Pysyttelemme kirkossa kuin osuuskaupassa

SRK:n pääsihteerin Tuomas Hännisen puheet kirkkomme piispasta ja Pyhästä hengestä (kenellä se on ja kenellä sitä ei ole ja että piispa Samuel Salmen messussa lausuma synninpäästö ei ole pätevä) ovat kirvoittaneet keskustelun siitä, olisiko vanhoillislestadiolaisten syytä erota luterilaisesta kirkosta. Keskustelu on tietenkin aivan luonnollinen seuraamus nykyisestä tilanteesta kirkossa ja toisaalta herätysliikkeessä.

On perusteltua kysyä: miksi uskovaisena olla enää luterilaisen kirkon jäsen, kun sen johtajat ja kaikki muut kirkon jäsenet ovat epäuskoisia. Näin voi lestadiolaisesta opillisesta näkökulmasta todeta, ottamatta tässä yhteydessä kantaa erimielisyyksiin siitä, mitä Raamattu tahi luterilainen kristinoppi sanoo ja miten niitä pitäisi ymmärtää.

Miksi olla kirkon jäsen, kun sen papit ja piispat opettavat ihmisille, toki tätä itsekään ymmärtämättä, katalaa harhaoppia ja johdattavat seurakuntalaiset suoraan sielunvihollisen syliin ja kadotukseen?

Advertisement

Kuiluja ja muutoksen signaaleja

Monipuolinen tilanneanalyysi

Kirkonkellarin  julkaisemasta artikkelista voi lukea tutkija, pappi Johannes Alarannan tarkkanäköisiä pohdintoja vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen tilasta. Salon seudun rauhanyhdistyksen johtokunta vapautti Alarannan puhujantehtävästä yli vuosi sitten. Tutkija keräsi havaintoaineistoa Lopen suviseuroista 2012 samalla kun työskenteli seurajärjestelyissä ylläpitotehtävissä vapaaehtoisena roskakuskina ja ruokatavaroiden kuljettajana.

[…] Monet olivat kanssani asioista eri mieltä. Se ei olekaan mikään ongelma, koska niinhän yleensä on. Minua kuitenkin miellytti tapa, jolla erimielisyydetkin otettiin esille. En kohdannut lyttäämistä.

Meitä asuu sata ihmistä tässä kylässä

Meitä ihmisiä ei ehkä elele missään muualla maailmankaikkeudessa, vain tällä pienellä Maapallolla. Meitä onkin täällä jo todella paljon, likimain 7 miljardia. Se on niin suunnaton luku, että sitä on vaikea ymmärtää.

Kuvittele, että maailman väestö supistetaan niin että kaikki ihmiset mahtuvat yhteen kylään

Testaa mihin uskot, mittaa uskonnon tuntemuksesi!

Pew Forum on Religion & Public Life -tutkimuslaitos on tehnyt selvityksen, miten hyvin eri katsomuksia kannattavat amerikkalaiset ihmiset ovat perillä uskonnoista.

Kyselyssä 3 500 vastaajasta vain kahdeksan henkilöä osasi vastata täysin oikein jokaiseen 32 kysymykseen.

Teologikokous Helsingissä 7.10.2010 – suljettu kutsutilaisuus

Helsingin rauhanyhdistyksellä järjestetään 7.10.2010 asialistan  mukaan mm. pappisviran avaamista vanhoillislestadiolaisille naisille käsittelevä keskustelutilaisuus, ns. teologi-ilta, jonne on kutsuttu herätysliikkeen teologeja ja puhujia sekä mm.  tutkijoita. Alustuksen pitää SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen, joka tarkastelee saarnavirkaa sekä kristillisen kirkon virkakäsitystä hengelliseltä ja opilliselta kannalta. Keskustelu on poikkeuksellisesti kutsutilaisuus, jonne ei muilla kuin kutsutuilla ole pääsyä. Tiedotusvälineiden edustajat eivät myöskään ole tervetulleita paikalle. Tämä kävi ilmi, kun Kotimaan toimittaja tiedusteli asiaa.  

Huoli herätysliikkeen tulevaisuudesta kirkossa

Kuten Omat Polut – blogissa viime  vuonna todettiin, monet vanhoillislestadiolaiset naiset  ja myös jotkut miehet kannattavat naisten toiminnan sallimista pappisvirassa. He eivät näe asiassa enempää hengellistä kuin teologistakaan ongelmaa.  Mutta yhä hankalampi ongelma sen sijaan on juuri se, että naiset eivät ylipäätään näy liikkeen keskeisissä tehtävissä nykyisin lainkaan. Papinviran avaaminen naisille nähdään tilanteen parantamisessa keskeinenä avaimena.

Julkisuudessa esimerkiksi päätoimittaja Mikael Pentikäinen viittasi naisten näkymättömyyteen epäkohtana  Helsingin Sanomien pääkirjoituksessaan heinäkuussa 2010.

Naiskysymys tulee nousemaan esiin ensi sijassa suhteessa ev.-lut. kirkkoon. Julkisuuteen päin ristiriitaa ei ole päästetty näkyville, mutta on selvää, että jossain vaiheessa kysymys nousee väistämättä esille. 

Tätä eivät halua kirkko eivätkä visionäärisimmät vl-teologit myöskään. Vanhoillislestadiolaiset naispappeuden kannattajat ovat vakavasti huolissaan oman liikkeensä tulevaisuudesta nykyjohdon linjausten tähden, ja syystä.

Historian ironista leikkiä

Vanhoillislestadiolaisuus on naisten sananjulistuksen ja kirkkosuhteensa osalta häkellyttävällä tavalla historiallisesti samassa tilanteessa kuin lestadiolainen liike oli 1800-luvun lopulla. Siihen aikaan lestadiolaisuudessa oli tavallista, että  naisetkin toimivat sananjulistajina. Silloinen kirkko ei suvainnut tätä, vaan piti käytäntöä yhtenä liikkeen vakavimmista harhaopeista. Lestadiolaisuudessa päätettiin silloin luopua naispuhujista, jotta piispojen arvostelu ja uhka kirkon ulkopuolelle joutumisesta saatiin torjutuksi. Kirkosta tuli lestadiolaisuuden ”tekninen kumppani” ja käyttökelpoinen tukirakenne, joten päätöstä voidaan nykytietojen valossa pitää viisaana ja kaukonäköisenä.  

Tänään ollaan tilanteessa, että naiset kannattaisi kiireesti hyväksyä ainakin papeiksi, koska näyttää erittäin selvältä, että kirkko ei pitkään enää sulata naisten eristämistä näistä tehtävistä. Historian ironista leikkiä!

On paljon myös myös lestadiolaisia miespappeja, teologian ja muiden alojen tutkijoita ja muita nuoremman polven edustajia, jotka eivät  asiallisestikaan näe naisen sukupuolta kristinopilliselta eivätkä hengelliseltä kannalta esteenä seurakunnan kaitsijan ja sananjulistajan tehtävässä. 

Osa heistä näkee lisäksi nykytilanteen selkeästi lainvastaisena syrjintänä, joka kuormittaa ei ainoastaan uskovaisia naisia, vaan kaikkia liikkeessä toimivia, ja myös herätysliikkeen julkisuuskuvaa. Syvimmiltään tietenkin kyse on lainkuuliaisuudesta, eettisestä selkärangasta, moraalista. Toisin sanoen, miespappeuteen ei olla enää liikkeen sisälläkään valmiita sitoutumaan, eettis-moraalisista ja periaatteellisista syistä.

Tavoite varmistaa vanhoillislestadiolaisuuden asema kirkossa myös tulevaisuudessa

SRK:n nykykannasta seuraa ennen pitkää vakavia ongelmia suhteessa ev.-lut. kirkkoon, jossa piispat ovat lähteneet entistä tiukemmin torjumaan naisten syrjintää pappisvirassa.

Myös seurakunnissa on toleranssi hyväksyä naisten syrjintää missään muodossa on selvästi madaltunut. Perustuslaki syrjimättömyyspykälineen on noussut keskeiseksi asiaksi myös kirkossa.

Toisaalta on muistettava, että vanhoillislestadiolaisuudella on kirkossa tätä nykyä hengellisesti, kristinopillisesti ja käytännön toiminnassaan edelleenkin jokseenkin rajoittamaton itsenäisyys ja toimintavapaus. Kirkko ei ole puuttunut herätysliikkeen toimintamenetelmiin eikä opetukseen. Sillä ei ole keinoja eikä tiettävästi haluakaan siihen, tällä hetkellä, jos sen ei ole aivan pakko.

Onkin kysyttävä, mikä voisi olla tilanne, jolloin piispoilla ja papeilla seurakunnissa tulee kipuraja vastaan. Se on ilman muuta naisten syrjintä vl-liikkeessä, ja tälle käsitykselle on jo näyttöä. Naisten syrjintää ei voida pitää enää vl-liikkeen eikä SRK:n yksityisasiana, koska ollaan kirkon jäseniä. Kirkko on selkeästi sitoutunut syrjimättömyyteen ja syrjinnän kriminalisoivaan perustuslakiin.

Naisten syrjinnän lainvastaisuuden osalta kyse on nyt jo sanktioista, eli vakavista ja  konkreettisista, jopa euroina kouriintuntuvista seuraamuksista, toisin sanoen painavammista intresseistä kuin epämääräisestä ihmisoikeus- ja tasa-arvokysymyksestä. Näitä seuraamuksia on jo nähty. Piispat ja varsinkaan seurakunnat,  kirkollisveroa maksavat ev.lut. kirkon jäsenet, eivät ole enää yhtä valmiita tässä asiassa nielemään mitä hyvänsä, edes vanhoillislestadiolaisuudelta. Seurakuntien juristit joutuvat seuraamaan asioita myös tältä kannalta.

Luther-Säätiön tilanne on kaikkien tiedossa, mutta sen kohtaamat sanktiot koskevat sittenkin vielä melko pientä ryhmää. Merkittävämpi signaali on ollut suurten kaupunkiseurakuntien suhtautuminen SLEY:n tiukkaan naispappeuden vastustukseen. Se on sekä maksanut ko. järjestölle jo kymmeniä tuhansia menetettyjä tukieuroja että aiheuttanut yhteistyö- ja luottamusongelmia seurakunnissa. Ratkaisuilla on ollut laaja tuki seurakunnissa.

Tulevaisuudessa piispat eivät myöskään enää halua nähdä ev.-lut. kirkkoa  liitettävän naisten toimintamahdollisuuksia rajoittaviin tahoihin. Kirkostaeroamista ei onnistuta pysäyttämään, jos julkisuudessa toistuvasti  paljastuu, että kirkko yhä edelleen suosii naisia syrjiviä toimintamalleja sisällään.  

Moni koulutettu vl onkin vakavasti huolissaan ajatellessaan herätysliikkeen tulevaisuutta SRK:n nykyjohdon järjettömän jääräpäisellä linjalla, sillä törmäyskurssi on jo kaukonäköisimpien silmin nähtävillä.

Kirkon taholta asiaan suhtaudutaan tällä hetkellä tietenkin suurella varovaisuudella ja diskreetisti, mikä on ymmärrettävää sillä kirkoon ei tosiaankaan  toivota enää lisää myöskään julkista epävakautta. Tosin, toistettakoon tämä,  kirkolla ei ole enää varaa  myöskään  naisten syrjintään liittyvään julkisuuteen.  Yksi esimerkki keskustelusta kirkossa oli Turussa järjestetty piispaehdokkaiden paneeli 6.10.2010 ,   jossa piispaehdokkailta pyydettiin kantaa vanhoillislestadiolaisuuden naispappeuskysymykseen.

Käytännön ratkaisua kohti

Useimmat muutoksen kannattajat ilmaisevat mielipiteensä kuitenkin mieluiten vain anonyymisti. Julkisuudessa naispappeutta ovat puoltaneet esimerkiksi oululainen seurakuntapappi Stiven Naatus, tutkija ja seurakunnan tiedottaja Mari Leppänen sekä tutkija Heikki Nenonen.

Asiassa on haluttu edetä pragmaattisesti, eli niin, että tunnetusti maallikkovaltaisessa herätysliikkeessä ei asetettaisi ainakaan vielä lähivuosien tavoitteeksi sitä, että naispappi saisi oikeuden saarnata myös rauhanyhdistyksellä.

Tärkeintä olisi aluksi saada vanhoillislestadiolaisuuden julkisivu kirkkoon päin nyt nopeasti kuntoon.

Samalla naisten ”lupa” toimia tulevaisuudessa papin virassa ev.-lut. seurakunnissa saattaisi vahvistaa mahdollisuuksia saaada naisia valituksi myös herätysliikkeen ylimpään päätöksentekoon, eli SRK:n johtokuntaan. Tällä hetkellä johtokuntaan kuuluu 24 miestä eikä siihen ole koskaan SRK:n yli satavuostisen historian aikana ole valittu yhtään naista. Herätysliikkeen naisvaltaisuus ei siis  näy lainkaan sen ylimmillä tasoilla. Silloin on vaikeata perustella väitteitä,  että naisten ääni ja tasaveroinen valta oman herätysliikkeen päätöksenteossa todella toteutuisi.

Vallankäyttöä yli kuoleman rajan

SRK:n johto, mm. johtokunnan puheenjohtaja Olavi Voittonen, on julkisissa lausunnoissaan järjestelmällisesti torjunut vanhoillislestadiolaisten naisten pääsyn papin virkaan. Muodollista, maallista, virallista kieltovaltaa liikkeen johdolla ei tietenkään ole siihen mitä yksityiset uskovaiset naiset päättävät omasta tulevaisuudestaan ja elämäntehtävästään, mutta on selvää, että kyse onkin tässä tapauksessa kaikkein voimakkaimmasta vallasta. Vallasta, joka ulottuu tuonpuoleisuuteen saakka.

Jos nainen rikkoo SRK:n naispappeuden kieltävän normin, hänen asemansa uskovaisena ja hänen pelastustoivonsa taivaaseen pääsystä joutuvat kyseenalaistettavaksi.

Lapsesta saakka liikkeen piirissä kasvanut ja sen hengellisyyden elämänsä perustaksi mieltävä ihminen voi kadottaa elämänhallinnan ja elämän  merkityksellisyyden kokemuksen, jos hän menettää oikeuden tulla hyväksytyksi uskovaisena taivaan tien matkaajana ”Jumalan valtakunnassa”. Hänet eristetään ja suljetaan ulkopuolelle. Valta tuomita yksityinen uskovainen ulottuu kuolemankin yli. Lisäksi hän menettää ystävyys- ja sukulaisuusverkoston lojaalisuuden ja tuen.

Tästä syystä vanhoillislestadiolaiset teologinaiset eivät ole voineet  itsenäisesti ratkaista tomintansa laajuutta ja luonnetta evankelis-luterilaisessa kirkossa. Ja tästä syystä nyt käynnistyvät keskustelut liikkeen johdon kanssa ovat erittäin merkittäviä vanhoillislestadiolaisille naisille. Mutta asian ratkaisulla on varmasti painava merkitys koko liikkeen tulevaisuudelle.

1980-luvulla SRK:n papit tekivät puhtaasti käytännön ratkaisun, nyt uuden aika 

Yhtenä perusteluna voidaan nähdä se, että pappisviran avaamista kannattavien mukaan 1980-luvulla päätettyä kieltoa ei pitäisi nähdä lopullisena, vaan tiettyyn historialliseen tilanteeseen liittyvänä ratkaisuna. Lisäksi voidaan pitää moititavana, että vanhoillislestadiolaisilla naisilla itsellään ei ollut silloin mahdollisuutta ottaa asiaan kantaa.  Asiasta ei käyty vl-pappispiirejä  laajempia keskusteluja.

Tämä voidaan ymmärtää nyt niin että kyse oli silloisessa tilanteessa tehdystä käytännön ratkaisusta SRK:n piirissä.

Naispappeuden kannattajat ovatkin ehdottaneet, että asiaa voidaan ryhtyä tarkastelmaan 2010-luvulla uudelta kannalta, lähtökohtana vanhoillislestadiolaisen liikkeen tulevaisuus sekä kirkon nykyinen tilanne, ja varsinkin liikkeen asema tulevaisuuden ev.lut. kirkossa. Nykytilanne kirkossa vaatii uutta reagointia SRK:lta.

Sisäinen keskustelu käynnistetään juuri Helsingin rauhanyhdistyksellä käytännön syistä, koska vanhoillislestadioaliset teologit, SRK:n edustajat ja Helsingin yliopistossa teologiaa  opiskelevat ja tutkivat vanhoillislestadiolaiset  ovat pitäneet tapana kokoontua vuosittain yhteen ns. teologi-iltaan keskustelemaan ajankohtaisista kysymyksistä. Tällä kertaa maininta teologi-illasta on Helsingin ry:n nettisivun seuraohjelmasta pudonnnut pois, mutta ilmoitettiin Päivämiehessä.

*    *    *

”Vanhoillislestadiolaisten Helsingin Rauhanyhdistyksen johtokunta järjestää tänään teologikokouksen, jonka asialistan yksi kohta ennakkotiedon mukaan käsittelee naisten pappeutta. Liikkeen sisällä on ainakin puolenkymmentä naista, jotka toivovat liikkeen muuttavan kielteisen kantansa naispappeuteen, jotta voisivat itse ottaa pappisvihkimyksen.

Yhteisön sisällä asia on siinä määrin herkkä, että naiset ovat toistaiseksi valinneet matalan profiilin linjan ja anonymiteetin. He korostavat, että nimettömyyden syy ei ole pyrkimys marttyyriasemaan eikä edes niinkään pelko silmätikuksi tulemisesta.

Kotimaa24:n tavoittama papeutta miettivä vanhoillislestadiolainen naisteologi ei halua, että keskustelua käydään julkisuuden kautta, vaan toivoo, että asia ratkaistaan herätysliikkeen sisällä.

Mikäli vanhoillislestadiolaiset pitäytyvät kuitenkin perinteisessä virkakäsityksessä, eikä asiaan ole nähtävissä millään aikavälillä muutosta, lähtevätkö naiset liikkeestä vai luopuvatko pappishaaveistaan?

Vastauksena on hiljainen katse.

Helsingin Rauhanyhdistyksen perinteinen teologikokous on kutsutilaisuus, eikä tiedotusvälineitä haluta päästää mukaan.”

Ville Talola: Useat lestadiolaiset naiset toivovat pappisvihkimystä. Kotimaa24-uutiset 7.10.2010. 

*    *    *

Ajattelemisen aihetta antoi Skribentti.

Lue lisää aiheesta:

Naiset tulossa sananjulistajiksi 

Stiven Naatus: Vl-naispappeus on käytännön järjestely, ei hengellinen kysymys

Mikael Pentikäinen: Kahden maan kansalaisia. Helsingin Sanomat 13.7.2010.

Johannes Ijäs: ”Naispappeudesta syytä keskustella”. Kotimaa 18.9.2010.

Johannes Ijäs: Vanhoillislestadiolaiset pitäytyvät miesten pappeudessa. Kotimaa 18.9.2010.

Ville Talola: Kalliala toivoo vanhoillislestadiolaisia naispappeja. Kotimaa24 uutiset 7.10.2010.

Simo Alastalo: Lestadiolaisten keskusteluillassa ei väitelty naispappeudesta. Kotimaan uutiset 12.10.2010.

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

SRK:n vuosikokous 2010: päätöksentekijät yksinomaan miehiä

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

Sley:n asema vaakalaudalla naispappikysymyksen vuoksi. Kirkko ja Kaupunki 12.3.2007.

Naispappeus – Viimeinen linnake. Aamulehti 27.4.2007.

Naispappeus pirstoo evankelisen liikkeen. YLE 30.3.2008.

Jani Laukkanen: Papin vaatekaapilla. Miespiispat pohtivat naispapin virkapukua vuonna 2007. Vantaan Lauri 13..9.2007. (Kuvissa Tikkurilan seurakunnan pappi Kristiina Kartano.)

Hanskat tiskiin ja kirves kaivoon – onnistuuko vl-yhteisön parannus keskustelemalla?

”Hartain toiveeni olisi, että tähän vanhoillislestadiolaiseen elämänliikkeeseen koittaisi avoimuuden aika ja kukaan ei ottaisi lähimmäisen sielusta rukkasella kiinni.” ( – Heikki Rainio, Kotimaa24 blogikeskustelussa.)

*    *    *

Onko SRK:n sekasotkuun ajautuneen opin ja väkivaltaan perustuvien käytäntöjen kollektiivinen parannus mahdollista? Millaisin keinoin umpisolmua olisi hedelmällistä lähestyä? 

Näitä kysymyksiä ovat nettipalstat olleet pullollaan sen jälkeen, kun yhä useampi vanhoillislestadiolainen on osallistunut  julkiseen keskusteluun herätysliikkeen nykytilasta.

Tuoreimmat kirjoitukset asiasta ovat joensuulaisen toimittajan Topi Linjaman puheenvuoro Kalevan pääkirjoitussivulla 29.5.2010, hänen blogikirjoituksensa Kotimaassa  ja Vuokko Ilolan keskustelualoite blogissaan Kotimaan nettisivustolla.

Topi Linjama ehdottaa lääkkeeksi vanhoillislestadiolaisuuden kristinopilliseen umpikujaan liikkeen sisäistä avointa keskustelua. Se avaisi ongelmat ja etsisi niihin ratkaisut. Tällöin kaikki vl uskovaiset voisivat tuoda esiin näkemyksiään vapaasti.

Avointa keskustelua ovat tähdentäneet myös eräät sanomalehtien pääkirjoitukset, esimerkiksi Kalevassa, Kotimaassa ja Helsingin Sanomissa.

Linjaman lisäksi liikkeen sisältä sen käytäntöjä ovat julkisesti arvostelleet monet mielipidevaikuttajat, kuten Mauri Kinnunen, Juho Kalliokoski, Lassi Hyvärinen, Virpi Hyvärinen, Terttu Holmi, Vuokko Ilola, Pekka Asikainen ja Johannes Alaranta.

He tuntuvat Linjaman tavoin uskovan uudistumiseen ja ”uskonpuhdistukseen” juuri avoimen sisäisen keskustelun kautta.

He ovat osoittaneet yksityiskohtaisesti perustellen opillisia käsitesekaannuksia ja tunnistaneet rauhanyhdistysten väkivaltaisia menettelytapoja, jotka eivät kerro hyvää herätysliikkeen nykytilasta. 

Tilanteen kuvasi havainnollisesti kuoronjohtaja ja tunnettu hengellisen musiikin laulutaiteilija Heikki Rainio kommentissaan Topi Linjaman blogissa:

”Hengellisen vallan käyttäjillä on todella suuri vastuu, koska on kyse ihmisen kaikista herkimmästä asiasta: uskosta. Muistan erään vanhan, nyt jo edesmenneen papin sanat:
” Veljet, kenenkään sielusta ei saa ottaa rukkasella kiinni!”

Itsekin olen monenlaisia vaiheita kokenut ja hartain toiveeni olisi, että tähän vanhoillislestadiolaiseen elämänliikkeeseen koittaisi avoimuuden aika ja kukaan ei ottaisi lähimmäisen sielusta rukkasella kiinni.”

Jottain tarttis tehdä mutta mitä?

Ylhäältäpäin keskustelu torjutaan

On selvää, että kaikki uskovaiset vl-liikkeen sisällä eivät koe kaipaavansa minkäälaista sisäistä keskustelua opillisista ongelmista. Julkiseen keskusteluun osallistuu vain pieni osa jäsenistöstä.

SRK:n johtokunta puolestaan ei ole tunnistanut enempää opetuksessa kuin menettelytavoissakaan mitään ongelmallista. Puhujienkokoukset ovat Päivämiehen kirjoitusten ja SRK:n johdon lausuntojen mukaan olleet yksimielisiä eivätkä puhujat ole nostaneet esiin sisäisiä ongelmia.

Kahta sisäisesti ristiriitoja herättänyttä kysymystä käsiteltiin vuoden 2010 lopussa pidetyssä puhujienkokouksessa.  Kokouksessa torjuttiin sisäisesti käynnistynyt keskustelu naispappeuden hyväksymisestä sekä lestadiolaisedustajien antama kannatus kirkolliskokouksessa rukoiluluvan ohjeiden laatimiseksi samasukupuolisten parien puolesta. Kumpaankin on liittynyt yksityishenkilöiden alistamista yhteisön viralliseen kantaan hoitotoimien ja julkisen rippikäytännön kautta, joten avoin, eri kantojen esiintuomisen mahdollistava keskustelu on jälleen vaiennettu.  

Kritiikin kiistäminen on vallanpitäjien näkökulmasta luonnollinen puolustusreaktio. Mutta vastuullinen johto ottaisi tietysti kritiikin vakavasti ja pyrkisi vastaamaan julkisesti esitettyyn palautteeseen, sekä osoittamaan tien miten ongelmat voidaan ratkaista.

Jos välittömiä ratkaisuja ei ole mahdollista lyhyessä ajassa löytää, vaan ongelmat vaativat perusteellista työstämistä ja yhteistä käsittelyä, johtohenkilöiden olisi reilua sekin avoimesti tunnustaa.  Tämä olisi täysin ymmärrettävää ja osoittaisi, että vaikeasta tilanteesta halutaan kantaa vastuuta.

Kun muutos ei voi lähteä ylhäältä, saattaisiko se lähteä alhaalta, rauhanyhdistysten rivijäsenten tasolta?

Auttaisiko sisäinen keskustelu – ja onko sisäinen avoimuus edes mahdollista?

Kaikki parannusta toivovatkaan eivät kuitenkaan jaksa uskoa sisäisen keskustelun auttavan yhteisön opillisessa parannuksenteossa.  Nimimerkki Satakieli toteaa Mopin palstalla herätysliikkeen tilasta:

”Vanhoillislestadiolaisuus on aikamme farisealaisuutta. Oikea usko muodostuu sadoista tapakäytänteistä, oikeanlaisista tunteista, oikeanlaisesta nöyryydestä, yksimielisyydestä yms. hienosyisistä elementeistä joilla Jumalan valtakunta arvioi jäseniään ja sen mukaan pudottaa jäseniään pois matkasaatosta joka vie taivaaseen, on vain yksi tie. – –

Vanhoillislestadiolaisuudessa ei kysytä ihmiseltä uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan vaan uskoa omaan järjestelmään ja sen todistamiseksi ainoaksi oikeaksi, jolla sitten taas saadaan itselle oikea usko jolla kelpaa Jumalan valtakuntaan eli sille yhdelle ainoalle oikealle tielle joka vie matkasaattona perille taivaaseen. ”

”Satakieli” ei usko, että Topi Linjaman ehdottama lääke kristinopin peruskäsitteiden läpikäymisestä yhteisön sisäisessä keskustelussa auttaisi. Se johtaisi vain loputtomaan opilliseen saivarteluun ja hedelmättömään vatvomiseen.

 ”Minun näkemykseni mukaan vanhoillislestadiolaisessa uskonnossa on niin pahoja valuvikoja ettei niitä voi edes korjata, jos yritettäisiin niin edessä on loputon vatvominen ja riitely epäolennaisista asioista.”

”Satakieli” ei näe mahdollisuuksia yhteisön kollektiiviselle uudistumiselle.  

Historia osoittaa, että herätysliikkeen johtajilla ei ole ollut tapana myöntää erehdyksiään tai virheitään. Tämän osoittaa lestadiolaisuuden toistuva hajaantuminen  ainakin 19 eri ryhmittymään. 

Erehdysten myöntämisen riskit ymmärtää. Jos SRK:n johtokunta myöntäisi jäsenistölle, että metsään on joissain ratkaisuissa menty, silloin jäsenille voisi syntyä vaikutelma, että seurakunta on erehtynyt. Menetettäisiin pohja kaikkien mieliin iskostetulta mantralta ”seurakunta ei erehdy”.

Viime aikoina Päivämiehessä on tosin yritetty vakuutella, että SRK enempää kuin rauhanyhdistyksetkään ei ole Kristuksen seurakunta eikä Jumalan valtakunta, vaan seurakunta on jokin laajempi käsite (Mauno Hepola: Uskon Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan).

Hepolan rakennelma jää hahmottomaksi, koska hän ei tarkenna käsityksiään.  Tuskin kukaan tavallinen rivi-vl näkee syytä irrottautua  omaksumastaan yksinkertaisesta ajatusmallista, että Jumalanvaltakunta on yhtä kuin rauhanyhdistys ja SRK ry.

Tästä puolestaan loogisesti seuraa uskomus, että ne ovat erehtymättömiä ja arvostelun yläpuolella. ”Jumala puhuu rauhanyhdistyksellä.” Jumalan huoneenhallitus -oppi elää ja voi hyvin.

Kaksinaismoraali ja ryhmäorjuus pitävät nykyjohdon vallassa

Topi Linjaman toivoma avoin sisäinen keskustelu ilman pelkoa sieluntilan kyseenalaistamisesta on kaunis ajatus, mutta tuskin käytännössä mahdollinen, juuri yhden hänen tunnistamansa  ongelman, eli pelkoon perustuvan, hierarkkisen järjestelmän takia.

Tämän muna-kana-ongelman voisi ratkaista vain SRK:n johtokunta käynnistämällä muutoksen, mutta 24 miehen joukossa ei ole ilmennyt siihen halua. Puheenjohtajalla ja pääsihteerillä kaikkein vähiten.

Kymmenien tuhansien ihmisten muodostamassa jäsenistössä puolestaan ei ole sellaisia henkilöitä, jotka kykenisivät saamaan muutoksen käynnistymään alhaalta rauhanyhdistyksistä päin.

Yksittäiset aloitteet on nujerrettu ja nujerretaan uhkaamalla taivaspaikan menetyksellä. Siten aloitteet jäävät vain yksittäisiksi mielipiteiksi, joita muut uskovaiset eivät uskalla asettua tukemaan. Siksi niistä ei koskaan voi seurata konkreettisia muutoksia paikallisissa henkilövalinnoissa tai toimintatavoissa.

Vl-uskovaiselle on joukkoon kuuluminen niin tärkeää, että loppupeleissä se voittaa kaikki muut. Rivijäsenten välistä lojaalisuutta ei esiinny. Yhteisöön hyväksyttynä kuulumisen halu nousee lapsuudesta saaakka jatkuneesta manipuloivasta puheesta ja kasvatuksesta rauhanyhdistyksellä.

Kyse on samantapaisesta ilmiöstä, ”alistumisesta ryhmäorjuuteen”. josta teologi Juha Molari kirjoittaa väitöskirjassaan.  

Lapsesta saakka vl-liikkeessä kasvaneiden valtaenemmistö ruokkii omalla suhtautumisellaan ja puhetavallaan edelleen mielikuvaa siitä, että kaikki seisoisivat nykyisen opillisen linjan ja menettelytapojen takana kyseenalaistamatta ja pitäisivät niitä totuutena. Tämä on kuitenkin kuvitelma vailla totuuspohjaa. Tätä osoittaa laaja, kriittinen nettikeskustelu. Esimerkiksi Kotimaa24:n blogeista ja uutisista lestadiolaisuutta käsittelvät aiheet nousevat säännöllisesti luetuimpien joukkoon. 

Kaksinaismoraali, eli se että puhutaan yhtä ja todellisuudessa tehdään toista, painetaan visusti hiljaisuuteen. Tuetaan teeskenneltyä yksimielisyyttä. Julkisesti rauhanyhdistyksillä ei keskustella siitä, ettei itsekään todellisuudessa eletä normien mukaan eikä piitata seurakunnan neuvoista.

Siitäkään ei puhuta, että ei myöskään asetuta puolustamaan uskonveljeä tai -sisarta,joka on suurta siviilirohkeutta osoittaen yrittänyt nostaa kipeitä asioita keskusteluun ja joutunut tästä syystä uhkailujen ja painostamisen kohteeksi. Ei ryhdytä puolustamaan kaveria, vaikka itse oltaisiin sydämessään samaa mieltä. Uusimpia tapauksia ovat olleet alkuvuodeta 2011 tapahtuneet hyllytykset.

Juuri tämä kaksinaismoraali, ”pelon tasapaino”,  pitää liikkeen nykyjohdon lujasti vallassa. Eli korttitalon romahdus Neuvostoliiton malliin ei ole mitenkään mahdollinen.

Kun yhteisöllinen, asioiden avoimeen käsittelyyn perustuva opin ja menetelmien remontti ei ole mahdollinen, mitä mahdollisuuksia korjaamiselle jää?

Heitetäänkö kirves kaivoon – miten ulos umpikujasta?

Ainut mahdollisuus onkin se, että  vl-liikkeeseen kuuluvat yksilöt muuttavat omaa toimintaansa omilla henkilökohtaisilla ratkaisuillaan.

Kristitty ihminen voi varmuudella vaikuttaa lopulta vain siihen, miten itse toimii, mitä valintoja itse tekee ja mille yhteisölle antaa tukensa.

Ratkaisun löytäminen on tätä kautta hidasta ja työlästä. Se edellyttää jokaiselta itsenäistä perehtymistä kristinoppiin ja oman liikkeen opetukseen, ja sitä kautta omakohtaisen vakaumuksen punnitsemista.  

– Vanhoillislestadiolaiseen kulttuuriin kasvaneen on jossain vaiheessa käytävä läpi elämässään oma suhteensa kristinuskoon, Jumalaan, Jeesukseen Kristukseen ja Hänen ainoaan autuaaksi tekevään sovitustyöhönsä, toteaa ”Satakieli”.

Ne jotka luottavat Satakielen tapaan yksilöiden henkilökohtaiseen ratkaisuun ja ”äänestämisen jaloillaan”, ovat samalla kannalla kuin Terho Pursiainen, joka on saarnassaan muistuttanut, että Jumala tarvitsee nyt niitä jotka lopettavat tottelemisen.

Tulee mieleen Jes-miehen ennuste vanhoillislestadiolaisuuden tulevaisuudesta: Ennustus: ajaudumme umpikujaan.

*      *      *

Ajattelemisen aihetta antoi Kapu.

Lisää aiheesta:

Aasinsilta: Aita ja seipäät

Alaranta nojaa Suomen lakiin – Hautamäki Katekismukseen

Pekka Asikainen: Nyt olisi aika toimia

Aleksi: Vaarallisin erehdys: uskomus erehtymättömyydestä

Eroon hengellisestä väkivallasta (Pekka Asikainen ja Topi Linjama)

Ex: Miksi teatteri on syntiä? (Pastori Stiven Naatuksen hyllytystapaus)

(Terttu Holmi) Lisääntymisvelvoite voi viedä naisen kuoleman porteille 

Juho Kalliokosken kokemukset: laittomuuksista ja pelokkaasta hiljaisuudesta tukeen ja rohkaisuun

Herpert: Minkä nuori kieltää? Syntien sovituksen… vai elämäntapanormin?

Mikael Pentikäisen tilanneanalyysi

Juhani Huttunen: Raamatulla päähän. Kirkko ja kaupunki 20.9.2010. Katsaus fundamentalismin kansaninvälisistä historiallisista juurista sekä sen vaikutuksista.

Lassi Hyvärinen: Lestadiolaisuuden vaikea kulttuurisuhde

Virpi H.: Vastuu omastatunnosta puuttuu

Virpi Hyvärinen: Miten toteutetaan onnistunut glasnost?

Vuokko Ilolan blogi: VL-blogistit huomio (10.6.2010)

Kapu: Alaranta ja Linjama: SRK-kriittinen nettikirjoittelu johti painostustoimiin

Topi Linjama: Eroon hengellisestä väkivallasta

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko 

“Kipupisteet kohdattava avoimesti” (Mauri Kinnunen)

”Lisääntymisvelvoite voi viedä naisen kuoleman porteille  ”(Terttu Holmi)

Pelkoa ei rakkaudessa ole. Iltahartaus, Virpi Hyvärinen

Lauri Pietilä: Oikean uskon tunnusmerkkejä on Raamatussa paljonkin. Kaleva 8.6.2010, Lukijalta. (Hakomajaan tallentanut nimimerkki Mikki. Parhaimmat kiitokset Mikille.)

Terho Pursiainen: Jumala tarvitsee nyt niitä jotka lopettavat tottelemisen

Satakieli: Mitä enemmän tutustuu Jeesuksen opetukseen… (Puheenvuoro Mopin palstalla 3.6.2010)

Sivusta seurannut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

U.T.:  Paavali: lakihengellisyys on ylpeyttä 

Verstaalla pohtija: Kilvoittelu armon varassa 

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

”Verkkokeskustelu on lestadiolaisuuden toinen todellisuus” (Kirkkohallituksen verkkokeskustelijan Meri-Anna Hintsalan haastattelu)

Ennustus: ajaudumme umpikujaan

On näkyvissä sellaisia merkkejä, että vanhoillislestadiolaisuus ajautuu umpikujaan vielä lähimmän viiden vuoden aikana. Meidän kaikkien on siihen hyvä valmistautua jo nyt, ainakin meidän vanhoillislestadiolaisten. 

On vain kaksi näköpiirissä olevaa lopputulosta:

1) Vanhoillislestadiolaisuudessa käydään kamppailu oikeasta ja väärästä. Paljon jäseniä lähtee, koska sekasorron keskellä irtaantuminen isommalla joukolla on helpompaa yksilöille. Tämä on ensimmäinen 2000-luvun hajaannus. Uskoisin, että jäseniä lähtee n. 1/3.

Jäljelle jäävä ”vanha” vanhoillislestadiolaisuus jatkuu samanlaisena kuin nykyinenkin. Ehkä sillä erotuksella, että avointa keskustelua on entistä vaikeampi yksilöiden lähteä peräänkuuluttamaan.

2) Seurakunnan oppiin tulee selvä muutos, jossa rakkaudelle ja armolle tulee enemmän tilaa.

Ehkäisystä ei enää puhuta syntinä, vaikka ehkäisemättömyys kulttuurina saattaa elää vielä pitkään monissa suvuissa. Moni puhuja saattaa jättää tehtävänsä vapaaehtoisesti. Keskustelukulttuuri ehkä vähän vapautuu.

Muutamia ihmisiä jyrkimmästä siivestä saattaa irtaantua, kuten ”Tarkkailijablogisti”  *) on bloginsa kommenteissa todennut:
”En pidä yhteisöä erehtymättömänä. Mielestäni on täysin mahdollista, että vanhoillislestadiolaisuus menee harhaan ja hyväksyy ehkäisyn. Jos niin kävisi, luultavasti sanoisin itse kanssani samoin ajattelevien kanssa vanhoillislestadiolaisuudelle näkemiin.”

Itse pidän ensimmäistä vaihtoehtoa todennäköisempänä, vaikka mieluummin näkisin seurakunnan yhtenä joukkona. Toisaalta, sanoohan Vapahtajammekin:  ”Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan.” Matt. 10:34.
ja
37 ”Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle, eikä se, joka rakastaa poikaansa tai tytärtänsä enemmän kuin minua, kelpaa minulle.

Uskon kautta saamme ymmärtää, että ”joka rakastaa seurakuntaa enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle”.

(Kirjoittaja: ”Jes-mies”)

*) Blogin kirjoittajan nimi on muutettu hänen omasta pyynnöstään nimimerkiksi ”Tarkkailijablogisti”. 28.4.2010.

Jemima Mopin palstalla: ”Näen todella paljon hyvää vl-kristillisyydessä ja samaan aikaan olen todella huolissani liikkeen tilasta.”

Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta (Juho Kalliokoski 2009)

Tarvitsemme(-ko) glasnostia

Puhujan kirje puhujille

Kaffet tiedossa, jos ehkäisykanta muuttuu!

 

Aprillia! Ehkäisykanta ”ei ole muttunut”.

Ja jos se muuttuu, pullakahvit saa vain nimimerkki  j-prevert. Hänkin vasta suviseuroissa vuonna 2020. Siihen saakka toki jaksamme odottaa!

Vanhoillislestadiolaisten omalla keskustelupalstalla VL-Foorumilla on käyty pitkän aikaa kiihkeää keskustelua SRK:n ehkäisykannasta.

Ehkäisyä syntinä pitävät keskustelijat ovat esittäneet, että SRK:n puheenjohtajan Olavi Voittosen äskeinen toteamus syntyvyyden rajoittamisen synnillisyydestä ja hänen myönteiset viittauksensa paavin kirjeisiin ja katolisen kirkon luterilaisuutta ”oikeampaan” opetukseen ovat olleet aivan paikallaan, koska herätysliikkeessä on pidetty ehkäisyn käyttöä syntinä jo ainakin sodanjälkeisistä vuosista alkaen.

Moni muu taas on ollut sitä mieltä, että ehkäisyn synnillistäminen periaatteellisena kantana alkoi toden teolla vasta vuoden 1967 puhujainkokouksen jälkeen. Lisäksi moni vanhoillislestadiolainenkin on nykyisin sitä mieltä, että ehkäisykiellolle on vaikea löytää perusteluja Raamatusta. Kyseessä  on paremminkin uskovaisen yksilöllinen eettinen ratkaisu. Tällaisia näkemyksiä  ovat eräät Raamattua ja kristinoppia tuntevat kirjoittajat nostaneet esille toisella Internetin keskustelupalstalla (Mopin palstalla, esim. nimimerkki Herpert).

Dokumentaationa jo sodan jälkeen vallinneesta tulkinnasta ovat ehkäisyä syntinä pitäneet  todenneet:

”Ari-Pekka Palolan vielä julkaisemattomassa SRK:n 100-vuotishistoriikissa on sivulla 293 seuraava toteamus v. 1945 Oulun puhujainkokouksesta:

’Kullervo Hulkko piti alustuksen avioliitosta ja lapsirajoituksesta. Keskustelun tuloksena oli, että ’lapsirajoitus on Jumalan sanaa ja hyvää omaatuntoa vastaan’ ja että ’lapsen syntymän ehkäiseminen kaikissa tilanteissa on syntiä’.’

Toisena auktoriteettina on nostettu esiin aikaisemman SRK:n puheenjohtajan Erkki Reinikaisen teksti vuodelta 1988. Reinikainen kirjoitti Päivämiehessä 28.12.1988:

”Uskovaisten elämään ei ole kuulunut millään aikakaudella syntyvyyden säännöstely. Tämä on ollut aikaisemmin myös kirkon kanta. Roomalaiskatolisen kirkon kanta se on vielä nykyisinkin. Kun yhteiskunta ja kirkko ovat muuttuneet käsityksissään, se luo ristiriitatilanteita. SRK ei ole määrännyt käyttäytymisnormeja vanhoillislestadiolaisille aviopuolisoille. Ehkäisyn ja aborttien torjuminen nousee jokaisen kohdalla uskon perusteista omakohtaisena asiana.”

Todettakoon, että Reinikainen ei siis hyväksynyt ehkäisyä edes naisen sairauden aikana. Tuolloin ainoa sallittu ehkäisykeino oli hänen mielestään molemminpuolinen pidättäytyminen. Reinikainen kirjoitti:

Kokonaan toinen asia on, että monisynnyttäjä-äiti tai sairastunut äiti kertoo vaivoistaan lääkärille. Sairaat, ovatpa he sitten fyysisesti tai psyykkisesti sairaita, tarvitsevat asiantuntevan lääkinnällisen avun ja levon. Sen lisäksi he tarvitsevat, kuten aina, aviopuolison ja lasten sekä uskonystävien tuen ja rakkauden.

Näin juuri tapahtuu vanhoillislestadiolaisuudessa. Jos poikkeuksia, ne nousevat ihmismielestä eikä uskosta. Aviovaimon sairastaessa, ollessa toipilaana tai fyysisesti tai psyykkisesti uupuneena, rakkauden käsky opettaa, että tuona aikana pidättäydytään avioliitossa yhdyselämästä. Tämä merkitsee silloin yhteistä paastoa ja rukousta Jumalan sanan mukaisesti eikä ehkäisyä.

Uusimmat Olavi Voittosen lausunnot viittaavat – tosin hieman epämääräisesti – siihen, että vanhoillislestadiolaisella naisella olisi luvallista turvautua ehkäisyn käyttöön sairauden ollessa kyseessä, mikäli lääkäri on sairauden todennut. Tällöin ehkäisyä ei kuitenkaan nimitetä ehkäisyksi, vaan sairauden hoidoksi.

Todettakoon puhtaasti kuriositeettina, että SRK:n puheenjohtajilla ei itsellään aina ole ollut erityisen suurta perhettä. Reinikaisella oli neljä lasta, nykyisellä puheenjohtajalla Olavi Voittonen on yhden lapsen isä. Toki SRK:n johtokunnassa on istuskellut myös suurperheiden isiä.

Nimimerkki j-prevert – ilmeisesti urheilumiehiä – on rohjennut lyödä ehkäisykiellon muuttumisesta vetoa.

” – – esitän tähän silti pienen profetian. Pidän todennäköisenä, että ehkäisyteeman(kin) ympärillä tulee meikäläisyydessä tapahtumaan melkoinen avautuminen lähivuosina. Luulen, että useat tässäkin ketjussa esitetyt näkemykset tuntuvat siinä vaiheessa todella happamilta ja ylikireiltä näkemyksiltä. Löytyykö muita vedonlyöjiä? Ilmoittautua voi VL-Foorumille.

Kutsun tässä avoimella kutsulla kaikki ketjuun osallistuneet vuoden 2020 suviseuroihin lauantaina Equadorin lipun alle klo 13.00. Mikäli meikäläisyyden julkilausuttu ehkäisykanta on tuolloin tässä ketjussa esitettyjen (minun silmissäni) kireiden näkemysten mukainen, niin tarjoan kaikille pullakahvit.

Mutta mikäli ”virallinen ja vallitseva näkemys” on tuolloin lähempänä minun esittämääni kantaa, niin saatte te tarjota kaffet minulle.”

*    *    *

Aiheesta muualla:

Kun luin Päikkäriä: “Aina on nähty kaikenlainen ehkäisy synniksi”

Ehkäisykysymys vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen opetuksessa 2000-luvulla

Maria Saari: Ehkäisykiellosta on muodostunut tabu

Lisääntymisvelvoite voi viedä naisen kuoleman porteille (Terttu Holmi)

SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittosen haastattelu YLEssä 17.3.2009: YLE:n uutinen 17.3.2009 http://areena.yle.fi/toista?id=2000324

YLE Radion uutinen: http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2009/03/lestadiolaiset_pitavat_kiinni_ehkaisykiellosta_619656.html

YLE Pohjois-Pohjanmaa: Ehkäisykielto puhuttaa kirkon sisällä

Raskauden pelko

Luomiskertomuksen sanoma

SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittosen haastattelu Kalevassa: SRK:n johto ei hätkähdä keskustelua (22.3.2009)

Hakomaja: Ehkäisy ja perhesuunnittelu

Jes-mies: Ennustus: ajaudumme umpikujaan