Avainsana-arkisto: elämänkatsomus

Ei loitsu eikä rukous


Kirkoissa ja hartaushetkissä on kokoonnuttu jakamaan järkytystä luonnon-katastrofista. Yhteinen käsittely, tapahtuipa se mediassa tai kirkossa, varmasti helpottaa huolta ja psykologista uhkaa, jonka tieto inhimillisestä kärsimyksestä Japanissa saa täälläkin aikaan.

Myötätunnon osoittaminen ja hädänalaisten avustaminen on aitoa ihmisyyttä.

Rukoillessaan uskovaiset kyselevät Jumalaltaan, että miksi. Lue koko artikkeli…

2 kommenttia

Kategoria(t): 2010-luku, arvot, ateismi, eettisyys, ekologia, elämäntapa, epäily, Jumala, luonto, politiikka, rahoitus, tieto, tulevaisuus, uskon perusteet, uskontokritiikki, vallankäyttö, vastuullisuus, ympäristö, ympäristöetiikka, ympäristönsuojelu

Testaa mihin uskot, mittaa uskonnon tuntemuksesi!


Pew Forum on Religion & Public Life -tutkimuslaitos on tehnyt selvityksen, miten hyvin eri katsomuksia kannattavat amerikkalaiset ihmiset ovat perillä uskonnoista.

Kyselyssä 3 500 vastaajasta vain kahdeksan henkilöä osasi vastata täysin oikein jokaiseen 32 kysymykseen. Lue koko artikkeli…

1 kommentti

Kategoria(t): alueelliset erot, arvot, ateismi, elämäntapa, ennuste, epäily, forbidden things, hengellisyys, Jumala, kristinoppi, Raamattu, seurakuntaoppi, suvaitsevaisuus, tieto, tutkimus, vapaus, yhteisö

Kirjoituspyyntö: Tutkimus uskonnollisesta yhteisöstä irtaantumisesta – kerro kokemuksistasi


Teol.yo. Heli Karjalainen valmistelee Itä-Suomen yliopistossa pro gradu -tutkielmaa uskonnollisesta yhteisöstä irtautumisen merkityksestä ja vaikutuksesta yksilön elämässä.

Lähetä oma kertomuksesi 14.11.2010 mennessä!

Tutkielmansa aineistoksi hän kerää yksityisten ihmisten kertomuksia ja kokemuksia aiheesta. Eri yhteisöihin liittyvät kokemukset ovat tervetulleita, riippumatta uskonnollisesta suuntauksesta. Heli Karjalainen toivoo, että ihmiset lähettävät vapaamuotoisia kirjoituksia aiheesta hänelle sähköpostitse 14.11. mennessä osoitteella: helika@cc.joensuu.fi  

Tarkemmat vastausohjeet alla.

 *     *      *

Hei,

Teen pro gradu -tutkielmaa uskonnollisesta yhteisöstä irtaantumisen merkityksestä ja vaikutuksesta yksilön elämässä. Työni valmistuu Itä-Suomen yliopiston läntisen teologian osastolta ja sitä ohjaa professori Antti Räsänen.

Oletko irtaantunut jonkin uskonnollisen yhteisön jäsenyydestä ja haluaisitko kertomalla kokemuksesi auttaa muita samassa tilanteessa olevia ymmärtämään tapahtumaa ja siihen liittyviä tuntemuksia?

Irtaantumiskokemuksesi voi olla vielä tuore ja kipeitäkin tunteita herättävä, mutta myös jo eletty ja käsitelty elämänkokemus, johon olet jo saanut välimatkaa. Tutkimuksen aihe on arka ja henkilökohtainen, joten siitä voi olla vaikea kirjoittaa. Kuitenkin tutkielmani valmistumisen kannalta jokainen kokemus ja kirjoitus ovat todella arvokkaita.

Mitä erilaisemmasta ja useammasta kokemuksesta saan tietoa, sitä luotettavampaa tietoa ilmiöstä tutkimukseni välittää.

Kerro kokemuksestasi vapaamuotoisella kirjoituksella.

Kirjoituksessa on hyvä käsitellä seuraavia asioita: syyt irtaantumiseen yhteisöstä, irtaantumiseen liittyvät tapahtumat ja vaiheet sekä irtaantumiseen liittyvät kokemukset.

Painota kirjoituksessasi sitä, mitä irtaantuminen on merkinnyt ja vaikuttanut elämässäsi nykyhetken näkökulmasta; mitä ajattelet tapahtuneesta nyt.

Taustatietona kerro ikäsi, sukupuolesi, yhteisössä viettämäsi aika ja halutessasi, mistä yhteisöstä olet irtaantunut.

Lähetä tarinasi minulle sähköpostilla 14.11.2010 mennessä.

Tutkimusaineistoa tulen käsittelemään niin, ettei ketään voi tunnistaa tutkimusraportissa. Minun lisäkseni kukaan ei pysty yhdistämään sähköpostiosoitettasi ja tarinaasi toisiinsa. Voit siis lähettää tarinasi täysin luottamuksellisesti.

Sähköpostiosoitteeni on helika@cc.joensuu.fi

Kiitos jo etukäteen!

Ystävällisin terveisin,

Heli Karjalainen
teol.yo
Itä-Suomen yliopisto

*       *       *

Aiheeseen liittyvää:

Vapaan pudotuksen hetki 

Kadotettu hengellisyys

Kaksijakoinen maailmankuva purkautui

Kuka ja mikä minä oikeasti olen?

Minun tarinani

Nettikeskustelusta ja stooristani

Uskonto ei anna minulle mitään

Kannan syyllisyyttä ja kadun

Lestadiolaisuuden poliittinen valta tutkimuksen kohteeksi

Hakomaja: Askeleet irti SRK-lestadiolaisuudesta  (selviytymisopas)

Hakomaja: Vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantumisen tunteet. (Kirjoittanut vuonna 2009 vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantunut mies.)

Hakomajan keskusteluja:

Miten kielsit uskosi?

“Uskon kieltäminen”

Se on nyt sitten tehty

Yhä useampi jättää vl-liikkeen

Mistä tulee huonommuuden  tunne?

1 kommentti

Kategoria(t): eroaminen uskosta, erottaminen yhteisöstä, get rid of, hengellisyys, identiteetti, irrottautuminen yhteisöstä, kasvatus, omatunto, seurakunta, spiritualiteetti, tulevaisuus, tutkimus, ulossulkeminen, uskon jättäminen, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys

…mite ihanaa suvareis on!


Oon jo alkanu odottamaan ens kesää. Sanon aina ei vl kavereille että te ette voi ymmärtää mite ihanaa suvareis on, vaikken mäkää sitä puhetta kuuntele koskaa. !!

Monille on täysin uus juttu et  joka kesä on meikäläisten suvikset jossain päin suomee ja sinne tulee yleensä noin 70 000 ihmistä. Mä pidän ite sitä hienona tapahtumana. Vaikken sitä Jumalan sanaa siellä oikeen kuuntelekkaan. Mutta siellä tutustuu uusiin ihmisiin ja näkee kavereita. Nuoria siitä seuraväestä on aika paljon.

Ku kello aina lähestyy yöllä 12 rupee vanhempi väki meneen nukkumaan päin… kuten myös nää ihan pienimmäiset. Nuoriso jatkaa valvomista. Viimiset menee nukkumaan aamu seittemän, kaheksan aikaa ku mummot herää ylös.

Siel on oikeesti siistii… vaikkette te ”ei lessut” osaa sitä varmaankaan niin ajatella. Se kenttä on joka yö suviksien ajan täynnä nuoria. No empä mä enää rupee asiasta jaaritteleen. Ajatelkaa mitä haluatte asiasta. En mä siihen varmaan kuitenkaan voi mitenkään vaikuttaa.

Sellasta vaan oon kaverille sanonut et jos jotain kiinnostaa ni tulee itse paikalle suvareihi. Kyl siel on aina jonkun verran sitä porukkaa jotka ei oo lestadiolaisia. Aina sitä voi käyä kahtomassa paikkaa.

Sen mä kuitenki sanon et jos sinne joku tulee käymään ja sul on kauheet meikit päällä/värjätyt tai muuta ni saattaa saada joiltaki ihmisiltä katseita… kuten vanhoilta mummoilta jotka on niin pyhimyksiä… mut siitä ei kannata välittää. Nauraa vaik päin naamaa sellaselle.

Mun kaverit on ollu mun mukana suviseuroissa eikä ne oo meitsii ja ne on saattanu joskus vähän pitkiä katseita saada mut ei siitä kannata välittää. Mua oikee joskus hävettää ku jotkut on niin naurettavii et ne jää tuijottaa sellasia ihmisiä jotka saapuu suviksiin meikit päällä. Oon ite monesti mulkannu sellasia ihmisiä jotka jää tuijottaan meikattua/värjättyä päätä.. esim. mun kavereitten tuijottajia oon oikeen kunnolla mulkannu. Eipä siitä kannata välittää.

Se on vaa nii et jos joku vähä erilaisempi joskus saapuu johki ni kyllä se katseita saa. Ihan samalla tavalla ku sä menisit vaik ny talvella t-paidalla ton ulos ni kyl sä varmasti katseita saisit. Mut ei niistä kannata välittää.

Nii et oon jo kavareiden kaa ruvennu miettiin mitä sit Liperissä. Siistii!! Ja vielä se et suvareissa käy tosiaan kyllä paljon muitaki kuin meit ”positiivisii”!! Harvalla meistä on muuten koskaa jääny suvarit välii, ei niilläkää jotka on uskon kieltänyt.

*    *    *  

Ajattelemisen aihetta antoi nimimerkki Crisy.

Lue myös:

SRK:n suviseurat Liperissä

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä

Aleksanteri: Ihan mukava kesäjuhlafiilis

JoP: Mitä uskovaisuus on?

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden – suuri syntyvyys ei kasvata jäsenmäärää

Ulla Puukko: Lestadiolaisuus on muuttumassa

Paivamies: Suviseurat. Youtube-video 2008.

3 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, arvot, elämäntapa, etniset vanhoillislestadiolaiset, hengellisyys, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, meikkaaminen, naisen asema, normit, nuoret, painostaminen, perhe, puhujat, sananjulistajat, seurat, suvaitsevaisuus, synnit, syntilista, syyllistäminen, tuomitseminen, vapaus, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, ystävyys

Sieluton vanhoillislestadiolainen?


Nikolai Gogol tunnetaan miehenä joka kirjoitti kuolleista sieluista (1842) Venäjällä. Teosta luettiin realistisena kuvauksena maan surkeista oloista ja syytöksenä maaorjuutta vastaan. Teoksen kertojaminä julisti, että hänen tarkoituksensa on “suuren innoittuneen naurun“ varjolla kuvata Venäjän synkkää todellisuutta.

Tuosta 1800-luvun kertomuksesta  tuli klassikko, jota luetaan yhä kaikkialla maailmassa.

Missä ovat tämän ajan kuolleet sielut?

Gepardi valottaa kysymystä hengelliseltä kannalta, viitaten suomalaiseen radikaali-klassikkoon Terho Pursiaiseen. Tuottaako nykyinen vanhoillislestadiolaisuus itse asiassa ”kuolleita sieluja”?

Onko lestadiolaisuutta pidettävä riippuvuutena, jolloin ihminen ei kykene elämään omana itsenään, autenttisena subjektina, kysyy Gepardi.

Gepardi: Sieluton vanhoilislestadiolainen

”Vanhoillislestadiolaiseen opetukseen tottuneen on joskus hyvä virkistää luutuneita uskonnollisia ja hengellisiä ajatuksiaan. Entisenä
lestadiolaisena olen ilahtunut ajatuksista, joita olen löytänyt teologian tohtori Terho Pursiaisen verkkopäiväkirjasta.

Pursiainen käsittelee verkkopäiväkirjassaan kuolemansyntejä. Hän on määritellyt kuolemansynnin niin, että se on syntiä, jolla synnintekijä vaarantaa oman sielunsa eli uhkaa itseään hengellisellä kuolemalla.

Tämä teologian tohtori kirjoittaa:

”Hengellisesti elävän eli sielukkaan ihmisen kuvaus on tämä: sielukas on ihminen, joka elää itse omaa elämäänsä.

Sieluttomuuden perusmuoto on se, että ihminen antaa elämänsä pois jonkin muun tahon elettäväksi.”

Uskovaisuuden  addiktiot

Kysymykseni kuuluukin, elääkö tiukasti Jumalan valtakunnan neuvojen mukaan elävä ihminen omaa elämäänsä? Vai antaako hän elämänsä muiden elettäväksi, tai ainakin muiden päätettäväksi?

Pursiainen jatkaa, että perinteisissä uskonnoissa tällainen ilmiö tunnettiin riivattuna olemisen tilana, jonka nykyajan ihminen tunnistaa paremmin termillä riippuvuus tai addiktio. Hän kirjoittaa:

”Riivatussa eli riippuvuuden tilassa elävässä ihmisessä synti itse tekee syntiä. Ihminen itse ikään kuin elää työnnettynä syrjään omasta elämästään. Hän on lakannut olemasta oman elämänsä subjekti.  – – Addiktio on sitä, että jokin miestä (naista) väkevämpi ulkopuolinen taho miehittää miehen (naisen) elämän.”

Kuuliainen vanhoillislestadiolainen on riippuvainen SRK-lestadiolaisesta uskonyhteisöstä, ”Jumalan valtakunnasta”, ja tuo ihmistä väkevämpi yhteisö suoraan ja epäsuorasti määrittää tuon ihmisen elämän.

Ihminen ei tällöin ole oman elämänsä subjekti, vaan lähinnä vanhoillislestadiolaisen opin objekti.

Vieraantuminen omasta itsestään

Sitä [riivattuna olemista] alkuperäisempikin sieluttomuuden muoto on kuitenkin olemassa.

”Vain se, jolla on sielu, voi menettää sielunsa. Kaikki meistä eivät alun perinkään uskalla tulla sieluiksi eli eivät alun perinkään ota elettäväkseen omaa elämäänsä, ryhdy oman elämänsä subjekteiksi.”

Näin tohtori Pursiainen kirjoittaa. Onko vanhoillislestadiolaiseen kotiin syntyneellä ja uskoon kuuluvaa opetusta saaneella nuorella uskallusta alkaa oman elämänsä subjektiksi, vai jäädäänkö muiden ohjaamiksi objekteiksi?

Onko vanhoillislestadiolaisella koskaan sielua, kun sitä mietitään näiden Pursiaisen ajatusten pohjalta?

Elääkö lestadiolainen omaa elämäänsä vai Jumalan valtakunnan neuvojen mukaista elämää?

Terho Pursiainen johdattelee kuolemansyntien teemaan:

”Synti on ihmisen kokonaisvaltaista sijoiltaan menoa, mikä ilmenee häiriöinä hänen suhteessaan elämänsä kolmeen perustahoon: itseensä, toiseen ja Jumalaan. Synti on yksi ja ainoa. Niin sanotut tekosynnit – sijoiltaan menneen ihmisen vahingonteko eri elämänulottuvuuksissaan – ovat synnin oireita, ilmauksia ja seurauksia.”

Jos siis ihminen vieraantuu omasta itsestään, hän on noiden kolmen perustahon ensimmäisen ulottuvuuden suhteen mennyt sijoiltaan. Tälläinen ihminen on syntinen aivan perustavalla tavalla. Mitä merkitystä silloin on sillä, mihin tekosynteihin hän lankeaa?

Sijoiltaan mennyt ihminen voi olla sieluton, hengellisesti kuollut, niin kuin Pursiainen kirjoittaa:

”Kuolemansynti on vakavimmillaan sellaista sijoiltaan menoa, joka uhkaa ihmistä hengellisellä kuolemalla. Hengellisesti kuollut ihminen on sieluton ihminen: valkeaksi kalkittu hauta, komea asumus, jossa ei ole ketään kotona. Kuolemansynti on totaalista itsetuhoa hengellisellä tasolla.”

*     *     *

Ajattelemisen aihetta antoi Gepardi.

Aiheeseen liittyvää:

Vanhoillislestadiolainen ateisti, Jumalan terve!

Synti vanhoillislestadiolaisen käsityksen mukaan

Terho Pursiainen: Seitsemän kuolemansyntiä: johdanto ja ensimmäinen synti

Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3 – sosiaallinen riippuvuus

Santa 76:  Kultti vai kristinuskoa?

Mitä jälkiä vanhempien ankara usko jättää lapsiin? Helena Itkosen vieraina Katriina Järvinen, Soili Juntumaa ja Teuvo Moisa ohjelmassa Inhimillinen tekijä:

http://areena.yle.fi/video/810074

(Katsottavissa 26.2.2011 klo 21.00 saakka.)

Uskonto ei anna minulle mitään

Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa

Vapaan pudotuksen hetki

Johannes ja äiti

Kadotettu hengellisyys

Viiden veljen sisko: Ihmistä ei saa kutistaa

7 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, eettisyys, elämäntapa, hengellisyys, identiteetti, kadotus, kasvatus, kontrollointi, kuolema, kuuliaisuus, lapsuus, manipulointi, mielenterveys, omatunto, retoriikka, sielu, synnit, syyllistäminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys

Suurempi tarkoitus: iankaikkinen elämä


Uskovaisen ihmisen maailmankatsomus perustuu ajatukseen ”maailmassa, mutta ei maailmasta”.

Jumalan lapsena eläminen merkitsee vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä. Jumalanvaltakunnan kansalaisuus ei irrota ihmistä henkilökohtaisesta vastuusta eikä maailmasta, vaan se antaa kristitylle mahdollisuuden palvella maan päällä jaloja eettisiä päämääriä (lähimmäisenrakkaus) – panematta niihin kuitenkaan lopullista toivoaan.

Kristitty ottaa maailman vakavasti, koska se on Jumalan luoma ja Hänen valtakuntansa hallinta-aluetta. Mutta hän ei ota sitä liian vakavasti, koska se kuitenkin on katoava.

Uskovaisella on elämässään suurempi tarkoitus. Elämä kuoleman jälkeen. Epäuskoiselta puuttuu tämä iankaikkisen elämän toivo, ja siksi monen ihmisen elämältä puuttuu todellinen tarkoitus. Se ilmenee yksinäisyytenä, ahdistuksena, vakavissa mielenterveyden ongelmissa ja itsemurhissa. Sama, yhä voimistuva tyhjyys ja tarkoituksettomuus on myös mielivaltaisten väkivallantekojen takana.

Uskovaisella on elämässään ikuisuus-näkökulma ja turvallinen luottamus Jumalaan, joka antaa meille voimaa arkielämän vastoinkäymisissä, ihmissuhteiden ristiriidoissa ja psyykkisissäkin stressitilanteissa. Uskovaisen elämä ei ole tarkoituksetonta.

Jumalanlapsella on käytännössäkin lisäksi tukenaan jumalanlasten keskinäinen rakkaus ja yhteenkuuluvaisuus. Yhteisöllisyys on meille luonnollista. Tätähän ulkopuoliset aina ihmettelevät ja monet ihailevatkin.

Uskovainen ei ole ruusunpunainen optimisti, joka kuvittelisi koko maailman kääntyvän hyväksi hänen tai kenenkään muunkaan ihmisen työn tuloksena. Hän ei ole kuitenkaan myöskään synkkä pessimisti, joka pitäisi omaa tehtäväänsä maailmassa täysin mahdottomana ja turhana. uskovainen ei elä kummassakaan äärilaidasssa.

Uskovainen näkee että jokaisella meistä on oma vartiopaikkansa jonka Jumala on asettanut. Uskovainen elää armoevenkeliumin varassa, sillä hän tuntee että on saanut inhimillisesti puutteellisena ja ilman omaa ansiotaan kaikki synnit anteeksi. Tämä antaa inhimilliselle ihmiselle Jumalalta rohkeuden ja voiman, jolloin jumalanlapsena pystyy elämään terveen realistisella otteella tässä maailmassa, ymmärtäen oman paikkansa ja muiden.

Tässä piilee se salaisuus, miksi uskovaisen ei tarvitse vaipua epätoivoon esimerkiksi maailmanlaajuisten ympäristöuhkien painamana. Näissäkin asioissa meillä on turvana ikiaikojen Jumala. Me teemme asioiden hyväksi itse kukin vartiopaikallamme sen mikä on itse kullekin mahdollista, nojautuen Jumalan sanaan. Mutta meidän ei tarvitse hätäillä eikä uppoutua maailmantuskaan, eikä liittyä esimerkiksi mielenosoittajiin eikä muutoinkaan hyökkäillä esivaltaa vastaan.  

Jokainen yksityinen ihminen kuolee joskus.  Alkanut elämä myös päättyy, me kaikki kuolemme. Lisäksi koko ihmiskunta on pitkällä aikavälillä katoava. Näin tulee tapahtumaan luonnontieteellisestäkin näkökulmasta. Mutta uskovaisella on turvanaan Jumala. Ja Hänen lupauksensa. Epäuskoiselta tämä turva puuttuu.

Siunattua Joulurauhaa itsekullekin!

(Siirakki)

3 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, armo, arvot, elämäntapa, evankeliumi, helvetti, identiteetti, kristinoppi, kuolema, opilliset kysymykset, syntien anteeksiantamus, taivas, tulevaisuus, yhteisöllisyys, yksilöllisyys

Vapaan pudotuksen hetki


falling 2 ppIhminen, joka jättää lestadiolaisen yhteisön,  joutuu hankalaan tilanteeseen. Toisaalta hän ei voi tukeutua enää entiseen viitekehykseensä, mutta toisaalta myöskään muiden kristittyjen pariin hakeutuminen on vaikeaa lestadiolaisesta viitekehyksestä lähtien.

Kirkostako, seurakunnastako? Tuskin. Ennakkoluulot ja etäisyys, jota vl-liikkeessä pidetään kaikkiin muihin kristittyihin, säilyy liikkeestä lähteneen mielessä edelleen. Muihin kristittyihin opetettiin suhtautumaan väheksyen ja pilkaten. Se vähäinenkin yhteys luterilaiseen kirkkoon ja kristilliseen uskoon saattaa monella katketa aivan kokonaan vanhoillislestadiolaisuudesta luopumisessa. Osa liikkeestä lähteneistä eroaakin samantien myös kirkosta.

Muista herätysliikkeistä lähtijän on yleensä hyvinkin luontevaa siirtyä joustavasti toiseen, ilman isompia ongelmia.

Kerran vl, aina vl – ?

Vanhoillislestadiolaiseksi kasvatetulla ihmisellä ei ole myöskään ”maallista” viitekehystä, johon tukeutua udessa tilanteessa. ”Maailman ihmisten” arvot ja elämäntavat tuntuvat vierailta ja ahdistavilta. Oma minuus, identiteetti, on vielä hahmoton ja epäselvä, käsitys omasta moraalista ja elämänarvoista saattaa olla pitkänkin aikaa melko jäsentymätön.  Elää kuin rajatilassa.

Omat siivet, joiden normaali kehittyminen estettiin vl-kasvatuksessa ja -yhteisössä, ovat vasta aivan alullaan ja supussa kuin perhosentoukalla kotelossaan. Niiden varaan tuntuu mahdottomalta heittäytyä, niiden pitäisi saada ensin rauhassa kehittyä.

falling 1

Tällöin on suuri vaara kadottaa oman elämän hallinta ja ajautua esimerkiksi päihteiden käyttäjäksi.

Vanhoillislestadiolaisuudesta luopuvalla on siis huomattavasti suuremmat vaikeudet edessään kuin jostain muusta liikkeestä lähteneellä. Ei siksi, että muut kristityt eivät häntä hyväksyisi, vaan siksi että hän ei itse kykene syvimmiltään täysin luopumaan vanhoillislestadiolaisuuden ajattelusta ja opista.  Maailmankuva johon on kasvatettu, on pitkälle tiedostamaton ja vaatisi perusteellista itsetuntemuksen prosessia tunnistaa mikä siinä on kestävää ja mikä hylättävää. Tätä on usein vaikea työstää ilman ammattiapua.

Ehkäpä vaikeudet ovat niin suuret juuri siksi, että yhteisössä ja kasvatuksessa tapahtunut aivopesu on ollut tavattoman tehokasta. Kerran vl, aina vl, sanotaan. Tilanne on verrattavissa siihen, että ihminen on syntynyt ja kasvatettu johonkin etniseen ryhmään ja pyrkii siitä eroon.

Monella voi olla pitkän aikaa tunne, että on joutunut heittäytymään tyhjän päälle. Mistä tällainen ihminen voi saada tukea rakentaessaan uutta minuuttaan. Rohkaisevat tukihenkilöt ja vertaistuki olisivat kullanarvoisia.

Evankelis-luterilaisen ”normaali”-seurakunnan piirissä ei ole asiantuntemusta ymmärtää vanhoillislestadiolaisuudesta irrottautuneen ihmisen erityislaatuisia hengellisiä tarpeita ja ongelmia.

Ari

Lue myös:

Tutkimus lestadiolaisuudesta eroamisesta – vastaa kyselyyn!   

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Minä lähdin pois

Kuka ja mikä minä oikeasti olen?

Askeleet irti SRK-lestadiolaisuudesta (Hakomaja)

Vanhoillislestadiolaisuus eronneen näkökulmasta (Uskontojen Uhrien Tuki ry.)

Minun tarinani

Ellen Tuomaala: Yhteisön rajamailla – vanhoillislestadiolaisuudesta irtautumisen kerrontaa . Pro gradu -työn tiivistelmä (Helsingin yliopisto 2001).

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden

Mitä jälkiä vanhempien ankara usko jättää lapsiin? Helena Itkosen vieraina Katriina Järvinen, Soili Juntumaa ja Teuvo Moisa ohjelmassa Inhimillinen tekijä:

http://areena.yle.fi/video/810074

(Katsottavissa 26.2.2011 klo 21.00 saakka.)

7 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, arvot, ateismi, elämäntapa, eristäminen, eroaminen uskosta, erottaminen yhteisöstä, etniset vanhoillislestadiolaiset, hengellinen väkivalta, identiteetti, ilo, irrottautuminen yhteisöstä, kasvatus, kirkko, lapsuus, luterilaisuus, normit, nuoret, omatunto, painostaminen, pelko, pelot, retoriikka, spiritualiteetti, suru, syrjintä, syyllistäminen, tieto, ulossulkeminen, uskon jättäminen, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys, ystävyys

Minun tarinani :-)


 

smile birds

Minut kasvatettiin vanhoillislestadiolaiseksi ja minulla on suuri sisarusparvi. Meitähän on 15 kaikkiaan. Itse jätin vl-uskon noin kolme vuotta sitten. Pelkäsin kovasti miten elämäni mahtaa sitten sujua, ja kerronpa nyt teillekin. Nimittäin, sen jälkeen elämänlaatuni on kohonnut huomattavasti!

Oloni on rennompi ja koen itseni vapautuneeksi. Olen huomattavasti itsevarmempi kuin aikaisemmin. En enää välitä niin paljon mitä ihmiset ajattelevat tekemisistäni, pitävätkö he niitä oikeina tai normien mukaisina, tms. ihan tarpeetonta huolehtimista. Siihen meni valtavasti energiaa hukkaan. Nyt elän onnellisena ja tunnen onnen ja tyydytyksen tunteita ihan päivittäin. Tunnen että tein oikean ja rehellisen ratkaisun itseni kannalta. Minun elämäni on tosiaan minun oma elämäni.

Tämä vapautuminen on heijastunut kaikille elämän osa-alueille, minulla on vihdoin vapaus toteuttaa itseäni! Olen onnistunut saamaan paljon uusia ystäviä, hirveän mukavia tuttavia myös. Ja mikä parasta, olen saanut loistavan työpaikan, kiitos uuden itseluottamukseni!

Huomaan, että ottamalla vastuuta itsestäni, ajatuksistani ja teoistani, pääsen todellakin parempaan lopputulokseen, ja tiedostan paremmin tekoni ja niiden seuraukset. Rehellisyys kannattaa, myös rehellisyys omalle itselleen!!

Huomaan myös pohtivani asioita useammasta näkökulmasta, ja koen enemmän empatiaa muita ihmisiä kohtaan.

Aiemmin vl-uskomukset ja tutut vl-ihmiset kahlitsivat suuresti arvomaailmaani ja käyttäytymistäni, joten on kuin olisin päässyt eroon valtavasta riippakivestä.

Enää en edes kaipaa seuroihin (alkuun ihan totta pelkäsin miten keksin tekemistä tyhjiin viikonloppuihin kun en käy seuroissa). Maailma on todellakin täynnä mielenkiintoista tekemistä, harrastuksia ja hauskoja, minua arvostavia ihmissuhteita. Ei ole tarvinnut turvautua alkoholinkäyttöön eikä vaipua epätoivoiseen masentumiseenkaan. Sillä elämä todellakin kantaa, kun kohtaa sen rohkeasti omana itsenään. Tämä on ollut elämäni tärkein kokemus.

Toivon kaikille vähänkään epävarmoille vl-nuorille rohkeutta alkaa toteuttamaan itseänne!

Nimimerkki ”Onnellinen ratkaisu”

Keskustelu Suomi 24:ssä

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden

4 kommenttia

Kategoria(t): eroaminen uskosta, identiteetti, irrottautuminen yhteisöstä, kasvatus, kiellot, kulttuurikiellot, lapsuus, normit, perhe, synnit, syntilista, yhteisö

Meikkaus tai veikkaus: irti itsepetoksesta


SRK:n rippikoulussa sai kirjoittaa nimettömänä kysymyksiä kysymyslaatikkoon. Illalla paikalle oli kutsuttu vastaajaksi myös vanha puhujasetä. Yksi kysymys kuului: Miksi meikkaus on syntiä? Maallikkosaarnaaja aloitti: ”Niin, emmehän me jumalanvaltakunnassa ole koskaan pitäneet soveliaana veikkaamista emmekä lottoamista…” Kukaan ei uskaltanut korjata erehdystä, ja niin puhuja sai selittää omiaan nuorten kiltisti kuunnellessa. Kukaan läsnäolijoista ei myöskään enää nostanut esiin alkuperäistä kysymystä meikkaamisen kiellosta, johon ei saatu koskaan selitystä.

Tapaus kertoo havainnollisesti siitä, miten vaikea ja auktoriteettiuskoinen keskusteluilmapiiri vanhoillislestadiolaisuuden sisällä vallitsee. Kysymykset jäävät ilmaan eikä niissä edetä koskaan syvälliselle hengelliselle tasolle, kohti todella aitoja kysymyksiä ja vastauksia. Kysymykset kuitataan kevyesti pinnallisella tekohengellisellä fraseologialla tai sivuutetaan kokonaan. Näin tapahtuu kerta toisensa jälkeen aina uudestaan seurakuntailloissa ja –päivillä. Organisoimattomissa tilanteissa, vapaassa keskustelussa uskovaisten kohdatessa ei ole tapana käydä keskustelemaan oman herätysliikkeen määräyksistä ja normeista, paitsi aivan kaikkein luotetuimpien ystävysten kesken, luottamuksellisesti.

Ulkopuoliselle vanhoillislestadiolaisuus erottuu selvimmin juuri herätysliikkeen ankarien elämäntapasäännösten ansioista. 1960-luvun ns. pappiseriseuran jälkeen vahvasti maallikkojohtoisena jatkaneessa herätysliikkeessä tehtiin joukko päätöksiä, joiden noudattamisesta tuli yksittäiselle herätysliikkeen jäsenelle yhteisöön kuulumisen ja taivaaseenpääsyn ehto.

Tällaisia virallisia päätöksiä ovat television kotiin hankkimisen kielto (siitä päätettiin SRK:n vuosikokouksessa 1963), perhesuunnittelukielto (puhujainkokouksessa 1967) ja laajasti musiikki- ja kulttuuriharrastuksiin liittyvä kielto (esimerkiksi elokuvat, konsertit, teatteri, ooppera, kuoroharrastus, viimeksi mainittu kuorokielto tehtiin puhujainkokouksessa 1972, mutta vaikka sitä ei ole kumottu, se ei ole enää nykyisin voimassa).

Lisäksi vanhoillislestadiolaiseen arkielämän käyttäytymiseen liittyy monia muita normeja, joita ei sen enempää perustella, mutta joita liikkeeseen kuuluvan oletetaan noudattavan. Tällaisia normeja ovat esimerkiksi ehdoton absolutismi, joka ei salli edes lasillista viiniä ruoan kanssa, torjuva suhtautuminen musiikkiin ammattina ja ylipäänsä moniin kulttuuriharrastuksiin, kielto kiitoksen ja suosion osoittamiseen taputtamalla esim. perhejuhlissa, onnittelumaljan nostamisen kielto sekä naisten kosmetiikan ja korvakorujen käyttökielto.

Kun ihminen sosiaalistetaan kasvatuksessa vauvasta saakka näihin elämäntapoihin, hän pitää niitä annettuina ja itsestäänselvyyksinä eikä osaa kyseenalaistaa niitä. Lapsi aloittaa SRK:n kerhon ja pyhäkoulun usein jo kolmivuotiaana.

Monilla lestadiolaisilla herää iän karttuessa kouluiässä ja nuorena omassa mielessä näitä normeja kyseenalaistavia pohdintoja. Kysymyksiä on kuitenkin vaikea esittää, sillä jo pelkkää kyselemistä saatetaan pitää väärän hengen merkkinä. Usein kyselijä vaiennetaankin yksinkertaisesti vain saarnaamalla hänelle ”kaikki epäilykset anteeksi”. Moni tukahduttaa kysymyksensä siihen. Useimpien nuorten onkin helppo painaa kysymykset unohduksiin, koska SRK:n lapsi- ja nuorisotyö ja rauhanyhdistyksen toimissa puuhastelu täyttävät vapaa-ajan.  

Nuorille onkin muodostunut sellainen uskonkäsitys, että kristittynä eläminen tarkoittaa samaa kuin syntilistan noudattaminen. Kun nuoren kaikki ystävät ja muu lähipiiri ovat sitoutuneet vl-normistoon, kyseenalaistavia kriittisiä kysymyksiä on mahdotonta esittää julkisesti. Joka niin erehtyy tekemään, joutuu tilanteeseen, jossa hänen henkilökohtainen asemansa uskovaisena pidettynä ihmisenä ja yhteisöön kuuluvana joutuu asetetuksi kyseenalaiseksi. Vanhoillislestadiolaisten oppijärjestelmään on siis sisäänrakennettuna kritiikin vaientaminen jo ennakkoon.

Yhä parempi koulutustaso on johtanut siihen, että vanhoillislestadiolaisten nuorten keskuudessa vallitsee entistä enemmän epätietoisuutta ja kysymyksiä siitä, mihin oman liikkeen ankara normisto lopulta Raamatun pohjalta perustuu. Kun näihin kysymyksiin ei voi vastauksia saada, yhä useampi harkitsee lestadiolaisen yhteisön jättämistä. Jokaisen on kysyttävä, miten pitkälle voi itse tukea yhteisöä, jonka määräyksiä ei voi pitää oikeina.

Irrottautuminen rauhanyhdistyksen yhteisöstä merkitsee koko maailmankuvan ja oman elämän mullistumista arjen rakenteita ja ihmissuhteita myöten. Se on siten erittäin haastava ja vaativa elämänratkaisu, joka vaatii ennen kaikkea henkistä kanttia. Mutta jokainen, joka on tinkimättömän rehellinen, ei voi loputtomiin väistää omaa vastuutaan omasta elämästään. Muille ihmisille sitä ehkä saattaa jonkin aikaa teeskennellä (moni tekee niin arvellen säästävänsä omia vanhempiaan ja sisaruksiaan surulta), mutta itselleen ei lopulta kuitenkaan voi valehdella. Itsepetoksessa eläminen ei ole oikeaa uskoa eikä tervettä elämää.

Askeleet irti SRK-lestadiolaisuudesta

Jätä kommentti

Kategoria(t): elämäntapa, epäily, epäilykset, erehtymättömyys, eroaminen uskosta, identiteetti, irrottautuminen yhteisöstä, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kasvatus, keskusteluilmapiiri, kiellot, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lapsuus, meikkaaminen, normit, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, retoriikka, rippikoulu, synnit, syntilista, totteleminen, tuomitseminen, uskon jättäminen, uskon perusteet, yhteisö, yhtenäisyys

Voittaako järki sittenkin?


Mitä nuoret tänään, sitä aikuiset huomenna?

canadian-youth-survey-jpg

Uusi tutkimus kertoo, millaisia ovat tulevaisuuden nuoret kanadalaiset. Teini-ikäisiä koskevan kyselytutkimuksen tulokset osoittavat, että  nuorten valinnoissa ollaan menossa kohti hyvinvointia ja terveyttä edistäviä elämäntapoja. Yhä useampi nuori välttää tupakontia, holtittomia seksisuhteita ja alkoholinkäyttöä.

Samoin heistä yhä useampi jättää kristinuskon fanaattisimmat suuntaukset, kuten katolilaisuuden, joka on Kanadan valtauskonto. Uskonnottomien määrä on kasvanut niin että tällä hetkellä kolmannes nuuorista ei harjoita mitään uskontoa.

tilasto-jpeg

Nuoret arvostavat aikaisempia sukupolvia enemmän vakaata parisuhdetta ja avioliittoa sekä perhe-elämää. Peräti 90 prosenttia vastaajista toivoo itselleen läpi elämän kestävää parisuhdetta. Useimmat nuoret hyväksyvät samaa sukupuolta olevien parisuhteen.

Huolestuttavana muutoksena pidetään sitä että niiden nuorten määrä, jotka katsovat että menestyäkseen on tehtävä kovasti töitä, on laskenut 55 prosenttiin, kun se vielä 1984 oli 69%. Työhulluus ei ehkä olekaan niin vetovoimaista kuin vanhemmat ovat uskotelleet?

Tulokset on saatu viiden vuoden välein tehtävässä Project Teen Canada –kyselyssä, jossa haastateltiin 5 500 iältään 14-19-vuotiaita kanadalaisia.

Lähteet:

Kotimaan nettilehden uutinen: Kanadalaiset teinit ovat luopumassa kristinuskosta

MacLeans-uutistoimiston raportti: Youth Survey: Teens lose faith in droves

A World Beyond Belief –blogin kommentti

Kolumnisti Susan Martiniukin kommentoiva referaatti tutkimustuloksista: http://www.proudtobecanadian.ca/index/writergroup/comments/the_kids_are_ok_but_they_need_a_road_map/#When:23:15:40Z

Project Teen Canada –tutkimushankkeen sivu

Jätä kommentti

Kategoria(t): 2000-luku, arvot, ateismi, elämäntapa, ennuste, eroaminen uskosta, ihmisoikeudet, irrottautuminen yhteisöstä, Kanada, katolinen kirkko, normit, nuoret, perhe, seksuaalivähemmistöt, suvaitsevaisuus, tasa-arvo, tulevaisuus, tutkimus, uskon jättäminen, yksilöllisyys