Avainsana-arkisto: eriseura

Keskinäinen rakkaus – uskovaisten tuntomerkki


Joh. 13:35

Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne. – Raamattu 1992.

Siitä pitää kaikkein tunteman teidät minun opetuslapsikseni, jos te keskenänne rakkauden pidätte. – Raamattu 1776.

Viimeistään ”eriseurakortin” vilauttaminen jähmettää keskustelun – liikkeen historian takia eriseurasta puhuminen saa kenet tahansa lestadiolaisen varpailleen.Lassi Hyvärinen 2009.

Lestadiolaisuuden hajaantuminen Euroopassa vuoteen 1998 mennessä. Lue koko artikkeli…

4 kommenttia

Kategoria(t): 1800-luku, 1900-luku, 1950-luku, 1960-luku, 1970-luku, 2000-luku, alueelliset erot, bans, erehtymättömyys, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, hajaannukset, harhaoppi, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, johtajat, johtokunta, kiellot, kontrollointi, kuuliaisuus, laestadianism, lakihengellisyys, lähihistoria, lestadiolaisuuden suunnat, maallikkosaarnaajat, manipulointi, normit, norms, opilliset kysymykset, painostaminen, puhujat, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, seurakuntaoppi, syyllistäminen, tutkimus, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta, yhteisöllisyys, yhtenäisyys

Lapsuuden usko seuraa mukana – keskustelua 60-luvun hajaannuksesta


Onko nyt aika nostaa tarkasteluun 1960-luvun alun repeämä?

Monet uskovaiset ihmiset revittiin silloin irti toisistaan ja karkotettiin hengellisestä kodistaan. Kuten tiedämme, sama väkivaltainen ratkaisu tehtiin uudestaan, vielä laajamittaisemmin 1970-80-luvuilla. Voimme kysyä, onko vanhoillislestadiolaisuuden nykyhetken tilanteessa yhtymäkohtia 60-luvun pappishajaannuksen kysymyksiin.

S.V. on lestadiolaisen papin tytär ja koki tämän repeämän ollessaan 14-vuotias. Hän kirjoittaa tässä kokemuksistaan ja kutsuu osallistumaan keskusteluun tapahtumista yli 50 vuoden takaa.

Onko sinulla omakohtaisia muistoja pappishajaannuksen vuosilta? Millaisia seuraamuksia repeämästä oli itsellesi tai läheisillesi? Tai oletko nuori ja haluaisit kysellä näiden tapahtumien kokeneilta ihmisiltä siitä? Nyt siihen on tilaisuus.

Voit jakaa omia kokemuksiasi muille ja keskustella niistä. Voit myös tehdä kysymyksiä niille ihmisille, joiden nuoruuden herkimpien vuosien keskelle iski silloin raju myllerrys. Kaikki kommentit ovat tervetulleita.

*          *          *

Sain äskettäin Hiljaisuuden retriitissä tiedon etnisistä lestadiolaisista. Lueskelin kirjoituksia pikimmiltään. Oma kokemukseni on sama kuin monissa lukemissani teksteissä: vanhoillislestadiolaisuus seuraa aina mukana, vaikka olisi vuosikymmeniä ollut poissa liikkeen piiristä.

Itse olen ns. lapsuudenuskovainen. Sain 14-vuotiaaksi saakka nauttia liikkeen ”armon auringosta”. Lue koko artikkeli…

3 kommenttia

Kategoria(t): 1960-luku, ahdistus, avainten valta, eettisyys, erehtymättömyys, eriseura, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, etniset vanhoillislestadiolaiset, hengellinen väkivalta, historia, identiteetti, johtajat, johtokunta, keskustelu, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lapsuus, lähihistoria, leimaaminen, lestadiolaisuuden suunnat, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, manipulointi, normit, norms, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, pelot, perhe, puhujat, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, seurakunta, seurakuntaoppi, seurat, siionin laulut, spiritualiteetti, SRK ry., SRK:n johtokunta, suru, suvaitsevaisuus, syntien anteeksiantamus, syyllistäminen, totteleminen, tuomitseminen, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksinäisyys

Vahingoittiko SRK:n takaisinveto evankeliumin asiaa?


 Pidämme tärkeänä, että usko ja sen mukainen elämä olisivat Jumalan sanan mukaisia. Joka uskoo niin kuin Raamattu sanoo, tulee autuaaksi. Olemme halunneet kuitenkin välttää sellaista taistelua joka ei rakenna, vaan vahingoittaa evankeliumin asiaa.

Hannu Ojalehto: Moniääninen kirkko. (Päivämies, heinäkuussa  2006.)

Omien ajatusten ilmaiseminen julkisesti on vl-teologille hankala paikka. Pohdiskelevilla vl-teologeilla on omat hyvin perustellut näkemyksensä, mutta julkisen ilmaisun on aina mahduttava vl-uskon kollektion sisään, niin ettei synny eriseuran hajua. Sitä varotaan kaikkein eniten Lue koko artikkeli…

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1960-luku, 1970-luku, 2010-luku, erehtymättömyys, eriseura, evankelis-luterilainen kirkko, harhaoppi, hengellinen väkivalta, hengellisyys, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, Jumalan sana, kannanotot, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kirkko, kristinoppi, lakihengellisyys, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, manipulointi, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, Raamattu, Raamatun tulkinta, retoriikka, Rippi, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, SRK ry., SRK:n johtokunta, televisio, televisiokielto, tulevaisuus, vallankäyttö, vastuullisuus, yhtenäisyys

Keskuskomiteassa tapahtuu: kaksi anteeksipyyntöä


Vanhoillislestadiolaiset kirkolliskokousedustajat ovat pyytäneet anteeksi äänestyskäyttäytymistään kirkolliskokouksessa.

Sisältö

1. Äänestys vuonna 2010 – Yhdeksän miestä pyysi anteeksi

2. Mitä edustajat siis kannattivat äänestyksessä?

3. Lestadiolaisten edustajien perustelut äänestysratkaisulleen

4. SRK:n johtokunta totesi yksimielisesti äänestysratkaisun vääräksi 
Lue koko artikkeli…

2 kommenttia

Kategoria(t): 2010-luku, erehtymättömyys, eriseura, evankelis-luterilainen kirkko, hajaannukset, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, homoseksuaalisuus, ihmisoikeudet, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, kannanotot, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kirkko, kontrollointi, Kotimaa, kuuliaisuus, maallikkosaarnaajat, manipulointi, nettikeskustelu, normit, Olavi Voittonen, omatunto, painostaminen, pelko, pelot, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, rauhanyhdistys, retoriikka, rukoileminen, sananjulistajat, sananvapaus, seksuaalivähemmistöt, sensuuri, SRK ry., SRK:n johtokunta, tasa-arvo, totteleminen, vallankäyttö, väkivalta

Rovasti Sillanpään kirje: SRK-lestadiolaisuuden tila 1977


Rovasti ja lakimies, Merikarvian kirkkoherra ja aikaisemmin myös uskonnonopettajana toiminut Paavo Sillanpää (k.1981) oli vanhoillislestadiolainen pappismies. Hän toimi SRK:n johtokunnan jäsenenä 1960-1970-luvulla. Nimenä hän lienee tuttu enää vain vanhemman polven lestadiolaisille.

Sillanpää on kertonut joutuneensa SRK:n johtokunnassa ollessaan hyväksymään muiden mukana ulkopuolisen, poliittisiin tarkoituksiin käytettävän rahoituksen, josta ei kerrottu vl-liikkeen tavallisille jäsenille. Hän on kertonut toimittaja Hannu Karpolle tv-ohjelmassa 1982:

”Ensimmäinen kerta kun minä olin ensimmäisessä johtokunnan kokouksessa Raahessa. Silloin tuli semmonen asia, että tarjottiin käytettäväksi tämän maailman rahoja. Ja minä vielä tänä päivänä näen sen henkilön kasvot, joka nämä asiat toi esiin. Meille ei johtokunnassa sanottu, kuinka, suurista rahamääristä oli kysymys, mistä ne rahat tulevat.” Salatut rahavirrat ja puoluepoliittiseen työhän sekaantuminen jäivät vaivaamaan Sillanpäätä.

Tultaessa 1970-luvulle Sillanpää ei hyväksynyt herätysliikkeeseen syntynyttä lainomaista opillista korostusta, joka ilmeni mm. toistuvina SRK:n kannan-ottoina. Lisäksi hän piti vakavana virheenä että herätysliikkeen johto oli sekaantunut  puoluepolitiikkaan ja vaalikampanjointiin useampien eduskuntavaalien aikaan. 

Sillanpään toiminta osoittaa, että kovina painostuksen ja pelon vuosinakin lestadiolaisuudessa oli ryhdikkäitä ja rehellisiä henkilöitä, jotka omantuntonsa velvoittamina rohkenivat kyseenalaistaa SRK:n johdon toiminnan.

Sillanpää erotettiin SRK:n johtokunnasta erimielisyyksien vuoksi 1970-luvun kriisin aikoihin. Avoin kirje, jonka hän oli laatinut 1977,  julkaistiin Kotimaa-lehdessä 29.3.1977 ja tarkastelee herätysliikkeen sisäisiä ongelmia, joista Kotimaa-lehdessä oli käyty keskustelua. Hän viittaa kirjeessä Kotimaa-lehden numeron 4.3.1977, jossa oli julkaistu SRK:n työvaliokunnan näkemyksiä liikkeen tilasta.

Avoimessa kirjeessään Paavo Sillanpää osoittaa täsmällisesti opilliset harhaopetukset, joihin liikkeessä oli syyllistytty. Lisäksi hän paheksuu SRK:n johtokunnan sekaantumisesta julkisuudelta piilossa harjoitettuun puoluepoliittiseen vaalityöhön 1960-luvulla.

Hän kehottaa  SRK:n työvaliokunnan jäseniä kantamaan vastuunsa ja osoittamaan hoitokokouksiin johtaneen opin perustan Tunnustuskirjoista ja Raamatusta, mikäli sellaista perustaa on sieltä löydettävissä.  Sillanpään mukaan perusteita hoitokokouspyöritykselle ja painostukselle ei ollut enempää Raamatussa kuin  Tunnustuskirjoissakaan.

Sillanpää määritteli kirjeessään samat vääristymät jo vuonna 1977, jotka sittemmin, parikymmentä vuotta hoitokokousten pahimpien väkivallan vuosien jälkeen, rovasti ja lestadiolaisuuden tutkija Seppo Lohi nosti esiin julkisuudessa. (Kotimaa 3.2.2006.)

”Yksilöt joutuivat monessa tilanteessa väärin kohdelluiksi, sitä ei voi kiistää” ja ”(Seppo Lohi) näkee 1970-luvun hoitokokouksissa opillisia ongelmia, kuten parannuksen vaatimisen ”vääristä hengistä”. Muita epäkohtia olivat julkirippi ja siihen liittyvä sanelu, yksilön omantunnon vähättely ja oppi rauhanyhdistysten johtokunnista ”Jumalan huoneenhallituksena”. (Taneli Kylätasku: ”Hoitokokousten” kipu tuntuu yhä, Kotimaa 3.2.2006 s. 4)

Seuraavassa rovasti Paavo Sillanpään avoin kirje SRK:n ty övaliokunnalle (Kotimaa 29.3.1977).

Vanhoillislestadiolainen kristillisyys

Lehdessänne 4.3.77 olleen SRK:n työvaliokunnan antaman selostuksen johdosta lienee asiallista tehdä ”sisältäpäin” muutamia huomautuksia ja esittää kysymyksiä eräitten uskonelämän yksityiskohtien selvittämiseksi, koska annettu selostus jätti asian kovin vajaaksi.

Kirjoituksessa käsitellään hyvin asiallisesti niitä kristikansan keskuudessa yleisesti vieroksuttuja asioita, jotka sisältyvät nimikkeisiin: aborttilaki, perhesuunnittelu, sukupuolikurin höltyminen, huonot televisio-ohjemat, raittiusasiat j.n.e. Näitten edellämainittujen asioitten kohdalla kenelläkään uskoa puhtaassa omassatunnossaan kantavalla kristityllä ei pitäisi olla .mitään yhteyttä synnin luvallisuutta kannattavien ihmisten kanssa.

On kuitenkin aivan eri asia, onko kristityn kotiopettajana ja vaelluksen valvojana näissä asioissa SRK:n työvaliokunta vai Jumalan Pyhä Henki.

Tahdommekin nyt vähän tutustua niihin perusteisiin ja pyrkimyksiin, jotka antoivat tehtyihin ja vuosittain ilmestyneisiin ”kannanilmaisuihin” erittäin omahyväisen ja ulkopuolista syyttelevän sävyn. Tämä asiain tarkastelu on tarpeellinen siitä syystä, että noista perusteista kasvavat tänä aikana täysin ” kypsät hedelmät”, jotka rasittavat vanhoillislestudiolaista kristillisyyttä ja ovat saattaneet antaa oikeuden lausahdukselle: ”Lestadiolaisuus ei enää ole uskonto.”

Puoluepolitiikan ja poliittisen rahoituksen  tulo osaksi sananjulistustyötä

Miten kävikään Raahen suviseuroissa 1962? Eikö juuri silloin asetettu Jumalan valtakunnan ”arkki” politiikan hyvälypsyisten lehmien vetämille vankkureille? Eivätkö saarnamiehet lähteneetkin tuosta hetkestä lähtien ”rahan voimalla” saarnaamaan politiikkaa seuratupiin ja muihinkin tilaisuuksiin, vastoin Kristuksen käskyä. Otettiin siis kaksi ”hametta” ja suolaan tuli vieras maku (Matt 5:13 ja 10:9-10).

Olisikohan käynyt niin, että noitten syitten tähden tarvittiin joka vuosi uusi ”kannanilmaisu”, jonka kärki oli aina tähdättynä ulkopuolisiin henkilöihin, että omat viat jäisivät omien piirissä huomaamatta? ”Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa” (Matt 6:24).

Myös televisioon nähden on kannanilmaisua jouduttu moneen kertaan uusimaan sen jälkeen, kun sellainen ensi kerran annettiin Ylivieskan suviseuroissa 1963, ja joka kannanilmaisu myös saatettiin julkisuuteen.

Oulun suviseuroissa 1966 televisio opetusvälineenä tehtiin luvalliseksi, mutta Ruukin suviseuroissa otetta tiukennettiin ja tehtiin ”tuo surullisen kuuluisa televisiopykälä”, joka panetti evankeliumiin ehdon ja teki uskovaisille ”ikeen raskaaksi kantaa”, koska ”hävityksen kauhistus” tuli Pyhään sijaan. Se samalla korotti itsensä Jumalankin yläpuolelle, ilmoittaen olevansa ”Jumalan valtakunnan hallitus”.

Tästä alkaen rupesivat SRK:n käskyt kuulumaan milloin mistäkin syystä. Ohjelauseena kuului kaikkialla ja kuuluu vieläkin: ”On kuunneltava seurakuntaäidin ääntä tai muuten erotetaan yhdistyksestä.”

Useitten vuosien painostuksen jälkeen moni kristitty on tehnyt parannuksen sellaisista synneistä, joihin ei ole milloinkaan, itseänsä vikapääksi löytänyt. Tuota tietä kulkien on myös kadonnut kristityn vapaus ja Jumalan lapsen, ilo ja rauha. Tällaisten ahdistusten alla lestadiolaiskristityt nyt huokailevat, eivät siis joittenkin ulkopuolisten laatimien juttujen alla.

Nyt tulisikin jokaisen kristityn itsellensä selvittää, että tuollaisilla sisältäpäin tulevilla syytöksillä ja painostuksella ei rakenneta sitä Jumalan valtakuntaa, jossa on vanhurskaus, rauha ja ilo Pyhässä Hengessä, vaan, kuten jokainen voi itse tutkia, nuo vieraat ainekset ovat kotoisin entisajan lakihengellisyydestä, mutta nyt niillä jälleen rakennetaan voimakasta eriseuraa Suomen maan kamaralle.

Mitä taas tulee niihin ”sallittuihin” poliittisiin puolueisiin, niin kyllä jo Reisjärven suviseurojen aikana levisi poliittisia asioita käsitelleen alustuksen jälkeen tieto kentälle, että ”alkuperäisessä” alustusluonnoksessa kokoomuspuolue oli laitettu samaan hyljättävien puolueitten joukkoon kun SMP:kin. Kristillinen liitto on päässyt tuohon samaan asemaan vasta myöhemmin.

Kun nämä asiat asetetaan näin peräkkäin, niin emme yhtään ihmettele sitä että tuohon samaan sarjaan sopivat erinomaisesti viime eduskuntavaalien edellä tapahtuneet toimenpiteet, että SRK:n työvaliokunnankin jäseniä oli pyrkimässä eduskuntaan.

Kun näitä asioita asetellaan toistensa rinnalle, niin jokainen uskovainen ihminen kyllä hyvin käsittää, mistä johtuvat ”kalinat” lestadiolaisten keskuudessa. Muistammehan Herran Jeesuksen sanat ”väärästä huoneenhaltijasta” Lk 16:1-, kun palvelijat alkoivat valittaa ”mittojen ja painojen” muuttumisesta. Kun näin käy, niin on kovin vaikeata saada ”kuittausta” veloistaan, kun lunastushintaankin laitetaan ehtoja.

Voi miten toivommekaan, että tuonne vallan kukkuloille kavunneet pääsisivät Jumalan armon avulla näkemään langenneen tilansa ja jaksaisivat lähteä parannuksen askelissa köyhän syntisen paikalle. Silloin ei myöskään tarvitsisi ketään ”heittää ulos”, koska Jumalan Poika lupaa, että ”vielä on sijaa häävieraille”. Tätä tietä kulkien korjaantuisivat asiat niin Sievissä kuin Kuusamossakin sekä kaikilla muillakin paikkakunnilla, joissa halutaan kulkea synnin poispainijoina ja armon kerjäläisinä.

SRK:n uudet opinkohdat ja menettelytavat

Edelläsanotun johdosta pyydämmekin, että SRK:n työvaliokunta nyt osoittaa, missä kohdassa Raamatussa tai evankelisluterilaisen kirkon Tunnustuskirjoissa on merkittynä työvaliokunnan nykyisin käyttämät seuraavat opinkohdat ja menettelytavat:

1. Missä po kirjain kohdissa vaaditaan uskon ehtona pakkoparannus ja julkirippi?
2. Missä po kirjain kohdissa osoitetaan, että salaripin asiat on tuotava ilmi yleisissä kokouksissa tai muussa asiain käsittelyvaiheessa?
3. Missä po kirjain kohdissa on mainittuna, että Herran pyhä Ehtoollinen on vain muistoateria? (Katso ”Päivämies” no 50/74″ Kun on synnit anteeksi Jeesuksen veressä, silloin alttarin sakramentti on muistoateria.)
4. Missä po kirjain kohdissa on sellainen maininta, että ensin on täytettävä määrätty ehto (esim. heitettävä televisio ulos), niin sitten voidaan anovalle julistaa synninpäästö?
5. Missä po kirjain kohdissa on mainittu, että SRK:n johtokunta on Jumalan valtakunnan hallitus? (lue ”Päivämies” 1975 Turun suviseurojen ajalta ja sen jälkeen).

Joukko vanhoillislestadiolaisia uskovaisia toimikunnan puolesta
Paavo Sillanpää
 khra, Merikarvia

Julkaistu Kotimaa-lehdessä 29.3.1977, nettiin toimittanut nimim. Pölyttynyt 5.12.2006 (Mopin palsta) ja Lars-Leevi.

Paavo Sillanpää perusti yhdessä eräiden muiden 1970-luvun hoitokokousten yhteydessä erotettujen kanssa vuonna 1977 Suomen vanhoillislestadiolaisen rauhanyhdistyksen, jonka tarkoitus oli koota yhteen hoitokokouksissa erotettuja ja käynnistää seurojen järjestäminen. Yhdistys ei kuitenkaan toiminut muutamaa vuotta pidempään Suomessa. Wikipedian tietojen mukaan samantapaista SRK:n linjaan kohdistunutta kritiikkiä esiintyi samoihin aikoihin myös Ruotsissa ja Yhdysvalloissa, ja molemmissa maissa syntyi ryhmittymiä joilla oli yhtymäkohtia ns. ”sillanpääläisyyden” näkemysten kanssa. 

*     *     *

Lue ja katso myös:

Hannu Karpo: Syntisin silmin. Tv-dokumentti 3.10.1981.

Ruotsin Tv 21.2.1982. Laestadianleaks-blogi.

SRK:n johto anoi rahoitusta vaalityöhön SYT ry:ltä 1965

SRK:n johtokunta teki hengelliseksi naamioitua puoluepoliittista työtä

Puhujan kirje puhujille vuonna 1974

Päivämiehen vastine sivuutti kirjeen asiasisällön

Puhujan kirjeen käsittely 1974 SRK:n puhujienkokouksessa

Keksityn henkiopin leviäminen

SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin

Hoitokokoukset pitää selvittää! (Vuokko Ilola, Kotimaa 18.12.2008)

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko

Kahdeksan hoitokokousvuotta Haapajärven ry:llä

Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista 

Tampereen rauhanyhdistyksellä 10.3.1976

Warren H. Hepokoski: The Laestadian Movement – Disputes and Divisions 1861-2000. Rev., updated ed. Culpeper, Virginia 2002.

Väitöskirja: keskustapuolueen suhteet kirkkoon ja herätysliikkeisiin 1960-70-luvulla

Aleksi:  Vaarallisin erehdys: uskomus erehtymättömyydestä

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, epäily, epäilykset, erehtymättömyys, eriseura, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, evankelis-luterilainen kirkko, hajaannukset, harhaoppi, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, johtajat, johtokunta, kannanotot, keskustelu, kiellot, kirkko, kontrollointi, Kotimaa, kristinoppi, kulttuurikiellot, kymmenen käskyä, lakihengellisyys, lähihistoria, lestadiolaisuuden suunnat, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, manipulointi, Mopin palsta, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, Pölyttynyt, politiikka, puhujat, rahoitus, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, SRK ry., SRK:n johtokunta, tulevaisuus, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö

Opillinen harha puhujainkokouksissa 2007


Anonyymin puhujan raportti puhujainkokouksesta 27.12.2007Aarno Haho A 1Pien2

 Aarno Haho esitti puhujainkokouksessa surunsa siitä, ettei sielunhoitoa ole kirkkolain mukaisesti juurikaan käytetty 70-luvun jälkeen.

Samalla hän toi esille ilonsa siitä, että viime vuosina rippiä ja sielunhoidollisia neuvoja on ollut enemmän mukana suviseurasaarnoissa ja puhujienkokouspuheenvuoroissa.

Haho painotti kristillisyyden menevän aina heikoimman mukaan ja piti olennaisena, ettei toiminnallaan pahentaisi muita. Erityisen tärkeä on noudattaa seurakunnan käsityksiä – eli ulkonaista elämäntapaa.

Olavi Voittonen totesi taannoin Päivämiehen haastattelussa, että 70-luvulla vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä näkyi uudenheräyksen oppia. Näin suoraan asiaa ei kukaan ennen ole sanonut.

Se jäi kuitenkin vielä sanomatta, että samaa opillista harhaa on liikkeessä edelleen ja puhtaimmillaan se näkyy Hahon pitämässä puheenvuorossa.

Huolestuttavaa on se, ettei Haho mielipiteineen ole yksin ja niin kauan kuin tällaisia käsityksiä julkisesti esitetään ilman että siihen puututaan tai niiden opillista perustaa kysytään, vahvistuu vanhoillislestadiolaisuuden sisällä uuden heräyksen kaltainen eriseuran siemen.

Tämän harhaopin tunnuspiirteitä ovat rippioppi (painotetaan uskonelämän hoitamisena etenkin ulkonaisia syntejä ja niistä tarkkaa ripittäytymistä), hoitokokousten ihannointi ja käyttö sielunhoidollisina välineinä ja niihin liittyvä kovuus sekä seurakunnan auktoriteetin korostaminen (evankeliumi ja Kristus liitetään kovaan opetukseen ulkonaisena asiana, josta selvästi näkee, ettei uskon salaisuutta ja voiman lähdettä käsitetä).

Oppi synnyttää pelkoa, eripuraa ja paikallista kuohuntaa jo tällä hetkellä.

Hahon kommentti synnytti mielessäni hätää. Minun muistissani on liian monta tällaisessa hengessä käytyä keskustelua eri vuosikymmeniltä. Minun olisi kuitenkin pitänyt ottaa asia esille asianomaisen kanssa.

Kokonaisuutena asiat ovat menossa kuitenkin oikeaan suuntaan.

Kokouksessa 70-luvusta olisi voitu keskustella laajemminkin, mutta sen aika ei ollut vielä. Hahon kanssa samaa henkeä edustavia puheenvuoroja oli kolme, joiden pitäjien paikkakunnilla tiedän olevan surua ja murhetta sen seurauksena. Näistä asioista on keskusteltava kuitenkin siellä, missä ne tulevat esille ja toivon, ettei voimat asianosaisilla loppuisi ja Jumalan varjelus toteutuisi.

Kokous oli hyvin sydämellinen. Lääkkö piti erittäin rakkaudellisen loppuhartauden ja Voittosen ensimmäinen katsaus oli hyvä alku vaikka vähän kuivakka olikin.

(Nimim. ”Puhujan huomio”, Suomi24-palsta 28.12.2007; tiivistelmä ko. nimimerkin kahdesta kirjoituksesta)

Juhani Uljas samana vuonna

Sama harhaoppi kuin Haholla hallitsi edelliskesän puhujainkokousta, kun Juhani Uljas piti alustuksen Valkealassa (kesällä 2007):

”Jumalan seurakunnasta loistaa Jumalan sanan täydellinen valkeus. Uskon kuuliaisuudella tarkoitamme sitä, että osoitamme kuuliaisuutta Jumalan sanaan sidotun omantunnon lisäksi seurakuntaäidille. Kristinopin mukaan omatunto on Jumalan ääni meidän sisimmässämme. Omatunto vaatii oikean ja kieltää väärän. Omatunto ei kuitenkaan ole täysin luotettava. Omantunnon neuvoessa toisin kuin Jumalan valtakunta opettaa on tärkeää olla kuuliainen Jumalan valtakunnan neuvoille.”

Aarno Haho 2008

Aarno Haho on jatkanut määrätietoisesti seurakunnalle kuuliaisuuden ja sokean tottelevaisuuden opetustaan esim. vuonna 2008 Amerikan matkallaan. Hän ennakoi Suomeen suorastaan uusia siionin ”puhdistuksia”:

“Suomessa on ollut sellaista, että jotkut ovat sanoneet, että minun omatuntoni voi tehdä sitä ja sitä, ja ne ovat eri mieltä Jumalan seurakunnan omantunnon kanssa, Pyhän Hengen äänen kanssa. Minusta on vaarallista lähteä tälle tielle. — Ja me sanomme näin että kun sitten tulee Jumalan aika, ja sitten tulee seurakunnassa puhdistuksen aika, sanomme sitä että sitten kun eriseura syntyy, niin ne jotka jaetulla omallatunnolla kulkevat, saattavat joutua väärälle puolelle. On vaarallista, ettei ole yksimielinen Jumalan seurakunnan kanssa. ” (Saarna Minneapolisissa 5. lokakuuta 2008.)

Seurakunnan pitäminen täydellisenä ja erehtymättömänä ja sen kohottaminen Raamatun rinnalle merkitsee kristillisyyden perinteestä poikkeavaa ja epäluterilaista tulkintaa. Tulkintaa, josta kristillisyyden puhujat varoittelivat 1909.

Lue myös:

Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta

Raamattu jäi toiseksi

Juhani Alaranta ja ontto kumina kuuliaisuudesta

Maalaispoika: Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta?

Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan?

Armoneuvot päälaellaan

SRK kieltänyt synninpäästön julistamisen tekstissä

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

2 kommenttia

Kategoria(t): eriseura, harhaoppi, Jumalan sana, kilvoittelu, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, luterilaisuus, omatunto, opilliset kysymykset, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, seurakunta, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, uskon perusteet

Ennustus: ajaudumme umpikujaan


health-prognosisOn näkyvissä sellaisia merkkejä, että vanhoillislestadiolaisuus ajautuu umpikujaan vielä lähimmän viiden vuoden aikana. Meidän kaikkien on siihen hyvä valmistautua jo nyt, ainakin meidän vanhoillislestadiolaisten. 

On vain kaksi näköpiirissä olevaa lopputulosta:

1) Vanhoillislestadiolaisuudessa käydään kamppailu oikeasta ja väärästä. Paljon jäseniä lähtee, koska sekasorron keskellä irtaantuminen isommalla joukolla on helpompaa yksilöille. Tämä on ensimmäinen 2000-luvun hajaannus. Uskoisin, että jäseniä lähtee n. 1/3.

Jäljelle jäävä ”vanha” vanhoillislestadiolaisuus jatkuu samanlaisena kuin nykyinenkin. Ehkä sillä erotuksella, että avointa keskustelua on entistä vaikeampi yksilöiden lähteä peräänkuuluttamaan.

2) Seurakunnan oppiin tulee selvä muutos, jossa rakkaudelle ja armolle tulee enemmän tilaa.

Ehkäisystä ei enää puhuta syntinä, vaikka ehkäisemättömyys kulttuurina saattaa elää vielä pitkään monissa suvuissa. Moni puhuja saattaa jättää tehtävänsä vapaaehtoisesti. Keskustelukulttuuri ehkä vähän vapautuu.

Muutamia ihmisiä jyrkimmästä siivestä saattaa irtaantua, kuten ”Tarkkailijablogisti”  *) on bloginsa kommenteissa todennut:
”En pidä yhteisöä erehtymättömänä. Mielestäni on täysin mahdollista, että vanhoillislestadiolaisuus menee harhaan ja hyväksyy ehkäisyn. Jos niin kävisi, luultavasti sanoisin itse kanssani samoin ajattelevien kanssa vanhoillislestadiolaisuudelle näkemiin.”

Itse pidän ensimmäistä vaihtoehtoa todennäköisempänä, vaikka mieluummin näkisin seurakunnan yhtenä joukkona. Toisaalta, sanoohan Vapahtajammekin:  ”Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan.” Matt. 10:34.
ja
37 ”Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle, eikä se, joka rakastaa poikaansa tai tytärtänsä enemmän kuin minua, kelpaa minulle.

Uskon kautta saamme ymmärtää, että ”joka rakastaa seurakuntaa enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle”.

(Kirjoittaja: ”Jes-mies”)

*) Blogin kirjoittajan nimi on muutettu hänen omasta pyynnöstään nimimerkiksi ”Tarkkailijablogisti”. 28.4.2010.

Jemima Mopin palstalla: ”Näen todella paljon hyvää vl-kristillisyydessä ja samaan aikaan olen todella huolissani liikkeen tilasta.”

Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta (Juho Kalliokoski 2009)

Tarvitsemme(-ko) glasnostia

Puhujan kirje puhujille

nuoli

5 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, ehkäisykielto, ennuste, epäily, epäilykset, erehtymättömyys, eriseura, hajaannukset, irrottautuminen yhteisöstä, kaksinaismoralismi, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kuuliaisuus, lakihengellisyys, normit, opilliset kysymykset, puhujat, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, sananjulistajat, SRK ry., synnit, syntilista, totteleminen, tulevaisuus, tuomitseminen, uskon perusteet, yhtenäisyys

Seurakuntaoppi, lyhyt oppimäärä torailun ja erehtymättömyyden historiaa


 Aina vain puhtaampaa tulee, kun yhä uudestaan puhdistetaan!

 KUVAT: Lestadiolaisuuden hajaannukset Suomessa 1848-1980 ; Euroopassa ja Amerikassa.

Harva tietää, että lestadiolainen herätysliike on osoittautunut yhdeksi kristinuskon riitaisimmista uskonnollisista liikkeistä. Se on hajaantunut 19:ään eri ryhmittymään, vaikka se on toiminut vasta runsaat 150 vuotta. Eri ryhmittymiä johtaneet /johtavat miehet eivät ole kyenneet neuvottelemaan sovinnosta. Lestadiolaisuus on hajaantunut sekä Euroopassa että Amerikassa suurempiin ja pienempiin ryhmiin, jotka tuomitsevat toisensa helvettiin.

Keskeinen syy hajaannuksiin on todennäköisesti liikkeessä omaksuttu seurakuntaoppi.

Moni kirkkomme pappikaan, puhumattakaan seurakuntalaisista ei ole perillä vanhoillislestadiolaisten seurakuntaopista. Lyhyesti sanoen, nykyisessä SRK-laisessa vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä ei pidetä kastettujen kirkkoon kuuluvien ihmisten joukkoa todellisina Jumalan seurakunnan jäseninä, jotka Jumalan armosta pelastuvat.

Niinpä vanhoillislestadiolaisuuden opetuksen mukaan lähes 90% kaikista Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenistä, piispoista ja papeista tavallisiin seurakuntalaisiin saakka, joutuu tuomituksi kadotukseen. Tätä mielipidettään vanhoillislestadiolaisuuden johtajat eivät kuitenkaan tuo mielellään suoraan julkisuudessa esiin, vaan turvautuvat diplomaattiseen sanojenpyörittelyyn. Omiensa keskuudessa he eivät jätä tätä käsitystään piiloon.

Vanhoillislestadiolaiset papit eivät piittaa siitä, että käsitys ei vastaa luterilaisen kristinopin eikä ev.-lut. kirkkomme opetusta seurakunnasta ja pelastuksesta. Vanhoillislestadiolaisuuden johto ei omien sanojensa mukaan mielellään edes puhuisi herätysliikkeen ja kirkon välisestä ”suhteesta”, koska he kokevat itse olevansa se ”oikea kirkko” ja ”kirkon ydin”.

Vain vanhoillislestadiolaisten oma ryhmä on heidän itsensä mielestä todellinen uskovien seurakunta evankelis-luterilaisen kirkkomme sisällä.

Viime aikoina kirkossa on kiinnitetty jonkin verran kriittistä huomiota SRK:n opettamaan seurakunta- ja pelastuskäsitykseen. Turun piispa Kari Mäkinen on huomauttanut vanhoillislestadiolaisuutta koskevassa haastattelussa: ”Kirkossa tulee edellyttää, että ne, jotka työskentelevät kirkossa, toimivat yhteisten pelisääntöjen ja yhteisen uskon tulkinnan pohjalta.” (Leppänen 2009.) Teologi Kari Kuula pohti SRK:n epäluterilaista opetusta kolumnissaan Kotimaa-lehdessä. 

Kesällä 2008 Espoon piispa Mikko Heikka kertoi julkisuudessa, että piispojen tarkoituksena on käydä opillisia keskusteluja vanhoillislestadiolaisen liikkeen edustajien kanssa. Toisaalta arkkipiispa ei Kotimaa-lehden haastattelussa näyttänyt edes tuntevan vl-liikkeen seurakuntaoppia (Kotimaa 2.7.2009).

 Seurakuntaoppi: SRK opettaa vl-nuorisolle ”maatuskamallista” kirkkohistoriaa

Vanhoillislestadiolaiset positioivat itsensä ainoana oikeana ja pelastuvana seurakuntana mallilla, joka on kuin perinteellinen venäläinen maatuskanukke.  Ainoat Jumalan armahtamat ja pelastetut, oikeat uskovaiset elävät tämän maatuskanuken ytimessä.

maatuska male

Tämä historiankäsitys opetetaan kaikille vanhoillislestadiolaisuuden piirissä kasvaville lapsille ja nuorille, jotka ovat SRK.n lapsi- ja nuorisotyön piirissä. SRK:n uskontokasvatuksen eri muotoihin osallistuu vuosittain yli 30 000 lasta ja nuorta.

 Historiallisessa perspektiivissä vanhoillislestadiolaiset katsovat edustavansa itse ainoana oikeana seurakuntana ”suoraan alenevassa polvessa” Jeesuksen opetuslapsia ja alkuseurakuntaa nykypäivän maailmassa ja ev.-lut. kirkossa. He katsovat, että heidän edustamansa oppi on kautta historian ollut  muuttumattomana olemassa ”kirkon ytimessä” , kuten SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittosella on tapana kuvata liikkeen asemaa.  

Todellisen uskovaisten seurakunnan maatuskanuken kerrostumia ymmärretään olevan ainakin kahdeksan.

1. Ensimmäinen eli uloin kerros: Kristikunnan alku oli alkuseurakunnassa ja sittemmin katolisessa kirkossa (tai ortodoksisessa, miten asian nyt ottaa, sillä nykylestadiolaiset hyväksyvät mielellään liikkeeseensä myös siihen haluavia ortodokseja). Toisin sanoen, nyky-vanhoillislestadiolaisten mukaan 1900-500 vuotta sitten ainakin osa katolilaisista/ortodokseista oli ”ainoassa oikeassa uskossa” ja pelastui.

2. Toinen kerros: katolisen kirkon sisällä tapahtui Euroopassa uudistus 1400-1500-luvulla, jolloin syntyivät protestanttiset kirkot. Yhtenä siinä syntyi luterilaisuus, joka oli vanhoillislestadiolaisten käsityksen mukaan syntyaikanaan ainoa oikea uskonryhmä. Tai ainakin jokin osa siitä. On jäänyt epäselväksi, miten SRK näkee silloiset muut protestanttiset ryhmittymät (nykyiset muut ryhmäthän ovat kadotukseen menossa).

3. Kolmas kerros: luterilaisen kirkon sisälle syntyi lestadiolainen herätys 1800-luvun puolivälissä, kun Laestadius alkoi pitää väkeviä saarnojaan Ruotsin Lapissa. Kun liike levisi Suomeen, Suomen kirkon sisällä alkoi kehittyä ainoa oikea tosiuskovaisten seurakunta. Tiedossa ei ole, mikä on vanhoillislestadiolaisten kanta siihen, mikä oli ennen lestadiolaisuutta eli uskonpuhdistuksesta 1800-luvulle saakka Suomessa eläneiden ihmisten kohtalo, kadotus vai taivas.

4. Neljäs kerros: lestadiolaisuus hajaantui 1800-luvun loppupuolelta alkaen erilaisiin pienryhmiin ja lopulta 1900-luvun alussa kolmeen pääryhmittymään, joista yksi oli vanhoillislestadiolaisuus. Nähtävästi niistä jokainen piti vain omaa ryhmittymäänsä ainoana oikeana uskona  – ainkaan sovintoa ei yrityksistä huolimatta saatu aikaan. Lestadiolaisjohtajat  torjuivat sovintoyritykset, joita silloin tällöin esiintyi.

5. Viides kerros: vanhoillislestadiolaisuuden sisällä syntyi hajaannus 1960-luvun alussa, jolloin 2/3 liikkeen teologeista lähti tai erotettiin. SRK-lestadiolaisuudesta tuli pääasiassa maallikkojohtoinen liike, joka edelleen piti vain itseään ainoana oikeana uskona.Maatuska male high

6. Kuudes kerros: Vuosina 1970-1986 SRK:n johtokunnan johdolla järjestettiin kaikissa Suomen rauhanyhdistyksissä likimain jokaista lestadiolaista  koskenut puhdistus hoitokokousten muodossa väärien henkien kitkemiseksi ainoasta oikeasta uskosta. Tuhansia tavallisia uskovaisia erotettiin tai jättäytyi pois liikkeestä ja heidät julistettiin kadotuksen lapsiksi. Erotetut eivät perustaneet uusia ryhmittymiä.

7. Seitsemäs kerros: nykyinen SRK-lestadiolaisuus pitää itseään ainoana oikeassa uskossa elävien tosiuskovaisten joukkona, Jumalan valtakuntana.

8.  Kahdeksas kerros: on huomattava, että vanhoillislestadiolaisten käsityksen mukaan eivät suinkaan edes kaikki nykyistä SRK-vanhoillislestadiolaista uskoa tunnustavatkaan pelastu iankaikkiselta kadotukselta. Koska kuitenkaan aivan kaikki vanhoillislestadiolaisetkaan eivät loppujen lopuksi olekaan tarpeeksi puhtaassa oikeassa uskossa.

Tämän ovat mm. Kotimaa-lehdessä todenneet SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen ja pääsihteeri Aimo Hautamäki 9.1.2008: ”Ei jokainen rauhanyhdistyksen jäsenkään ole ilman muuta niitä, jotka ovat kerran perillä taivaassa. Meidänkin keskuudessamme on valitettavasti paljon ihmisiä, joiden uskonasiat eivät ole kunnossa.”

Kuten malli osoittaa, vanhoillislestadiolaiset tarkastelevat maailmaa ja kristinuskon historiaa ihan vakavissaan tällaisien kansanomaisen itsekeskeisen ajattelun kautta, eli pelkästään omasta itsestään lähtien.

Asiallisesti katsottuna moinen epähistoriallinen lähestymistapa on tietenkin täyttä hölynpölyä.  Mutta SRK:n oman kirkkohistorian ja siihen kytketyn seurakuntaopin varsinainen tarkoitus ei olekaan antaa ihmisille luotettavaa ja oikeaa tietoa historiallisista ja hengellisistä kysymyksistä, vaan yksinomaan vahvistaa omaa jäsenistön uskomista ja sitoutumista liikkeeseen.

Omat jäsenet taas hyväksyvät minkä hyvänsä huu-haa-opetuksen, koska SRK-lestadiolaisuuden kulmakivi on juuri siinä, että  (1) seurakunta on ylin auktoriteetti uskon asioissa ja (2)  seurakunta on erehtymätön.

Tähän perustuu herätysliikkeen vallankäyttö ja jäsenten kyseenalaistamaton alistuminen vallankäytölle.  ”Seurakunnan neuvot” muodostetaan  SRK:n johtokunnassa ja puhujienkokouksissa. Ne ovat käytännössä suosituksia ja päätöksiä elämäntapaan liittyvistä asioista, eli kieltoja ja velvoitteita, joiden ei tarvitse suoraan perustua Jumalan sanaan. Ne tulee uskoa todeksi yksinomaan sillä perusteella, että ne on seurakunnan johto päättänyt (esimerkiksi puhujainkokous). Tässä suhteessa vanhoillislestadiolaisuus muistuttaa katolista kirkkoa, jossa paavilla on mahdollisuus antaa haluamiaan määräyksiä uskovaisten noudatettavaksi, ilman että niiden tarvitsee liittyä Raamattuun.  Samoin islamissa on Koraanin ulkopuolisia, vanhoja muistiinmerkittyjä perinnenormeja, joiden asemasta käydään kiihkeää keskustelua. Tiukkahenkisimmät vaativat niille Koraanin tasoista auktoriteettia, kun taas liberaalimmat imaamit pitävät niitä ehdonvallan kysymyksinä.

Kuulostaako tutulta?

Tavallisten rivi-vahoillislestadiolaisten ei tarvitse eikä oikeastaan kuulukaan itse perehtyä Raamattuun eikä kristinoppiin. Näin he pysyvät arvostelukyvyttöminä SRK:n puhujien opetuksen suhteen.

Parisen vuotta sitten julkistettiinkin varmuudeksi SRK:n virallinen linjaus Raamatun ja näiden seurakunnan neuvojen välisestä auktoriteettisuhteesta.

Raamattu enää ole ”uskon ainut ja ylin ohje”, kuten luterilaisittain on totuttu opettamaan. Vanhoillislestadiolainen maallikkosaarnaaja ja SRK:n johtokunnan jäsen Juhani Uljas piti puhujainkokouksessa 2007 alustuksen, jossa hän asetti seurakunnan neuvot ja SRK:n hoitotoimenpiteet Raamatun veroiseen auktoriteettiasemaan ja Raamatun niille alisteiseksi:

”Jos ylimpänä ohjeena pidetään Raamattua ja Jumalan sanaa ilmaa seurakuntaäidin hoitoa, niin joudutaan pian ulos Jumalan seurakunnasta.”

(Juhani Uljas suviseurojen yhteydessä 2007 Valkealassa pidetyssä puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa.)

Sitävastoin luterilainen käsitys löytyy yksiselitteisenä Tunnustuskirjoista. Yksimielisyyden ohjeessa sanotaan:

”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden Testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava.”

On tietenkin ongelmallista, että kirkkomme palveluksessa olevat vanhoillislestadiolaiset teologit opettavat  tätä ”maatuska-mallia”  pelastuksesta ja kristilisyydestä  ev.-lut. seurakunnissa,  toimiessaan sielunhoitajina ja seurakunnan paimenina.

Huom. Yllläolevassa maatuska-mallissa on sivuutettu lestadiolaisen herätysliikkeen hajaannukset muissa Pohjoismaissa ja Amerikan mantereella (ks. Talonen 2001). Kaikkiaan lestadiolaiset ovat pirstoutuneet pariksikymmeneksi erilliseksi ryhmittymäksi, joista useimmat tuomitsevat toisensa kadotukseen.

HAJAANNUSTEN SYYT: TEOLOGIAA JA TUNTEITA

Lestadiolaisuuden hajaantumisherkkyydelle on annettu monia selityksiä: hengellis-opillisia, sosiologisia, käytännöllisiä, suorastaan arkisiakin. Tuiran seurakunnan edesmennyt kirkkoherra, rauhansanalainen Urpo Kuusniemi tulkitsi, että 1930-luvun hajaannuksia selitti inhimillinen kateus:

”Haara (rauhansanalaisuus) syntyi siitä, että joitakin lahjakkaita saarnamiehiä oli kutsuttu Amerikan seuroihin puhumaan toisten sitä kadehtiessa. Ja kun nämä menivät, heidät erotettiin”, Kuusniemi kirjoitti vuonna 1997.

Jouko Talonen näkee hajaantumisherkkyyden kärkisyyksi seurakuntaopin:

”Oppi uskovien yhteisöstä on luonut pohjaa hajaannuksille. Niissä ryhmissä, joissa on omaksuttu toiset pois sulkeva seurakuntakäsitys, ei voi yhdellä kertaa olla samalla paikkakunnalla kahta ´Jumalan valtakuntaa´. Tämä on luonut pysyvän alttiuden hajaannuskehitykselle.”

Toinen hajaantumisalttiutta lisäävä seikka on Talosen mukaan liikkeen leviäminen maantieteellisesti laajalle alueelle. Jo yli sata vuotta sitten, 1870-luvulle tultaessa lestadiolaisuus oli levinnyt maailmassa alueelle, jonka pohjoisin piste oli Hammerfest, eteläisin Hanko, itäisin Pietari ja läntisin Astorian kaupunki Tyynenmeren rannalla.

Samalla liike oli levinnyt eri kansojen piiriin, erilaisiin ympäristöihin ja kulttuureihin.  Kokonaisuutta yritti pitää kasassa lestadiolaisuuden näkyvin maallikkosaarnaaja Juhani Raattamaa, mutta tilanne repesi hänen hallinnastaan 1800-luvun viimeisinä vuosina.

”Tietysti hajaannuksissa on aina näkynyt sukupolvienkin vaihtelu”, Talonen arvioi.

Muutamia muitakin syitä on esitetty. Vuosi sitten edesmennyt vanhoillislestadiolainen Samuli Pentikäinen näki 1930-luvun hajaannuksen taustalla muiden muassa yhteiskunnallisia tekijöitä; pula-ajan, poliittisen radikalismin ja uskonnolliset hurmosliikkeet.

Lestadiolaisuudesta SRK:n toimeksiannosta tutkinut FT Seppo Lohi puolestaan on todennut, että suuriin ja pienempiin hajaannuksiin on liittynyt paljon myös puhtaasti psykologisia, johtajuuteen liittyviä syitä.

– Persoona, jolla on ääretön vallanhalu ja kunnianhimo, voi kerätä ympärilleen joukon, jolle erilleen lähtö sitten perustellaan opillisesti. Toinen mahdollisuus on, että ensiksi nousevat opilliset erimielisyydet ja sen pohjalta syntyvät suuntaukset, joille sitten löytyvät johtajat.

Lohi näkee, että hengellisessä liikkeessä johtajien on helppo perustella kannattajilleen ”teologisesti” se, miksi he eivät voi luovuttaa valtaansa.

– Ihmisten herkästi haavoittuvia omiatuntoja on helppo hallita, hän toteaa. – Avainten vallan väärinkäyttö on hirvittävä asia. (Mikkola 2007.)

Lestadiolaisuuden hajaannusalttiutta nimenomaan voimistaakin olennaisesti edellä mainittu avainten valta, jolla lestadiolaiset tarkoittavat yksittäisen lestadiolaisen  ihmisen oikeutta ja mahdollisuutta toisen ihmisen syntien anteeksiantamiseen ja myös anteeksiannon kieltämiseen. Tällä ajattelumallilla on ratkaiseva merkitys lestadiolaisuuden opissa ja arkikäytännössä seurakuntakuria myöten.

Sen avulla käytetäänkin tehokkaasti valtaa tavallisen uskovan asemaan ja oikeuteen kuulua liikkeeseen. Tämä vallankäyttö taas perustuu pohjimmiltaan lestadiolaisuudessa omaksuttuun ”välimiehen välimies” -oppiin.

KURIN JA VALLANKÄYTÖN 1970-LUKU

Suomen lestadiolaisryhmissä ei ole muutamaan vuosikymmeneen ollut sanottavia repeämiä. Vuonna 1977 vanhoillislestadiolaisuudesta erkani kirkkoherra Paavo Sillanpään perustama ryhmä, joka jäi Suomessa pieneksi.

Samalla vuosikymmenellä vanhoillislestadiolaisuudessa elettiin vaikeita aikoja. Liikkeen päälinjan edustajien jälkeenpäin laatiman lunnehdinnan mukaan herätysliikeken toimintaa jäytivät toisaalta ”kuiva ja tuomitseva henki”, ja toisaalta liiallinen pehmeys syntejä kohtaan.

Julkista kohua aiheuttivat hoitokokoukset, joissa käsiteltiin paikallisten rauhanyhdistysten jäsenten sielun tilaa ja keskinäisiä välejä usein yömyöhään. Kokoukset olivat luonteeltaan hengellistä ja henkistä vallankäyttöä, jossa kuka hyvänsä saattoi joutua tuomituksi ja ulossuljetuksi. Hoitokokouksia on useasti verrattu kuulusteluihin. Kokousten vetäjät vaativat yksityisiä ihmisiä tekemään julkirippiä asioista, joihin nämä eivät olleet syyllistyneet, ja usein sellaisista asioista, joista ei edes kuulu julkirippiä vaatia. Kokouksista tehtiin kanteluja arkkipiispalle asti.

JÄNNITTEITÄ LATAUTUMASSA

Tätä nykyä Suomen lestadiolaisuuden tila on aika rauhallinen. Joitakin kipukohtia silti on.
Esikoislestadiolaisuudessa kysymys Lapin vanhinten eli liikkeen Pohjois-Ruotsissa asuvan perinteisen hengellisen johdon asemasta jakaa Talosen mukaan yhä mieliä.

”Liikkeen pääsuunta on kuitenkin kasassa, vaikka sisäinen keskustelu on ollutkin viime vuosina voimakasta.”

Vanhoillislestadiolaisuudessa keskusteluilmapiiri on nyt Talosen mukaan vapautuneempi ja avoimempi kuin 1970-luvulla.

”Tiedotus on noussut tärkeäksi. Vaikka seurakuntaopista ei ole luovuttu, asian esittämiseen on tullut kohteliasta ja diplomaattista sävyä.”

Tällä hetkellä Talonen ei näe lestadiolaisessa herätysliikkeessä välittömiä aineksia uusiin hajaannuksiin. Jännitteitä voi kuitenkin olla latautumassa.

”Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuudessa on esiintynyt ääniä 1970-luvun hoitokokousten ongelmatilanteiden anteeksipyytämisestä. Tämä on herkkä asia, sillä se nostaa esille vaikean teologisen ongelman siitä, oliko liikettä 1970-luvulla johtamassa Pyhä Henki vai jokin muu henki?”

Vaikeampaa voi kuitenkin olla edessä: Ruotsin kirkossa työskentelevät vanhoillislestadiolaiset papit joutuvat jo aivan pian vastaamaan kysymykseen homo- ja lesboparien kirkollista siunaamista.

”Kysymys saattaa tulla ajankohtaiseksi meilläkin vaalikauden 2012-2016 kirkolliskokouksen jälkeen.
Suostuvatko SRK-vanhoilliset papit ’virkatyönä’ siunaamaan tai vihkimään miesparit ja naisparit kirkossa, on mielenkiintoinen asia.”

Vanhempi vanhoillislestadiolainen pappispolvi ei Talosen arvion mukaan siihen lähde.  Hän kuitenkin pohtii, voisivatko nuoremmat ja uratietoisemmat papit yllättää koko kirkon tässä asiassa. Talonen viittaa siihen, että nytkin vanhoillislestadiolaiset papit tekevät paikallisseurakunnissa yhteistyötä naispappien kanssa, vaikka itse herätysliike ei naisten pääsyä pappisvirkaan edelleenkään hyväksy.

”Haluttin tai ei, tämä kaksijakoinen asenne sisältää kyllä aikamoisen teologisen latauksen”, Talonen toteaa.

KALEVA 21.5.2006

 

 Ryhmittymä  Organisaatio  Kannatusarvio
 Vanhoillisuus  Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys (Oulu)                100 000
 Esikoislestadiolaiset  Esikoislestadiolaisuus ry. (Lahti)                    10 000
Rauhan Sanan ryhmä Lähetysyhdistys Rauhan Sana (Oulu); Laestadianernas fridsföreningars förbund (Pietarsaari)             7 000
 Uusiheräys  Uusiheräys ry (Oulu)             3 000
Elämän Sanan ryhmä Laestadius-seura (Laestadiolaisten pappien
ryhmä veljespiiri)
               300
 Sillanpääläisyys  Suomen vanhoillislestadiolainen rauhanyhdistys         ei tiedossa
 Leeviläiset  ei tiedossa                                70
Steniläiset Hämeenseudun Vanha-Laestadiolais Kristillinen
yhdistys ry.
                               20
 Kontiolaiset                                  20

Lähde:  Kaleva 21.5.2006

Taustatietoja:

Että te keskinäisen rakkauden pidätte – mutta kuinkas sitten kävikään?

Seppo Lohi 2008. Oppiriidat hajottivat lestadiolaisuuden 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Teologia.fi 7.4.2008.

Leppänen, M. 2009. Turun piispa Kari Mäkinen Suviseuroissa ensimmäistä kertaa. Haastattelu, Suviseuratiedotus 26.6.2009.

Lestadiolaisuus. Wikipedia. http://fi.wikipedia.org/wiki/Lestadiolaisuus

Hakomaja: Lestadiolaisuus on hajaantunut usein

Pekka Mikkola: Väärin tehty (Seppo Lohen haastattelu). Kaleva 18.11.2007.

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

Rytkönen, J. 2007: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. Kotimaa 9.1.2008.

Pelastuvatko muut kuin vanhoillislestadiolaiset? 

Teologi Kari Kuulan blogikirjoitus Kotimaan nettisivulla:

http://www.kotimaa.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=8821&Itemid=173

Talonen, J.2001.  Lestadiolaisuuden hajaannukset. Suomen teologinen instituutti. Iustitia 14 (2001).

SRK:n tie 60-luvulta hoitokokouksiin

VL-liikkeen opilliset tulkinnat herättävät kysymyksiä

Wikipedia: Vanhoillislestadiolaisuuden kritiikki

Kirsi Nevalainen 2005.  Vanhoillislestadiolaisuuden vuoden 1934 hajaannus Rauhan Sana -lehden tulkitsemana 1935–1950.  Kirkkohistorian pro gradu –tutkielma. Joensuu: Joensuun yliopisto, teologinen tiedekunta.

6 kommenttia

Kategoria(t): 1800-luku, 1900-luku, 1970-luku, 1980-luku, avainten valta, erehtymättömyys, eriseura, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, fundamentalismi, hajaannukset, harhaoppi, historia, hoitokokoukset, johtajat, kirkko, kristinoppi, lähihistoria, lestadiolaisuuden suunnat, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, normit, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, pelot, pietismi, puhujat, Raamatun tulkinta, retoriikka, sananjulistajat, seurakunta, seurakuntaoppi, syntien anteeksiantamus, syrjintä, tulevaisuus, tuomitseminen, tutkimus, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys