Minä irtosin, mutta se ei irtoa minusta

Jätin uskovaisten lauman nyt jo useampi vuosi sitten, ja aloin elää elämää, josta olin haaveillut, mutta joka oli tuntunut etäiseltä ja vähän pelottavalta. Aloin nopeasti irtautumispäätöksen jälkeen seurustella, menin kihloihin, muutin yhteen kihlattuni kanssa, menimme naimisiin ja sopivan ajan kuluttua saimme toivotun ja odotetun vauvan. Olen ollut onnellinen ja vapautunut. Olen ajatellut usein, miten väärässä lestadiolainen opetus olikaan. Ei pitänyt paikkaansa opetus pahasta maailmasta minun kohdallani.

Advertisement

Äärilaidat ja ”erehtymättömyyden” kaipuu

 Usein esitetty ”nokkela” syytös vanhoillislestadiolaisuudelle kuuluu, että meikäläiset varsinkin ns. ”johtajat” näkevät yhteisön ongelmat aina yksilön ongelmina ja yhteisö putipuhtaana, erehtymättömänä.

Mutta keskusteluissa toinen ääripää taas ovat ne ihmiset, jotka näkevät oman uskonsa ja elämänsä vaikeudet järjestelmällisesti aina yhteisön, lestadiolaisuuden aikaansaannoksina. Silloin he ohittavat yksittäisten ihmisten henkilökohtaiset puutteellisuudet, heikkoudet, kyvyttömyyden ja suoranaisen pahuuden. Tekevätpä näin tietoisesti tai vain silkkaa huomaamattaan. Ja toinen ääripää taas ne meistä jota nostavat siionin ulkoisessa mielessä jalustalle. Erehtymättömäksi käytännönkin asioissa…?

Tämän seuraus on, äärimmillään, että uskovaiset  leimataan milloin pedofiilien temmellyskentäksi, milloin naisten alistajaksi.

Ja toisessa äärimmäisyydessä siioni voidaan nähdä uhanalaisena ”uhrina”, yhteisönä jota koko maailma pilkkaa, yrittää estää sananjulistusta ja jopa kokonaan hävittää.

Kumpikaan näkemys ei tietenkään vastaa tosiasioita. Se on suurta liioittelua puolin ja toisin. Heittäisinkin ilmaan kysymyksen, ajaako monia ihmisiä jonkinlainen ”erehtymättömyden kaipuu”? Onko tämä itse asiassa omanlaistaan ”fundamentalismia”, ja äärimmäisen puhtauden tavoittelua? Kummallakin ääripuolella.

Ja senkin voisi muistaa, että naiset kuitenkin itse ovat enemmistönä vl-liikkeessä, eiköhän he ihan itse ole valinneet myös oman luonnollisen tapansa toimia siionissa. Se on muotoutunut ajan mittaan.

Mihin hyvänsä ihmisyhteisöön toki liittyy myös ns. rakenteellista pahuutta, jolla yksittäisten ihmisten on varmaan vaikea tehdä mitään. Täydellistä ei ole missään missä ihmiset yrittävät toimia yhdessä. Me ihmiset olemme rajallisia, perisynninkin seurauksena. Jotkut siinä aina kärsivät, enemmän tai vähemmän.

Jotkut sulattavat ja hyväksyvät puutteellisuutta ja rajallisuutta enemmän, toiset sietävät sitä vähemmän.  Jotkut kai aina ”äänestävät jaloillaan”.  Ihan kaikissa yhteisöissä. Voikin kysyä, ovatko sellaiset ihmiset itse lähteneet etsimään sitä ”erehtymätöntä yhteisöä”! Toiset jäävät ja koettavat selviytyä mitenkuten oman suhtautumisensa kanssa.

Tämä vaatii oikeasti nöyryyttä.

Jotkut harvat yrittävät puuttua sisäisesti niihin rakenteellisiin asioihin. Eri tavoin. He voivat nimittää ongelmia esimerkiksi ”rakenteelliseksi väkivallaksi”, tai ”kaksinaismoralismiksi”, tai ”pakoksi olla kaikesta samaa mieltä”. Siitäkin voitaisiin silloin keskustella, mitä vaikeuksia meille seuraa tällaisesta asioiden ”nimilaputtamisesta ”. Pystytäänkö silloin entistä huonommin sisäiseen keskusteluun, kun lyödään asioille ennakkoleimoja?

Ehkä näille ihmisille  käy kaikkein huonoiten jotka yrittävät nostaa sisäistä keskustelua pysytellen edelleen siioinissa… ikään kuin puoliväkisin? Heitä eivät symppaa tuomitsijat kummankaan laidan.

Miten käy oman uskon, sitäkin voi hhiljaa mielessään kysyä. Henkilökohtainen uskonelämä voi pahasti kuivua näissä taisteluissa, jos lähtee voimakkaasti kyseenalaistamisen tielle. Tällainen ihminen voisi kysyä itseltään myös, mitä seuraamuksia omasta toiminnasta on veljien ja sisarten uskolle. Olenko veljeni vartija? Lähellä on ajatuminen tarttumaan lihan käsivarrella asioihin.

En tiedä, kunhan heittelen ajatuksia.

(”Laiteilla”)

Lue myös:

Rytkönen, Jussi: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. Olavi Voittosen ja Aimo Hautamäen haastattelu. Kotimaa 9.1.2008.

En jaksa uskoa Jumalaan

En jaksa uskoa Jumalaan!

Luin iltarukouksen ja päätin, se saa olla viimeinen. Miksi? Rukouksen jälkeen aloin ajattelemaan kaikenlaisia kummallisuuksia, elikkä järki voitti uskon.

Näin minä ajattelin. Ei voi olla sellaista Jumalaa, joka voisi seurata 6000:n miljoonan elämää samanaikaisesti. Johan hänen korvansa olisivat yhtä puuroa yrittäessään saada selvää miljoonien ihmisten samanaikaisista huokauksista tuhansilla eri kielillä.

Itse asiassa ajatus tuli mieleeni viime suviseurakentällä, kun yritin kuunnella kaijuttimien pauhun loputtua tuhansien ihmisten yhtäaikaista keskustelua. Jokainenhan tietää, että se on yhtä puuroa, josta ei saa mitään selvää.

 Suviseurakenttä on pieni vertauskuva koko maailmaa vahtivasta Jumalasta, joka ehtii tarkkailla miljoonien ihmisten teot ja ajatuksetkin yhtäaikaa. Siinä ei riittäisi enää nerokkaimmankaan tietokoneen kapasiteetti taltioimaan muistiin maailman kaikkien ihmisten tekosia ja tekemättä jättämisiä.

Sinä joka rukoilet, ajattelet varmaan, että Jumala vahtii ja seuraa vain sinua.

Voisin jotenkin ymmärtää tämän vahtimisen, jos kysymyksessä olisi pieni joukko, mutta kun vahdittavia on tuhansia miljoonia. Jos nämä taivaalliset tilikirjat präntätään musteella, niin johan siinä on suuremmallekkin apujoukolle täysi työ ja itse asiassa mahdottomuus kirjata päivän tapahtumia talteen. Huvittavalta tuntuva ajatus, eikö vaan.

Raamatussa kyllä puhutaan kirjoista ja niiden avaamisesta, mutta johan viimeisen tuomionkin pitäisi kestää valovuosia, ennekuin jokaisen asiat on tutkivan tuomarin edessä käyty läpi. Ilm. kirjassa kyllä puhutaan tutkivasta tuomiosta, jonka käyminen kestää peräti tuhat vuotta.

Mutta jokohan taivaassa olisi siirrytty tietokoneaikaan, vaan luottaako Jumala omaan muistiinsa. Ilmeisesti ei luota, koskapa tarvitaan tuomion kirjoja. Kuitenkin näitä kirjoja joudutaan uudistamaan joka hetki, koskapa parannustakin aina välillä tehdään ja kaikki entiset rötökset pitää käydä kumilla suttaamassa pois.

Saarnoista olen oppinut senverran, ettei uskovaisilla edes ole siellä taivaassa mitään tilikirjoja, koska heille ei lueta synniksi mitään niin kauan kun pysyvät uskovaisten kirjoissa, elikkä Jumalan lapsina Jumalan valtakunnassa.

Mutta voihan se olla niinkin, että meille ihmisille on jo syntymästä lähtien kätketty tuonne aivoihin semmoinen tietokone, joka välittää tekosemme ja ajatuksemme suoraan suureen taivaalliseen tietokoneeseen, jota seurataan siellä tiiviisti. Näin se kyllä tuntuukin helpommalta uskoa, kuin että ulkopuolinen tarkkailija taltioisi ja ehtisi seurata tuhansia miljoonia ihmisiä yhtä aikaa.

Kun puhutaan taivaasta, luomme katseemme yläilmoihin. Missä siellä sellainen paikka on, tätä eivät saarnamiehet ole milloinkaan edes yrittäneet selittää.

Jos Jeesus nousi taivaaseen ja on menossa valmistamaan meille sijaa, niin minne asti hän oikein on matkalla ja millä nopeudella? Jos hän liitelee tuulen nopeudella, niin ei hän ole ehtinyt vielä pitkällekkään näinä kahtena tuhantena vuotena. Näin ollen saamme odotella häntä palaavaksi vielä tuhansia vuosia, jos taivaallinen asuinpaikka olisi vaikkapa orionin tähtikuviossa.

Vaikka näin ajattelen, silti käyn seuroissa, mutta eikö ole lupa joskus antaa vähän ajatusten lentää.

”Tuomas”, Suomi24 17.9.2009

Tuomas: En halua taivaaseen

Toisen epäilijän mietteitä:  Jumalan kuvaksi hän hänet loi