Siihen aikaan kun vielä Kristusta saarnattiin

Hiljennymme kuulemaan Jumalan sanaa. Meitä palvelee veljemme N.N. Mutta kuulemmeko me väärentämätöntä opetusta? Mistä tiedämme että näin on? Pystytäänkö usko ja oppi pikkuhiljaa väärentämään niin että emme huomaa sitä?

Rakkaat veljet ja sisaret! Tämä on Jumalan valtakunta. Ei tämä ole mikään herätysliike vaan Jumalan valtakunta. – Jouko Haapsaari suviseuroissa 2007.

 _____________________________________

Edellä rakas veli totesi, että Jumalan valtakuntaan liittyy paljon tärkeitä kysymyksiä. On kysymyksiä, jotka ovat oikeita ja tarpeellisia, mutta saattaa olla myös kysymyksiä, joita meidän ei kannattaisi kysyä eikä pohtia. – Tauno Kujala suviseuroissa 2007.

Onko seuroissa nykyisin yhtään saarnaa, jossa puhuja ei nostaisi esiin sanaparia ”Jumalan valtakunta”?  Ei. Enää ei Jumalan sanaa saarnata eikä seurapuhetta pidetä ilman käsitettä ”Jumalan valtakunta”.

Advertisement

Armoneuvot päälaellaan

Armoneuvot.

Sana on tuttu lähes jokaisesta saarnasta ja Päivämiehen numerosta. Kristinopillisesti sanalla on toinen merkitys kuin sille on nykyisessä SRK:n opetuksessa pantu.  Nykyinen lestadiolaisuudessa opetettu käsite armoneuvoista on kristinopin vastaista harhaopetusta.

Neuvo tässä ei ole samaa kantaa kuin ’ihmisen neuvominen’. Sana neuvo on yhdyssanassa armoneuvo samaa kantaa kuin sanassa ajoneuvo. Toisin sanoen, neuvo tarkoittaa samaa kuin ’väline’. Armoneuvo merkitsee siis samaa kuin ’armonväline’.

Laestadius käytti termiä juuri tässä Tunnustuskirjojen mukaisessa erityismerkityksessä. Samoin Väinö Havas, lestadiolainen pappi ja armoitettu puhuja, käytti aikanaan opetuksessaan käsitettä samassa opillisessa tarkoituksessa. Mutta tänä päivänä on kysymyksenalaista, missä määrin nykyinen kristillisyys tuntee käsitteen tosiasiallisen, hengellisesti syvällisen merkityksen.

Tarkkarajainen kristinopillinen termi

Armoneuvot on sisällöltään määritelty ja rajattu kristinuskon käsite.

Nykyisessä  ”kaanaan kielessä” armoneuvo-sanaa käytetään yleisesti merkityksessä ”laki”. Armoneuvoilla tarkoitetaan SRK-lestadiolaisuudessa tyypillisesti lainomaisia kieltoja ja käskyjä. Tämä termille annettu sisältö  on kiistaton tosiasia.

”Armoneuvoilla” ymmärretään herätysliikkeen piirissä yhteisöllisesti ajan mittaan syntyneitä normeja, joita ei sellaisenaan kuitenkaan ole kirjoitettu Raamatun käskyihin eikä Tunnustuskirjoihin. Ne ovat yhteisössä ihmisten itse kehittelemiä ja paras termi nille olisikin ”perinnäissääntö” tai ”elämäntapanormi”.

Mutta ei missään tapauksessa ”armoneuvo”.

Esimerkikki: Leo Väyrynen kirjoitti Päivämiehessä perustellen vaatimusta noudattaa vanhoillislestadiolaisuudessa päätettyjä kieltoja ja normeja:

”Armoneuvot ja varoitukset synnin vaaroista kuuluvat evankeliumin kokonaisuuteen. Apostoli kehottaa meitä neuvomaan toisiamme ja varoittaa mieltymästä maailmaan. Raamattu opastaa että älkää mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä. Neuvot koetaan vapautta kahlitsevina elämäntapanormeina niille, jotka tahtovat mukautua tämän maailman tapoihin.”

Näitä ”armoneuvoja” käsitetään olevan esimerkiksi pidättyminen television hankkimisesta, ehkäisyn käyttämisestä, korvakorujen pitämisestä, monista kulttuuriharrastuksista jne. Tässä merkityksessä ymmärretyillä ”armoneuvoilla” on vahva vaikutus uskonelämään ja luottamukseen armoon. Jos rikot ”armoneuvoa”, olet teollasi kieltämässä tai jo kieltänyt  uskosi. (Sinänsa on absurdia, että Raamatun ohje ”älkää mukautuko tämän maailman mukaan” selitetään nykyisessä lestadiolaisuudessa tarkoitavan ennen kaikkea erilaisia kulttuuriharrastuksia eikä sellaisia Raamatussa synniksi määriteltyjä tekoja, kuten ahneutta, vahvemman oikeutta, epäoikeudenmukaisuutta, väkivaltaa tms.)

Tällainen yhteisön omia normeja tarkoittava merkitys käsitteelle ”armoneuvot” on kuitenkin suhteellisen uusi.

Se on otettu SRK:n opetuksessa käyttöön luultavimmin vasta 1960-70-luvulta lähtien,  maallikkosiiven otettua vallan herätysliikekessä.  Käsitteen muutos ei tietenkään ole voinut lyödä itseään aivan täysin läpi koko siionin.

Tänäkään päivänä kaikki puhujat eivät pidä sanan ”armoneuvo” nykyistä merkitystä asiaankuuluvana. Sen ymmärretään aiheuttavan sekaannusta ja pinnallistavan hengellistä uskonymmärrystä. Nuoremman polven teologeille käsitteen viljely nykymerkityksessä herättääkin kiusallisia tuntemuksia.

Mitä armoneuvoilla tarkoitetaan luterilaisessa opetuksessa?

 Luterilaisessa kristinopissa käsite armoneuvot (nykyinen kielellisesti uudempi termi armonvälineet) tarkoittaa tiettyä, rajattua ja täsmällistä opillista käsitettä, vieläpä aivan keskeistä kristillisyyden perusasiaa.

Armoneuvot ovat kristinuskossa ne tietyt armonvälineet, jotka Jumala on valmistanut meille ja joita ihminen tarvitsee löytääkseen armon ja pysyäkseen uskossa, Jumalan lapsena. Ne ovat välttämättömiä, jotta ihminen pelastuisi. Niiden perusteet ovat raamatulliset.

Pyhä Henki vaikuttaa ja tekee työtään seurakunnassa Jumalan sanan ja sakramenttien välityksellä. Luterilaisen opetuksen mukaan armoneuvot tarkoittaa siis yksinkertaisesti Jumalan sanaa (=Raamattu), synninpäästöä ja sakramentteja (=kaste ja ehtoollinen).  Armoneuvo-käsite ei tarkoita mitään muuta kuin tätä.

Armonvälineet eli armoneuvot ovat siis evankeliumi (1.Kor.15:1-11), rippi eli synninpäästö (Ap. t. 10:43; Room.10:10-11; Joh.20:23) sekä sakramentit (kaste, ks. Matt.28:19, ja ehtoollinen, ks. Matt.26:26-28 ). Oppi armonvälineistä ilmenee myös Tunnustuskirjoissa, esimerkiksi niiden opetuksessa kirkosta ja virasta.

Yksiselitteinen merkitys on luettavissa Tunnustuskirjoista, esim. Augsburgin tunnustuksen puolustus (s.233):

Ja samoin kuin sana on annettu meille herättämään tällaista uskoa, on sakramenttikin sillä tavoin asetettu, että sen ulkonainen muoto silmän kohdatessaan saa sydämen uskomaan. Juuri näiden välineiden, sanan ja sakramentin, avulla Pyhä Henki tekee työtään.

Sama ymmärrys löytyy myös Ison katekismuksen kolmannen uskonkohdan selityksestä:

Me uskomme edelleen, että meillä on kristikunnassa syntien anteeksiantamus. Se tapahtuu pyhissä sakramenteissa ja synninpäästössä. Lisäksi sen välittävät koko evankeliumin monet lohdutuksen sanat.

Luterilaisessa kirkossa ja kristinopissa sanalla tarkoitetaan siis eri asiaa kuin nykyisessä rauhanyhdistyksen puhujien kielenkäytössä. Jotkut puhujat ovatkin pitäytyneet sinnikkäästi luterilaisessa kristinopillisessa merkityksessä ja käyttävät termiä vain sen mukaisesti.

Tähän viittasi esimerkiksi Pauli Vaarala suviseurasaarnassaan yli 20 vuotta sitten:

”Uskossa säilymistä varten Jumala on säätänyt valtakuntaansa monia armoneuvoja. Yksi tällainen on kallis armoneuvo on rippi.” (Seuratkaat minua. Suviseurat Kuusamossa 1985, s. 137.)

Sanan nykyinen tulkinta harhaanjohtavaa

Käsite ei siis tarkoita sellaista elämäntapaan liittyvää sääntöä, jollaisena käsite nyt selitetään. Sana ei tarkoita seurakunnan eri aikoina kehittelemiä neuvoja tai ohjeita. Niiden nimittäminen samalla sanalla ”armoneuvo” on siksi harhaanjohtavaa.  Se on myös vastoin Lutheria ja luterilaista tunnustusta, johon kristillisyys nojaa (”Näin me uskomme”, ks. www.srk.fi).

Vantaan Lauri -lehden vanhoillislestadiolaisuutta esittelevän kirjoituksen anonyymiksi jäänyt vl-haastateltava, kertomansa mukaan Mikko-nimisen insinöörimiehensä kanssa naimisissa oleva, yhdeksänlapsisesta perheestä kotona huolehtiva  kotiäiti, käyttää vuonna 2003 käsitettä vielä kristinopillisesti oikealla tavalla. Hän sanatarkasti kertoo ”hoitavansa uskonelämää Jumalan armoneuvojen — sanan, sakramenttien, rukouksen ja ripin — avulla”.

Tämä luterilaisen kristinopin mukainen käsitys on nykyisin enää vain harvoilla puhujilla, riviuskovaisista puhumattakaan. Tilanne on pitkälle myös SRK:n rippikoulun ja opistojen virheellisen opetuksen tulosta.

Toisin oli ennen.

Laestadius ja Havas: armoneuvot – uskon ankkurit

Luterilaisen tunnustuksen mukaan usko ja uskossa pysyminen perustuu Jumalan säätämiin armonvälineisiin. Jumala vanhurskauttaa ihmisen jumalallisen järjestyksen kautta. Hän vanhurskauttaa ihmisen  armonvälineiden avulla. Armoneuvot-käsitteellä tarkoitetaan yksinkertaisesti niitä välineitä, menetelmiä, joilla Jumala synnyttää, ylläpitää ja vahvistaa uskon ihmisessä. Ne ovat uskon ankkurit.

Näin asiaa täsmensi Väinö Havas 1940-luvulla, viitaten oman aikansa kaste-keskusteluun hän luettelee kaikki kristinopin mukaiset armonneuvot:

”– kasteen muisteleminen on meille uskossa kilvoitteleville vain yksi Herramme säätämä tuki monien muiden joukossa. Uskoamme vahvistaa myös Raamatussa lukemamme sana, kuulemamme yleinen evankeliumin saarna, ripissä julistettu synninpäästö ja Kristuksen ruumiin ja veren vastaanottaminen alttarin sakramentissa, ehtoollisen leivässä ja viinissä. Yksikään näistä armonneuvoista ei jouda tien oheen monien vihollisten piirittämän Kristityn elämässä. Me tarvitsemme ne kipeästi kaikki.”  (SLL 1940.)

Saarnassaan 1934 Havas toteaa: ” .. Ja niin me monta kertaa säpsähtäen kysymme itseltämme: ’Vieläkö nytkin olen elävänä oksana totisessa viinipuussa? Vieläkö tällaisenkin raukan poveen vuotavat Jeesuksen sydämestä elämänveden virrat?’  – – Näin ollen me tarvitsemme tässä kohdassa avuksemme kaikki Jumalan suomat armoneuvot.

Yksi näistä armoneuvoista on evankeliumin julistus. Sen alla olemme nyt olleet koolla monta päivää. – – Mutta me tarvitsemme tässä suhteessa myös sen armoneuvon, jonka ääreen tänä iltana olemme kokoontuneet. Kyllä Jeesus tiesi, mitä hän teki, kun ehtoollisen asetti. Hän tiesi opetuslastensa jatkuvan uskonheikkouden, tiesi, mitenkä vaikeata on tämän maailman tuulissa muistaa kallista lunastustyötä ja sovintoarmoa. Näin ollen Jeesus asetti Herran pöydän juuri siinä tarkoituksessa, että meidän muistimme tässä autuutemme ydinkohdassa tulisi virkistetyksi. – – ” (Saarna Oulun suurissa seuroissa 1934.)

Lars Leevi Laestadiuksella oli teologin koulutus. Hän on käyttänyt saarnoissaan armoneuvon käsitettä täsmälleen samassa merkityksessä kuin se esiintyy Tunnustuskirjoissa ja kuin sitä nykyäänkin luterilaisessa opetuksessa käytetään. Seuraavassa vanhaa suomen kieltä käyttävässä suomennoksessa on käytetty armoneuvosta vanhempaa suomennosta armonvälikappale. Asiayhteydestä ilmenee, että Laestadius käytti termiä juuri tässä samassa ”armonneuvon” merkityksessä::

”Tarvitsevatkos semmoiset parannusta, jotka harvoin tulevat kirkkoon ja jumalanpalvelukseen, jotka ylönkatsovat armonvälikappaleita, eivätkä käy enää Herran Ehtoollisella? Niitä on vähimmässäkin laskussa yhdeksänkymmentäyhdeksän, jotka tässäkin seurakunnassa ovat alkaneet mettässä elämään ja armon välikappaleita ylönkatsomaan.”
Laestadius: Saarna 3. kolminaisuudensunnuntaina 1853.

Käsitteiden huolimattoman käytön sekaannuksista varoitti jo Havaskin kirjoituksessaan:

”Meillä ei ole myöskään aikaa eikä varaa nostaa ainuttakaan näistä yksipuoliseen valta-asemaan, niin että muut jäävät varjoon, ja niin, että jotakin näistä kiivaasti muiden kustannuksella tehostaessamme kylvämme opillisin väittelyin riitaa ympärillemme.”

Kirjoituksensa lopuksi Havas vielä vahvistaa:

”Kiitos, Herra, kaikista suomista armoneuvoista, joilla Sinä vahvistat lastesi heikkoa uskoa ja joilla sinä tuet meitä näännyttävässä kilvoituksessamme murheenlaakson läpi Taivaan kotiin vievällä autuuden tiellä. Kiitos siitä, että me ahdistetut uskovaisesi saamme jatkuvasti muistella kastettamme ja vaeltaa kasteen armon kantamina Sinun ikuiseen täydelliseen rauhaasi.”

Havas käyttää käsitettä huolellisesti täsmälleen kristinopin mukaisessa merkityksessä.

Kullervo Hulkko vahvisti kristinopin tarkoittaman termin armon välikappaleista

Pappi ja SRK:n lähetyspuhujana pitkään toiminut Kullervo Hulkko käsitteli sanaa armoneuvot puheenvuorossaan SRK:n puhujien- ja seurakuntavanhinten kokouksessa vuonna 1960. Hän tämensi käsitteen sisällö aivan samoin kuin Havas ja kristinoppi. Hän erikseen tähdensi juuri sitä, että havas oli käyttänyt sanaa armoneuvo tarkoittamaan kristinopin termiä armon välikappaleet:

”Sanoisin ensinnäkin aivan lyhyesti, että Lutherin Vähä Katkismus pitää yhtä Raamatun kanssa.  Edelleen olen opettanut sanasta ja sakramenteista aivan niin Katkismus opettaa, että ne ovat kaikki armon välikappaleita. Havas käytti joskus tässä yhteydessä sanontaa armoneuvot, mutta kristinopissa puhutaan armonvälikappaleista. – -” (Pöytäkirja, Puhujain ja seurakuntavanhinten yhteinen kokous Oulussa 29.12.1960.)

On selvää, että nykyisin vanhoillislestadiolaisessa puhetavassa käytetty sana armoneuvot on siirretty terkoittamaan seurakunnaassa kehiteltyjä normeja, erilaisia kieltoja ja velvoitteita, joiden katsotaan koskevan jokaista uskovaista ja olevan autuuden ehtoja. Kielto hankkia televisio, ehkäisykielto, kielto käydä elokuvissa, teatterissa, konsertissa, naisten ja tyttöjen ulkonäköön ja kaunistautumiseen liittyvät kiellot (kosmetiikka, korvakorut), kilpaurheilu, onnittleumaljan kohtottmisen kielto, jne.

Vaikuttaakin usein siltä, että vanhoillislestadiolaiset nuoret mieltävät kristittynä elämisen ja uskonelämän näiden normien noudattamisena. Kukaan nuuoremmasta polvesta ei näytä tuntevan käsiteen armoneuvo todellista kristinopillista sisältöä. Todettakoon vielä että seurakunna muuttuvia normeja ja kieltoja kristinoppi ei lainkaan tunne.

Armoneuvot-käsite rajana muihin uskontoihin

Luterilaisessa opetuksessa oppi armoneuvoista eli armonvälineistä on varsin keskeinen ydinkäsite myös opillisesti, suhteessa muiden uskontojen opetukseen. Se nimittäin erottaa uskonpuhdistuksen luterilaisuuden katolisuudesta sekä muista suuntauksista, joissa varmuus armosta saatettiin perustaa esimerkiksi ihmisessä olevaan hyvän pyrkimykseen, johonkin psykologiseen sisäiseen kokemukseen, tai vaikkapa psyykkisesti vaikuttavaan, suggestiiviseen joukkoelämykseen, vailla suoraa kosketusta Jumalan sanaan.

Keskustelu ja neuvonpito ovat tarpeellisia

Tarkoitukseni ei ole esittää, että kristitty voisi elää uskossaan kokonaan vailla yhteyttä seurakuntaan ja vailla vuorovaikutusta muiden kanssa. Sellaista äärimmäistä päätelmää ei yllä sanotusta ole mahdollistakaan tehdä. Kristitylle on varmasti hyväksi kuulla seurakunnassa, kuinka toiset kristityt kulkevat ja kuinka ymmärtävät hankalia eettisiä kysymyksiä. Voidaan jakaa kokemuksia, itse kunkin ”psalmeja”, kuten ennen sanottiin, ja voidaan neuvoa ja opastaa toinen toistaan. Elämässä nousee esiin uusia näkymiä, uusia ratkaistavia kysymyksiä. Niitä on hyvä Raamatun valossa pohtia yhdessä niillä työkaluilla, jotka meillä kristittyinä onkäytettävissämme. Näitä työkaluja ovat uskosta ja evankeliumista nouseva motiivi toimia kristillisen rakkauden mukaan, ”Kristuksen mielellä”, sekä sekä sydämestä nouseva ja järjellä ymmärettävä eettisyys, moraalinen asennoituminen. Kun nämä työkalut otetaan käyttöön eettisissä pohdinnoissa, toimitaan raamatullisesti (ja toivon mukaan vältetään ns. ylilyönnit, eli väärä vallankäyttö). Silloin myös suhde Raamatun kirjoituksiin säilyy raittiina.

SRK:n kielenkäyttö päälaellaan

Kuten tässä on todettu, esimerkkeinä sananjulistajat Laestadius, Havas ja toisaalta painavana ohjenuorana luterilaisen kirkkomme katekismus opettavat, että käsite armoneuvo l. armonväline tarkoittaa Jumalan sanaa, rippiä, kastetta ja ehtoollista. Armoneuvot tuovat Jeesuksen ristinkuoleman ja Jumalan armon ihmisen lähelle ja sekä synnyttävät uskon että vahvistavat sitä.

Armoneuvo-sanalle on siis varattu oma, sovittu ja rajattu merkityksensä. Siksi sitä ei pitäisi käyttää silloin, kun puhutaan esimerkiksi SRK:n kannanotoista ja käytännön elämäntapaan liittyvästä suosituksesta tai ohjeesta/kiellosta/käskystä. Nehän taas nykyään ymmärretään monesti autuuden ehtoina (valitettavasti), joten armoneuvon käsite on niissä käännetty päälaelleen.

Voidaan kysyä, onko mahdollisesti opillisen rappeutumisen merkki, kun näin keskeisen hengellisen käsiteen merkitys on katoamassa. Tämä asiaintila on seurausta siitä tapahtumaketjusta, joka käynnistyi 60-luvun asetelmassa papit – maallikot. Silloin kadotettiin valtaosa teologisesta asiantuntemuksesta. Sen jälkeen vallitsi pitkän aikaa ennakkoluuloinen suhtautuminen ammattimaiseen teologiaan. Tästä on seurannut  paljon ongelmia, johin en tässä yhteydessä puutu enempää.  Mutta ilman tätä vaihetta opillinen uskon perusteiden ymmärrys olisi voinut kehittyä suotuisammalla tavalla.

(Kirjoittaja: ”Verstaalla pohtija”)

*         *          *

Aiheesta lisää:

Pauli Vaarala, suviseurasaarna. Seuratkaat minua. Suviseurat Kuusamossa 1985.

Väinö Havas, Kasteen armo. Siionin Lähetyslehti, heinäkuu 1940.Luettavissa myös Mopin palstalta 

Jussi Vertanen: Herätysliikkeessä. Vantaan Lauri 20.5.2003. Haastateltavana nimetön vanhoillislestadiolainen ja puhuja Kyösti Haukipuro.

Väinö Havas, Saarna Oulun suurissa seuroissa 1934.

Laestadiuksen saarnat

Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta (Juho Kalliokoski)

Joona Korteniemi: Mitä evankeliumi on? Hulluinhuonelainen-blogi 6.2.2014.

Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta?

Jumalan sana – vanhoillislestadiolaisten hyljeksimä armonväline

Sivusta seurannut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

Leo Väyrynen: Kuuliaisuus Jumalan äänelle.  Päivämies 15/2010.

Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta?

”Oikea yksilön vapaus perustuu Jumalan sanaan”

Päivämies 29.7.2009, pääkirjoitus

Uskovaisen elämässä tulee usein eteen tilanteita, joiden äärellä hän huolestuneena kyselee: miten toimisin, että säilyisin Jumalan lapsena?

Jumala ei jätä lastaan vaikeiden kysymysten keskelle. Sydämellä oleva Pyhä Henki on uskovaisen kotiopettaja, ja Jumala neuvoo myös sanassaan ja antaa vastauksia valtakunnastaan, lastensa kautta.

Armoneuvot kuuluvat evankeliumin lisäksi terveelliseen Kristuksen oppiin. Apostoli kehottaa meitä neuvomaan toinen toisiamme.

Yksityisinä ihmisinä olemme vähän ymmärtäviä ja vikaan joutuvia, mutta Jumalan seurakunta on Raamatun mukaan ”totuuden patsas ja perustus”. Siellä ovat kaikki tiedon ja taidon aarteet. Kristuksen työ maan päällä jatkuu Pyhän Hengen työnä hänen seurakunnassaan Sen opetukseen meidän on turvallista yhtyä. Se on äiti, joka ruokkii ja hoitaa lapsiaan.

Yhteiskunnassamme korostuu sellainen vaatimus yksilön vapaudesta, joka ei sitoudu Jumalan sanaan. Ihminen pitää oikeutenaan itse päättää, mikä on oikein ja mikä väärin. Järkeen perustuvat käsitykset syrjäyttävät Raamatun opetuksen.

Elävään uskoon sisältyy kuitenkin keskeisesti kuuliaisuus Jumalan sanalle, sillä hoidettavan omantunnon äänelle ja Jumalan seurakunnalle. Usko opettaa painamaan alas järjen tuomia ajatuksia uskonasioista. Omat käsitykset ja kunnia saavat näkyä toisarvoisilta uskossa, Siionin rakkaudessa ja sen ymmärryksessä säilymisen rinnalla.

Omaan ymmärrykseen luottaminen voi saada kristityn luulemaan itseään Jumalan seurakuntaa viisaammaksi. Kuuliaisuuden kohde alkaa valikoitua itsekkäistä lähtökohdista: Jos Jumalan valtakunnan opetus sopii omiin ajatuksiin, se nähdään oikeana. Jos taas opetuksen äärellä on tingittävä omista käsityksistä, se nähdään ihmisten mielipiteenä.

On murheellista, jos esimerkiksi Siionissa huolta herättäneestä asiasta todetaan: ”Minä en näe siinä mitään pahaa”. Tällaisen käsityksen perusteena ei kestä se, että joku toinenkin on samaa mieltä. On tarpeen rukoilla kuuliaista mieltä.

Järjen tielle vie synti. Raamatun kehotus pitää usko ja hyvä omatunto on erityisen ajankohtainen. Uskonelämää hoidetaan syntien anteeksiantamuksen evankeliumilla. Armo on voima kuuliaisuuteen ja Jumalan sanan viitoittamaan elämään.

Jumala on luvannut siunata kuuliaiset lapsensa. Suurin siunaus on se, että varjeltuu lapsena Jumalan valtakunnassa ja pääsee Kristus-perustuksella taivaan kotiin.

(Pääkirjoituksen laatijan nimeä ei ilmoitettu.)

KOMMENTTEJA

Maalaispoika:

”Täytyy myöntää että viimeisen PM pääkirjoituksen jälkeen tuli tympeä olo. Toinen suuri hämmennnyksen aihe on siinä, kuka tästä kaikesta oikein vastaa? TM, vai kuka? Lukeeko pääkirjoitukset joku porukka, vai saako päätoimittaja julkaista mitä haluaa? Mikä on srk:n puheenjohtajan asema ja vastuu? Muutama kommentti nyt kuitenkin.

Pk:n taustalla heijastuu purkamaton 70 -luku ja opillisen käsitejärjestelmän hämminki. Tähän tilaan on jouduttu, kun teologia on mielletty ”järkeilyksi”. Osaamisen ja ymmärtämisen tilalle on tullut auktoriteetti, seurakunta, jota ei kukaan saa epäillä ja asettaa kyseenalaiseksi.

Surullista, miten vakava asia voi saastua.

Tottakai seurakunnalla on luterilaisessa kristinopissa keskeinen merkitys. Seurakunta on totuuden patsas ja perustus ja seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta, ja Kristuksen seurakunta on yksi ja yksimielinen jne.

Mutta kysytäämpä näin: mikä on seurakunnan perustus, mikä sen konstituoi, kuten teologiassa sanotaan. Ja vastaus on hyvin yksinkertainen: Jumalan sana ja sen käsitteestä nimen omaan evankeliumi. Evankeliumi tai tarkemmin puhdas evankeliumi ja vielä tarkemmin evankeliumin puhtaus on seurakuntaa määrittävä kriteeri. Ellei evankeliumi kuulu vapaana ja puhtaana, seurakunta ei ole läsnä (Asiaa katsotaan tässä julistuksen näkökulmasta. Toki paikalla voi olla uskovaisia kuulemassa ja heissä elää seurakunta)

Ja tämä periaate koskee kaikia kirkkoja, järjestöjä ja järjestelmiä, myös SRK:ta. Samalla sekunnilla, kun evankeliumin puhdas ymmärtäminen poistuu, poistuu myös valtakuntana olemisen legitimiteetti, kirjoittipa tai puhuipa sitten kuka tahansa. Ja viimeinen pääkirjoitus lähestyy nyt tätä rajaa.

Sitten on tietenkin vielä joukko aivan käytännöllisiä ongelmia, joihin kukaan ei koskaan ota kantaa eikä vastaa.

1. Mikä on seurakunnan päätöksen syntymisen prosessi
2. Ketkä prosessiin osallistuvat
3. Onko samanlaisen ymmärryksen syntyminen aina automaattista, jos ei ole, miten erimielisyydet ratkaistaan
4. Pitääkö päätös perustella, vai oletetaanko, että uskovaiset ovat automaattesesti samaa mieltä ”ilmoituksen” perusteella
5. Miten ymmärretään päätösten ala, jotta regimentit eivät mene sekaisin
6. Miten tulkitaan herätysliikkeen historiaa tämän asian käsitteellistämisen osalta
7. Mistä tiedetään, että viimeinen päätös on oikea, jos edellinen ei sitä ollut ja paljon muuta.

Jokainen huomaa jo tästä, miten huteralla pohjalla PK:n kuuliaisuuslogiikka on.

Lainaus:

”Jumala ei jätä lastaan vaikeiden kysymysten keskelle.”

Jumalan lapsella ei siis ole vaikeita asioita. Kaikki on selvää, kun niistä on kerran päätetty ja kanta on olemassa. Ei ole oikeastaan mitään, mitä ihmetellä ja etsiä. Tarvitaan vain kuuliaisuutta, tai tottelemista. Ajatus on kyllä täysin raamatullinen, mutta valitettavasti edustaa fariseusten kantaa.

Armoneuvoista puhutaan, mutta kukaan ei halua sanoa, mitä niillä tarkoitetaan. Missä merkityksessä ne kuuluvat evankeliumiin? Minä väitän, että eivät missään. Kyse on käsitteellisestä virheestä, jonka taustalla on Biblian vanha kieli.

Evankeliumin käsitteeseen ei kuulu mitään muuta, kuin pelkkää lahjaa, autuutta ja iloa Krisuksessa. Siihen ei yksinkertaisesti voi kukaan liittää mitään, kaikista vähiten mitään velvoittavaa tai pitämistä. Se, että evankeliumin uskominen vaikuttaa uskon kuuliaisuuden ja Jumalan armo opettaa, ovat kokonaan eri asioita. Ne liittyvät iloon ja uuden maailman avautumiseen Kristuksessa. Kaiken vaikuttaa uskossa läsnäoleva Kristus, ainoastaan, vain, yksin ja pelkästään Hän. Kaikki mikä tähän tulee päälle lisänä on syntiä.

Nyt vain on käynyt niin, että melkoinen määrä elämäntapaohjeita, jotka ovat pääosin 70 -luvun ajattelutavan seuraamuksia, ovat ottaneet ”armoneuvojen” paikan, ja niille vaaditaan sokea kuuliaisuutta ilman harkintaa (järkeilyä) epämääräisen kuuliaisuusfraseologian perusteella. Näin liuútaan hiljalleen lain alle.

Lainaus:

”Yhteiskunnassamme korostuu sellainen vaatimus yksilön vapaudesta, joka ei sitoudu Jumalan sanaan. Ihminen pitää oikeutenaan itse päättää, mikä on oikein ja mikä väärin. Järkeen perustuvat käsitykset syrjäyttävät Raamatun opetuksen.”

Kirjoittaja on täysin pihalla siitä luterilaisesta keskustelusta, joka liittyy sekä regimenttien että opin ja moraalin erottamiseen. Nyt vain syntyy sellainen paradoksi, että vaaditaan kuuliaisuutta sellaisille ainostaan ja vain järkeen perustuville opetuksille, jotka syrjäyttävät Jumalan sanan. Langetaan siis itse siihen kuoppaan, josta muita syytetään.

Lainaus:

”Omaan ymmärrykseen luottaminen voi saada kristityn luulemaan itseään Jumalan seurakuntaa viisaammaksi.”

Mitä mahtaisi apostoli Paavali ajatella tästä lauseesta, tai Luther, jotka molemmat joutuivat aikamoisessa puristuksessa kulkemaan omaa tietään ja olemaan kuuliaisia omantuntonsa äänelle, joka tietysti oli sidottu Jumalan sanaan. Mutta tämä varmuus vei heidät vastustamaan vallallaollutta hengellistä tulkintaa ja niitä organisaatioita, joiden varassa tulkinnat lepäsivät. Ja kuuliaisuuden vaatimus oli koko ajan hirmuinen.

Kysytäämpä nyt sitten näin: ajatteleeko päätoimittaja edustavansa pääkirjoituksen mielipiteillä Jumalan seurakuntaa? Minun mielestäni niin ei ole. En sano niin, että kaikki on väärin, mutta ajattelutapa ei lepää Kristus -kalliolla. Jääköön sitä osoittamaan viimeisen kappaleen lause:

Lainaus:

”Jumala on luvannut siunata kuuliaiset lapsensa.”

Mitä muuta tämä on kuin tekojen oppia. Jos olet…niin Jumala. Kristillinen ajatus kulkee toisin: Koska Jumala armossaan on tehnyt …. minäkin saan ja siksi haluan. Ensin on lahja, sitten ilo, sitten kiitollisuus ja sitten sydämen kuuliaisuus, mikä näkyy läpi elämä kestävänä taisteluna, joka puolestaan on joka päivä syvenevää synnin ja armon tuntemista.

Päätoimittajalle voi olla yllätys, että se VT:n kohta, johon tällä sitaatilla usein viitataan ei puhu tottelemisesta, vaan ”kuulemisesta”. Jumala siunaa ne jotka kuulevat. Siis sellaiset, joiden korvat, mielen, sydämen ja uskon hän on avannut. Jumala siunaa niitä, jotka ovat hänen lahjastaan osallisia. Tällä ei ole mitään tekemistä em. lainauksen opettaman sokean tottelemisen kanssa.

Luther sanoi muuten yhdessä saarnassaan tähän tapaan: Saatana on ovela. Kuin se huomaa valheensa tulleen paljastetuksi, se rupeaa heti saarnauttamaan yhteisestä rakkaudesta. ”

(Julkaistu Mopin palstalla 30.7.2009  mutta sittemmin sieltä poistettu.)

Päivämiehen päätoimittaja (?) ja useat  SRK:n puhujat käsittivät väärin kristinopin termin ”armoneuvo”

 

Kristinopin keskeisten peruskäsitteiden merkityksiä ei voida lähteä Päivämiehessä muokkaamaan mielivaltaisesti joksikin muuksi kuin miksi merkitys on kristinopissa määritelty. Sellainen johtaa nopeasti vakavaan harhaoppisuuteen.

Tässä tapauksessa lienee kyse tiedostamattomasta erehdyksestä, joka perustuu  asianomaisten totaaliseen asiantuntemattomuuteen, ei tietoisesta harhauttamisesta.

Oppi armoneuvoista eli armonvälineistä on keskeinen luterilaisessa tunnustuksessa. Vanhoissa kirjoituksissa esiintyy termi ”armoneuvot”, joilla on tarkoitettu samaa kuin nykykielen käsitteellä ”armonvälineet”. Laestadiuskin käytti sanaa armoneuvot juuri tässä kristinopillisessa, luterilaisessa merkityksessä.

Mitä sanalla armoneuvot eli armonvälineet siis tarkoitetaan?

Luterilaisen tunnustuksen mukaan usko syntyy Jumalan säätämien armonvälineiden avulla. Jumala vanhurskauttaa ihmisen armonvälineiden kautta. Armonvälineet eli armoneuvot ovat (1) Jumalan sana eli evankeliumi ja (2) sakramentit (kaste ja ehtoollinen). Meidät on jo kasteessa liitetty Kristukseen, Kristus on läsnä pyhässä ehtoollisessa, ja Hän tarjoaa armonsa sanassaan.

Jumalan Raamatussa säätämät katoamattomat armoneuvot ovat siis käsitteellisesti rajattu, opillinen termi.

Näin asia ymmärrettiin vanhoillislestadiolaisuudessakin vielä 1940-luvulla.  Kirkkoherra Väinö Havas määritteli armoneuvon käsitteen mm. v. 1940 elokuun Siionin Lähetyslehdessä:

”…Uskoamme vahvistaa myös Raamatussa lukemamme sana, kuulemamme yleinen evankeliumin saarna, ripissä julistettu synninpäästö ja Kristuksen ruumiin ja veren vastaanottaminen alttarin sakramentissa, ehtoollisen leivässä ja viinissä. Yksikään näistä armonneuvoista ei jouda tien oheen monien vihollisten piirittämän Kristityn elämässä. Me tarvitsemme ne kipeästi kaikki, sillä kamppailumme turmiovaltoja vastaan on tukahduttavan kuuma.”

Käsitteen merkityksen kiteytettynä voi tarkistaa kirkollisesta sanastosta ”Aamenesta öylättiin”.

Armonvälineet

”Luterilaisen kirkon uskon mukaan armonvälineet ovat välttämättömiä, jotta ihminen pelastuisi. Pyhä Henki suorittaa työnsä seurakunnassa Jumalan sanan ja sakramenttien välityksellä. Sen vuoksi Jumalan sanaa ja sakramentteja sanotaan armonvälineiksi.  Luterilaisen kirkon sakramentteja ovat kaste ja ehtoollinen.

Kirkon koko elämä helluntain jälkeen perustuu armonvälineiden varaan. Armonvälineiden kautta kirkko tuo ihmiset Kristuksen yhteyteen, niin että he pelastuvat synnin, kuoleman ja kadotuksen vallasta ja pääsevät osallisiksi pelastuksesta.

Armonvälineen luonne on myös ripillä ja pappisviralla, jotka Kristus asetti armon ja pelastuksen jakamisen välineiksi.”

Lue myös:

Aarno Haho: Kuuliaisuus tärkeämpi kuin omatunto

Topi Linjama: Olemmeko luterilaisia?

Opillinen harha puhujainkokouksissa 2007

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Usko ei aukea järjelle. OHO! Siioni.

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan

Jumalan sana – vanhoillislestadiolaisten hyljeksimä armonväline

Teologian tohtori Hanna Salomäki tutki väitöskirjassaan yhdeksään eri herätysliikkeeseen kuuluvien suomalaisten sitoutumista oman liikkeensä opetuksiin sekä jäsenten omakohtaista Raamatun lukemista.

Vanhoillislestadiolaiset osallistuvat aktiivisesti herätysliikkeensä hartaustilaisuuksiin. He myös osoittautuivat kaikkein yhtenäisimmäksi joukoksi, jonka jäsenet pitkälle jakavat liikkeensä arvot. 

Mielenkiintoinen tulos tämän lisäksi oli se, että vanhoillislestadiolaiset lukevat muihin verrattuna kaikkein vähiten Raamattua itsenäisesti. Omakohtainen Raamatun tuntemus jää monien kohdalla hämmästyttävän ohueksi.

Samaa ongelmaa on pohtinut myös Mopin palstalla sen moderaattori Moppaajasefu nuorten lestadiolaisten kohdalla. Hänen mukaansa lestadiolaisnuorten Raamatun tuntemus  on jäänyt ohueksi, huolimatta siitä että lapset ja nuoret osallistuvat pyhäkouluun, raamattuluokkaan ja seuroihin aktiivisesti.   

 Jostain syystä tilaisuuksiin osallistuminen ei ole lisännyt enempää Raamatun tuntemusta kuin omakohtaista kiinnostustakaan Jumalan sanan tutkimiseen itsenäisesti.

Vähäistä Raamatun lukua selittävät vanhoillislestadiolaisuuden opilliset käsitykset a)  armosta ja pelastuksesta (vain seurakunnassa fyysisesti läsnä ollen paikalla) , ja  b) Jumalan sanasta, eli ns.  jatkuvan ilmoituksen oppi.

 *    *     *

Kotimaa-lehden toimittaja oli kysellyt hengellisten kesäpäivien osallistujilta, minkä verran he lukevat Raamattua (Kotimaa 2.7.2009, 5). Tuolloin toimittajan huomiota kiinnitti se, että vanhoillislestadiolaiset eivät juurikaan sitä itse lue: ”harvemmin kuin kerran kuussa” tai ”silloin kun oikein ahdistaa”.

Tutkija, TT Hanna Salomäki on tehnyt saman havainnon tuoreessa väitöskirjassaan Herätysliikkeisiin sitoutuminen ja osallistuminen (2010): ”Raamattua lukivat aktiivisimmin Nokia Missioon kuuluvat: 68 % luki Raamattua päivittäin. Myös viidennen herätysliikkeen kannattajat olivat aktiivisia raamatunlukijoita.

Vanhoillislestadiolaisuuteen kiinteästi kuuluvista sen sijaan vain yksi prosentti luki Raamattua joka päivä, ja kolmasosa luki Raamattua harvemmin kuin kerran vuodessa.”

Salomäki keräsi tiedot kyselylomakkeella hengellisissä kesäjuhlissa, lestadiolaisten osalta Valkealan suviseuroissa 2007.

Tiesin tosin tämän vähättelevän suhtautumisen Raamatun lukemiseen ennestäänkin, koska omassa vl kotikasvatuksessa ei kannustettu itsenäiseen Pyhän Kirjan lukemiseen eikä elämään muutoinkaan kuulunut Raamattu eikä hartaudenharjoitus kotosalla. Vanhoillislestadiolaisuudessa kuuluu vain käydä seuroissa. Se on ainut asia jonka katsotaan pitävän ihmisen taivastiellä.  Sanan lukeminen itsenäisesti ei kuulu ainakaan nykyiseen vl-elämäntapaan.

Hanna Salomäen mukaan vanhoillislestadiolaisten vähäistä raamatunkäyttöä selittää liikkeen raamattukäsitys. Omaa raamatunlukemista tärkeämpää on seuroissa kuultava raamatunselittäminen. Uskon ei nähdä syntyvän itsenäisesti Raamattua lukiessa, vaan seurakunnan kokoontumisia pidetään tärkeässä asemassa.

Tulosta selittävät paremminkin a) vanhoillislestadiolaisuuden äärimmilleen konkreettisesti ymmärretty käsitys armosta ja pelastuksesta, ja b) liikkeessä omaksuttu käsitys Jumalan sanasta, eli ns.  jatkuvan ilmoituksen oppi.

Kuuloaistin välttämättömyys armossa ja pelastuksessa

Vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan, että syntien anteeksi saaminen ei voi tapahtua muulla tavoin kuin siten, että toinen vanhoillislestadiolainen ääneen lausuu syntien olevan anteeksi annetut Jeesuksen ristinkuolemassa, näillä sanoilla: ”Jeesuksen nimessä ja veressä synnit on anteeksi”. Tämän tulee lisäksi tapahtua niin, että kuulija sen fyysisesti kuulee omilla korvillaan.

Tätä saarnaajat tolkuttavat seuroissa ja tätä varten ihmiset menevät seuroihin (sen lisäksi, että kokoontuvat sosiaalisen yhdessäolon ja ystävien tapaamisen vuoksi).

Ja kun on Raamatusta luettu, että jolla korvat on, se kuulkoon, tämän sanamuodon on selitetty tarkoittavan, että uskovaksi tulemiseen ja anteeksi uskomiseen täytyy ehdottomasti fyysisesti kuuloaistin kautta kuulla sananjulistusta ja synninpäästön sanoja. Vain ja ainoastaan siten voi tulla uskovaiseksi ja elää uskovaisena.

Lukemisesta ei siis ole mitään apua ihmisen uskolle.

Lisäksi Jumalan sanan ja muiden hengellisten tekstien itsenäisen lukemisen merkistystä on horjutettu myös SRK:n julkaisutoimikunnan ja johtokunnan kolmisen vuotta sitten tekemällä päätöksellä, jossa kiellettiin vanhoillislestadiolaisuudessa käytettyjen em. synninpäästön sanojen  julkaiseminen SRK:n julkaisuissa. 

Hartauskirjoituksia ei siis saa enää päättää vakuutukseen, että kaikki synnit saa uskoa anteeksi annetuksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Syntien anteeksi antaminen on erittäin keskeinen asia vanhoillislestadio-laisuudessa. Tämä kieltopäätös on tietenkin vahvistanut entisestään puhujien asemaa, ja uskonelämän kollektiivisuutta, eli sitä että uskominen syntyy ja elää vain seuroissa puhujia kuuntelemalla ja siellä synnit anteeksi uskomalla.

Raamatun itsenäiselle lukemiselle ei ole näin jäänyt mitään funktiota yhteisössä pysymisen ja henkilökohtaisen uskonelämän kannalta, joten Raamatun lukeminen todennäköisesti vähenee vähenemistään lestadiolaisuudessa. 

Käsitys Jumalan sanasta: jatkuvan ilmoituksen oppi

Valkealan suviseuroissa pidetyssä puhujienkokouksessa (2007) tehtiin opillisesti käänteentekevä päätös. SRK:n silloisen johtokunnan jäsenen Juhani Uljaan alustuksen pohjalta päätettiin asettaa seurakunnan neuvot ja hoitotoimenpiteet Jumalan sanan veroiseen auktoriteettiasemaan.

 Tämä merkitsee käytännössä samanlaista opetusta kuin katolisessa kirkossa, siitä miten Jumalan sana ymmärretään. Seurakunnan piirissä syntynyt perimätieto on Vatikaanin tulkinnan mukaan verrattavissa Raamatun arvovaltaan (ns. jatkuvan ilmoituksen oppi).

Luterilaisessa kristinopissa sen sijaan ymmärretään, että Jumalan ilmoitus on päättynyt Kristukseen. Mitään uutta ilmoitusta ei ole eikä voi tulla. Toiseksi, Jumala on tehnyt tahtonsa tiettäväksi yksin Raamatussa.Raamatun ulkopuolisia perusteita, kuten perinnetapoja tai vastaavia tulkintaperiaatteita ei saa nostaa Jumalan sanan rinnalle. On pitäydyttävä apostoliseen sanaan (Joh. 17:20), ja Raamatun profeetalliseen sanaan (2. Piet. 1:19).

Koska vanhoillislestadiolaisuudessa uskotaan, että Jumala voi antaa uusia ilmoituksia uskovaisille ”seurakunnan neuvoina”, ei Raamatun lukeminen ole merkityksellistä, koska siitä ei voi nähdä mitä uutta seurakunta on nyt kehitellyt. Raamatusta tulee toisarvoinen. Se jää toiseksi.

Monet vl:t ovatkin itse kokeneet, että itsenäistä raamatunlukua ei ole rauhanyhdistyksellä suositeltu.  Omakohtaista raamatunlukemista on pidetty jopa haitallisena, koska yksin Raamattua lukeva saattaisi tulkita sitä väärin, vastoin yhteisön perinteisiä näkemyksiä.

Esimerkiksi Vuokko Ilola on kertonut: ”Varhaisnuoruudessani sain opetusta, että Raamattua ei kannata tavantallaajan lukea, sen lukeminen suorastaan kiellettiin. – –  Olin kuullut myös pelotteluja siitä, että se saisi helposti sekoamaan, jos sitä alkaa omin päin lukemaan.” 

Ei omakohtainen usko, vaan usko kollektiiviin

Vanhoillislestadiolaiset eivät itse  lue Raamattua eivätkä he näytä perehtyvän itsenäisesti muuhunkaan hengelliseen kirjallisuuteen tai kristinoppiin. Tämä kehitys on erikoista, koska heidän opetuksessaan toisaalta korostetaan ”omakohtaista uskoa”.

Miten usko voi olla omakohtainen, miten siitä voi kantaa itsenäisesti vastuuta, jos ei tunne Raamattua? Ilman omakohtaista tietoa kristinopin perusasioista ihminen voidaan harhauttaa monenlaisiin mielikuvitusoppeihin.

Monelle ulkopuoliselle on ollut hämmästyttävää havaita, että harva vanhoillislestadiolainen kykenee kertomaan ulkopuoliselle oman uskonliikkeen oppien perusteluja ja vielä harvempi näyttää tuntevan kristinopin peruskäsitteitä.

Vl puhujat usein itse lisäävät sekavuutta oudoilla tulkinnoillaan (esim. Aarno Haho: Kuuliaisuus on tärkeämpi kuin henkilökohtainen omatunto).

Usko oman  yhteisön erehtymättömyyteen, ulkopuolisten tuomitsemiseen helvettiin ja  normien noudattamiseen on kuitenkin vankka – se tuntuu olevan heille kaikki se, mitä he uskolla ylipäätään ymmärtävät. Eipä ihme, että usko näyttäytyy heille lähinnä  ”syntilistan” noudattamisena.

Keskitetty sananjulistus ja vähäinen Raamatun tuntemus vahvistavat erehtymättömyys-oppia ja mahdollistavat ajattelun kontrollin

Raamatun omakohtaista lukemisen puute on yksi vanhoillislestadiolaisuuden epäluterilaisista piirteistä.  Jokaisen kristityn omakohtainen perehtyminen Jumalan sanaan oli Lutherin keskeisenä ohjenuorana. Jumalan sanan tutkimista ei enää keskitetty sananjulistajille eikä kirkko-organisaatiolle.

Keskiajalla katolinen kirkko oli ominut oikeuden selittää Raamattua kansalle, koska se katsoi, ettei kansa voisi ymmärtää sitä oikein. Katolisessa kirkossa tavalliset ihmiset eivät itse kyenneetkään lukemaan Raamattua, sillä sitä ei ollut saatavana kansankielellä.

Uskonpuhdistaja Luther aloitti Raamatun kääntämisen kansankielelle juuri siksi, että jokainen ihminen voisi lukea Jumalan sanaa ja perehtyä siihen aivan itse.

Tästä syystä luterilaisen kirkon piirissä käynnistettiiin Raamatun käännösten lisäksi myös kaikille kansankerroksille suunnattu kansanopetus!

Vanhoillislestadiolaisuudessa noudatetaan katolisen kirkon mallin mukaista keskitetyn Sanan selityksen ja samalla keskitetyn vallan periaatetta. Opetus otetaan vastaan vain rauhanyhdistyksen saarnaajilta, mutta tavallinen uskovaisen ei ole tarpeen Raamattua tutkia itsenäisesti. Eikä tapana ole myöskään tehdä siitä kysymyksiä puhujille.

Näin estetään tehokkaasti avoin hengellisyyteen liittyvä keskustelu ja mahdollinen kritiikki liikkeen opetuksia ja julistajia kohtaan. Joku itsenäisesti Raamattua tutkiva saattaisikin alkaa kyseenalaistaa liikkeen tulkintoja.

Samanlainen käytäntö on tiettävästi Jehovan todistajilla. Heidän uskoaan ja ajatteluaan ohjataan Amerikasta lehtien ja Raamatun tutkimisoppaiden avulla. Itsenäinen Raamatun lukeminen ei ole suositeltavaa.

Mielenkiintoista onkin, että juuri näiden kahden liikkeen piirissä, jehovalaisuudessa ja vanhoillislestadiolisuudessa, ihmiset ovat kokeneet eniten hengellistä painostusta ja väkivaltaa (Kukkula 2007, Ruoho 2010). Mielivaltaiset opintulkinnat ja kiellot  ovat mahdollisia, kun liikkeen jäsenet eivät itse tunne Jumalan sanaa eivätkä kristinoppia.

Heillä ei ole valmiuksia arvioida itsenäisesti, onko opetus Raamatun mukaista.

Itse olen kristittynä ymmärtänyt ja kokenut, että Raamattu on jokaiselle yksityiselle kristitylle  Jumalan henkilökohtaisen kohtaamisen väline. Jumalan sana ei sisällä ainoastaan viestin, eli sanoman Jumalasta ja pelastuksesta, vaan itse Jumala on Hänen sanassaan kohdattavissa. Jumala on läsnä sanassaan, Jumalan sana on Lutherin mukaan yksi armonvälineistä. Näin luterilainen kristinoppi opettaa. Sanalla on aivan keskeinen merkitys kristityksi tulemisessaja krisittynä elämisessä.

Näin Jumalan sanan merkitys ymmärrettiin  myös lestadiolaisuudessa, tiettävästi ainakin vielä 1920-40-luvulla.

Jumala käyttää sanaa välineenään ja sanan kautta Pyhä Henki luo yhteyden ihmiseen ja pitää sitä yllä (Matt 4:4; Joh 6:63,68; 17:20). Sana on perustava armonväline. Sana tiedottaa, sana pelastaa ja sana luo yhteyden. Sana vakuuttaa syntien anteeksiantamuksesta. Kun ihminen luottaa tähän sanaan, hän on pelastettu. (Tunnustuskirjat.)

Jos ihminen ei ole tekemisissä Raamatun sanan kanssa henkilökohtaisesti, hänellä on vain välillinen yhteys Jumalaan, liikkeensä ”esipappien” kautta.

Kohtaamme siis Jumalan välittömästi lukiessamme itse Raamattua – mutta miksi vanhoillislestadiolaiset mitätöivät tämän kohtaamisen? Onko sellainen suhde lainkaan isä-lapsi –suhde, jos lapsi on tekemisissä Isän kanssa vain liikkeensä johtohahmojen välityksellä?

(Ent. vl)

*     *     *

Kukkula, T. 2007. Mikä tekee uskonnosta painostavan? Tutkimus uskonnollisen painostuksen kokemuksesta kokijan näkökulmasta. Pro gradu –tutkielma, Uskontotiede, Kulttuurien tutkimuksen laitos, Turun yliopisto.

Ruoho, A. 2010. Päästä meidät pelosta: Hengellinen väkivalta uskonnollisissa yhteisöissä. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto.

Kommentti

SRK:n epäluterilainen opetus Jumalan sanasta

Heikko side kirjoitettuun Jumalan sanaan on luonnollinen seuraus vanhoillislestadiolaisuuteen kehittyneestä omintakeisesta opista. Vanhoillislestadiolaisuuden ja luterilaisen kirkon opillinen eroavaisuus perustuu pohjimmiltaan perustavalla tavalla eroavaan käsitykseen  Jumalan sanasta.

Luterilainen käsitys Jumalan sanasta lähtee siitä että Jumala on ilmoittanut tahtonsa Raamatussa. Sen lisäksi ei ole odotettavissa uusia ”ilmoituksia”, eli kyse on ”päättyneestä ilmoituksesta”.  Siten Raamattu on uskon perusta, eikä sen rinnalle ole mahdollista ottaa muita ”tiedonlähteitä”. Luterilainen käsitys Jumalan sanasta seuraa Lutherin muotoilemaa sola scriptura (”=yksin kirjoituksista”) -ajatusta. Uskon ylin ohje on yksin Raamattu.

SRK:n opettama käsitys Jumalan sanasta perustuu päinvastaiseen ajatukseen: ajatukseen ns. ”jatkuvasta ilmoituksesta”. Siten kristitty ei voikaan luottaa siihen, mitä hän itse Raamatusta lukee, vaan hänen täytyy seurata, mitä uusia ilmoituksia seurakunnassa saadaan. Näin Raamatusta on tullut käytännössä toisarvoinen uskonelämän kannalta.

SRK-opissa onkin lanseerattu viimeisen 30 vuoden kuluessa ns. seurakunnan neuvot -käsite. Sillä tarkoitetaan liikkeen johtoelimissä laadittuja linjauksia ja päätöksiä, joilla on normitettu uskovaisten elämää. Osoituksena tästä siirtymästä voidaan pitää esimerkiksi Juhani Uljaan lausuntoa, jossa hän asettaa seurakunnan neuvot ja hoitotoimenpiteet Jumalan sanan veroiseen auktoriteettiasemaan:

”Jos ylimpänä ohjeena pidetään Raamattua ja Jumalan sanaa ilman seurakuntaäidin hoitoa, niin joudutaan pian ulos Jumalan seurakunnasta.”

(Juhani Uljas 2007 puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa; oli tuolloin vielä SRK:n johtokunnan jäsen.)

Myös katolisen kirkon opetus, mormonien oppi, eräät kristinuskon karismaattiset suuntaukset (ja islamin jotkin suuntaukset) lähtevät siitä, että Jumala lähettää jatkuvasti ilmoituksia ihmisille.

(Kapu)

Lue myös: Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta

SRK kieltänyt synninpäästön julkaisemisen tekstissä

Hakomaja: Oppi välimiehen välimiehestä

Vanhoillislestadiolaisuuden johto kontrolloi Raamattuun perehtymistä – sallittua vain SRK:n valvonnassa

Ns. Espoon tapaus

”Kurinpitoon pettynyt” kirjoitti:

On masentavaa, että pienikin ”poikkeama” keskusjärjestön eli SRK:n määrittelemästä käytännöstä tulkitaan SRK:ssa ja paikallisessa rauhanyhdistyksessä nopeasti joksikin ”vaaralliseksi eriseuraksi”.

Yksi tunnettu esimerkki valvonnasta ja kurinpidosta on Espoon tapaus. Espoossa eräät vanhoillislestadiolaiset halusivat kokoontua toistensa kodeissa keskenään vapaasti ilman varsinaisia virallisia ”seuroja” – ihan vain tutkimaan Raamattua ja keskustelemaan siitä.

He kuuluivat hieman vanhempaan sukupolveen, jonka lapsuudessa ei SRK ollut vielä luonut massiivista lapsi- ja nuorisotyötä, joka nykyisin kattaa lapsen koko lapsuuden alle kouluikäisestä aikuisuuteen saakka. Esimerkiksi nykyisiä koululaisten raamattuluokkia siis ollut rauhanyhdistyksellä tarjolla heidän lapsuudessan.

He pyysvät kokoontumisiin mukaan tueksi ja ohjaajaksi vanhoillislestadiolaisen papin Seppo Särkiniemen.

Eipä aikaakaan, kun kokoontumiset käskettiin lopettaa. Käskijä oli Espoon rauhanyhdistyksen johtohenkilöitä vahvistuksenaan keskusyhdistyksen ”hoitomies” Oulusta.

Raamatun tutkimisesta ja siitä keskustelemisesta kiinnostuneet uskovaiset kutsuttiin ”hoitokokoukseen” kurinpidollisia toimenpiteitä varten.

Meille luettiin 17-kohtainen syytekirjelmä, jonka pääkohta oli syytös eriseuran valmistelusta. Kaikki pakotettiin tekemään henkilökohtainen julkirippi eli julkinen synnintunnustus ja anteeksipyyntö koko lestadiolaisseurakunnan edessä – syynä halu lukea ja tutkia Raamattua.

Tämä ei voinut olla oikein. Liikkeemme on kaikkein ankarin omia jäseniään kohtaan. Henkilökohtainen painostus ja uhkan kokeminen ei ole harvinaista.”

Suomi24-keskustelupalsta, 12.7.2009

Muutos tulossa?

Nuoressa VL-perheessä luettiin Lasten Raamattua Kaleva-lehden pyynnöstä

– – (Katkelma Kalevassa julkaistusta haastattelusta)

Oululaisten Riikka-Maria ja Samuli Saukkosen perheessä on luettu viime viikkoina Suomen lasten Raamattua Kalevan pyynnöstä. Sen kertomukset ovat lapsille Rilla, 10, Beata, 8, Huugo-Uljas, 5, ja Miljabella, 2, tuttuja, koska kristillinen usko on oleellinen osa perheen jokapäiväistä elämää.

”Me käydään pyhäkoulussa melkein joka sunnuntai”, Huugo-Uljas uskoutuu

Saukkoset ovat usein lukeneet rinnan kahta eri Raamatun-käännöstä, nyt käytössä olevaa ja sen edeltäjää, ja vertailleet tarinoita. ”Mielestäni tämä kirja muodostaa niille hyvän jatkumon”, Riikka-Maria kommentoi.

Parhaiten kirja on äidin mukaan uponnut Rillaan ja Beataan, joille osa tarinoista on kertautunut myös koulun uskonnonopetuksessa. Silti pieni Miljabellakin on jaksanut hyvin olla mukana luennassa.

Teksti imaisee

”Sellainen, joka ei halua lukea Raamattua, voisi aivan yleissivistyksen vuoksi lukea tämän”, Riikka-Maria naputtaa sormillaan kirjan kanteen. ”Jos ajatellaan, että Raamattu on kirja, joka on voimakkaimmin vaikuttanut länsimaiseen kulttuuriin, niin silti se on meiltä monelta kokonaan lukematta.”

”Esimerkiksi Vanha testamentti”, Rilla kiirehtii kommentoimaan. ”Se on tosi kiinnostava. Siinä on monta semmosta jännittävää tarinaa. Tässä kirjassa ei kyllä ihan kaikkia ole, mutta tärkeimmät. Osa tarinoista on kyllä aika raakojakin, mutta tähän niitä ei pantu kun tämähän on lasten Raamattu.”

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana Riikka-Mariaa ilahduttaa se, että kokoelmaan on otettu monia eri kirjallisuudenlajeja. Myös medialukutaidon oppikirjana Heinämäen ja Rönnsin teoksella olisi hänen mukaansa sijansa.

”Kirja on tehty aika kiinnostavasti. Kun mun piti lukea vaan yksi luku, luinkin vaikka kuinka pitkälle”, Rilla selvittää.

Kieli ja tarinat ovat lasten mielestä ymmärrettäviä. Vaikka kerronta on huumorin värittämää, ei Heinimäki Riikka-Marian mukaan ole sortunut kuitenkaan kikkailemaan kepeydellä, vaikka houkutus on ollut ilmeisen suuri.

Rilla ja Beata kehuvat voivansa suositella kirjaa luokkakavereille. Pienemmillä voi olla vaikea ymmärtää esimerkiksi mitä huppelilla tarkoitetaan, tytöt sen sijaan pohtivat.

Golgata pelottaa

Christel Rönnsin kuvitus on lumonnut koko Saukkosen perheen. ”Kuvitus ei kuitenkaan vie tarinalta huomiota”, Riikka-Maria Saukkonen huomauttaa.

Rillan opettaja on kertonut, ettei saanut lapsena lukea Raamattua, koska siinä oli niin raakoja kuvia. Suomen lasten Raamatussa on vain yksi kuva, joka Rillasta on jotenkin hankala: se on luvussa Golgata. Siitä tulee niin surullinen olo.

”Näissä kuvissa on käytetty pehmeitä värejä”, hän analysoi. ”Esimerkiksi se, missä Jeesus makaa ristillä, niin siinä on tosi rauhallisia ja pehmeitä värejä. Se ei oo ennää niin hirviän pelottava.”

Toden totta! Aikuinen huomaa katsovansa kuvaa uusin silmin. Ruskealla piirretyt ruumiit ja ristit eivät enää nouse kuvassa niin määräävään asemaan. Enemmän sijaa saa vaaleanpunainen lämmin valo, joka sulkee tuomitut syliinsä.

Delila tekstailee

Erityisen innolla Saukkosen lapset kommentoivat anakronismeja eli Raamatun kertomusten ajalle vieraita asioita, joita kuvittaja on sirotellut piirroksiin. Voimamies Simson, kadehdittavassa bodarivartalossaan, föönaa seitsemää lettiään hiustenkuivaajalla samaan aikaa, kun Delila näppäilee tekstiviestiä. Mooseksella on erämaaretkellä jalassaan crocsit ja Job koettaa selvitä vastoinkäymisistä pistämällä poskeensa Sisu-pastillin.

Huugo-Uljas etsii kuvan Nooan arkista, jonne jonottavalla pingviinillä on vyötäisillään pelastusrengas, ja hihittää.

Anakronismit herisyttävät lapsilta lisää ideoita. ”Kun Kain sai Jumalalta sen merkin niin se ois voinu siinä kuvassa olla tatska”, Rilla kertoo hoksanneensa.

*    *    *

Suomen lasten Raamattu. Jaakko Heinimäki, teksti, Christel Rönns, kuvitus. 296 s. Otava. Saatavana myös Elsa Saision lukemana äänikirjana.

Kaleva 18.6.2009 (Pia Kaitasuo)

*     *     *

Lue lisää:

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan

Aarno Haho: Kuuliaisuus tärkeämpi kuin omatunto 

Harhaoppia puhujienkokouksessa 2007

Herpert: Minkä nuori kieltää? Syntien sovituksen… vai elämäntapanormin?

Hulluinhuonelainen: Raamattu jäi toiseksi

Johannes Ijäs: Raamattu ei kulu vanhoillislestadiolaisten käsissä. Kotimaa24,  uutiset 28.11.2010.

Vuokko Ilola: “Sun ristis olkoon ainoa mun matkallain tienviittana.”

Juho Kalliokoski:  Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan?

Joona Korteniemi: Raamatun lukeminen ja rukous

Risto Leppänen ja Martti Nissinen: Raamattunäkemykset ja homoseksuaalisuus

Topi Linjama: Olemmeko luterilaisia?

Lirlies: Hitsi mä en jaksa uskooo

Maalaispoika: Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta? Kommentteja Päivämiehen “armoneuvot”-päääkirjoitukseen 29.7.2009.

Hanna Salomäki: Herätysliikkeisiin sitoutuminen ja osallistuminen. Jyväskylän yliopisto, 2010.

Hanna Salomäki: Kirkko ei kykene puuttumaan SRK:n rippioppeihin

Hanna Salomäki: Vanhoillislestadiolaisten näkemykset erittäin yhtenäisiä

Moppaajasefu: Oheneva raamattutietämys. Mopin palsta 27.11.2010.

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden – suuri syntyvyys ei kasvata jäsenmäärää

Säde: Onko omakohtainen usko itse asiassa tabu?

Tunnetko Raamattua. Minä lähdin pois -blogi.

Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta

Vanh.lest. ateisti: Vanhoillislestadiolainen ateisti:  Jumalan terve!

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa