Avainsana-arkisto: armoneuvot

Siihen aikaan kun vielä Kristusta saarnattiin


Puhuja seurat_RR

Hiljennymme kuulemaan Jumalan sanaa. Meitä palvelee veljemme N.N. Mutta kuulemmeko me väärentämätöntä opetusta? Mistä tiedämme että näin on? Pystytäänkö usko ja oppi pikkuhiljaa väärentämään niin että emme huomaa sitä?

Rakkaat veljet ja sisaret! Tämä on Jumalan valtakunta. Ei tämä ole mikään herätysliike vaan Jumalan valtakunta.Jouko Haapsaari suviseuroissa 2007.

 _____________________________________

Edellä rakas veli totesi, että Jumalan valtakuntaan liittyy paljon tärkeitä kysymyksiä. On kysymyksiä, jotka ovat oikeita ja tarpeellisia, mutta saattaa olla myös kysymyksiä, joita meidän ei kannattaisi kysyä eikä pohtia.Tauno Kujala suviseuroissa 2007.

Onko seuroissa nykyisin yhtään saarnaa, jossa puhuja ei nostaisi esiin sanaparia ”Jumalan valtakunta”?  Ei. Enää ei Jumalan sanaa saarnata eikä seurapuhettagreeklamp1 pidetä ilman käsitettä ”Jumalan valtakunta”. … Lue koko artikkeli…

Mainokset

13 kommenttia

Kategoria(t): 1950-luku, 1960-luku, 1970-luku, armo, armoneuvot, armonvälineet, elämäntapa, erehtymättömyys, harhaoppi, historia, Jumalan sana, kontrollointi, kristinoppi, lähihistoria, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, omatunto, opilliset kysymykset, Pölyttynyt, pelastus, puhujat, Raamattu, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, seurakuntaoppi, seurat, tutkimus, ulossulkeminen, yhteisö

Vaikka olisi kuinka rikki, seuroihin pukeudutaan nätisti


Vanhoillislestadiolainen liike on ajanut naispappeusasiassa itsensä umpikujaan, toteaa lestadiolainen perheenisä. Vanhoillislestadiolainen liike heräsi keskustelemaan naispappeudesta, kun liikkeeseen kuuluva Mari Leppänen vihittiin papiksi viime maaliskuussa.

Helsingin seurakuntayhtymän Kirkko ja kaupunki  -lehden artikkelissa vanhoillisestadiolaiset Anna, Mikko ja Jaana (nimet muutettu) sekä kirkon verkkokeskustelija Meri-Anna Hintsala tarkastelevat naisen asemaa vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä. Osa antaa tukensa SRK:n menettelyille, kun taas osa on pettynyt …Lue koko artikkeli…

Jätä kommentti

Kategoria(t): 2010-luku, alakulttuuri, avioliitto, äitiys, ban of birth control, bans, ehkäisykielto, elämäntapa, epäily, erehtymättömyys, erottaminen yhteisöstä, hengellinen väkivalta, iankaikkinen elämä, identiteetti, identity, isyys, itsesensuuri, johtajat, kadotus, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kannanotot, keskusteluilmapiiri, kiellot, Kirkko ja kaupunki, kontrollointi, lapset, leimaaminen, lisääntyminen, maallikkosaarnaajat, manipulointi, miehen asema, mielenterveys, naisen asema, naispappeus, nettikeskustelu, normit, norms, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, pelko, pelot, perhe, puhujat, raskaudenpelko, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, suurperhe, syyllistäminen, tasa-arvo, tutkimus, vallankäyttö, väkivalta

Erehtymätön seurakunta?


 ”Pahoittelemme tehtyjä erehdyksiä”

Meille kaikille ”Jumalan valtakunnan” nykyisille ja entisille talostelijoille on itsestäänselvyytenä opetus seurakunnan erehtymättömyydestä.  Armoneuvojen ja perinnäissääntöjen Jumalaan perustuvasta ehdottomasta virheettömyydestä pidetään kiinni luovuttamattomana opinkappaleena.

Julkisuuteen annetut pahoittelut, selittelyt ja ulkopuolisen painostuksen alla myönnetyt erehdykset eivät oikein sovi tähän mielikuvaan tahrattomasta totuuden patsaasta.  Virheet pedofiliatapausten hoidossa, pahoittelut hoitokokousten julmuuksista, koko sioniin levinneiden opetusten myöntäminen harhaopeiksi sekä pedofiilien kutsuminen seurakunnan paimeniksi saa väkisin miettimään, mitä tämä erehtymättömyyttä vakuuttava Lue koko artikkeli…

8 kommenttia

Kategoria(t): armoneuvot, epäily, erehtymättömyys, hajaannukset, harhaoppi, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, insesti, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, kannanotot, kuuliaisuus, lähihistoria, leimaaminen, manipulointi, normit, norms, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, retoriikka, sananjulistajat, seurakunta, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, totteleminen, uskon perusteet, vallankäyttö, yhteisö, yhteisöllisyys

Autuaita ovat Vapaamatkustajat


Rationaalinen ratkaisu. Aika ajoin pohtii jättäisikö liikkeen. Syitä on useita. Näkemyserot mitä elävä usko on. Mitä siellä Raamatussa oikeastaan sanottiinkaan? Tai ei vaan enää sisimmässään usko samalla lailla kuin ”virallinen oppi”. Hyväksikäyttöasian huono hoito. Joittenkin älyvapaat lohkaisut mediassa. Sitoutuminen ehkäisemättömyyteen kuormittaa liikaa. Naisten ”näkymättömyys”. Onhan näitä.

Ahdistusta voi yrittää helpottaa rationaalisella, kaupallisen osaston kustannus-hyöty -ajattelulla. Laskelmoiden. Hinta, Edut, Riskit. Lue koko artikkeli…

5 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, anteeksianto, armo, armoneuvot, armonvälineet, bans, concept of sin, elämäntapa, epäily, erehtymättömyys, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, forbidden things, hengellisyys, identiteetti, identity, irrottautuminen yhteisöstä, Jumalan sana, kadotus, käskyt, kiellot, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, kymmenen käskyä, lakihengellisyys, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, normit, norms, opilliset kysymykset, pelastus, pelko, pelot, puhujat, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, seurakunta, seurakuntaoppi, sielu, sielunhoito, synnit, syntien anteeksiantamus, syntilista, syyllistäminen, totteleminen, uskon jättäminen, vallankäyttö, yhteisöllisyys

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko


Uskovaisille on annettava oikeus tuntea, kokea, ajatella ja puhua myös julkisesti ilman jatkuvaa sieluntilan kyseenalaistamista tai pelkoa yhteisön ulkopuolelle sulkemisesta”, vaatii  joensuulainen freelance-toimittaja Topi Linjama Kalevassa.

Linjaman mukaan  vakavaan tilanteeseen on pohjimmiltaan syynä se, että uskovaisten yhteisö, seurakunta, on kohotettu kuuliaisuuden ja uskomisen kohteeksi.  Sitä valvoo rauhanyhdistyksen hienosyinen, hierarkkinen vahvemman valta -järjestelmä.

Hengellisesti tilanne on johtanut siihen, että monet vl uskovaiset eivät voi  uskoa vapaasti, vaan uskoa varjostaa pelko ja kilvoittelussa uskomisen rauha ja ilo kuivettuvat elämäntapanormien ulkonaiseksi noudattamiseksi. Ihmiset mieluummin vain alistuvat ja vaikenevat kuin sanovat ääneen omia ajatuksiaan.

Topi Linjama julkaisi  Kalevassa 29.5.2010 näkemyksensä vanhoillislestadiolaisen yhteisön sisäisestä  vaikenemisen ja pelon kulttuurista. osittain samoja pohdintoja hän on julkaissut myös Kotimaan blogissaan, artikkelissa Eroon hengellisestä väkivallasta (11.5.2010).

Linjama pitää sisäistä vaikenemisen ja pelon kulttuuria syynä myös siihen, että rauhanyhdistyksissä ei ole määrätietoisesti  tartuttu lasten hyväksikäyttöön ja monet hyväksikäyttörikokset on jätetty ilmoittamatta viranomaisille.

 Linjaman mukaan huolestuttavaan tilanteeseen on johtanut liikkeen hienosyinen, huomaamaton mutta tiukka hierarkia sekä yhteisön kohottaminen kuuliaisuuden ja uskomisen kohteeksi.

Vanhoillisestadiolaisuudessa juuri oma yhteisö, seurakunta, on nostettu Jumalan rinnalle uskomisen kohteeksi. Sen perustelemattomille normeille on osoitettava ”kuuliaisuutta”.  Seurakunnan elämäntapaneuvot (ns. ”armoneuvot”) on rinnastettu Raamatun auktoriteettiin.

Linjama kysyy: ”Täytyykö yksilön omatunto sitoa yhteisön neuvoihin, jotka muuttuvat ajan mittaan, vai sopisiko kristityn elämänohjeiksi paremmin kymmenen käskyä ja rakkauden kaksoiskäsky? Syntyy epäselvyyttä siitä, liittyvätkö televisiottomuuden kaltaiset elämäntapanormit pelastumiseen, vai riittääkö pelastumiseen yksin Kristus.”

Lääkkeeksi Linjama ehdottaa avointa opillista keskustelua liikkeen sisällä kristinuskon peruskäsitteistä. kuten Jumalan valtakunta, synti, laki ja evankeliumi.

Samoin hän suosittaa, että rauhanyhdistysten johtokunnan tehtävä ja toimivalta tulee arvioida ja määritellä selkeästi maalliselta, yhdistyslain periaatteiden pohjalta, ilman sielunhoidollista erityisasemaa. Tähän suuntaan viittasi myös Mauno Hepola Päivämiehen kirjoituksessaan, jossa hän totesi: ”Jumalan seurakunta ei ole mikään sadoista kansankirkkomme seurakunnista. Se ei myöskään tarkoita rauhanyhdistyksiä tai niiden toimitiloja, sillä ne ovat näkyviä ja ajallisia instituutioita ja yhdistyksiä.”

Linjaman mukaan ongelmien käsittelyä rauhanyhdistyksissä on vaikeuttanut 1970-luvun hoitokokousten selvittämätön väkivallan perintö.

Vanhukset  ja keskipolvi muistavat hoitokokousten kurinpidon. Hoitokokousten toimintamalli on yhä käytössä ja  toimii pelotteena.  Tämä  on johtanut pelokkaaseen vaikenemiseen. Vain yhteisössä vahvoissa asemissa olevat voivat saada äänensä kuuluviin.

Yksittäisiin jäseniin kohdistettu hengellinen väkivalta hoitokokousmenettelyineen on oikeustajun vastaista, toteaa Linjama.  ”Missä on hierarkiaa ja pelkoa, käy helposti niin, että vain vahvat ja rohkeat saavat oikeutta. Jumala on kuitenkin heikkojen puolella. Myös Jumalaa pelkäävien ja Jeesusta seuraavien ihmisten tulee puolustaa heikkoja.”

 

Topi Linjaman kirjoitus Kalevassa:

”Mediassa käytävän pedofiliakeskustelun vuoksi tuntuu välttämättömältä tarkastella joitakin vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön pesiytyneitä vaientamisen ja vallankäytön kulttuureja. Itse tässä yhteisössä kasvaneena olen kohdannut lämmintä yhteisöllisyyttä ja paljon rehellisiä, Jumalaan turvaavia ihmisiä. Olen kokenut ”vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa”, eli juuri sitä, mitä Paavali kutsuu Jumalan valtakunnaksi.

Ikäväkseni olen silloin tällöin kohdannut myös ihmisten vaientamista, uhkailua ja painostamista uskonnollisella kielellä. Tätä kutsutaan hengelliseksi väkivallaksi.

Hengellinen väkivalta on mahdollista, koska yhteisöön on vuosikymmenten saatossa muodostunut hienosyinen hierarkia. Valtarakennelman seurauksena yhteisössä on pelkoa. Monet varsinkin 1970-luvun hoitokokousajat nähneet pelkäävät, että heidät suljetaan yhteisön ulkopuolelle. Kun yhteisön lisäksi voidaan sulkea taivaan portit, panokset ovat kovat.

Jeesusta seuraavien ihmisten tulee puolustaa heikkoja

Vanhoillislestadiolaiselle usko ja uskonyhteisö ovat hyvin tärkeitä. Niinpä yhteisö voi pahimmassa tapauksessa viedä jäseneltään miltei kaiken, minkä varaan hän on elämänsä rakentanut. Ei ihme, että moni vaikenee tai kirjoittaa netissä nimimerkin takana. Tiedän yhteisön piiristä pappeja ja puhujia, jotka asemansa säilyttääkseen vaikenevat epäkohdista.

Missä on hierarkiaa ja pelkoa, käy helposti niin, että vain vahvat ja rohkeat saavat oikeutta. Jumala on kuitenkin heikkojen puolella. Jeesus osoitti elämällään, mitä se merkitsee käytännössä. Myös Jumalaa pelkäävien ja Jeesusta seuraavien ihmisten tulee puolustaa heikkoja.

Hierarkia pysyy pystyssä esimerkiksi siksi, ettei rauhanyhdistysten johtokunnissa aina tiedetä, mitä niiden toimenkuvaan kuuluu. Jos rauhanyhdistys on maallinen yhdistys, sen tulee noudattaa yhdistyksen sääntöjä.

Nyt joidenkin rauhanyhdistysten johtokunnat katsovat oikeudekseen hoitaa yhdistyksen jäsentä, jos hänen elämäntapansa, käytöksensä ja mielipiteensä poikkeavat totutusta.

Toisinaan nämä hoitotilaisuudet ovat silkkaa hengellistä väkivaltaa. Tällaisia kokouksia eivät tue yhdistyksen säännöt eikä uskoakseni myöskään yhteisön jäsenten enemmistön oikeustaju. Siksi niiden järjestäminen on lopetettava. SRK:n, joka toimi aktiivisesti 70–80-lukujen hoitokokouksissa, tulisi olla aloitteellinen tuolloin syntyneiden epäterveiden käytäntöjen kitkemiseksi.

Johtokuntien puuttuminen yksittäisten kristittyjen elämään palautunee käsitykseen, jonka mukaan yksilön on oltava kuuliainen seurakunnalle.

Tuleeko yhteisölle olla kuuliainen niin kuin Jumalalle?

Olisikin syytä pohtia, mikä on uskonyhteisön tehtävä suhteessa yksittäisen kristityn uskonelämään. Voiko uskomisen kohteena kolmiyhteisen Jumalan ohella olla yhteisö, ja tuleeko yhteisölle olla kuuliainen niin kuin Jumalalle? Täytyykö yksilön omatunto sitoa yhteisön neuvoihin, jotka muuttuvat ajan mittaan, vai sopisiko kristityn elämänohjeiksi paremmin kymmenen käskyä ja rakkauden kaksoiskäsky?

Kun usko ja yhteisön normit sekoittuvat toisiinsa, syntyy epäselvyyttä esimerkiksi siitä, liittyvätkö televisiottomuuden kaltaiset elämäntapanormit jollain tavalla pelastumiseen, vai riittääkö pelastumiseen yksin Kristus.

Seurakuntapäivillä ja rauhanyhdistysten keskusteluilloissa voisi selvittää, mitä tarkoitetaan esimerkiksi Jumalan valtakunnalla, synnillä, lailla ja evankeliumilla. Onko Jumalan valtakunta näkyvä ihmisten joukko vai jotain muuta? Onko synti vain sitä, että sydän luopuu Jumalasta vai myös sitä, että ihminen luopuu yhteisön normeista? Kuuluvatko ”neuvon, nuhteen ja opetuksen sanat” evankeliumiin vai lakiin? Näkökulmia keskusteluun löytyy Raamatusta sekä sitä selittävästä kristinopista ja evankelisluterilaisen kirkon tunnustuskirjoista.

linjamasuunta1

Keskustelu on ohitettu uhkailemalla keskustelua toivovia uskovaisia

Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä ongelmat on pyritty hoitamaan hiljaisesti, yhteisön sisällä.

Se on tarkoittanut samalla sitä, että hierarkiaa ei ole tarvinnut purkaa. Kritiikki on voitu ohittaa siirtämällä katse kritiikistä kritisoijaan ja asettamalla hänen sieluntilansa kyseenalaiseksi.

Kritisoijaa on ohjattu toivottuun suuntaan korostamalla kuuliaisuutta tai sitä, että ”kristillisyydessämme on aina ymmärretty näin”. On voitu sanoa, että usko avaa ymmärryksen tai että epäkohtiin puuttuva jopa ”nousee Jumalan valtakuntaa vastaan” tai ”rakentaa eriseuraa”.

Viimeistään pedofiilien uhriksi joutuneen Minnan traaginen kertomus (HS 1.5.) osoittaa, että vaikenemisen ja vaientamisen tie on kuljettu loppuun. Kulttuurin on muututtava avoimeksi ja tasa-arvoiseksi, jottei yhdellekään ihmiselle enää tapahtuisi tämän yhteisön sisällä mitään vastaavaa.

Yhteisöön kuuluville on annettava oikeus tuntea, kokea, ajatella ja puhua myös julkisesti ilman jatkuvaa sieluntilan kyseenalaistamista tai pelkoa yhteisön ulkopuolelle sulkemisesta. Menneisyyden kipupisteet on kohdattava ja vahingollisista toimintamalleista on luovuttava.

Kristinuskon perussanoman kannalta hierarkian purkaminen ja hengellisestä väkivallasta luopuminen ei ole ongelma, pikemminkin päinvastoin. En myöskään usko, että näkyvä yhteisö hajoaa avoimuuteen. Oman kokemukseni mukaan avoin keskustelu voi auttaa ihmisiä löytämään uudelleen rakastavan yhteisön sekä elämän ja kuoleman ylitse kantavan elävän uskon.”

Topi Linjama
Kirjoittaja on joensuulainen freelance-toimittaja

*    *    *

”Pelko on totta tänä päivänä meikäläisyydessä”

Yhä useampi 1970-90-luvulla syntyneiden sukupolveen kuuluva vanhoillislestadiolainen on oivaltanut, että rauhanyhdistyksen toimintamekanismeissa ei ole kaikki kunnossa.

Sekä vl-uskovaisille että ulkopuolisille evankelis-luterilaisen kirkon suurin herätysliike vaikuttaa olevan hämmentävässä tilassa, jossa valtionsyyttäjä on ilmoittanut käynnistävänsä tutkimuksen rauhanyhdistyksissä tapahtuneista pedofiliarikosten vyyhdestä, ihmisoikeusjuristit ovat todenneet liikkeen ehkäisykieltoon liittyvien menettelyjen loukkaavan perustuslakia ja liikkeen johdon käsitys rippisalaisuudesta on Suomen rikoslain vastainen.  

Topi Linjama toteaa blogissaan: ”Hengellistä väkivaltaa tai ihmisten vaientamista ei pidä enää sallia. Vahinkoa on tehty jo tarpeeksi.”  Linjama kertoo joutuneensa myös itse henkilökohtaisesti painostuksen kohteeksi vuosi sitten, keväällä 2009. ”Siinä kokouksessa, jossa istuin, ei puhuttu sanaakaan armahtavasta ja rakastavasta Jumalasta eikä siellä tarvittu ensinkään Raamattua. Kokous vastasi sitä, mitä evlut kirkko kutsuu hengelliseksi väkivallaksi.”

Kalevassa julkaistu Linjaman puheenvuoro on herättänyt keskustelua. Nimimerkki Palmu totesi Hakomajassa:

”On kokemusta ihan lähivuosikymmeneltä siitä, että juuri edellä mainittuja keskeisiä käsitteitä on yritetty ottaa käsittelyn ja keskustelun piiriin esim. kansanopistoissa järjestetyillä Raamattutiedon kursseilla.

Mikäli tällaiset kurssit ja raamattukeskustelut noudattavat tarkasti etukäteen annettua opillista esiymmärrystä asioista, kaikki sujuu ristiriidattomasti. Jos taas on ryhdytty rehellisesti avaamaan omassa mielessä pyöriviä ristiriitaisuuksia ja kysymyksiä opista tai syntikäsityksestä, seuraukset ovat olleet surullisia hoitokokouksineen.”

Nimimerkki Reflektio eritteli Hakomajan keskustelussa yhteisön jäsenten hienostuneita kielellisen manipuloinnin tapoja, joilla hierarkiaa ja vallankäyttö naamioidaan teeskennellyksi huolenpidoksi lähimmäisen sielusta:

”Hierarkian olemassaolo kielletään jyrkästi liikkeen sisällä. Usein kuultuja sanontoja ovat: ”Me olemme tasapäistä joukkoa” tai: ”Ei ole Jumalan valtakunnassa isäntähenkeä eikä emäntähenkeä vaan joukko heikkoja jumalanlapsia.”

Tavallista on myös heikoksi tekeytyminen, joka on mielestäni aivan eri asia kuin todellinen heikkous. Heikoksi tekeytyminen kätkeytyy usein pahentumisen taakse. Puhuteltavalle todetaan: ” Emmehän me halua tahallamme pahentaa Jumalan seurakuntaa tai heikkoa veljeä tai sisarta.”

Heikoksi tekeytymistä on kuultavissa myös seuraavan kaltaisissa lausahduksissa: ” Minä tunnen itseni aivan laitimmaiseksi Jumalan lasten joukossa, mutta rohkenen ottaa esille…”. Tai: ” Minä tunnen vaellukseni niin epäonnistuneeksi ja enkä tunne olevani mahdollinen lausumaan…”

Nimimerkki Siansaparo totesi VL Foorumilla:

”Topin kirjoitus on hyvä. Pelko on totta tänä päivänä meikäläisyydessä. Sitä ovat sanoneet jotkut vl-papit miullekkin: pelko tulee esiin sielunhoidollisissa keskusteluissa. Ja olen saanut kuulla siitä koko elämäni myös ”tavallisilta” vl-ihmisiltä: ”Eihän tätä uskalla ääneen sanoa, ettei joudu hoitokokoukseen”.

Kalevan pääkirjoitus 6.5.2010

Myös Kalevan pääkirjoituksessa  6.5.2010 kiinnitettiin huomiota rauhanyhdistysten vallankäytön mentelmiin,  jotka ovat lisänneet esimerkiksi  pedofiilirikollisten toimintamahdollisuuksia:

”…etenkin tiukoissa uskonnollisissa yhteisöissä on piirteitä, jotka tekevät niistä otollisia ympäristöjä pedofiilisten taipumusten toteuttamiselle.

Näissä liikkeissä on esimerkiksi hengellisessä auktoriteettiasemissa olevia henkilöitä, joiden tekoja tai näkemyksiä ei voi seurauksitta uhmata. Myös oman liikkeen maineen varjelu voi mennä yksilön oikeuksien ja lastensuojelun ohitse.

Hätkähdyttävää on se, että sellaiset henkilöt, jotka ovat pyrkineet nostamaan omat tai tuntemansa hyväksikäyttötapaukset liikkeessään julki, ovat joutuneet rajun painostuksen tai parjauksen kohteeksi.

Näissä tapauksissa ei voi toivoa muuta kuin sitä, että ihmiset kielteisistä kokemuksistaan huolimatta rohkaistuvat nousemaan harhautunutta hengellistä auktoriteettia vastaan. Yhden ihmisen ulostulo voi toimia hyvänä esimerkkinä muille saman kohtalon kokeneille.”

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoivat Topi Linjama Kalevassa sekä Nestori tänne kooten ja kommentoiden.

Lue myös:

Topi Linjaman analyysi: SRK vahvisti laulukirjauudistuksessa seurakunnan auktoriteettia

Topi Linjama:  Vanhoillislestadiolaisuuden hiljaisuus ja pelko. Kaleva 29.5.2010, s. 28.

Topi Linjama: Eroon hengellisestä väkivallasta  (Vihreässä valossa -blogi Kotimaa24:ssä)

Epäkuluttajan blogi

Alaranta: Kokousta pukkaa, “ollaan hänestä huolissaan”, porukalla

Jemima: Tämän päivän pakkokeskusteltavat aiheet, eli kuumat perunat vanhoillislestadiolaisuudessa

Puhuja rauhanyhdistyksellä: “Olet noussut Jumalanvaltakuntaa vastaan!”

Miksi teatteri on syntiä? (Pastori Stiven Naatuksen hyllytystapaus.)

Eroon hengellisestä väkivallasta  (Pekka Asikainen, Topi Linjama)

Asteriski: Rippisalaisuuden purku ei auta, kirkon puututtava SRK:n rippiopetukseen ja väkivaltaan

Hautamäki: “Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”

Mauno Hepola: Uskon Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan. Päivämies 21/2010.

Hoitokokous (Wikipedia)

Juho Kalliokoski:  Laittomuuksista ja pelokkaasta hiljaisuudesta tukeen ja rohkaisuun

Hoitokokoukset pitää selvittää!

Uskoni uskontoon teki kupperiskeikan

Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?

Tuiralainen: Väkivallan peittely leimaa vanhoillislestadiolaista liikettä – ja samoin kirkkoa

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

”Verkkokeskustelu on lestadiolaisuuden toinen todellisuus”: Kirkkohallituksen verkkokeskustelija Meri-Anna Hintslan haastattelu. Kotimaa24, 26.9.2010.

19 kommenttia

Kategoria(t): 1900-luku, 1970-luku, 1980-luku, 1990-luku, 2000-luku, ahdistus, eettisyys, elämäntapa, epäily, erehtymättömyys, eriseura, erottaminen yhteisöstä, hajaannukset, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, ihmisarvo, ihmisoikeudet, insesti, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, Jumalan sana, kaksinaismoralismi, Kaleva, käskyt, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, kymmenen käskyä, lapset, lähihistoria, leimaaminen, manipulointi, normit, opilliset kysymykset, painostaminen, pedofilia, pelko, pelot, Raamattu, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, sananvapaus, sensuuri, seurakunta, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., suvaitsevaisuus, synnit, syntilista, syrjintä, syyllistäminen, tasa-arvo, televisio, televisiokielto, totteleminen, tulevaisuus, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, väkivalta, yhteisö, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Puhujan kirje puhujille vuonna 1974


”Jumalanpelko muuttui ihmispeloksi”

Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä on koettu havainnollisesti se, että   avoimen sisäisen keskustelun rajoittaminen, johtajien kyseenalaisten ratkaisujen salailu ja vallan keskittäminen harvojen käsiin johtaa lopulta väkivaltaan. Samanlainen prosessi, joka on johtanut  jopa äärimmäisiin väkivallanmuotoihin, on tapahtunut useasti myös maallisissa diktatuureissa.

Näin kävi vanhoillislestadiolaisuudessa 1970-luvulla. Prosessin varsinainen taustavoima oli ”erehtymättömän seurakunnan oppi”, joka SRK:ssa oli omaksuttu 1930-luvulla ja joka johti lopulta teologien irrottautumiseen ja heidän erottamiseensa liikkeestä.

1970-luvulla voimistunut sisäisen hengellisen väkivallan aika kesti parisenkymmentä vuotta. Vaikutuksiltaan SRK:n hoitokokoukset on mittavin hengellisen väkivallan ilmiö Suomen evankelis-luterilaisen kirkon historiassa koko 1900-luvulla, mahdollisesti pidemmälläkin aikavälillä.

Maallisissa diktatuureissa vuosien ja vuosikymmenten takaisten väkivallantekojen selvittäminen on vaatinut pitkäaikaista ponnistelua, tutkimustyötä, julkista tapahtumien muistelua ja vastaavaa kollektiivista terapiaa, kokemusten keräämistä, dokumentaatiota ja vähitellen uuden yhteisyyden ja sovun rakentamista väkivaltaan syyllistyneiden ja uhrien välille. Tämä on pitkä ja vaikea tie, mutta se on ainoa terve ja kestävä ratkaisu.

Tässä suhteessa vanhoillislestadiolaisuuden päätöksentekijät eivät ole ottaneet vielä ensimmäistäkään askelta.

Jotkut puhujista lähettivät nimettömän kirjeen puhujille

Mutta lohdullista on tietää, että herätysliikkeessä oli menneinäkin vuosina yksittäisiä vastuullisia uskovaisia, myös puhujia, jotka parhaansa mukaan yrittivät estää vääristynyttä kehitystä ja herättää vakavaa keskustelua liikkeen suunnasta. He yrittivät edes jotakin. Heillä ei ollut paljoa liikkumatilaa, koska jokainen pelkäsi hirvittävästi oman sekänahkansa puolesta.

Anonyymi kirje oli yksi menetelmä, kun he yrittivät avata keskustelua liikkeen tilasta. Silloin ei ollut nettimaailmaa eikä sen avulla luotavia verkostoja. Keneenkään ei ”virallisen linjan” kyseenalaistava puhuja uskaltanut luottaa.

Omat Polut julkaisee tässä  joidenkin silloisten puhujien vuonna 1974 liikkeelle paneman kirjeen. Kirjeen allekirjoittajana on yksittäinen anonyymi puhuja, joten se saattaa tietenkin olla myös yhden kirjoittajan kynästä lähtöisin. On myös mahdollista, että kirjeen takana oli useampi puhuja ja se oli tuotettu yhteistyönä.

Puhukoon tämä kirje puolestaan siitä keskusteluilmapiiristä, joka liikkeessä vallitsi 1970-luvulla juuri ennen massiivisten hoitokokousten käynnistämistä. Herättäköön teksti pohtimaan, missä mennään nyt.

SRK:n opillisiin linjauksiin ja elämäntapamääräyksiin liittyvä kriittinen ja kyseenalaistava keskustelu ei ole mahdollista vielä tänäänkään.

Kysymystä kirjeen autenttisuudesta on pohdittu eri tahoilla. Mopin palstan ”arkistovastaava”, asiantunteva tutkija-nimimerkki Pölyttynyt, on todennut, että kyseinen kirje on tullut tutkijoita vastaan usealta eri suunnalta.

Kirje on lähetetty kymmenille puhujille, jotka olivat valmistautumassa puhujainkokoukseeen. Kirjettä ei ole julkaistu koskaan virallisesti missään yhteydessä, mutta tieto siitä on esimerkisi tuon ajan Päivämiehessä, jossa omistettiin mm. yksi pääkirjoitus kokonaisuudessaan käsittelemään sitä.

Kirjeen yksi kopio on tiettävästi nimimerkin x-vl hallussa, joka on todennut, että oheinen teksti pitää yhtä hänen halluussaan olevan dokumentin kanssa. Siten tekstin autenttisuus on varmistettu useammalla tavalla.

On todennäköistä, että joillakin vanhoillislestadiolaisuuden historiaa ammatikseen tutkivilla on kirjeen kopioita käytössään, esimerkiksi SRK:n tiedotuspäälliköllä, FT Ari-Pekka Palolalla, samoin FT Seppo Lohella ja mahdollisesti niillä muilla tutkijoilla, jotk ovat onnistuneet saamaan oikeuden hyödyntää SRK:n arkistoa. SRK:n virallisessa historiankirjoitusprojektissa ei ole vielä julkaistu 1960-1970-lukuja koskevaa tutkimusta.

Päivämies-lehdessä käytettiiin kyseisen kirjeen kritisoimiseen aikoinaan paljon palstatilaa, vaikka itse tekstiä lukijat eivät päässet lukemaan. Tällaisenaan, ei-julkaistuna, eräänlaisena samizdat-tekstinä kirje osoittaa, että ennen hoitokousten käynnistämistä herätysliikkeessä  oli puhujia ja todennäköisesti silloin myös muita tahoja, jotka tunsivat huolta opetuksen vääristymistä ja vallan keskittymisestä harvojen käsiin.

He yrittivät saada aikaan korjausliikkeen, onnistumatta. Vain harva rohkeni nostaa omalla nimellään ja kasvoillaan epäkohtia esiin, koska se tiesi nopeaa ulosheittoa yhteisöstä. Rehellisyyden hinta muodostui useimmille liian korkeaksi.

(Kirjeeseen tehty merkintä: ”Saapui 11/12 – 74”, ts. kirje oli liikkeellä pari-kolme viikkoa ennen puhujien ja seurakuntavanhinten vuodenvaihteen kokousta 1974)

PUHUJAVELJILLE SUOMEN SIIONISSA

Veljemme Pietari kirjoittaa: ”Kaitkaa Kristuksen laumaa, joka teidän hallussanne on ja pitäkää siitä vaari, ei vaaditut, vaan hyvällä mielellä, ei turhan voiton tähden, vaan hyvästä tahdosta, ei myös niin niinkuin herrat kansansa päälle, vaan olkaa laumalle esikuvaksi.” (Piet.5:2,3).

Hyvät puhujaveljet. Olisin mielelläni niin rohkea, että esittäisin itseni, mutta en voi sitä tehdä koska pelkään seurauksia. Siitä huolimatta olen saanut olla yksi veljenne vaivassa ja valtakunnassa ja haluan niin olla edelleenkin. Miksi kirjoitan näin. Siksi, että tunnen monen ahdistavan kysymyksen sisimmässäni ja valtakuntamme työsaralla. Ahdistusta lisää vielä se, että monet puhujaveljet arkoina kyselevät samoja asioita toinen toiseltaan.

On selviö, että ei uskalleta kertoa ja puhua vapaasti. On kuin Jumalan pelko olisi muuttunut ihmispeloksi.
Tästä huolimatta Jumalanvaltakunnan työ on mennyt eteenpäin ja meidän tulee rukoilla, että Jumala henkensä kautta siunaisi työmme ja että päätöksemme olisi PYHÄN HENGEN sanelemia.

Kun Jumalanvaltakunta on yksi yhteinen perhe, olemme vastuussa toinen toistemme yksityisenä kristittynä. Mitä vielä, olemme vastuussa niistä päätöksistä mitä me teemme ja puhumme. Toisinsanoen me joko hylkäämme tai hyväksymme tehdyt ratkaisut ja olemme näin ollen vastuussa kerran ”suurena päivänä” mitä olemme tehneet tai tekemättä jättäneet.

Kun näitä ajattelemme on totisesti syytä arkuuteen Jumalan edessä. Puhujaveljet, asettakaamme käsi sydämelle niin lähelle, että kuulemme sen lahjomattoman tuomarin äänen, joka ei anna etsiä ihmiskunniaa, eikä tunne ihmispelkoa vaan ainoastaan Jumalan pelkoa totuudessa.

Toivon, että keskuudestanne poistuisi ihmispelko ja ihmisorjuus niin paljon, että nähtäisiin vai [n-kirjain puuttuu alkuperäistekstistä, kopioijan huomio] veljiä -sisaria vaivassa ja valtakunnassa. Silloin ei orjuuttaisi avointa keskustelua johtokunnan eikä työvaliokunnan jäsenyys.

Ennenkaikkea, vielä kerran palauttakaamme Jumalanvaltakunnan olemus mieleemme. Ennen uskoneet ja vielä tänäänkin uskovat kirjoittavat näin:  ”PyhäHenki opettaa, johdattaa ja hallitsee seurakuntaa, eivät Rauhanyhdistysten ja SRK:n johtokunta tai työvaliokunta.” (A. Haho Päivämies-lehdessä n:o28/1972, Paavolan suviseurat).

Ja veljemme Heikki Saari kirjassaan Seitsemän päivää, siv. 26 näin:
”Jeesus on myös puhunut vertauksen taivaanvaltakunnasta, joka on verkon eli nuotan kaltainen ja joka kokosi kaikenlaisia kaloja.. Sen apajan mukaan tuli myöskin mädäntyneitä kaloja, JOTKA VASTA ENKELIT EROTTAVAT VERKOSTA HERRAN SUURENA PÄIVÄNÄ. Sekin on yksi Jumalanvaltakunnan tuntomerkki, että mädäntyneet kalat kulkevat valtakunnan verkon mukana ja ohdakkeet kasvavat samassa pellossa vehnien kanssa.

Ei ole kalamiehille annettu tehtävää perata Jumalanvaltakunnan peltoa ja heitellä mädäntyneitä kaloja pois. Se tehtävä olisikin Jumalanvaltakunnan työmiehille liian vastuullinen. Siinä me tekisimme  s u u r i a  v i r h e i t ä  ja erehdyksiä. Mutta me teemme työtä Jumalan armoevankeliumilla ja totuudella”.

Nämä ovat jaloja ajatuksia ja PYHÄN HENGEN sanelemia. Tästä huolimatta kannamme murhetta siitä, että on eräitä puhujaveljiä jotka selittävät verkon vertauksen toisin ja mikä hirveintä, että sen mukaan toimitaan.

On puhujaveljiä jotka tämän tietävät ja vaikenevat, – niin minä poloinen myös. Tämä on ihmispelkoa joka vielä tuomitaan ja julki julistetaan.

Kysyn omasta ja monien muiden puolesta, onko edellä mainittuja ”SUURIA VIRHEITÄ” (H. Saari) päässyt jo tapahtumaan ja miten me niitä korjattaisiin jos niin on. Olemme totisesti kerran tilivelassa tästä.

Me puhujapoloiset olemme niitä joiden välit pitäisi ennen kaikkea olla avoimet ja ettemme yljän viipyessä alkaisi syödä leipäveljeämme. Vielä vähemmin kantamaan toistemme päähän työvaliokuntaan seläntakana ja tiukanpaikan tulleen vaikka tekemään sen turhaksi.

Veljet, maantomu ympäröi raskaasti kuolemattoman osamme majaa.
[kopiossa vajaa rivi]….näkyy helposti ja kahden ja kolmen todistus on, – vaikka se olisi vääräkin – voimakkaampi kuin yhden. On ihmisrakkautta ja pelkoa joka panee vaikenemaan vaikka tunto sanoisi toista.

Kuitenkin Jumalan tuomio on vanhurskas, eikä kysele miten moni muu ajattelee näin.

Teemmekö yhteisen päätöksen, että puhumme kaikki mikä liikkuu huonoina asioina seurakunnissa ja koskekoon asia ketä tahansa. Televisio, perhesuunnittelu ja yleensä maailmallisuus on selviä asioita joista tulee saarnata aivan omalla synnin nimellä. Voisi siihen luetteloon vielä vaikka lisätä omalla nimellä tupakanpolton, joka varsinkin nuorien tyttöjen ja rouvien suussa herättää pahennusta ja kun samalla suulla vielä tunnustaa uskoa sekä varoitta(a) maailmallisuudesta.

Rohkenen esittää muutamia keskusteltavia asioita edessä olevaan puhujaveljien kokoukseen:

Onko Suomen Siionin eräät puhujaveljet ottaneet ”puoluetukirahoja”vastaan, tehdäkseen palveluksia saarnatoimensa yhteydessä jollekin puolueelle?

Mistä johtuu ja mikä mahtaa olla syynä, että veli Kimpimäki ja eräät muut veljet jokin aika sitten valittivat, että veli Saaren mukaan lähetysmatkoille on vaikea saada veljiä. Edesmennyt V. Polvi kertoi näin, ja mahdollisesti edessäolevissa kokouksissa on veljiä jotka ovat kuulleet samoja valituksia. En kumminkaan voi vaatia ketään esiin, koska pelkään joutuvani heitetyksi ”mädäntyneitten” kalojen joukkoon.

Todetkaamme kuitenkin, että jos Polvi ym:t ovat tämän puhuneet valetta, voi veli Kimpimäki ym:t sitä rohkeammin puheet julistaa valheeksi. Jälelle jää vain yksi jonka tuomio on vanhurskas ja se tuomio on vielä meidän edessämme.

Edelleen josta Siioni sairastaa ja kyselee:

Onko ja miksi veli Saaresta on tehty ”pääneuvottelija” ja selvittäjä Siionille. Ei kai nämäkään lahjat ole yhden varassa. Toiseksi, tämä tapa on jo antanut aihetta tulkintaan, että ellei Saari ole selvittäjänä, ollaan muuten ”hempeitä”, eikä raitis henki ole saanut päätöstä sanella.

On valitettavaa, että edellä mainittuja ristiriitoja on veljien suussa ja sydämessä, niin onko ihme jos kalinoita syttyy siellä ja täällä.

[Kopiosta puuttuu osittain kappaleen ensimmäinen rivi]  – – pompi  j u l k i s e s t i  kokouksessa kumota ja silloin ne lakkaavat Siionia vaivaamasta.

”KUIVA HENKI” . Tuo nykyisin paljon käytetty syyte on minulle antanut paljon ajattelemisen aihetta. Tunnen tuon pelon omassa sydämessäni ja voin vain lohduttautua sillä lupauksella, että ”kuivan ja hedelmällisen” tuntien saan uskoa. Kuitenkin olen joutunut sovittamaan tuota syytettä kuulemiini ja näkemiini tapauksiin.

Esimerkiksi, veli tai sisar on kutsuttu puhuteltavaksi seurakunnan” (johtokunnan) eteen ja ellei tuo puhuteltava suostu tunnustamaan niitä vikoja mitkä eteen sanotaan on kysymyksessä ”sitominen” eli eroittaminen. Sekin on mahdollinen vain Jumalanvaltakunnassa, mutta jos tuo korjattava joutuu tunnustamaan yli tuntonsa, ei päätös ole Pyhänhengen sanelema.

Sopinee lukemani kokemus ”kuivasta hengestä”. Veli Jorma Manninen kirjoittaa Päivämiehessä n:o 12/-74: ”Muistan, ollessani kuivahengen vallassa, tuli pääasiaksi valvoa kirkon ja uskovaisten pappien synneissä. Ja silloin ei katoa oma syntisyys vaan tunto omasta syntisyydestä. Jos ei nähdä, että vielä aikanamme on mahdollisuus tehdä työtä kirkonkin piirissä hyvällä omallatunnolla, niin uskonelämä kuivuu. On ikävää, kun joskus kuulee huokaillen sanottavan, että ne kirkon hommat ovat saastaisia.

Rukoilemalla ei paljon rakenneta, varsinkaan, jos ei ole esitettävänä Jumalan sanan mukaisia neuvoja vaikeiden asioiden ratkaisemiseksi. Mutta kun uskova pyytää Jumalan sanan valkeudessa ja kristittyjen rakkaudessa vaeltaa ja työ sinänsä aikanamme on vaativaa, on murheellista kuultavaa, jos meidänkin työmme ylle tulee kieltävä varjo: saastaista.

Emme siis tahdo olla toisillemme kuormaksi, vaan luvallisissa työoloissa tuemme ja kaikin tavoin kannustamme ja rohkaisemme toinen toistamme. Esiinnymme yhtenäisenä Jumalan kansana kaikkialla. Emme yksin tahdo laisinkaan taistella. Niin hengelliseltä ja hurskaalta kuin tällainen huokailu saattaa näyttääkin, kätkeytyy siihen monesti sellainen salainen taka-ajatus, että minun, huokailijan, pitäisi päästä näistä asioista kristillisyydelle ne hyvät neuvot antamaan. On vaara tulla liian tarkkasilmaiseksi ja mennä Jumalan edelle asioissa.”

Veljet rakkaat, asettakaamme tänä aikana ja tulevissa kokouksissa asiat siihen vaakaan, että ei tarvitsisi seurakunnissa pelätä alussa mainittuja ”s u u r i a   v i r h e i- t ä” tapahtuneeksi.

Jumalan rauhaan:

veli vaivassa ja valtakunnassa.

Jäljennöksen oikeaksi todistavat:
————————————-

(Kopioitu Mopin palstalta.)

Tämä yhden tai useamman tuntemattoman puhujan kirje ei päässyt synnyttämään avointa sisäistä keskustelua, koska se tuomittiin Päivämiehen pääkirjoituksessa ja puhujainkokouksessa voimakkain sanoin. Kukaan ei uskaltanut avata suutaan julkisesti. Hoitokokoukset käynnistettiin laajammittaisesti. Niillä saatiinkin sitten vaiennetuksi kaikki.

Hoitokokoukset ”avuttomuuden osoitus”

Herpert on kuvannut hoitokokousten taustaa Mopin palstalla:

”Kun sitten kulttuurimurros tapahtui rytinällä 60-luvulta alkaen (ja tapahtui pappishajaannus), oltiin tilanteessa, jossa yhtäkkiä ei pystytty käsitteistämään tai hahmottamaan uudenlaista moraaliympäristöä ja moraali-ihanteiden muuttumista.

Ongelma ratkaistiin sillä tavalla (kuten monessa muussakin kristillisessä suuntauksessa enemmän tai vähemmän on tehty), että se tuttu ja turvallinen esiteollisen yhteiskunnan moraalikoodisto alettiin nähdä jumalallisena ja pysyvänä lakina, ja kaikki sitä vastaan nouseminen alettiin nähdä moraalin rappiona ja Jumalan sanasta luopumisena.

Moraaliteologian ja ehkä kulttuurihistoriankin näkökulmasta 70-luvun hässäköinti oli suuri ja traumaattinen avuttomuuden osoitus, kun lestadiolaisen moraaliajattelun olisi pitänyt kohdata moderni yhteiskunta ja osoittaa soveltuvuuskykyä.”

Lue lisää:

Päivämiehen vastine sivuutti kirjeen asiasisällön

SRK.n kerjuukirje SYT:lle 12.2.1965 (Laestadianleaks-blogi)

SRK:n tie hoitokokouksiin

Keksityn henkiopin leviäminen

SRK:n johtokunta teki hengelliseksi naamioitua puoluepoliittista työtä

Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.

Mauri Kinnunen: Kipupisteet kohdattava avoimesti

Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista 

Hoitokokoukset pitää selvittää!

Tampereen rauhanyhdistyksellä 10.3.1976

Totuuden kuuliaisuuteen. Keskustelua vanhoillislestadiolaisuudessa vuosina 1960-61 esiintyneistä erimielisyyksistä. Vanhoillislestadiolaisten pappien veljespiiri. Sisälähetysseuran Raamattutalon kirjapaino 1962. Otteita kirjasta sekä keskustelua Mopin palstalla.

3 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, ahdistus, epäily, erehtymättömyys, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, hajaannukset, hengellinen väkivalta, Herpert, historia, hoitokokoukset, johtajat, johtokunta, journalismi, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, maallikkosaarnaajat, nettikeskustelu, normit, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, pelko, pelot, politiikka, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, rahoitus, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, totteleminen, tulevaisuus, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, vapaus, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Jumalan armo – ei merta edemmäksi


Mistä uskossa on kysymys? Saako ihminen synnit anteeksi ja saako hän uskoa evankeliumin – suorittamatta itse mitään? Miten se tapahtuu? Mikä on Jumalan valtakunta, onko sen oltava juuri rauhanyhdistys?

Päivän saarnaksi sitaatti armon vallankumouksellisuudesta kahdelta kirjoittajalta Epäkuluttajan blogista. Lukiessa havaitsee että asia on heille kirkastunut ihmeen kaltaisesti, selekiänä ku Perämeri tyynellä.

Kristinuskon vallankumouksellinen ydin on niin perin näkymätön. Usko on sydämessä. Jumalan valtakunta on näkymätön. Seurakuntayhteys on näkymätön. Kaikki on niinkuin ei mitään. Kaikki on ihmisen sydämessä tai ei ole.

Vaikea uskoa, kun ei näe, mutta sen vallankumouksellisempaa on uskoa näkemättä. (-Kirjoitti:  Der Hölle Rache.)

*     *      *

Se, että Jumala kääntää laupiaat kasvonsa lain alla kamppailevalle ihmiselle, ei ole ihmisteko, vaan sulaa armoa ja lahjaa. Eli se on kokonas Jumalan teko ja usko on silloin lahjaa. Ja se on sitä samaa lahjaa ihan joka hetki ja joka päivä; ei se muutu yht’äkkiä jokskin muuksi, esim. suoritususkoksi.

Jos se [uskon] säilyttäminen on ihmiskäsissä, niin kovinpa huteralla pohjalla se silloin on. Mutta sepä ei olekkaan ihmiskäsissä, vaan usko on alusta loppuun asti Jumalan työ. Sekin, että Jumala vaikuttaa uskon, joka näkyy hengen hedelminä (ilo, rakkaus, rauha jne.), on Jumalan työtä. Myös se, että on halu Jumalan sanan kuuloon ja tutkisteluun, on Jumalan työtä ihmisessä. Ja ihminen ei tarvitse uskolleen muita tienviittoja kuin Kristuksen, joka Golgatan keskimmäisellä ristillä huutaa: “Se on täytetty!”

Siinä on kaikki; ihminen ei voi ‘tehdä’ autuutensa eteen muuta kuin uskoa ja sekin on lahjaa Jumalalta.

Kaikki neuvonsanat, mitä Raamatussa on, ovat tarkoitettu lihallemme, joka sotii henkeä vastaan; “Kaikki hyvä, mitä tahtoisin tehdä, en minä tee ja kaikki paha, jota en tahtoisi tehdä, minä teen…” Mitkään, parhaatkaan neuvonsanat eivät pelasta eikä autuuta, vaan ne saavat ihmisen tuntemaan syntisyytensä ja kelvottomuutensa ja (toivon mukaan) turvautumaan ainoastansa Kristukseen.

Jos kuitenki ajatellaan, että neuvot ovat opastamassa taivastiellä, ollaan suoritususkossa tai ainaskin on vaara ajautua sellaiseen.

Seurakunta on siellä, missä evankeliumi  p u h t a a s t i  saarnataan ja sakramentit oikein jaetaan. Niin. Silloin evankeliumi saarnataan puhtaasti, kun autuuden syy julistetaan ainoastansa Kristuksen ansioksi.

Ok. No, kun siihen sitten uskotaan, tämä uskonyhteys yhdistää kristityt Kristukseen ja toisiinsa, mutta se ei tarkoita samaa kuin organisaatio tai joku tietty näkyväinen porukka, vaan “kuin myös Kristus on näkymätön, sen jäsenetkin ovat näkymättömät, jotka ainoastaan Jumala tuntee” (Rekisteriraamatusta).

Jotta kristitty sitten pysyy Kristuksessa, hänen tulee saada “elämännesteensä” hänestä ainoastansa ja hänen tulee seurata vain häntä. Jos hän alkaa katselemaan tekojansa ja hedelmiänsä, vaellustansa tai vaikkapa seuroissakäyntiänsä ja seurakuntayhteyttänsä autuuden ansaitsemiseksi tai uskossa pysymiseksi, hän kääntää katseensa poispäin Kristuksesta, jota hänen ainoastansa tulisi seurata. Ja seurakunnan “tehtävä” on tavallaan vain ja ainoastaan kirkastaa Kristusta.

Mitä meille ihmisille jää “tehtäväksi” taivastiellä? Eikö se, että suostumme Kaikkivaltiaan Jumalan johdatukseen elämässämme, ja että Hän ainoastansa suuressa armossaan voi meidät Poikansa sovitustyön kautta pelastaa? (– Kirjoittaja: Horsma Surula.)

Säilyykö usko kilvoittelemalla?

Samoja kysymyksiä pohdiskelivat  Herpert ja Maalaispoika Mopin palstalla aikoinaan, pohdiskevat he  vuoden 2008 lopussa pidetyssä  puhujainkokouksessa kokemaansa ja kuulemaansa.  

SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen piti kokouksessa alustuksen, jossa hän korosti kuuliaisuutta ja kilvoittelua todeten: ””Elävän uskon säilyminen on aina kilvoituksen asia.”

Herpert:

Kilvoitus ei ole kilvoitusta torjua pahaa maailmaa täältä hyvästä valtakunnasta, vaan kilvoitusta säilyttää Kristuksen vanhurskaus elämän tärkeimpänä asiana.

Ensimmäisessä vaihtoehdossa on lievä ”kulttuurikilvoituksen” vaara. Tärkeää siis olisi, ettei mikään muu asia tai perinnäissääntö menisi tärkeämmäksi kuin puhtaan armon varassa oleminen. Siis toisaalta siinä pitää kilvoitella, että tunnistamme ja tunnustamme oman huonoutemme Jumalan edessä, ja toiseksi siinä, että pidämme ainoana lääkkeenämme Jumalan täydellistä armoa.

Ne hyvät teot tulevat vasta sen jälkeen, eivät koskaan ennen armoa.

Samassa keskustelussa niinikään puhujainkokoukseen osallistunut ”Maalaispoika” viittasi Olavi Voittosen alustuksessa esitettyyn ajatukseen että kun uskovainen vain oikein kovasti kilvoittelee, hän pysyy uskomassa.

Maalaispoika:

Asia on kuitenkin toisin päin: Kun saa armosta olla uskomassa, haluaa kilvoitella.  Tämä on tärkeä paikka, koska ”kilvoittelua” tulkitseva esiymmärrys voi olla kahtalainen. Ensimmäisen mallin mukaan kilvoittelu on ihmisen aktiivisuutta. Jos ihminen vain tosissaan haluaa, voi ja jaksaa kilvoitella. Kilvoittelemattomuudesta tulee heikkoluonteisuutta.

Valitettavasti tässä on yksi farisealaisuuden juuri. Fariseus osaa ja jaksaa ja katsoo ylen niitä, joilla ei ole voimaa, tahtoa.

Toinen malli lähtee siitä, että kyseessä on paradoksi, puhetapa, jolla Raamatun ihmeellisyyksiä on totuttu kuvaamaan. (Esim. em. lause: Kristitty on saman aikaisesti kokonaan syntinen ja kokonaan vanhurskas, on paradoksi.)

Kilvoittelun osalta tämä tarkoittaa sitä, että usko ja kilvoitus on pelkkää Jumalan työtä, ei ihmisen ansiota. Se, että ihminen ei usko, ei kilvoittele, taipuu syntiin, on aina ihmisen oma syy ja hän on siitä vastuussa. Tässä on paradoksi, ja sitä ei saa ”laukaista” hämärällä puheella, jossa syntyisi mielikuva ihmisen omasta aktiivisuudesta uskon taistelussa.”

Herpert:

– Minäkin tunnustan olevani toisinaan eksyksissä, tietämättä, mikä on oikeaa ja väärää. Soisin mahdollisimman monen olevan. Tarkoitan tällä siis kaikkia niitä konkreettisia tilanteita, joissa joudun soveltamaan ainoaa voimassa olevaa Raamatun moraaliohjeistoa, eli kymmentä käskyä, rakkauden kaksoiskäskyä ja kultaista sääntöä (joista kaikki voidaan viime kädessä kiteyttää kultaisessa säännössä).

On hyvin vaarallista ja naiivia ajatella sillä tavalla, että minä uskovaisena tiedän oikean ja väärän, koska se on Raamatussa sanottu. Raamatussa on kyllä sanottu ne periaatteet, joilla ihminen noudattaa elämässään Jumalan tahdon mukaista elämää, mutta tämä vaatimus (siis lain moraalinen vaatimus) konkretisoituu aina eri tavalla eri kulttuureissa ja eri aikakausina.

Niinpä Luther jopa kymmentä käskyä pohtiessaan toteaa, että se on voimassa vain siinä määrin, kuin se on luonnollisen lain mukainen, ts. luomisessa annettu moraalivaatimus on suhteessa dekalogiinkin ensisijainen (WA 16, 431: ”Was nu Moses geschrieben hat ynn den Zehen gepoten, das fuelen wir natuerlich ynn unserm gewissen”)

 Moraali-ihanteet ovat aina sidoksissa vallitsevaan kulttuuriin, ne siis muotoutuvat kymmenen käskyn ja kultaisen säännön pohjalta kussakin kulttuurissa sellaisiksi, että ne edustavat hyvän ja jumalaapelkäävän elämän ihannetta.

Näin tapahtui myös meidän herätysliikkeessämme, joka syntyi Lapissa mutta levisi ennen kaikkea pohjoissuomalaisessa agraarisessa elämänpiirissä. Tästä johtuen myös moraali-ihanteet nousevat melko puhtaasti suomalaisesta esiteollisesta kulttuurista ja vahvasta luterilais-pietistisestä perinteestä.

 *   *   *

Niinpä että. Yksinkertainen asia tuo armo. Ja usko. Martti Lutherilta on tämä usein toistettu ajatus:  Sola fide, sola gratia – yksin uskosta, yksin armosta. Hämmentävän yksinkertaista. Mutta ihminen haluaa tuoda aina siihen jotain omaa itsetään, jotta voisi suorittaa ja sen päälle vielä käyttää valtaa myös lähimmäistensä yli. Se meillä on lihassamme.

*    *    *

 Ajattelemisen aihetta antoi nimimerkki Verstaalla pohtija.

Lue lisää:

Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta  (”Maalaispoika”)

Armoneuvot päälaellaan

Opillinen harha puhujienkokouksissa 2007 (”Puhujan huomio”)

Vainko me vanhoillislestadiolaiset pelastumme?

1 kommentti

Kategoria(t): 2000-luku, anteeksianto, armo, armoneuvot, elämäntapa, evankeliumi, hartauskirjoitukset, Herpert, johtajat, Jumalan sana, kaksoisviestintä, kilvoittelu, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, luterilaisuus, Maalaispoika, nettikeskustelu, normit, Olavi Voittonen, omatunto, opilliset kysymykset, pelastus, pietismi, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, synnit, syntien anteeksiantamus, uskon perusteet, vapaus, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys