohteena ovat ennen kaikkea 1970-luvun loppupuolella tapahtuneet hoitokokoukset.

Kirjoituksia toivotaan myös niiltä, jotka eivät ole itse osallistuneet hoitokokouksiin, mutta tapahtumilla on ollut vaikutusta tai merkitystä heille.

Tutkija toivoo myös kerrottavan hoitokokouksiin liittyvistä tunteista ja tuntemuksista, itse kokouksien aikaan ja/tai niiden jälkeisinä aikoina. Millaisia tunteita hoitokokoukset herättävät tänä päivänä? Miten ulkopuolinen kokee ja näkee asiat?

Tiedot tulee lähettää Aini Linjakummulle kesäkuun loppuun mennessä, sähköpostilla osoitteeseen hoitokokoukset@ulapland.fi, tai postitse osoitteella:

Aini Linjakumpu, Lapin yliopisto, PL 122, 96101 Rovaniemi.

Alla tutkijan tiedonkeruupyyntö ja ohjeet osallistumisesta.

*    *    *

”Kuulutko tai oletko aikaisemmin kuulunut vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen? Tai onko Sinulla muutoin kokemuksia vanhoillislestadiolaisuudesta?

Olen tekemässä tutkimusta ns. hoitokokouksista, joita järjestettiin liikkeen piirissä erityisesti 1970-luvun loppupuolella.

Kiinnostuksen kohteena ovat erityisesti ihmisten kokemukset hoitokokouksista; minkälaisia tunteita ne herättivät silloin ja millaisia tunteita ne ovat aiheuttaneet jälkeenpäin?

Tutkimuksen tarkoituksena ei ole selvittää niinkään tapahtumien täsmällistä kulkua, vaan ihmisten kokemusperäistä näkökulmaa asiaan. Kirjoituksissa toivotaan, että niissä kerrottaisiin tapahtumista, niihin liittyvistä muistokuvista ja tuntemuksista. Menneisyyden kokemusten ja tuntemusten lisäksi on kiinnostavaa, millaisia tunteita ne herättävät nykyään.

Kirjoituksia toivotaan niiltä, jotka ovat olleen tekemisissä jollakin tavalla asian kanssa, sekä niiltä, joihin hoitokokoukset ovat vaikuttaneet joko suoraan tai epäsuoraan. Jos olet liikkeen ulkopuolinen henkilö, millaisia kokemuksia Sinulla on ollut hoitokokouksista ulkopuolisin silmin?

Tutkimus kuuluu Suomen Akatemian rahoittamaan ”Lestadionismi: Poliittinen teologia ja kansalaisuskonto maallistuvassa Suomessa” -tutkimushankkeeseen (hankenumero: 132693). Lapin yliopistoon sijoittuva tutkimushanke jatkuu vuoden 2012 loppuun asti.

Tutkimuksen toteuttaa dosentti Aini Linjakumpu Lapin yliopistosta. Kirjoitukset voi lähettää osoitteella: Aini Linjakumpu, Lapin yliopisto, PL 122, 96101 Rovaniemi. Kirjoituksia voi lähettää myös sähköpostilla osoitteeseen: hoitokokoukset ät ulapland piste fi. Asiaan liittyvät tiedustelut joko kirjeitse tai edellä mainitulla sähköpostilla.

Kirjoituksia toivotaan 30.6. mennessä. Kirjoitukset käsitellään ehdottoman luottamuksellisesti. Kirjoitukset voidaan toimittaa myös nimettöminä, mutta toivotaan, että niissä ilmenee kirjoittajan ikä, sukupuoli ja mahdollisesti myös asuinpaikka.”

*    *    *

Lue lisää aiheesta ja Lapin yliopiston tutkimushankkeesta ”Lestadionismi: poliittinen teologia ja kansalaisuskonto”:

http://laestadian-ism.blogspot.com/ Tutkimushankkeen blogi.

Lestadiolaisuuden poliittinen valta tutkimuksen kohteeksi

Political dimensions of the Laestadianism in the research focus funded by Academy of Finland

Aini Linjakumpu: Lestadiolaisuus suomalaisena ääriliikkeenä. Kaltio 2000:1.

Hoitokokous (Wikipedia)

Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista 

1 kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, historia, hoitokokoukset, lähihistoria, SRK ry., tutkimus

Topi Linjaman analyysi: SRK vahvisti laulukirjauudistuksessa seurakunnan auktoriteettia


Siionin laulujen teologia muuttunut

Vanhoillislestadiolaisten laulukokoelma Siionin laulut uudistettiin perusteellisesti vuonna 1976. Kokoelmasta jätettiin pois yli 150 laulua, jotka olivat olleet mukana vuoden 1961 kirjassa. Uusia lauluja otettiin mukaan toistasataa, ja myös vanhoja lauluja uudistettiin.

Siionin laulujen teologia on muuttunut. Vuoden 1961 kirjassa laulettiin paljon yksilöstä. Jos puhuttiin joukosta, sillä viitattiin usein joukkoon taivaassa. Uudistuksen jälkeen ”lauman” tapaiset yhteisösanat ovat yleistyneet, ja usein niillä viitataan joukkoon tämänpuoleisessa.

Myös seurakunnan merkitys on korostunut: vuoden 1961 kirjassa seurakunta mainitaan alle viidessä prosentissa lauluista, vuonna 1976 mukaan otetuista lähes joka viidennessä.

1976-luvulla kirjoitetussa laulussa 139 sanotaan: ”Seurakunta päällä maitten lepopaikka suloinen, siellä kanssa autuaitten nautin rauhaa Jeesuksen.” Aiemmin samanlaisin sanankääntein kuvattiin taivasta.

Laulussa 22 lapset ravittiin ennen ”vanhimman rakkaudella”, nykyisin ”Siion, äitimme, ravitsee pienet lapsemme ja hoitaa uskoamme”. Sanat hoito, hoitaminen ja armohoito löivät läpi 1970-luvun uudistuksessa.

Sana ”valtakunta” esiintyy vuoden 1961 kirjassa viidessä prosentissa lauluista, vuonna 1976 mukaan otetuista sana löytyy 34 prosentista. Uusissa lauluissa ”valtakunta” tuntuu viittaavan yhä useammin ihmisjoukkoon.

Painotuksen siirtyminen yksilöstä yhteisöön saattaa selittyä osittain sillä, että rauhanyhdistysten toiminta laajeni ja lämpeni sisäänpäin 1970-luvulla. Kyseessä saattaa olla myös vastareaktio yhteisön kokemille uhkille tai ajan yleiselle yksilöllistymiskehitykselle.

Myös uskontodellisuutta kuvaavat käsitteet ovat selvästi muuttuneet. Samalla laulujen uskonkäsitys on siirtynyt yksittäisen kilvoittelijan sydämen uskosta kohti joukon uskoa.

Vuonna 2006 ilmestynyt Siionin laulujen lisävihko sisältää kymmeniä uusia virsiä, joita ei tässä yhteydessä ole käsitelty.

Topi Linjama
Kirjoittaja on joensuulainen musiikkitieteilijä ja freelance-toimittaja.

Kotimaa 11.03.2010, s. 27.

Ylistä laulukirjauudistusta, tai olet ”Pimeydessä Nakertaja”

Laulukirjauudistus vietiin läpi siten, että toimikunnan laatima ehdotus hyväksytettiin kaikissa rauhanyhdistyksissä. Ihmisparat luulivat aluksi, että kyseessä olisi aito keskustelu ja että tosiaan muutoksiakin ehdotukseen voitaisiin vielä yhteisessä keskustelussa tehdä. Tämä osoittautui nopeasti virheelliseksi luuloksi.

Päivämiehen kirjoitus, jossa tehdään selväksi että siionin sisällä oli kaksi vastakkaista ryhmittymää, paljastaa asian todellisen laidan.

“…Ajattelemme vain joitakin Siionissa päätettyjä asioita, miten yksimielisesti Sievin suviseurojen yhteydessä pidetyssä vuosikokouksessa hyväksyttiin uusi laulukirja ja miten valkeudessa vaeltavat ovat tästä sanomattoman iloisia.

Mutta sittenkin löytyy niitä pimeydessä nakertajia, jotka hempeydessä ovat ihastuneet näihin hempeämielisiin, lihaa ruokkiviin sävelmiin ja vieläpä mitäänsanomattomiin sanoihin. On ollut aika, jolloin näistä pyydettiin arvosteluja, mutta kun Siionin kokous yksimielisesti tämän esityksen hyväksyi, on sen tähden vaarallista lähteä taistelemaan tätäkään työtä vastaan.

Toiseksi näyttää siltä, että kaikkialla löytyy joitakin, jotka tässä väärässä hengessä eivät ymmärrä Siionin hoitotoimenpiteitä ja kuitenkin kaikkialla ne on nähty suureksi siunaukseksi.” (Päivämies 9.3.1977 .)

Lue lisää:

Jan Ahonen: Vanhoillislestadiolaisten laulukirjaan etsitään uusia tekstejä. Kotimaa24 3.9.2011.

Eroon hengellisestä väkivallasta  (Pekka Asikainen, Topi Linjama)

Hakomaja: Vanhoja lauluja sensuroitiin – Laulukirjatoimikunnan poistettujen laulujen lista ja poiston perustelut 1976.

Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.

Kirkinen, Seppo (1991): Siionin Laulut, nuottipainos 1077. Lopputyö, kirkkomusiikin osasto. Helsinki : Sibelius-Akatemia. Tiivistelmä luettavana netissä.

Kahdeksan hoitokokousvuotta Haapajärven ry:llä

Mobiilivirsikirjasta tuli hittisovellus. YLE Oulu 1.7.2011.

SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin

Keksityn henkiopin leviäminen 

Holma, Timo (2000): Lestadiolaisen lauluperinteen historiaa. Teoksessa: Arpa lankesi ihanasta maasta. Piispa Olavi Rimpiläisen juhlakirja. Oulun hiippakunnan tuomiokapitulin julkaisu. Helsinki: Kirjapaja.  Ss. 79 – 84. (Otteita artikkelista Lestadiolaisuus.info-sivulla.)

Holma, Timo (2000): Lestadiolaisen lauluperinteen historiaa (esitelmä L.L.Laestadiuksen juhlavuoden seminaarissa 16.-18. 1. 2000, Rovaniemen kirkko (16. 1. 2000). (Dokumentti löytyy kohdasta ”Juhlavuoden seminaarit ja luentosarjat”.)

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolaisen saarnakielen piirteitä. Sana 19.6.2008.

Musiikkikiellot: turvallisinta kuunnella turvallista musiikkia

Pajamo, Reijo & Tuppurainen, Erkki: Lestadiolaiset ja Siionin laulu.  Teoksessa Suomen musiikin historia 7: Kirkkomusiikki. Helsinki: WSOY.

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

“Huumausaineesta” hyväksytyksi 30 vuodessa

M.K. & P.T.: Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

“Jumalanpelko muuttui ihmispeloksi”  – Puhujan kirje puhujille vuonna 1974.

 

1 kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, erehtymättömyys, historia, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, julkaisutoiminta, kontrollointi, Kotimaa, lakihengellisyys, manipulointi, normit, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, retoriikka, sananvapaus, sensuuri, seurakunta, seurakuntaoppi, siionin laulut, SRK ry., totteleminen, vallankäyttö, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville


Omakohtaisen uskon muuttaminen kollektiiviseksi kuuliaisuudeksi SRK:n nykyisille uskontulkinnoille on tapahtunut historiallinen tosiasia. Sen eri askeleet pystyisi varmasti jäljittämään pelkästään käymällä läpi SRK:n lehtiä ja suviseurajulkaisuja.  Uskomisen kohde on muuttunut: Kristuksen sijalle on nostettu seurakunta-jumala.

Väite ”jumalanvaltakunta on muuttumaton” ei pidä paikkaansa, jos Jumalan valtakunnalla tarkoitetaan vanhoillislestadiolaisuutta.

Pölyttynyt on kopioinut vanhoja saarnoja ja hengellisiä kirjoituksia ajalta ennen sotia, 1940-luvulta, aina 1970-luvulle saakka Mopin palstalle. Muutos on häkellyttävä. Tekstejä löytyy osioista Artikkelit: SRK:n julkaisut,  Asiakirjoja sekä Puhujainkokousten päätökset.

Uusi opillinen linjaus tehtiin – tai lähti jotenkin liikkeelle ??  –  luultavasti jo viitisenkymmentä vuotta sitten, joskus 1960-70-luvulla. Siitä on pidetty johdonmukaisesti kiinni. Sitä on myös tuettu omaksutulla vaikenemisen traditiolla. Emme enää antaudu hengellisiä asioita ja Raamattua koskeviin  keskusteluihin, emme keskenämme emmekä varsinkaan ulkopuolisten kanssa. Olemme ulkoistaneet uskosta keskustelemisen  puhujille.

Prosessissa on käytetty välineenä kolmea avainasiaa, jotka ovat, kuinkas muuten, kauneinta ja arvokkainta mitä meillä ry:llä on: (1) lapset ja nuoret, (2) lauluperinne ja (3) yhteisen kanssakäymisemme puhetapa, ”kaanaan kieli”.

Luotiin SRK:n järjestelmällinen lapsi- ja nuorisotyö ja varmistettiin, ettei uusi polvi vahingossakaan törmää missään muualla hengellisiin tilaisuuksiin tai Raamattuun kuin rauhanyhdistyksen piirissä.

Varmistettiin ennen kaikkea, että uudet polvet eivät tiedä mistään muusta  kuin tästä seurakuntajumala-uskosta.

Uusittiin Siionin laulut uuden ajattelun mukaisesti puhdasoppisiksi sanoiltaan ja huom. myös sävelmiltään sekä sovituksiltaan, tukemaan opillista muutosta, jossa seurakunnasta tehtiin uskomisen kohde eli jumala, Kristuksen sijaan. Lapset ja nuoret oppivat vain nämä laulut ja sävelmät, ja niiden mukana kollektiivisen ideologian. Eivätkä muusta tiedä, eivät osaa kaivata.

Muokattiin orwellilaiseen tapaan uskovaisten puhetapaa uuskieleksi,  niin että siinä ikään kuin viattomasti ja huomaamatta tuli kollektiivisen uskon painotus ainoaksi oikeaksi ”tallin hajuksi”, entisen yksilöllisen vakaumuksen, omantunnon ja vapaan armolapsen sijalle.

Luotiin uusia käsitteitä ja muutettiin vanhojen käsitteiden sisältöä. Päivämiehen kirjoituksissa, seurakuntapäivien alustuksissa ja saarnoissa lanseerattiin uusia käsitteitä. Esimerkiksi  käsite yhteistunto, jolla tarkoitetaan kauneinta ja puhtainta uskoa. Sen rinnalla entinen, kulttuurihistoriallisesti pitkän suomalaisen perinteen omaava  sana omatunto on saatukin näyttämään epäilyttävän kuluneelta ja vanhanaikaiselta.

Periluterilaisen yksilön vastuun ja omantunnon merkityksen alasajo onkin ollut määrätietoista. Luotiin kaiken huipuksi käsite omalakisuus, jolla opittiin tarkoittamaan kaikkein syvintä ja halveksittavinta saastaa.

Mentiin jopa niin pitkälle, että avoimesti kiistettiin omantunnon merkitys: ”Jumalan lapsia ei ohjaa porukkahenki eikä henkilökohtainen omatunto; meitä ohjaavat Saara-äidin neuvot, Siionin ääni.” (Päivämies 14.4.2010.) Omantunnon tehtävät on ulkoistettu yksityisen uskovaisen vastuunalaisuudesta kasvottomalle kollektiiville.

Kiellellisen muokkauksen huipentumana kiellettiin muutama vuosi sitten synninpäästön sanojen julkaiseminen painetussa tekstissä. Kristinuskon historiassa moisia evankeliumin julistamisen kieltoja ovat laatineet yleensä sielunvihollisen asialla olevat vallanpitäjät, eivät uskovaiset itse…

Lukekaa, ihmiset, Orwellin teos Vuonna 1984, niin voitte todeta, miten hämmentävän samankaltainen kielellinen käänne on rauhanyhdistyksen piirissä toteutettu Newspeak. Sen tarkoitus oli Orwellin kuvaamassa maailmassa tehdä toisinajattelu ja kyseenalaistaminen kokonaan  mahdottomaksi viemällä ihmisiltä käsitteet, joilla ylipäätään pystyisi  ilmaistemaan uuden linjan kannalta  ”vääräoppisia” mielipiteitä. Valtio, eli kollektiivi, otti käsitteet haltuunsa ja antoi niille uudet, ainoat oikeat sisällöt ja määritelmät.

Rauhanyhdistyksen lapsi- ja nuorisotyö onkin varmistanut, että nykyiset nuoret vl-aikuiset eivät muuta uskoa tunnekaan kuin yhteistunto-tahdommehan-me -uskon. Eipä ihme että hengellisyys ja uskominen ymmärretään nuorten keskuudessa ohentuneena, ”uskovaisten kulttuurissa talosteluna”, syntilistaa noudatettavana tapakulttuurina, jolla ilmennetään kuulumista jonkinlaiseen ”etniseen ryhmään”.

Kollektiivi-uskon voiton ja sitä myöten omakohtaisen uskon tappion kruunasi Valkealan suviseurojen puhujien ja seurakuntavanhinten kokous 2007, jossa seurakunnan nosto Raamatun rinnalle ylimmäksi auktoriteeriksi siunattiin Juhani Uljaan sanoin:

”Uskon kuuliaisuudella tarkoitamme sitä, että osoitamme kuuliaisuutta Jumalan sanaan sidotun omantunnon lisäksi seurakuntaäidille. Kristinopin mukaan omatunto on Jumalan ääni meidän sisimmässämme. Omatunto vaatii oikean ja kieltää väärän. – Omatunto ei kuitenkaan ole täysin luotettava. Omantunnon neuvoessa toisin kuin Jumalan valtakunta opettaa on tärkeää olla kuuliainen Jumalan valtakunnan neuvoille.”

Tähän pöyhkeyteen vertautuu terve näkemys, johon uskovaiset puhujat päätyivät yhteisessä kokouksessaan vuonna 1909, tunnustaen nöyrästi asioiden oikean järjestyksen.

”Sitten seurasi veli Ryselinin esittämä kysymys: Onko oikein sanoa: ”Raamattuun ja seurakuntaan perustuvat puheet”, vai riittääkö sanoa: ”Raamattuun perustuvat puheet”. Veli Kanniainen vastasi seuraavaan tapaan:

– Missä ei ole Jumalan sanan näköistä seurakuntaa, siellä ei ole Jumalan valtakuntaa. Jumalan sana on ainoa vahva ja pettämätön perustus, jonka päälle seurakunta rakennetaan. Seurakunta voi joskus erehtyä. Me emme oikein kunnioita Jumalan sanaa, jos siihen rinnalle pannaan mitään muuta perustusta.

Iin Kanniainen muistutti vielä Jeesuksen sanoja: ”Joka uskoo niin kuin Raamattu sanoo, hänen kohdustaan pitää elämän veden virrat vuotaman. Koska Jeesuksellekin riitti Raamattu, riittäköön se meillekin.

Näihin Kanniaisen sanoihin yhtyivät toisetkin veljet ja heidän lausuntoja pidettiin vastauksena veli Ryselinin kysymykseen.” (Ote Pöytäkirjasta, tehty kristittyjen suuressa kokouksessa Tornion ja Haaparannan kaupungeissa Lokakuun 4:nä, 5:nä, 6:na ja 7:nä päivinä 1909, sivut 13-14.)

Huomatkaa, käytin tuossa edellä pasiivia: ”linjaus tehtiin”, ”puhetapa muokattiin”. Kuka ja missä onkaan se joka teki ja muokkasi? Missä luuraa todellinen subjekti, joka tässäkin jää kasvottomaksi? Sinä ja minä? Vai olemmeko me vain sitä kansaa, joka ei kanna omakohtaisesti vastuuta, vaan on tyytyväinen kun riittää olla ”kuuliainen”, eli me siis uskomme, ajattelemme ja toimimme aina siten,  miten kulloinkin kollektiivin kulissien takana häärivät miehet päättävät opettaa.

Topi Linjama on kuvannut ajattelun muokkaamista kielellisillä kikoilla pakinassa Epäkuluttajan blogissa.

Emmehän me halua meititellä?

” – – Sisällöttömyys uuvuttaa lukijan ja olo on kuin roskaruokaa syöneenä: maha täynnä ja silti nälkä.

Fraasin “aika on paha” perusteella voi päätellä, että ajalla on muitakin ominaisuuksia. “Aikaamme leimaa muutos” taipuisi jo fingerporilaiseksi stripiksi, jossa Herra Muutos painelee leimoja meidän Neiti Aikamme naamaan, stämp, stämp, stämp. “Älä välitä tosta äänestä. Muutos se siellä vain leimaa Aikaamme.”

Samantapaista etäännyttämistä on lauseessa “kehitys on murentanut perheiden asemaa“. Kehitys ei ole toimija eikä se murenna perheiden asemaa. Perheiden aseman murentuminen palautuu lopulta ihmisiin.

Meitittely on pääkirjoituskielessä yleistä, mutta aina ei ole selvää, puhutaanko meistä vai sittenkin heistä:

Yhteiskunnassamme on ollut pitkään ensisijaisena päämääränä vain taloudellisen hyvinvoinnin jatkuva nousu”. Puhutaan meidän yhteiskunnasta, mutta puhutaanko silti meistä? Ei puhuta, nyt puhutaan meitä ympäröivästä yhteiskunnasta, heistä, joiden arvot eivät vastaa meidän arvojamme. En ainakaan usko, että pääkirjoittaja haluaa väittää hänen ja viiteryhmänsä ensisijaisena päämääränä olleen pitkään ”vain taloudellisen hyvinvoinnin jatkuva nousu”.

Sitten kun sanotaan “opistomme” tai “saamme olla kiitollisia” tai “haluammehan pysyä kuuliaisina”, tarkoitetaan meitä.

Oho, entäs tämä lause: “Yhteiskuntamme arvot sekä perheiden muuttuvat elämäntilanteet ja niistä aiheutuvat valinnat saattavat johtaa äidin työhön kodin ulkopuolelle…” [kursivointi minun]. Voi äiti, yritäpäs nyt ryhdistäytyä! Arvot, elämäntilanteet ja valinnathan johtavat sinua ihan minne niitä huvittaa… Diskurssianalyysia tekevä feministi voisi sanoa tätä naisen passivoinniksi.

Mitenkäs sitten, jos pääkirjoittaja väittää, että “lippu muistuttaa meitä vapaasta isänmaasta ja esivallastamme”, ja jos lukijalle tuleekin lipusta mieleen vaikka suurpoikaleiri tai ylppärijuhlat tai juhannus ja mummolan sauna. Kuuluuko lukija silloin meihin vai heihin? Kysymys ei ole triviaali: ääritapauksessa meillä tarkoitetaan niitä, jotka pääsevät lopuksi tuonne, heillä niitä, jotka joutuvat sinne.

Meitittely on huono tapa. Meitittely yleistää. Meitittelemällä kirjoittaja vetää rajan meidän ja heidän välille. Emmehän me halua meititellä?

Kielelliset ilmiöt kiinnostavat, sanan ja kirjoituksen kulttuurissa kun elän. Joskus kirjoitin vanhoillislestadiolaisten saarnakielestä Sana-lehteen. Juttua tehdessä tajusin, että seurapenkissä istuu agricolanaikaisen suomen kielen asiantuntijoita. Saarnakieli on muuten sisäpiirijuttujen runsaudensarvi, kuten vaikka ystävämme Torvi-blogistimme (tosikko, älä klikkaa) kirjoituksista voi huomata.

Kieli liittyy vallankäyttöön

Kieli liittyy myös vallankäyttöön. Voi olla aika tarkkaa, kuka saa puhua, mitä, missä ja miten – voi kauhea, oiskohan tätäkään merkintää saanut julkaista?!

Jos kysyn ulkopuoliselta, hän ihmettelee “hä, miten niin?” Jos kysyn perustuslailta, se sanoo “kakstoista pykälä: sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä”.

Jos kysyn vaikenemisen traditiolta, se pudistaa päätään tai korkeintaan kohauttaa olkapäitään.

Tämän jutun inspiraationa on käytetty kirjaa Heikkinen & Hurme: Hölynpölyimuri (Otava 2008).”

Uskovaisen mielensisäinen kaksoisajattelu  

Orwellin kuvaamassa diktatuurissa on käytössä myös kaksoisajattelu. Se tarkoittaa sitä, että ihmisellä voi olla samanaikaisesti jostakin asiasta kaksi täysin ristiriitaista mielipidettä, mutta hän hyväksyy ne molemmat.

Kaksoisajattelussa pitää samanaikaisesti tietää ja olla tietämättä, olla selvillä asioiden todellisesta tilasta ja ladella kevyesti julki huolella sepitettyjä valheita, olla yhtä aikaa kahdella eri kannalla ja tietää koko ajan, että ne poissulkevat toisensa, mutta uskoa silti kumpaankin.

Yksin uskosta, yksin armosta, Kristuksen tähden, opettaa Luther. Unohtuiko Lutherilta kuuliaisuus? E-asia ei ole suinkaan pelastuksen ehto, mutta samalla se onkin evankeliumin ydin, yhtä kuin uskontunnustus! Kaksoisajattelua kauneimmillaan.

Kaksoisajattelussa ihmisen täytyy käyttää logiikkaa logiikkaa vastaan, kieltää henkilökohtainen moraali ja vaatia sitä silti, uskoa ihmisen inhimilliset teot ja ratkaisut armon ja pelastuksen hyväksi kelpaamattomiksi, mutta pitää kuitenkin seurakunnan neuvoja pelastuksen ehtona.  Ihmisen täytyy uskoa että seurakunta ei koskaan erehdy mutta unohtaa samaisen seurakunnan määräämät, aiheettomat erottamiset ja muut ”ylilyönnit”. Pitää unohtaa kaikki, mitä on nähnyt ja kokenut hoitokokouksissa, mutta pitää myös pystyä tarvittaessa palauttamaan se aika ja tapaukset takaisin mieleen, kun siitä kirjoitetaan Päivämiehessä –  kunnes se kaikki kuuluu taas unohtaa.

Kaksoisajattelu on todellisuudenhallintaa, jossa ihmisten todelliset henkilökohtaiset muistot uudestaan ja uudestaan korvataan vastaamaan nykyhetken virallista todellisuuskäsitystä. Kulloinenkin todellisuuskäsitys on aina peräisin Kollektiivin ”viralliselta taholta”, joka pitää mielellään omasta itsestään hyvin matalaa profiilia. Se ei suosi läpinäkyvyyttä. ”Uskovaisethan on tasapäistä joukkoa.” ”Eihän meillä ole johtajia.”

Mikä tärkeintä, uskovaisen tulee pystyä soveltamaan kaksoisajattelua myös itseensä: lietsoa itsessä tietoisesti tietämättömyyttä (esim. siitä miten asiasta on Raamatussa sanottu, miten Luther on opettanut, miten joskus ennen lestadiolaisuudessa ajateltiin ja opetettiin)  ja sitten taas tekeytyä tietämättömäksi juuri itse itselleen toteuttamastaan hypnoosista. Jo kaksoisajattelun käsitteen ymmärtämiseksi on pakko turvautua kaksoisajatteluun…

”Omalakisuus” vertautuu Orwellin kuvaamaan mielenhallintaan

Vallanpitäjät olivat Orwellin romaanissa kehittäneet kielen, jossa esimerkiksi käsitteiden vastakohdat määritettiin epä-etuliitteellä. Niinpä tavallisen englannin kielen käsitteiden vastakohtaisuus good/bad muutettiin muotoon good/ungood eli hyvä/epähyvä. Luotiin myös käsite unperson eli epähenkilö, henkilö jonka olemassaolo kiistettiin. Epähenkilö oli ihminen, joka oli syyllistynyt hallitsevan ryhmän kannalta väärään ajatteluun.

Hänet tapettiin. Hän katosi lopullisesti. Kaikki fyysiset ja kulttuuriset jäljetkin hänestä joskus eläneenä ihmisenä hävitettiin. Esimerkiksi ko. henkilöä koskevat maininnat kirjoista ja lehdistä tuhottiin.

Epähenkilöksi määritelty yksinkertaisesti katosi, hän joutui varmaankin kadotukseen

(Kirjoittajat: M. K. ja P. T.)

Lue myös:

Daniel: Siihen aikaan kun vielä Kristusta saarnattiin. (Kirjoituksessa vertaillaan Wäinö Havaksen saarnoja nykyisiin, mm.  suviseurapuheisiin.

Eroon hengellisestä väkivallasta (mm. Topi Linjaman ajatuksia)

Aarno Haho: Kuuliaisuus tärkeämpi kuin omatunto

Juho Kalliokoski: Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta

Juho Kalliokoski: Mitä jää puuttumaan jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan?

Topi Linjaman analyysi: laulukirjauudistuksella SRK vahvisti yhteisön auktoriteettia

Säde: Onko omakohtainen usko itse asiassa tabu?

Opillinen harha puhujainkokouksissa 2007

SRK kieltänyt synninpäästön julistamisen tekstissä

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

“Jumalanpelko muuttui ihmispeloksi”  – Puhujan kirje puhujille vuonna 1974

Keksityn henkiopin leviäminen 

SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin

Speedy: “Olinko hölmö -?”

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, alakulttuuri, armo, arvot, eettisyys, elämäntapa, erehtymättömyys, eristäminen, eroaminen uskosta, erottaminen yhteisöstä, etniset vanhoillislestadiolaiset, evankeliumi, hengellinen väkivalta, hengellisyys, historia, hoitokokoukset, identiteetti, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, julkaisutoiminta

Kahdeksan hoitokokousvuotta Haapajärven ry:llä


Hoitokokousvuosista ei ole toistaiseksi olemassa tieteellistä tutkimusta. *) Tiettävästi ainoa tutkimus, Oulun yliopistossa sittemmin historiasta väitelleen   Tuomas Lohen Suomen ja Skandinavian historian oppiaineessa laatima pro gradu Haapajärven rauhanyhdistyksen historiasta vuoteen 1999.  Työllä on merkittävä arvo siitä syystä, että se perustuu historiallisiin alkuperäisdokumentteihin ja tutkimus on hyväksytty yliopistollisessa laitoksessa. Seuraavassa on tutkimuksesta poimittua tietoa sekä sitaatteja, joiden kuvaamat tapahtumat toistuivat samanlaisina yli kymmenen vuoden ajan kaikkialla maan rauhanyhdistyksissä.

Hoitokokoukset siionin sisäisenä puhdistuksena  

1970-luvun alkupuolella vanhoillislestadiolaisuuden sisäiseen keskusteluun ilmaantui tavallistenkin uskovaisten keskuuteen paikallisissa rauhanyhdistyksissä  siihen saakka vähän tunnettu käsite hengen vika.

Päivämies puhui henkien taistelusta.  Henkien taistelu vallitsi nimenomaan siionin sisällä. 1970-luvun hoitokokousten keskeinen motiivi oli taistelu henkivaltoja vastaan – herätysliikkeen sisällä. Henkivaltana pidettiin ”uskon ja Jumalan sanan vastaista elämäntapaa”. Tällöin ei katsottu, että olisi kyseessä  yksittäiset ”nimelliset synnit”, vaan sihen saakka uskovaisena eläneen ihmisen sydän olisikin joutunut erilaisten väärien henkien valtaan.

Henkioppi oli opetuksen keskeinen sisältö sekä seuroissa, hoitokokouksissa , seurakuntapäivillä että Päivämiehen kirjoituksissa (ks. esim. SRK:n puheenjohtajan Eino Vaherjoen kirjoitus 1978, klikkaamalla kuvaa saat sen suuremmaksi).

Koko ”jumalan valtakunta” piti puhdistaa näistä henkivalloista. Kyse oli siis totaalisesta puhdistuksesta.

Opetuksella erilaisista hengistä oli Voitto Savelan analyysin mukaan oma kehityshistoriansa. Aluksi puhuttiin kuivasta ja hempeästä hengestä, joilla yleensä tarkoitettiin joko lainomaisen tiukkaa normikristillisyyttä tai sen vastakohtana väljää ja välinpitämätöntä suhdetta nimeltä mainittuihin synteihin. Kuivan hengen, isäntähengen, ja hempeän hengen tilalle nousi  sittemmin väärä henki’-käsite (noin vuodesta 1975). ”Henkioppi'” huipentui 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa, jolloin Suomen rauhanyhdistyksissä eteläisintä Suomea myöten tehtiin laajasti parannusta erityisesti kososlaisesta hengestä.  –

Käytännössä puhdistaminen tarkoitti jokaisen yhteisön jäsenen alistamista niin että hänet saadaan itse julkisesti koko seurakunnan edessä kieltämään oma aikaisempi uskomisensa. Hänen tuli ”tunnustaa eläneensä väärässä hengessä”. Tämä oli tietysti varsinkin monille ikänsä uskomassa olleille täysin käsittämätön tilanne.

Konkreettisesti meneteltiin siten, että tavallisten uskovaisten oli hoitokokouksissa pakko tunnustaa julkisesti olleensa ja olevansa väärässä hengessä, säilyttääkseen yhteisön jäsenyyden. Siis se millä lailla he olivat siihen saakka uskoneet, pitikin nyt kieltää ja vieläpä tehdä niin ”käskystä”, ilman että olisi kokenut tahi tunnistanut ”väärä henkeä” omassa omassatunnossaan. Piti tehdä parannnus koska niin käskettiin. Tuhannet uskovaiset joutuivat siis käytännössä kieltämään omantuntonsa, joka on Pyhän hengen ääni ihmisen sydämessä. Tämä kokemus ei lähde ihmisestä jälkiä jättämättä.

Näin joutui tekemään ”valtaosa vanhoillislestadiolaiseen kristillisyyteen kuuluvista” uskovaisista, totesi Erkki Reinikainen 28.4.1987 vanhoillislestadiolaisten pappien kokouksessa Oulussa pitämässään alustuksessa. Samassa alustuksessa Reinikainen analysoi hoitokokousvuosien harhaoppeja, joita hän oli havainnut neljä: Jumalan huoneenhallitus -oppi, kollektiivisen omantunnon oppi, henkiparannusoppi ja julkirippioppi. Lopuksi Reinikainen leimasi hoitokokoukset ”massahysteriaksi”.

Reinikaisen analyysi osuu pitkälle kohdalleen. Erikoiseksi asian tekee tietenkin se että mies itse oli ollut vain joitakin vuosia tätä ennen yksi tunnetuimpia ja kiivaimpia hoitomiehiä!

Hoitokokousten seuraamukset Haapajärven rauhanyhdistyksellä

Hoitokokousaallot vyöryivät Tuomas Lohen tutkimuksen mukaan seuraavaan tapaan, esimerkkipaikkakuntana on siis tutkimuskohde Haapajärvi.

” – – Tunnusomaista tälle prosessille oli se, että paikallisen rauhanyhdistyksen johtokunta otti tehtäväkseen toimia yhdistyksensä alueella jäsentensä ’hengellisenä hallituksena’, joka ainakin jossain määrin pyrki vaikuttamaan heidän elämäntapojaan koskeviin ratkaisuihin. – –

– – johtokunta esiintyi kollektiivisesti ja sen menettelyn taustalla oli näkemys, että ’veljen vartijana oleminen’ oli kristityn velvollisuus ja rikkoneen uskonystävän ’hoitamisessa’ tuli noudattaa Kristuksen kirkkolakia.

Käytännössä tämä johti vähin erin siihen, että usein kahdenkeskisen puhuttelun jälkeen veljeä tai sisarta koskeva moite saatettiinkin johtokunnan tietoon, joka käynnisti jatkotoimet. — sielunhoidollisesta kysymyksestä tulikin samalla hallintokysymys ja pöytäkirjaan omina pykälinään merkittyjen päätösten mukaisesti myös toimittiin. Johtokunta teki yhdistyksen jäseniä koskevia päätöksiä, vaikka toimien tavoitteet olivatkin puhtaasti sielunhoidollisia. – –

Näin sielunhoito institutionalisoitiin ja se tuli kytketyksi osaksi yhdistyslain mukaista organisatorista toimintaa. – –

Pöytäkirja siis samaisti yhdistyksen yleisen kokouksen Jumalan seurakuntaan. Tulkinnan mukaan Jumalan seurakunta -käsite oli tarkkaan määriteltävissä, ja sen raja voitiin vetää yhdistyksen jäsenyyteen.  – – Sielunhoidollinen asia muuttui ikäänkuin huomaamatta hallinnolliseksi kysymykseksi, jota käsiteltiin yhdistyslain ja rauhanyhdistyksen sääntöjen edellyttämällä tavalla.

Hoitokokoukset – – saivat alkunsa joko yksityisten ihmisten tai johtokunnan ilmaistua huolensa jonkin henkilön sielun tilasta. Kun henkilökohtainen keskustelu ei tuottanut tulosta, häntä puhuttelemaan lähetettiin yleensä kaksi tai kolme yhdistyksen jäsentä. Mikäli asiat eivät vieläkään selvinneet, kutsuttiin ’vikaan joutunut’ johtokunnan puhuteltavaksi.

Keskustelun jälkeen asianomainen joko teki ’parannuksen’ tai hänet ’sidottiin’, mikä merkitsi käytännnössä myös rauhanyhdistyksen jäsenyydestä erottamista. Asiat, joista tuona aikana puhuteltiin liittyivät useimmiten johonkin henkeen. Esimerkiksi 1979 vallitsi käsitys, jonka mukaan ’kososlainen henki’ ajoi ihmisiä ’ulos Jumalan valtakunnasta’. – –

Hoitokokoukset muuttuivat säännöllisiksi vuodesta 1974 lähtien, jolloin johtokunnassa käsiteltiin kaikkiaan 10 eri henkilön ’sielun tilaa’. Heistä kahdessa todettiin olevan eri hengen, minkä vuoksi heitä ei enää pidetty ’Jumalan lapsina’.

Kokousten määrä Haapajärvellä lisääntyi merkittävästi vuosien 1975 -1977 aikana, jolloin johtokunnan eteen kutsuttiin peräti 69 yhdistyksen jäsentä. Huolimatta ’puhuteltavien’ suuresta määrästä kyseisinä vuosina rauhanyhdistyksestä erosi tai erotettiin ainoastaan kaksi ihmistä. Kaikki muut puhuteltavina olleet ’nöyrtyivät parannukseen’ ja heille ’saarnattiin anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä’.

Haapajärven rauhanyhdistyksen järjestämissä hoitokokouksissa vuosien 1975 – 1977 aikana ihmiset tekivät julkisesti parannusta muun muassa ’pappiseriseuraisuudesta’, ’kuivasta ja hempeästä hengestä’, ahneuden ja kateuden pirun hengestä’, ’väärästä hengestä’, ’lihan vapauden ja sydämen ylpeyden hengestä sekä kuivasta lakihengestä’, ’itseä korottavasta hengestä’ ja ’riitelevästä ja katkerasta hengestä’.

Varsinaisen huippunsa ’taistelu henkivaltoja’ vastaan saavutti 1978, jolloin yhtenä ainoana vuonna 49 ihmistä teki selkoa käsityksistään johtokunnalle. Yleisimmin samana vuonna ’hoitotoimenpiteet’ kohdistuivat ’väärän, kuivan ja hempeän hengen’ vaikutuksiin.

Hoitokokoukset jatkuivat vilkkaina vielä vuoden 1979 aikana, jolloin yleisimmäksi ’hoidettavaksi synniksi’ muodostui ’kososlainen henki’. Kyseisen vuoden aikana johtokunnan eteen kutsuttiin 47 rauhanyhdistyksen jäsentä. Heistä yksi ’sidottiin synteihinsä’ ja erotettiin rauhanyhdistyksestä.

Haapajärven rauhanyhdistyksen osalta sielunhoidolliset kokoukset vähenivät jyrkästi vuodesta 1980 lähtien, minkä jälkeen esille nousi enää yksittäisiä tapauksia. Vuosien 1980 – 1982 aikana johtokunta kuulikin ainoastaan 14 ihmistä. Tällöin aiheet koskivat politiikkaa, katkeruutta ja ’hempeää henkeä’. Viimeinen varsinainen hoitokokous vuodesta 1974 saakka jatkuneessa kokousketjussa pidettiin 1982.

Haapajärven rauhanyhdistys ’taisteli henkivaltoja vastaan’ runsaat kahdeksan vuotta. Punaisena lankana hoitokokousketjussa oli henkioppi. Miltei kaikkien lankeamisten katsottiin aiheutuneen väärän hengen vaikutuksesta. Yhdistyksen johtokunta käsitteli vuosien 1974 -1982 välisenä aikana kaikkiaan 189 ihmisen hengellistä tilaa. Tämä merkitsi käytännössä sitä, että lähes joka toinen yhdistyksen jäsen joutui sielunhoidollisia asioita käsitteleviin kokouksiin asianosaisena. On kuitenkin merkillepantavaa, että rauhanyhdistyksestä erotettiin tai siitä erosi ainoastaan yhdeksän jäsentä näiden hoitokokousten seurauksena.

– – Haapajärven Oksavan rauhanyhdistyksen johtokunta otti henkioppi-keskusteluihin osaa ensimmäisen kerran helmikuussa 1978, jolloin – – päätettiin järjestää tilaisuus, jossa vikaan joutuneita hoidettaisiin. ’Vikaan joutuneista’ tehtiin maaliskuun johtokunnan johtokunnan kokouksessa luettelo, joka piti sisällään peräti 21 nimeä. Heidät kutsuttiin tulevaan hoitokokoukseen.  – – edellä mainituista 21 yhdistyksen jäsenestä erotettiin 6.”

LÄHDE:
Lohi, Tuomas 2000.
Haapajärven lestadiolaisuuden vaiheet 1863-1999. Oulun yliopisto, historian laitos, Suomen ja Skandinavian historia. Pro gradu -työ.

*) Lapin yliopistossa käynnistettiin 2010 hoitokokouksiin liittyvien kokemusten ja silminnäkijäkuvausten keruu, jonka pohjalta on tarkoitus julkaista tutkimus osana yliopiston kolmivuotista tutkimushanketta.

Lue / katso myös:

Alatalo, Jani 2006. Kohti avoimuutta: Vanhoillislestadiolaisuuden käsittely julkisuudessa ja vanhoillislestadiolaisten suhtautuminen julkisuuteen Suomessa vuosina 1976–1984. Pro gradu -tutkielma. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Hakomaja: Hoitokokoukset ja 1970-luku

Hartvaara, Leo 1984. Suden uhrit. Joensuu: Kirjavaaka.

Haukkala, Matias 2010. Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto.

Hoitokokous-artikkeli Wikipediassa

Karpo, Hannu: Syntisin silmin. YLE, TV-dokumentti, 1980.

Kinnunen, Mauri 2006.  Tämä vuosituhat haastaa lestadiolaisuuden: Suomen suurimman herätysliikkeen pitäisi pystyä avoimesti kohtaamaan menneisyytensä kipupisteet. Kaleva 1.10.2006.

Matkalippu helvettiin – Vanhoillislestadiolaisten piiristä erotetut kertovat: osin dramatisoitu TV-dokumentti, YLE 1985.

Mikkola, Pekka 2006. Anteeksipyyntö on vaikeaa hengellisille yhteisöillekin. Kaleva 12.7.2006.

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Ruokanen, Miikka 1980. Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus: Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen opilliset korostukset 1977–1979. Tampere: Kirkon tutkimuslaitos.

Rytkönen, Jussi 2006. Hoitokokouksista ei anteeksipyyntöä. Kotimaa 4.7.2006.

SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin

Leo Hartvaara: Suden uhrit. Lyhennelmä hoitokokouksen tapahtumista ja seuraamuksista, TV-teatterin dramatisoimasta esityksestä tuntemattoman laatima katkelma You Tubessa.

1 kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, ahdistus, avainten valta, erehtymättömyys, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, fundamentalismi, hajaannukset, harhaoppi, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kontrollointi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, maallikkosaarnaajat, manipulointi, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, pelko, pelot, puhujat, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, seurakunta, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, syntien anteeksiantamus, totteleminen, tuomitseminen, tutkimus, uhkailu, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys

Päivämiehen vastine sivuutti kirjeen asiasisällön


Nimetön kirje herätti kohua puhujainkokouksen alla. Päivämies sivuutti pääkirjoituksessaan kokonaan kirjeessä esitetyt herätysliikkeen toimintaan liittyvät kysymykset ja kritiikin, kommentoimatta lainkaan asiasisältöä.

Sen sijaan Päivämies kohdisti kaiken huomion nimettömän kirjoittajan henkilöön.

Pääkirjoitustoimittaja totesi ensinnäkin kirjoittajan olevan ”väärällä asialla”, sillä perusteella, että tämä oli turvautunut esiintymiseen anonyymisti. Kirjoittaja suorastaan demonisoitiin, jopa niin että hänestä käytettiin nimitystä ”sielunvihollinen”. Hänen väitettiin nostavan itsensä täydellisemmäksi kuin seurakunta. Heitettiin myös epäilys, että kirjoittaja on vain uskovaiseksi tekeytynyt ulkopuolinen henkilö. Lisäksi Päivämies halvensi nimettömän kirjoittajan motiivit pelkäksi ”kateudeksi”.

Lopuksi pääkirjoittaja vetosi uskovaisten keskinäiseen luottamukseen ja saumattomaan rakkauteen, jolloin ”panettelija ei pääse aiheuttamaan ongelmia”. Lopuksi Päivämies totesi peiteltynä uhkailuna, että sillä, joka mahdollisesti tarttuu nimettömän kirjeen ajatuksiin, on jo ”sielu tahraantunut”. Tällä kirjoittaja pyrkii siihen, ettie kukaan uskalla julkisesti nostaa kirjeen sisältöä esiin eli siitä keskusteleminen on uskovaiselle sopimatonta.

Pääkirjoituksen kirjoittaja kyseenalaisti nimettömän kirjeen ajatukset kokonaan virheellisellä argumentaatiolla. Vastineessa sorruttiin moniin argumentaatiovirheisiin, joista mainittakoon huomion kiinnittäminen vastapuolen lausunnon muotoon eikä sisältöön (kirjeen nimettömyys vs. asiasisältö), henkilökohtaisuuksiin meneminen (leimaaminen uskon menettäneeksi, kateelliseksi ihmiseksi ja paholaiseksi) ja peitelty uhkailu (jos joku ottaa kirjeen kritiikin tosissaan, ei hänkään ole enää siionin rakkaudessa).

Tällaiset perustelut eivät tietenkään kuulu asialliseen keskusteluun. Kun halutaan osoittaa kritiikin aiheettomuus, se on vakuuttavin silloin kun vastineen kirjoittaja pitäytyy itse asiassa. Henkilökohtaisuuksiin meneminen viittaa sen sijaan aina siihen, että tosiasialliset asiaperustelut puuttuvat. Eikö Päivämiehen kirjoittaja kyennyt osoittamana kritiikkiä aiheettomaksi?

Pääkirjoitustoimittajan menettely on erityisen yleistä silloin, kun sisäistä keskustelua ei todellisuudessa halutakaan, vaan se halutaan vaientaa.

Oma kysymyksensä on, miksi yksi nimetön kirje koettiin niin vakavaksi, että se nostettiin vl-julkisuuden ykkösasiaksi. Tuskin tämä nimetön kirje oli ainoa laatuaan, eiköhän sellaisia ole aika ajoin ollut liikkeellä. Tuntematta herätysliikkeen silloista ilmapiiriä tästä on vaikea spekuloida mitään. Kirjeen laaja käsittely Päivämiehessä ja sille puhujainkokouksessa annettu huomio kuitenkin viittaavat siihen, että kulissien takana käytiin sittenkin keskustelua. Ehkä SRK:n johtokunnan sisällä oli käynnissä jonkinlainen valtataistelu.

Nimettömät kirjeet ja kirjoitukset

Päivämies 8.1.1975, pääkirjoitus

Kristillisyytemme piirissä on silloin tällöin esiintynyt sellaisia piirteitä, että sisäisiä asioita pyritään hoitamaan nimettömien kirjeiden avulla. Tällainen menettely on kokonaan vieras ja vastoin niitä päätöksiä, joita on tehty.

Sellaisia kirjoituksiakaan, joissa ei ole lähettäjän nimeä, ei julkaista lehdissämme – ei hyväksytä nimimerkilläkään muille kuin tunnetuille pakinoitsijoille, joiden nimet ovat konttorilta saatavissa.

Nimettömät kirjeet saavat useimmiten arvonsa mukaisen käsittelyn. Ne heitetään paperikoriin. Mutta joskus on aihetta niiden käsittelyynkin.

Tällainen katsottiin olevan nyt, kun ennen Haapajärven puhujainkokousta oli levitetty nimetöntä kirjettä kautta koko Suomen ja kuka ties ulkomaillekin. Kirje oli tavattoman hyvä lähtökohta keskustelulle, joka muodostui keskeisimmäksi asiaksi, kun puhutaan uskon ja elämän vanhurskaudesta.

Tällainen nimetön arvostelija on poikennut kauas pois molemmista. Nimettömien kirjeiden käsittely on tarpeen myös silloin, kun jotakin väärää epäluuloa esiintyy ja epäilyksiä kylvetään, jolla saatetaan saattaa matkaan turhia ja vääriä valvomisia.

”Kirjoittaja ei ole Siionin rakkaudessa – kuvittelee olevansa itse täydellisempi kuin seurakunta”

Mistä sitten johtuu nimettömien kirjeiden lähettäminen? Lähtökohtana on siinä, että lähettäjä ei ole Jumalan seurakunnan rakkaudessa.

Seurakunta ei ole enää hellä äiti, joka viallistakin hoitaa ja korjaa; seurakunnan arvo on kadonnut. Näkökyky on kadonnut; ihminen kuvittelee olevansa viisaampi kuin seurakunta. Kaiken lisäksi hän kuvittelee itse olevansa täydellisempi kuin Jumalan seurakunta, josta kuitenkin sanotaan, että se on täydellisyyden tai totuuden patsas ja perustus ja me olemme koko vika.

Tällaiset nimettömät pyytävät olla hoitajia, mutta tosiasiassa hoito koituu pahennukseksi ja epäluulojen lisääntymiseksi ja keskinäisen rakkauden särkymiseksi. Hoitaja on sielunvihollinen eikä Jumalan hengeltä hallittavana. Jumalan sanan neuvojen mukaan oikea hoitaja käy kohti eikä missään tapauksessa kuolleiden selän taakse.

Tosiasiassa tällaisten hoitajien sielusta on kokonaan kadonnut oikea toisen sielun hoitamisen mieli. Jos todellisuudessa näkee jonkun olevan hoitamisen tarpeessa, ei sitä hoideta pimeydessä ”ammutaan selän takaa”, vaan valkeudessa, niin kuin Jumalan kasvojen edessä.

”Apostolitkin kirjoittivat omalla nimellä”  

Kun apostolit lähettivät seurakuntakirjeitä, melkein aina niistä ilmeni lähettäjä.

Useimmissa tapauksissa sekin tuotiin esiin heti kirjeen alussa, kuten esim. Paavalin epistolassa philippiläisille: ”Paavali ja Timoteus, Jeesuksen Kristuksen palvelijat, kaikille pyhille Kristuksessa Jeesuksessa, jotka Philippissä ovat, ynnä piispoille ja palvelijoille.”

Jostakin lähetyskirjeestä nimi puuttuu, sillä kristityt elivät silloin vainon aikaa. Mutta kirjeet olivat silloinkin seurakunnan rakennukseksi eivätkä hajoittamiseksi, kuten esim. Hebrealaisepistola.

Apostolisena aikana oli erittäin tärkeää tietää lähettäjän nimi, mutta vielä tärkeämpää se on tietää näin lopun ajalla, jolloin kaikki on mahdollista.

Lähettäjän tunnontila?

Kirjeen merkitys määräytyy paljon sen mukaan, minkälaisessa tunnontilassa lähettäjä on. Lähettäjä saattaa olla kokonaan langennut Kristuksen evankeliumista ja Jumalan seurakunnan osallisuudesta tai sitten lähettäjä on kokonaan ulkopuolinen ja tekeytyy uskovaiseksi ja totuuden asianajajaksi.

Tällaisiin nimettömiin lähetyksiin on aina suhtautua varovasti. Nimettömänä esiintyminen on jo sinänsä merkki siitä, että on väärällä asialla, kun ei uskalla esiintyä julkisesti omalla nimellään.

Toinen asia on sitten niiden kohta, jotka tällaisiin nimettömiin esiintyjiin, lähinnä parjaajiin, tarttuvat. Oma sielu on jo silloin tahriutunut. Jos luottamus on saumaton, jos joku pahaa puhuukin, ei sitä silloin uskota. Näin on myös veljesten välillä. Jos rakkaus on saumaton ja luottamus ehyt, eivät silloin panettelijat ja pahanpuhujat, puhumattakaan nimettömät, pääse aiheuttamaan minkäänlaisia ongelmia, ei edes ajatuksen häiventä asian suhteen.

Kristityillä on aina nimi ja sellaista käytetään.

Emme pyri edes nimimerkin taakse, sillä silloinkin on kysymys jo väärästä kunniasta tai väärästä orjuudesta toisten Jumalan lasten edessä.

Mutta näissäkin asioissa on armo tarjolla. Saa uskoa synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

*   *     *

(Teksti nojautuu ensisijaisesti Moppaajasefun  tallenteeseen Mopin palstalla, mistä osoitamme hänelle parhaimmat kiitokset.)

Lue myös:

SRK.n kerjuukirje SYT:lle 12.2.1965 (Laestadianleaks-blogi)

Puhujan kirje puhujille vuonna 1974.

Puhujan kirjeen käsittely 1974 SRK:n puhujienkokouksessa

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

SRK:n johtokunta teki hengelliseksi naamioitua puoluepoliittista työtä

Argumentoinnin virheet

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, epäily, erehtymättömyys, hajaannukset, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kannanotot, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kontrollointi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, manipulointi, painostaminen, Päivämies, pelko, pelot, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, SRK:n johtokunta, syyllistäminen, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys

Hoitokokous on väkivaltaa, ei sielunhoitoa


Olen kirjoittanut tästä  asiasta kauan sitten Helsingin Sanomien yleisönosastoon, mutta siellä ei tätä julkaistu.

Yksi kipeä asia monelle meistä vanhemmista uskovaisista on hoitokokouskäytäntö. Ja se mitä rauhanyhdistyksissä tehtiin SRK:n tuella 1970- ja 1980-luvulla.

Aimo Hautamäki, joka on SRK:n pääsihteeri, on nimittänyt hoitokokouksia sielunhoidollisiksi keskusteluiksi.

Sielunhoitokeskustelut käydään kirkkomme opetuksen ja sielunhoitokäytännön mukaan kahden kesken, ne ovat vapaaehtoisia eikä ketään ole lupa pakottaa tunnustamaan julkisesti mikrofonin ääressä seurakunnan edessä syntejään.

Lisäksi Kirkon sielunhoito-ohjeiden mukaan sielunhoitoon liittyy aina myös ehdoton vaitiolovelvollisuus. Sekin rikottiin hoitokokouksissa kun tavallisten yksityisten ihmisten henkilökohtaisia asioita reviteltiin mikrofonin avulla kaikkien kuultaviksi. Puhujta loivat ilmapiirin, jossa he oikein kannnustivat ihmisiä ilmiantamaan toistensa arkipäiväisiä luonteen heikkouksia ja luuloteltuja väärintekemisiä.

Mikään niistä oikeaan sielunhoitoon liittyvistä ehdoista ei täyttynyt eikä täyty rauhanyhdistyksen hoitokokouskäytännössä.

Hoitokokoukset olivat häikäilemätöntä, julmaa hengellistä väkivaltaa. Ja erityisen pahoin kohdeltiin silloin uskovaisia vanhuksia. Saarnaajat häpäisivät ja nöyryyttivät heitä suuren joukon edessä, julkisesti. Ilta illan jälkeen. Tuttujen uskonystävien edessä ja heidän tekemänään.

Ihmisiä erotetiin täysin perusteettomien syytösten takia. Valtaosa erottamisista tehtiin suullisesti hoitokokouksen kuluessa. Erottaminen merkitsi sulkemista ulos ”yhteisestä rakkaudesta” ja kieltoa muille olla missään tekemisissä erotetun kanssa,  eli eräänlaista pannaan julistamista.

Kaikki vl:t eivät ole rauhanyhdistyksen jäseniä, mutta jäsenen ollessa kyseessä hänen jäsenyytensä yhdistyksessä loppui myös siihen. Vain harvojen erottamisten osalta on olemassa dokumentteja rauhanyhdistyksen johtokunnan virallisesta päätöksistä, esim. Raahen rauhanyhdistykseltä   vuodelta 1965 ja Korpirannan rauhanyhdistykseltä 1973.

On järkyttävää että johtomiehemme kiistävät tämän. Eikä ole käyneet korjaamaan  asioita. Silloinen arkkipiispa Mikko Juva yritti puuttua asiaan, ensin hän oli yhteydessä SRK:hon ja kävi keskusteluja johtomiesten kanssa, mutta tuloksetta. Kovakorvaisuus tapasi herätysliikkeemme johdon. Sitten julkisella puheenvuorolla Helsingin Sanomissa. Hän jopa yritti puolustaa ja lohduttaa yksittäisiä ahdistuneita uskovaisia yksityisissä keskusteluissa.

Tapahtumat on lisäksi salattu nuoremmalta uskovaisten sukupolvelta. Mutta mukana olleita ne asiat hiertävät yhä, sillä silloin tehtiin tuhansille uskovaisille vääryyttä. Kukaan uskovainen ei voi hyväksyä väkivaltaa eikä painostusta. Se oli kiusaamista joukolla.

Ja mitähän tähän maan laki mahtaisi sanoa? Eikö kaikilla suomalaisilla kuitenkin kuuluisi olla samat lain suomat oikeudet. Lain pitäisi suojella väkivallalta ja painostukselta. Mutta ei silloin kukaan vienyt näitä tapauksia oikeuteen tutkittavaksi.

(Nestori)

*   *    *

Silloinen arkkipiispa Mikko Juva on vahvistanut muistelmissaan sen tosiasiaksi, että vanhoillislestadiolaisten keskusjärjestö SRK todellakin johti hoitokokouksia koko maassa valtakunnallisesti. SRK sekä käynnisti että tuki paikallista väkivaltaa.

SRK:n johtohenkilöt ovat julkisuudessa  väittäneet muuta. He ovat vaienneet hoitokokusten julmuuksista niin kauan kuin ovat voineet. He ovat salanneet tapahtumat eikä niistä ole ollut mahdollista keskustella vapaasti.

Nyt SRK:n johtajat ovat siirtäneet vastuun paikallisiin rauhanyhdistyksiin. SRK:n pääsihteeri on väittänyt, että paikalliset rauhanyhdistykset olisivat ”pyytäneet SRK:lta apua” hengelliseen selvittelyyn.

Mikko Juva  kertoo muistelmissaan täysin toista. Hän toteaa suoraan, että  SRK oli painostusjärjestelyissä aloitteellinen:

”Kyseessä ei ollut paikallinen ilmiö, vaan valvontaa johti Oulun keskusjärjestö, jonka lähettiläät matkustivat niskoitteleviin paikallisyhdistyksiin hoitoa suorittamaan.”

Juva näyttää oivaltaneen sen, millaista hengellistä ja sosiaalista katastrofia uskovaisten yhteisöstä erottaminen yksilölle merkitsi:

”Autuuden menettämisen ja yhteisöstä erottamisen uhalla painostettiin yksittäiset kristityt ja paikallisyhdistysten johtomiehet taipumaan. Voi vain kuvitella, mitä erottaminen merkitsi kodistaan, sukulaisistaan ja naapureistaan riippuvaiselle ihmiselle, joka Pohjolan kaamoksessa oli löytänyt uskovien seurakunnan yhteydestä ja lämmöstä turvan maailman ja luonnon ankaruutta ja kovuutta vastaan. — ”

Arkkipiispa Mikko Juva yritti vaikuttaa SRK:hon ja lopettaa hoitokokoukset. Hän ei siinä onnistunut. 

Kirkko ei Juvan jälkeen puuttunut vl-liikkeen sisäiseen väkivallan kurimukseen. Vasta arkkipiispa Jukka Paarma tarttui asiaan puheessaan Oripään suviseuroissa 2009 .

*     *     *

Arkkipiispan puhe suviseuroissa: neljä kipupistettä

Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Keksityn henkiopin leiväminen

Hoitokokoukset pitää selvittää!

Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista 

SRK:n tie 60-luvulta hoitokokouksiin

3 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, ahdistus, arkkipiispa, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, evankelis-luterilainen kirkko, hajaannukset, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, keskusteluilmapiiri, kiellot, kirkko, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, manipulointi, normit, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, pelot, puhujat, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, sensuuri, seurakunta, sielunhoito, SRK ry., syrjintä, syyllistäminen, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta