Avainsana-arkisto: epäusko

Vanhoillislestadiolainen ateisti: Jumalan terve!


Oletteko tulleet ajatelleeksi, ettei itse vanhoillislestadiolaisuus tarkoita mitään uskovaisuutta.

Vanhoillislestadiolaisuus on pikemminkin elämäntapa.

Useimmat vanhoillislestadiolaiset ovat yleensä Jumalaan uskovia, mutteivät aina. On olemassa myös vanhoillislestadiolaista ateismia. Vanhoillislestadiolaisuus ja jumalusko eivät ole sidoksissa toisiinsa.

Itse kuulun Jumalaan uskomattomiin ja kaveripiirissäni on myös muita ateisteja.

Vanhoillislestadiolaisuus elämäntapana

Mikä meistä kuitenkin tekee vanhoillislestadiolaisia? Ne tavat. Kaveripiirissäni on tosi paljon vanhoillislestadiolaisia ja pystymme paremmin olemaan heidän kanssaan olemalla myös vanhoillislestadiolaisia. Emme tuo omia näkemyksiämme esiin heidän läsnäollessaan, joten eivät edes tiedä, mitä oikeasti Jumalasta ajattelemme.

Emme näe vääräksi tervehtiä toisia vanhoillislestadiolaisia Jumalan terveellä, koska harvat uskovaisetkaan tulee miettineeksi, mitä se oikein tarkoittaakaan.

Käymme myös seuroissa, mutta meillä seurojen tarkoitus on vähän eri, mitä voisi luulla. Menemme sinne, koska siellä näkee paljon kavereita ja seurojen jälkeen yleensä jäämme suunnittelemaan illan viettoa. Saatamme käydä esimerkiksi nuotioimassa, tai vain mennä jonkun luo iltakylään.

Miksi vanhoillislestadiolainen ateismi sopii minulle?

Olen omaksunut vanhoillislestadiolaisten tavat eivätkä ne ole minulle minkäänlainen rasite. En tarvitse ilonpitoon mitään alkoholijuomia ja televisiottomuuskin on mulle itsestäänselvyys. Musiikkimakunikin on hyvin samankaltainen, mitä vanhoillislestadiolaisilla yleensä. Pidän oikeasti siionin lauluistakin, vaikken Jumalaan uskokkaan. Tämä vanhoillislestadiolainen ateismi on minulle luontainen valinta.

Viihdyn vl-yhteisön jäsenenä

Vanhoillislestadiolainen kulttuuri eroaa hyvin paljon valtakulttuurista, joten monille, kuten minulle tuo valtakulttuuri tuntuu vieraalle. En edes koe tarvitsevani mitään päihteitä tai muita rientoja, vaan tunnen olevani onnellinen ilman niitäkin. Minulla on paljon kivoja vl-kavereita, joiden kans voi pitää hauskaa ihan ilman juominkejakin. Toisekseen vl-kulttuurissa on paljon muitakin eroavuuksia ns. valtakulttuuriin nähden.

Tiedän, etteivät kaikki ei-vl:t juo, mutta sieltä yleensä puuttuu sellainen tietynlainen yhteisöllisyys. Samassa porukassa voi olla esimerkiksi juopiskelijoita, kuin raittiitakin. Harvat ei-vl:t elävät samankaltaista elämää, mihin vl:inä olemme tottuneet.

Minulle riittää tämä vanhoillislestadiolainen yhteisö. Jos perustettaisiin joku erillinen yhteisö, menis tältäkin pohja kokonaan pois. Tällöin tulisi perustaneeksi kokonaan uuden irtaallisen yhteisön. Ei oikein onnistu, enkä koe oikein tarvettakaan sellaiselle.

Tulen hyvin toimeen tässä vl-yhteisössä, eikä omia sisimpiä ajatuksia tarvi jokaiselle kasvotusten kertoakkaan. Tunnen vanhoillislestadiolaisuuden kodikseni siitäkin huolimatta, vaikka itse Jumalaan en kykenekkään uskomaan.

Vain parhaimmat ystäväni tietävät

Pidänkö ääntä ateismistani? En. En näe mitään syytä toitottaa sitä, että en usko Jumalaan. Se on vain minun henkilökohtainen valinta, eihän Jumalaan voi väkisinkään uskoa.

Minulla on muutamia hyviä kavereita, joiden kanssa voidaan puhua vapaammin ateismistamme. Olemme kaikki vanhoillislestadiolaisia ateisteja. Sen sijaan ns. pakana-ateistien kanssa en tule toimeen, koska ne ovat usein turhan radikaaleja erilaisia elämäntapoja kohtaan.

Itse asiassa aika harvat lopulta edes tietävät, että olen ateisti. Tosielämässä en tee siitä mitään numeroa. Vain luottoystäväni tietävät tästä.

Synti on pohjimmiltaan ahdistusta

Sen sijaan uskon anteeksiantamukseen psyykkisessä mielessä. Kun asioita saa sopia, ne auttavat oikeasti, vaikkei Jumalaa olisikaan. Useimmiten ihmiset unohtavat asioiden sopimisen. Tämä asia vanhoillislestadiolaisuudessa on mielestäni hyvää. Ei jää kaunoja eikä mitään, kun asioiden sopimisen jälkeen ne saa heittää pohjattomaan mereen. Voi taas aloittaa alusta kevein mielin.

Onko se sitten juuri synti, joka mieltä painaa ja matkan tekee hitaaksi? Ei, mielestäni se on enemmänkin ahdistusta. Saattaa ahdistua, että miksi minäkin loukkasin sitä ja sitä. Miksi tein sellaisia valintoja, jotka eivät ole järkeviä.

Kun asiat saa hoidettua kuntoon, ahdistus lähtee. Synnin tunne on itseasiassa just ahdistusta, ei muuta!

Kirjoittaja:  Vanh.lest.ateisti

Vihollinen 3Lue myös:

Suvi Ahola: Myös ateisti voi kuulua kirkkoon. Helsingin Sanomat 22.12.2012.

Ateismi (Wikipedia)

Helmihytti: Mun elämään ei mahdu jumalaa.

Emma Luumunkukka: Minusta tuli ateisti

Kristen ateism (Wikipedia)

Ateisti-vl:n uhri: Ateismin henki (17.5.2010)

Ihan mukava kesäjuhlafiilis

Eväitä hahmottaa vl-keskustelua (Admatan jäsennys vl-uskosta luopuneista)

En jaksa uskoa Jumalaan

Uskonto ei anna minulle mitään

Pamela M. Peltonen: Kumpi on tärkeämpi, uskonto vai ihmiselämä?

Omaksi kuvakseen hän hänet loi

Mainokset

15 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, alakulttuuri, anteeksianto, ateismi, elämäntapa, epäily, etniset vanhoillislestadiolaiset, identiteetti, Jumala, kaksinaismoralismi, keskusteluilmapiiri, kuuliaisuus, lestadiolaisuuden suunnat, normit, opilliset kysymykset, uskon jättäminen, yhteisö, yhteisöllisyys

Kadotettu hengellisyys


VL-uskosta irrottautuminen on ollut elämäni parhaimpia ja tärkeimpiä päätöksiä. Se on pitänyt minut hengissä ja mahdollistanut sen että minusta on voinut tulla minä, se joka todella olen.

Mikään helppo asia se ei ollut silloin. Eikä vl-kasvatus ole ollut jättämättä jälkiään elämääni ja persoonallisuuteeni. Mutta vaikeina hetkinä kaivan taskusta sen riemullisen tunteen, jonka koin kun oli saanut kerrotuksi kaikille ratkaisuni ja muuttanut toiselle paikkakunnalle. Muistelen sitä riemullista kokemusta ja onnea ja sanon itselleni: minä selvisin hienosti. Se kokemus kantaa minua tarvittaessa muidenkin vaikeuksien yli.

Se mitä suren aika ajoin, on että vl-oppiin kasvaminen ja siinä eläminen tuhosi minun sisältäni kyvyn kokea aitoa syvää hengellisyyttä. Kokea Jumala turvallisena ja rohkaisevana. Meni luottamus kaikkeen uskontoon ja ihmisten yhteisöihin. VL-uskossa käytetään hyväksi ihmismielen herkimpiä alueita ja otetaan ne vallankäytön kohteeksi. Haavat ovat peruuttamattomia. Oliko se vain julma sattuma että synnyin vl-kotiin jossa ei ollut turvallisuutta. Jossa rakkaus oli ehdollista. Jossa uskominen oli suorittamista ja pakkoa, vallankäyttöä ja alistamista.

Kadotin paljon, kalliin osan syvintä ihmisyyttä. Tiedän kuitenkin että minussakin on hengellinen ulottuvuus. Tätä surua lääkitsen kuuntelemalla levyltä wanhoja wirsiä. Niissä soi ennen eläneiden kokemus elämänkovuudesta ja ihmisen julmuudesta, ja Jumalan rakkaudesta.

Tätä ruokaa syödessäni,
juodessani
orjan mieli katoaa.
Tämän riemun rikkaudessa,
runsaudessa
oma puku putoaa.

Tässä näyttää tahraiselta,
saastaiselta
kaikki oma hurskaus.
Kristuksesta loistaa vastaan
ainoastaan
Isän suuri rakkaus.

Tätä sieluni kaipaa. Olisin onnellinen jos en olisi syntynyt koskaan vl-kotiin. Mutta sitä asiaa en voi muuttaa.

lintu pilvissä Pien

Lue myös:

Usko antaa toivon näköalan

6 kommenttia

Kategoria(t): ateismi, epäily, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, hengellinen väkivalta, hengellisyys, identiteetti, ilo, irrottautuminen yhteisöstä, Jumala, kasvatus, kontrollointi, lapset, lapsuus, manipulointi, normit, omatunto, painostaminen, retoriikka, spiritualiteetti, uskon jättäminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus