Avainsana-arkisto: avainten valta

Harhaoppien valtakunta?

SRK:n virallinen lehti Päivämies otti taannoin kantaa  vl-yhteisöä puhuttaneeseen hoitokokousaikaan 1970- 80-luvuilla.  Tekstissä SRK ensimmäistä kertaa virallisesti ja julkisesti tunnusti hoitokokousten aikaan opetettujen oppien harhaoppisuuden.  Edesmennyt pj. Erkki Reinikainen on tämän toki myöntänyt aikaisemminkin, mutta hän ei ennen tätä kirjoitusta saanut SRK:n työvaliokuntaa virallisesti taakseen.

Mikä sitten sai SRK:n opin ajautumaan 70-luvulla niin pahasti harhaan, että selviä Raamatun vastaisia oppeja ja selkeitä harhaoppeja pidettiin Jumalan sanana, hengen johdatuksena?

Oliko harhaoppeja ollut jo aikaisemminkin, nekö harhauttivat kuuliaisen seurakunnan opilliseen pimeyteen? Lue koko artikkeli…


1 kommentti

Kategoria(t): 1800-luku, 1900-luku, 1970-luku, 1980-luku, avainten valta, eriseura, hajaannukset, harhaoppi, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, kilvoittelu, kristinoppi, kuuliaisuus, lähihistoria, lestadiolaisuuden suunnat, opilliset kysymykset, Paavali, pelastus, Raamattu, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, seurakunta, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, syntien anteeksiantamus, totteleminen, tuomitseminen, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys

Conservative Laestadians in Oulu

Dr. Edward Dutton, a British anthropologist and journalist, lives in Oulu in northern Finland and is married to a Finnish Lutheran priest. He has met Conservative Laestadians and spoken with them about their faith and rules. He visited Oulun rauhanyhdistys and published his sightings and experiences in the magazine 65 Degrees North.

*    *    *

Conservative Laestadians: Separate or not Separate?

Every expatriate in Oulu has heard of ”the Laestadians”. Many locals seem to describe them as a sinister religious sect whose members have enormous families, are against television, alcohol and woman priests and in which women – who don’t wear make-up or ear-rings – fulfil traditional home-making roles. But what are Oulu’s Laestadians really like?

I went to their regular Wednesday night meeting to find out.

Ten Child Families

The first thing that hits you at the ”Peace Society House’” on Professorintie near Oulu Polytechnic is how young everybody is and how many people there are. There must have been around three hundred people arriving for the 7pm at meeting of Oulu’s ”Conservative Laestadians” (which is what Finns mean when they say ”Laestadians”). Almost nobody appeared to be over the age of thirty and there were numerous teenagers. There were then a few who appeared to be in their sixties.

According to one Laestadian man I spoke to, ”This is because, as you probably know, we are against contraception because of what the Bible says so we tend to have very large families.”

This is certainly true. According to sociologist Leena Pesalä, the average Laestadian family has ten children with the most she came across in her research being a brood of twenty-one. Laestadians often marry as young as eighteen and, with the large families, presumably most who are married with children were at home looking after them.

Stylish without Makeup

Many of the stereo-types about Laestadians appeared to be true. None of the numerous young woman wore make-up or ear-rings and, most obviously, none of them had dyed hair which meant that there were a lot of girls with the supposedly typical western Finnish hair colour which one former member of a Laestadian splinter group Rauhansana referred to as ”the colour of the road”.

One young, female Laestadian I spoke to said that she did not wear make-up ”because I want to be like the other believers. It’s just a personal thing. But there is a way in which we have our own culture and beliefs and we want to be separate . . . but also not separate.”

One of the most striking things about this young woman – and everybody else there – was how well and how fashionably they dressed. Almost all the Laestadians seemed to have the latest fashions, hair-cuts straight from Hollywood movie stars, hair they’d obviously put a lot of time and effort into and the woman often wore lots of necklaces, perhaps because ear-rings are forbidden by the group.

There can’t be that many highly conservative religious meetings in which young, male ”believers” – as they termed themselves – walk in dressed like gangster rappers or the woman look like they’ve been to a beauty salon . . . without the make-up.

Often, conservative Christians tend not to smoke, citing verses in the Bible where it says, ”Your body is a temple of the Lord” but not so with the Laestadians. Many smoked outside before the meeting and went back outside to smoke after it had finished.

One male Laestadian summed this up saying, ”The Bible says that alcohol is not allowed. But it is says nothing about smoking. And maybe you know that we don’t drink alcohol, so maybe that’s why we smoke”. They stubbed out as the meeting started.

Largest Revival Group

Laestadians are the largest revival group within the Finnish Lutheran Church. They were founded by Swedish priest Lars Laestadius (1800 – 1861). While he was inspecting congregations in Lapland in 1844 he met a Sami woman called Milla Clementsdottir and through his relationship with her he experienced a kind of religious awakening. He began to preach and his views influenced first the Samis in Sweden and then spread to Finland and Norway. His was a highly conservative interpretation of Lutheranism, returning to traditional belief and rejecting liberal strains of thought.

The group draws a strong distinction between themselves and others whom they mostly expect to go to Hell. Laestadius also encouraged people to stop drinking in order to commit themselves to Christ and Conservative Lestadians argue that, ”In many localities, the revival movement caused complete changes in ways of life, drunks repented, the tavern keepers closed their bars . . .”

The movement also spread due to popularity of Temperance Movements and by the end of Laestadius’ life it was as far south as Oulu.

This group split into three main movements at the end of the nineteenth century – Conservative Laestadians are by far the largest group, then there is the First Born and finally Rauhan Sana. The Laestadians have about 110,000 members worldwide of which about 100,000 are in Finland, with the rest in Norway Sweden and the USA. Of these Finnish Laestadians, seventy-five percent are ”Conservative Lestadians”. The Conservative Lestadians are highly conservative in theological terms believing in Biblical inerrancy and that the Bible can only be revealed through a learned mediator.

One becomes a member by confessing ones sins to another Laestadian. Members I spoke to referred to themselves as ”Laestadians” or ”believers” in contrast to the other Laestadian groups. The other groups are more liberal. However, the debate over women priests in Oulu has been particularly fierce because of the refusal of a Rauhan Sana priest to work with his female colleague.

English Problems

The meeting itself was, basically, a half hour sermon by a Conservative Laestadian priest after which almost everybody left to go and have coffee while a few remained to sing Bible verses. It was after the meeting that I got talking to some Laestadians. The group is known to be quite educated but it was hard to find anybody that spoke English. This was because, according to those I spoke to, ”We don’t have television so I suppose we don’t learn English. There can be sex and violence on television.”

Despite their conservatism, the Laestadians seemed to be very friendly and willing to talk to me. Finnish friends had predicted that they would ”stare’” and ignore me as an ”unbeliever”. This did not happen at all.

Heaven for the Finns

Another idea about Laestadians is that they believe that all non-Laestadians go to Hell which would make Heaven a primarily Finnish-speaking domain.

Members I spoke to denied this saying ”only God can know who is a Christian” and ”people are saved if they have confessed their sins to a believer”. But ”believer’” did seem to mean ”Laestadian”.

Also, one young woman felt that Laestadianism was successful because, ”It is the work of God that there are so many Laestadians. The Bible says that in the End Times ’God’s hand will be over the Nordic Lands’.”

One Conservative Laestadian, originally from Jakobstad, said that sone of the stereotypes about them are plain wrong, ”Of course we are allowed to use washing machines!” he said, ”But it is true, I think, that we were told to shop at Prisma rather than the other supermarkets.”

Negative Ideas

However, many very negative ideas about Laestadians persist amongst Oulu people.

One teacher told me about a mother who forbade her children to play with non-Laestadians ”or you won’t be welcome home for dinner”. In general, Laestadians are seen as ”separate” not having much to do with non-members.

Almost all the Laestadians were slim with one Oulu resident commenting that, ”that’s because they don’t get enough food at home!” Many Oulu people were also convinced that the Laestadians were popular because, ”they stop Finns from drinking and Finns have a problem with alcohol” as one elderly man put it.

There are also numerous blogs by ex-Laestadians accusing the group of brainwashing and psychological abuse, including threats of being shunned by family friends if you disobey Laestadian rules.

But Oulu’s Conservative Laestadians certainly weren’t the unfriendly cult I’d be led to expect they’d be.

65 Degrees on North; 22 August 2007.

*    *    *

Please be free to give your comments here or by e-mail: verkosto@luukku.com.

*   *    *

Dr. Edward Dutton on tullut tunnetuksi  Suomessakin antropologina hänen julkaistuaan analyysin suomalaisuudesta: The Finnuit – Finnish Culture and the Religion of Uniqueness. Hän vertaa teoksessa suomalaisia ja arvomaailmaamme grönlantilaisten kultuuriin. Molemmilla kansoilla on Duttonin mukaan ollut vaikeuksia sopeutua moderniin elämäntapaan. Tämä ilmenee muun muassa uskonnollisuutena, nostalgisena menneisyyden haikailuna, runsaana alkoholinkäyttönä ja suurina itsemurhalukuina.

Uskonnollisuus näkyy Duttonin mukaan siinä, että sekä Suomessa että Grönlannissa on vahvoja kristillisiä herätysliikkeitä. Yhtäältä herätysliikkeet heijastavat luterilaisen synnintunnon ja häpeän nostattamaa vertaisryhmän tarvetta, toisaalta ne ilmentävät vastareaktiota perinteistä identiteettiä uhkaaviin yhteiskunnallisiin muutoksiin. Hänen käsityksensä mukaan sekä Suomessa että Grönlannissa kristinuskoon on sekoittunut myös pakanallista mystiikkaa, jossa on šamanistisia piirteitä.

Lue lisää:

Edward Dutton 2007:  A Shared Pre-Christian Past? Contemporary Finnish Baptism in Light of Greenlandic Naming Rituals.

Halla: I was brainwashed into raging Laestadian beliefs

Tutkija: Suomi on kuin laimennettu Grönlanti. Helsingin Sanomat  15.9.2009.

Tutkimus: Luonnontieteilijät ovat yhteiskuntatieteilijöitä älykkäämpiä. Kotimaa24 1.3.2014.

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden

2 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, avainten valta, ehkäisykielto, eristäminen, eroaminen uskosta, forbidden things, get rid of, hajaannukset, heaven, helvetti, hengellinen väkivalta, historia, in English, irrottautuminen yhteisöstä, kadotus, kasvatus, kiellot, kontrollointi, kulttuurikiellot, laestadian, laestadianism, lapset, Lars Levi Laestadius, lestadiolaisuuden suunnat, lisääntyminen, meikkaaminen, nettikeskustelu, normit, norms, nuoret, painostaminen, pelastus, perhe, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, secession, seurakunta, seurakuntaoppi, seurat, sin, suurperhe, synnit, taivas, televisiokielto, tuomitseminen, ulossulkeminen, uskon jättäminen, vallankäyttö, väestönkasvu, väkivalta, yhteisöllisyys

Helevettiin menöö että heilahtaa

”Eikö olis kuulkaa kolkkoa, jos luterilaisen kirkon pappi ajattelis sun kohdalla ehtoollista jakaessaan, että tämä seurakuntalainen se ei ookkaan pelastuvien joukossa. Tai jos pappi ajattelis sun lastas kastaissaan, että tämän perheen lapset ne kasvatetaan suoraan kadotukseen.

Miltäs tuntuis, jos sun oman seurakunnan pappi julistais jossain pienes porukas, että sinä ja se koko muu seurakuntalaisten joukko siellä kirkon penkissä ette ookkaan oikeita uskovaisia.

Taidat ajatella, ettei tällaisia pappeja ookkaan, kai niistä olis tehty kantelu ja ne olis erotettu pappisvirasta. Jos joku kehtais opettaa, että anteeksannon avaimet ja oikee uskovaisuus on välittyny Suomessa vaan pienelle porukalle, niin sehän ois räikeä lahkolainen harhaoppi!

Vähemmästäkin on pappeja pantu viralta. Mutta niin hullusti on kuulkaa asia, että nämä papit toimii aivan meijän silmien alla. Niitä on Suomessa sellaiset sata kappaletta, eikä piispat eväänsä lotkauta! Mikä tämän porukan nimi on? Se on vanhoillislestadiolaiset.

Mie juttelin tässä yhtenä päivänä vanhoillislestadiolaisen papin kans ja sain päähäni kysyä, että oonko mä sen mielestä tosiaan matkalla kadotukseen? Se kiemurteli aikansa ja yritti selittää, että hänen tehtävänsä on vain julistaa sanaa, ei tuomita.

– No se nyt on selevä, mä sanoin, mutta vastaa kysymykseen.

Se yritti vielä sitä vanhaa selitystä, että onhan kaikilla herätysliikkeillä omat opilliset korostuksensa. Mutta se selitys ny meni puhaltamalla nurin. Ykskään körttiläinen tai evankeelinen tai viidesläinen tai rukoilevainen ei täysis järjissänsä sanois, että pelekästään mun oman yhdistykseni porukka pelastuu. Niin ei sano helluntailaiset eikä vapaakirkollisetkaan.

Vanhoillislestadiolaiset on ainut porukka, joka kylymän rauhallisesti väittää, että niillä yksin on ainoa oikea usko ja Pyhä Henki ja pelastavan synninpäästön voi saada vain niiden joukossa.

Kun mä aikani sitä pappia kurkutin, se lopulta myönsi, että justiin noinhan se on. Hän ei voi pitää minua pelastettuna, jollen mä tee parannusta vanhoillislestadiolaisten uskovien porukassa. Niin se asia on hänelle opetettu ja sen opin hän on säilyttäny, vaikka on kirkon pappi.

Mä kiitin sitä rehellisyydestä ja totesin, että Luojan kiitos, mun pelastukseni ei oo sun luulojes varas. Kun Jeesus on mun puolestani ristiinnaulittu, mulle on yks lysti, miten joku harhaantunu pappi siitä ajattelee. Raamattu puhuu vaan yhdestä välimiehestä ihmisen ja Jumalan välillä, eikä sen nimi oo Lestadius.

Mutta sitä mä surkuttelin, että eikö susta ittestäs oo kamalaa jakaa sanaa ja sakramentteja tavalliselle kirkkorahvaalle ja ajatella, että helevettiin menöö koko porukka, että heilahtaa.

Kirkon sisällä asias on pysyny ihmeellisesti ulkonainen rauha, koska lestadiolaiset ei julista oppiansa muualla kun omas porukas, eikä ne tee varsinaista lähetystyötä. Kirkkoon ne sitoutuu maallisena organisaationa, mutta ne ei pidä sitä hengellisenä yhteisönä, joka pelastuu. Piispat ja koko papiskunta on niinku ne ei ois huomannu koko asiaa.

Mä ihimettelen, miten ne saa ittensä pideltyä, kun ne kumminkin on luvannu puolustaa vapaata ja ehdotonta evenkeliumia. Kyllä mä kauhistelen niitä pieniä seurakuntia, joihin tavallisten ihmisten pitää kastattaa, vihityttää ja siunauttaa perheenjäsenensä lestadiolaispapilla, kun muita ei oo tarjolla.

Miten kukaan voi saada rohkaisua hengelliseen hätäänsä papilta, joka pitää sen sielua kadotettuna? Miten nuori ihminen voi sellaisessa seurakunnassa käydä luterilaisen uskon mukaisen rippikoulun.

Kun mun äitini kuoli, niin pappi lohdutti mua sanomalla, että nosta silimäs tuon haudan yli ristiin ja luota jälleennäkemisen toivoon. Mutta miten mua vois lohduttaa sellanen pappi, joka sydämessään ajattelee, että sitä kohtaamista sun on turha odottaa?

Kuinka tähän hulluun tilanteeseen on Suomen kirkossa tultu? Miten sen vois ratkaista?

Minen tiedä, mulle tämä on rukouksen paikka. Mä haluan jättää Jumalan kätehen toivomuksen, että jokainen ihminen, joka turvautuu luterilaisen kirkon pappiin, sais kuulla täyttä ja väärentämätöntä evankeliumia, jossa ei tarvita muuta välimiestä ku Jeesus Kristus.

Jos yks pieni porukka uskooki omistavansa yksin Taivasten Valtakunnan avaimet, niin te voitte kaikes rauhas avata Raamatun. Sen selevä sana sanoo, että ovi on ollut auki jo 2000 vuotta.”

*     *     *    

Heli Karhumäki: Radio Dei 30.11.2007, litteroinnista saadaan kiittää ”Mikkiä”, Hakomajan arkisto.

Uusimpien tietojen mukaan vanhoillislestadiolaisia pappeja on kaikkiaan 140 (SRK:n ilmoitus 2010).

*     *      *

Hum. kand. Heli Karhumäki on kirkollisiin aiheisiin erikoistunut toimittaja ja tietokirjailija. Hän toimii Lapuan tuomiokirkkoseurakunnan tiedotussihteerinä sekä Kotimaa-lehden ja Radio Dein kolumnistina.

Lue lisää:

Topi Linjama: ”Vain me?”

Arkkipiispa Paarma ja vanhoillislestadiolaisuuden haaste kirkon ykseydelle

Olli Seppälä: ”Typistetyn evankeliumin kahleet tulee murtaa rakkaudella”.  (Kotimaassa 17.11.2011 julkaistua Heli Karhumäen kolumnia koskeva uutinen.) Kotimaa24 18.11.2011.

Santa 76:  Kultti vai kristinuskoa?

Rytkönen, Jussi: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. Olavi Voittosen ja Aimo Hautamäen haastattelu. Kotimaa 9.1.2008.

Tutkija Salomäki: Kirkko ei kykene puuttumaan SRK:n rippioppeihin 1

Piispa Seppo Häkkinen: Kirkko ei kykene puuttumaan SRK:n rippioppeihin 2

5 kommenttia

Kategoria(t): anteeksianto, armo, avainten valta, evankelis-luterilainen kirkko, evankeliumi, fundamentalismi, harhaoppi, helvetti, hengellinen väkivalta, hengellisyys, iankaikkinen elämä, Jumalan sana, kadotus, kirkko, kristinoppi, lakihengellisyys, leimaaminen, luterilaisuus, opilliset kysymykset, pelastus, perhe, retoriikka, rippikoulu, sananjulistajat, seurakunta, seurakuntaoppi, sielu, sielunhoito, syntien anteeksiantamus, syrjintä, taivas, tuomiopäivä, tuomitseminen, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys

Seurakuntaoppi, lyhyt oppimäärä torailun ja erehtymättömyyden historiaa

 Aina vain puhtaampaa tulee, kun yhä uudestaan puhdistetaan!

 KUVAT: Lestadiolaisuuden hajaannukset Suomessa 1848-1980 ; Euroopassa ja Amerikassa.

Harva tietää, että lestadiolainen herätysliike on osoittautunut yhdeksi kristinuskon riitaisimmista uskonnollisista liikkeistä. Se on hajaantunut 19:ään eri ryhmittymään, vaikka se on toiminut vasta runsaat 150 vuotta. Eri ryhmittymiä johtaneet /johtavat miehet eivät ole kyenneet neuvottelemaan sovinnosta. Lestadiolaisuus on hajaantunut sekä Euroopassa että Amerikassa suurempiin ja pienempiin ryhmiin, jotka tuomitsevat toisensa helvettiin.

Keskeinen syy hajaannuksiin on todennäköisesti liikkeessä omaksuttu seurakuntaoppi.

Moni kirkkomme pappikaan, puhumattakaan seurakuntalaisista ei ole perillä vanhoillislestadiolaisten seurakuntaopista. Lyhyesti sanoen, nykyisessä SRK-laisessa vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä ei pidetä kastettujen kirkkoon kuuluvien ihmisten joukkoa todellisina Jumalan seurakunnan jäseninä, jotka Jumalan armosta pelastuvat.

Niinpä vanhoillislestadiolaisuuden opetuksen mukaan lähes 90% kaikista Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenistä, piispoista ja papeista tavallisiin seurakuntalaisiin saakka, joutuu tuomituksi kadotukseen. Tätä mielipidettään vanhoillislestadiolaisuuden johtajat eivät kuitenkaan tuo mielellään suoraan julkisuudessa esiin, vaan turvautuvat diplomaattiseen sanojenpyörittelyyn. Omiensa keskuudessa he eivät jätä tätä käsitystään piiloon.

Vanhoillislestadiolaiset papit eivät piittaa siitä, että käsitys ei vastaa luterilaisen kristinopin eikä ev.-lut. kirkkomme opetusta seurakunnasta ja pelastuksesta. Vanhoillislestadiolaisuuden johto ei omien sanojensa mukaan mielellään edes puhuisi herätysliikkeen ja kirkon välisestä ”suhteesta”, koska he kokevat itse olevansa se ”oikea kirkko” ja ”kirkon ydin”.

Vain vanhoillislestadiolaisten oma ryhmä on heidän itsensä mielestä todellinen uskovien seurakunta evankelis-luterilaisen kirkkomme sisällä.

Viime aikoina kirkossa on kiinnitetty jonkin verran kriittistä huomiota SRK:n opettamaan seurakunta- ja pelastuskäsitykseen. Turun piispa Kari Mäkinen on huomauttanut vanhoillislestadiolaisuutta koskevassa haastattelussa: ”Kirkossa tulee edellyttää, että ne, jotka työskentelevät kirkossa, toimivat yhteisten pelisääntöjen ja yhteisen uskon tulkinnan pohjalta.” (Leppänen 2009.) Teologi Kari Kuula pohti SRK:n epäluterilaista opetusta kolumnissaan Kotimaa-lehdessä. 

Kesällä 2008 Espoon piispa Mikko Heikka kertoi julkisuudessa, että piispojen tarkoituksena on käydä opillisia keskusteluja vanhoillislestadiolaisen liikkeen edustajien kanssa. Toisaalta arkkipiispa ei Kotimaa-lehden haastattelussa näyttänyt edes tuntevan vl-liikkeen seurakuntaoppia (Kotimaa 2.7.2009).

 Seurakuntaoppi: SRK opettaa vl-nuorisolle ”maatuskamallista” kirkkohistoriaa

Vanhoillislestadiolaiset positioivat itsensä ainoana oikeana ja pelastuvana seurakuntana mallilla, joka on kuin perinteellinen venäläinen maatuskanukke.  Ainoat Jumalan armahtamat ja pelastetut, oikeat uskovaiset elävät tämän maatuskanuken ytimessä.

maatuska male

Tämä historiankäsitys opetetaan kaikille vanhoillislestadiolaisuuden piirissä kasvaville lapsille ja nuorille, jotka ovat SRK.n lapsi- ja nuorisotyön piirissä. SRK:n uskontokasvatuksen eri muotoihin osallistuu vuosittain yli 30 000 lasta ja nuorta.

 Historiallisessa perspektiivissä vanhoillislestadiolaiset katsovat edustavansa itse ainoana oikeana seurakuntana ”suoraan alenevassa polvessa” Jeesuksen opetuslapsia ja alkuseurakuntaa nykypäivän maailmassa ja ev.-lut. kirkossa. He katsovat, että heidän edustamansa oppi on kautta historian ollut  muuttumattomana olemassa ”kirkon ytimessä” , kuten SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittosella on tapana kuvata liikkeen asemaa.  

Todellisen uskovaisten seurakunnan maatuskanuken kerrostumia ymmärretään olevan ainakin kahdeksan.

1. Ensimmäinen eli uloin kerros: Kristikunnan alku oli alkuseurakunnassa ja sittemmin katolisessa kirkossa (tai ortodoksisessa, miten asian nyt ottaa, sillä nykylestadiolaiset hyväksyvät mielellään liikkeeseensä myös siihen haluavia ortodokseja). Toisin sanoen, nyky-vanhoillislestadiolaisten mukaan 1900-500 vuotta sitten ainakin osa katolilaisista/ortodokseista oli ”ainoassa oikeassa uskossa” ja pelastui.

2. Toinen kerros: katolisen kirkon sisällä tapahtui Euroopassa uudistus 1400-1500-luvulla, jolloin syntyivät protestanttiset kirkot. Yhtenä siinä syntyi luterilaisuus, joka oli vanhoillislestadiolaisten käsityksen mukaan syntyaikanaan ainoa oikea uskonryhmä. Tai ainakin jokin osa siitä. On jäänyt epäselväksi, miten SRK näkee silloiset muut protestanttiset ryhmittymät (nykyiset muut ryhmäthän ovat kadotukseen menossa).

3. Kolmas kerros: luterilaisen kirkon sisälle syntyi lestadiolainen herätys 1800-luvun puolivälissä, kun Laestadius alkoi pitää väkeviä saarnojaan Ruotsin Lapissa. Kun liike levisi Suomeen, Suomen kirkon sisällä alkoi kehittyä ainoa oikea tosiuskovaisten seurakunta. Tiedossa ei ole, mikä on vanhoillislestadiolaisten kanta siihen, mikä oli ennen lestadiolaisuutta eli uskonpuhdistuksesta 1800-luvulle saakka Suomessa eläneiden ihmisten kohtalo, kadotus vai taivas.

4. Neljäs kerros: lestadiolaisuus hajaantui 1800-luvun loppupuolelta alkaen erilaisiin pienryhmiin ja lopulta 1900-luvun alussa kolmeen pääryhmittymään, joista yksi oli vanhoillislestadiolaisuus. Nähtävästi niistä jokainen piti vain omaa ryhmittymäänsä ainoana oikeana uskona  – ainkaan sovintoa ei yrityksistä huolimatta saatu aikaan. Lestadiolaisjohtajat  torjuivat sovintoyritykset, joita silloin tällöin esiintyi.

5. Viides kerros: vanhoillislestadiolaisuuden sisällä syntyi hajaannus 1960-luvun alussa, jolloin 2/3 liikkeen teologeista lähti tai erotettiin. SRK-lestadiolaisuudesta tuli pääasiassa maallikkojohtoinen liike, joka edelleen piti vain itseään ainoana oikeana uskona.Maatuska male high

6. Kuudes kerros: Vuosina 1970-1986 SRK:n johtokunnan johdolla järjestettiin kaikissa Suomen rauhanyhdistyksissä likimain jokaista lestadiolaista  koskenut puhdistus hoitokokousten muodossa väärien henkien kitkemiseksi ainoasta oikeasta uskosta. Tuhansia tavallisia uskovaisia erotettiin tai jättäytyi pois liikkeestä ja heidät julistettiin kadotuksen lapsiksi. Erotetut eivät perustaneet uusia ryhmittymiä.

7. Seitsemäs kerros: nykyinen SRK-lestadiolaisuus pitää itseään ainoana oikeassa uskossa elävien tosiuskovaisten joukkona, Jumalan valtakuntana.

8.  Kahdeksas kerros: on huomattava, että vanhoillislestadiolaisten käsityksen mukaan eivät suinkaan edes kaikki nykyistä SRK-vanhoillislestadiolaista uskoa tunnustavatkaan pelastu iankaikkiselta kadotukselta. Koska kuitenkaan aivan kaikki vanhoillislestadiolaisetkaan eivät loppujen lopuksi olekaan tarpeeksi puhtaassa oikeassa uskossa.

Tämän ovat mm. Kotimaa-lehdessä todenneet SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen ja pääsihteeri Aimo Hautamäki 9.1.2008: ”Ei jokainen rauhanyhdistyksen jäsenkään ole ilman muuta niitä, jotka ovat kerran perillä taivaassa. Meidänkin keskuudessamme on valitettavasti paljon ihmisiä, joiden uskonasiat eivät ole kunnossa.”

Kuten malli osoittaa, vanhoillislestadiolaiset tarkastelevat maailmaa ja kristinuskon historiaa ihan vakavissaan tällaisien kansanomaisen itsekeskeisen ajattelun kautta, eli pelkästään omasta itsestään lähtien.

Asiallisesti katsottuna moinen epähistoriallinen lähestymistapa on tietenkin täyttä hölynpölyä.  Mutta SRK:n oman kirkkohistorian ja siihen kytketyn seurakuntaopin varsinainen tarkoitus ei olekaan antaa ihmisille luotettavaa ja oikeaa tietoa historiallisista ja hengellisistä kysymyksistä, vaan yksinomaan vahvistaa omaa jäsenistön uskomista ja sitoutumista liikkeeseen.

Omat jäsenet taas hyväksyvät minkä hyvänsä huu-haa-opetuksen, koska SRK-lestadiolaisuuden kulmakivi on juuri siinä, että  (1) seurakunta on ylin auktoriteetti uskon asioissa ja (2)  seurakunta on erehtymätön.

Tähän perustuu herätysliikkeen vallankäyttö ja jäsenten kyseenalaistamaton alistuminen vallankäytölle.  ”Seurakunnan neuvot” muodostetaan  SRK:n johtokunnassa ja puhujienkokouksissa. Ne ovat käytännössä suosituksia ja päätöksiä elämäntapaan liittyvistä asioista, eli kieltoja ja velvoitteita, joiden ei tarvitse suoraan perustua Jumalan sanaan. Ne tulee uskoa todeksi yksinomaan sillä perusteella, että ne on seurakunnan johto päättänyt (esimerkiksi puhujainkokous). Tässä suhteessa vanhoillislestadiolaisuus muistuttaa katolista kirkkoa, jossa paavilla on mahdollisuus antaa haluamiaan määräyksiä uskovaisten noudatettavaksi, ilman että niiden tarvitsee liittyä Raamattuun.  Samoin islamissa on Koraanin ulkopuolisia, vanhoja muistiinmerkittyjä perinnenormeja, joiden asemasta käydään kiihkeää keskustelua. Tiukkahenkisimmät vaativat niille Koraanin tasoista auktoriteettia, kun taas liberaalimmat imaamit pitävät niitä ehdonvallan kysymyksinä.

Kuulostaako tutulta?

Tavallisten rivi-vahoillislestadiolaisten ei tarvitse eikä oikeastaan kuulukaan itse perehtyä Raamattuun eikä kristinoppiin. Näin he pysyvät arvostelukyvyttöminä SRK:n puhujien opetuksen suhteen.

Parisen vuotta sitten julkistettiinkin varmuudeksi SRK:n virallinen linjaus Raamatun ja näiden seurakunnan neuvojen välisestä auktoriteettisuhteesta.

Raamattu enää ole ”uskon ainut ja ylin ohje”, kuten luterilaisittain on totuttu opettamaan. Vanhoillislestadiolainen maallikkosaarnaaja ja SRK:n johtokunnan jäsen Juhani Uljas piti puhujainkokouksessa 2007 alustuksen, jossa hän asetti seurakunnan neuvot ja SRK:n hoitotoimenpiteet Raamatun veroiseen auktoriteettiasemaan ja Raamatun niille alisteiseksi:

”Jos ylimpänä ohjeena pidetään Raamattua ja Jumalan sanaa ilmaa seurakuntaäidin hoitoa, niin joudutaan pian ulos Jumalan seurakunnasta.”

(Juhani Uljas suviseurojen yhteydessä 2007 Valkealassa pidetyssä puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa.)

Sitävastoin luterilainen käsitys löytyy yksiselitteisenä Tunnustuskirjoista. Yksimielisyyden ohjeessa sanotaan:

”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden Testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava.”

On tietenkin ongelmallista, että kirkkomme palveluksessa olevat vanhoillislestadiolaiset teologit opettavat  tätä ”maatuska-mallia”  pelastuksesta ja kristilisyydestä  ev.-lut. seurakunnissa,  toimiessaan sielunhoitajina ja seurakunnan paimenina.

Huom. Yllläolevassa maatuska-mallissa on sivuutettu lestadiolaisen herätysliikkeen hajaannukset muissa Pohjoismaissa ja Amerikan mantereella (ks. Talonen 2001). Kaikkiaan lestadiolaiset ovat pirstoutuneet pariksikymmeneksi erilliseksi ryhmittymäksi, joista useimmat tuomitsevat toisensa kadotukseen.


Lestadiolaisuuden hajaantumisherkkyydelle on annettu monia selityksiä: hengellis-opillisia, sosiologisia, käytännöllisiä, suorastaan arkisiakin. Tuiran seurakunnan edesmennyt kirkkoherra, rauhansanalainen Urpo Kuusniemi tulkitsi, että 1930-luvun hajaannuksia selitti inhimillinen kateus:

”Haara (rauhansanalaisuus) syntyi siitä, että joitakin lahjakkaita saarnamiehiä oli kutsuttu Amerikan seuroihin puhumaan toisten sitä kadehtiessa. Ja kun nämä menivät, heidät erotettiin”, Kuusniemi kirjoitti vuonna 1997.

Jouko Talonen näkee hajaantumisherkkyyden kärkisyyksi seurakuntaopin:

”Oppi uskovien yhteisöstä on luonut pohjaa hajaannuksille. Niissä ryhmissä, joissa on omaksuttu toiset pois sulkeva seurakuntakäsitys, ei voi yhdellä kertaa olla samalla paikkakunnalla kahta ´Jumalan valtakuntaa´. Tämä on luonut pysyvän alttiuden hajaannuskehitykselle.”

Toinen hajaantumisalttiutta lisäävä seikka on Talosen mukaan liikkeen leviäminen maantieteellisesti laajalle alueelle. Jo yli sata vuotta sitten, 1870-luvulle tultaessa lestadiolaisuus oli levinnyt maailmassa alueelle, jonka pohjoisin piste oli Hammerfest, eteläisin Hanko, itäisin Pietari ja läntisin Astorian kaupunki Tyynenmeren rannalla.

Samalla liike oli levinnyt eri kansojen piiriin, erilaisiin ympäristöihin ja kulttuureihin.  Kokonaisuutta yritti pitää kasassa lestadiolaisuuden näkyvin maallikkosaarnaaja Juhani Raattamaa, mutta tilanne repesi hänen hallinnastaan 1800-luvun viimeisinä vuosina.

”Tietysti hajaannuksissa on aina näkynyt sukupolvienkin vaihtelu”, Talonen arvioi.

Muutamia muitakin syitä on esitetty. Vuosi sitten edesmennyt vanhoillislestadiolainen Samuli Pentikäinen näki 1930-luvun hajaannuksen taustalla muiden muassa yhteiskunnallisia tekijöitä; pula-ajan, poliittisen radikalismin ja uskonnolliset hurmosliikkeet.

Lestadiolaisuudesta SRK:n toimeksiannosta tutkinut FT Seppo Lohi puolestaan on todennut, että suuriin ja pienempiin hajaannuksiin on liittynyt paljon myös puhtaasti psykologisia, johtajuuteen liittyviä syitä.

– Persoona, jolla on ääretön vallanhalu ja kunnianhimo, voi kerätä ympärilleen joukon, jolle erilleen lähtö sitten perustellaan opillisesti. Toinen mahdollisuus on, että ensiksi nousevat opilliset erimielisyydet ja sen pohjalta syntyvät suuntaukset, joille sitten löytyvät johtajat.

Lohi näkee, että hengellisessä liikkeessä johtajien on helppo perustella kannattajilleen ”teologisesti” se, miksi he eivät voi luovuttaa valtaansa.

– Ihmisten herkästi haavoittuvia omiatuntoja on helppo hallita, hän toteaa. – Avainten vallan väärinkäyttö on hirvittävä asia. (Mikkola 2007.)

Lestadiolaisuuden hajaannusalttiutta nimenomaan voimistaakin olennaisesti edellä mainittu avainten valta, jolla lestadiolaiset tarkoittavat yksittäisen lestadiolaisen  ihmisen oikeutta ja mahdollisuutta toisen ihmisen syntien anteeksiantamiseen ja myös anteeksiannon kieltämiseen. Tällä ajattelumallilla on ratkaiseva merkitys lestadiolaisuuden opissa ja arkikäytännössä seurakuntakuria myöten.

Sen avulla käytetäänkin tehokkaasti valtaa tavallisen uskovan asemaan ja oikeuteen kuulua liikkeeseen. Tämä vallankäyttö taas perustuu pohjimmiltaan lestadiolaisuudessa omaksuttuun ”välimiehen välimies” -oppiin.


Suomen lestadiolaisryhmissä ei ole muutamaan vuosikymmeneen ollut sanottavia repeämiä. Vuonna 1977 vanhoillislestadiolaisuudesta erkani kirkkoherra Paavo Sillanpään perustama ryhmä, joka jäi Suomessa pieneksi.

Samalla vuosikymmenellä vanhoillislestadiolaisuudessa elettiin vaikeita aikoja. Liikkeen päälinjan edustajien jälkeenpäin laatiman lunnehdinnan mukaan herätysliikeken toimintaa jäytivät toisaalta ”kuiva ja tuomitseva henki”, ja toisaalta liiallinen pehmeys syntejä kohtaan.

Julkista kohua aiheuttivat hoitokokoukset, joissa käsiteltiin paikallisten rauhanyhdistysten jäsenten sielun tilaa ja keskinäisiä välejä usein yömyöhään. Kokoukset olivat luonteeltaan hengellistä ja henkistä vallankäyttöä, jossa kuka hyvänsä saattoi joutua tuomituksi ja ulossuljetuksi. Hoitokokouksia on useasti verrattu kuulusteluihin. Kokousten vetäjät vaativat yksityisiä ihmisiä tekemään julkirippiä asioista, joihin nämä eivät olleet syyllistyneet, ja usein sellaisista asioista, joista ei edes kuulu julkirippiä vaatia. Kokouksista tehtiin kanteluja arkkipiispalle asti.


Tätä nykyä Suomen lestadiolaisuuden tila on aika rauhallinen. Joitakin kipukohtia silti on.
Esikoislestadiolaisuudessa kysymys Lapin vanhinten eli liikkeen Pohjois-Ruotsissa asuvan perinteisen hengellisen johdon asemasta jakaa Talosen mukaan yhä mieliä.

”Liikkeen pääsuunta on kuitenkin kasassa, vaikka sisäinen keskustelu on ollutkin viime vuosina voimakasta.”

Vanhoillislestadiolaisuudessa keskusteluilmapiiri on nyt Talosen mukaan vapautuneempi ja avoimempi kuin 1970-luvulla.

”Tiedotus on noussut tärkeäksi. Vaikka seurakuntaopista ei ole luovuttu, asian esittämiseen on tullut kohteliasta ja diplomaattista sävyä.”

Tällä hetkellä Talonen ei näe lestadiolaisessa herätysliikkeessä välittömiä aineksia uusiin hajaannuksiin. Jännitteitä voi kuitenkin olla latautumassa.

”Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuudessa on esiintynyt ääniä 1970-luvun hoitokokousten ongelmatilanteiden anteeksipyytämisestä. Tämä on herkkä asia, sillä se nostaa esille vaikean teologisen ongelman siitä, oliko liikettä 1970-luvulla johtamassa Pyhä Henki vai jokin muu henki?”

Vaikeampaa voi kuitenkin olla edessä: Ruotsin kirkossa työskentelevät vanhoillislestadiolaiset papit joutuvat jo aivan pian vastaamaan kysymykseen homo- ja lesboparien kirkollista siunaamista.

”Kysymys saattaa tulla ajankohtaiseksi meilläkin vaalikauden 2012-2016 kirkolliskokouksen jälkeen.
Suostuvatko SRK-vanhoilliset papit ’virkatyönä’ siunaamaan tai vihkimään miesparit ja naisparit kirkossa, on mielenkiintoinen asia.”

Vanhempi vanhoillislestadiolainen pappispolvi ei Talosen arvion mukaan siihen lähde.  Hän kuitenkin pohtii, voisivatko nuoremmat ja uratietoisemmat papit yllättää koko kirkon tässä asiassa. Talonen viittaa siihen, että nytkin vanhoillislestadiolaiset papit tekevät paikallisseurakunnissa yhteistyötä naispappien kanssa, vaikka itse herätysliike ei naisten pääsyä pappisvirkaan edelleenkään hyväksy.

”Haluttin tai ei, tämä kaksijakoinen asenne sisältää kyllä aikamoisen teologisen latauksen”, Talonen toteaa.

KALEVA 21.5.2006


 Ryhmittymä  Organisaatio  Kannatusarvio
 Vanhoillisuus  Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys (Oulu)                100 000
 Esikoislestadiolaiset  Esikoislestadiolaisuus ry. (Lahti)                    10 000
Rauhan Sanan ryhmä Lähetysyhdistys Rauhan Sana (Oulu); Laestadianernas fridsföreningars förbund (Pietarsaari)             7 000
 Uusiheräys  Uusiheräys ry (Oulu)             3 000
Elämän Sanan ryhmä Laestadius-seura (Laestadiolaisten pappien
ryhmä veljespiiri)
 Sillanpääläisyys  Suomen vanhoillislestadiolainen rauhanyhdistys         ei tiedossa
 Leeviläiset  ei tiedossa                                70
Steniläiset Hämeenseudun Vanha-Laestadiolais Kristillinen
yhdistys ry.
 Kontiolaiset                                  20

Lähde:  Kaleva 21.5.2006


Että te keskinäisen rakkauden pidätte – mutta kuinkas sitten kävikään?

Seppo Lohi 2008. Oppiriidat hajottivat lestadiolaisuuden 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Teologia.fi 7.4.2008.

Leppänen, M. 2009. Turun piispa Kari Mäkinen Suviseuroissa ensimmäistä kertaa. Haastattelu, Suviseuratiedotus 26.6.2009.

Lestadiolaisuus. Wikipedia. http://fi.wikipedia.org/wiki/Lestadiolaisuus

Hakomaja: Lestadiolaisuus on hajaantunut usein

Pekka Mikkola: Väärin tehty (Seppo Lohen haastattelu). Kaleva 18.11.2007.

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

Rytkönen, J. 2007: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. Kotimaa 9.1.2008.

Pelastuvatko muut kuin vanhoillislestadiolaiset? 

Teologi Kari Kuulan blogikirjoitus Kotimaan nettisivulla:


Talonen, J.2001.  Lestadiolaisuuden hajaannukset. Suomen teologinen instituutti. Iustitia 14 (2001).

SRK:n tie 60-luvulta hoitokokouksiin

VL-liikkeen opilliset tulkinnat herättävät kysymyksiä

Wikipedia: Vanhoillislestadiolaisuuden kritiikki

Kirsi Nevalainen 2005.  Vanhoillislestadiolaisuuden vuoden 1934 hajaannus Rauhan Sana -lehden tulkitsemana 1935–1950.  Kirkkohistorian pro gradu –tutkielma. Joensuu: Joensuun yliopisto, teologinen tiedekunta.

6 kommenttia

Kategoria(t): 1800-luku, 1900-luku, 1970-luku, 1980-luku, avainten valta, erehtymättömyys, eriseura, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, fundamentalismi, hajaannukset, harhaoppi, historia, hoitokokoukset, johtajat, kirkko, kristinoppi, lähihistoria, lestadiolaisuuden suunnat, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, normit, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, pelot, pietismi, puhujat, Raamatun tulkinta, retoriikka, sananjulistajat, seurakunta, seurakuntaoppi, syntien anteeksiantamus, syrjintä, tulevaisuus, tuomitseminen, tutkimus, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys