Avainsana-arkisto: eroaminen

Vl-liikkeen jättänyt Matias: Elämä on lahja


Matias Säily erosi vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä (=vl-liikkeestä) kymmenen vuotta sitten, 16-vuotiaana.
Sitä ennen hän oli elänyt koko lapsuutensa ja nuoruutensa vl-uskovaisten yhteisön piirissä. Lapsena liikkeen uskomukset herättivät hänessä pelkotiloja, esimerkiksi puheet ”pedon merkistä” ja helvetillä pelottelu.
Kuva: Youtube.

Kuva: Youtube.

– Makasin lapsena sängyssä ja itkin, koska pelkäsin joutuvani helvettiin. Syyllisyydentunto oli kolossaalinen, jos olin vaikkapa katsonut televisiota kaverin luona. Mietin silloin sellaisia asioita, joita lapsen ei kuuluisi edes miettiä, Säily muistelee.
– Olen kokenut tulleeni huijatuksi.

Hänellä on myös kauniita ja arvokkaita muistoja liikkeen tarjoamasta vahvasta yhteisöllisyydestä ja keskinäisestä, turvallisuuden tunnetta lisäävästä yhteenkuuluvuuden kokemuksesta.

Kun liikkeestä eroamisesta on kulunut jo kymmenen … Lue koko artikkeli…

Mainokset

9 kommenttia

Kategoria(t): alakulttuuri, alueelliset erot, ehkäisykielto, epäily, etniset vanhoillislestadiolaiset, harhaoppi, homoseksuaalisuus, identiteetti, identity, irrottautuminen yhteisöstä, Jumalan sana, kadotus, kasvatus, kiellot, kontrollointi, Kotimaa, kristinoppi, laestadianism, lapsuus, lisääntyminen, normit, norms, nuoret, opilliset kysymykset, pelko, pelot, perhe, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, seurakuntaoppi, syntilista, syyllistäminen, ulossulkeminen, vallankäyttö, yhteisöllisyys

Anton: Itsestä se on kiinni


2puhujaa.2

Nähtävästi moni uskovainen on törmännyt vaikeuksiin kun on lähtenyt vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä. Esimerkiksi on joutunut henkisessä tai hengellisessä mielessä eksyksiin. Lähtenyt elämään niin että on tosissaan ”kieltänyt uskon”, kuten sanonta kuuluu.  Kerron tässä omana kokemuksena sen että näin ei tarvitse aina käydä. Olen 27-vuotias … Lue koko artikkeli…

2 kommenttia

Kategoria(t): anteeksianto, armo, eroaminen uskosta, hengellisyys, identiteetti, identity, irrottautuminen yhteisöstä, luterilaisuus, omatunto, perhe, rauhanyhdistys, sielunhoito, spiritualiteetti, synnit, syntien anteeksiantamus, uskon perusteet

Ennätys kirkosta eroamisessa: ihmisoikeuksien loukkaaminen maksoi kirkolle yli 24 milj.€


 

Ajankohtaisen Kakkosen homokeskustelu 12.10.2010 heikensi evankelisluterilaisen kirkon kannatusta. Kahdessa päivässä kaikkiaan 3005 henkilöä erosi kirkosta. 13.10. kirkosta erosi 2633 jäsentä. (Homoillan jälkeisen viikon aikana kirkosta erosi yhteensä yli 30 000 suomalaista. Päivittäistä eroamistilastoa voi seurata tästä.)

Vakaumusten Tasa-arvo ry:n (VATA) ylläpitämän  Eroakirkosta.fi-palvelun tiedottajan Heikki Orsilan mukaan ohjelma yli tuplasi jo lähetysiltana tavanomaisen päivän eroluvut.

– Odotimme koko päivän saldoksi noin 160 kirkosta eroamista. Ohjelman ensimmäisen tunnin aikana erosi 80 henkilöä, ja tiistaina 12.10. eronneiden kokonaissaldo oli 372 kirkosta eronnutta. Tämä on yksi kovimpia yksittäisen ohjelman aiheuttamia eropiikkejä, Orsila sanoi Kotimaa 24:n haastattelussa keskiviikkoaamuna.

Mutta eroamispiikki ei jäänyt nyt ohjelman esitysiltaan, vaan jatkui seuraavana päivänä.  Keskivikkona 13.10. eroajien määrä kipusi kaikkien aikojen ennätykseen  2633.

Joka neljäs verkkosivujen kautta eroava ilmoittaa syyn eroamiselleen. Keskiviikkona eroja perusteltiin kirkon suvaitsemattomuudella ja yhdenvertaisuuden puutteella.

– Palautteen perusteella ihmiset kokivat kirkon linjan liian konservatiiviseksi, tiedottaja Heikki Orsila sanoi Ilta-Sanomissa. Vain muutaman palautteen mukaan kirkko on homoja kohtaan liian suvaitseva.

Yhteensä eroajia oli kahden päivän aikana kaikkiaan 3 005 jaloillaan äänestänyttä. Joku jo laskikin, että Suomen ev.lut. kirkko menetti kertalaakilla ensi vuoden tuloista yli 1,2 miljoonaa euroa.

Kirkon vuosibudjetissa menetys on kuitenkin jokseenkin merkityksetön. Vuonna 2009 kirkollisverotulot olivat 859 milj. euroa.

Tämä laskutapa ei  kuitenkaan kerro kirkosta eroamisen todellista taloudellista vaikutusta, eikä se kerro mitään sen hengellisestä eikä yhteiskunnallisesta vaikutuksesta. Vaikutukset ulottuvat yhtä vuotta pidemmälle.

Kun näin suuri joukko, nuoria ja vanhempia ihmisiä, lakkaa maksamasta vuosittain kirkolle veroaan, se vie kirkolta yhden ihmisen osalta arviolta 15-35 vuoden verotulot. Näin tapahtuu, mikäli asianomainen ei muuta kantaansa eikä liity takaisin kirkon jäseneksi jossain elämänvaiheessa.

Oletetaan hänet keskituloiseksi 2 500€/kk palkalla. Tällöin hän maksaisi kirkollisveroa noin 400€ vuosittain läpi työssäoloaikansa. Veron määrän vaikuttaa seurakunnan veroprosentti (vaihtelu 1-2%, keskiarvo 1,3). Lisäksi eläkkeellä tulot laskevat ja verokin pienenee silloin.

Arvioidaan oletuksena, että kirkko menettää verokertymästään 400 euroa vuodessa jokaisen eroajan kohdalta. Eroaja olisi maksanut kirkolle keskimäärin 20 vuoden ajan tämän summan vuosittain.

20 x 400=  8 000  euroa (korkoja ja veroprosenttien muutoksia ei ole huomioitu)
3 005  x 8 000 euroa = 24 040 000 euroa, eli menetys 20 vuoden ajalta on ilman korkoja runsas 24 miljoonaa euroa.

Normaalisti kirkosta eroaa keskimäärin 140 – 170 henkilöä päivittäin Eroakirkosta.fi-palvelun kautta. Yli 90% eroamisista tehdään tämän palvelun kautta. Mainittakoon, että eroamisvauhti jatkui myös 14.10., jolloin tilaston mukaan  jälleen 2032 ihmistä luopui kirkon jäsenyydestä.

(Voit laskea kirkollisverosi määrän nappia painamalla täällä.)

Päivi Räsänen kirkosta eroamispiikistä: ”Löyhästi kirkossa olevat joutavat mennäkin”

Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen, jonka panos ohjelman keskustelussa oli jokseenkin hallitseva,  sanoo, että hän ei ole huolissaan keskustelua seuranneesta eropiikistä.  Hänen arvionsa mukaan kirkosta eroavat protestina sellaiset henkilöt, joilla on siihen jo ennestään vain löyhä suhde.

– Tästä ei kannata säikähtää. Paljon vaarallisempaa on kirkon kannalta hiljaa näivettyminen. Se, että ihmiset menettävät pikkuhiljaa mielenkiintonsa kirkkoon, totesi Räsänen Kotimaa24:n haastattelussa

Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Räsänen vaikutti lausunnoissaan kieltämättä hieman ylimieliseltä. Hän ei tuntunut kunnioittavan tavallisten ihmisten vakaumusta. Päivi Räsänen ei ole ehkä havainnut, että itse asiassa valtaosa kirkon jäsenistä pitää suhdettaan kirkkoon ja uskoon nimenomaan melko löyhänä, mutta silti tärkeänä osana elämäänsä.

Tapakristittyjen enemmistö vieroksuu kirkon fanaatikkoja

Itse asiassa kirkossa on voimistumassa ajatus, että kirkon jäsenyys on monille suomalaisille nykyisin lähinnä kulttuuri- ja identiteettikysymys. Uskominen kristinuskon teologisiin opinkappaleisiin, kuten Jeesuksen ylösnousemukseen, ihmetekoihin ja Jumalan toimintaan maailmankaikkeuden luojana ja jokapäiväisenä tapahtumiin vaikuttajana ei ole nykysuomalaiselle välttämätöntä pitäytyäkseen kirkon jäsenenä. Puhutaan kulttuurikristillisyydestä, jollainen esimerkiksi Raamatun tutkijana tunnettu professori Heikki Räisänen on itse todennut olevansa.

Helsingin Sanomien Nyt-liitteen toimituksen esimies Ville Blåfield on esittänyt toivomuksen, että kirkossa tulisi erityisesti pitää kiinni juuri näistä Päivi Räsäsen väheksymistä tavallisista, kirkon oppeihin ja rituaaleihin lopulta melko löyhästi sidoksissa olevista, itseään tapakristittyinä pitävistä jäsenistään. 

Blåfieldin mukaan tapakristityt ”katsovat hämmentyneenä sivusta, kuinka pieni joukko kiivailee opillisista kysymyksistä, kuten naispappeudesta ja homoliitoista.” Nämä suomalaiset pitävät ihmisoikeuksia ja tasavertaisuutta arvona, jota myös kirkossa tulee noudattaa.

– Kirkkoon kuuluvien tapakristittyjen suuri  joukko tarvitsisi jonkun puhumaan puolestaan, vetosi Blåfield. 

– Mutta kirkon sisäiset oppiriidat ja tiukan linjan fanaatikot saavat meidät hiljaiset massat kokemaan toiseutta omassa kirkossamme. Mieli kuohahtaa uskon tiukoista mittareista ja siitä, kun joku laukoo yhtä totuutta.

Myös emerituspiispa Eero Huovinen on lähtenyt puolustamaan tapakristillisyyttä.

– Arvelen, että monet kuuluvat kirkkoon saadakseen jonkin-laisen uskonnollisen henkivakuutuksen. Minusta se on oikein hyvä syy. Ei ihmisten tarvitse perustella kirkkoon kuulumis-taan yksityiskohtai-sesti.

– Kirkkoon voi kuulua hyvin matalalla kynnyksellä.

– Tapakristillisyyttä pitää tukea. Sekin voi olla hyvä syy kuulua kirkkoon. Suuri enemmistö kirkon jäsenistä kuuluu kirkkoon, koska heidät on kastettu, sanoi Huovinen Askel-lehden haastattelussa.

Päivi Räsänen sen sijaan ei tunnu antavan arvoa tapakristityille ja heidän palvelemiselleen kirkossa.

Naisten asenteet muuttumassa – kirkosta eroaminen kasvaa

Perinteellisesti kirkosta eroavien enemmistö on ollut miehiä, noin 60%. Heikki Orsilan mukaan uutisten ja keskusteluohjelmien havahduttamat kirkosta eroajat ovat sekä miehiä että naisia. Nyt naisten osuus oli noussut peräti 48 prosenttiin. Eroajat olivat nyt myös keskimääräistä vanhempia.

Naisten osuus eronneista on kasvanut selvästi koko kuluvan vuoden aikana. Vuosina 2007-2009 naisten osuus tammi-elokuussa oli 40-42 prosentin kohdalla, mutta tänä vuonna naisten osuus on noussut 44 prosenttiin, ja elokuussa eroajista oli jo 47 % naisia.

 – Tällaista kasvua ei ole nähty aikaisemmin. Naisten osuus kääntyi kasvuun kuin nappia painamalla tammikuussa. Tilastojen perusteella on ilmeistä, että naisten asenteet kirkkoa kohtaan ovat muuttuneet, arvioi tiedottaja Heikki Orsila. Syytä sille,  miksi juuri naisten osuus on tänä vuonna kasvanut, emme vielä tiedä, Orsila sanoo.

Kirkon tutkimuskeskuksen tutkijan Kati Niemelän mukaan kirkosta erotaan aina, kun kirkko on esillä mediassa. Homokeskustelun hän uskoo lisäävän erityisesti nuorten naisten kirkosta eroamista.

– Homokeskustelu ärsyttää tutkimusten mukaan enemmän naisia kuin miehiä. Nuorilla naisilla on hyvin vahva tasa-arvon vaatimus, Niemelä sanoo.

Naisten merkitys on keskeinen kristillisessä kasvatustyössä. Naisten eroaminen kirkosta viittaa siihen, että lapsia ei enää yhtä itsestäänselvästi kasvateta kristillisen kirkon jäsenyyteen eikä kristinuskoon. Varsinkin suurissa kaupungeissa lasten kastaminen on vähentymässä. Tällöin kirkon jäsenyys alkaa nopeasti kutistua seuraavissa sukupolvissa.

Kirkon oman ennusteen mukaan vuonna 2025 enää 67 % suomalaisista olisi ev.-lut. kirkon jäseniä, kun nyt osuus on 79%.

Esimerkkejä muista eropiikeistä

Toinen suuri tv-ohjelman aiheuttama eropiikki on Orsilan mukaan vuodelta 2008, jolloin YLEn A-Talk –ohjelmassa keskusteltiin muun muassa naispappeudesta. Tuolloin kirkosta erosi illan aikana 180 ihmistä.

Lehtiuutiset ovat nostaneet erolukuja vielä televisio-ohjelmiakin enemmän. Kun sanomalehdet uutisoivat huhtikuun lopussa ja toukokuun alussa 2010 näkyvästi kirkkohallituksen alustavasta selvityksestä, jonka mukaan kirkossa ja sen herätysliikekeisäs on paljastunut kymmenittäin lasten hyväksikäyttörikoksia, kirkostaeroaminen lisääntyi. Yksin 1.5. Helsingin Sanomien kerrottua ns. Minnan tapauksesta  (”Syntisten piiri”) kirkosta lähti yli 450 ihmistä yhden päivän aikana.

Kirkosta eroaminen alkaa ennen pitkää muuttaa kirkon sisäisiä valtasuhteita. Herätysliikkeiden jäsenet ovat uskollisimpia kirkon jäseniä, joten heidän useimmiten konservatiivisimmat näkemyksensä voimistuvat sitä enemmän mitä enemmän kirkosta erotaan. Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisilla on seurakuntien hallintoelimissä ja kirkolliskokouksessa jo nyt huomattava vaikutusvalta liikkeen kannattajien määrään suhteutettuna. Seurakunnat ”vanhoilislestadiolaistuvat”.

Näin siitä huolimatta, että lestadiolaiset eivät pidä kirkkoa Kristuksen todellisena kirkkona. Heille kirkko on tavallisesti lähinnä maallinen, hengellisiä asioita hallinnoiva virasto. Heidän uskomuksensa mukaan kaikki muut luterilaisen kirkon jäsenet papeista ja piispoista tavallisiin seurakuntalaisiin saakka joutuvat kadotukseen ja vain ns. SRK-lestadiolaiset pelastuvat. Vanhoillislestadiolaisen Raamatun tulkinnan ja pelastusopin mukaan vain yksi joukko on todellinen Jumalan valtakunta, eräänlainen ”kirkko kirkossa”. Tämä on virallinen SRK:n opetus, mutta kaikki riviuskovaiset eivät pidä tätä totena.

Kirkosta eroaminen ja autenttisen katsomuksen puolustus

Korkeimmat eroluvut sattuvat perinteisesti vuoden viimeiselle päivälle, jolloin kirkosta lähtee verosyistä yli tuhat henkilöä. Jotkut ovatkin leimanneet kirkosta eroavat pinnallisiksi mammonan palvojiksi jotka eivät halua kantaa vastuutaan maksamalla kirkollisveroa.

Monille kirkosta eroaminen on nimenomaan pinnallisuuden vastakohta. Juuri  pinnallinen tapauskovainen hakee kirkosta ns. ”asiakkaan tarvitsemia juhlapalveluja”, kuten koristeellisia ja valokuvauksellisia kirkkohäitä jne.

Moni nykyajan ihminen on päätellyt, että voi uskoa jumalaansa ilman kirkkoa eikä kirkon jäsenyydessä ole järkeä silloin jos ei itse sen oppien mukaan usko eikä ajattele. Monille ovat muodostuneet kynnyskysymyksiksi kirkon vuosikymmeniä velloneet kiistanalaiset asiat, kuten naisten ja homojen asema kirkossa sekä ylipäätään ihmisoikeudet. Todennäköistä on, että kirkon johto joutuu lähitulevaisuudessa ottamaan kantaa myös herätysliikkeidensä ihmisoikeusongelmiin eettiseltä ja kristillis-teologiselta kannalta.

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi R.K.

(Kirjoitus nousi 14.10.2010 kansainvälisellä WordPress.com-blogilistalla sadan luetuimman postauksen joukkoon.)

Ajankohtaisen Kakkosen Homoilta katsottavissa Yle Areenalta.

Lähteet: 

Simo Alastalo: Homokeskustelu aiheutti hurjan eropiikin. Kotimaa24 -uutiset 13.10.2010

Eilen kirkosta erosi 2633 jäsentä. www.eroakirkosta.fi

Kirkosta eroaminen kasvoi kesällä rajusti, www.eroakirkosta.fi

Petri Turunen: Ylen Homoilta tv:ssä lisäsi kirkosta eroamista. Ilta-Sanomat 13.10.2010.

*    *    *

Aiheeseen liittyvää:

Kirkkoneuvosto: Kajaanin kirkossa lupa rukoilla rekisteröidyn parisuhteen puolesta

Erotilastot online. Eroakirkosta.fi

Kirkollisverolaskuri: laskee napin painalluksella, paljonko maksat kirkollisveroa vuodessa

Kirkosta eroaminen kasvoi kesällä rajusti

Oikea ja väärä. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry. Vuosikokouksen 2.7.2005 kannanilmaisu.

Peilissä kahdet kasvot: Vanhemmilleni olen kuin kuollut – vanhoillislestadiolainen homo toivoo keskustelua liikkeen sisälle

Simo Alastalo: Eropiikki ei huoleta Päivi Räsästä. Kotimaa24 uutiset 13.10.2010

Simo Alastalo: Kirkosta eroamisessa uusi ennätys. Kotimaa24 uutiset 14.10.2010.

Jori Mäntysalo: Homoillan saldosta. 14.10.2010.

Parisuhdelain seuraukset kirkossa: piispainkokouksen selvitys kirkolliskokoukselle 2010. (Pohjana kirkolliskokouksessa käsittelylle keväällä ja syksyllä 2010.)

Mikael Pentikäinen: Homojen parisuhteille tasavertainen asema

Viron kirkko erotti homopapin (Kotimaa24 uutiset, 13.10.2010)

Olli Seppälä: ”Kuka puolustaisi iloista tapakristittyä?”

Olli Seppälä: Eero Huovinen puolustaa tapakristillisyyttä

YLEn haastattelupyyntö: homoseksuaalit, “eheytys” ja kirkko

Uskovaisena rekisteröidyssä parisuhteessa?

Ylen Homoilta nosti kirkosta eronneiden määrää. Helsingin Sanomat 13.10.2010.

Kirkosta eronnut ennätysmäärä ihmisiä. YLE uutiset 20.10.2010.

Kirkon kassassa tikittää eläkepommi. Helsingin Sanomat 8.1.2011.

Piia Elonen: Kirkon nykylinja ei tyydytä: Enemmistö suomalaisista muuttaisi kirkkoa suvaitsevampaan suuntaan. Helsingin Sanomat 30.10.2010, A3, A5.

Risto Leppänen ja Martti Nissinen: Raamattunäkemykset ja homoseksuaalisuus

HS-gallup: Kiista homojen oikeuksista ei ole syy erota kirkosta. Helsingin Sanomat 30.10.2010.

Santeri Palin: Pohdintaa A2 Homoillan pohjalta

Jari Tervo: Homoilta ja ihmisoikeudet. Uusi Suomi 15.10.2010.

Leena Seivo: Kun sana tulee vihaksi. Raportti rekisteröityyn parisuhteeseen liittyvien kysymysten käsittelystä kirkolliskokouksessa. Finnqueer 4.4.2004.

Kari Pekka Kinnunen: Näytä kantasi äänestämällä. Vantaan seurakunnat.

Simo Alastalo: Piispa Repo piti homoillan keskustelua latistavana

Anna Kortelainen: Shoppailevat ateistit. Turun Sanomat 10.5.2008.

Ville Talola: Jyrki Richt: Homoillan vierasvalinta ei täysin onnistunut. Kotimaa24, 3.12.2010.

15 kommenttia

Kategoria(t): arvot, avioliitto, eettisyys, etniset vanhoillislestadiolaiset, hengellisyys, homoseksuaalisuus, identiteetti, ihmisarvo, ihmisoikeudet, kasvatus, kirkko, Kotimaa, opilliset kysymykset, seksuaalivähemmistöt, suvaitsevaisuus, tasa-arvo, uskon perusteet, vallankäyttö

Äärilaidat ja ”erehtymättömyyden” kaipuu


 Usein esitetty ”nokkela” syytös vanhoillislestadiolaisuudelle kuuluu, että meikäläiset varsinkin ns. ”johtajat” näkevät yhteisön ongelmat aina yksilön ongelmina ja yhteisö putipuhtaana, erehtymättömänä.

Mutta keskusteluissa toinen ääripää taas ovat ne ihmiset, jotka näkevät oman uskonsa ja elämänsä vaikeudet järjestelmällisesti aina yhteisön, lestadiolaisuuden aikaansaannoksina. Silloin he ohittavat yksittäisten ihmisten henkilökohtaiset puutteellisuudet, heikkoudet, kyvyttömyyden ja suoranaisen pahuuden. Tekevätpä näin tietoisesti tai vain silkkaa huomaamattaan. Ja toinen ääripää taas ne meistä jota nostavat siionin ulkoisessa mielessä jalustalle. Erehtymättömäksi käytännönkin asioissa…?

Tämän seuraus on, äärimmillään, että uskovaiset  leimataan milloin pedofiilien temmellyskentäksi, milloin naisten alistajaksi.

Ja toisessa äärimmäisyydessä siioni voidaan nähdä uhanalaisena ”uhrina”, yhteisönä jota koko maailma pilkkaa, yrittää estää sananjulistusta ja jopa kokonaan hävittää.

Kumpikaan näkemys ei tietenkään vastaa tosiasioita. Se on suurta liioittelua puolin ja toisin. Heittäisinkin ilmaan kysymyksen, ajaako monia ihmisiä jonkinlainen ”erehtymättömyden kaipuu”? Onko tämä itse asiassa omanlaistaan ”fundamentalismia”, ja äärimmäisen puhtauden tavoittelua? Kummallakin ääripuolella.

Ja senkin voisi muistaa, että naiset kuitenkin itse ovat enemmistönä vl-liikkeessä, eiköhän he ihan itse ole valinneet myös oman luonnollisen tapansa toimia siionissa. Se on muotoutunut ajan mittaan.

Mihin hyvänsä ihmisyhteisöön toki liittyy myös ns. rakenteellista pahuutta, jolla yksittäisten ihmisten on varmaan vaikea tehdä mitään. Täydellistä ei ole missään missä ihmiset yrittävät toimia yhdessä. Me ihmiset olemme rajallisia, perisynninkin seurauksena. Jotkut siinä aina kärsivät, enemmän tai vähemmän.

Jotkut sulattavat ja hyväksyvät puutteellisuutta ja rajallisuutta enemmän, toiset sietävät sitä vähemmän.  Jotkut kai aina ”äänestävät jaloillaan”.  Ihan kaikissa yhteisöissä. Voikin kysyä, ovatko sellaiset ihmiset itse lähteneet etsimään sitä ”erehtymätöntä yhteisöä”! Toiset jäävät ja koettavat selviytyä mitenkuten oman suhtautumisensa kanssa.

Tämä vaatii oikeasti nöyryyttä.

Jotkut harvat yrittävät puuttua sisäisesti niihin rakenteellisiin asioihin. Eri tavoin. He voivat nimittää ongelmia esimerkiksi ”rakenteelliseksi väkivallaksi”, tai ”kaksinaismoralismiksi”, tai ”pakoksi olla kaikesta samaa mieltä”. Siitäkin voitaisiin silloin keskustella, mitä vaikeuksia meille seuraa tällaisesta asioiden ”nimilaputtamisesta ”. Pystytäänkö silloin entistä huonommin sisäiseen keskusteluun, kun lyödään asioille ennakkoleimoja?

Ehkä näille ihmisille  käy kaikkein huonoiten jotka yrittävät nostaa sisäistä keskustelua pysytellen edelleen siioinissa… ikään kuin puoliväkisin? Heitä eivät symppaa tuomitsijat kummankaan laidan.

Miten käy oman uskon, sitäkin voi hhiljaa mielessään kysyä. Henkilökohtainen uskonelämä voi pahasti kuivua näissä taisteluissa, jos lähtee voimakkaasti kyseenalaistamisen tielle. Tällainen ihminen voisi kysyä itseltään myös, mitä seuraamuksia omasta toiminnasta on veljien ja sisarten uskolle. Olenko veljeni vartija? Lähellä on ajatuminen tarttumaan lihan käsivarrella asioihin.

En tiedä, kunhan heittelen ajatuksia.

(”Laiteilla”)

Lue myös:

Rytkönen, Jussi: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. Olavi Voittosen ja Aimo Hautamäen haastattelu. Kotimaa 9.1.2008.

1 kommentti

Kategoria(t): elämäntapa, epäily, epäilykset, erehdys, erehtymättömyys, eroaminen uskosta, fundamentalismi, irrottautuminen yhteisöstä, itsesensuuri, johtajat, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kontrollointi, lakihengellisyys, leimaaminen, rauhanyhdistys, sananvapaus, seurakunta, seurakuntaoppi, suvaitsevaisuus, tuomitseminen, uskon jättäminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys

Seurakuntaoppi, lyhyt oppimäärä torailun ja erehtymättömyyden historiaa


 Aina vain puhtaampaa tulee, kun yhä uudestaan puhdistetaan!

 KUVAT: Lestadiolaisuuden hajaannukset Suomessa 1848-1980 ; Euroopassa ja Amerikassa.

Harva tietää, että lestadiolainen herätysliike on osoittautunut yhdeksi kristinuskon riitaisimmista uskonnollisista liikkeistä. Se on hajaantunut 19:ään eri ryhmittymään, vaikka se on toiminut vasta runsaat 150 vuotta. Eri ryhmittymiä johtaneet /johtavat miehet eivät ole kyenneet neuvottelemaan sovinnosta. Lestadiolaisuus on hajaantunut sekä Euroopassa että Amerikassa suurempiin ja pienempiin ryhmiin, jotka tuomitsevat toisensa helvettiin.

Keskeinen syy hajaannuksiin on todennäköisesti liikkeessä omaksuttu seurakuntaoppi.

Moni kirkkomme pappikaan, puhumattakaan seurakuntalaisista ei ole perillä vanhoillislestadiolaisten seurakuntaopista. Lyhyesti sanoen, nykyisessä SRK-laisessa vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä ei pidetä kastettujen kirkkoon kuuluvien ihmisten joukkoa todellisina Jumalan seurakunnan jäseninä, jotka Jumalan armosta pelastuvat.

Niinpä vanhoillislestadiolaisuuden opetuksen mukaan lähes 90% kaikista Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenistä, piispoista ja papeista tavallisiin seurakuntalaisiin saakka, joutuu tuomituksi kadotukseen. Tätä mielipidettään vanhoillislestadiolaisuuden johtajat eivät kuitenkaan tuo mielellään suoraan julkisuudessa esiin, vaan turvautuvat diplomaattiseen sanojenpyörittelyyn. Omiensa keskuudessa he eivät jätä tätä käsitystään piiloon.

Vanhoillislestadiolaiset papit eivät piittaa siitä, että käsitys ei vastaa luterilaisen kristinopin eikä ev.-lut. kirkkomme opetusta seurakunnasta ja pelastuksesta. Vanhoillislestadiolaisuuden johto ei omien sanojensa mukaan mielellään edes puhuisi herätysliikkeen ja kirkon välisestä ”suhteesta”, koska he kokevat itse olevansa se ”oikea kirkko” ja ”kirkon ydin”.

Vain vanhoillislestadiolaisten oma ryhmä on heidän itsensä mielestä todellinen uskovien seurakunta evankelis-luterilaisen kirkkomme sisällä.

Viime aikoina kirkossa on kiinnitetty jonkin verran kriittistä huomiota SRK:n opettamaan seurakunta- ja pelastuskäsitykseen. Turun piispa Kari Mäkinen on huomauttanut vanhoillislestadiolaisuutta koskevassa haastattelussa: ”Kirkossa tulee edellyttää, että ne, jotka työskentelevät kirkossa, toimivat yhteisten pelisääntöjen ja yhteisen uskon tulkinnan pohjalta.” (Leppänen 2009.) Teologi Kari Kuula pohti SRK:n epäluterilaista opetusta kolumnissaan Kotimaa-lehdessä. 

Kesällä 2008 Espoon piispa Mikko Heikka kertoi julkisuudessa, että piispojen tarkoituksena on käydä opillisia keskusteluja vanhoillislestadiolaisen liikkeen edustajien kanssa. Toisaalta arkkipiispa ei Kotimaa-lehden haastattelussa näyttänyt edes tuntevan vl-liikkeen seurakuntaoppia (Kotimaa 2.7.2009).

 Seurakuntaoppi: SRK opettaa vl-nuorisolle ”maatuskamallista” kirkkohistoriaa

Vanhoillislestadiolaiset positioivat itsensä ainoana oikeana ja pelastuvana seurakuntana mallilla, joka on kuin perinteellinen venäläinen maatuskanukke.  Ainoat Jumalan armahtamat ja pelastetut, oikeat uskovaiset elävät tämän maatuskanuken ytimessä.

maatuska male

Tämä historiankäsitys opetetaan kaikille vanhoillislestadiolaisuuden piirissä kasvaville lapsille ja nuorille, jotka ovat SRK.n lapsi- ja nuorisotyön piirissä. SRK:n uskontokasvatuksen eri muotoihin osallistuu vuosittain yli 30 000 lasta ja nuorta.

 Historiallisessa perspektiivissä vanhoillislestadiolaiset katsovat edustavansa itse ainoana oikeana seurakuntana ”suoraan alenevassa polvessa” Jeesuksen opetuslapsia ja alkuseurakuntaa nykypäivän maailmassa ja ev.-lut. kirkossa. He katsovat, että heidän edustamansa oppi on kautta historian ollut  muuttumattomana olemassa ”kirkon ytimessä” , kuten SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittosella on tapana kuvata liikkeen asemaa.  

Todellisen uskovaisten seurakunnan maatuskanuken kerrostumia ymmärretään olevan ainakin kahdeksan.

1. Ensimmäinen eli uloin kerros: Kristikunnan alku oli alkuseurakunnassa ja sittemmin katolisessa kirkossa (tai ortodoksisessa, miten asian nyt ottaa, sillä nykylestadiolaiset hyväksyvät mielellään liikkeeseensä myös siihen haluavia ortodokseja). Toisin sanoen, nyky-vanhoillislestadiolaisten mukaan 1900-500 vuotta sitten ainakin osa katolilaisista/ortodokseista oli ”ainoassa oikeassa uskossa” ja pelastui.

2. Toinen kerros: katolisen kirkon sisällä tapahtui Euroopassa uudistus 1400-1500-luvulla, jolloin syntyivät protestanttiset kirkot. Yhtenä siinä syntyi luterilaisuus, joka oli vanhoillislestadiolaisten käsityksen mukaan syntyaikanaan ainoa oikea uskonryhmä. Tai ainakin jokin osa siitä. On jäänyt epäselväksi, miten SRK näkee silloiset muut protestanttiset ryhmittymät (nykyiset muut ryhmäthän ovat kadotukseen menossa).

3. Kolmas kerros: luterilaisen kirkon sisälle syntyi lestadiolainen herätys 1800-luvun puolivälissä, kun Laestadius alkoi pitää väkeviä saarnojaan Ruotsin Lapissa. Kun liike levisi Suomeen, Suomen kirkon sisällä alkoi kehittyä ainoa oikea tosiuskovaisten seurakunta. Tiedossa ei ole, mikä on vanhoillislestadiolaisten kanta siihen, mikä oli ennen lestadiolaisuutta eli uskonpuhdistuksesta 1800-luvulle saakka Suomessa eläneiden ihmisten kohtalo, kadotus vai taivas.

4. Neljäs kerros: lestadiolaisuus hajaantui 1800-luvun loppupuolelta alkaen erilaisiin pienryhmiin ja lopulta 1900-luvun alussa kolmeen pääryhmittymään, joista yksi oli vanhoillislestadiolaisuus. Nähtävästi niistä jokainen piti vain omaa ryhmittymäänsä ainoana oikeana uskona  – ainkaan sovintoa ei yrityksistä huolimatta saatu aikaan. Lestadiolaisjohtajat  torjuivat sovintoyritykset, joita silloin tällöin esiintyi.

5. Viides kerros: vanhoillislestadiolaisuuden sisällä syntyi hajaannus 1960-luvun alussa, jolloin 2/3 liikkeen teologeista lähti tai erotettiin. SRK-lestadiolaisuudesta tuli pääasiassa maallikkojohtoinen liike, joka edelleen piti vain itseään ainoana oikeana uskona.Maatuska male high

6. Kuudes kerros: Vuosina 1970-1986 SRK:n johtokunnan johdolla järjestettiin kaikissa Suomen rauhanyhdistyksissä likimain jokaista lestadiolaista  koskenut puhdistus hoitokokousten muodossa väärien henkien kitkemiseksi ainoasta oikeasta uskosta. Tuhansia tavallisia uskovaisia erotettiin tai jättäytyi pois liikkeestä ja heidät julistettiin kadotuksen lapsiksi. Erotetut eivät perustaneet uusia ryhmittymiä.

7. Seitsemäs kerros: nykyinen SRK-lestadiolaisuus pitää itseään ainoana oikeassa uskossa elävien tosiuskovaisten joukkona, Jumalan valtakuntana.

8.  Kahdeksas kerros: on huomattava, että vanhoillislestadiolaisten käsityksen mukaan eivät suinkaan edes kaikki nykyistä SRK-vanhoillislestadiolaista uskoa tunnustavatkaan pelastu iankaikkiselta kadotukselta. Koska kuitenkaan aivan kaikki vanhoillislestadiolaisetkaan eivät loppujen lopuksi olekaan tarpeeksi puhtaassa oikeassa uskossa.

Tämän ovat mm. Kotimaa-lehdessä todenneet SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen ja pääsihteeri Aimo Hautamäki 9.1.2008: ”Ei jokainen rauhanyhdistyksen jäsenkään ole ilman muuta niitä, jotka ovat kerran perillä taivaassa. Meidänkin keskuudessamme on valitettavasti paljon ihmisiä, joiden uskonasiat eivät ole kunnossa.”

Kuten malli osoittaa, vanhoillislestadiolaiset tarkastelevat maailmaa ja kristinuskon historiaa ihan vakavissaan tällaisien kansanomaisen itsekeskeisen ajattelun kautta, eli pelkästään omasta itsestään lähtien.

Asiallisesti katsottuna moinen epähistoriallinen lähestymistapa on tietenkin täyttä hölynpölyä.  Mutta SRK:n oman kirkkohistorian ja siihen kytketyn seurakuntaopin varsinainen tarkoitus ei olekaan antaa ihmisille luotettavaa ja oikeaa tietoa historiallisista ja hengellisistä kysymyksistä, vaan yksinomaan vahvistaa omaa jäsenistön uskomista ja sitoutumista liikkeeseen.

Omat jäsenet taas hyväksyvät minkä hyvänsä huu-haa-opetuksen, koska SRK-lestadiolaisuuden kulmakivi on juuri siinä, että  (1) seurakunta on ylin auktoriteetti uskon asioissa ja (2)  seurakunta on erehtymätön.

Tähän perustuu herätysliikkeen vallankäyttö ja jäsenten kyseenalaistamaton alistuminen vallankäytölle.  ”Seurakunnan neuvot” muodostetaan  SRK:n johtokunnassa ja puhujienkokouksissa. Ne ovat käytännössä suosituksia ja päätöksiä elämäntapaan liittyvistä asioista, eli kieltoja ja velvoitteita, joiden ei tarvitse suoraan perustua Jumalan sanaan. Ne tulee uskoa todeksi yksinomaan sillä perusteella, että ne on seurakunnan johto päättänyt (esimerkiksi puhujainkokous). Tässä suhteessa vanhoillislestadiolaisuus muistuttaa katolista kirkkoa, jossa paavilla on mahdollisuus antaa haluamiaan määräyksiä uskovaisten noudatettavaksi, ilman että niiden tarvitsee liittyä Raamattuun.  Samoin islamissa on Koraanin ulkopuolisia, vanhoja muistiinmerkittyjä perinnenormeja, joiden asemasta käydään kiihkeää keskustelua. Tiukkahenkisimmät vaativat niille Koraanin tasoista auktoriteettia, kun taas liberaalimmat imaamit pitävät niitä ehdonvallan kysymyksinä.

Kuulostaako tutulta?

Tavallisten rivi-vahoillislestadiolaisten ei tarvitse eikä oikeastaan kuulukaan itse perehtyä Raamattuun eikä kristinoppiin. Näin he pysyvät arvostelukyvyttöminä SRK:n puhujien opetuksen suhteen.

Parisen vuotta sitten julkistettiinkin varmuudeksi SRK:n virallinen linjaus Raamatun ja näiden seurakunnan neuvojen välisestä auktoriteettisuhteesta.

Raamattu enää ole ”uskon ainut ja ylin ohje”, kuten luterilaisittain on totuttu opettamaan. Vanhoillislestadiolainen maallikkosaarnaaja ja SRK:n johtokunnan jäsen Juhani Uljas piti puhujainkokouksessa 2007 alustuksen, jossa hän asetti seurakunnan neuvot ja SRK:n hoitotoimenpiteet Raamatun veroiseen auktoriteettiasemaan ja Raamatun niille alisteiseksi:

”Jos ylimpänä ohjeena pidetään Raamattua ja Jumalan sanaa ilmaa seurakuntaäidin hoitoa, niin joudutaan pian ulos Jumalan seurakunnasta.”

(Juhani Uljas suviseurojen yhteydessä 2007 Valkealassa pidetyssä puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa.)

Sitävastoin luterilainen käsitys löytyy yksiselitteisenä Tunnustuskirjoista. Yksimielisyyden ohjeessa sanotaan:

”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden Testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava.”

On tietenkin ongelmallista, että kirkkomme palveluksessa olevat vanhoillislestadiolaiset teologit opettavat  tätä ”maatuska-mallia”  pelastuksesta ja kristilisyydestä  ev.-lut. seurakunnissa,  toimiessaan sielunhoitajina ja seurakunnan paimenina.

Huom. Yllläolevassa maatuska-mallissa on sivuutettu lestadiolaisen herätysliikkeen hajaannukset muissa Pohjoismaissa ja Amerikan mantereella (ks. Talonen 2001). Kaikkiaan lestadiolaiset ovat pirstoutuneet pariksikymmeneksi erilliseksi ryhmittymäksi, joista useimmat tuomitsevat toisensa kadotukseen.

HAJAANNUSTEN SYYT: TEOLOGIAA JA TUNTEITA

Lestadiolaisuuden hajaantumisherkkyydelle on annettu monia selityksiä: hengellis-opillisia, sosiologisia, käytännöllisiä, suorastaan arkisiakin. Tuiran seurakunnan edesmennyt kirkkoherra, rauhansanalainen Urpo Kuusniemi tulkitsi, että 1930-luvun hajaannuksia selitti inhimillinen kateus:

”Haara (rauhansanalaisuus) syntyi siitä, että joitakin lahjakkaita saarnamiehiä oli kutsuttu Amerikan seuroihin puhumaan toisten sitä kadehtiessa. Ja kun nämä menivät, heidät erotettiin”, Kuusniemi kirjoitti vuonna 1997.

Jouko Talonen näkee hajaantumisherkkyyden kärkisyyksi seurakuntaopin:

”Oppi uskovien yhteisöstä on luonut pohjaa hajaannuksille. Niissä ryhmissä, joissa on omaksuttu toiset pois sulkeva seurakuntakäsitys, ei voi yhdellä kertaa olla samalla paikkakunnalla kahta ´Jumalan valtakuntaa´. Tämä on luonut pysyvän alttiuden hajaannuskehitykselle.”

Toinen hajaantumisalttiutta lisäävä seikka on Talosen mukaan liikkeen leviäminen maantieteellisesti laajalle alueelle. Jo yli sata vuotta sitten, 1870-luvulle tultaessa lestadiolaisuus oli levinnyt maailmassa alueelle, jonka pohjoisin piste oli Hammerfest, eteläisin Hanko, itäisin Pietari ja läntisin Astorian kaupunki Tyynenmeren rannalla.

Samalla liike oli levinnyt eri kansojen piiriin, erilaisiin ympäristöihin ja kulttuureihin.  Kokonaisuutta yritti pitää kasassa lestadiolaisuuden näkyvin maallikkosaarnaaja Juhani Raattamaa, mutta tilanne repesi hänen hallinnastaan 1800-luvun viimeisinä vuosina.

”Tietysti hajaannuksissa on aina näkynyt sukupolvienkin vaihtelu”, Talonen arvioi.

Muutamia muitakin syitä on esitetty. Vuosi sitten edesmennyt vanhoillislestadiolainen Samuli Pentikäinen näki 1930-luvun hajaannuksen taustalla muiden muassa yhteiskunnallisia tekijöitä; pula-ajan, poliittisen radikalismin ja uskonnolliset hurmosliikkeet.

Lestadiolaisuudesta SRK:n toimeksiannosta tutkinut FT Seppo Lohi puolestaan on todennut, että suuriin ja pienempiin hajaannuksiin on liittynyt paljon myös puhtaasti psykologisia, johtajuuteen liittyviä syitä.

– Persoona, jolla on ääretön vallanhalu ja kunnianhimo, voi kerätä ympärilleen joukon, jolle erilleen lähtö sitten perustellaan opillisesti. Toinen mahdollisuus on, että ensiksi nousevat opilliset erimielisyydet ja sen pohjalta syntyvät suuntaukset, joille sitten löytyvät johtajat.

Lohi näkee, että hengellisessä liikkeessä johtajien on helppo perustella kannattajilleen ”teologisesti” se, miksi he eivät voi luovuttaa valtaansa.

– Ihmisten herkästi haavoittuvia omiatuntoja on helppo hallita, hän toteaa. – Avainten vallan väärinkäyttö on hirvittävä asia. (Mikkola 2007.)

Lestadiolaisuuden hajaannusalttiutta nimenomaan voimistaakin olennaisesti edellä mainittu avainten valta, jolla lestadiolaiset tarkoittavat yksittäisen lestadiolaisen  ihmisen oikeutta ja mahdollisuutta toisen ihmisen syntien anteeksiantamiseen ja myös anteeksiannon kieltämiseen. Tällä ajattelumallilla on ratkaiseva merkitys lestadiolaisuuden opissa ja arkikäytännössä seurakuntakuria myöten.

Sen avulla käytetäänkin tehokkaasti valtaa tavallisen uskovan asemaan ja oikeuteen kuulua liikkeeseen. Tämä vallankäyttö taas perustuu pohjimmiltaan lestadiolaisuudessa omaksuttuun ”välimiehen välimies” -oppiin.

KURIN JA VALLANKÄYTÖN 1970-LUKU

Suomen lestadiolaisryhmissä ei ole muutamaan vuosikymmeneen ollut sanottavia repeämiä. Vuonna 1977 vanhoillislestadiolaisuudesta erkani kirkkoherra Paavo Sillanpään perustama ryhmä, joka jäi Suomessa pieneksi.

Samalla vuosikymmenellä vanhoillislestadiolaisuudessa elettiin vaikeita aikoja. Liikkeen päälinjan edustajien jälkeenpäin laatiman lunnehdinnan mukaan herätysliikeken toimintaa jäytivät toisaalta ”kuiva ja tuomitseva henki”, ja toisaalta liiallinen pehmeys syntejä kohtaan.

Julkista kohua aiheuttivat hoitokokoukset, joissa käsiteltiin paikallisten rauhanyhdistysten jäsenten sielun tilaa ja keskinäisiä välejä usein yömyöhään. Kokoukset olivat luonteeltaan hengellistä ja henkistä vallankäyttöä, jossa kuka hyvänsä saattoi joutua tuomituksi ja ulossuljetuksi. Hoitokokouksia on useasti verrattu kuulusteluihin. Kokousten vetäjät vaativat yksityisiä ihmisiä tekemään julkirippiä asioista, joihin nämä eivät olleet syyllistyneet, ja usein sellaisista asioista, joista ei edes kuulu julkirippiä vaatia. Kokouksista tehtiin kanteluja arkkipiispalle asti.

JÄNNITTEITÄ LATAUTUMASSA

Tätä nykyä Suomen lestadiolaisuuden tila on aika rauhallinen. Joitakin kipukohtia silti on.
Esikoislestadiolaisuudessa kysymys Lapin vanhinten eli liikkeen Pohjois-Ruotsissa asuvan perinteisen hengellisen johdon asemasta jakaa Talosen mukaan yhä mieliä.

”Liikkeen pääsuunta on kuitenkin kasassa, vaikka sisäinen keskustelu on ollutkin viime vuosina voimakasta.”

Vanhoillislestadiolaisuudessa keskusteluilmapiiri on nyt Talosen mukaan vapautuneempi ja avoimempi kuin 1970-luvulla.

”Tiedotus on noussut tärkeäksi. Vaikka seurakuntaopista ei ole luovuttu, asian esittämiseen on tullut kohteliasta ja diplomaattista sävyä.”

Tällä hetkellä Talonen ei näe lestadiolaisessa herätysliikkeessä välittömiä aineksia uusiin hajaannuksiin. Jännitteitä voi kuitenkin olla latautumassa.

”Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuudessa on esiintynyt ääniä 1970-luvun hoitokokousten ongelmatilanteiden anteeksipyytämisestä. Tämä on herkkä asia, sillä se nostaa esille vaikean teologisen ongelman siitä, oliko liikettä 1970-luvulla johtamassa Pyhä Henki vai jokin muu henki?”

Vaikeampaa voi kuitenkin olla edessä: Ruotsin kirkossa työskentelevät vanhoillislestadiolaiset papit joutuvat jo aivan pian vastaamaan kysymykseen homo- ja lesboparien kirkollista siunaamista.

”Kysymys saattaa tulla ajankohtaiseksi meilläkin vaalikauden 2012-2016 kirkolliskokouksen jälkeen.
Suostuvatko SRK-vanhoilliset papit ’virkatyönä’ siunaamaan tai vihkimään miesparit ja naisparit kirkossa, on mielenkiintoinen asia.”

Vanhempi vanhoillislestadiolainen pappispolvi ei Talosen arvion mukaan siihen lähde.  Hän kuitenkin pohtii, voisivatko nuoremmat ja uratietoisemmat papit yllättää koko kirkon tässä asiassa. Talonen viittaa siihen, että nytkin vanhoillislestadiolaiset papit tekevät paikallisseurakunnissa yhteistyötä naispappien kanssa, vaikka itse herätysliike ei naisten pääsyä pappisvirkaan edelleenkään hyväksy.

”Haluttin tai ei, tämä kaksijakoinen asenne sisältää kyllä aikamoisen teologisen latauksen”, Talonen toteaa.

KALEVA 21.5.2006

 

 Ryhmittymä  Organisaatio  Kannatusarvio
 Vanhoillisuus  Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys (Oulu)                100 000
 Esikoislestadiolaiset  Esikoislestadiolaisuus ry. (Lahti)                    10 000
Rauhan Sanan ryhmä Lähetysyhdistys Rauhan Sana (Oulu); Laestadianernas fridsföreningars förbund (Pietarsaari)             7 000
 Uusiheräys  Uusiheräys ry (Oulu)             3 000
Elämän Sanan ryhmä Laestadius-seura (Laestadiolaisten pappien
ryhmä veljespiiri)
               300
 Sillanpääläisyys  Suomen vanhoillislestadiolainen rauhanyhdistys         ei tiedossa
 Leeviläiset  ei tiedossa                                70
Steniläiset Hämeenseudun Vanha-Laestadiolais Kristillinen
yhdistys ry.
                               20
 Kontiolaiset                                  20

Lähde:  Kaleva 21.5.2006

Taustatietoja:

Että te keskinäisen rakkauden pidätte – mutta kuinkas sitten kävikään?

Seppo Lohi 2008. Oppiriidat hajottivat lestadiolaisuuden 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Teologia.fi 7.4.2008.

Leppänen, M. 2009. Turun piispa Kari Mäkinen Suviseuroissa ensimmäistä kertaa. Haastattelu, Suviseuratiedotus 26.6.2009.

Lestadiolaisuus. Wikipedia. http://fi.wikipedia.org/wiki/Lestadiolaisuus

Hakomaja: Lestadiolaisuus on hajaantunut usein

Pekka Mikkola: Väärin tehty (Seppo Lohen haastattelu). Kaleva 18.11.2007.

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

Rytkönen, J. 2007: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. Kotimaa 9.1.2008.

Pelastuvatko muut kuin vanhoillislestadiolaiset? 

Teologi Kari Kuulan blogikirjoitus Kotimaan nettisivulla:

http://www.kotimaa.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=8821&Itemid=173

Talonen, J.2001.  Lestadiolaisuuden hajaannukset. Suomen teologinen instituutti. Iustitia 14 (2001).

SRK:n tie 60-luvulta hoitokokouksiin

VL-liikkeen opilliset tulkinnat herättävät kysymyksiä

Wikipedia: Vanhoillislestadiolaisuuden kritiikki

Kirsi Nevalainen 2005.  Vanhoillislestadiolaisuuden vuoden 1934 hajaannus Rauhan Sana -lehden tulkitsemana 1935–1950.  Kirkkohistorian pro gradu –tutkielma. Joensuu: Joensuun yliopisto, teologinen tiedekunta.

6 kommenttia

Kategoria(t): 1800-luku, 1900-luku, 1970-luku, 1980-luku, avainten valta, erehtymättömyys, eriseura, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, fundamentalismi, hajaannukset, harhaoppi, historia, hoitokokoukset, johtajat, kirkko, kristinoppi, lähihistoria, lestadiolaisuuden suunnat, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, normit, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, pelot, pietismi, puhujat, Raamatun tulkinta, retoriikka, sananjulistajat, seurakunta, seurakuntaoppi, syntien anteeksiantamus, syrjintä, tulevaisuus, tuomitseminen, tutkimus, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden – suuri syntyvyys ei kasvata jäsenmäärää


suviseurateltta

Perheiden suuresta lapsiluvusta huolimatta vanhoillislestadiolaisten määrä kasvaa Suomessa vain hitaasti. Korkeaa syntyvyyttä ylläpitää liikkeen kielteinen suhtautuminen ehkäisyyn. Herätysliikkeen puhujien kokous määritteli päätöksellään vuonna 1967 syntyvyyden rajoittamisen ”synniksi kaikissa muodoissaan”.

Liike on 40 vuodessa kasvanut enintään 20000 hengellä, vaikka perheissä on keskimäärin 6–7 lasta. Myöskään 10-15-lapsiset perheet eivät ole harvinaisuuksia. Vanhoillislestadiolaisia arvioidaan olevan Suomessa nykyään noin 120000. Liike modostaa merkittävän vallankäyttäjäryhmän Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä, ja kirkon palveluksessa toimii arviolta 130 vanhoillislestadiolaista pappia. [SRK:n oma ilmoitus 2011: 140 pappia. Toim.huom.]

Lohi: ehkäisykiellon tehtävä on kasvattaa jäsenmäärää – mutta auttaako ehkäisykieltokaan?

Asiantuntijoiden mukaan vanhoillislestadiolaisuus leviää lähinnä sisäisen kasvun eli syntyvyyden kautta. Ulkopuolelta vanhoillislestadiolaisuuteen liitytään harvoin.  

Vahvojen sisäisten siteiden takia yhteydet yhteisön ulkopuolelle ovat heikkoja, joten liike kasvaa lähinnä sisältä, Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Hanna Salomäki kertoo. Vanhoillislestadiolaisuuden sananjulistustyö ja muu toiminta kohdistuvat lähinnä liikkeen sisälle. SRK:n varoilla ei ole palkattu esimerkiksi yhtään päätoimista lähetystyöntekijää.

Vanhoillislestadiolaisuuden oma edustaja, pappi ja vanhoillislestadiolaisuuden historiaan perehtynyt Seppo Lohi on jopa avoimesti perustellut ehkäisykiellon välttämättömyyttä sillä, että ilman sitä herätysliikkeen kannattajamäärä kääntyisi nopeasti laskuun. Lohi on esittänyt tämän hämmästyttävän, ei-hengellisen perustelun ehkäisemättömyysvaatimukselle esimerkiksi MTV:n haastattelussa 2002 seuraavasti.

– Jos säännöstelemättömyydestä luovuttaisiin, vanhoillislestadiolaisuus katoaisi viidenkymmenen vuoden sisällä.

Samalla syyllä Lohi perusteli ehkäisemättömyysmääräystä myös Kalajokilaakso-lehden haastattelussa 2008:

”… Ehkäisyn hyväksyminen heikentäisi lestadiolaisuutta. — Seppo Lohi sanoo, että ehkäisyn hyväksyminen olisi kuolema lestadiolaiselle liikkeelle. — Seppo Lohi pitää ehkäisykantaa koko liikkeen kannalta olennaisen tärkeänä.  Jos tässä asiassa kanta muuttuu, kuolema on lestadiolaisen liikkeen padassa ja koko liike sammuu.”

Vanhoillislestadiolaiset naiset on siis velvoitettu tekemään jatkuvasti ”lähetystyötä” omalla ruumiillaan, samalla kun tilanne on se että yhä useampi vl-uskoon kasvatettu nuori irrottautuu herätysliikkeestä.

Herätysliikkeiden kokoa vaikea arvioida

Lestadiolaisten tarkkaa määrää ja syntyvyyttä on melko vaikea arvioida. Lestadiolaisuuden historiaa tutkinut Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori Jouko Talonen sanoo kuitenkin, että suuri osa vanhoillislestadiolaisten lapsista jättää liikkeen.

Vaikka liike on kasvanut, niin on selvää, ettei kasvu ole samaa tasoa syntyvyyden kanssa. Jos näin olisi, vanhoillislestadiolaisten määrä olisi kasvanut vähintään kaksinkertaiseksi 40 vuodessa.

Talonen arvioi, että vanhoillislestadiolaisissa perheissä on keskimäärin 6–7 lasta. Kun liikkeen piirissä oli 1960-luvun lopussa 100000 ihmistä, määrä on hänen mukaansa nyt noin 120000.

Lestadiolaisuuden historiaa väitöskirjassaan tutkinut Mauri Kinnunen puolestaan arvioi, että liikkeen piirissä elää tätä nykyä noin 80000 ihmistä. Kinnunen sanoo, että liike ei ole juuri kasvanut viime vuosikymmeninä. Myös yhteisön kiinteys on murentunut yhteiskunnan muuttuessa.

Painopiste on siirtynyt kaupunkeihin ja etelään. Suurissa keskuksissa sitoutuminen liikkeeseen on heikentynyt, kun ei ole maaseudun sosiaalista painetta, Kinnunen sanoo.

Nuoret jättävät rauhanyhdistyksen

Vanhoillislestadiolaisten kattojärjestö Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys kertoo jäsenmääräkseen noin 33000. Jäseniksi voivat liittyä 15 vuotta täyttäneet. Yhdistyksen 1900-luvun historiaa tutkiva SRK:n kustannuspäällikkö Ari-Pekka Palola toteaa, että vanhoillislestadiolaisia ei luultavasti ole sataa tuhatta enempää. Hän arvioi yhdistyksen jäsenmäärän kasvaneen 1960-luvulta noin 50 prosenttia.

Suuri osa jäsenmäärän kasvusta tulee vanhoillislestadiolaisten järjestäytymisasteen noususta, Palola sanoo.

Vanhoillislestadiolaisten kokonaismäärä ei kuitenkaan ole kasvanut samassa suhteessa. Sekä SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen että pääsihteeri Aimo Hautamäki ovat todenneet, että vanhoillislestadiolaisten kotien lasten ”meneminen maailmaan” on 2000-luvulla lisääntynyt. Heidän mukaansa syynä ovat ”nykyelämän repivyys ja kotien tukiverkkojen pettäminen”.

Osa nuorista luopuu uskosta ja omaksuu toisenlaisen vakaumuksen, toteaa Palola.

Mikä irrottaa nuoria vanhoillislestadiolaisuudesta?

Yhtä selkeää syytä liikkeen jättämiselle ei löydy. Tutkija Hanna Salomäki arvelee, että ongelmia aiheutuu liikkeen tiukoista normeista, esimerkiksi syntyvyyden säännöstelyn kieltämisestä. Hänen mukaansa myös liikkeen oppi itsestään ainoana pelastavana yhteisönä nousee usein esiin. Ero yhteiskunnan valtavirtaan on suuri ja kasvava.

Saatetaan ajatella, että liikkeeseen kuuluminen on hyvin hintavaa, että joudutaan elämään marginaalissa, Salomäki summaa.

Vanhoillislestadiolaisten parissa liikkeen sisällä on Salomäen mukaan käyty viime aikoina runsaasti keskustelua liikkeen tilanteesta. Julkisuudessa esiin noussut ehkäisykieltokohu on herättänyt tunteita. Liikkeen arvopohjaa kriittisesti pohtivat lestadiolaiset kohtaavat toisiaan internetin keskustelupalstoilla.

Vanhoillislestadiolaisten ehkäisykielto maailman ankarin?

Syntyvyyden säännöstelyn kieltäminen on Suomessa harvinaista. Käytännössä vain vanhoillislestadiolaisilla on uskontoon perustuva ehkäisykielto. katolisessa kirkossa ehkäisyvälineiden käyttö on kiellettyä, mutta ns. luonnollinen ehkäisy eli hedelmöittymisen rajoittaminen ”varmojen päivien” avulla on sallittua. Vanhoillislestadiolaisuudessa ei hyväksytä sitä enempää kuin selibaattiakaan, aivan lyhytaikaista pidättymistä lukuun ottamatta.

”Perhesuunnittelu on synti kaikissa muodoissaan. Ei voi tulla kysymykseen kalenterin seuraaminen, ei edes yhteisestä sopimuksesta erillään oleminen. Se on Jumalan Sanan mukaan sallittu vain hetkeksi sairauden vuoksi. Mutta sairauttakaan ei saa tehdä pahemmaksi kuin se todellisuudessa on ja näitä tekosyitä käyttää väärään tarkoitukseen.” (Päivämies 1974.)

Väestöliiton tutkija Minna Säävälä kertoo, että joidenkin maahanmuuttajaryhmien suhtautuminen ehkäisyyn on kielteistä.

 –Esimerkiksi Afrikan maista tulevat suhtautuvat suureen lapsimäärään eri tavalla kuin suomalainen valtaväestö. Heidän arvostuksensa yleensä kuitenkin muuttuvat nopeasti, Säävälä sanoo.

Uskonnosta kumpuavia ehkäisykieltoja ei maahanmuuttajaryhmillä Suomessa Säävälän mukaan ole. Muslimit tosin suhtautuvat kielteisesti sterilisaatioon, vaikka muuten hyväksyvät ehkäisyn.

Maailmalla kielteistä suhtautumista ehkäisyyn esiintyy pääasiassa kristillisissä liikkeissä.

Tunnettuja ovat esimerkiksi nykyisin Pohjois-Amerikassa vaikuttavat, alkuaan eurooppalaisesta  protestanttisesta pietismistä nousseet amishit, hutteriitit ja mennoniitit, joiden syntyvyys on suurta. Esimerkiksi vanhakantaisesta elämäntavastaan tunnetun amish-yhteisön koko on lähes kaksinkertaistunut 16 viime vuoden aikana. Yhteisöön kuuluu nykyään noin 230 000 henkeä.

Lähteet ja aiheeseen liittyvää:

Askeleet irti SRK-lestadiolaisuudesta (Hakomaja)

Dr. Propelli: Arvio: 40% vl-nuorista irtaantuu liikkeestä

Hallamaa, Hannu: Suuri syntyvyys kasvattaa lestadiolaisuutta hitaasti. STT, Verkkouutiset 8.2.2009; Itä-Savo 8.2.2009.

Rytkönen, Jussi:  ”Varmat päivät on tehokas menetelmä”.  Kotimaa 28.1.2009.

Rytkönen, Jussi: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. Olavi Voittosen ja Aimo Hautamäen haastattelu. Kotimaa 9.1.2008.

 Miksi  vanhoillislestadiolaisuudesta erotaan: keskustelu Suomi 24-palstalla

Kaksijakoinen maailmankuva purkautui – minä lähdin pois

Guitar Hero: rehellisyys itselleen

Uskoni uskontoon teki kupperiskeikan

Nettikeskustelusta ja stooristani

Kuka ja mikä minä oikeasti olen?

Raja tuli vastaan

Minä lähdin pois

Pohjoisen lapsen raskas koulutie

Mitä jälkiä vanhempien ankara usko jättää lapsiin? Helena Itkosen vieraina Katriina Järvinen, Soili Juntumaa ja Teuvo Moisa YLEn TV2:n ohjelmassa Inhimillinen tekijä:

http://areena.yle.fi/video/810074

(Katsottavissa 26.2.2011 klo 21.00 saakka.)

Lestadiolaiset pitävät Pohjois-Pohjanmaan väkiluvun kasvussa: Seppo Lohen haastattelu MTV3, 24.7.2002.

http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/lestadiolaiset-pitavat-pohjois-pohjanmaan-vakiluvun-kasvussa/2002/07/122861

Kalajokilaakso  27.6.2008: Suviseurat-numero.

Joni Valkila: Vanhoillislestadiolaisten ehkäisykiellon eettisyys ja yhteisöstä irtaantuneiden määrä. UUT ry:n selvityksiä 1/2013 (28.6.2013). Helsinki: Uskontojen uhrien tuki ry.

5 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, alueelliset erot, ehkäisykielto, elämäntapa, ennuste, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, get rid of, historia, identiteetti, irrottautuminen yhteisöstä, kasvatus, katolinen kirkko, kiellot, kirkko, kulttuurikiellot, lapset, lapsuus, lähihistoria, lisääntyminen, miehen asema, naisen asema, nettikeskustelu, normit, nuoret, Olavi Voittonen, perhe, rauhanyhdistys, retoriikka, seurat, suurperhe, tulevaisuus, tutkimus, uskon jättäminen, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys