Avainsana-arkisto: elokuvat

Aika ajoi ohi televisiosäännöstä, elävä usko pysyy


Päivämies_Lohen_kirjoitusAjattelin vähän kirjoittaa tuosta uskon muuttumattomuudesta, mitä olen siitä miettinyt, että onko jotain muuttunut ja muuttuuko ja pitäisikö muuttua. Asioita olis paljonkin mutta otan nyt ne mitkä eniten on puhuttaneet, varsinkin taas tänä kesänä on näistä meilläpäin puhuttu jonkinverran.
Telkkarisääntö ilmanmuuta suojeli vanhoillislestadiolaista liikettä ja se oltiin nähty hyväksi. Se oli pitkään ihan OK mutta siitä on media ja maailma muuttunut aivan toisenlaiseksi.Televisio_1970_Kekkonen

Aika ja netti ajoi telkkarisäännön ohi. Tällä tarkoitan … Lue koko artikkeli…

13 kommenttia

Kategoria(t): 2010-luku, ban of television, bans, concept of sin, elämäntapa, erehtymättömyys, erottaminen yhteisöstä, forbidden things, kaksoisviestintä, kannanotot, kiellot, kontrollointi, lakihengellisyys, lähihistoria, nettikeskustelu, normit, norms, nuoret, opilliset kysymykset, painostaminen, seurakuntaoppi, syntilista, televisio, televisiokielto, ulossulkeminen, vallankäyttö, videot

Lucia-kulkue: synnistä sallituksi 45 vuodessa


Pyhä Lucia (lat. Sancta Lucia, 283–304) on katolisen kirkon kanonisoima pyhimys ja ortodoksisen kirkon muistelema pyhä. Pyhimystarun mukaan Lucia oli nuori sisilialainen neito,  joka koki marttyyrikuoleman keisari Diocletianuksen hallituskauden lopulla noin vuonna 304.

Pyhää Luciaa on rukoiltu keskiajalla avuksi erityisesti kaulan kasvaimissa sekä sokeudessa ja silmätaudeissa. Hänestä on säilynyt muistumia myös suomalaisessa kansanperinteessä.

Lucian elämästä kerrotaan useita legendoja. Luciasta tuli sisilialaisen Syrakusan kaupungin suojelupyhimys. Sisiliasta hänen palvontansa levisi nopeasti koko Italiaan. Hänen nimensä otettiin mukaan katolisen kirkon kaanoniin eli messukaavaan jo 500-luvulla. Useita kirkkoja nimettiin Pyhän Lucian kunniaksi ja mm. Englannissa omistettiin kaksi kirkkoa hänelle jo ennen 700-lukua. Koska Lucian palvonta alkoi varhain ennen kristinuskon jakaantumista, hän kuuluu myös ortodoksien pyhimyksiin.

Ranskan kuninkaan Kaarle Suuren (742–814) ajan kalenterissa oli Luciaa tarkoittava merkintä ”Virgo Martyr” joulukuun 13. päivän kohdalla, sillä hänen uskottiin saaneen surmansa juuri tuona päivänä. Katolisen kirkon pyhimyskalenteriin Pyhän Lucian muistopäivä otettiin 1300-luvulla.

Pohjoismaihin Lucian palvontaperinteen arvellaan levinneen nykyisten Alankomaiden ja Belgian alueella sijainneesta Flanderista sekä Luoteis-Saksasta.

Pohjoismaissa tunnetaan joitakin kirjallisia todisteita Lucian palvonnasta jo keskiajalta. Suomessa Lucia, die beate Lucie, mainitaan asiakirjoissa ensimmäisen kerran vasta vuonna 1330. Sen jälkeen hänestä oli säännöllisesti merkintä kirkollisissa kalentereissa katolisena aikana. Ensimmäinen pohjoismainen tieto Lucian päivän vietosta on Ruotsin Länsi-Götanmaalta vuodelta 1746. Lucian päivän juhla neitoineen ja kulkueineen on vakiintunut erityisesti ruotsinkielisessä kulttuuripiirissä.

Pyhän Lucian päivä 13. joulukuuta osuu samaan ajankohtaan ennen kristinuskon tuloa vietetyn keskitalven valon juhlan kanssa. Esihistorian tutkijoiden mukaan pohjoismaissa on palvottu valoa ja Aurinkoa pronssikaudelta lähtien (1500 – 1000 eaa.). Lucian päivän vietossa on selvästi havaittavissa samoja piirteitä, ja myös pyhimyksen nimi Lucia viittaa valoon. Katolisessa kirkossa Luciaa rukoillaan sokeiden ja näkövammaisten omana pyhimyksenä.

Vanhoillislestadiolaisuudessa pidettiin Lucian päivän juhlimista syntinä vielä 1960-luvulla, joillakin seuduilla maata vielä 2000-luvullakin. Perusteluna esitettiin, että Lucia-perinne on katolisen kirkon pyhimyksen juhla.

Kuva: Ranuan kr. opiston Lucia-kulkue ja kuvaelma 13.12.2008. Kuva julkaistu opiston nettisivulla.)

Synnin puoliintumisaika SRK-lestadiolaisuudessa: filtterien säätöä ajassa

Onko ennen syntinä pidetty muuttunut sallituksi, nykyisin?

Päivämies-lehdessä kirjoitettiin  vuonna 1965 otsikolla ”Synnin suodattimia” ja todettiin:

”Emmekä sotkeudu muuta valkeutta etsimään, kuten täällä esim. ennen Vapahtajamme syntymäpäivää on totutettu viettämään epäjumalatar Lucian kunniaksi ”valon” juhlaa aivan jokaisessa yhteisössä, vieläpä lutherilaisen seurakunnan nimellä mainitussakin. Eikö olekin pirulla filtterit kunnossa?” (Päivämies nro 6, 3.2.1965.)

Lucia vie kadotukseen – Luciaa ei juhlita Jumalan lasten joukossa… 

”Lucian (vv. 283-304 eläneen katolisen kirkon pyhimyksen) päivää ei vietetä vieläkään Jumalan lasten joukossa. –  Jumalan sana ei kuulu loputtomasti. Se tulee ja menee, lain ja evankeliumin saarna vaikenevat aikanaan, mutta se ei tee syntiä luvalliseksi eikä pyhimysten palvontaa muuksi kuin kadotukseen vieväksi. ”(Nimim. Jani S. kirjoitti Mopin palstalla 15.12.2009.)

…paitsi Ranuan kristillisen opistossa

Ranuan kristillinen opisto 2009: Jouluaterian aluksi seurattiin opiston Lucia-kulkueen esitystä. (Kuva julkaistu Ranuan opiston nettisivulla.)

Erehtymätön seurakunta-äiti filtteröi juttuja 

”Ns. pappislinjan irtautuminen johti asenteiden tiukentumiseen sekä kirkkoa että yhteiskunnan maallistumista vastaan. Kun sisäinen kuohunta ja rajankäynti pappislinjalaisiiin alkoi olla voitettu 1962 – 1963, tykistöpatterit suunnattiin yhteiskunnallisen ja kulttuurisen murroksen torjuntaan. – –

Kulttuuria, kaunokirjalli-suutta, aikakauslehtiä arvioitiin kielteisesti lähes jokaisessa Päivämies-lehdessä 1960-luvun puolivälissä. Jopa Lucia-juhlan vietto nähtiin epäjumalanpalvontana. Lisäksi noina vuosina SRK ja sen julkaisut osallistuivat aktiivisesti poliittiseen taisteluun. Päätavoitteena oli vasemmiston torjunta. – – Tätä kiristymistä ja umpioitumista jatkui sitten aina 1980-luvun alkuun.” (Pölyttynyt 13.12.2010.)

Synniksi julistettu onkin sallittua – filtteri säädetään puhuja-asetukselle

Onko sitten myös yleisesti Päivämiehessä ja saarnoissa synniksi määritelty asia samaan aikaan joillekin uskovaisille sallittua ja sopivaa? Eikö synti olekaan syntiä samalla lailla, kaikille?

Nimimerkki x-vl oli tiedustellut vuonna 2007 Päivämiehen päätoimittajalta (myöhemmin  Hakomajassa  julkistamassaan kirjeessä) siitä, ovatko videoelokuvia ja viihdemusiikkia koskevat kiellot herätysliikkeessä muuttuneet niin, että ne eivät  enää sido puhujia.  Hän oli havainnut kahtalaista asennoitumista kieltoihin ja oli havainnoistaan päätellyt, että puhujilla saattoi olla suurempi vapaus päättää itse elokuvien katselusta ja musiikin kuuntelusta kuin riviuskovaisilla. Em. kirje on harvoja tapauksia, joissa Suomessa on nostettu julkisuuteen yksilöityjä havaintoja siitä, että syntikäsitysten velvoittavuus olisi lievempi arvostetussa asemassa olevien kohdalla riviuskovaisiin nähden. Myös Yhdysvalloissa on käyty lestadiolaisuuden nettipalstoilla keskustelua samasta kysymyksestä.

Virallisesti puhujat ovat pitäneet kiinni velvoitteesta olla kuuliainen  päätökselle, että elokuvien katselu ja musiikin harrastaminen ovat edelleen syntiä  (ks. esim. Aarno Hahon saarna).

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi Pelokas nimimerkki.

*     *     *

Lisää aiheesta ja aiheen vierestä:

Aleksi:  Vaarallisin erehdys: uskomus erehtymättömyydestä

Arno Forsius: Pyhä Lucia

Dr. Propelli: Kapellimestariuden hinta: suku hylkäsi

Gepardi: Synti erottaa lestadiolaiset muista ihmisistä. Hakomaja 24.9.2010.

Aarno Haho:  Kuuliaisuus on tärkeämpi kuin omatunto

“Huumausaineesta” hyväksytyksi 30 vuodessa

Herpert: Armo vapauttaa elämään Kristuksessa

Lassi Hyvärinen: Lestadiolaisuuden vaikea kulttuurisuhde 

j-prevert: Kaffet tiedossa, jos ehkäisykanta muuttuu!

Jani S. : Lucian… Kirjoitus Synnin suodattimia-ketjussa. Mopin palsta 14.12.2009.

Lucia tuo valoa pimeyteen. Joulukirkko 18.11.2010.

Lucia-neito (Wikipedia)

Magdalena: Onko uskominen harkittua näyttelemistä?

Polliisi Karhunen: Uskovainen ja järki

Pyhä Lucia (Wikipedia)

Pölyttynyt: Kommenttia. Mopin palsta 13.12.2009.

Speedy: “Olinko hölmö -?”

SRK:n johto anoi rahoitusta vaalityöhön SYT ry:ltä 1965

SRK:n johtokunta teki hengelliseksi naamioitua puoluepoliittista työtä

SRK:n johtokunta:  Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Ulla Puukko: Lestadiolaisuus on muuttumassa

Justiina Puupää: Muuttumaton oppi ja elämäntavat? 13.2.2014.

Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta

Verstaalla pohtija: Kilvoittelu armon varassa

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan

x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.

Kiitokset. Nimim. Pölyttynyt, parhaat kiitokset arkistojen aarteista Mopin palstalla  14.12.2009.) (Toim.huom.)

2 kommenttia

Kategoria(t): 1960-luku, 2000-luku, bans, concept of sin, elämäntapa, erehtymättömyys, forbidden things, historia, julkaisutoiminta, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kannanotot, kasvatus, kiellot, kontrollointi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lähihistoria, leimaaminen, luterilaisuus, manipulointi, normit, norms, nuoret, omatunto, Päivämies, Pölyttynyt, pelko, pelot, puhujat, Raamatun tulkinta, retoriikka, sananjulistajat, sin, SRK ry., suvaitsevaisuus, synnit, syntilista, tasa-arvo, totteleminen, tuomitseminen, vallankäyttö, videot

Aarno Haho: Kuuliaisuus tärkeämpi kuin omatunto


Reisjärven kristillisen opiston rehtorin tehtävästä eläkkeelle jäänyt puhuja, rovasti Aarno Haho piti 5.10.2008 Yhdysvalloissa, Minneapolisissa saarnan, jossa hän painotti kuuliaisuutta seu-rakunnan opetukselle kristityn kaikkein tärkeimpänä tekona. (Saarnan Suomea koskeva osuus luettavana suo-raan äänitteestä litteroituna tämän postauksen lopussa.)

Haho ei ole yksin ajattelussaan. Kristityn omantunnon sivuuttaminen on todellakin julki lausuttu hengellinen ohje nykyisessä SRK-lestadiolaisuu-dessa. Päivämiehessä käsitys on ilmaistu ytimekkäästi esimerkiksi huhtikuussa 2010 Outokummun nuoriso- ja seurakuntapäivistä kertoneen artikkelin otsikossa: ”Saara-äidin neuvot ohjaavat Jumalan lapsia” (Päivämies 15 14.4.2010). Tekstissä tarkennetaan seuraavasti: ”Jumalan lapsia ei ohjaa porukkahenki eikä henkilökohtainen omatunto; meitä ohjaavat Saara-äidin neuvot, Siionin ääni.”

Sekä yksilön omakohtainen usko että omatunto ovat ohentuneet pelkästään kuuliaisuudeksi yhteisölle, ne on ulkoisettu oman itsen ulkopuoliselle kollektiiville. Samaisesta ristiriidasta ovat kirjoittaneet Juho Kalliokoski ja Topi Linjama blogeissaan. myös Virpi Hyvärinen eritteli omantunnon syrjäyttämistä Topi Linjaman blogiin kirjoittamassaan analyysissa.

Videoelokuvat ja konsertissa käyminen ovat syntiä

Aarno Haho nosti parin vuoden takaisessa Amerikan-saarnassaan esiin erityisenä kristityn kuuliasuuden kohteena luopumisen videoelokuvien katselusta ja konsertissa käymisestä.

Ne ovat edelleenkin synti.  Ne edellyttävät Hahon mukaan oikealta uskovaiselta  ”ristin kantamista”, ja tämän ihminen osoittaa Jumalalle pidättymällä videoelokuvien katselemisesta ja kosertissa käymisestä, väittää Haho. Mitäpä tämä on muuta kuin tekojen oppia.

Hän selostaa amerikkalaisille, että nykypäivänä monet uskovaiset Suomessa ovat kuitenkin sitä mieltä, että video(DVD?)-elokuvat ja konsertissa käyminen ovat sopivia myös uskovaiselle eivätkä siis enää syntiä. Tämä käsitys on Hahon mukaan väärä.

Haho ennakoi ”puhdistuksia”

Haho ennakoi puheessaan, että nämä ihmiset tullaan erottamaan uskovaisten yhteydestä sisäisillä  ”puhdistuksilla”.

Opetusneuvos, rovasti Aarno Haho on ollut yksi SRK:n johtokunnan pitkäaikaisimpia jäseniä. Hän luopui tästä luottamustehtävästä vasta muutama vuosi sitten.

Hahon merkitys vanhoillislestadiolaisuudelle on ollut suuri erityisesti siinä prosessissa, kun vanhoillislestadiolaisuuden kristinopillista tulkintaa  on viety kohti nykyistä seurakuntakeskeisyyttä. Moni onkin todennut, että Kristuksen sijalle on uskomisen kohteeksi nostettu seurakunta

Prosessi alkoi jo 1960-luvulla, mutta sitä on voimistettu erityisesti 70-luvun kurinpidolla ja juurruttamalla seurakuntakeskeinen kuuliaisuusvelvoite usean sukupolven nuorten vanhoillislestadiolaisten mieliin erityisesti SRK:n opistoissa ja raamattuluokka- ja rippikoulutyössä. Hahon henkilökohtainen ideologinen vaikutusvalta on ollut erityisen merkittävää, sillä vuosikymmenten mittaisen SRK:n johtokunnan jäsenyyden lisäksi hän johti yhtäjaksoisesti peräti 36 vuotta Reisjärven kristillistä opistoa. Hän on ollut yksi niitä, jotka kasvattivat vanhoillislestadiolaisuuden nykyisen lakihenkisen, ehdotonta eksklusiivisuutta painottavan ja suorastaan fundamentalistisen siiven. Sellaista ei aikaisemmin vanhoillislestadiolaisuudessa juuri ollut.

Haho ja ”yhteistunto”

Yksi osoitus seurakuntakeskeisyydestä on se, että Aarno Haho on ollut aktiivisesti luomassa ja vakiinnuttamassa vanhoillislestadiolaisuuteen uutta käsitettä yhteistunto. Hän on puheillaan ja Päivämiehen kirjoituksillaan  joh-donmukaisesti vahvistanut kollektiivista seurakuntaan uskomista, ehdotonta kuuliaisuutta ja yhteistunnon asettamista vanhan luterilaisen käsitteen, yksilön omantunnon  ja yksin Raamattuun nojautumisen tilalle.

Yhteistunto-käsitteellä onkin jo onnistuttu lähes tuhoamaan vanhoillislesta-diolaisuudesta sekä henkilökohtaisen vastuun ajatus että luterilaisuuden peruslähtökohta, jonka mukaan uskon tulee perustua yksin Raamattuun. Kuten tunnettua, Martti Luther halusi oikaista katolisen kirkon oppia raamatulliseen suuntaan ja ryhtyi vastustamaan perinnäistapojen ja ulkoraamatullisten normien nostamista autuuden ehdoksi.

Varhainen lestadiolaiskanta: uskon tulee perustua yksin Raamattuun

Lestadiolaiset puhujat keskustelivat 1900-luvun alussa samasta kysymyksestä: kysymyksestä mihin uskon tulee perustua.

He kysyivät, pitäisikö seurakunnan neuvot nostaa Raamatun rinnalle. He päätyivät siihen, että näin nimenomaan ei pidä tehdä, koska ”seurakunta voi erehtyä”. he totesivat yksimielisesti: uskovaisille riittää yksin Raamattu.

”Jumalan sana on ainoa vahva ja pettämätön perustus, jonka päälle seurakunta rakennetaan. Seurakunta voi joskus erehtyä. Me emme oikein kunnioita Jumalan sanaa, jos siihen rinnalle pannaan mitään muuta perustusta.”

Juho Kalliokoski kirjoitti Kalevassa osuvasti: ”Kuuliaisuuden vaatimus Jumalan seurakunnalle vanhoillislestadiolaisuudessa on kuuliaisuuden vaatimus inhimilliselle ymmärrykselle, eikä Raamattu siihen opeta.” (Kaleva 24.9.2009.)

Myös Hahon Minneapolisissa pitämä puhe vahvistaa sen, miten mitättömänä Haho pitää kristityn henkilökohtaista omaatuntoa. Hän pitää sitä suorastaan haitallisena, vaarallisena asiana. 

Haho on osoittanut aikaisemminkin julkisesti kaipaavansa hoitokokouksia, joita hänen mukaansa on nykyisin aivan liian vähän. Puhujienkokouksessa 27.12.2007 Oulussa Haho lausui huolensa  siitä, ettei ”sielunhoitoa ole kirkkolain mukaisesti juurikaan käytetty 70-luvun jälkeen”. (Tiettävästi hoitokokouksia järjestetään edelleen, mutta pienimuotoisemmin kuin 1970-luvulla.)

Olisi erehdys pitää Hahon julkisia lausuntoja kaikkien vanhoillislestadiolaisen liikkeen opillisten linjanvetäjien kantana. Esimerkiksi Päivämiehessä on julkaistu myös Raamattu-korosteisia pääkirjoituksia, kuten esim. vuoden 2009  numerossa 40: ”Kestävän elämän perusta”.

Alla Hahon puheen se osa, jossa hän käsitteli vanhoillislestadiolaisuuden tilaa Suomessa. Teksti on litteroitu Hakomaja-sivustolle talletetusta MP3-äänityksestä.

”Suomessa on koteja, jotka eivät ole yksimielisiä toisten kotien kanssa”

”Tekstistä poikkeavasti puhun vielä tuosta kuuliaisuudesta. Suomessa on ollut sellaista, että jotkut ovat sanoneet että minun omatuntoni voi tehdä sitä ja sitä. Ja ne ovat eri mieltä Jumalan seurakunnan omantunnon kanssa. Pyhän Hengen äänen kanssa. Ja minusta on vaarallista lähteä tälle tielle. Sanon esimerkiksi sellaisen asian kuin video.

On sellaisia uskovaisia jotka sanovat:

– Minä voin hyvällä omallatunnolla katsoa videoista elokuvia.

On sellaisia kristittyjä jotka sanovat, että ”minä voin hyvällä omallatunnolla mennä konserttiin”.

He ottavat itselleen omia lupia. Ja ne eivät ole yhtä seurakuntaäidin kanssa. Siellähän Raamatussa sanotaan, että kun on vähässä uskollinen. niin se on paljossakin uskollinen. Joka on vähässä väärä, niin se on paljossakin väärä.

Ja Suomessa on sellaisia koteja, jotka eivät ole yksimielisiä toisten kotien kanssa.

Ja me sanomme näin,  että kun sitten tulee Jumalan aika, ja tulee sitten seurakunnassa puhdistuksen aika, sanomme sitä, että silloin kun eriseura syntyy, niin ne jotka jaetulla omalla tunnolla kulkevat, saattavat joutua väärälle puolelle.

On vaarallista se ettei ole yksimielinen Jumalan seurakunnan kanssa. Kannattaa sitä luopua ja kantaa ristiä kuin olla tottelematon.”

*    *    *

(Kirjoittaja: Nestori.)

Kuuntele puhe tästä.

Saarna ei ole enää kuunneltavissa LLC:n nettiarkistossa, mutta puheen tätä koskeva osuus on talletettu MP3-tiedostona  Hakomajassa. Suurkiitokset Admatalle tallennuksesta.

The sermon  is translated in English.

*     *     *

Lisää aiheesta:

Puhujan huomio: Opillinen harha puhujainkokouksissa 2007   

Juho Kalliokoski: Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta

Juho Kalliokoski: Rippisalaisuudesta, ripistä ja salaisuudesta

Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan? (Juho Kalliokoski)

SRK-lestadiolaisuuden käsitys Jumalan sanasta (päättynyt vai jatkuva ilmoitus?)

Kertomus ja pöytäkirja lestadiolaiskristittyjen suuresta kokouksesta, Oulu, 1909. (Julkaistu mm. Mopin palstalla.)

Pääkirjoitus: Oikea yksilön vapaus perustuu Jumalan sanaan. Päivämies 31/2009.

Pääkirjoitus: Kestävän elämän perusta. Päivämies 40/2009.

x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Topi Linjama: Eroon hengellisestä väkivallasta (Kotimaan blogi)

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan 

Verstaalla pohtija: Kilvoittelu armon varassa

Vastuu omastatunnosta puuttuu (Virpi H.)

Lassi Hyvärinen: Kulttuurikielloilla ei ole raamatullisia perusteluja. Kaleva 29.3.2009.

Jumala tarvitsee nyt niitä, jotka lopettavat tottelemisen

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Polliisi Karhunen: Uskovainen ja järki

Miksi teatteri on syntiä? (Stiven Naatus)

Magdalena: Onko uskominen harkittua näyttelemistä?

Sivusta seurannut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

M. K. ja P. T:  Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

Aarno Haho: Kristitty koti ja perhe aikamme murroksessa. Päivämies 3o, 2003.

Junker Jörg: Mara, teesit ja me

Saara-äidin neuvot ohjaavat Jumalan lapsia. Päivämies 15, 14.4.2010, s. 6.

7 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, bans, elämäntapa, ennuste, erottaminen yhteisöstä, forbidden things, hajaannukset, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, kannanotot, kasvatus, kiellot, konsertit, kontrollointi, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lakihengellisyys, leimaaminen, luterilaisuus, manipulointi, musiikki, normit, norms, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, puhujat, Raamatun tulkinta, retoriikka, sananjulistajat, SRK ry., SRK:n johtokunta, synnit, syntilista, televisio, uhkailu, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vihjailu

Mitä ne oikein ajattelee?


Toimittaja Kaisu Innanen pohdiskeli Oulussa  ilmestyvän Kaltion artikkelissa vanhoillislestadiolaisuuden ongelmallista ja ristiriitaista suhtautumista kulttuuriin, alan ammatteihin ja taiteenalojen harrastamiseen.

Sen lisäksi, että kiellot rajoittavat yksilön henkilökohtaista sananvapautta ja oikeutta valita vapaasti ammattinsa ja harrastuksensa omien taipumusten pohjalta, kulttuurikieltoihin liittyy vanhoillislestadiolaisten paikallisyhteisössä ankara sosiaalinen vallankäyttö. Rikkomuksesta voi joutua toverituomioistuimeen” eli puhuteltavaksi. Saattaa menettää tärkeimmät ystävyyssuhteensa ja joutuu eristetyksi yhteisöstä. Sosiaalinen eristäminen on ihmistä syvästi traumatisoiva kokemus.

Innanen tarttuu kirjoituksessaan samaan kysymykseen, josta runoilija Lassi Hyvärinen kirjoitti Kalevassa samoihin aikoihin (29.3.). Aihe on alkanut kiinnostaa laajasti, sillä esimerkiksi Hyvärisen kirjoitus on Omat Polut -blogin kaikkien aikojen luetuimpia.

*   *   *

Mitä ne oikein ajattelee?

Vanhoillislestadiolainen taidekäsitys erottaa viihteen erehtymättömästi.
Valtaväestön käsitykset lestadiolaisliikkeestä ovat kasvaneet ennakkoluuloiksi: ”ne”  ovat outoja ja ahdasmielisiä, henkiset nutturat tutisee ja synkistellään. Vanhoillislestadiolaisia kohdellaan arkiretoriikassa yhtä kehnosti kuin venäläisiä, romaneja, ruotsalaisia…

Millainen taidekäsitys johtaa jaottelemaan kuvataiteen ja kirjallisuuden hyväksyttyihin, mutta tanssin, teatterin, oopperan, viihdemusiikin ja elokuvan sopimattomiin taidelajeihin? Poikkitaiteet ja urbaani elämä tuovat esiin ristiriitaisuuksia ja paljastavat vanhoillislestadiolaisuuden muuttuneen riittävän epämääräiseksi visioksi, jotta melko moni voi sen hyväksyä. Nuoressa polvessa muhii murros.

Totuus on paljon kiehtovampi. Moni vanhoillislestadiolainen (vl) on kaupunkilainen, trendikäs, akateeminen, sielukas, juureva ja joutunut todella miettimään ympäröivän maailman paineissa omaa elämäänsä ja valintojaan – paljon enemmän kuin monet muut. Hämmästyttävintä on filosofisten pohdintojen määrä, mikä kielii virkeästä ja keskustelevasta suhtautumisesta elämään. Jos haluaa hyvän keskustelun, kannattaa etsiä käsiinsä fiksu vanhoillislestadiolainen.

Tämän jutun kirjoittajalla ei ole minkäänlaista taustaa vanhoillislestadiolaisuudessa. Yhtä lukuun ottamatta haastateltavat kuuluvat liikkeeseen, ja haastattelupyyntö herätti intoa ja vuolasta puhetta, vaikka aihetta pidettiin ulkopuolisen yhteismitattoman retoriikan vuoksi jopa mahdottomana.

Liikkeessä kasvaneille kehittyy erityinen tapa hahmottaa maailmaa mitä ihmeellisimpiä reunaehtoja soveltaen, mistä johtuu, että selvää yhteistä kantaa ei voida esittää. Vanhoillislestadiolaisuutta pitää kuitenkin pystyä – ottamatta kantaa uskonasioihin – käsittelemään sosiaalisena rakennelmana, joka ei voi olla elämää suurempi.VLtaide 1 PIEN

Piirrokset ovat taiteilija B:n käsialaa. Hän haluaa ennemmin tulla tunnetuksi taiteilijana kuin vanhoillislestadiolaisena taiteilijana. Tämän vuoksi hän esiintyy tässä yhteydessä nimettömänä.

Voi ääni!

Vanhoillislestadiolaisen liikkeen kielteinen suhtautuminen esittäviin taiteisiin juontuu Lars Levi Laestadiuksen (1800–61) kriittisestä suhtautumisesta 1800-luvulla säätyläisten koreiluun ja kaupunkilaisten arveluttavaan hupielämään. Tanssi taas on liitetty rytmiin, joka houkuttaa lihan himoihin.

Myöhemmin perusteita kielteiselle suhtautumiselle on kehittynyt lisää. Kannanottoja on tullut muun muassa liikkeen järjestäytyneen ytimen SRK:n (Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys) laajoista vuosikokouksista, kuten vuonna 1928, jolloin teatteriin, oopperaan ja elokuvaan otettiin kielteinen kanta ja todettiin, että kulttuurin tulisi palvella konkreettisesti ihmisen jokapäiväistä elämää.

Kaupungistuminen, 1960- ja 1970-lukujen vapausaallot sekä yleinen yhteiskunnan modernisaatio mursivat vanhojen kyläyhteisöjen tasapainoa ja herättivät tiukentuvan vastareaktion. Vuonna 1971 kaikki muu kuin hengellinen ja klassinen musiikki katsottiin kristitylle haitalliseksi. Periaatteessa taide nähtiin Jumalan lahjana, mutta keskeiseksi suhtautumista määrittäväksi kysymykseksi jäi: Etsitäänkö kyseisessä taidemuodossa Jumalan kunniaa vai tämän maailman kunniaa?

Nykyään normien painoarvo käytännössä vaihtelee alueittain ja eri ryhmissä. Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisissa nuorten illoissa saatetaan esittää sketsejä tai vaikkapa Seitsemää veljestä näytelmällisenä versiona. Mutta julkisesti Sanomalehti Kalevan haastateltavana Oulun kaupunginteatterissa käynyt pappi sai sanktioita vuonna 2007.

Kaikista taidelajeista ongelmallisin vanhoillislestadiolaiselle liikkeelle on musiikki, johon liittyy höpsöjä paradokseja. Miten musiikkia voi maailmaan mitenkään tulla, jos sitä ei kukaan saa esittää, soittaa eikä laulaa?

Musiikkia ei sovi konserteissa esittää eikä kuunnella, eli tiukimpien käsitysten mukaan vl-väen ei sovi käydä OuluSinfoniassa. Suuri osa musiikista kiinnostuneista kuitenkin haluaa käydä sivistymässä, joten Madetojan salilla näkyy paljon vanhoillislestadiolaisia.

Tiukimman linjan mukaan myöskään kirkossa soitetut konsertit edes jouluna ja pääsiäisenä eivät ole soveliaita. Ainoastaan häissä, hautajaisissa ja perhejuhlissa saa soida. Käytännössä tämäkään normi ei päde, ja vanhoillislestadiolaiset nauttivat musiikista kaikenlaisissa konserteissa. Musiikkia voi myös kuunnella miltä tahansa tallenteelta. Kirkossa saa tietenkin kuunnella ja laulaa virsiä sekä vanhoillislestadiolaisten omia Siionin lauluja.

Kanttorina saa järjestää konsertteja, koska esimies – Suomen ev.-lut. kirkko – määrää ne järjestettäviksi. Liikkeeseen on aina kuulunut vahva esivallan kunnioitus. Myös koulun voi nähdä esivaltana, ja vl-lapset voivat opiskella ja opettaa vaikkapa koulujen musiikkiluokilla. Opettajat ovat saaneet vl:t mukaan tanssi-, musiikki- ja video-osioihin ilmoittamalla aineiston olevan opetusmateriaalia. Mutta kireisiin kiistoihinkin vanhempien ja opettajien välillä päädytään.

Musiikkilajeista sopivia ovat siis esimerkiksi oratoriot ja kaikki Johann Sebastian Bachista Claude Debussyhyn ja György Ligetin 1970-luvun teoksiin sekä avomielisen arvion mukaan jopa uuteen musiikkiin. Mutta ei missään nimessä mikään viihteellinen. Ei edes klassiseksi sovitettuna.

Tosin myös vanhoillislestadiolainen urkuri voi ajatella, että ei puhtaassa musiikissa ole mitään väärää, se on vain säveliä toistensa perässä. Joten erään kirkon uruilla on soitettu australialaisen heavyrock-yhtye AC/DC:n biisi hartaaksi häämusiikiksi sovitettuna. Kanttori etsi biisistä kirkkouruille musiikillisesti sopivat sointukuviot, yleisö oli tyytyväinen ja sillä siisti.

Soittimista hyväksyttäviä ovat klassiseen musiikkiin liittyvät soittimet – ja moderneissa teoksissa vaikka moottorisaha. Epäsopivia ovat viihteelliset soittimet kuten sähkökitara. Tai sähkökitarakin on sopiva, jos sitä ei soiteta viihteellisesti. Ihmisääni on vanhoillislestadiolaisuudelle hankala instrumentti, ja laulaminen kuorossakin on jo arveluttavaa ohjelmistosta riippuen. Henkilökohtaisen uran ovat kuitenkin tehneet muiden muassa Tauno Satomaa, Candomino-kuoron johtaja, ja Soile Isokoski , joka liikkeen jättämisestä huolimatta koetaan omaksi.

Gospel on arveluttavaa taustojensa vuoksi; tyylilaji nousee savuisista musiikkiluolista. Kansanmusiikki jää rajamaille. Eli Radio Yle1:tä ei voi kuunnella maanantai-iltana – jazzia – mutta tiistaina ehkä voi: kansanmusiikki-ilta. Jos tuttavaperheen luona soi Radio Nova, jotkut vl-ystävät saattavat kurtistella kulmiaan.

Kun on eroteltava viihteellinen aines oikeasta musiikista, on vanhoillislestadiolaisen korva yhtä tarkka kuin musiikkimaailman nirppanokkaisten ammattilaisten.

Esiintymisen vaarat

Viihteellisyyteen kuuluvaan esiintymiseen liittyy henkilöpalvonnan riskejä sekä esiintyjän itsensä että yleisön kannalta. Maineen ja kunnian katsotaan johtavat piireihin, joissa on vaarassa joutua hylkäämään vl-liikkeen arvot ja tavat.

Kunniaa voi kuitenkin saada mistä tahansa ammatista, eikä esimerkiksi menestymistä liike-elämässä tai politiikassa henkilöitymistä pidetä riskinä. Viihteellisyyden raja muodostuu lystikkääksi, kun esimerkiksi wienervalsseja saa kuunnella ja 70 prosenttia Siionin laulujen sävelmistä on muunnelmia aikojensa viihde- tai kansanmusiikista.

Valtakulttuurinkin puolella oikean taiteen rajoja on takavuosina vedetty sosialistinen taiteen, punaisten laulujen ja jopa sopivanmerkkisten ruokakauppojen ympärille.

Vanhoillislestadiolaiset suostuvat elämään ja kannattelemaan monimutkaista sääntösysteemiään, sillä he saavat liikkeeseen kuulumisesta paljon. Eikä tällä tarkoiteta vain taivaspaikkaa. Kylmässä maailmassa he saavat yhteisön.

– Haluan hankalasta ammatillisesta asemastani ja monesta muusta huolimatta kuulua vl-liikkeeseen, sillä sen arvopohja on selkeä ja tärkeä. Esimerkiksi parisuhdeuskollisuus on korkea. Samoin ystävyyssiteet ovat todella lujat. Sosiaalinen ympäristö on tuttu, esimerkiksi lasten kavereiden vanhempien kanssa muodostamme tuttujen isien ja äitien joukon, kertoo vanhoillislestadiolainen musiikkihenkilö.

Vl-taustaa on häivytettävä myös musiikin ammattipiireissä, mistä juontuu haastattelun nimettömyys.

Kuvataide on kaunista

Kuvataide ja valokuva ovat vanhoillislestadiolaisille hyväksyttäviä. Taulut saa signeerata ja kuvataiteilijoista voi jopa ottaa pisteet kotiin: kyllähän uskovainenkin voi toteuttaa itseään taiteella. Mahdollista on jopa päätyä yhteisön kultapojaksi tai -tytöksi. Usein uskovan ihmisen maailmankuva on kaunis ja harmoninen, joten aiheissa nousee ehkä helpommin esiin luonto-on-kaunis -tyyppi.

Tiukka raja löytyy kuitenkin liikkuvan kuvan kohdalta. Se on perinteisesti nähty viihteeksi. Tosin esimerkiksi suhtautuminen videoinstallaatioon vaihtelee. Monen lienee helppo yhtyä erään vl:n tokaisuun television katsomisen jälkeen: – Sieltä tuli sellaista huttua, että hyvä vaan, ettei sitä elämässä enempää ole tarvinnut katsoa.

Tosin nykyään osassa vl-kodeista on televisiot ja dvd:t ja lapsille elokuvia. Internetkin on omaksuttu työn kautta käyttöön vikkelästi. Vl-nuorista kertovaa, Dome Karukosken ohjaamaa Kielletty hedelmä -elokuvaa on käyty katsomassa, salaakin.

Osa taidemaailman käytännöistä ei sovi vanhoillislestadiolaisille.

– Ongelmia tuli jo omien näyttelyjen avajaisissa, kun protokollaan liittyy maljannostoa ja hienostuneesti alkoholia, eikä sellainen ole uskovaiselle sopivaa. Verkostoituminen ja taiteilijaidentiteettiin kasvaminen vertaisyhteisössä oli myös vaikeaa, sillä oman maailmankatsomuksen erilaisuus teki vuorovaikutuksen epävarmaksi. Ammattipiirieni yhteisöissä yleissivistykseni paljastui omalaatuiseksi, en tunnistanut yhteistä todellisuutta esimerkiksi elokuvien tai populaarikulttuurin kautta. Uskovaisena taiteilijapiireissä olin outo ja ulkopuolinen, uskoni vuoksi pelokas jopa omissa avajaisissani, kertoo kuvataiteilija Leena Valkeapää, joka on kasvanut vl-piirissä, mutta luopunut liikkeestä.

– Lestadiolainen analyyttisyys perustui aina ennalta tiedettyyn lopputulokseen, jossa hyvä ja paha on mahdollista osoittaa. Kuvataiteilijalle maailman luominen taiteen kautta ei ole mahdollista, jos voi vain tyytyä kuvaamaan jo tiedettyä, hän jatkaa.

VLtaide 2 PIEN

Maalaus on yksityiskohta taiteilija C:n työstä. Hän kuuluu vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen, mutta hänen taiteensa ei liity uskontoon. Tämän vuoksi hän pyysi saada esiintyä nimettömänä.

Trendikkäät vanhoillislestadiolaiset

Arkkitehtuurissa, muotoilussa ja designissa on oltava poikkitaiteellisesti populaarikulttuurissa. Muotia ei liikkeessä perinteisesti ole pidetty hyvänä.

– Monet vl-nuoret ovat todella materialistisen merkkitietoisia ja pukeutuvat trendikkäästi. Näyttää siltä, että kaikkiin uusiin ilmiöihin ei liikkeen piirissä ole kerta kaikkiaan ehditty luoda suhtautumisen kategorioita. Ennen kaikki oli tiukasti joko–tai, mutta nyt hyväksytään paljon enemmän harmaita alueita. Visuaalista suunnittelua opiskelevat vl-nuoret esimerkiksi luovat todella omaperäisiä tapoja sukkuloida kahden maailman välillä, kertoo Valkeapää.

Sarjakuva taidelajina ja Aku Ankkana käy ilman kummempaa keskustelua. Ylipäätään lastenkulttuurin kautta monet uudet ilmiöt otetaan helpommin vastaan. Iskelmät ovat sopivia lastenlauluina, kuten vaikkapa ´Päivänsäde ja menninkäinen´ tai ´Lapin äidin kehtolaulu´.

Osalle nuoremman polven vanhoillislestadiolaisista kuuluvaa sosiaalista älyä ja verbaalista taitoa Valkeapää pitää karaistumisena.

– Vanhoillislestadiolaisuus on selviytymistarina maailmassa ja vaatii hyviä, syviä henkilökohtaisia perusteluja, joita kommunikoidakseen on kehityttävä virtuoosimaiseksi keskustelijaksi. Liikkeen ulkopuolisten kanssa vl:t pystyvät pitämään keskustelun pois vaikeilta alueilta. Ulkopuoliset on helpompi kohdata ja kohdella liberaalisti, heihin ei tarvitse suhtautua oman elämän tasolla eikä kategorisoiden.

Vain kirjaimia paperilla

Suhtautuminen kirjallisuuteen on vanhoillislestadiolaisuudelle helppoa. Mitä tahansa saa lukea, myös näytelmiä, komediaa, huumorijuttuja, sillä ne ovat kirjaimia paperilla. Tosin voimassa on yksinkertaiselta vaikuttava ”sisältö ratkaisee” -ohjeistus. Alueittain rajoituksia on löytynyt esimerkiksi romaanien kohdalla. Tosin eipä moni valtaväestön kulttuuriharrastajakaan kehtaisi myöntää lueskelevansa viihdehömppää.

Nuoret vl:t ovat toistuvasti menestyneet 2000-luvun valtakunnallisesti merkittävissä kirjoituskilpailuissa, ja SRK järjestää itsekin kirjoituskilpailuja. Syyt vaihtelevaan suhtautumiseen eri alojen taiteilijoihin jäävät hämärään, keskustelematta.

– Yksimielisyyttä on liikkeessä perinteisesti pidetty tärkeänä, mutta nykyään yhdeksi tärkeäksi kysymykseksi on noussut, pitääkö liikkeellä olla joka asiaan valittu kanta ja mikä on ihmisen omantunnon merkitys, kertoo lestadiolainen kirjallisuudenopiskelija ja nuori runoilija, joka viime hetkellä veti nimensä pois haastattelusta. Hänkään ei halua julkisuutta pelkästään vanhoillislestadiolaisena.

Liikkeen piiristä on noussut paljon kirjailijoita, muun muassa Antti Hyry ja Niilo Rauhala, ja nuori polvi kirjoittaa ahkerasti. Ehkä paljous johtuu lestadiolaisuuden marginaaliasemasta suomalaisen valtakulttuurin reunalla. Aiheet vaihtelevat laidasta laitaan, ja omantunnon asiaksi jää, mistä kirjoittaa.

Sanattomat säännöt – sosiaalinen valta

Valtaväestö näkee vanhoillislestadiolaisuuden tiukkojen sääntöjen yhteisönä. Kun SRK:n linjauksia taidelajeista pyydettiin tähän juttuun, kustannuspäällikkö Ari Pekka Palola vastasi muun muassa näin:

– Vanhoillislestadiolaisuudessa ei ole yksityiskohtaisia elämäntapaohjeita, toisin kuin yleisesti ajatellaan. Keskeisenä lähtökohtana valinnoissa on uskon säilyttäminen. Siksi halutaan noudattaa Raamatun elämäntapaohjeita ja välttää ”maailmallista” elämää, joka koetaan uskon kannalta vaaralliseksi.

On tukeuduttu esimerkiksi Paavalin neuvoihin: ”Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se, mikä on hyvää. Pysykää erossa kaikesta pahasta” (1. Tess. 5:21–22). Yhteisesti laadittujen kannanottojen noudattaminen on jokaisen henkilökohtainen asia.

– Kun joku toimii toisin, se merkitsee tietoista ratkaisua poiketa yhteisestä käytännöstä. Tällöin hän kantaa myös itse vastuun ratkaisustaan, Palola sanoo.

Asian yksinkertaisuutta valaisee esimerkki lasten leikeistä. Kaikki saavat leikkiä, kunhan leikkivät sääntöjen mukaan. Jos ei leiki sääntöjen mukaan, joutuu pois. Sanattomat säännöt mahdollistavat tarpeen mukaan tehdyt tulkinnat. Systeemin voimana ja vaarana on rankka sosiaalinen vallankäyttö.

Pohjolan väen ytimessä?

Vanhoillislestadiolaisia arvioidaan olevan jopa 120 000, vaikka jäseniä rauhanyhdistyksissä on vain 34 000. Liike on ollut suuri henkinen vaikuttaja pohjan perukoilla. Ehkä se on jollain tavalla sopinut mielenlaatumme takakenoisuuteen ja suorastaan säilönyt jotakin ytimekästä olemuksestamme turvaan kaikelta eurooppalaistumiselta.

– Liikettä vaivaa keskustelukyvyttömyys normeista, joita rikotaan. Sodanjälkeisten sukupolvien puhumattomuuden pelkään johtavan liikkeen sisäiseen rapautumiseen, sanoo musiikkialan vanhoillislestadiolainen.

Mikä vahinko olisikaan, jos näin rikas ja monimutkainen kulttuurinen ja hengellinen seura pohjoisesta heimostamme katoaisi!

Teksti: Kaisu Innanen / Kaltio 2, huhtikuu 2009.

VLtaide 3 PIEN

Lisää aiheesta:

Puhujain- ja seurakuntavanhinten kokouksen päätös (Ruukki 1971), jossa kielletään kirkkokuoroissa ja muissa kuoroissa laulaminen, solistina esiintyminen ja oopperaharrastus sek varoitetaan kuvataiteilijan ja musiinkinopettajan ammateista.  Päivämies nro 37, 8.9.1971: ”Kristitty ja taide”. (Nimim. Pölyttynyt: otathan vastaan parhaimmat kiitokset jälleen historian havainnollistamisesta, kun nostit esiin olennaisia, autenttisia dokumentteja.)

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Lassi Hyvärinen: Kulttuurikielloilla ei ole raamatullisia perusteita

Musiikkikiellot

Lapsen raskas koulutie

Synti vl-käsityksen mukaan

Wikipedia: vanhoillislestadiolaisuuden kritiikki

1 kommentti

Kategoria(t): elämäntapa, kiellot, konsertit, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lähihistoria, musiikki, nettikeskustelu, normit, nuoret, synnit, syntilista, taide, televisio, televisiokielto, tieto, totteleminen, vallankäyttö, videot