Avainsana-arkisto: ban of music

”Huumausaineesta” hyväksytyksi 30 vuodessa


Kuvassa Ranuan kristillisen opiston kuoro ja orkesteri 2009. (Kuva Juho Kuha.)

Ruukin suviseurojen yhteydessä vuonna 1971 vanhoillis-lestadiolaisuudessa keskusteltiin suhtautumisesta musiikin esittämiseen ja kuuntelemiseen. Tuolloin järjestettiin vl-kanttoreiden, musiikinopettajien ja musiikista kiinnostuneiden sekä SRK:n johtokunnan yhteinen erityinen neuvonpito. Neuvonpidossa todettiin, että ”kuorossa laulaminen on sellaista huumausainetta, joka vie uskon ja hyvän omantunnon”. 

Neuvonpidolla valmisteltiin kieltoja, jotka tulivat voimaan vuoden kuluttua, kun Pudasjärven suviseurojen yhteydessä puhujien-kokous päätti, että mm. kirkkokuoro on synti. Keskustelussa oli ilmeisesti esiintynyt myös toiveita maltillisemmasta linjasta, mutta se jyrättiin. Tähän viittaa kannanoton lausuma, että hallitsevaa torjuvaa ja tiukkaa linjaa olivat jotkut kritisoineet lakihenkisenä.

Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 2006 musiikkiin suhtauduttiin Päivämiehen artikkelissa  ja sen pääkirjoituksessa  sekä SRK:n järjestämässä neuvonpidossa jokseenkin yhtä torjuvasti kuin 1970-luvun alussa.

“… onkin nähty hyväksi, että uskovainen karttaa konsertteja – niin kuulijoina kuin esittäjinäkin – silloin kun ne eivät kuulu koulunkäyntiin, opiskeluun tai työhön ja kun ne turmelevat omaa tai lastemme uskonelämää. Toisenlainen menettely tuottaa kristittyjen keskuudessa murhetta.

Kirkkokonserttienkin suhteen olemme kriittisiä edellämainituista syistä. Myös kuoroissa laulamista on haluttu kotisiioneissa tarkastella uskossa varjeltumisen ja Siionin rakkauden vaalimisen näkökulmasta.” (Päivämies, syyskuu 2006.)

Vuoden 2006 tiukennusyritys jäi kuitenkin lopulta yritykseksi. Sitä moitittiin vl-muusikkopiireissä melko avoimesti kelvottomaksi ja ihmiset eivät vain yksinkertaisesti noudata sitä. 2000-luvulle tullessa vl-muusikot ovatkin voineet harjoittaa ammattiaan vapaammin.

Lisäksi kuuntelemisen osalta valvonta on käynyt tosiasiassa mahdottomaksi musiikin jakelun siirryttyä  nettiin ja henkilökohtaisiin kannettaviin laitteisiin. Niinsanotun ”maailmallisen musiikin” harrastamisesta ei jää enää kiinni.

Kieltoja lievennetty kaikessa hiljaisuudessa

Puhujienkokouksen päätöstä vuodelta 1972 ei ole koskaan kumottu, mutta on ilmeistä, että se ei enää velvoita luopumaan esiintyvän taitelijan ammatista eikä kuoroharrastuksestakaan. Muusikoita ei enää painosteta rauhanyhdistyksellä. He saavat tehdä rauhassa työtään.

Eri taidemuodoista teatteria ja oopperaa pidetään  yhä edelleen syntinä, mutta kuoroharrastus on vapautettu ”syntilistalta”. Se on itse asiassa esim. opistoissa nostettu uudelleen arvoonsa, joka sillä lestadiolaisuudessa aikanaan oli, 1930-40-luvulla.

Nykyisin vanhoillislestadiolaisten kuorotoiminta on yleistä sekä omissa kuoroissa että ev.lut. seurakunnissa.  Vl-uskovaisia toimii myös kuorojen johtajina ja esiintyvinä ammattimuusikkoina. Jotkut ovat saavuttaneet taiteilijoina huomattavaa arvostusta ja tulleet tunnetuiksi. Vl-uskovaisten omat kuorot ovat tuottaneet paljon myös äänitteitä.

Nykyisin ooppera lienee edelleen synnillistä, mutta kuorot ja kuorojen konsertteihin osallistuminen sallitaan. Ilmeisesti myös klassisen musiikin konsertit on vapautettu syntilistalta.

Musiikkipäätösten hiljainen ”unohtaminen” on vain yksi havainnollinen esimerkki käytännöstä, jolla uskovaisten elämää kontrolloidaan mielivaltaisesti. Aikanaan virallisesti päätettyä kieltoa ei reilusti ja avoimesti kumota, mutta enää vain ei  puututa  siitä lipsumiseen samalla ankaruudella kuin aikaisemmin.

Sama prosessi on parhaillaan käynnissä televisio- ja ehkäisykiellon osalta.

Menettely on omiaan herättämään sisäistä hämmennystä. Yhä edelleen voi kuulla myös kireitä kannanottoja. Ilmeisesti vastuunkantajat odottavat että aika hoitaa ongelmalliset lähihistorian päätökset.

Puhujat joutuvat usein ratkaisemaan sallitun ja kielletyn rajoja epäselväksi käyneessä tilanteessa. Heille on noussut joissakin tapauksissa kiusaus ajella kaksilla vankkureilla, eli pitää kiinni siitä että tietyt tekemiset ovat syntiä,   ja kuitenkin  löysäillä joidenkin yksittäisten henkilöiden kohdalla. Tällaiset ratkaisut heärttävät tietenkin paljon kysymyksiä, kuten esimerkiksi nimim. Jemima kertoi Mopin palstalla:

”Sellainen asia harmittaa mua kovasti, että monet sellaiset puhujaveljet, jotka ovat esittäytyneet meikäläisyydessä virallisen kannan edustajiksi esim. elämätapa-asioissa, niin he ovat yksityisissä keskusteluissa tiukan paikan tullen ”löysänneet kravattiaan” joittenki asioitten kohdalla. Esim. eräs palstoillakin nimeään tunnetuksi saanut puhujaveli on sanonut korvakoruista ”kyllähän se niin on, etteivät ne ole syntiä”. Ja eräs tunnettu puhuja”kööri” on antanut eräälle muusikolle luvan järjestää konsertteja, noin niinku yksityisessä audienssissa. [Puhujat] ovat ilmaisseet konserttien olevan heidän mielestään ihan ookoo tän kys. muusikon kohdalla.” (Jemima Mopin palstalla 12.12.2009.)

Musiikkikieltoja valmisteltiin yli vuoden ajan

Seurakuntavanhinten ja puhujain kokous käsitteli musiikkikysymystä 1971 Ruukin suviseurojen yhteydessä alustavasti ja seuraavan kerran 1972 Pudasjärven suviseuroissa. Musiikkiin suhtautumista pidettiin ”arkana ja ajankohtaisena” kysymyksenä.

Ruukin kokousta oli valmisteltu ennakkoon julkaisemalla Päivämiehessä SRK:n johtokunnan kannanotto “Televisio ja konsertit kristityn näkökannalta” (Päivämies 2.6.1971). Ruukissa pidettyjen kokousten tuloksena todettiin kategorisesti, että kuoroharrastus ei uskovaiselle sovi, ei edes  kirkkokuoroharrastus.

Konserteissa käyminen on myös synti. Erikseen synniksi osoitettiin oopperan harrastaminen.

Pudasjärven suviseuroissa 1972 puhujainkokous teki lopulta virallisen päätöksen, jonka mukaan kuorolaulu ja esiintyvänä taitelijana toimiminen ovat molemmat syntiä. Näiden suhteen ryhdyttiin heti myös kurinpitotoimenpiteisiin yksityisten henkilöiden tasolla.

Tuolloin moni musiikin ammattilainen joutui vakavaan tilanteeseen: luopuako omasta ammatista kokonaan, muokatako siitä jollain lailla ”sopiva” siirtymällä pelkästään opetustyöhön, vai kieltääkö usko. Seurasi paljon henkilökohtaista ahdistusta, vaikeita ratkaisuja ja surullisia ihmissuhteiden katkeamisia, joista kärsineet jäivät monessa tapauksessa täysin yksin.

Mutta nyt, kun vapaammat tuulet puhaltavat, kukaan ei tunnu piittaavan niiden ihmisten kohtalosta, jotka aikoinaan ottivat musiikkikiellot todesta ja luopuivat kuorostaan tai peräti musiikista ammattina. Tai joutuivat tuhoamaan ”syntiseksi” leimatun sävellyksensä. Tai niistä jotka murheellisina jättivät rauhanyhdistyksen, koska vuosikymmenien opiskelun ja jatkuvaa harjoittelua vaativasta ammatista luopuminen oli käytännön mahdottomuus ja  tuntui kohtuuttomalta.

Monet luovat ja lahjakkaat ihmiset joutuivat kärsimään, täysin aiheettomasti.

Syyllisiä ovat puhujienkokouksen tietämättömät ja kulttuurisesti kapeakatseiset sanajulistajat. Heissä ole ollut miestä kantamaan vastuutaan edes nyt jälkenpäin. Se taho jonka nyt asiaan pitäisi NYT tarttua, on tietenkin vl liikkeessä päätöksiä tekevä taho eli SRK:n johtokunta.

1970-luvulla ammattiaan aloittelevien muusikoiden  olisi pitänyt syntyä vasta myöhemmin, kun herätysliikkeen syntikäsitys muutettiin.

Kukaan ei niistä uhreista enää puhu eikä edes tiedä. Silloiset päätösten tekijät tai SRK:n edustajat eivät ole esittäneet pahoitteluaan kärsimyksistä, joita päätös aikanaan heille epäoikeudenmukaisella tavalla aiheutti.  Kaiken tämän nähnyt vanhempi uskovainen tuntee itsensä vähintään hölmöksi.

Näitä virallisia SRK:n puhujainkokousten ja johtokunnan päätöksiä ei siis ole kumottu. Tästä huolimatta niitä ei kuitenkaan enää tarvitse noudattaa voidakseen olla vl-uskovainen.

Erehtymätön jumalanvaltakunta saattaa siis joskus erehtyä. Mutta erehdysten seuraamuksista ei nähtävästi kenenkään tarvitse piitata.

Liperin suviseurojen yhteydessä SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen korosti jumalanvaltakunnan absoluuttista erehtymättömyyttä.

Henkilökohtainen menestys muilla aloilla hyväksytään – miksi ei musiikissa? 

Ristiriitaista on,  että sillä jyrkkyydellä, jolla opin vartijat ovat torjuneet musiikin, he eivät ole koskaan puuttuneet muilla elämänalueilla ja ammattialoilla toimivien uskovaisten ammatinharjoittamisen ongelmiin. Henkilökohtaisen osaamisen ja menestyksen tuottamat saavutukset ovat julkisia myös politiikassa, talouselämässä ja julkisen hallinnon huipulla. Ne tuottavat yksityiselle ihmiselle mainetta ja kunniaa jopa enemmän kuin musiikkielämässä. ”Ihmiskunniaa” nostavat myös talousivuilla euroina julkistetut yrityskaupat, tilaukset ja sijoittajien voitot. Taloudelliset palkinnot ovat yrityselämässä lisäksi kokonaan eri maailmasta verrattuna musiikkialojen usein hyvin vaatimattomiin ansioihin.

On vaikea ymmärtää, mihin kristinopillisesti nojaudutaan, kun ankarimmat kiellot on päätetty kohdistaa  juuri musiikkialalle.

*   *    *

Päivämies-lehti julkaisi Ruukin suviseurojen jälkeen seikkaperäisen artikkelin  Kristitty ja taide (Päivämies 37, 8.9.1971). Tässä siitä musiikkia koskenut katkelma.

 

SRK 1971: ”Kirkkokuorossa laulaminen on vaarallinen silta maailmaan”

Päivämies 37, 8.9.1971

Musikaalisuutta ei ole lupa käyttää oman kunnian eikä epäjumalien hyväksi

Periaatteellisena näkemyksenä todettiin, että taiteellinenkin lahja on Jumalan lahja ja sitä sellaisenaan ei kukaan saa katsoa ylen. Kuitenkin tuli esille, että tätä lahjaa paljon käytetään väärin. Ei Jumala ole antanut näitä lahjojaan ihmiskunnian korottamiseksi, ei Jumala anna kunniaansa toisille eikä ylistystänsä epäjumalille. – –

TÄLLAINEN NEUVONPITO käytiin seurojen viimeisenä päivänä ja siihen oli kokoontunut niin runsaasti osanottajia, että osan oli etsittävä itselleen istumapaikka ikkunalaudalta.

Keskustelussa aikaisemmin oli tullut esille sellaisiakin ajatuksia, että Jumalan valtakuntaan olisi tullut jonkinlaisia kahleita ja laillisia määräyksiä tekemisistä ja tekemättä jättämisistä.

Heti alussa todettiin, että itse meissämme me ahtaalla olemme; Jumalan valtakunnassa ei ahdista eikä purista kun vain tunnon asiat ovat kunnossa. Neuvon, nuhteen ja opetuksen sanat ovat osa evankeliumia.

MITEN SITTEN käytämme Jumalan antamia lahjoja musiikin alalla? Toiminnan muodot sillä alalla ovat avartuneet.

Musiikista on tulemassa vaara joutua maailmanmielisyyteen.

Jumalanlapset arvostavat Jumalan lahjaa myös musiikin alalla, mutta sitä ei saa käyttää väärin. — Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua. — Musiikin taidossakaan ei ole varaa lähteä etsimään ihmiskiitosta, vaan mahdollisimman epäitsekästä Jumalan lahjojen käyttöä Jumalan kunniaksi.

Vapaaehtoisena harrastuksena kuoroissakin laulaminen, myös kirkkokuorossa, on osoittautunut monelle vaaralliseksi sillaksi maailmaan.

Yhteyden rakentaminen on kadottanut suolan, ja Jumalan valtakunnan rajat ovat alkaneet pimentyä. Viimeisen eriseuran aikana oli huomattava osa eriseuraan menneistä n.s. kirkkokuorolaisia. Laulettiin sydämet yhteen epäuskoisten kanssa. Jumala ei asu jaetussa sydämessä. Ei kukaan voi palvella kahta herraa.

”Solistina esiintyminen saa aikaan pahennusta”

TÄHÄNKIN OLISI lähtökohdaksi tehtävä kysymys-asettelu: etsinko siellä Jumalan kunniaa vai tämän maailman kunniaa. Eiköhän siellä pohjimmaisena tavoitteena ole tuoda esille itseään ja etsiä omaa kunniaa.

Osallistumisen turmiollisena seurauksena ei ole vain omantuntonsa turmeleminen, vaan siellä on vielä esimerkin vuoksi pahennukseksi monille muille.

Toisille tieto uskovaisen esiintymisestä jossakin tilaisuudessa tuo tervettä hätää sielun autuuden tähden, toisille se on houkutuksena osallistumiseen ja näin saa aikaan pahennusta.

Paavali sanoi, että hän ei lihaakaan söisi, jos tietäisi sen veljiä pahentaneen. Vaarat ovat perin moninaiset. Kannattaa siis pysyä erossa oman ja toisten sielujen autuuden tähden. Ei laulamisesta saa tulla epäjumalaa, se ei vie taivaaseen. Ei saa myös houkutella kanssaveljiä ja -sisaria sinne, missä pilkkaajat istuvat.

Tämä on sellaista huumausainetta, joka vie uskon ja hyvän omantunnon. Liiallinen kiintyminen taiteeseen saattaa tulla epäjumalaksi ja nousta evankeliumin edelle.

”Oopperat ovat ilveilyä”

ILMAN ENEMPÄÄ selitystä on selvä asia, että jumalanlapsen paikka ei ole oopperassa. Kokouksessa olikin syvä huoli, että jumalanlapset karttaisivat tällaisia tilaisuuksia.

Oopperat ovat suoranaista ilveilyä, johon usein sekoitetaan jumalisuuden kuva. Samasta suusta tulee kiitos ja kirous, miten voisi sellaiseen osallistua ja siihen yhtyä.

”Kuorot ja konsertit vievät sielun autuuden”

KUOROTOIMINTA on vapaaehtoisena musiikkiharrastuksena hyvin yleistä. On eri järjestöjen piirissä toimivia kuoroja, kirkkokuoroja ja vielä lapsikuoroja. Laulutaidon kehittämisen suhteen ne ovat hyviä ja monet näennäisesti ajanvietteenä vaarattoman näköisiä.

Mutta ajatellaanpa tilannetta. Kuorossa on suurin osa epäuskoisia laulajia, on laulettu sydämet yhteen. Monelle on käynyt niin, ettei ole jaksanut tunnustaa uskoaan ja vielä vähemmän saarnata kavereille parannusta. On joutunut jaetulle sydämelle.

Raamattu sanoo: Jumala ei asu jaetussa sydämessä, eikä kukaan voi palvella kahta herraa. Näin on vaarattoman tuntuisesta ajanvietteestä ollutkin mitä suurin vaara, on mennyt sielun autuus.

Kumpi on silloin parempi, säilyttää jumalanlapsen oikeus vai menettää se kallein aarre. Sielun autuus on kaikkein kallein asia, kaikki muu sen rinnalla on pelkkää roskaa.

KUOROT ESIINTYVÄT kaiken lisäksi erilaisissa konserteissa ja pitävät konsertteja. Eivät kaikki ole edes kirkkokonsertteja. Ulkonaisesti kaunista menoa, mutta puuttuu se eläväksi tekevä voima, Kristuksen evankeliumi.

Kun kuorossa on uskovaisia pitää moni kuoroon kuulumatonkin kristitty täysin oikeutettuna mennä konserttia kuuntelemaan ja saa siellä sielulleen kipuja; tunto tulee sairaaksi. Esiintymisellään on loukannut oman omantuntonsa ja vielä pahentanut monia muita.

Ei tarvinne kerrata, mitä Raamattu sanoo niille, jotka pahentavat yhden näistä vähimmistä, jotka uskovat Kristuksen nimen päälle. Sielunvihollisen eksytykset ovat niin ovelat ja kavalat, että jos taitaisi tapahtua, niin valitutkm eksytettäisiin.

Näitä asioita kannattaa tarkasti tutkia Jumalan sanan valossa. Vielä kannattaa tutkistella näitä Jumalanlasten kanssa keskustellen, että säilyttäisi uskon ja hyvän omantunnon. Paavali kirjoittaa Koi. 3:1—2: ”Jos te siis Kristuksen kanssa olette nousseet ylös, niin etsikäät niitä, jotka ylhäällä ovat, missä Kristus istuu Isän oikialla kädellä. Pyrkikäät niiden perään, jotka ylhäällä ovat ja ei niiden, Jotka maan päällä ovat”. – –

Loppusanat

KAIKISSA KOKOUKSISSA tuli esille voimallisesti se tosiasia, että kristityn elämä on todellista taistelua kehdosta hautaan asti.

Taistelu on jatkuvasti kiihtynyt ja edelleen kiihtyy. Syntielämä suojataan lailla. Onhan luonnollista, että sitä silloin tehdään ja joka ei siihen voi yhtyä hyvän omantuntonsa tähden, joutuu yhä suuremman painostuksen alaiseksi. Kristittyä pidetään ahdasmielisenä ja kehityksestä jäljessä olevana, nimityksiä löytyy toinen toistaan kummallisempia. Näin on kalkilla elämänaloilla, joten ei ole mitään aihetta asettaa toista vartiopaikkaa toista helpommaksi. Missään ei jaksa, ellei Jumala anna voimaa.

*    *    *

Päivämiehen artikkeli on julkaistiin kokonaisuudessaan aikoinaan ”Mopin palstalla” (palsta on lopetettu).

Lue lisää:

Lassi Hyvärinen: Lestadiolaisuuden vaikea kulttuurisuhde 

Puhujain- ja seurakuntavanhinten kokouksen päätös (Ruukki 1971), jossa kielletään kirkkokuoroissa ja muissa kuoroissa laulaminen, solistina esiintyminen ja oopperaharrastus sek varoitetaan kuvataiteilijan ja musiinkinopettajan ammateista.  Julk. Päivämies nro 37, 8.9.1971: “Kristitty ja taide”.

Televisiopäätös (Wikipedia)

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.

Musiikkikiellot: turvallisinta kuunnella turvallista musiikkia

Kaisu Innanen:  “Mitä ne oikein ajattelee?”: kulttuurikiellot  (Kaltio-lehdessä julkaistu artikkeli)

Jyrki Linjama: Kirkko-ooppera: säveltäjän puheenvuoro. 11.2.2010 Amfion.fi

Topi Linjaman analyysi: SRK vahvisti laulukirjauudistuksessa seurakunnan auktoriteettia

Mauri Kinnunen: Kipupisteet kohdattava avoimesti

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Speedy: “Olinko hölmö -?”

Sivusta seurannut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

Syntilista

Tampereen rauhanyhdistyksellä 10.3.1976

Mainokset

12 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, 2000-luku, elämäntapa, epäily, erehdys, erehtymättömyys, hengellinen väkivalta, johtokunta, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kannanotot, kiellot, kilvoittelu, konsertit, kontrollointi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lähihistoria, leimaaminen, manipulointi, musiikki, normit, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, Raamatun tulkinta, retoriikka, SRK ry., SRK:n johtokunta, synnit, syntilista, taide, teatteri, totteleminen, tuomitseminen, ulossulkeminen, vallankäyttö, vapaus, väkivalta

I left the Conservative Laestadian movement (in ten years)


KiellettyDVDOpas-S

Leaving the strict confines of Conservative Laestadianism can be a shock. 

A young woman who has abandoned her faith speaks of confusion at what happens next.

*    *    *

I can remember exactly how I felt on that day. The weather was very beautiful in Helsinki. I walked on the sunny street with my head held high, and smiled at people walking by. I felt incomprehensible joy.
     

It was me walking there, and nobody else. I was 25 years old, and it was my issue and nobody else’s what I was doing with my life and what I was thinking. The powerful feeling of liberation came from something that was very small, but which had great symbolic significance for me. I was wearing makeup for the first time in my life.
     
The feeling came back to me when I saw Kielletty hedelmä (“Forbidden Fruit”), a film by Dome Karukoski, which tells about the departure of two young girls from the Conservative Laestadian movement.
     
My own departure lasted ten years.
     
I grew up in a Conservative Laestadian family in North Ostrobothnia (Finland). Our everyday lives did not actually differ much from those of our non-Laestadian neighbours, except that we had no television, we did not run our lawn mowers in Sunday, and on Sundays we attended services with the other Laestadians of the village.
At the services speakers read the Bible and interpreted it. The sermon usually took an hour. Then we sang hymns and Songs of Zion. After the singing we got refreshments.
     
The lectures repeated that the Kingdom of God is a good and safe place to be. The “Kingdom of God” is a term with which the Laestadian community calls itself. The outside world is corrupt and insecure. We were warned not to establish very close relations with “people of the world” because they might jeopardise our faith. Losing one’s faith was the worst thing that could happen, because then you would go to hell.
     
Contrary to what some other children said, I never took hell very seriously. However, I did feel that losing the faith would be very sad. On the other hand, there were many advantages to living as a person with faith, the biggest of which was that you got to go to heaven.
     
It was a good idea to preserve the faith by staying away from alcohol, dancing, movies, competitive sport, makeup, hair dye, sex, and so on. There was no official list of things that were not appropriate for a person of faith, but I gradually learned from what adults were saying what the things were that I was expected to stay away from.
     
Abstinence was not especially difficult, when there were many people around you living the same way. I did not actually refuse anything, I simply stayed far away from things that did not apply to me. In retrospect I thought that the Laestadians largely visualised their faith on the basis of what they do not do.
     
At school I would have liked to go to dance lessons, but the physical education teacher guided the Laestadian girls to go for a walk. I saw this as self-evident.
     
The third and most important way to protect the faith was not use one’s own sense of reason. We were told that reason can take our faith away. If one’s reason or experiences conflict with faith, one needed to become humble and to see the blessings of the common line of the congregation.
     
At about the age of 15 I noticed that I had started to think differently from what had been taught.
     
For instance, I began to wonder why Laestadians would go to heaven and others would go to hell. I also wondered why I should not enjoy the music of Aretha Franklin. It seemed unlikely that God would appreciate only the classics.
     
However, it was very important for me not to hurt the feelings of any other Laestadian with my views. It was emphasised at services that those who violate the unity of the congregation act against God. This is why I shared my thoughts with very few people.
     
I tried to clarify to myself what the Laestadian way of life was based on. Other practices, such as total abstinence from alcohol, had emerged in the late 19th century. Negative views toward television and popular music, for instance, had come up in the 1950s and 1960s. The linkage of these practices with God, faith, and morality began to feel inconceivable to me. I wanted to distinguish between cultural habits and faith.
     
For me, faith meant Christian thoughts of how a person can experience redemption through faith. I thought that I could be a Laestadian as long as I believed that. Even in sermons it was emphasised that a desire for faith was enough.
     
At the same time I was quite knowledgeable that on the practical level it was not possible to separate practice from faith. If I were to go to a service with makeup on, my friends would be shocked. The makeup would communicate to the others that I am no longer a Laestadian.
     
As I did not want to leave the Laestadian community, I committed to observing practices that I felt were without foundation.
     
I was headed for a great conflict.
     
No open discussion had been held within the movement about the true significance of cultural practices, and it is not happening even now. Privately, Laestadians have many opinions about lifestyles, but according to the public Laestadian line, things like not having a television is a “fruit of the spirit”, or a sign that a person is a believer of the right kind.
     
It was emphasised at services that it is not about rules, but rather the fact that a Laestadian wants to operate in a certain way. I recall how I preferred to speak about desires, rather than rules. I was pained to read newspaper articles about things that Laestadians “were not allowed to do”. The question was about what I wanted to do or to choose!
     
But whose desire was it really all about?
     
I was not asked what I wanted, or what I felt was important. For instance, the negative stance on birth control was taken in the late 1960s at a meeting of preachers, where only men were present.
     
I knew already at the age of 13 that I did not want to be the mother of a big family. It was not until I was over the age of 20 that I said out loud that I cannot stand the idea of a big family. My friends answered that “you can’t know in advance what it will be like”.
     
I was supposed to simply trust that God would give me exactly the right number of children, even if I did not use birth control.
     
I knew that my mind could not handle such an experiment. I simply did not want to become pregnant reluctantly. My thoughts did not find resonance, because they resounded with the voice of reason, not that of faith.
     
Some felt that faith is that people are encouraged to push their reason aside in big matters. For me rejecting reason would have been an abandonment of my own psyche.
     
I was not ready to bend at all in the birth control question, or to hide my opinions. The security of the Laestadian community began to turn into insecurity.
     
At the age of 25 I decided to leave the community. it was the most honest and most sustainable solution.
     
However, the most difficult days were still ahead. Leaving Laestadianism takes place by telling about it to one’s family and friends. I had the words of the father of my friend in my mind: “For one’s own child to leave the faith is worse than the child’s death.”
     
I could not cause such great sorrow to people close to me without going into a state of protective shock. Emotionally numb, I told my family and my friends: “I no longer have the faith.”
     
I will never forget those moments. I remember the expressions on the people’s faces, the silence, the first words.
     
My decision briefly shook the basic sense of security of people close to me. A few of them were also in shock.
     
It is a few years since the event, and I have good relations with my family. My decision nevertheless raises such deep emotions in my family that I cannot write about it under my own name. I also want to protect my family from the talk that the publication of this article will raise in the Laestadian community.
     
Leaving a religious movement is often described as a liberation from stressful rules. That is certainly the case to some degree. I was liberated from representing people other than myself. I was able to go to an Alko to buy a bottle of rum for a cake, and I didn’t have to explain to other Laestadians why I was doing it.
     
I was also able to think freely whether or not I believe in God, and if so, what kind of a God I believe in.
     
The film Kielletty hedelmä describes well how liberation is not merely a positive experience.
     
Instead of liberation I mainly experienced confusion. When nobody was defining my limits on my behalf, then where are those limits, and do they exist at all. This phase included some comical excesses.
     
I took full advantage of being able to have a different opinion about things. I might tell my colleague at work that her idea was “complete crap”. At times I would hurt people, and at other times amuse them by being rude and blunt.
     
In many situations I felt like an outsider. Maria, one of the main characters of Kielletty hedelmä, orders her first drink in a bar, saying “Two … something with alcohol in it”. The scene is as if it were straight from my life. I still have to concentrate in a bar to remember what kinds of drinks actually exist.
     
Maria, the more reckless of the girls in the film, is eager to break through the boundaries set up by Laestadianism (concerning alcohol, makeup, sex, dance) but finally, in the grip of great emotion, she wants to reform.
     
The more cautious Raakel observes Maria’s experiments from a distance. Raakel is like I am. Like Raakel, I first went through disengagement from Laestadianism in my mind. I lost my faith in the ways of thinking that maintained the boundaries.
     
I have many Laestadian friends who have thought the same thoughts that I did, but who do not want to leave the community. For some of them, the mystery of the faith is important, and for others, it is the sense of community. Some, for their part, say that they are there out of force of habit, or because they do not want to disappoint their parents. These are all understandable reasons.
     
I also know one person who claims to be part of the “leftist wing of Laestadianism”, women who define themselves as “Laestadian feminists”, and even one “Conservative Laestadian atheist”.
     
The subcultures are not seen in public. The old men who speak in the name of the revival movement, on the other hand, appear to be blissfully ignorant of the diversity that exists inside Laestadianism. For that reason, they can give statements leaning on sharp polarisations, and claim that the Laestadian community is a a unified group of people who think alike.
     
Kielletty hedelmä depicts the unravelling of a world picture focussing on duality. Maria urges Raakel to drink alcohol, saying “you have to understand what all of this is”.
     
When Raakel asks what it all is, Maria says “Nothing, Just ordinary!”
     
According to Conservative Laestadian doctrine, Maria has lost the ability to recognise what is sin.
     
Recognising the ordinary was a relief for me. The Laestadian world was not inherently good, and the rest of the world was not inherently evil. It was also not the case that the Laestadian world would have been insignificant, and that life outside would have been exciting to the point of intoxication.
     
There is just one world common to us all. Some things are good, and some things are bad. Most of them are somewhere in between.
     
*     *      *
Author: Anna-Stina Nykänen, Helsingin Sanomat.
First published in Finnish; in print 22.3.2009. (Exceptionally, this article was published anonymously in Finnish.)
Comments welcome, please contact the Freepathways network: verkosto@luukku.com, or you can also write your comment in the blog.
Artikkeli julkaistiin alkuaan Helsingin Sanomien sunnuntainumerossa 22.3.2009, suomenkielisen tekstin löydät täältä.
 
Read more:
 
 
 
Leanne Waldal: How does “sweetie” become shunned? (On ostracism after leaving Leastadian church; also interesting comments)
Bible_Warning PIEN

6 kommenttia

Kategoria(t): concept of sin, Conservative Laestadianism, forbidden things, get rid of, Helsingin Sanomat, identiteetti, identity, in English, irrottautuminen yhteisöstä, laestadian, laestadianism, norms, secession, sin