SRK:n rippikoulussa vahvistui oma tie

” –  Se on elämän paras viikko, ota kaikki irti siitä! Niin monet rippikoulun käyneet olivat sanoneet minulle.
Ajattelin, että jos tämän pitäisi olla elämäni parasta aikaa, niin millaistahan se elämän kaikista huonoin aika sitten olisi. En kuitenkaan  vetänyt uskovaisuusviittaa ylleni ja jälkeen päin ajateltuna hyvä niin.

Vanhemmat toivoivat, että palaisin kotiin taas uskovaisena. Sain kuitenkin rippikoulusta entistä varmemman olon siitä, että tein oikean ratkaisun jättäessäni uskon. Ja että elämä kantaa.

Olin onnellinen siitä, että myös minun ripille pääsyni nähtiin juhlimisen arvoisena asiana, vaikken uskovainen ollutkaan.”

*      *      *

Tunsin itseni hyvin isoksi, kun Tervetuloa rippikouluun -esite eräänä päivänä pilkisti muun postin seasta.
Olin ilmoittautunut yhdelle [SRK:n] kristillisten kansanopistojen järjestämistä rippileireistä.

Päivät kuluivat ja viimeisenä koti-iltana alkoi vimmattu pakkaaminen: Mitä tulen tarvimaan viikon aikana, minkä voi jättää kotiin?
Mihin laukkuun pakkaan tavarani? Missä on Raamattu ja muistiinpanovälineet?

Onhan konfirmaatiovaatteet silitetty?

Positiivisella fiiliksellä ”epäuskoisena”

Olin kieltänyt uskoni jo hyvissä ajoin ennen rippikoulua ja ”epäuskoisena” meno leirille jännitti kovin. Leiriporukassa (leiriläiset,isoset, isännät..) oli lisäkseni vain yksi toinen uskonsa kieltänyt. Tunsin siis oloni

Yksinäinen vaeltaja matkasaatossa

Suviseurat ovat nyt taas takana, ne ainoat seurat joissa voit minut tavata.

Täällä minä joka kuljen tässä matkasaatossa hiljaa ja huomiota herättämättä kuin varjo suviseuroissa telttaa kiertävässä ihmisjoukossa. Kuin yksi monista valtameren kalaparvessa. Yhdessä ja yksin, hiljaisena ja huomaamatta.

Oli tosi mahtavaa käydä suviseuroissa taas. Ei minulla ole valittamista. Tavata kaikki ne sukulaiset ja ystävät joita ei muuten näe. Iloita ystävistä, joihin yhä on läheisyys ja yhteys säilynyt vaikka opiskelut ja työt ovat kuljettaneet pois lapsuuden maisemista. Nauttia kesäisestä rennosta tunnelmasta, irtaantua arjen rytmistä. Sitä on suviseurat.

Hengellisessä mielessä seurat ovat minulle pyöreä nolla. Minä siis en usko. Mutta se ei suviseuroissa haittaa.

En ole uskaltanut

Maailmassa

Maailmassa (2004) – Pia Andellin käsikirjoittama ja ohjaama dokumenttielokuva kahdesta erilaisesta lapsuudesta, kahdesta lestadiolaisperheissä kasvaneesta miehestä ja heidän elämänratkaisuistaan.

Musiikki: Timo Hietala. (Produced by Production House/ Liisa Akimoff. Distributor Arte Channel France.)

ooo

Osa 1

Jätimme uskon lastemme tähden

Joku aika sitten uskovainen mies kirjoitti täällä, miten vaikeaa on jättää usko, kun omat lapsetkin ovat uskomassa. Meillä tämä meni niin päin, että jätimme uskon juuri lasten takia. Lastemme lapsuutta ja koulutietä ajatellen kypsyi lopullinen päätöksemme irrottautua rauhanyhdistykseltä.

Minä tein tämän vaikean, mutta äärettömän vapauttavan päätöksen ensin, seitsemän vuotta sitten, perheellisenä ihmisenä, äitinä. Mieheni sitten myöhemmin päätti tehdä samoin. Eli me kielsimme uskomme, kuten sanonta kuuluu. Ja, kuten sanonta kuuluu, olimme olleet siihen saakka lapsuususkossa.

Voiko uskovainen erota puolisostaan?

Rauhanyhdistyksillä opetetaan avioliiton olevan kuolemaan saakka kestävä side, jota ihminen ei saa missään olosuhteissa purkaa.  Raamattu ja Paavalin opetukset avioliitosta poikkeavat SRK:n hengen mukaisesta opetuksesta oleellisesti.

Paavalin mukaan avioliitto voidaan purkaa

Yhdeksi syyksi riittää

Usko ja tieto: keskusteluilta piispa Huovisen kanssa

Jatkoa Oulun ry:n talvipäivien teemaan raamatullinen luomisusko.

Keskusteluilta piispa Eero Huovisen kanssa.

Mikä on uskon ja tiedon suhde toisiinsa?

Piispa Huovista haastattelee toimittaja Tuomas von Martens. Alustuksen jälkeen seuraa avoin yleisökeskustelu.

Aika: tiistaina 9.3.2010 klo 19.00 – 20.30

Paikka: Kulosaaren seurakuntatalo, Kulosaarentie 42. Vapaa pääsy.

*    *    *

 

”Liha on uskon istuin” – uskomuksetkin ovat osa ihmisen fysiologis-kemiallista aivoprosessia

Helsingin yliopiston kosmologian professori, teoreettisen fysiikan tutkija Kari Enqvist julkaisi viime syksynä puhuttelevan kirjan Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Hän käsittelee tällä kertaa ihmisen haurautta, ikääntymistä ja kuolemaa omien vanhempiensa elämänvaiheiden näkökulmasta. Hän käsittelee tässä valossa myös lempiaihettaa uskontoja ja uskonnollisia uskomuksia. Moni kriitikko on pitänyt teosta Enqvistin tähänastisista kirjoista parhaimpana. 

”Uskonto ei ole filosofinen näkemys. Se ei ole rationaalinen oppijärjestelmä. Mutta se on jokin, joka eittämättä pesii aivoissamme. Vaikka emme tarkasti osaa sanoa, mitä se on, voimme kuitenkin yrittää kuvailla sen toiminnallista ulottuvuutta analogioiden avulla. Ja paras analogia uskonnolle on tämä: usko on viruksen aiheuttama oireyhtymä. Se on eräänlainen mielen tauti. Ja vakava sellainen: uskonto on miljardit ihmiset tartuttanut pandemia.

Enqvist  viittaa Pascal Boyerin teokseen Ja ihminen loi jumalat: kuinka uskonto selitetään, ja jatkaa:

”…usko ei ole yliluonnollista. Se asustaa ihmismielessä aivan fyysisesti. Uskon kohde voi olla yliluonnollinen, mutta liha on uskon istuin.

Vaikka väitettäisiin (mielestäni virheellisesti), että ajatukset ovat enemmän kuin aivosähköisen perustansa summa, silti usko on ankkuroitunut reaalimaailmaan ja fysiikan lakeihin. Se piileskelee aivojen neuroneissa ja synapseissa. Se rätisee korteksissa ja ylittää lintuna aivokurkiaisen. Se on sähkökemiaa ja molekyylibiologiaa. Tajunnassa se on fyysisesti läsnä samassa mielessä kuin muistikuvat, mieltymykset tai seuraavaa viikonloppua koskevat shoppailusuunnitelmat.”

Aiheeseen liittyvää:

Tieteen ja uskonnon välinen suhde (Wikipedia)

Pascal Boyer: Ja ihminen loi jumalat: kuinka uskonto selitetään. WSOY 2007.

– kirjan arvioita: Jussi K. Niemelä , Jaska W., Usko itseesi-blogissa, Saija Sillanpää

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. 2009. Suomen Kuvalehden ja  Tiina Ikkeläjärven arvio.

Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Nurkkaan ajettu Jumala? Keskustelukirjeitä uskosta ja tiedosta. Kirjapaja 2004.

Esko Valtaoja: Seitsemän prosenttia, eli miksi tutkija ei usko? Vartija 2002: 4.

Johtaako tiede ateismiin? Kosmologian prof.  Kari Enqvistin ja kasvatustieteen professori Tapio Puolimatkan keskustelu Helsingin yliopistossa 7.10.2009.

Pidän kirkoista – konserttipaikkoina

Olen jo keski-ikäinen mies ja taustani on vanhoillislestadiolainen. Siitä on seurannut monet elämän taistelut itsen ja läheisten kanssa. Yksi on ollut soittamisen ja yleensä musiikin harrastukseni. Niitä ei hyväksytty eikä sallittu. Se satutti. Tietysti tuli sitten paljon muutakin. Niistä ei sen enempää.

Ihminen ei voi valita ”taustaansa”. Hän syntyy aina ”johonkin”, joka sitten alkaa määritellä ja muokata ihmislasta. Sillä lailla ihminen on mielestäni enemmän tai vähemmän ennalta määrätty. Jos sattuu syntymään tiukkaan hengellisyyteen, jossa pidetään välttämättömänä kieltää normaaleja asioita ja rajoittaa yksilöllisten lahjojen kehittämistä, ei voi tietää mistään muusta mitään. Ei osaa aavistaa millainen olisi vapaa ja suvaitsevainen kasvuympäristö. Mutta uskon, että sen kyllä tunnistaa, jos pääsee sitä kokemaan ja tekemään vertailuja.

Lahja vai oma valinta?

Olen jättänyt vl-uskon taakse. Se kuitenkin on varhainen kaikupohja, jolta aikoinaan ponnistin näitä asioita ihmettelemään. Olen usein pohtinut vl-uskon ristiriitaista opetusta siitä, miksi toiset ihmiset uskovat ja pelastuvat ja toiset taas eivät.

He opettavat ensin, että usko on Jumalan lahja, jonka saa ilman ihmisen omaa tekemistä. Mutta sitten kuitenkin he opettavat samaan aikaan, että ihminen voi itse valita, uskooko vai ei, pelastuuko vai ei. Seuroissa aina sanottiin, että Jumala on jättänyt valinnan ihmiselle. Tästä on suosittu vl-sanontatapa, että ”usko ei ole joka miehen”. En tiedä onko tuo fraasi otettu Raamatusta. Enkä sitäkään, mitä se oikeastaan tarkoittaa. He myös uhkailevat, että jo ihminen sivuuttaa uskon silloin kun se on tarjolla, hänen etsikkoaikansa menee ohi ja Jumala hylkää  hänet lopullisesti.

Mihin tämä opetus mahtaa perustua. Usko ja armo ei siis ole alun alkaenkaan kaikille tarkoitettu lahja? Tässä vaiheessa huomaa tulleensa petetyksi.

Olen allerginen uskoon liittyvälle liturgialle, puhetavalle jossa ei ole mitään sisältöä. Luulen, että en ole pohjimmiltaan ollenkaan uskonnollinen ihminen. Ehkä minulta puuttuu ”uskon geeni”. En alkuunkaan käsitä, miksi pitäisi ”uskoa jumalaan”.  Mitä se edes tarkoittaa? Jumalan olemassaoloon uskomistako, ja jos sitä, niin mitä se Jumalan olemassaolo sitten on? Mitä toisaalta on ”jumalan olemattomuus”. Kumpikin käsite on minusta täysin tyhjä. Mitä siis pitäisi uskoa, tai uskotella itselleen?

Minusta on alkanut tuntua siltä että jumala ei ole ollenkaan tarpeellinen käsite voidakseni ymmärtää sitä mitä on olemassa ja mikä itse on.

En siis tietenkään osaa sanoa, millainen minusta olisi tullut ilman lestadiolaista kasvatusta. Nykyään en ajattele jumalaa, en vaan tunne ”tarpeelliseksi”.  Olen vieraantunut koko ajatusmaailmasta. Erosin lopulta viime vuonna kirkostakin ilman ihmeempää dramatiikkaa. Kirkoista rakennuksina pidän. Mutta muutoin ei kirkko eikä usko tunnu koskettavan elämääni mitenkään.

Tuntuisi vieraalta ja suoraan sanoen epärehelliseltä miettiä Raamatun tarinoita vakavissaan otettavina juttuina. Tai ylipäätään hengellisiä olentoja ja käsitteitä, kuten enkeleitä, saatanaa, kadotusta ja taivasta. Näen ne tarinoina samalla lailla kuin esim. antiikin jumalatarut.

Minulle on tullut sellainen käsitys, että uskonto perustuu suurelta osin pelkoon. Pelko taas johtuu tietämättömyydestä.

Jos tietäisimme enemmän, ja jos hyväksyisimme sen, että emme edes voi kaikkea tietää, silloin ei tarvita uskontoa eikä jumalia minkään selitykseksi.  Oman rajallisuutemme  hyväksymisessä olisi enemmän nöyryyttä kuin jumalauskossa.

K.U.

*          *          *

Lue lisää:

Helmihytti: Mun elämään ei mahdu jumalaa.

Vanhoillislestadiolainen ateisti: Jumalan terve!

Oletteko tulleet ajatelleeksi, ettei itse vanhoillislestadiolaisuus tarkoita mitään uskovaisuutta.

Vanhoillislestadiolaisuus on pikemminkin elämäntapa.

Useimmat vanhoillislestadiolaiset ovat yleensä Jumalaan uskovia, mutteivät aina. On olemassa myös vanhoillislestadiolaista ateismia. Vanhoillislestadiolaisuus ja jumalusko eivät ole sidoksissa toisiinsa.

Itse kuulun Jumalaan uskomattomiin ja kaveripiirissäni on myös muita ateisteja.

Vanhoillislestadiolaisuus elämäntapana

Mikä meistä kuitenkin tekee vanhoillislestadiolaisia? Ne tavat. Kaveripiirissäni on tosi paljon vanhoillislestadiolaisia ja pystymme paremmin olemaan heidän kanssaan olemalla myös vanhoillislestadiolaisia. Emme tuo omia näkemyksiämme esiin heidän läsnäollessaan, joten eivät edes tiedä, mitä oikeasti Jumalasta ajattelemme.

Emme näe vääräksi tervehtiä toisia vanhoillislestadiolaisia Jumalan terveellä, koska harvat uskovaisetkaan tulee miettineeksi, mitä se oikein tarkoittaakaan.

Käymme myös seuroissa, mutta meillä seurojen tarkoitus on vähän eri, mitä voisi luulla. Menemme sinne, koska siellä näkee paljon kavereita ja seurojen jälkeen yleensä jäämme suunnittelemaan illan viettoa. Saatamme käydä esimerkiksi nuotioimassa, tai vain mennä jonkun luo iltakylään.

Miksi vanhoillislestadiolainen ateismi sopii minulle?

Olen omaksunut vanhoillislestadiolaisten tavat eivätkä ne ole minulle minkäänlainen rasite. En tarvitse ilonpitoon mitään alkoholijuomia ja televisiottomuuskin on mulle itsestäänselvyys. Musiikkimakunikin on hyvin samankaltainen, mitä vanhoillislestadiolaisilla yleensä. Pidän oikeasti siionin lauluistakin, vaikken Jumalaan uskokkaan. Tämä vanhoillislestadiolainen ateismi on minulle luontainen valinta.

Viihdyn vl-yhteisön jäsenenä

Vanhoillislestadiolainen kulttuuri eroaa hyvin paljon valtakulttuurista, joten monille, kuten minulle tuo valtakulttuuri tuntuu vieraalle. En edes koe tarvitsevani mitään päihteitä tai muita rientoja, vaan tunnen olevani onnellinen ilman niitäkin. Minulla on paljon kivoja vl-kavereita, joiden kans voi pitää hauskaa ihan ilman juominkejakin. Toisekseen vl-kulttuurissa on paljon muitakin eroavuuksia ns. valtakulttuuriin nähden.

Tiedän, etteivät kaikki ei-vl:t juo, mutta sieltä yleensä puuttuu sellainen tietynlainen yhteisöllisyys. Samassa porukassa voi olla esimerkiksi juopiskelijoita, kuin raittiitakin. Harvat ei-vl:t elävät samankaltaista elämää, mihin vl:inä olemme tottuneet.

Minulle riittää tämä vanhoillislestadiolainen yhteisö. Jos perustettaisiin joku erillinen yhteisö, menis tältäkin pohja kokonaan pois. Tällöin tulisi perustaneeksi kokonaan uuden irtaallisen yhteisön. Ei oikein onnistu, enkä koe oikein tarvettakaan sellaiselle.

Tulen hyvin toimeen tässä vl-yhteisössä, eikä omia sisimpiä ajatuksia tarvi jokaiselle kasvotusten kertoakkaan. Tunnen vanhoillislestadiolaisuuden kodikseni siitäkin huolimatta, vaikka itse Jumalaan en kykenekkään uskomaan.

Vain parhaimmat ystäväni tietävät

Pidänkö ääntä ateismistani? En. En näe mitään syytä toitottaa sitä, että en usko Jumalaan. Se on vain minun henkilökohtainen valinta, eihän Jumalaan voi väkisinkään uskoa.

Minulla on muutamia hyviä kavereita, joiden kanssa voidaan puhua vapaammin ateismistamme. Olemme kaikki vanhoillislestadiolaisia ateisteja. Sen sijaan ns. pakana-ateistien kanssa en tule toimeen, koska ne ovat usein turhan radikaaleja erilaisia elämäntapoja kohtaan.

Itse asiassa aika harvat lopulta edes tietävät, että olen ateisti. Tosielämässä en tee siitä mitään numeroa. Vain luottoystäväni tietävät tästä.

Synti on pohjimmiltaan ahdistusta

Sen sijaan uskon anteeksiantamukseen psyykkisessä mielessä. Kun asioita saa sopia, ne auttavat oikeasti, vaikkei Jumalaa olisikaan. Useimmiten ihmiset unohtavat asioiden sopimisen. Tämä asia vanhoillislestadiolaisuudessa on mielestäni hyvää. Ei jää kaunoja eikä mitään, kun asioiden sopimisen jälkeen ne saa heittää pohjattomaan mereen. Voi taas aloittaa alusta kevein mielin.

Onko se sitten juuri synti, joka mieltä painaa ja matkan tekee hitaaksi? Ei, mielestäni se on enemmänkin ahdistusta. Saattaa ahdistua, että miksi minäkin loukkasin sitä ja sitä. Miksi tein sellaisia valintoja, jotka eivät ole järkeviä.

Kun asiat saa hoidettua kuntoon, ahdistus lähtee. Synnin tunne on itseasiassa just ahdistusta, ei muuta!

Kirjoittaja:  Vanh.lest.ateisti

Lue myös:

Suvi Ahola: Myös ateisti voi kuulua kirkkoon. Helsingin Sanomat 22.12.2012.

Ateismi (Wikipedia)

Helmihytti: Mun elämään ei mahdu jumalaa.

Emma Luumunkukka: Minusta tuli ateisti

Kristen ateism (Wikipedia)

Ateisti-vl:n uhri: Ateismin henki (17.5.2010)

Ihan mukava kesäjuhlafiilis

Eväitä hahmottaa vl-keskustelua (Admatan jäsennys vl-uskosta luopuneista)

En jaksa uskoa Jumalaan

Uskonto ei anna minulle mitään

Pamela M. Peltonen: Kumpi on tärkeämpi, uskonto vai ihmiselämä?

Omaksi kuvakseen hän hänet loi

Kadotettu hengellisyys

VL-uskosta irrottautuminen on ollut elämäni parhaimpia ja tärkeimpiä päätöksiä. Se on pitänyt minut hengissä ja mahdollistanut sen että minusta on voinut tulla minä, se joka todella olen.

Mikään helppo asia se ei ollut silloin. Eikä vl-kasvatus ole ollut jättämättä jälkiään elämääni ja persoonallisuuteeni. Mutta vaikeina hetkinä kaivan taskusta sen riemullisen tunteen, jonka koin kun oli saanut kerrotuksi kaikille ratkaisuni ja muuttanut toiselle paikkakunnalle. Muistelen sitä riemullista kokemusta ja onnea ja sanon itselleni: minä selvisin hienosti. Se kokemus kantaa minua tarvittaessa muidenkin vaikeuksien yli.

Se mitä suren aika ajoin, on että vl-oppiin kasvaminen ja siinä eläminen tuhosi minun sisältäni kyvyn kokea aitoa syvää hengellisyyttä. Kokea Jumala turvallisena ja rohkaisevana. Meni luottamus kaikkeen uskontoon ja ihmisten yhteisöihin. VL-uskossa käytetään hyväksi ihmismielen herkimpiä alueita ja otetaan ne vallankäytön kohteeksi. Haavat ovat peruuttamattomia. Oliko se vain julma sattuma että synnyin vl-kotiin jossa ei ollut turvallisuutta. Jossa rakkaus oli ehdollista. Jossa uskominen oli suorittamista ja pakkoa, vallankäyttöä ja alistamista.

Kadotin paljon, kalliin osan syvintä ihmisyyttä. Tiedän kuitenkin että minussakin on hengellinen ulottuvuus. Tätä surua lääkitsen kuuntelemalla levyltä wanhoja wirsiä. Niissä soi ennen eläneiden kokemus elämänkovuudesta ja ihmisen julmuudesta, ja Jumalan rakkaudesta.

Tätä ruokaa syödessäni,
juodessani
orjan mieli katoaa.
Tämän riemun rikkaudessa,
runsaudessa
oma puku putoaa.

Tässä näyttää tahraiselta,
saastaiselta
kaikki oma hurskaus.
Kristuksesta loistaa vastaan
ainoastaan
Isän suuri rakkaus.

Tätä sieluni kaipaa. Olisin onnellinen jos en olisi syntynyt koskaan vl-kotiin. Mutta sitä asiaa en voi muuttaa.

Lue myös:

Usko antaa toivon näköalan