Avainsana-arkisto: evankelis-luterilainen oppi

Pelastaako Jumala vai vapaa ihiminen ite?


Päivämiehessä sanottiin että Jumala lahjoitti uskon. Mietin että mten tämän asian kanssa oikein on. Rippikoulussa sanottiin että ihminen on valinnan edessä tässä maailmassa.

No niin, tämä on asia sarjassa ”kaikki mitä et ole kehdannut puhujalta kysyä” silloin kun olisi pitänyt ja niin olisi tämäkin asia mielessä kirkkaana. Ajattelu_kysymys_omatunto_itse_

Olen monta kertaa seuroissa puhetta kuunnellessa jäänyt miettimään tätä. Ei ole tullut kysyttyä keltään puhujalta kun ei ole tullut luontevaa tilaisuutta siihen.

Jos olen käsittänyt oikein niin on opetettu sillä lailla, että Lutherin mukaan kuolevainen ihminen ei voi omasta voimastaan ja … Lue koko artikkeli…

9 kommenttia

Kategoria(t): anteeksianto, armo, Conservative Laestadianism, hartauskirjoitukset, Jumala, kadotus, kristinoppi, leimaaminen, luterilaisuus, opilliset kysymykset, pelastus, Raamatun tulkinta, synnit, syntien anteeksiantamus, syrjintä, tuomiopäivä, tuomitseminen, ulossulkeminen, uskon perusteet

Kirkon opillinen puhe ja elävä usko


Suviseurat HSR2Olen tavallisena vl-uskovaisena mielenkiinnolla seurannut ulkopuolisten keskustelua uskostamme. Viime aikona ovat puheet vanhoillislestadiolaista uskoa vastaan hieman koventuneet, jopa kirkossa. Moni kyselee, mikä on tarkoituksena kun meidät on nostettu tikunnokkaan.

Kovuutta on yritetty peitellä … Lue koko artikkeli…

27 kommenttia

Kategoria(t): Conservative Laestadianism, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, hengellisyys, iankaikkinen elämä, Jumalan sana, luterilaisuus, opilliset kysymykset, pelastus, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, seurakuntaoppi, ulossulkeminen, uskon perusteet, yhteisöllisyys

Uskon opista lestadiolaisuudessa


Näin tavallisena ev.-luterilaisena maallikkona olen käsittänyt lestadiolaisesta opista, että ensinnäkään opilliset asiat ja kristinoppi kaikkineen ei ole heille tärkeää. 

Raamattua ei ole tapana lukea. Katekismustakaan ei aina tunneta, puhumattakaan, että tiedettäisiin laajemmin perusasiat luterilaisesta uskosta. Lestadiolaisuudessa tuntuisi olevan se yhteistä kirkon ulkopuolisten lahkojen kanssa, että on otettu kristinuskosta joitakin yksittäis-asioita mukaan. Niitten perusteella ihminen joko on tai ei ole lestadiolainen. Armo, usko ja pelastuminen on rajoitettu omaan liikkeeseen.raamattu_kynttilat

Oma kasteoppi

Ensinnäkin Jeesuksen kastekäskyllä ei ole merkitystä … Lue koko artikkeli…

7 kommenttia

Kategoria(t): alakulttuuri, armonvälineet, bans, elämäntapa, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, hengellisyys, Jumalan sana, kadotus, katolinen kirkko, kiellot, kirkko, kristinoppi, kuuliaisuus, luterilaisuus, normit, norms, Raamattu, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, seurakuntaoppi, uskon perusteet

Valde Palolan irtiotto ”seurakunnan neuvoista”


Helsingin rauhanyhdistyksen puheenjohtaja Valde Palola, joka on myös SRK:n johtokunnan jäsen,  on julkaissut huomattavan kirjoituksen Siionin Lähetyslehdessä  (7/2012).  Palola on otsikoinut tekstinsä ”Raamattu on Jumalan ilmoitusta”, millä hän viitannee siihen, että vain yksin Raamattu on Jumalan sanaa.

Kirjoitus kannattaa lukea. Palola siteeraa Tunnustuskirjoja. Kirjoitus on täsmällinen ja yksiselitteinen, kiertelemätön ja rehellinen. Lue koko artikkeli…

9 kommenttia

Kategoria(t): armoneuvot, erehtymättömyys, Jumalan sana, kristinoppi, lakihengellisyys, luterilaisuus, normit, norms, opilliset kysymykset, pelastus, Raamattu, Raamatun tulkinta, SRK:n johtokunta

Lestadiolaiset papit kirkossa: asemia, valtaa ja pelkkää feikkiä?


  • –  Minä toivon, ettei meidän arvostetut piispamme ja kirkkoherramme ja kirkkomme edustajat loukkaannu siihen, mutta minä tahtoisin neuvoa semmosta, että täältä Jumalan valtakunnasta pittää tulla neuvoa kysymään jos neuvoa tahtoo. Täällä on oikeat neuvot täällä Jumalan valtakunnassa. Täällä neuvotaan, miten ihminen tulee autuaaksi.Suviseurapuhuja Liperin suviseuroissa 2010.

Turun rauhanyhdistyksen puheenjohtaja, SRK:n johtokunnan jäsen Kimmo Puolitaival on todennut Kotimaassa:

Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi tukeutuu käsitykseni mukaan vahvasti Pyhään Raamattuun ja samalla evankelisluterilaisen kirkon tunnustuskirjoihin. Jumalan seurakunta on niiden mukaan uskovien yhteisö tai toisella luterilaisella ilmaisulla Jumalan armovaltakunta, jonka keskeinen tehtävä on Jumalan sanan saarna.

Kauniita sanoja. Mitä Kimmo Puolitaival jätti sanomatta? …Lue koko artikkeli…

9 kommenttia

Kategoria(t): erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, harhaoppi, hengellinen väkivalta, johtajat, johtokunta, kirkko, kristinoppi, luterilaisuus, opilliset kysymykset, pelastus, puhujat, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, seurakunta, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, taivas, totteleminen, tuomitseminen, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta, vihjailu

Topi Linjama: Olemmeko luterilaisia?


Topi Linjama on lukenut Lutherin Galatalaiskirjeen selitystä. ”Evankeliumin valheellista väärennöstä on tällainen opetus: meidät tosin vanhurskautetaan uskosta, mutta ei ilman lain tekoja.  Usko sinänsä on Jumalan lahja ja vaikutus ihmisen sydämessä.”

Hän vertaa vanhoillislestadiolaisuuden kuuliaisuuteen nojaavaa opetusta Paavalin aikaan, ensimmäiselle vuosi-sadalle. Juutalaisuuden perinteessä kasvaneet kristityt kiivailivat ympäri-leikkaamisnormin velvoittavuuden puolesta, mutta Paavali torjui sen jyrkästi. Linjama rinnastaa liikkeen tilan myös Lutherin aikaan 1500-luvulla, jolloin tämä katolilainen munkki taisteli vuosisatojen mittaan rakenneltujen paavien käskyjen ja kieltojen kumoamiseksi.  Topi Linjaman kirjoitus on viime vuosien selväsanaisimpia analyyseja Pohjolan kristillisyyden hengellis-opillisesta tilasta.

On surullista, että opillisesti yhtä painavia ajatuskulkuja ei ole julkisuudessa nähty vl-teologien kynästä. Puhuttelevina mieleen tulevat puheenvuorot on löydetty lähinnä nettikeskusteluista: useammista   Maalaispojan, Herpertin, Juho Kalliokosken, sekä Horsma Surulan & Rysanteemi Riemulan kirjoituksista. (Esim. tässä Herpertin  pohdintaa siitä, säilyykö usko kilvoittelemalla.)

Topi Linjama  jättää pohdittavaksi kysymyksen, ollaanko vanhoillis-lestadiolaisessa herätysliikkeessä luterilaisia.

*    *     *

”Martti Lutheria tituleerataan vanhoillislestadiolaisten seuroissa ”oppi-isäksemme”. Niinpä on turvallista lukea yhtä Lutherin pääteoksista, Galatalaiskirjeen selitystä (suom. Jukka Thurén, SLEY-Kirjat 2003). Suosittelen lämpimästi.

Galatalaiskirjeen pääpointtia Luther selvittää moneen otteeseen, esimerkiksi tähän tapaan (s. 111):

”Evankeliumin totuus on tämä: meidän vanhurskautemme tulee yksin uskosta, ilman lain tekoja. Evankeliumin valheellista väärennöstä on tällainen opetus: meidät tosin vanhurskautetaan uskosta, mutta ei ilman lain tekoja. Valeapostolit julistavat evankeliumia liittämällä siihen tämän ehdon. Samaa ovat opettaneet oman aikamme sofistit: on uskottava Kristukseen, usko on pelastuksen perustus; mutta usko ei vanhurskauta, ellei rakkaus anna sille muotoa.

Tämä ei ole evankeliumin totuutta, vaan evankeliumiksi naamioitua teeskentelyä. Tosi evankeliumi on tätä: Teot tai rakkaus eivät ole uskon kaunistus eivätkä täydellistymä, vaan usko sinänsä on Jumalan lahja ja vaikutus ihmisen sydämessä.”

Vähän aikaisemmin (s. 109-110) Luther sanoo tällä lailla:

”Jos syöt tahi olet syömättä, et sillä voita etkä menetä mitään (1. Kor. 8:8). Mutta jos joku menisi sotkemaan siihen syntiä tai vanhurskautta sanomalla: ’Jos syöt, teet syntiä, jos pidätyt syömästä, olet vanhurskas’ tai toisinpäin, hän olisi jumalaton hullu. Jumalattomuutta on se, että käsitellään seremonioita synnin ja vanhurskauden yhteydessä.

Näin menettelee paavi, joka pannajulistuksen kaavassa uhkaa sielun autuuden menettämisellä kaikkia, jotka eivät ole kuuliaisia Rooman ylipapin laeille. Hän tekee kaikista laeistaan autuuden ehtoja.”

Valeapostoli, teeskentely, jumalaton hullu – Luther käyttää välillä aika suorasukaisia ilmauksia.

Kumpi pelastaa, Kristus vai kilvoittelu?

Olen seuroissa oppinut, että uskon ydin on usko Kristuksen sovitukseen, jonka uskon Jumala lahjoittaa meille ja jonka saamiseksi me emme voi itse tehdä yhtään mitään.

Toisaalta kuitenkin kuulee puhuttavan  esimerkiksi kuuliaisuudesta seurakuntaäidin neuvoille ehdottomuudella, joka tuo mieleen Lutherin mainitseman pannajulistuksen.

Onko Kristus uskovaiselle vain hyvä alku, josta päästään varsinaiseen kilvoitukseen, joka koostuu kaikenlaisista kieltäytymisistä, seuroissakäynnistä ja keittiövuoroista?

Tarvitaanko Kristuksen lisäksi jotain ympärileikkaamiseen verrattavia ulkoisia merkkejä, jotta tiedetään, että nuo ovat uskovaisia; tuleeko rakkauden sittenkin antaa muoto uskolle?

Kumpi tässä oikein pelastaa, usko Kristukseen, vai pietistinen kilvoittelu ja yhteisön normien noudattaminen? Vai ehkä molemmat yhdessä?

Olemmeko ylimalkaan luterilaisia?

Evankeliumi eri paketissa kotimaassa kuin vientiin

Paavali ja Pietari rikkoivat molemmat juutalaisten normeja ollessaan pakanakristittyjen kanssa. Juutalaisten läsnäollessa Pietari ei kuitenkaan enää toiminut samoin, vaan eristäytyi pakanoista, mistä Paavali häntä julkisesti nuhteli.

Vaikka asia oli sinänsä mitättömän pieni, Paavali puuttui asiaan kovin sanoin, jotta evankeliumin totuus ei vaarantuisi. Luther sanoo, että jos paavi antaa hänelle vapauden olla niin tai näin, hän voi mukautua paavin tapoihin, mutta kun tavoista tehdään laki, hän kieltäytyy evankeliumin puhtauden vuoksi noudattamasta niitä.

Hieman vastaavanalainen tilanne näyttäisi olevan vanhoillislestadiolaisuudessa: on ikään kuin kaksi tuotetta, kotimainen ja vientituote.

Kotimaisessa, sanoisinko ”kulttuurisessa”, vanhoillislestadiolaisuudessa pääpaino on kovin usein siinä, mitä teemme ja jätämme tekemättä. Tämä vertautuu mielestäni juutalaisuuteen, johon synnytään, mutta johon syntyminen tai kulttuuristen tapojen noudattaminen ei vanhurskauta, jos on uskominen Paavalia.

Ulkomaisilla lähetysmatkoilla olleet ystäväni taas ovat kertoneet, että siellä puhutaan paljon vanhurskauttamisesta, ja hyvin luterilaisessa hengessä.

Periluterilaista ja -paavalilaista käsitystä, jonka mukaan ”vanhurskautemme tulee yksin uskosta, ilman lain tekoja” ei kuitenkaan koskaan ymmärrä niin hyvin, etteikö sitä voisi ja kannattaisi tämän tästä käsitellä myös kotoisissa seuroissa.

Tallaammeko  tomuun Kristuksen veren?

Galatalaiskirje ja Luther kieltävät sekoittamasta toisiinsa ulkoisia tapoja ja vanhurskautumista. Lihansyömisen kaltaisen normin nostaminen autuuden ehdoksi saa Lutherilta hyvin jyrkän tuomion (s. 135):

”Se, joka tässä mielessä on syömättä tiettyjä ruokia, hän kieltää Kristuksen, tallaa tomuun hänen verensä ja herjaa Pyhää Henkeä, Jumalaa ja kaikkea jumalallista.”

Mitä sanoisi Luther tänään? Antaisiko hän palttua vanhoillislestadiolaisille normeille, ostaisi television, värjäisi hiukset, ottaisi tatskan ja lävistyksen ihan vain osoittaakseen, ettei autuus ole millinkään vertaa niissä? Ja niissähän se ei ole, sanovat Luther ja Paavali. Samaa olen kuullut saarnattavan seuroissa.

Mutta kuitenkin rauhanyhdistysten seurakuntailloissa vatvotaan esimerkiksi sitä, miten pitkät hiukset miehillä voi olla. Tietysti jokaisessa yhteisössä on tietyt käyttäytymiskoodit, joita sopii kunnioittaa. Ylenmääräinen keskustelu epäolennaisista asioista saattaa kuitenkin harhauttaa jonkun onnettoman luulemaan, että pelastus sittenkin liittyy jotenkin siihen, miten pitkät hiukset on, tai miten noudattaa jotain hiustenpituus-normia.

Tällaisia onnettomia näkee valitettavan usein netissä ampumassa nimimerkin takaa, kuka omaa hengellistä kotiaan ja niitä, jotka syystä tai toisesta kunnioittavat normeja, kuka niitä, jotka ovat syystä tai toisesta luopuneet normeista.

Lakiusko on järkiuskoa

Lutherin (s. 111) mukaan järki tarkastelee ihmistä ja hänen tekosiaan, usko Kristusta.

”Ihmisen järki pitää kohteenaan lakia: tämän olen tehnyt ja tuon jättänyt tekemättä. Mutta kun usko on varsinaisessa tehtävässään, sen kohteena ei ole kerrassaan mitään muuta kuin Jeesus Kristus, Jumalan Poika, joka on annettu alttiiksi maailman syntien vuoksi. Se ei kiinnitä katsettaan rakkauteen ja kysele: Mitä olen tehnyt? Mitä olen rikkonut? Mitä olen ansainnut? Se kysyy: Mitä Kristus on tehnyt? Mitä hän on ansainnut? Siihen evankeliumin totuus vastaa: hän lunasti sinut vapaaksi synnistä, Perkeleestä ja iankaikkisesta kuolemasta.”

Kummasta puhutaan, ihmisestäkö vai Kristuksesta, kun keskustelu kiertyy elämäntapanormeihin?

Kirkastaako ihmisistä ja heidän elämäntavoistaan puhuminen jotenkin Kristusta?

No, nyt olen puhunut niin suoraan, että siellä päätteiden ääressä ehkä jo huolestutaan. Kuitenkin rohkenen pyytää: katsokaa asiaa, älkää asian sanojaa, joka ei todellakaan ole yhtään mitään asiaan verrattuna. Edelleen pyydän, ettei vatkattaisi sitä, onko blogisti väärässä vai ei – voin vakuuttaa, että olen väärässä, vaikka en välttämättä osaa sanoa, missä – vaan mieluummin pidettäisiin esillä evankeliumin totuutta.”

Topi Linjama Kotimaa-blogissaan 16.9.2010. Väliotsikot toimituksen. (Kaksi ylintä kuvaa saksalaisen Georg Baselitzin maalauksia.Taiteilijan näyttely oli keväällä Tennispalatsissa .)

*    *     *

Martti Luther: Galatalaiskirjeen selitys. Latinan kielestä suom. Jukka Thurén. SLEY-Kirjat 2003.

Galatalaiskirjeen selityksen osia ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi jo 1800-luvulla. Vuonna 1932 ilmestyi A. E. Koskenniemen suomennos, jota on pienin tarkistuksin käytetty viime aikoihin asti. Uuden käännöksen teki tarpeelliseksi varsinkin uusi raamatunkäännös. Kyseessä on kokonaan uusi suomennos latinan-kielisestä alkutekstistä. Selitykset teokseen on laatinut professori Lauri Koskenniemi.Professori, teol. tri Jukka Thurén oli mukana raamatunkäännöskomitean työssä, samoin hän osallistunut Tunnustuskirjojen käännöstyöryhmään. Galatalaiskirjeen suomennoksessa hän on halunnut kiinnittää huomiota paitsi kielen selkeyteen myös Lutherin tyylin sävyjen välittymiseen nykylukijalle.  (Kustantajan teosesittelystä.)

*    *     *

””Ei voida kieltää sitä, että kansamme tuskin lainkaan tuntee Lutherin kirjoja. Kuitenkin kirkkomme on saanut nimensä Lutherin mukaan.

Tekisi melkein mieli sanoa, että eräin paikoin maassamme ei tunneta muita Lutherin kirjoja kuin hänen Vähä katekismuksensa, eikä sitä­kään lueta.

Tietenkin tämä pitää paikkansa vielä enemmän muitten luterilaisten kirjojen osalta. Tästä taas on itsestään selvänä seurauksena, että kirkkomme puhdas, Jumalan totiseen sanaan perustuva usko, oppi ja tunnustus on kansamme suurimmalle osalle tuiki tuntematon.” 

(Evangelisk Tidning 1874; evankelisen herätysliikkeen julkaisu.)

*     *     *

Lisää aiheesta:

Galatalaiskirjeen selitys. Otteita vanhemmasta suomennoksesta, luvut 1-3.  (Hengellisiä kirjoituksia. Sivun ylläpidosta vastaavat Tuomas ja Suvi Levänen.)

Maalaispoika: Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta? Kommentteja Päivämiehen ”armoneuvot”-päääkirjoitukseen 29.7.2009.

Riita ruokapöydässä kuuluu tänne asti (Paavali ja Pietari Antiokiassa)

Paavali: lakihengellisyys on ylpeyttä

Kilvoittelu armon varassa

Joona Korteniemi: Raamatun lukeminen ja rukous

Jumalan armo – ei merta edemmäksi (Horsma Surula, Der Hölle Roche, Herpert ja Maalaispoika pohtivat mitä on luterilainen usko)

Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta: jatkuva vai päättynyt ilmoitus? 

SRK kieltänyt synninpäästön julkaisemisen tekstissä

Aarno Haho: Kuuliaisuus tärkeämpi kuin omatunto 

Juho Kalliokoski:  Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan?

Polliisi Karhunen: 

Armoneuvot päälaellaan

Jumalan armo – ei merta edemmäksi (Horsma Surula, Der Hölle Roche, Herpert ja Maalaispoika pohtivat mitä on luterilainen usko)

Vuokko Ilola: ”Sun ristis olkoon ainoa mun matkallain tienviittana.”

Herpert: Seppo Lohen perustelut kristinopillisesti kiistanalaisia

Syntilista

Mauri Kinnunen: Tämä vuosituhat haastaa lestadiolaisuuden – Kipupisteet kohdattava avoimesti.

Sivusta seurannut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

Martti Luther: Pyhän Paavalin Galatalaiskirjeen pääsisältö (1535)

Tri Martti Lutherin alkulause. Esipuhe Galatalaiskirjeen selitykset -teokseen (1535)

Lauri Koskenniemi: Suomen evankelinen liike Lutherin kirjallisen perinnön vaalijana

3 kommenttia

Kategoria(t): armo, armoneuvot, elämäntapa, epäily, evankeliumi, hartauskirjoitukset, hengellisyys, Jumala, Jumalan sana, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, luterilaisuus, nettikeskustelu, normit, opilliset kysymykset, Paavali, sielunhoito, spiritualiteetti, synnit, totteleminen, tuomitseminen, uskon perusteet, vallankäyttö

Aarno Haho: Kuuliaisuus tärkeämpi kuin omatunto


Reisjärven kristillisen opiston rehtorin tehtävästä eläkkeelle jäänyt puhuja, rovasti Aarno Haho piti 5.10.2008 Yhdysvalloissa, Minneapolisissa saarnan, jossa hän painotti kuuliaisuutta seu-rakunnan opetukselle kristityn kaikkein tärkeimpänä tekona. (Saarnan Suomea koskeva osuus luettavana suo-raan äänitteestä litteroituna tämän postauksen lopussa.)

Haho ei ole yksin ajattelussaan. Kristityn omantunnon sivuuttaminen on todellakin julki lausuttu hengellinen ohje nykyisessä SRK-lestadiolaisuu-dessa. Päivämiehessä käsitys on ilmaistu ytimekkäästi esimerkiksi huhtikuussa 2010 Outokummun nuoriso- ja seurakuntapäivistä kertoneen artikkelin otsikossa: ”Saara-äidin neuvot ohjaavat Jumalan lapsia” (Päivämies 15 14.4.2010). Tekstissä tarkennetaan seuraavasti: ”Jumalan lapsia ei ohjaa porukkahenki eikä henkilökohtainen omatunto; meitä ohjaavat Saara-äidin neuvot, Siionin ääni.”

Sekä yksilön omakohtainen usko että omatunto ovat ohentuneet pelkästään kuuliaisuudeksi yhteisölle, ne on ulkoisettu oman itsen ulkopuoliselle kollektiiville. Samaisesta ristiriidasta ovat kirjoittaneet Juho Kalliokoski ja Topi Linjama blogeissaan. myös Virpi Hyvärinen eritteli omantunnon syrjäyttämistä Topi Linjaman blogiin kirjoittamassaan analyysissa.

Videoelokuvat ja konsertissa käyminen ovat syntiä

Aarno Haho nosti parin vuoden takaisessa Amerikan-saarnassaan esiin erityisenä kristityn kuuliasuuden kohteena luopumisen videoelokuvien katselusta ja konsertissa käymisestä.

Ne ovat edelleenkin synti.  Ne edellyttävät Hahon mukaan oikealta uskovaiselta  ”ristin kantamista”, ja tämän ihminen osoittaa Jumalalle pidättymällä videoelokuvien katselemisesta ja kosertissa käymisestä, väittää Haho. Mitäpä tämä on muuta kuin tekojen oppia.

Hän selostaa amerikkalaisille, että nykypäivänä monet uskovaiset Suomessa ovat kuitenkin sitä mieltä, että video(DVD?)-elokuvat ja konsertissa käyminen ovat sopivia myös uskovaiselle eivätkä siis enää syntiä. Tämä käsitys on Hahon mukaan väärä.

Haho ennakoi ”puhdistuksia”

Haho ennakoi puheessaan, että nämä ihmiset tullaan erottamaan uskovaisten yhteydestä sisäisillä  ”puhdistuksilla”.

Opetusneuvos, rovasti Aarno Haho on ollut yksi SRK:n johtokunnan pitkäaikaisimpia jäseniä. Hän luopui tästä luottamustehtävästä vasta muutama vuosi sitten.

Hahon merkitys vanhoillislestadiolaisuudelle on ollut suuri erityisesti siinä prosessissa, kun vanhoillislestadiolaisuuden kristinopillista tulkintaa  on viety kohti nykyistä seurakuntakeskeisyyttä. Moni onkin todennut, että Kristuksen sijalle on uskomisen kohteeksi nostettu seurakunta

Prosessi alkoi jo 1960-luvulla, mutta sitä on voimistettu erityisesti 70-luvun kurinpidolla ja juurruttamalla seurakuntakeskeinen kuuliaisuusvelvoite usean sukupolven nuorten vanhoillislestadiolaisten mieliin erityisesti SRK:n opistoissa ja raamattuluokka- ja rippikoulutyössä. Hahon henkilökohtainen ideologinen vaikutusvalta on ollut erityisen merkittävää, sillä vuosikymmenten mittaisen SRK:n johtokunnan jäsenyyden lisäksi hän johti yhtäjaksoisesti peräti 36 vuotta Reisjärven kristillistä opistoa. Hän on ollut yksi niitä, jotka kasvattivat vanhoillislestadiolaisuuden nykyisen lakihenkisen, ehdotonta eksklusiivisuutta painottavan ja suorastaan fundamentalistisen siiven. Sellaista ei aikaisemmin vanhoillislestadiolaisuudessa juuri ollut.

Haho ja ”yhteistunto”

Yksi osoitus seurakuntakeskeisyydestä on se, että Aarno Haho on ollut aktiivisesti luomassa ja vakiinnuttamassa vanhoillislestadiolaisuuteen uutta käsitettä yhteistunto. Hän on puheillaan ja Päivämiehen kirjoituksillaan  joh-donmukaisesti vahvistanut kollektiivista seurakuntaan uskomista, ehdotonta kuuliaisuutta ja yhteistunnon asettamista vanhan luterilaisen käsitteen, yksilön omantunnon  ja yksin Raamattuun nojautumisen tilalle.

Yhteistunto-käsitteellä onkin jo onnistuttu lähes tuhoamaan vanhoillislesta-diolaisuudesta sekä henkilökohtaisen vastuun ajatus että luterilaisuuden peruslähtökohta, jonka mukaan uskon tulee perustua yksin Raamattuun. Kuten tunnettua, Martti Luther halusi oikaista katolisen kirkon oppia raamatulliseen suuntaan ja ryhtyi vastustamaan perinnäistapojen ja ulkoraamatullisten normien nostamista autuuden ehdoksi.

Varhainen lestadiolaiskanta: uskon tulee perustua yksin Raamattuun

Lestadiolaiset puhujat keskustelivat 1900-luvun alussa samasta kysymyksestä: kysymyksestä mihin uskon tulee perustua.

He kysyivät, pitäisikö seurakunnan neuvot nostaa Raamatun rinnalle. He päätyivät siihen, että näin nimenomaan ei pidä tehdä, koska ”seurakunta voi erehtyä”. he totesivat yksimielisesti: uskovaisille riittää yksin Raamattu.

”Jumalan sana on ainoa vahva ja pettämätön perustus, jonka päälle seurakunta rakennetaan. Seurakunta voi joskus erehtyä. Me emme oikein kunnioita Jumalan sanaa, jos siihen rinnalle pannaan mitään muuta perustusta.”

Juho Kalliokoski kirjoitti Kalevassa osuvasti: ”Kuuliaisuuden vaatimus Jumalan seurakunnalle vanhoillislestadiolaisuudessa on kuuliaisuuden vaatimus inhimilliselle ymmärrykselle, eikä Raamattu siihen opeta.” (Kaleva 24.9.2009.)

Myös Hahon Minneapolisissa pitämä puhe vahvistaa sen, miten mitättömänä Haho pitää kristityn henkilökohtaista omaatuntoa. Hän pitää sitä suorastaan haitallisena, vaarallisena asiana. 

Haho on osoittanut aikaisemminkin julkisesti kaipaavansa hoitokokouksia, joita hänen mukaansa on nykyisin aivan liian vähän. Puhujienkokouksessa 27.12.2007 Oulussa Haho lausui huolensa  siitä, ettei ”sielunhoitoa ole kirkkolain mukaisesti juurikaan käytetty 70-luvun jälkeen”. (Tiettävästi hoitokokouksia järjestetään edelleen, mutta pienimuotoisemmin kuin 1970-luvulla.)

Olisi erehdys pitää Hahon julkisia lausuntoja kaikkien vanhoillislestadiolaisen liikkeen opillisten linjanvetäjien kantana. Esimerkiksi Päivämiehessä on julkaistu myös Raamattu-korosteisia pääkirjoituksia, kuten esim. vuoden 2009  numerossa 40: ”Kestävän elämän perusta”.

Alla Hahon puheen se osa, jossa hän käsitteli vanhoillislestadiolaisuuden tilaa Suomessa. Teksti on litteroitu Hakomaja-sivustolle talletetusta MP3-äänityksestä.

”Suomessa on koteja, jotka eivät ole yksimielisiä toisten kotien kanssa”

”Tekstistä poikkeavasti puhun vielä tuosta kuuliaisuudesta. Suomessa on ollut sellaista, että jotkut ovat sanoneet että minun omatuntoni voi tehdä sitä ja sitä. Ja ne ovat eri mieltä Jumalan seurakunnan omantunnon kanssa. Pyhän Hengen äänen kanssa. Ja minusta on vaarallista lähteä tälle tielle. Sanon esimerkiksi sellaisen asian kuin video.

On sellaisia uskovaisia jotka sanovat:

– Minä voin hyvällä omallatunnolla katsoa videoista elokuvia.

On sellaisia kristittyjä jotka sanovat, että ”minä voin hyvällä omallatunnolla mennä konserttiin”.

He ottavat itselleen omia lupia. Ja ne eivät ole yhtä seurakuntaäidin kanssa. Siellähän Raamatussa sanotaan, että kun on vähässä uskollinen. niin se on paljossakin uskollinen. Joka on vähässä väärä, niin se on paljossakin väärä.

Ja Suomessa on sellaisia koteja, jotka eivät ole yksimielisiä toisten kotien kanssa.

Ja me sanomme näin,  että kun sitten tulee Jumalan aika, ja tulee sitten seurakunnassa puhdistuksen aika, sanomme sitä, että silloin kun eriseura syntyy, niin ne jotka jaetulla omalla tunnolla kulkevat, saattavat joutua väärälle puolelle.

On vaarallista se ettei ole yksimielinen Jumalan seurakunnan kanssa. Kannattaa sitä luopua ja kantaa ristiä kuin olla tottelematon.”

*    *    *

(Kirjoittaja: Nestori.)

Kuuntele puhe tästä.

Saarna ei ole enää kuunneltavissa LLC:n nettiarkistossa, mutta puheen tätä koskeva osuus on talletettu MP3-tiedostona  Hakomajassa. Suurkiitokset Admatalle tallennuksesta.

The sermon  is translated in English.

*     *     *

Lisää aiheesta:

Puhujan huomio: Opillinen harha puhujainkokouksissa 2007   

Juho Kalliokoski: Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta

Juho Kalliokoski: Rippisalaisuudesta, ripistä ja salaisuudesta

Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan? (Juho Kalliokoski)

SRK-lestadiolaisuuden käsitys Jumalan sanasta (päättynyt vai jatkuva ilmoitus?)

Kertomus ja pöytäkirja lestadiolaiskristittyjen suuresta kokouksesta, Oulu, 1909. (Julkaistu mm. Mopin palstalla.)

Pääkirjoitus: Oikea yksilön vapaus perustuu Jumalan sanaan. Päivämies 31/2009.

Pääkirjoitus: Kestävän elämän perusta. Päivämies 40/2009.

x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Topi Linjama: Eroon hengellisestä väkivallasta (Kotimaan blogi)

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan 

Verstaalla pohtija: Kilvoittelu armon varassa

Vastuu omastatunnosta puuttuu (Virpi H.)

Lassi Hyvärinen: Kulttuurikielloilla ei ole raamatullisia perusteluja. Kaleva 29.3.2009.

Jumala tarvitsee nyt niitä, jotka lopettavat tottelemisen

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Polliisi Karhunen: Uskovainen ja järki

Miksi teatteri on syntiä? (Stiven Naatus)

Magdalena: Onko uskominen harkittua näyttelemistä?

Sivusta seurannut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

M. K. ja P. T:  Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

Aarno Haho: Kristitty koti ja perhe aikamme murroksessa. Päivämies 3o, 2003.

Junker Jörg: Mara, teesit ja me

Saara-äidin neuvot ohjaavat Jumalan lapsia. Päivämies 15, 14.4.2010, s. 6.

7 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, bans, elämäntapa, ennuste, erottaminen yhteisöstä, forbidden things, hajaannukset, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, kannanotot, kasvatus, kiellot, konsertit, kontrollointi, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lakihengellisyys, leimaaminen, luterilaisuus, manipulointi, musiikki, normit, norms, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, puhujat, Raamatun tulkinta, retoriikka, sananjulistajat, SRK ry., SRK:n johtokunta, synnit, syntilista, televisio, uhkailu, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vihjailu

Hanskat tiskiin ja kirves kaivoon – onnistuuko vl-yhteisön parannus keskustelemalla?


”Hartain toiveeni olisi, että tähän vanhoillislestadiolaiseen elämänliikkeeseen koittaisi avoimuuden aika ja kukaan ei ottaisi lähimmäisen sielusta rukkasella kiinni.” ( – Heikki Rainio, Kotimaa24 blogikeskustelussa.)

*    *    *

Onko SRK:n sekasotkuun ajautuneen opin ja väkivaltaan perustuvien käytäntöjen kollektiivinen parannus mahdollista? Millaisin keinoin umpisolmua olisi hedelmällistä lähestyä? 

Näitä kysymyksiä ovat nettipalstat olleet pullollaan sen jälkeen, kun yhä useampi vanhoillislestadiolainen on osallistunut  julkiseen keskusteluun herätysliikkeen nykytilasta.

Tuoreimmat kirjoitukset asiasta ovat joensuulaisen toimittajan Topi Linjaman puheenvuoro Kalevan pääkirjoitussivulla 29.5.2010, hänen blogikirjoituksensa Kotimaassa  ja Vuokko Ilolan keskustelualoite blogissaan Kotimaan nettisivustolla.

Topi Linjama ehdottaa lääkkeeksi vanhoillislestadiolaisuuden kristinopilliseen umpikujaan liikkeen sisäistä avointa keskustelua. Se avaisi ongelmat ja etsisi niihin ratkaisut. Tällöin kaikki vl uskovaiset voisivat tuoda esiin näkemyksiään vapaasti.

Avointa keskustelua ovat tähdentäneet myös eräät sanomalehtien pääkirjoitukset, esimerkiksi Kalevassa, Kotimaassa ja Helsingin Sanomissa.

Linjaman lisäksi liikkeen sisältä sen käytäntöjä ovat julkisesti arvostelleet monet mielipidevaikuttajat, kuten Mauri Kinnunen, Juho Kalliokoski, Lassi Hyvärinen, Virpi Hyvärinen, Terttu Holmi, Vuokko Ilola, Pekka Asikainen ja Johannes Alaranta.

He tuntuvat Linjaman tavoin uskovan uudistumiseen ja ”uskonpuhdistukseen” juuri avoimen sisäisen keskustelun kautta.

He ovat osoittaneet yksityiskohtaisesti perustellen opillisia käsitesekaannuksia ja tunnistaneet rauhanyhdistysten väkivaltaisia menettelytapoja, jotka eivät kerro hyvää herätysliikkeen nykytilasta. 

Tilanteen kuvasi havainnollisesti kuoronjohtaja ja tunnettu hengellisen musiikin laulutaiteilija Heikki Rainio kommentissaan Topi Linjaman blogissa:

”Hengellisen vallan käyttäjillä on todella suuri vastuu, koska on kyse ihmisen kaikista herkimmästä asiasta: uskosta. Muistan erään vanhan, nyt jo edesmenneen papin sanat:
” Veljet, kenenkään sielusta ei saa ottaa rukkasella kiinni!”

Itsekin olen monenlaisia vaiheita kokenut ja hartain toiveeni olisi, että tähän vanhoillislestadiolaiseen elämänliikkeeseen koittaisi avoimuuden aika ja kukaan ei ottaisi lähimmäisen sielusta rukkasella kiinni.”

Jottain tarttis tehdä mutta mitä?

Ylhäältäpäin keskustelu torjutaan

On selvää, että kaikki uskovaiset vl-liikkeen sisällä eivät koe kaipaavansa minkäälaista sisäistä keskustelua opillisista ongelmista. Julkiseen keskusteluun osallistuu vain pieni osa jäsenistöstä.

SRK:n johtokunta puolestaan ei ole tunnistanut enempää opetuksessa kuin menettelytavoissakaan mitään ongelmallista. Puhujienkokoukset ovat Päivämiehen kirjoitusten ja SRK:n johdon lausuntojen mukaan olleet yksimielisiä eivätkä puhujat ole nostaneet esiin sisäisiä ongelmia.

Kahta sisäisesti ristiriitoja herättänyttä kysymystä käsiteltiin vuoden 2010 lopussa pidetyssä puhujienkokouksessa.  Kokouksessa torjuttiin sisäisesti käynnistynyt keskustelu naispappeuden hyväksymisestä sekä lestadiolaisedustajien antama kannatus kirkolliskokouksessa rukoiluluvan ohjeiden laatimiseksi samasukupuolisten parien puolesta. Kumpaankin on liittynyt yksityishenkilöiden alistamista yhteisön viralliseen kantaan hoitotoimien ja julkisen rippikäytännön kautta, joten avoin, eri kantojen esiintuomisen mahdollistava keskustelu on jälleen vaiennettu.  

Kritiikin kiistäminen on vallanpitäjien näkökulmasta luonnollinen puolustusreaktio. Mutta vastuullinen johto ottaisi tietysti kritiikin vakavasti ja pyrkisi vastaamaan julkisesti esitettyyn palautteeseen, sekä osoittamaan tien miten ongelmat voidaan ratkaista.

Jos välittömiä ratkaisuja ei ole mahdollista lyhyessä ajassa löytää, vaan ongelmat vaativat perusteellista työstämistä ja yhteistä käsittelyä, johtohenkilöiden olisi reilua sekin avoimesti tunnustaa.  Tämä olisi täysin ymmärrettävää ja osoittaisi, että vaikeasta tilanteesta halutaan kantaa vastuuta.

Kun muutos ei voi lähteä ylhäältä, saattaisiko se lähteä alhaalta, rauhanyhdistysten rivijäsenten tasolta?

Auttaisiko sisäinen keskustelu – ja onko sisäinen avoimuus edes mahdollista?

Kaikki parannusta toivovatkaan eivät kuitenkaan jaksa uskoa sisäisen keskustelun auttavan yhteisön opillisessa parannuksenteossa.  Nimimerkki Satakieli toteaa Mopin palstalla herätysliikkeen tilasta:

”Vanhoillislestadiolaisuus on aikamme farisealaisuutta. Oikea usko muodostuu sadoista tapakäytänteistä, oikeanlaisista tunteista, oikeanlaisesta nöyryydestä, yksimielisyydestä yms. hienosyisistä elementeistä joilla Jumalan valtakunta arvioi jäseniään ja sen mukaan pudottaa jäseniään pois matkasaatosta joka vie taivaaseen, on vain yksi tie. – –

Vanhoillislestadiolaisuudessa ei kysytä ihmiseltä uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan vaan uskoa omaan järjestelmään ja sen todistamiseksi ainoaksi oikeaksi, jolla sitten taas saadaan itselle oikea usko jolla kelpaa Jumalan valtakuntaan eli sille yhdelle ainoalle oikealle tielle joka vie matkasaattona perille taivaaseen. ”

”Satakieli” ei usko, että Topi Linjaman ehdottama lääke kristinopin peruskäsitteiden läpikäymisestä yhteisön sisäisessä keskustelussa auttaisi. Se johtaisi vain loputtomaan opilliseen saivarteluun ja hedelmättömään vatvomiseen.

 ”Minun näkemykseni mukaan vanhoillislestadiolaisessa uskonnossa on niin pahoja valuvikoja ettei niitä voi edes korjata, jos yritettäisiin niin edessä on loputon vatvominen ja riitely epäolennaisista asioista.”

”Satakieli” ei näe mahdollisuuksia yhteisön kollektiiviselle uudistumiselle.  

Historia osoittaa, että herätysliikkeen johtajilla ei ole ollut tapana myöntää erehdyksiään tai virheitään. Tämän osoittaa lestadiolaisuuden toistuva hajaantuminen  ainakin 19 eri ryhmittymään

Erehdysten myöntämisen riskit ymmärtää. Jos SRK:n johtokunta myöntäisi jäsenistölle, että metsään on joissain ratkaisuissa menty, silloin jäsenille voisi syntyä vaikutelma, että seurakunta on erehtynyt. Menetettäisiin pohja kaikkien mieliin iskostetulta mantralta ”seurakunta ei erehdy”.

Viime aikoina Päivämiehessä on tosin yritetty vakuutella, että SRK enempää kuin rauhanyhdistyksetkään ei ole Kristuksen seurakunta eikä Jumalan valtakunta, vaan seurakunta on jokin laajempi käsite (Mauno Hepola: Uskon Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan).

Hepolan rakennelma jää hahmottomaksi, koska hän ei tarkenna käsityksiään.  Tuskin kukaan tavallinen rivi-vl näkee syytä irrottautua  omaksumastaan yksinkertaisesta ajatusmallista, että Jumalanvaltakunta on yhtä kuin rauhanyhdistys ja SRK ry.

Tästä puolestaan loogisesti seuraa uskomus, että ne ovat erehtymättömiä ja arvostelun yläpuolella. ”Jumala puhuu rauhanyhdistyksellä.” Jumalan huoneenhallitus -oppi elää ja voi hyvin.

Kaksinaismoraali ja ryhmäorjuus pitävät nykyjohdon vallassa

Topi Linjaman toivoma avoin sisäinen keskustelu ilman pelkoa sieluntilan kyseenalaistamisesta on kaunis ajatus, mutta tuskin käytännössä mahdollinen, juuri yhden hänen tunnistamansa  ongelman, eli pelkoon perustuvan, hierarkkisen järjestelmän takia.

Tämän muna-kana-ongelman voisi ratkaista vain SRK:n johtokunta käynnistämällä muutoksen, mutta 24 miehen joukossa ei ole ilmennyt siihen halua. Puheenjohtajalla ja pääsihteerillä kaikkein vähiten.

Kymmenien tuhansien ihmisten muodostamassa jäsenistössä puolestaan ei ole sellaisia henkilöitä, jotka kykenisivät saamaan muutoksen käynnistymään alhaalta rauhanyhdistyksistä päin.

Yksittäiset aloitteet on nujerrettu ja nujerretaan uhkaamalla taivaspaikan menetyksellä. Siten aloitteet jäävät vain yksittäisiksi mielipiteiksi, joita muut uskovaiset eivät uskalla asettua tukemaan. Siksi niistä ei koskaan voi seurata konkreettisia muutoksia paikallisissa henkilövalinnoissa tai toimintatavoissa.

Vl-uskovaiselle on joukkoon kuuluminen niin tärkeää, että loppupeleissä se voittaa kaikki muut. Rivijäsenten välistä lojaalisuutta ei esiinny. Yhteisöön hyväksyttynä kuulumisen halu nousee lapsuudesta saaakka jatkuneesta manipuloivasta puheesta ja kasvatuksesta rauhanyhdistyksellä.

Kyse on samantapaisesta ilmiöstä, ”alistumisesta ryhmäorjuuteen”. josta teologi Juha Molari kirjoittaa väitöskirjassaan.  

Lapsesta saakka vl-liikkeessä kasvaneiden valtaenemmistö ruokkii omalla suhtautumisellaan ja puhetavallaan edelleen mielikuvaa siitä, että kaikki seisoisivat nykyisen opillisen linjan ja menettelytapojen takana kyseenalaistamatta ja pitäisivät niitä totuutena. Tämä on kuitenkin kuvitelma vailla totuuspohjaa. Tätä osoittaa laaja, kriittinen nettikeskustelu. Esimerkiksi Kotimaa24:n blogeista ja uutisista lestadiolaisuutta käsittelvät aiheet nousevat säännöllisesti luetuimpien joukkoon. 

Kaksinaismoraali, eli se että puhutaan yhtä ja todellisuudessa tehdään toista, painetaan visusti hiljaisuuteen. Tuetaan teeskenneltyä yksimielisyyttä. Julkisesti rauhanyhdistyksillä ei keskustella siitä, ettei itsekään todellisuudessa eletä normien mukaan eikä piitata seurakunnan neuvoista.

Siitäkään ei puhuta, että ei myöskään asetuta puolustamaan uskonveljeä tai -sisarta,joka on suurta siviilirohkeutta osoittaen yrittänyt nostaa kipeitä asioita keskusteluun ja joutunut tästä syystä uhkailujen ja painostamisen kohteeksi. Ei ryhdytä puolustamaan kaveria, vaikka itse oltaisiin sydämessään samaa mieltä. Uusimpia tapauksia ovat olleet alkuvuodeta 2011 tapahtuneet hyllytykset.

Juuri tämä kaksinaismoraali, ”pelon tasapaino”,  pitää liikkeen nykyjohdon lujasti vallassa. Eli korttitalon romahdus Neuvostoliiton malliin ei ole mitenkään mahdollinen.

Kun yhteisöllinen, asioiden avoimeen käsittelyyn perustuva opin ja menetelmien remontti ei ole mahdollinen, mitä mahdollisuuksia korjaamiselle jää?

Heitetäänkö kirves kaivoon – miten ulos umpikujasta?

Ainut mahdollisuus onkin se, että  vl-liikkeeseen kuuluvat yksilöt muuttavat omaa toimintaansa omilla henkilökohtaisilla ratkaisuillaan.

Kristitty ihminen voi varmuudella vaikuttaa lopulta vain siihen, miten itse toimii, mitä valintoja itse tekee ja mille yhteisölle antaa tukensa.

Ratkaisun löytäminen on tätä kautta hidasta ja työlästä. Se edellyttää jokaiselta itsenäistä perehtymistä kristinoppiin ja oman liikkeen opetukseen, ja sitä kautta omakohtaisen vakaumuksen punnitsemista.  

– Vanhoillislestadiolaiseen kulttuuriin kasvaneen on jossain vaiheessa käytävä läpi elämässään oma suhteensa kristinuskoon, Jumalaan, Jeesukseen Kristukseen ja Hänen ainoaan autuaaksi tekevään sovitustyöhönsä, toteaa ”Satakieli”.

Ne jotka luottavat Satakielen tapaan yksilöiden henkilökohtaiseen ratkaisuun ja ”äänestämisen jaloillaan”, ovat samalla kannalla kuin Terho Pursiainen, joka on saarnassaan muistuttanut, että Jumala tarvitsee nyt niitä jotka lopettavat tottelemisen.

Tulee mieleen Jes-miehen ennuste vanhoillislestadiolaisuuden tulevaisuudesta: Ennustus: ajaudumme umpikujaan.

*      *      *

Ajattelemisen aihetta antoi Kapu.

Lisää aiheesta:

Aasinsilta: Aita ja seipäät

Alaranta nojaa Suomen lakiin – Hautamäki Katekismukseen

Pekka Asikainen: Nyt olisi aika toimia

Aleksi: Vaarallisin erehdys: uskomus erehtymättömyydestä

Eroon hengellisestä väkivallasta (Pekka Asikainen ja Topi Linjama)

Ex: Miksi teatteri on syntiä? (Pastori Stiven Naatuksen hyllytystapaus)

(Terttu Holmi) Lisääntymisvelvoite voi viedä naisen kuoleman porteille 

Juho Kalliokosken kokemukset: laittomuuksista ja pelokkaasta hiljaisuudesta tukeen ja rohkaisuun

Herpert: Minkä nuori kieltää? Syntien sovituksen… vai elämäntapanormin?

Mikael Pentikäisen tilanneanalyysi

Juhani Huttunen: Raamatulla päähän. Kirkko ja kaupunki 20.9.2010. Katsaus fundamentalismin kansaninvälisistä historiallisista juurista sekä sen vaikutuksista.

Lassi Hyvärinen: Lestadiolaisuuden vaikea kulttuurisuhde

Virpi H.: Vastuu omastatunnosta puuttuu

Virpi Hyvärinen: Miten toteutetaan onnistunut glasnost?

Vuokko Ilolan blogi: VL-blogistit huomio (10.6.2010)

Kapu: Alaranta ja Linjama: SRK-kriittinen nettikirjoittelu johti painostustoimiin

Topi Linjama: Eroon hengellisestä väkivallasta

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko 

“Kipupisteet kohdattava avoimesti” (Mauri Kinnunen)

Lisääntymisvelvoite voi viedä naisen kuoleman porteille  ”(Terttu Holmi)

Pelkoa ei rakkaudessa ole. Iltahartaus, Virpi Hyvärinen

Lauri Pietilä: Oikean uskon tunnusmerkkejä on Raamatussa paljonkin. Kaleva 8.6.2010, Lukijalta. (Hakomajaan tallentanut nimimerkki Mikki. Parhaimmat kiitokset Mikille.)

Terho Pursiainen: Jumala tarvitsee nyt niitä jotka lopettavat tottelemisen

Satakieli: Mitä enemmän tutustuu Jeesuksen opetukseen… (Puheenvuoro Mopin palstalla 3.6.2010)

Sivusta seurannut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

U.T.:  Paavali: lakihengellisyys on ylpeyttä 

Verstaalla pohtija: Kilvoittelu armon varassa 

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

”Verkkokeskustelu on lestadiolaisuuden toinen todellisuus” (Kirkkohallituksen verkkokeskustelijan Meri-Anna Hintsalan haastattelu)

Jätä kommentti

Kategoria(t): ahdistus, ennuste, epäily, erehtymättömyys, hajaannukset, harhaoppi, hengellinen väkivalta, hengellisyys, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, kannanotot, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, manipulointi, Mopin palsta, nettikeskustelu, normit, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, pelko, pelot, Raamattu, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, sananvapaus, sensuuri, seurakunta, seurakuntaoppi, SRK:n johtokunta, synnit, syntilista, tulevaisuus, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys

Minkä nuori kieltää? Syntien sovituksen… vai elämäntapanormin?


Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa usko on kuvattu armollisesti:

”Vanhurskauttava usko ei kuitenkaan ole yksinomaan historian tosiseikkojen tuntemusta, vaan se on suostumusta siihen Jumalan lupaukseen, jossa meille tarjotaan syntien anteeksiantamusta ja vanhurskautus lahjaksi Kristuksen tähden. Ja jottei kukaan kuvittelisi, että on kysymys pelkästään tiedosta, lisäämme vielä: usko on tarjotun syntien anteeksiantamuksen ja vanhurskautuksen haluamista ja vastaanottamista.

On helppoa huomata, mikä erottaa tämän uskon ja lain vanhurskauden toisistaan. Usko on latreiaa, jumalanpalvelusta, joka ottaa Jumalalta vastaan hänen tarjoamiansa hyviä tekoja. Lain vanhurskaus taas on sellaista latreiaa, joka tarjoaa Jumalalle meidän omia ansioitamme. Jumala tahtoo itseään palveltavan uskolla siten, että me häneltä otamme vastaan, mitä hän lupaa ja tarjoaa.- –

”Avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin tahdon auttaa sinua.” Jumala tahtoo, että hän tulee siten tunnetuksi ja palvelluksi, että me otamme häneltä vastaan hyviä tekoja hänen laupeutensa tähden, emme omien ansioidemme tähden. Tästä saamme runsaan lohdutuksen kaikissa ahdistuksissamme. Vastustajamme siis hävittävät tällaiset lohdutukset, kun he halventavat ja väheksyvät uskoa ja neuvovat ihmisiä lähestymään Jumalaa vain omiin tekoihinsa ja ansioihinsa luottaen.”

Olen pohtinut tuota uskon kilvoitusta – – usein se ajatellaan hyvin konkreettiseksi, tietynlaisen elämäntavan noudattamiseksi. Tämä ajattelu on havaintojeni mukaan erityisen yleistä nuorilla.

Sen ajattelun mukaan kilvoituksessa väsyy silloin, kun ei syystä tai toisesta jaksa noudattaa tuota elämäntapaa, riippumatta siitä, näkeekö itse (tai ylipäätään koko oma ikäpolvi) tuota kyseistä elämäntapa-asiaa uskon säilymiselle vaarallisena.

On muistettava, että moraalisesti paheksuttavat teot ovat aina suhteessa kulttuuriin ja yleisesti vallitsevaan käsitykseen hyveistä ja paheista. Näin ollen saattaa joskus käydä niin, että jokin elämäntapaan liittyvä asia on esim. 60-luvulla ollut yleisenkin eettisen normiston mukaan ollut kyseenalaista, ja se on kristillisyytemme keskuudessa koettu (ehkäpä aivan oikein) synniksi: kyseisen asian on koettu erottavan ihmistä Jumalasta.

Sitten, kun 18-vuotias uskovainen nuori kohtaa saman kysymyksen vuonna 2008, ei hän enää näekään siinä mitään moraalisesti arveluttavaa tai uskonelämää vahingoittavaa.

Ja jos hän ei sitä näe mutta silti toimii ”niin kuin ennenkin”, hän tekee sen todennäköisesti jommastakummasta syystä:

a) siksi, koska hän haluaa olla loukkaamatta vanhempia ihmisiä (ja siinä hän tekee aivan oikein, koska haluaa säilyttää rakkauden) tai

b) siksi, koska hän ajattelee että tämä on (perinnäis)sääntö, ja sitä pitää noudattaa.

Kolmas, todennäköisin vaihtoehto on a:n ja b:n yhdistelmä. Ja näin ollen kilvoittelusta tulee kovasti konkreettista.

Muutamilta läheisiltä olenkin viime aikoina kysynyt, että kun nuori kieltää uskonsa, kieltääkö hän tarkalleen ottaen Kristuksen ristinkuoleman hänen syntiensä sovitukseksi, vai kenties kristillisyytemme tapanormiston, koska hän ei jaksa enää ”kilvoitella”.

Ehkä usein käy niin, että elämäntavan kieltäminen johtaa myös uskon menettämiseen, koska seurakuntayhteys katkeaa ja paholainen pääsee rikkomaan kristittyjen keskinäisen rakkauden.

Käsittääkseni uskon kilvoittelu on kahden rintaman taistelua: toisaalta taistellaan synnin luvallisuutta eli ns. lihan vapautta vastaan, toisaalta taistellaan omiin tekoihin turvautumista vastaan. Viime kädessä kyse on oikeastaan samasta asiasta: molemmissa jokin muu asia tulee ihmiselle tärkeämmäksi kuin Jumalan armo.

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi Herpert.  (Julkaistu Mopin palstalla.)

Aiheeseen liittyvää:

Johannes Alaranta: Seuraa Minua

Hulluinhuonelainen: Raamattu jäi toiseksi

Lotta: Jumalan kuva. Irti kahleista -blogi.

NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan

Herpert: Seppo Lohen perustelut kristinopillisesti kiistanalaisia

Jumalan armo – ei merta edemmäksi (Herpert ja Maalaispoika)

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden – suuri syntyvyys ei kasvata jäsenmäärää

Opillinen harha puhujainkokouksissa 2007

M. K. & P. T.:  Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

Kaksijakoinen maailmankuva purkautui: minä lähdin pois

Meikkaus tai veikkaus: irti itsepetoksesta

Juliaana: Uskoni uskontoon teki kupperiskeikan

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Synti vanhoillislestadiolaisuuden opetuksen mukaan

Syntinen ja sairas: Äiti tyttärelle: “Kun lapsi kieltää uskon, se on pahempi kuin lapsen kuolema.”

2 kommenttia

Kategoria(t): anteeksianto, armo, elämäntapa, epäily, epäilykset, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, evankeliumi, hengellisyys, Herpert, identiteetti, irrottautuminen yhteisöstä, kasvatus, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lakihengellisyys, luterilaisuus, normit, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, pietismi, Raamatun tulkinta, retoriikka, sielunhoito, spiritualiteetti, suvaitsevaisuus, synnit, syntien anteeksiantamus, syntilista, totteleminen, tuomitseminen, uskon jättäminen, uskon perusteet, vapaus, vastuullisuus, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Onko Heikki Räisänenkin ”etninen” kristitty


Jos luterilainen kirkko ja muut kristilliset kirkot olisivat rehellisiä, ne myöntäisivät sen ilmiselvän tosiasian, että niiden opit perustuvat sopimuksenvaraisiin valikoimiin Raamatun kohtia ja tiettyinä kirkkohistoriallisina tilanteina tärkeäksi koettuja ajatuksia. Näin sanoo s yksi maailman arvostetuimmista Raamatun tuntijoista, Uuden testamentin tutkimuksen emeritusprofessori Heikki Räisänen.

Kristityllä ihmisellä on todellisuudessa täysi vapaus olla uskomatta sitä, mitä ei enää voi uskoa. Mitään ”alkuperäistä”, yhtä muuttumatonta oppia ja uskoa ei ole ollut koskaan olemassakaan, vaan heti alun pitäen kristinuskossa  esiintyi monia erilaisia tulkintoja.

Raamattua ei siksi pitäisi korottaa liian korkealle jalustalle. Kristinuskon kehitystä tutkiessaan Räisänen on todennut Raamatun eri osien pitkälle tuntemattomiksi jääneiden kirjoittajien ristiriitaiset ainekset ja kirjaan sisältyvät jopa räikeät eettiset ongelmat moraaliselta kannalta. Oman vakaumuksensa suhteen professori tunnustautuu yhtäkaikki kristityksi – kulttuurisyistä.

Vanhoillislestadiolaisuuden keskustelupalstojen vakiokysymyksiin kuuluu sen pohtiminen, onko ”jumalanvaltakunta” eli SRK-lestadiolainen herätysliike ollut muuttumaton ja onko se erehtymätön. Jumalan sanan sanotaan olevan ikuinen ja muuttumaton.  Kuinka sitten on mahdollista,  että – jopa ihmisiän lyhyydestä huolimatta – monet ovat kuitenkin panneet merkille ilmiselviä muutoksia uskon opillisissa ja käytännön uskonelämään liittyvissä asioissa?

Uskovaiset ovat aikaisempina vuosikymmeninä pitäneet syntinä valokuvaamista, polkupyörää, radiota, permanenttia, miehen partaa ja pitkiä hiuksia, naisen pukeutumista pitkiin housuihin jne. Samoin Päivämiehen vanhoista kirjoituksista on löydetty nyky-lestadiolaisille outoja syntejä, joita SRK:n puhuja ei enää nykyisin synniksi julista, kuten uudenvuoden tinan valaminen, kotivideot tai minihame. Konsertit on julistettu synniksi SRK:n johtokunnan arvovallalla.

Kun nämä muutokset otetaan esille puhujan tai kenen hyvänsä uskovan kanssa, tämä yleensä väheksyy niitä jollain tavalla merkityksettöminä pikkujuttuina. Kysymykseen ei saa vastausta, vaan vain asian sivuuttavan, vähättelevän kommentin: ”Mitä lie ollut silloin joskus jossain, lakihenkinen ylilyönti.”

Miksi kuitenkaan tämän päivän SRK-lestadiolaisuudessa synniksi leimattuja asioita ei voida samalla lailla sivuuttaa mitättöminä pikkujuttuina? Ehkäisy ja televisio eivät olekaan enää syntiä, vaan merkityksettömiä sivuseikkoja joita ei pidä korostaa… Mutta mitä tapahtuisi, jos puhuja sanoinsi tämän ääneen seuroissa?

Milloin näistä tänä päivänä syntinä pidetystä tuleekin ”merkityksetön sivuseikka” ja ”lakihenkinen ylilyönti”?

Jotkut ovat havainneet myös uskonopillisia muutoksia, sillä SRK:n virallinen dogmatiikan kollektiivi-paavi, puhujainkokous, on päättänyt, että seurakunnan auktoriteetti on samanveroinen kuin Raamattu (Valkealan puhujien ja seurakuntavanhinten kokous 2007). Puhujainkokousten asettamat kiellot ja seurakunnassa muutoin keksityt elämäntapaa koskevat ”armoneuvot” ovat nykyisin samanveroisesti velvoittavia kuin Jumalan kymmenen käskyä.

Ei ehkä tiedetä, että lestadiolaisuuden historiassa on dokumentteja, joissa nimenomaan kiistetään tällainen opetus.

Silloin ennen korostettiin, että juuri ja vain Raamattu on uskon ylin ohje eikä sen rinnalle tule asettaa mitään muuta.  Mutta ovat tulleet uudet sukupolvet, joilla ei ole enää tietoa siitä miten uskottiin ennen.

Ja onko sillä opilla lopulta niin väliäkään? Vanhoillislestadiolaisuuteen voi kuulua ateistikin.

Kristinusko oli alusta alkaen moniaineksista ja muuttuvaa

Kysymys Jumalan sanan ja uskomisen muuttumisesta on yhä ilmeisempi lestadiolaisuuden lisäksi kaikille kristityille, mutta silti halutaan kynsin hampain pitää yllä illuusiota  muuttumattomuudesta. Toivotaan ja kaivataan sitä, että olisi edes jotakin, joka ei muutu.

Heikki Räisäsen mielestä monimielisestä ja värikkäästä Raamatusta ei koskaan ole ollut uskon ylimmäksi ohjeeksi, sillä kristinusko on alusta alkaen ollut muuttuvaa.

Räisänen näyttää lehtileikettä. Siinä Espoon piispa Mikko Heikka puolustaa homoseksuaalien oikeutta kirkolliseen siunaamiseen käyttäen apunaan jakoa, jonka mukaan kristinuskoon kuuluu yhtäältä muuttumaton uskon alue ja toisaalta muuttuva etiikan alue.

Moraalisen arvioinnin tuloksena uskovainen voi jättää huomiotta Raamatun kielteisen asenteen homoseksuaalisuuteen, inhimillisyyden tähden. Uskova voi jatkaa uskovana elämistään vaikka ei itse asetukaan Raamatun kannalle tässä asiassa. Heikan mukaan käsitys homoseksuaalisuudesta kuuluu muuttuvan etiikan alaan ja siksi kirkko voi muuttaa suhtautumisensa myönteiseksi homoseksuaaleja kohtaan.

Oma kinastelunsa aihe tietysti on, kumpaan alaan seksuaalietiikka kokonaisuudessaan ylipäätään kuuluu, muuttumattoman uskon ryhmään vai muuttuvaan etiikan alueeseen.

Heikki Räisänen kuitenkin kyseenalaistaa täysin Heikan jaon jo peruslähtökohdiltaan.

– Ratkaisevan eron tekeminen muuttumattoman uskon ja muuttuvan etiikan välillä on kyseenalaista siksi,  että sen mukaan todella olisi olemassa jokin ”muuttumaton usko”, johon ei voisi kajota. Sellaista aluetta ei kuitenkaan ole olemassa. Kirkon usko on nimittäin ollut yhtä lailla jatkuvasti muuttuvaa kuin kirkon etiikkakin, alusta alkaen, Räisänen sanoo.

– Samat 300-luvun teologit ovat muotoilleet sekä uskon että etiikan. Seksuaali- ja avioliittoetiikassa he todellakin olivat aikamoisia askeetteja. Jos emme usko nykyisin heitä enää seksuaalietiikassa, miksi uskoisimme heidän erehtymättömyyttään uskon totuuksissakaan yhtään sen enempää?

Räisänen on julkaissut kirjan The Rise of Christian Beliefs (Kristillisten uskomusten synty; Fortress Press, 2009), joka käsittelee juuri kristillisten oppien muuttuvaisuutta. Sen aikajana ulottuu Jeesusta edeltävästä tilanteesta 200-luvun alkuun. Joidenkin yksityiskohtien osalta tarkastellaan myöhempääkin uskomusten kehitystä.

– Mitään yhtä muuttumatonta uskoa ei ole ollut koskaan olemassa, vaan heti alun pitäen esiintyi erilaisia tulkintoja siitä mitä uskominen oikeastaan on ja mihin on uskottava, Räisänen sanoo.

Yhtä ainoaa oppia ei alkuaankaan ole ollut olemassa

Heikki Räisänen toivoo, että kirkko ottaisi vakavasti raamatuntutkimuksen tulokset.

– Varhaiskristillinen ajattelu oli hyvin moninaista. Uskon värikäs kirjo on nykyisin monelle ongelma, mutta toisaalta monelle myös hyvin vapauttavaa tietoa. Jos meitä kristittyjä on nykyään moneksi, niin jo alussakin vallitsi opin ymmärryksessä värikäs monimuotoisuus.

Uusi testamentti ja sen ohessa kirkon opit eivät syntyneet hetkessä. Ne muotoutuivat keskenään erilaisista ja ristiriitaisistakin tulkinnoista historian mittaan. Kaikki alkoi siitä, kun Jeesus Nasaretilainen alkoi Johannes Kastajan jälkeen julistaa pian tulevaa Jumalan valtakuntaa.

Oppi muotoutui monivaiheisessa inhimillisessä prosessissa, jossa valittiin, hylättiin ja yhdistettiin kilpailevia näkemyksiä.

Jeesuksen seuraajat, varhaiset kristityt, odottivat suurta käännettä, Messiaan saapumista. Tämän uskottiin tapahtuvat heidän omana elinaikanaan. Niin odotti myös Paavali, jonka kirjeet ovat Uuden testamentin vanhimpia osia.

Asiat eivät kuitenkaan menneet niin kuin oli saarnattu: Jumalan valtakuntaa ei tullut maan päälle, ei myöskään tuhatvuotista valtakuntaa eikä maailmanloppua. Sen sijaan syntyi yhä uusia ja uusia kristittyjen ryhmiä, joilla oli erilaisia kysymyksiä ja vastauksia omasta uskostaan ja Jeesuksen merkityksestä.

Oppi ei tullut valmiina, sitä ei ollut missään olemassa. Se muotoutui prosessissa, jossa valittiin, hylättiin ja yhdistettiin kilpailevia näkemyksiä. Ristiriitaisuuksia ratkottiin myös kompromisseilla, joista osa nyt muistetaan ”luovuttamattomina uskon totuuksina”. Osa niistä on mieluiten haluttu unohtaa historian yöhön. 

Tämä varioiminen on siitä saakka jatkunut ja jatkuu edelleen. Lestadiolaisuus on yksi kristinuskon muunnelma siinä kuin jehovalaisuus, helluntailaisuus tai katolisen tai ev.-lut. kirkon oppikin.

Risto Leppäsen tuore väitöskirja vahvistaa tämän varioimisen käytännössä jatkuvan edelleen, myös esimerkiksi em. liikkeiden sisällä. Luterilaisen kirkkomme papeilla on erilaisia raamattunäkemyksiä, joiden pohjalta he itse Raamattua lukevat ja tekevät valintoja  tärkeiden ja vähemmän merkityksellisten ajatusten välillä.

Jeesuksen ristiriitaisuudet, hatara kolminaisuusoppi ja hämärä oppi ihmisen ylösnousemuksesta

Raamatuntutkimus on joutunut kyseenalaistamaan uskontunnustuksen keskeisimmätkin asiat, kuten kolminaisuusopin ja ylösnousemusopin.  – Kirkko on maalannut itsensä nurkkaan väittäessään, että kaikki perustuu Raamattuun, Heikki Räisänen arvelee.

– Kirkon opin kannalta yksi vaikeimpia kysymyksiä on se, miten Jeesus nähdään. Olen provosoivasti otsikoinut yhden kirjani luvun ”Tosi jumala vai tosi ihminen”, enkä edelleenkään ymmärrä, miten jumaluus ja ihmisyys voidaan konkreettisesti sovittaa yhteen. Jeesus on toisissa lähteissä hyvin inhimillinen ja toisissa, esimerkiksi Johanneksen evankeliumissa, hyvin jumalallinen hahmo.

– Myös kolminaisuusopilla, jonka mukaan Jumalassa on kolme erottamatonta persoonaa – Isä, Poika ja Pyhä Henki – on hyvin hatarat raamatulliset juuret. Itse ongelma, jota opilla yritetään ratkaista, nousee kyllä Raamatusta. Myös pelastuskäsityksiä on monenlaisia. Luterilaisille tutuin, jossa Jeesuksen ristinkuolema nähdään syntien sovituksena, on Raamatussa vain yksi monien joukossa.

Myös ylösnousemusoppi on sekava rakennelma. Apostolisessa uskontunnustuksessa esimerkiksi usko ruumiin – alkutekstissä sananmukaisesti lihan  – ylösnousemukseen on vaikeasti omaksuttava kohta. Kirjassaan Räisänen osoittaa, miten mutkikas oppisikermä liittyy yritykseen muokata yhtenäinen oppi ruumiin ylösnousemuksesta, sielun kuolemattomuudesta, viimeisestä tuomiosta ja taivaasta.

Mitä jää jäljelle kristinuskosta, jos hylkäämme keskeisimmät opit?

–Tilanne ei parane oppeja uudelleen määrittelemällä. En usko uusiin uskontunnustuksiin. Opit pitäisi nähdä olevan parhaimmillaankin vain likiarvoja. Ne ovat yrityksiä tulkita joitakin perustavia inhimillisiä kokemuksia.

–Jos luterilainen kirkko ja muut kristilliset kirkot olisivat rehellisiä, ne myöntäisivät sen ilmiselvän tosiasian, että niiden opit perustuvat sopimuksenvaraisiin valikoimiin Raamatun kohtia ja tiettyinä kirkkohistoriallisina tilanteina tärkeäksi koettuja ajatuksia.

Luterilainen Katekismus väittää ilmaisevansa suppeasti Raamatun keskeisen sisällön. Tämä ei raamatuntutkijan mielestä pidä paikkansa. Korrektimpaa olisi sanoa, että se esittää luterilaisen uskontulkinnan Raamatulla höystettynä.

Samasta Raamatusta voitaisiin johtaa yhtä perustellusti toisenlainenkin kristinuskon muoto. Ja näin onkin tapahtunut. Esimerkiksi SRK-vanhoillislestadiolaisuus, vaikka toimiikin Suomen luterilaisen kirkon sisällä, on ottanut oppiinsa paljon vasta 1900-luvulla keksittyjä tulkintoja. On tunnettua, että moni niistä kytkeytyy asenteiltaan katolisen kirkon dogmatiikkaan, selvimmin SRK-lestadiolaisuuden käsitys Jumalan sanasta jatkuvana  ilmoituksena.  

Vääryyksien ja syrjinnän juuret jo Raamatussa

Raamatussa on paljon oppeja, joita nykyihminen ei voi kuin tuomita moraalisesti epäoikeudenmukaisiksi, vääriksi ja epäeettisiksi. Myös Raamatun moraalinen kritiikki kuuluu nykyaikaiseen raamatuntutkimukseen. Kritiikin kohteena voi olla vaikkapa Vanhan testamentin Jumalan raakuus ja epäoikeudenmukaisuus muita kansoja kohtaan. Myös Raamatun käytön historia voi olla kritiikin kohteena. 

– Raamatulla puolustetut historian vääryydet eivät aina ole perustuneet ”väärään tulkintaan” – päinvastoin, Raamattua on ehkä luettu aivan oikein. Joidenkin vääryyksien, kuten juutalaisvastaisuuden, juuret ovat jo Raamatussa itsessään, Räisänen sanoo.

Samoin esimerkiksi helvetti on kirkon uskon kannalta vaikea asia, jonka väkevimmin esittää juuri Jeesus. Moni uskova haluaisi mieluiten muistaa hänet vain rakkauden sanomasta.

– Helvetti-opille löytyy paljon raamatullista perustaa, mutta silti kirkko on käytännössä luopunut sen julistamisesta – myöntämättä kuitenkaan sivuuttavansa kaikessa hiljaisuudessa Raamatun näkemyksen. Ev.-lut. kirkkomme papeista 69% uskoo helvetin olemassaoloon, siis 31% kyseenalaistaa helvetintuomion.

Räisäselle itselleen helvettiopin vakavin eettinen ongelma on rangaistuksen järjetön epäsuhta rikkeeseen nähden. Rangaistuksen ajatus itsessään ei ole epämoraalinen, mutta on pakko kysyä, miten Jumala voi määrätä ihmiselle rangaistukseksi ikuisen piinan? Etenkin kun luterilaisen armo-opin mukaan ihmisen kyky valita pelastuksen ja helvetin välillä on jokseenkin olematon? Kaikkihan on Jumalan kädessä…

Räisänen ei ole ensimmäinen kristitty helvettiopin kriitikko. Ikuisen rangaistuksen kyseenalaistivat jo esimerkiksi 100-luvulla jaa. eläneet arvostetut teologit Origenes ja Kleemens Aleksandrialainen. Heidän kritiikkinsä lähtökohta oli moraalinen: Jumala ei voi syyllistyä kostamiseen.

Kuitenkin esimerkiksi Matteuksen evankeliumi tulvii seurakunnalle osoitettuja uhkauksia helvetin katkusta, itkusta ja hammasten kiristyksestä.

Helvetin epäileminen merkitsee siis sekä kirkon uskon että Jeesuksen opetusten kritisoimista. Mutta Räisänen pitää tätä kritiikkiä moraalisesti välttämättömänä, sillä rangaistuksen ikuisuus tuo rikoksen ja rangaistuksen välille räikeän epäsuhdan.

Kyse ei ole oikeudenmukaisesta tuomiosta vaan sadistisesta kostosta.

Entä sitten se kirkon asenne homoseksuaalisuuteen?

Räisäsen mielestä olisi paikallaan sanoa suoraan, että Raamattu suhtautuu selkeän kielteisesti homoseksuaalisuuteen. Moraalisen kritiikin pohjalta kristityn on vain todettava, että homoseksuaalisuuteen suhtautumisen kysymyksiä ei ratkaista Raamatun ilmaiseman asenteen pohjalta, vaan Raamatun kielteinen käsitys ohitetaan tässä, inhimillisyyden tähden.

Räisänen arvelee, että Paavali tuskin olisi suhtautunut ymmärtäväisemmin homoseksuaalisuuteen, vaikka hänelle olisi esitetty nykyaikainen malli vastuullisesta homoseksuaalisesta rakkaussuhteesta.

Tässä asiassa yksinkertaisesti nykyajan tietämys ja valistunut etiikka on ajanut Raamatun käsitysten ohi. Räisänen asettuu ongelman ratkaisemisessa selvästi toisenlaisen logiikan ja argumentaaation kannalle kuin toinen suomalainen, niinikään kansainvälisesti arvostettu Raamatun tutkija, professori Martti Nissinen.

”Etniset” kristityt – elää kristittynä kulttuurisyistä

Oman vakaumuksensa suhteen Heikki Räisänen tunnustautuu ”etniseksi” kristityksi. Hän haluaa olla edelleen kirkon jäsen kulttuurisyistä. Siis samaan tapaan kuin monet lestadiolaiset tänä päivänä tunnustautuvat etnisiksi lestadiolaisiksi.

Tällaiset ihmiset elävät lestadiolaisuuden arvomaailmassa kulttuurisyistä, vaikka eivät varsinaisesti pidä totena lestadiolaisuuden oppeja. Se mitä seuroissa sisällöllisesti saarnataan, saattaa olla heille koko lailla yhdentekevää.

Silti monet heistä haluavat ehdottomasti tulla luetuksi ”sisälle” eli ”uskovaisiksi”.

Kun on lapsesta asti tullut kasvatetuksi vanhoillislestadiolaiseksi ja on tämän tradition tuote, miten sitä muutakaan osaisi olla?

Heikki Räisänen haluaa kutsua itsensä kaltaisten kriittisten epäilijöiden kasvavaa joukkoa kulttuurikristityiksi. Heillä ei ole muuta ohjelmajulistusta kuin ajattelun, epäilemisen ja uskon vapaus ja oikeus pitää itseään silti kristittynä. Tässä yhteydessä on usein käytetty myös termiä tapakristitty.

Professori Räisänen pysyttelee kristittynä, ”koska ei muutakaan voisi olla”.

– Kulttuurikristittynä tiedostan olevani kristillisen kulttuurin tuote. Se on osa identiteettiäni. Suhtaudun kristinuskoon myönteisesti, vaikka en uskokaan moniin sen sisältämiin asioihin.

Raamattuun pitäisi suhtautua kuin aikuistunut lapsi vanhempiinsa 

Mutta miksi sitten olla enää kristitty?

– Miksi kannattaa olla suomalainen? Mitä muutakaan voisin olla? En usko juuri mihinkään kristinuskon oppeihin, mutta olen tämän tradition tuote. Olen enemmän kristitty kuin muslimi, juutalainen tai ateisti. Merkitystään menettää eniten uskonnon teoreettinen ylärakenne, jolla ei loppujen lopuksi ole paljon merkitystä kuin pienelle eliitille.

– Suhteemme Raamattuun voisi olla samanlainen kuin aikuistuneen lapsen suhde äitiinsä tai isäänsä: meidän ei tarvitse ’uskoa’ sitä, mutta saamme oppia siitä ja kiitollisina kunnioittaa ja rakastaa sitä tietäen, että ilman sitä emme olisi siinä missä olemme.

Jotakin tällaisesta suhtautumistavasta voi tunnistaa Ulla Puukon kirjoituksesta, jossa hän kuvaa suhdettaan oman lapsuutensa lestadiolaisuuteen (Kotimaa 25.3.2010).

Heikki Räisänen kertoo, että häneltä on murentunut usko sellaiseen Jumalaan, mitä Raamattu kuvaa, jossa olennaisena juonteena on historian tapahtuvissa toimiva ikään kuin henkilö, joka johtaa historian kulkua ja on samalla kaikkivaltias ja rakastava.

Raamattu on Räisäselle ennen kaikkea inhimillisen kokemuksen kirja, ei sen pyhempi eikä normatiivisempi kuin mikään muukaan.

Arkisesta käytännön kristillisyydestä kulttuurikristityn uskonnollisuus ei paljon poikkea. Tärkeitä asioita ovat edelleen armo, rakkaus ja oikeudenmukaisuus.

  *    *

Heikki Räisänen on teologian tohtori, joka toimi vuosina 1975–2006 Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Uuden testamentin eksegetiikan professorina. Lisäksi hän on toiminut 10 vuotta Suomen Akatemian tutkijaprofessorina ja viisivuotiskauden akatemiaprofessorina. Räisäsen johtama Helsingin yliopiston ja Åbo Akademin eksegeeteistä koostuva tutkimusryhmä on valittu yhdeksi Suomen Akatemian huippuyksiköistä. Tutkimusprojektin aiheena on varhaisen juutalaisen ja kristillisen ideologian muotoutuminen.

Räisänen on yksi kansainvälisesti arvostetuimmista suomalaisista Uuden testamentin tutkijoista. Hän on toiminut vierailevana tutkijana Harvardissa, Cambridgessä ja Tübingenissä, hän on Edinburghin yliopiston ja Uppsalan yliopiston kunniatohtori. (Wikipedia.)

Lue lisää:

Aleksanteri: Ihan mukava kesäjuhlafiilis 

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Juhani Huttunen: Raamatulla päähän. Kirkko ja Kaupunki 20.9.2010.

R. K.: Martti Nissinen: On väärin käyttää Raamattua samasukupuolisten parisuhteiden ja heidän perheidensä tuomitsemisessa  

R. K.: Risto Leppänen ja Martti Nissinen: Raamattunäkemykset ja homoseksuaalisuus

Risto Leppänen: Pappi ja Raamattu: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien suhde Raamattuun. Helsinki: Helsingin yliopisto 2010.

Tuukka Matilainen: Ristiriitojen Raamattu. Iltalehti 18.10.2010.

Tuomas: En halua taivaaseen

Vanhoillislestadiolainen ateisti: Jumalan terve!

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

Topi Linjaman analyysi: SRK vahvisti laulukirjauudistuksessa seurakunnan auktoriteettia

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Seurakuntaoppi, lyhyt oppimäärä torailun ja erehtymättömyyden historiaa

Ulla Puukko: Lestadiolaisuus on muuttumassa

Simo Alastalo: Liki puolet juutalaisista maallistuneita Israelissa. Kotimaa 13.9.2010.

*     *      *

Lähteet:

Jaakko Heinimäki: Professori esittää moraalisia vaatimuksia Jumalalle. Helsingin Sanomat 4.11.2006. 

Kari Kuula: Kirkon täytyy palata peruskysymyksiin, professori Heikki Räisänen muistuttaa. Savon Sanomat 2004.

Timo Saarinen: Kristityn vapaudesta. Kirkko ja Kaupunki 8.1.2010.

Heikki Räisänen tuntee munaskuitaan myöten ”rosoisen Raamatun”  Kirkko ja Kaupunki 10.10.2006.

Viiden veljen sisko: Ihmistä ei saa kutistaa

*     *      *

Heikki Räisäsen suomenkielisiä teoksia:

Koraani ja Raamattu. Helsinki: Gaudeamus, 1986.

Miten ymmärrän Raamattua oikein. Historiallisen ja epähistoriallisen raamatunselityksen vertailu. Kirjapaja 1981.

Raamattunäkemystä etsimässä . Gaudeamus 1984.

Raamattutieto. Otava, 1978 (6. painos 1997) (Yhdessä Esko Saarisen kanssa.)

Rosoinen Raamattu.  WSOY 2006

Tuhat ja yksi tulkintaa: Luova näkökulma Raamattuun. Helsinki: Yliopistopaino 1989.

Uuteen uskoon:  kristinuskon itsekritiikistä uskontojen vuoropuheluun. Kirjapaja 1993.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): eettisyys, elämäntapa, epäily, erehtymättömyys, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, hengellisyys, historia, iankaikkinen elämä, identiteetti, kaksinaismoralismi, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, normit, omatunto, opilliset kysymykset, pelastus, Raamattu, Raamatun tulkinta, retoriikka, sielu, sukupuolijärjestelmä, suvaitsevaisuus, syrjintä, taivas, tasa-arvo, tieto, tuomitseminen, tutkimus, uskon perusteet, uskontokritiikki, väkivalta