Avainsana-arkisto: evankeliumi

Evankeliumin voima tulee ylösnousseesta Kristuksesta, ei ihmisestä


Ylösnousseesta Kristuksesta – mitä tällä on Raamatun mukaan ymmärrettävä?

Evankeliumin voima, Jumalan mittaamaton armo, ei tule ihmisestä eikä mistään mikä on inhimillistä ja ajalliseen ihmisruumiiseen sidottua. Ei mistään mikä on aikaan ja historiaan sidottua. Sillä evankeliumin Christus_Lvoima perustuu yksin Kristuksen sovitukseen, ei esimerkiksi siihen että Vapahtaja ajassa eläessään oli ihminen ja sukupuoleltaan mies.

”Kristuksen lupauksia ei voi kahlita. Ne eivät ole evankeliumia julistavan ihmisen lupauksia vaan Jumalan Pojan lupauksia. Joka tahtoo saarnaajaksi, sen tulee suostua julistamaan Jumalan sanaa ja kieltää oma … Lue koko artikkeli…

8 kommenttia

Kategoria(t): armo, armonvälineet, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, evankeliumi, harhaoppi, hartauskirjoitukset, Jumalan sana, kirkko, kristinoppi, laestadianism, luterilaisuus, miehen asema, naisen asema, naispappeus, normit, norms, opilliset kysymykset, pelastus, puhujat, Raamatun tulkinta, sananjulistajat, seurakuntaoppi, sielunhoito, sukupuolijärjestelmä, vallankäyttö, vastuullisuus

Uskoni ei ole yhteisön, vaan Jumalan armon varassa


Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo ja ehtii, vaan se että Jumala armahtaa.  (Room 9:16.)

On jo pitkän aikaa Lue koko artikkeli…

13 kommenttia

Kategoria(t): armo, elämäntapa, erehtymättömyys, identiteetti, identity, kirkko, lähihistoria, leimaaminen, omatunto, pelastus, seurakunta, seurakuntaoppi, spiritualiteetti, suvaitsevaisuus, syntien anteeksiantamus, toivo, uskon perusteet, vapaus, yhteisö, yksilöllisyys

Armonlapset kaikki täällä: ristin kaksi suuntaa


Tie Jumalan luo kulkee lähimmäisen kautta. Kun usko tuottaa hedelmiä, ne hedelmät kertovat halusta huolehtia lähimmäisen hyvinvoinnista. Se on se, josta Raamatussa puhutaan kun kirjoitetaan: Jumalan tahto.

Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon. (Matt.7: 21).

Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: ’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.’  (Matt. 9: 13.).   Lue koko artikkeli…

1 kommentti

Kategoria(t): armo, arvot, concept of sin, eettisyys, ehkäisykielto, elämäntapa, evankeliumi, käskyt, kiellot, kilvoittelu, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, kymmenen käskyä, luterilaisuus, normit, norms, omatunto, opilliset kysymykset, uskon perusteet, vastuullisuus

Mikä on uskomisen kohde?


Se kysymys, joka on vallannut alaa ja jonka hedelmät lopulta kulminoituvat nykyisessä kriisissä.

Uskomisen kohde on siirretty pois Kristuksesta ja armosta.

Armosta uskominen on yksinkertainen asia. Se on silkkaa Jumalan armoa, jossa ihmisen omat rakennelmat ovat Jumalalle kauhistus.

Ihminen on Jumalan armon vastaanottajana lapsi Lue koko artikkeli…

1 kommentti

Kategoria(t): anteeksianto, armo, evankeliumi, fundamentalismi, harhaoppi, hartauskirjoitukset, hengellinen väkivalta, hengellisyys, johtajat, Jumalan sana, kasvatus, kristinoppi, lakihengellisyys, luterilaisuus, normit, omatunto, opilliset kysymykset, pelastus, rauhanyhdistys, retoriikka, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., syntien anteeksiantamus, toivo, tuomitseminen, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö

Topi Linjama: Olemmeko luterilaisia?


Topi Linjama on lukenut Lutherin Galatalaiskirjeen selitystä. ”Evankeliumin valheellista väärennöstä on tällainen opetus: meidät tosin vanhurskautetaan uskosta, mutta ei ilman lain tekoja.  Usko sinänsä on Jumalan lahja ja vaikutus ihmisen sydämessä.”

Hän vertaa vanhoillislestadiolaisuuden kuuliaisuuteen nojaavaa opetusta Paavalin aikaan, ensimmäiselle vuosi-sadalle. Juutalaisuuden perinteessä kasvaneet kristityt kiivailivat ympäri-leikkaamisnormin velvoittavuuden puolesta, mutta Paavali torjui sen jyrkästi. Linjama rinnastaa liikkeen tilan myös Lutherin aikaan 1500-luvulla, jolloin tämä katolilainen munkki taisteli vuosisatojen mittaan rakenneltujen paavien käskyjen ja kieltojen kumoamiseksi.  Topi Linjaman kirjoitus on viime vuosien selväsanaisimpia analyyseja Pohjolan kristillisyyden hengellis-opillisesta tilasta.

On surullista, että opillisesti yhtä painavia ajatuskulkuja ei ole julkisuudessa nähty vl-teologien kynästä. Puhuttelevina mieleen tulevat puheenvuorot on löydetty lähinnä nettikeskusteluista: useammista   Maalaispojan, Herpertin, Juho Kalliokosken, sekä Horsma Surulan & Rysanteemi Riemulan kirjoituksista. (Esim. tässä Herpertin  pohdintaa siitä, säilyykö usko kilvoittelemalla.)

Topi Linjama  jättää pohdittavaksi kysymyksen, ollaanko vanhoillis-lestadiolaisessa herätysliikkeessä luterilaisia.

*    *     *

”Martti Lutheria tituleerataan vanhoillislestadiolaisten seuroissa ”oppi-isäksemme”. Niinpä on turvallista lukea yhtä Lutherin pääteoksista, Galatalaiskirjeen selitystä (suom. Jukka Thurén, SLEY-Kirjat 2003). Suosittelen lämpimästi.

Galatalaiskirjeen pääpointtia Luther selvittää moneen otteeseen, esimerkiksi tähän tapaan (s. 111):

”Evankeliumin totuus on tämä: meidän vanhurskautemme tulee yksin uskosta, ilman lain tekoja. Evankeliumin valheellista väärennöstä on tällainen opetus: meidät tosin vanhurskautetaan uskosta, mutta ei ilman lain tekoja. Valeapostolit julistavat evankeliumia liittämällä siihen tämän ehdon. Samaa ovat opettaneet oman aikamme sofistit: on uskottava Kristukseen, usko on pelastuksen perustus; mutta usko ei vanhurskauta, ellei rakkaus anna sille muotoa.

Tämä ei ole evankeliumin totuutta, vaan evankeliumiksi naamioitua teeskentelyä. Tosi evankeliumi on tätä: Teot tai rakkaus eivät ole uskon kaunistus eivätkä täydellistymä, vaan usko sinänsä on Jumalan lahja ja vaikutus ihmisen sydämessä.”

Vähän aikaisemmin (s. 109-110) Luther sanoo tällä lailla:

”Jos syöt tahi olet syömättä, et sillä voita etkä menetä mitään (1. Kor. 8:8). Mutta jos joku menisi sotkemaan siihen syntiä tai vanhurskautta sanomalla: ’Jos syöt, teet syntiä, jos pidätyt syömästä, olet vanhurskas’ tai toisinpäin, hän olisi jumalaton hullu. Jumalattomuutta on se, että käsitellään seremonioita synnin ja vanhurskauden yhteydessä.

Näin menettelee paavi, joka pannajulistuksen kaavassa uhkaa sielun autuuden menettämisellä kaikkia, jotka eivät ole kuuliaisia Rooman ylipapin laeille. Hän tekee kaikista laeistaan autuuden ehtoja.”

Valeapostoli, teeskentely, jumalaton hullu – Luther käyttää välillä aika suorasukaisia ilmauksia.

Kumpi pelastaa, Kristus vai kilvoittelu?

Olen seuroissa oppinut, että uskon ydin on usko Kristuksen sovitukseen, jonka uskon Jumala lahjoittaa meille ja jonka saamiseksi me emme voi itse tehdä yhtään mitään.

Toisaalta kuitenkin kuulee puhuttavan  esimerkiksi kuuliaisuudesta seurakuntaäidin neuvoille ehdottomuudella, joka tuo mieleen Lutherin mainitseman pannajulistuksen.

Onko Kristus uskovaiselle vain hyvä alku, josta päästään varsinaiseen kilvoitukseen, joka koostuu kaikenlaisista kieltäytymisistä, seuroissakäynnistä ja keittiövuoroista?

Tarvitaanko Kristuksen lisäksi jotain ympärileikkaamiseen verrattavia ulkoisia merkkejä, jotta tiedetään, että nuo ovat uskovaisia; tuleeko rakkauden sittenkin antaa muoto uskolle?

Kumpi tässä oikein pelastaa, usko Kristukseen, vai pietistinen kilvoittelu ja yhteisön normien noudattaminen? Vai ehkä molemmat yhdessä?

Olemmeko ylimalkaan luterilaisia?

Evankeliumi eri paketissa kotimaassa kuin vientiin

Paavali ja Pietari rikkoivat molemmat juutalaisten normeja ollessaan pakanakristittyjen kanssa. Juutalaisten läsnäollessa Pietari ei kuitenkaan enää toiminut samoin, vaan eristäytyi pakanoista, mistä Paavali häntä julkisesti nuhteli.

Vaikka asia oli sinänsä mitättömän pieni, Paavali puuttui asiaan kovin sanoin, jotta evankeliumin totuus ei vaarantuisi. Luther sanoo, että jos paavi antaa hänelle vapauden olla niin tai näin, hän voi mukautua paavin tapoihin, mutta kun tavoista tehdään laki, hän kieltäytyy evankeliumin puhtauden vuoksi noudattamasta niitä.

Hieman vastaavanalainen tilanne näyttäisi olevan vanhoillislestadiolaisuudessa: on ikään kuin kaksi tuotetta, kotimainen ja vientituote.

Kotimaisessa, sanoisinko ”kulttuurisessa”, vanhoillislestadiolaisuudessa pääpaino on kovin usein siinä, mitä teemme ja jätämme tekemättä. Tämä vertautuu mielestäni juutalaisuuteen, johon synnytään, mutta johon syntyminen tai kulttuuristen tapojen noudattaminen ei vanhurskauta, jos on uskominen Paavalia.

Ulkomaisilla lähetysmatkoilla olleet ystäväni taas ovat kertoneet, että siellä puhutaan paljon vanhurskauttamisesta, ja hyvin luterilaisessa hengessä.

Periluterilaista ja -paavalilaista käsitystä, jonka mukaan ”vanhurskautemme tulee yksin uskosta, ilman lain tekoja” ei kuitenkaan koskaan ymmärrä niin hyvin, etteikö sitä voisi ja kannattaisi tämän tästä käsitellä myös kotoisissa seuroissa.

Tallaammeko  tomuun Kristuksen veren?

Galatalaiskirje ja Luther kieltävät sekoittamasta toisiinsa ulkoisia tapoja ja vanhurskautumista. Lihansyömisen kaltaisen normin nostaminen autuuden ehdoksi saa Lutherilta hyvin jyrkän tuomion (s. 135):

”Se, joka tässä mielessä on syömättä tiettyjä ruokia, hän kieltää Kristuksen, tallaa tomuun hänen verensä ja herjaa Pyhää Henkeä, Jumalaa ja kaikkea jumalallista.”

Mitä sanoisi Luther tänään? Antaisiko hän palttua vanhoillislestadiolaisille normeille, ostaisi television, värjäisi hiukset, ottaisi tatskan ja lävistyksen ihan vain osoittaakseen, ettei autuus ole millinkään vertaa niissä? Ja niissähän se ei ole, sanovat Luther ja Paavali. Samaa olen kuullut saarnattavan seuroissa.

Mutta kuitenkin rauhanyhdistysten seurakuntailloissa vatvotaan esimerkiksi sitä, miten pitkät hiukset miehillä voi olla. Tietysti jokaisessa yhteisössä on tietyt käyttäytymiskoodit, joita sopii kunnioittaa. Ylenmääräinen keskustelu epäolennaisista asioista saattaa kuitenkin harhauttaa jonkun onnettoman luulemaan, että pelastus sittenkin liittyy jotenkin siihen, miten pitkät hiukset on, tai miten noudattaa jotain hiustenpituus-normia.

Tällaisia onnettomia näkee valitettavan usein netissä ampumassa nimimerkin takaa, kuka omaa hengellistä kotiaan ja niitä, jotka syystä tai toisesta kunnioittavat normeja, kuka niitä, jotka ovat syystä tai toisesta luopuneet normeista.

Lakiusko on järkiuskoa

Lutherin (s. 111) mukaan järki tarkastelee ihmistä ja hänen tekosiaan, usko Kristusta.

”Ihmisen järki pitää kohteenaan lakia: tämän olen tehnyt ja tuon jättänyt tekemättä. Mutta kun usko on varsinaisessa tehtävässään, sen kohteena ei ole kerrassaan mitään muuta kuin Jeesus Kristus, Jumalan Poika, joka on annettu alttiiksi maailman syntien vuoksi. Se ei kiinnitä katsettaan rakkauteen ja kysele: Mitä olen tehnyt? Mitä olen rikkonut? Mitä olen ansainnut? Se kysyy: Mitä Kristus on tehnyt? Mitä hän on ansainnut? Siihen evankeliumin totuus vastaa: hän lunasti sinut vapaaksi synnistä, Perkeleestä ja iankaikkisesta kuolemasta.”

Kummasta puhutaan, ihmisestäkö vai Kristuksesta, kun keskustelu kiertyy elämäntapanormeihin?

Kirkastaako ihmisistä ja heidän elämäntavoistaan puhuminen jotenkin Kristusta?

No, nyt olen puhunut niin suoraan, että siellä päätteiden ääressä ehkä jo huolestutaan. Kuitenkin rohkenen pyytää: katsokaa asiaa, älkää asian sanojaa, joka ei todellakaan ole yhtään mitään asiaan verrattuna. Edelleen pyydän, ettei vatkattaisi sitä, onko blogisti väärässä vai ei – voin vakuuttaa, että olen väärässä, vaikka en välttämättä osaa sanoa, missä – vaan mieluummin pidettäisiin esillä evankeliumin totuutta.”

Topi Linjama Kotimaa-blogissaan 16.9.2010. Väliotsikot toimituksen. (Kaksi ylintä kuvaa saksalaisen Georg Baselitzin maalauksia.Taiteilijan näyttely oli keväällä Tennispalatsissa .)

*    *     *

Martti Luther: Galatalaiskirjeen selitys. Latinan kielestä suom. Jukka Thurén. SLEY-Kirjat 2003.

Galatalaiskirjeen selityksen osia ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi jo 1800-luvulla. Vuonna 1932 ilmestyi A. E. Koskenniemen suomennos, jota on pienin tarkistuksin käytetty viime aikoihin asti. Uuden käännöksen teki tarpeelliseksi varsinkin uusi raamatunkäännös. Kyseessä on kokonaan uusi suomennos latinan-kielisestä alkutekstistä. Selitykset teokseen on laatinut professori Lauri Koskenniemi.Professori, teol. tri Jukka Thurén oli mukana raamatunkäännöskomitean työssä, samoin hän osallistunut Tunnustuskirjojen käännöstyöryhmään. Galatalaiskirjeen suomennoksessa hän on halunnut kiinnittää huomiota paitsi kielen selkeyteen myös Lutherin tyylin sävyjen välittymiseen nykylukijalle.  (Kustantajan teosesittelystä.)

*    *     *

””Ei voida kieltää sitä, että kansamme tuskin lainkaan tuntee Lutherin kirjoja. Kuitenkin kirkkomme on saanut nimensä Lutherin mukaan.

Tekisi melkein mieli sanoa, että eräin paikoin maassamme ei tunneta muita Lutherin kirjoja kuin hänen Vähä katekismuksensa, eikä sitä­kään lueta.

Tietenkin tämä pitää paikkansa vielä enemmän muitten luterilaisten kirjojen osalta. Tästä taas on itsestään selvänä seurauksena, että kirkkomme puhdas, Jumalan totiseen sanaan perustuva usko, oppi ja tunnustus on kansamme suurimmalle osalle tuiki tuntematon.” 

(Evangelisk Tidning 1874; evankelisen herätysliikkeen julkaisu.)

*     *     *

Lisää aiheesta:

Galatalaiskirjeen selitys. Otteita vanhemmasta suomennoksesta, luvut 1-3.  (Hengellisiä kirjoituksia. Sivun ylläpidosta vastaavat Tuomas ja Suvi Levänen.)

Maalaispoika: Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta? Kommentteja Päivämiehen ”armoneuvot”-päääkirjoitukseen 29.7.2009.

Riita ruokapöydässä kuuluu tänne asti (Paavali ja Pietari Antiokiassa)

Paavali: lakihengellisyys on ylpeyttä

Kilvoittelu armon varassa

Joona Korteniemi: Raamatun lukeminen ja rukous

Jumalan armo – ei merta edemmäksi (Horsma Surula, Der Hölle Roche, Herpert ja Maalaispoika pohtivat mitä on luterilainen usko)

Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta: jatkuva vai päättynyt ilmoitus? 

SRK kieltänyt synninpäästön julkaisemisen tekstissä

Aarno Haho: Kuuliaisuus tärkeämpi kuin omatunto 

Juho Kalliokoski:  Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan?

Polliisi Karhunen: 

Armoneuvot päälaellaan

Jumalan armo – ei merta edemmäksi (Horsma Surula, Der Hölle Roche, Herpert ja Maalaispoika pohtivat mitä on luterilainen usko)

Vuokko Ilola: ”Sun ristis olkoon ainoa mun matkallain tienviittana.”

Herpert: Seppo Lohen perustelut kristinopillisesti kiistanalaisia

Syntilista

Mauri Kinnunen: Tämä vuosituhat haastaa lestadiolaisuuden – Kipupisteet kohdattava avoimesti.

Sivusta seurannut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

Martti Luther: Pyhän Paavalin Galatalaiskirjeen pääsisältö (1535)

Tri Martti Lutherin alkulause. Esipuhe Galatalaiskirjeen selitykset -teokseen (1535)

Lauri Koskenniemi: Suomen evankelinen liike Lutherin kirjallisen perinnön vaalijana

3 kommenttia

Kategoria(t): armo, armoneuvot, elämäntapa, epäily, evankeliumi, hartauskirjoitukset, hengellisyys, Jumala, Jumalan sana, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, luterilaisuus, nettikeskustelu, normit, opilliset kysymykset, Paavali, sielunhoito, spiritualiteetti, synnit, totteleminen, tuomitseminen, uskon perusteet, vallankäyttö

Uskovainen ja järki


Paavali kirjoittaa Korinttolaiskirjeessä: ”Veljet, älkää olko ajatuksiltanne lapsia. Pahuudessa olkaa kehittymättömiä, ajattelussanne aikuisia.” (1 Kor 14:20.)

Miten uskovaisen tulisi suhtautua kysy-mykseen järjestä? Alkuun on korjattava yleinen virheellinen käsitys. Uskon vastakohta ei ole järki, vaan epäusko. Järjen vastakohta on järjettömyys.

Uskovaisilla on jonkinlainen vastenmielisyys järjen korostusta kohtaan. Järki pitää ottaa vangiksi, sanotaan. Lausetta toistellaan niin sopivassa kuin sopimattomassakin tilanteessa. Eräs vakavimmista syytöksistä toiselle uskovaiselle on, että tämä luottaa liiaksi järkeensä. Järjen pelätään voittavan uskomisen. Kukaan ei halua eksyä myöskään järkeisuskoon, joka on sama asia kuin hengetön, kuollut usko. Tällä voidaan ymmärtää esimerkiksi uskomista ”varmuuden vuoksi”, tai uskomista sosiaalisena elämäntapana,  ”kavereiden takia”.

Järjen ”pelossa” saattaa ilmetä myös uskovaisten aito ja hyvin perusteltu halu vastustaa nykyajan teknologista asennetta, jonka alle jäävät kestävät elämänarvot ja elämän tärkein päämäärä. Lattea naturalismi ja materialismi tuntuvat hallitsevan ihmisten elämää. Ei tunnusteta muuta kuin tämänpuoleinen arkitodellisuus, ja ihmisiä arvioidaan ulkonaisen menestyksen mukaan. Hengellisyys, lähimmäisenrakkaus ja ihmisten välinen keskinäinen vastuu ja kunnioitus sivuutetaan juostessa mammonan, ulkoisen menestyksen ja viihteelllisyyden perässä.

Meille on siksi saattanut syntyä vaikutelma tai asenne, että järki sinänsä olisi pahasta, vaikka emme tosiasiassa niin ajattelekaan.

Onko siis järki kaikkineen torjuttava? Asiaa on syytä tarkastella Raamatun valossa.

Yksin armosta

Jumalan sana arvostelee järjen käyttöä silloin, kun on kysymys Jumalan pelastusteoista ja evankeliumista. Usko ei perustu ihmisten viisauteen (1 Kor 2:5). Mikään viisaus ei saa mitätöidä Kristuksen ristiä (1 Kor 1:17). Ihmisten ymmärrys on mitättömyyttä Jumalan pelastusteoissa (1:20, 3:19). Jumalan viisaus on silloinkin suurempi, kun se maailman viisauden mielestä on silkkaa hulluutta (1:21, 25). ”Me hajotamme maahan järjen päätelmät ja jokaisen varustuksen, joka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan – -. ” (2 Kor.10:5.)

On tärkeää ymmärtää, mikä on kristitylle uskomisen kohde: ei inhimillisen elämän asiat vaan evankeliumi omalle kohdalle. Uskomisen kohteeseen, Jumalan mittaamattoman armon tuntemiseen ei inhimillinen järki riitä. Yksin Kristuksen sovitustyö, eivät ihmisen omat teot eivätkä tekemättäjättämiset.

Jumala lahjoitti luomisessa ihmiselle järjen

Mutta samaan aikaan Raamattu korostaa järjellisyyden, kriittisen älyn ja viisauden merkitystä, sillä järki on Jumalan lahja. Jumala asetti sen ihmiseen luodessaan hänet omaksi kuvak-seen. Jumalan lahjana sitä on arvostettava, kehitettävä ja käytettävä, sillä eihän kynttilää panna vakan alle vaan kynttilän jalkaan (Mark 4:.21; Luuk 11: 33), ja Jumalan siu-nauksellaan antama  lahjakkuus on asetettava vaihetuspöydälle (Luuk 19:23).  Kyse on kriittisestä arvostelukyvystä, harkinnasta ja vastuuntunnosta. ”Mutta jos joltakin teistä puuttuu viisautta, anokoon sitä Jumalalta, joka antaa kaikille alttiisti ja soimaa-matta” (Jaak 1:5).

Jo vanhan liiton aikana nähtiin järjellisyys ja kriittinen viisaus arvokkaaksi. Raamattu kertoo kuinka poliittisen neuvon-antajan tehtävään koulutettavat Daniel ja hänen toverinsa olivat nimenomaisesti kyvykkäitä käsittämään kaikkea viisautta. He olivat älykkäitä ja hyväoppisia (Dan 1:4). Muistamme myös, että Jeesus sanoi: ”Minä lähetän teidät niinkuin lampaat susien keskelle, olkaa siis älykkäät kuin käärmeet ja viattomat kuin kyyhkyset” (Matt 10:16).

”Pitäkää se mikä on hyvää”

Alkuseurakunnassa diakonin tehtäviin piti valita nimenomaan sellaisia uskovaisia, jotka olivat ”viisautta täynnä” (Apt 6:3). Apostoli Paavali vetoaa uskovaisten itsenäiseen arvostelukykyyn: ”Minä puhun niinkuin ymmärtäväisille, arvostelkaa itse, mitä minä sanon” (1 Kor 10:15).

Paavali ei nähnyt uskovaisten ajattelun velttoudessa ja pinnallisessa tyhmyydessä mitään ihailtavaa. Myös sananjulistusta oli arvioitava joka kerta erikseen kriittisesti (1 Kor 14:29). Ainoatakaan opetusta ei kristitty saa uskoa sokeasti. On kriittisesti arvosteltava varsinkin niitä jotka toimivat profeettoina ja sananjulistajina (1 Kor 14:29). ”Älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget” (1 Joh 4:1.)

Paavali nuhteli siionia: ”Oi te älyttömät galatalaiset, kuka on lumonnut teidät” (Gal 3:1). ”Katsokaa siis tarkoin, kuinka vaellatte, ei niinkuin tyhmät, vaan niinkuin viisaat .” (Ef 5:15). Raamattu varoittaa meitä myös tiukasti fanaattisuudesta: ”ettette anna minkään hengen ettekä sanan… heti järkyttää itseänne, niin että menetätte mielenne maltin… Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavoin.” (2 Tess 2:1-3). Mielen maltin menettäminen eli yksisilmäinen fanaattisuus on aina syntiä. Myös Luther kirjoittaa tästä viidennen käskyn selityksessä.

Raamatun mukaan kyky eritellä asioita analyyttisesti ja arvioida niitä on kristityn arvokas hyve. Tätä lahjaa tarvitsemme kaikki yhä enemmän tässä ajassa. Uskovaisen on tarpeen oppia arvioimaan itseään ja erittelemään asioita (1 Kor 11:31).

Tässä yhteydessä kreikankielisessä Raamatussa esiintyy kreikan sana diakrinoo, jonka merkitys on ”koetella, arvioida, tehdä erotus, panna erilleen, eritellä”. Uskovan on koeteltava kaikkea ja pidettävä vain se, mikä on hyvää (1 Tess 5:21). Arvioinnissa ei saa typerästi sotkea yhteen sellaisia asioita, jotka eivät kuulu yhteen, ne on osattava erottaa toistaan (1 Kor 11:29).  ”Veljet, älkää olko ajatuksiltanne lapsia. Pahuudessa olkaa kehittymättömiä, ajattelussanne aikuisia.” (1 Kor 14:20.)

Harkinnan ja arvostelukyvyn lahjan käyttö varjelee kristityitä liioittelemasta puoleen tai toiseen. Se auttaa uskovaista taistelemaan lihan heikkoutta, itsekkyyttä ja kiihkoilua vastaan. Arvostelukykyinen säilyttää terveen varovaisuuden omaan itseensä, toiseen ihmiseen ja ilmiöön nähden (vert. Jer 9:4, Miik 7:5). Se myös varjelee liialliselta herkkäuskoisuudelta ja itsetyytyväisyydeltä.

Harkintaa tarvitaan, koska valmiita vastauksia ei ole

On totta, että arvostelukykyinen kristitty voi jäädä joukossa toisinaan yksinäiseksi. Ihmisellä on luontainen taipumus mennä joukon mukana, silloinkin kun joukolla ollaan menossa vahingolliseen suuntaan. Veltto auktoriteettiusko on kuitenkin rehellisen oikeamielisyyden ja vastuuntuntoisen harkinnan vastakohta.

Arvostelukykyisinä tiedämme, että valmiita vastauksia monimutkaisiin ja muuttuviin olosuhteisiin ei ole yhdelläkään kristityllä. Juuri tätä varten ihmiselle on annettu järki, arvostelukyky ja omatunto. Myös Luther sanoo, että usko ei ole järjen asia, mutta toisaalta se ei myöskään voi olla terveen järjen vastaista. Arvostelukykyinen ymmärtää tämän eikä voi siksi sokeasti innostua väitteistä, jotka muka antaisivat vastauksen kaikkiin ongelmiin noin vain. Yhdelläkään ihmisellä ei ole hallussaan kaikkea valoa, ei edes yhdelläkään uskovaisella. ”Ei niin, että jo olisin sen saavuttanut tai että jo olisin tullut täydelliseksi, vaan minä riennän sitä kohti” (Fil 3:12).

On kuunneltava herkällä mielellä omantunnon ääntä, eriteltävä harkiten ja yritettävä suunnata kohti parasta.

Ja olivatpa valintamme mitä tahansa, niitä leimaa inhimillinen erehdys ja synti, silloinkin kun yritämme parastamme. Täydellisyyttä ei ole tässä ajassa.

*     *    *

Ajattelemisen aihetta antoi Polliisi Karhunen.

Lisää aiheesta:

Aleksi: Vaarallisin erehdys: uskomus erehtymättömyydestä

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Ulla-Maija Vilmi: Miten usko ja järki mahtuvat samaan päähän? Vantaan Lauri 6.10.2005. Terho Pursiaisen haastattelu.

Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?

Lamminmäki-Kärkkäinen, Tanja: “Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa”

Mauri Kinnunen: Tämä vuosituhat haastaa lestadiolaisuuden – Kipupisteet kohdattava avoimesti

Synti vanhoillislestadiolaisuuden opetuksen mukaan

Sami Pihlström: Usko, järki ja ihminen: Uskonnonfilosofisia esseitä. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 2001.

Juha Sihvola: Uskonnon karikoista mediafilosofian hehkuun. Helsingin Sanomat 30.6.2001. Sami Pihströmin kirjan arvostelu.

Sivusta seurannut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

Usko ei aukea järjelle. OHO! Siioni.

1 kommentti

Kategoria(t): armo, arvot, eettisyys, epäily, hengellisyys, käskyt, keskustelu, kristinoppi, luomiskertomus, luterilaisuus, normit, omatunto, opilliset kysymykset, Paavali, Raamattu, sananvapaus, suvaitsevaisuus, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus

Arkkipiispa Paarma ja vanhoillislestadiolaisuuden haaste kirkon ykseydelle


Vanhoillislestadiolaisuus on pysynyt kirkon sisällä, mutta se hyväksyy seuroihinsa vain ”omat” papit ja saarnaajat. Kirkon muita kuin vl-työntekijöitä ei pidetä pelastettuina. He joutuvat vl-opin mukaan  kadotukseen.

SRK:n nykyinen kristinopin tulkinta ja opetus tunne-tusti poikkeavat monissa asioissa ev.-lut. kirkkomme linjasta. Arkkipiispa Jukka Paarman mukaan ei olekaan välttä-mätöntä, että uskovien ihmisten inhimilliset perinnäis-tavat ovat samaan kaavaan valettuja, sillä kirkossa tulee vallita vapaus ja moniäänisyys.

On vain kaksi kriittistä opillista kohtaa, joissa eri tavoin elävien kristitty-jen tulee uskoa samalla tavoin. Kirkon ykseys edellyttää, että opetus evankeliumista ja sakramenttien toimittamisesta on yhtenäinen. Arkkipiispa puhui tiistaina alkaneen piispainkokouksen avajaisissa.

Piispainkokouksen avajaispuheessaan arkkipiispa Jukka Paarma viitta-si kuumiin kirkollisiin puheenaiheisiin; pappeuskysymyksiin sekä suhtautumi-seen seksuaalivähemmistöihin. Toisistaan poikkeavat tulkinnat näistä kysy-myksistä eivät hajoita luterilaisen kansankirkkomme ykseyttä opilisessa mie-lessä. Erilaiset käsitykset yhteiskunnallisista ja elämäntapa-asioista voivat elää kirkossa rinnakkain.

– Luterilaiseen ajatteluun on aina kuulunut tietyn moninaisuuden ja moniäänisyyden hyväksyminen. Luterilaisilla kirkoilla ei ole sellaista paavia tai patriarkkaa, joka sanoisi, miten muidenkin on ajateltava.

Arkkipiispan mielestä moniäänisyys kuuluu kirkolliseen elämään.

– Demokratia toteutuu kuitenkin vain siellä, missä annetaan tilaa eri-laiselle ajattelulle ja mielipiteille. Demokratian täytyy olla moniäänistä. Tässä suhteessa ei tarvitse olla huolissaan kirkkomme tilasta.

– Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evan-keliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmis-ten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset, Paarma sanoi.

Kirkon ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumista ja kirkon sakramenteista, mutta on tärkeää ymmärtää, että juuri nimenomaan näitä ykseys ehdottomasti edellyttää. Ristiriita näissä asioissa merkitsee vakavaa poikkeamista yhtenäisyydestä.

Vanhoillislestadiolainen opetus poik-keaa ratkaisevasti luterilaisesta ope-tuksesta

Kirkon todelliseen ykseyteen riittää (1) yksimielisyys evankeliumin opista ja (2) sakramenttien toimittamisesta, totesi arkkipiispa Paarma, viitaten Augs-burgin tunnustukseen.

Onko SRK:n nykyopetuksessa nähtävissä yksimielisyys luterilaisen kirk-komme opetuksen kanssa evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta?

Useilla tahoilla on todettu, että SRK:n evankeliumiin eli Jumalan sanaan ja pelastukseen liittyvä opetus poikkeaa monin tavoin kristinopista. Esimerkkejä opillisista ristiriidoista suhteessa luterilaiseen kirkkoon:

1. Jatkuvan ilmoituksen oppi: seurakunnan neuvot ovat SRK:n mukaan Raamatun arvovaltaan rinnastettavia velvoitteita uskovalle. Seurakunnan neuvojen asema on ollut vankka vanhoillislestadiolaisessa opil-lisessa ajattelussa aina 1960-luvulta saakka.

Niiden asema vakiinnutettiin nostamalla ne virallisesti Raamatun rin-nalle uskon auktoriteetiksi SRK:n puhujienkokouksessa 2007, Valkealan suviseurojen yhteydessä.

Seurakunnan neuvojen noudattaminen on vanhoillislestadiolaiselle usko-valle autuuden ehto. Seurakunnan neuvoja tuotetaan vanhoillislestadiolaisuuden sisällä jatkuvasti, mm. SRK:n johtokunnan, työvaliokunnan ja puhujienkokouksen työn tuloksena. Niitä ei ole löydettävissä Raamatusta.

Luterilainen tunnustus taas perustuu sellaiseen käsitykseen Jumalan sanasta, että  Jumalan ilmoitus ihmiskunnalle on päättynyt. Jumala on lähettänyt sanomansa ihmiskunnalle Raamatussa, eikä sen rinnalle voida nostaa enää mitään uusia ilmoituksia. Raamattuun ei ole lupa lisätä mitään eikä siitä ole lupa ottaa mi-tään pois. Näin uskoivat myös vanhat lestadiolaiset vielä 1900-luvun alkupuolella.

Sitävastoin jatkuvan ilmoituksen oppi on osa esimerkiksi katolisen kirkon ja mormonismin opetusta.

2. Välimies-oppi: käsitys siitä, että ihminen voi uskoa syntinsa anteeksi anne-tuksi ja ne on tosiasiallisesti anteeksi annettu vain jonkun vanhoillislesta-diolaisen ihmisen sanallisen, korvin kuullun ääneen lausutun synninpäästön tuloksena.

Ratkaisevaa ei siis ole se, että ihmiselle julistetaan evankeliumia ja hän sen uskoo, vaan se, kuka sanaa julistaa.

3. Vain me -oppi: vain vanhoillislestadiolaisella tavalla uskovat ihmi-set ovat SRK:n mukaan pelastettuja ”jumalanlapsia” ja vain he muodostavat ”Jumalan valtakunnan” jo tässä elämässä.

Siten kaikki muut ev.-lut. kirkkomme tavalliset rivijäsenet, seurakunnissa toimivat ei-lestadiolaiset papit, kirkon piispat ja muut työntekijät eivät SRK:n opetuksen mukaan tosiasialli-sesti kuulu todelliseen Kristuksen kirkkoon. He kaikki ovat kadotettuja, ja helvettiin menossa.

SRK-lestadiolaisuuden opetuksen mukaan kirkosta puuttuu Pyhä Henki. Pyhä Henki on siirtynyt toimimaan ja vaikuttaamaan vain vanhoillislestadiolaisten keskuudessa ja sisällä, rauhanyhdistyksissä.

Tähän ajatteluun perustuu sekin, että sananjulistajiksi seuroihin ei hyväk-sytä muita kuin vain vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluvia miespappeja ja maallikkosaarnaajia. Naisia ei hyväksytä seurapuhujiksi, eikä vanhoillislestadiolainen teologiasta maisteriksi opiskellut nainen saa hakea pappisvihkimystä eikä toimia seurakuntavirassa pappina.

Vanhoillislestadiolainen opetus sakra-menteista

Sakramentteja ovat kaste ja ehtoollinen. Niiden osalta SRK-lestadiolainen opetus samoin poikkeaa kirkkomme opetuksesta keskeisel-lä tavalla.

Kaste merkitsee lestadiolaisille vain symbolia tai ihmislapsen lähtökohtai-sen synnittömyyden toteamista. Opetetaan, että vastasyntynyt ihmislapsi on samantien osallinen Jumalan Pojan sovintouhrista, jo ilman kastetta, joten hän on syntynyt synnittömänä. Kaste on vanhoillislestadiolaiselle vain jokin senkaltainen toimitus, jolla tämä asia yhdessä todetaan ja ”annetaan tiedoksi”.

Toisin kuin luterilainen kristinoppi opettaa, SRK:n tulkinnan mukaan ehtoollisen sakramenttiiin ei myöskään sisälly syntien anteeksi saamista. Ehtoollinen on vanhoillislestadiolaiselle pelkästään uskovaisen uskoa vahvistamaan tarkoitettu ”muistoateria”-rituaali. ”Ehtoollinen on Jeesuksen asettama muistoateria. Se on tarkoitettu uskovaisille uskon vahvistukseksi.” (Sitaatti SRK:n nettisivulta.)

Useimpien vanhoillislestadiolaisten mukaan ehtoolliselle voi uskovainenkin osallistua, vaikka sitä jakamassa olisikin ei-lestadiolainen eli ”epäuskoinen” pappi.

Sakramenttien merkitys on vanhoillislestadiolaisuudessa siis kapeutunut jokseenkin vähämerkityksisiksi.

Pääosaa SRK-lestadiolaisen uskomisessa ja hengellisessä elämässä näyttelee synninpääästö ja jatkuva ripittäytyminen: syntien ja lankeemusten tunnustaminen, anteeksi pyytäminen ja anteeksi saaminen. Synninpäästössä käytetään aina sanamuotoa”Jeesuksen nimessä ja veressä”.

Mutta luterilaisen kristinopin tunnustuskirjojen mukaisesti sakramenteilla on varsin perustava hengellinen merkitys (ks. esim. kaste ja ehtoollinen).

Vanhoillislestadiolaisuuden nykyinen opetus poikkeaa siis juuri Paarman osoittamissa kaikkein olennaisimmissa kohdissa yhteisestä luterilaisesta tunnustuksesta. Liike ei  näillä kriteereillä todellisuudessa voi kuulua evankelis-luterilaisen kirkon yhteyteen.

Entä vl-papit kirkossa?

Vanhoillislestadiolaisia pappeja ja teologeja toimii seurakuntien palveluksessa  ja kirkon keskushallinnossa tiettävästi pitkälle toista sataa nykyisin, ehkä enemmänkin. Kirkon työntekijäksi ryhtynyt vanhoillislestadiolainen onkin varsin erikoisessa tilanteessa. Hän ei itse usko työyhteisönsä työhön, vaikka tekeekin sitä yhdessä ei-lestadiolaisten kollegoittensa kanssa. Hänen mielestään todellinen Kristuksen kirkko on toisaalla: se kokoontuu vain rauhanyhdistyksellä.

Tilanne on absurdi. SRK ja vanhoillislestadiolainen liike toimivat luterilaisen kirkon sisällä, mutta herätysliike ei tunnusta kirkkoamme Jumalan seurakunnaksi. Lisäksi sen opetukset keskeisissä kohdissa ovat toiset kuin luterilaiseen tunnustukseen pitäytyvän kirkon opetus.

SRK:n johtokunnan edustajat ovat usein painottaneet julkisuudessa, että vanhoillislestadiolaisuus on kirkkomme ydin. Tunnustuskirjojen valossa heidän väitteensä osoittaminen totuudenmukaiseksi ja paikkansa pitäväksi on ”haaste”.  Mikä taho kirkossa vastaa haasteeseen?

– Näistä asioista ei mielellään puhuta, totesi teologi Kari Kuula kriittisessä blogikirjoituksessaan kesällä 2009.  Piispainkokous olisi tarkoituksenmukainen foorumi tarttua asiaan vastuulisella tavalla ja käynnistä opillinen keskustelu SRK:n kanssa.

Kaksipäiväisen piispainkokous päättyy 10.2.
Tässä linkki kokouksen asialistaan.

*  *  *

Ajattelemisen aihetta antoi M. T.

Lue lisää:

Juho Kalliokoski: Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan?

Layman: Lestadiolaiset papit kirkossa: asemia, valtaa ja pelkkää feikkiä?

Rytkönen, Jussi: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. Olavi Voittosen ja Aimo Hautamäen haastattelu Kotimaassa 9.1.2008.

Jouni Sipilä: Arkkipiispa Paarma: Kirkko on huolissaan itsekkyydestä. Seurakuntalainen.fi 10.2.2010. – Haastatelu ja katsaus Arkkipiispan avajaispuheen sisältöön.

Kari Kuula: Vanhoillislestadiolaisuuden anomalia kirkossa. Kotimaa24 -blogi 24.6.2009.

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan

Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta?  (Maalaispojan arvio ”seurakunnan neuvoista”)

Heli Karhumäki: Helevettiin menöö että heilahtaa

Kirkko peitteli hengellistä väkivaltaa 30 vuotta

Mistä kirkko on huolissaan (Arkkipiispan puhe kokonaisuudessaan; www.evl.fi)

Vainko me vanhoillislestadiolaiset pelastumme??

Seurakuntauutiset.fi

SRK:n opin tarkastelua (Hakomaja)

5 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, anteeksianto, arkkipiispa, elämäntapa, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, evankeliumi, johtajat, johtokunta, Jumalan sana, kadotus, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kannanotot, katolinen kirkko, kiellot, kilvoittelu, kirkko, kristinoppi, lakihengellisyys, leimaaminen, luterilaisuus, manipulointi, normit, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, Raamattu, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, sananjulistajat, sensuuri, seurakunta, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, suvaitsevaisuus, syntien anteeksiantamus, syrjintä, tuomitseminen, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Jumalan armo – ei merta edemmäksi


Mistä uskossa on kysymys? Saako ihminen synnit anteeksi ja saako hän uskoa evankeliumin – suorittamatta itse mitään? Miten se tapahtuu? Mikä on Jumalan valtakunta, onko sen oltava juuri rauhanyhdistys?

Päivän saarnaksi sitaatti armon vallankumouksellisuudesta kahdelta kirjoittajalta Epäkuluttajan blogista. Lukiessa havaitsee että asia on heille kirkastunut ihmeen kaltaisesti, selekiänä ku Perämeri tyynellä.

Kristinuskon vallankumouksellinen ydin on niin perin näkymätön. Usko on sydämessä. Jumalan valtakunta on näkymätön. Seurakuntayhteys on näkymätön. Kaikki on niinkuin ei mitään. Kaikki on ihmisen sydämessä tai ei ole.

Vaikea uskoa, kun ei näe, mutta sen vallankumouksellisempaa on uskoa näkemättä. (-Kirjoitti:  Der Hölle Rache.)

*     *      *

Se, että Jumala kääntää laupiaat kasvonsa lain alla kamppailevalle ihmiselle, ei ole ihmisteko, vaan sulaa armoa ja lahjaa. Eli se on kokonas Jumalan teko ja usko on silloin lahjaa. Ja se on sitä samaa lahjaa ihan joka hetki ja joka päivä; ei se muutu yht’äkkiä jokskin muuksi, esim. suoritususkoksi.

Jos se [uskon] säilyttäminen on ihmiskäsissä, niin kovinpa huteralla pohjalla se silloin on. Mutta sepä ei olekkaan ihmiskäsissä, vaan usko on alusta loppuun asti Jumalan työ. Sekin, että Jumala vaikuttaa uskon, joka näkyy hengen hedelminä (ilo, rakkaus, rauha jne.), on Jumalan työtä. Myös se, että on halu Jumalan sanan kuuloon ja tutkisteluun, on Jumalan työtä ihmisessä. Ja ihminen ei tarvitse uskolleen muita tienviittoja kuin Kristuksen, joka Golgatan keskimmäisellä ristillä huutaa: “Se on täytetty!”

Siinä on kaikki; ihminen ei voi ‘tehdä’ autuutensa eteen muuta kuin uskoa ja sekin on lahjaa Jumalalta.

Kaikki neuvonsanat, mitä Raamatussa on, ovat tarkoitettu lihallemme, joka sotii henkeä vastaan; “Kaikki hyvä, mitä tahtoisin tehdä, en minä tee ja kaikki paha, jota en tahtoisi tehdä, minä teen…” Mitkään, parhaatkaan neuvonsanat eivät pelasta eikä autuuta, vaan ne saavat ihmisen tuntemaan syntisyytensä ja kelvottomuutensa ja (toivon mukaan) turvautumaan ainoastansa Kristukseen.

Jos kuitenki ajatellaan, että neuvot ovat opastamassa taivastiellä, ollaan suoritususkossa tai ainaskin on vaara ajautua sellaiseen.

Seurakunta on siellä, missä evankeliumi  p u h t a a s t i  saarnataan ja sakramentit oikein jaetaan. Niin. Silloin evankeliumi saarnataan puhtaasti, kun autuuden syy julistetaan ainoastansa Kristuksen ansioksi.

Ok. No, kun siihen sitten uskotaan, tämä uskonyhteys yhdistää kristityt Kristukseen ja toisiinsa, mutta se ei tarkoita samaa kuin organisaatio tai joku tietty näkyväinen porukka, vaan “kuin myös Kristus on näkymätön, sen jäsenetkin ovat näkymättömät, jotka ainoastaan Jumala tuntee” (Rekisteriraamatusta).

Jotta kristitty sitten pysyy Kristuksessa, hänen tulee saada “elämännesteensä” hänestä ainoastansa ja hänen tulee seurata vain häntä. Jos hän alkaa katselemaan tekojansa ja hedelmiänsä, vaellustansa tai vaikkapa seuroissakäyntiänsä ja seurakuntayhteyttänsä autuuden ansaitsemiseksi tai uskossa pysymiseksi, hän kääntää katseensa poispäin Kristuksesta, jota hänen ainoastansa tulisi seurata. Ja seurakunnan “tehtävä” on tavallaan vain ja ainoastaan kirkastaa Kristusta.

Mitä meille ihmisille jää “tehtäväksi” taivastiellä? Eikö se, että suostumme Kaikkivaltiaan Jumalan johdatukseen elämässämme, ja että Hän ainoastansa suuressa armossaan voi meidät Poikansa sovitustyön kautta pelastaa? (– Kirjoittaja: Horsma Surula.)

Säilyykö usko kilvoittelemalla?

Samoja kysymyksiä pohdiskelivat  Herpert ja Maalaispoika Mopin palstalla aikoinaan, pohdiskevat he  vuoden 2008 lopussa pidetyssä  puhujainkokouksessa kokemaansa ja kuulemaansa.  

SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen piti kokouksessa alustuksen, jossa hän korosti kuuliaisuutta ja kilvoittelua todeten: ””Elävän uskon säilyminen on aina kilvoituksen asia.”

Herpert:

Kilvoitus ei ole kilvoitusta torjua pahaa maailmaa täältä hyvästä valtakunnasta, vaan kilvoitusta säilyttää Kristuksen vanhurskaus elämän tärkeimpänä asiana.

Ensimmäisessä vaihtoehdossa on lievä ”kulttuurikilvoituksen” vaara. Tärkeää siis olisi, ettei mikään muu asia tai perinnäissääntö menisi tärkeämmäksi kuin puhtaan armon varassa oleminen. Siis toisaalta siinä pitää kilvoitella, että tunnistamme ja tunnustamme oman huonoutemme Jumalan edessä, ja toiseksi siinä, että pidämme ainoana lääkkeenämme Jumalan täydellistä armoa.

Ne hyvät teot tulevat vasta sen jälkeen, eivät koskaan ennen armoa.

Samassa keskustelussa niinikään puhujainkokoukseen osallistunut ”Maalaispoika” viittasi Olavi Voittosen alustuksessa esitettyyn ajatukseen että kun uskovainen vain oikein kovasti kilvoittelee, hän pysyy uskomassa.

Maalaispoika:

Asia on kuitenkin toisin päin: Kun saa armosta olla uskomassa, haluaa kilvoitella.  Tämä on tärkeä paikka, koska ”kilvoittelua” tulkitseva esiymmärrys voi olla kahtalainen. Ensimmäisen mallin mukaan kilvoittelu on ihmisen aktiivisuutta. Jos ihminen vain tosissaan haluaa, voi ja jaksaa kilvoitella. Kilvoittelemattomuudesta tulee heikkoluonteisuutta.

Valitettavasti tässä on yksi farisealaisuuden juuri. Fariseus osaa ja jaksaa ja katsoo ylen niitä, joilla ei ole voimaa, tahtoa.

Toinen malli lähtee siitä, että kyseessä on paradoksi, puhetapa, jolla Raamatun ihmeellisyyksiä on totuttu kuvaamaan. (Esim. em. lause: Kristitty on saman aikaisesti kokonaan syntinen ja kokonaan vanhurskas, on paradoksi.)

Kilvoittelun osalta tämä tarkoittaa sitä, että usko ja kilvoitus on pelkkää Jumalan työtä, ei ihmisen ansiota. Se, että ihminen ei usko, ei kilvoittele, taipuu syntiin, on aina ihmisen oma syy ja hän on siitä vastuussa. Tässä on paradoksi, ja sitä ei saa ”laukaista” hämärällä puheella, jossa syntyisi mielikuva ihmisen omasta aktiivisuudesta uskon taistelussa.”

Herpert:

– Minäkin tunnustan olevani toisinaan eksyksissä, tietämättä, mikä on oikeaa ja väärää. Soisin mahdollisimman monen olevan. Tarkoitan tällä siis kaikkia niitä konkreettisia tilanteita, joissa joudun soveltamaan ainoaa voimassa olevaa Raamatun moraaliohjeistoa, eli kymmentä käskyä, rakkauden kaksoiskäskyä ja kultaista sääntöä (joista kaikki voidaan viime kädessä kiteyttää kultaisessa säännössä).

On hyvin vaarallista ja naiivia ajatella sillä tavalla, että minä uskovaisena tiedän oikean ja väärän, koska se on Raamatussa sanottu. Raamatussa on kyllä sanottu ne periaatteet, joilla ihminen noudattaa elämässään Jumalan tahdon mukaista elämää, mutta tämä vaatimus (siis lain moraalinen vaatimus) konkretisoituu aina eri tavalla eri kulttuureissa ja eri aikakausina.

Niinpä Luther jopa kymmentä käskyä pohtiessaan toteaa, että se on voimassa vain siinä määrin, kuin se on luonnollisen lain mukainen, ts. luomisessa annettu moraalivaatimus on suhteessa dekalogiinkin ensisijainen (WA 16, 431: ”Was nu Moses geschrieben hat ynn den Zehen gepoten, das fuelen wir natuerlich ynn unserm gewissen”)

 Moraali-ihanteet ovat aina sidoksissa vallitsevaan kulttuuriin, ne siis muotoutuvat kymmenen käskyn ja kultaisen säännön pohjalta kussakin kulttuurissa sellaisiksi, että ne edustavat hyvän ja jumalaapelkäävän elämän ihannetta.

Näin tapahtui myös meidän herätysliikkeessämme, joka syntyi Lapissa mutta levisi ennen kaikkea pohjoissuomalaisessa agraarisessa elämänpiirissä. Tästä johtuen myös moraali-ihanteet nousevat melko puhtaasti suomalaisesta esiteollisesta kulttuurista ja vahvasta luterilais-pietistisestä perinteestä.

 *   *   *

Niinpä että. Yksinkertainen asia tuo armo. Ja usko. Martti Lutherilta on tämä usein toistettu ajatus:  Sola fide, sola gratia – yksin uskosta, yksin armosta. Hämmentävän yksinkertaista. Mutta ihminen haluaa tuoda aina siihen jotain omaa itsetään, jotta voisi suorittaa ja sen päälle vielä käyttää valtaa myös lähimmäistensä yli. Se meillä on lihassamme.

*    *    *

 Ajattelemisen aihetta antoi nimimerkki Verstaalla pohtija.

Lue lisää:

Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta  (”Maalaispoika”)

Armoneuvot päälaellaan

Opillinen harha puhujienkokouksissa 2007 (”Puhujan huomio”)

Vainko me vanhoillislestadiolaiset pelastumme?

1 kommentti

Kategoria(t): 2000-luku, anteeksianto, armo, armoneuvot, elämäntapa, evankeliumi, hartauskirjoitukset, Herpert, johtajat, Jumalan sana, kaksoisviestintä, kilvoittelu, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, luterilaisuus, Maalaispoika, nettikeskustelu, normit, Olavi Voittonen, omatunto, opilliset kysymykset, pelastus, pietismi, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, synnit, syntien anteeksiantamus, uskon perusteet, vapaus, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Johannes ja äiti


Kaukaisina aikoina eli varakkaassa ja kunnioitetussa perheessä poika nimeltä Johannes.

Johanneksen ollessa vasta koulupoika hän tutustui vaeltavaan munkkiin, joka kierteli maailmaa evankeliumia julistaen omistamatta itse mitään. Johannes tapasi munkin koulunsa pihalla ja kuunteli tarkkaan hänen opetustaan. Pieni Johannes ajatteli, ettei mikään muu ole niin tärkeää kuin omistautuminen omalta puoleltaan köyhänä Jumalan evankeliumin levittämiseen. Johannes pyysi, että hän pääsisi munkin mukaan elämään kristityn elämää, yksin armosta, palvelemalla muita. Munkki näki lapsen katseessa aitoa kutsumusta ja lupasi joskus palata hakemaan häntä, jos hän vielä olisi samaa mieltä. Bible 2 P

Myöhemmin illalla Johannes pyysi vanhemmiltaan Raamattua. Vanhemmat teettivät pojalleen kauniin Raamatun, joka oli koristeltu kullalla ja  jalokivillä. Johannes alkoi lukea joka päivä pyhää kirjaa ja odotti munkin palaavan.

Vuosien kuluttua Johanneksen odotus päättyi. Vaeltava munkki saapui ja Johannes karkasi munkin mukaan. Vanhemmat etsivät poikaansa kauan ja surivat syvästi hänen katoamistaan. Vuosien odottelun jälkeen he vakuuttuivat siitä, että Johannes oli ryöstetty ja ehkä murhattu.

Vaeltaja vei Johanneksen luostariin oppimaan lisää palvelemisesta ja Raamatusta. Johannes palveli luostarissa kuusi vuotta. Johannesta kuitenkin kalvoi koti-ikävä ja huono omatunto siitä, että hän oli lähtenyt sanomatta vanhemmilleen hyvästejä. Luostarin johtaja huolestui ja lähetti hänet lopulta takaisin kotiin selvittämään asiat heidän kanssaan. Rauhanyhdistys Espoo M

Johannes saapui kotikaupunkiinsa. Tänä aikana kotitaloa oli kohennettu ja laajennettu entistä komeammaksi. Portti oli kiinni, sillä oli jo myöhä. Johannes vietti yön kotinsa portilla rukoillen Jumalalta voimaa vastustaa rikkauden kiusauksia.

Kun aamu koitti, talonmies löysi Johanneksen portilta. Kuusi vuotta luostarissa olivat muuttaneet hänen ulkomuotonsa tunnistamattomaksi. Talonmies luuli Johannesta kerjäläiseksi ja ryhtyi hätistelemään häntä pois.

“Älä aja minua pois”, pyysi Johannes. Talonmiehen tuli silloin sääli kurjaa poikaa ja hän antoi tämän jäädä rappusille. Pian Johanneksen vanhemmat astuivat ovesta. He kulkivat poikansa ohi välinpitämättöminä, tunnistamatta ja edes katsomatta häntä. Heidän mentyään Johannes itki kauan, mutta päätti olla edelleen ilmaisematta itseään. Hän päätti elää kerjäläisenä oman kotinsa kynnyksellä.

Oman poikansa menettäminen oli tehnyt Johanneksen isästä hyväsydämisen ja nöyrän ihmisen. Hän alkoi sääliä talonsa edustalla majailevaa kerjäläistä ja antoi tälle usein runsaita almuja. Jopa niin paljon, että Johannes jakoi siitä toisillekin köyhille, tyytyen itse vain välttämättömään.

Johanneksen äidistä sen sijaan oli tullut katkera ja kovasydäminen ihminen. Hän inhosi talonsa portille asettunutta sairaalloista, haisevaa kurjaa nuorukaista. Äiti käski kylmästi talonmiestä ajamaan hänet heti pois. Myötätuntoinen talonmies ei kuitenkaan tohtinut ajaa kerjäläistä tiehensä, vaan rakensi tälle pienen vaatimattoman kojun jossa poika sai levät yöllä suojassa.

Johannes asui talonmiehen rakentamassa kojussa kuusi vuotta. Päivä toisensa jälkeen hän näki silmiensä edessä kaiken sen loiston, rikkauden ja puuhakkaan keskinäisen seurapiirin, jossa hänen vanhempansa ystävineen elivät.  Hän tiesi, että se kaikki voisi olla jokapäiväistä elämää hänellekin. Häneltä ei siellä puuttuisi ulkonaisesti mitään. Siitä huolimatta hän eli mieluummin puutteessa ja kurjuudessa, äitinsä halveksimana ja oudoksi leimaamana.

Eräänä yönä Johannes näki unessa enkelin. Enkeli kertoi, että kolmen päivän perästä Johannes otetaan tästä elämästä. Aamulla Johannes pyysi talonmiestä kertomaan emännälleen, että kojun kerjäläinen tahtoisi tavata hänet. Talonmies vei terveiset, mutta emäntä ei ottanut talonmiehen viestiä kuuleviin korviinsakaan.

Sitkeän taivuttelun jälkeen rikas Äiti-rouva kuitenkin astui kerjäläisen kojuun. Taivaan kutsun saanut nuorukainen kertoi äidilleen kuolevansa seuraavana päivänä ja pyysi, että saisi tulla haudatuksi talon portin luo kojuunsa. Sitten Johannes kertoi naiselle, että tahtoi antaa hänelle lahjan. Johannes ojensi äidilleen Raamatun.

Äiti tunnisti kirjan samaksi, jonka oli itse yli kymmenen vuotta sitten teettänyt kadonneelle pojalleen. “Tämä on poikamme Johanneksen Raamattu”, hän sanoi vihaisena. “Kerro heti, mistä sait tämän kirjan!” “Sinulta äiti”, sanoi Johannes vaitonaisesti. Silloin äidin silmät aukenivat ja hän tunnisti vihaamassaan kerjäläisessä oman poikansa. Seuraavana päivänä Johannes kuoli pois.

Käänteinen tuhlaajapoikakertomus

Tämä on käänteinen tuhlaajapoikakertomus. Poika lähtee kotoaan, mutta ei tuhlaamaan elämäänsä pinnallisissa nautinnoissa, vaan voidakseen uskoa syntinsä anteeksi, löytääkseen evankeliumin, löytääkseen taivaallisen Isänsä.  Hän jätti kasvuvuosiensa yhteisön.

Johannes oli elänyt rauhanyhdistyksen miellyttävien puuhien, selkeiden normien ja sisäisen keskinäisen arvostuksen keskellä. Hänellä oli ystäviä ja hyödyllisiä verkostoja siionissa. Hän tiesi hyvin, että tuo kaikki voi olla hänen koko elämän ajan. Mutta hänen omatuntonsa ei voinutkaan hyvin, sillä hän oli lukenut Raamattua. Pyhän Hengen ääni alkoi muistuttaa, että se mitä hänelle oli opetettu, ei ollutkaan Raamatun mukaista. Lähtemiselle ei ollut vaihtoehtoja, vaikka ratkaisulla  oli ajallisesti kallis hinta.

Elettyään jonkin aikaa kaukana poissa, erillään vl-yhteisöstä, hän tunsi että on edelleen sydämessään kiintynyt läheisin ihmisiin heihin. Hän tunsi lisäksi hengellistä vastuuta heistä ja kaipasi sitä että asioista voitaisiin kunnolla ja suoraan keskustella.

Tuntemattomana ihminen voi tarkkailla läheisiään, omaa herätysliikettään, uudella tavalla. Hän voi nähdä suoremmin sen sydämeen. Johannes olisi milloin vain voinut paljastaa henkilöllisyytensä ja olisi päässyt takaisin siihen samaan vauraaseen siionin sosiaaliseen elämään.

Mutta toisin kuin tuhlaajapojan tapauksessa, kodin ovet eivät avaudukaan hänelle. Johannes näki yhteisönsä todelliset arvostukset. Ne paljastuvat suhtautumisessa kaikkein hyljekstyimpään ja köyhimpään. Ulossuljettuun.

Taivaallisen Isän kodin ovi oli avautunut hänelle omakohtaisesti yksin armosta, mutta maallisessa kodissa, rauhanyhdistyksessä, oli tapahtunut jotakin sellaista, minkä tähden Johannes ei voinut sinne mennä. Tarjoamalla Raamattua äidilleen hän osoitti, missä on liikkeen vaikein kipukohta. Opillisessa  harhassa.

Mutta oliko jo liian myöhäistä?

Maalliset kotimme ovat hetken majoja.

(Aleksi)

*     *     *Heinimäki Pieni mmies

Johanneksen tarina on alkuaan julkaistu Jaakko Heinimäen kirjassa Pieni mies jalustalla. Kertomuksia pyhimyksistä ja sankareista. Like, 1994

Jätä kommentti

Kategoria(t): elämäntapa, erottaminen yhteisöstä, etniset vanhoillislestadiolaiset, evankeliumi, hajaannukset, harhaoppi, hoitokokoukset, identiteetti, irrottautuminen yhteisöstä, Jumalan sana, lapsuus, normit, omatunto, opilliset kysymykset, Raamattu, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, seurakuntaoppi, ulossulkeminen, uskon perusteet, yhteisö

Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta?


”Oikea yksilön vapaus perustuu Jumalan sanaan

Päivämies 29.7.2009, pääkirjoitus

Uskovaisen elämässä tulee usein eteen tilanteita, joiden äärellä hän huolestuneena kyselee: miten toimisin, että säilyisin Jumalan lapsena? Päivämies

Jumala ei jätä lastaan vaikeiden kysymysten keskelle. Sydämellä oleva Pyhä Henki on uskovaisen kotiopettaja, ja Jumala neuvoo myös sanassaan ja antaa vastauksia valtakunnastaan, lastensa kautta.

Armoneuvot kuuluvat evankeliumin lisäksi terveelliseen Kristuksen oppiin. Apostoli kehottaa meitä neuvomaan toinen toisiamme.

Yksityisinä ihmisinä olemme vähän ymmärtäviä ja vikaan joutuvia, mutta Jumalan seurakunta on Raamatun mukaan ”totuuden patsas ja perustus”. Siellä ovat kaikki tiedon ja taidon aarteet. Kristuksen työ maan päällä jatkuu Pyhän Hengen työnä hänen seurakunnassaan Sen opetukseen meidän on turvallista yhtyä. Se on äiti, joka ruokkii ja hoitaa lapsiaan.

Yhteiskunnassamme korostuu sellainen vaatimus yksilön vapaudesta, joka ei sitoudu Jumalan sanaan. Ihminen pitää oikeutenaan itse päättää, mikä on oikein ja mikä väärin. Järkeen perustuvat käsitykset syrjäyttävät Raamatun opetuksen.

Elävään uskoon sisältyy kuitenkin keskeisesti kuuliaisuus Jumalan sanalle, sillä hoidettavan omantunnon äänelle ja Jumalan seurakunnalle. Usko opettaa painamaan alas järjen tuomia ajatuksia uskonasioista. Omat käsitykset ja kunnia saavat näkyä toisarvoisilta uskossa, Siionin rakkaudessa ja sen ymmärryksessä säilymisen rinnalla.

Omaan ymmärrykseen luottaminen voi saada kristityn luulemaan itseään Jumalan seurakuntaa viisaammaksi. Kuuliaisuuden kohde alkaa valikoitua itsekkäistä lähtökohdista: Jos Jumalan valtakunnan opetus sopii omiin ajatuksiin, se nähdään oikeana. Jos taas opetuksen äärellä on tingittävä omista käsityksistä, se nähdään ihmisten mielipiteenä.

On murheellista, jos esimerkiksi Siionissa huolta herättäneestä asiasta todetaan: ”Minä en näe siinä mitään pahaa”. Tällaisen käsityksen perusteena ei kestä se, että joku toinenkin on samaa mieltä. On tarpeen rukoilla kuuliaista mieltä.

Järjen tielle vie synti. Raamatun kehotus pitää usko ja hyvä omatunto on erityisen ajankohtainen. Uskonelämää hoidetaan syntien anteeksiantamuksen evankeliumilla. Armo on voima kuuliaisuuteen ja Jumalan sanan viitoittamaan elämään.

Jumala on luvannut siunata kuuliaiset lapsensa. Suurin siunaus on se, että varjeltuu lapsena Jumalan valtakunnassa ja pääsee Kristus-perustuksella taivaan kotiin.

(Pääkirjoituksen laatijan nimeä ei ilmoitettu.)

KOMMENTTEJA

Maalaispoika:

”Täytyy myöntää että viimeisen PM pääkirjoituksen jälkeen tuli tympeä olo. Toinen suuri hämmennnyksen aihe on siinä, kuka tästä kaikesta oikein vastaa? TM, vai kuka? Lukeeko pääkirjoitukset joku porukka, vai saako päätoimittaja julkaista mitä haluaa? Mikä on srk:n puheenjohtajan asema ja vastuu? Muutama kommentti nyt kuitenkin.pappi
Pk:n taustalla heijastuu purkamaton 70 -luku ja opillisen käsitejärjestelmän hämminki. Tähän tilaan on jouduttu, kun teologia on mielletty ”järkeilyksi”. Osaamisen ja ymmärtämisen tilalle on tullut auktoriteetti, seurakunta, jota ei kukaan saa epäillä ja asettaa kyseenalaiseksi.
Surullista, miten vakava asia voi saastua.
Tottakai seurakunnalla on luterilaisessa kristinopissa keskeinen merkitys. Seurakunta on totuuden patsas ja perustus ja seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta, ja Kristuksen seurakunta on yksi ja yksimielinen jne.
Mutta kysytäämpä näin: mikä on seurakunnan perustus, mikä sen konstituoi, kuten teologiassa sanotaan. Ja vastaus on hyvin yksinkertainen: Jumalan sana ja sen käsitteestä nimen omaan evankeliumi. Evankeliumi tai tarkemmin puhdas evankeliumi ja vielä tarkemmin evankeliumin puhtaus on seurakuntaa määrittävä kriteeri. Ellei evankeliumi kuulu vapaana ja puhtaana, seurakunta ei ole läsnä (Asiaa katsotaan tässä julistuksen näkökulmasta. Toki paikalla voi olla uskovaisia kuulemassa ja heissä elää seurakunta)
Ja tämä periaate koskee kaikia kirkkoja, järjestöjä ja järjestelmiä, myös SRK:ta. Samalla sekunnilla, kun evankeliumin puhdas ymmärtäminen poistuu, poistuu myös valtakuntana olemisen legitimiteetti, kirjoittipa tai puhuipa sitten kuka tahansa. Ja viimeinen pääkirjoitus lähestyy nyt tätä rajaa.
Sitten on tietenkin vielä joukko aivan käytännöllisiä ongelmia, joihin kukaan ei koskaan ota kantaa eikä vastaa.
1. Mikä on seurakunnan päätöksen syntymisen prosessi
2. Ketkä prosessiin osallistuvat
3. Onko samanlaisen ymmärryksen syntyminen aina automaattista, jos ei ole, miten erimielisyydet ratkaistaan
4. Pitääkö päätös perustella, vai oletetaanko, että uskovaiset ovat automaattesesti samaa mieltä ”ilmoituksen” perusteella
5. Miten ymmärretään päätösten ala, jotta regimentit eivät mene sekaisin
6. Miten tulkitaan herätysliikkeen historiaa tämän asian käsitteellistämisen osalta
7. Mistä tiedetään, että viimeinen päätös on oikea, jos edellinen ei sitä ollut ja paljon muuta.
Jokainen huomaa jo tästä, miten huteralla pohjalla PK:n kuuliaisuuslogiikka on.
Lainaus:
”Jumala ei jätä lastaan vaikeiden kysymysten keskelle.”
Jumalan lapsella ei siis ole vaikeita asioita. Kaikki on selvää, kun niistä on kerran päätetty ja kanta on olemassa. Ei ole oikeastaan mitään, mitä ihmetellä ja etsiä. Tarvitaan vain kuuliaisuutta, tai tottelemista. Ajatus on kyllä täysin raamatullinen, mutta valitettavasti edustaa fariseusten kantaa.
Armoneuvoista puhutaan, mutta kukaan ei halua sanoa, mitä niillä tarkoitetaan. Missä merkityksessä ne kuuluvat evankeliumiin? Minä väitän, että eivät missään. Kyse on käsitteellisestä virheestä, jonka taustalla on Biblian vanha kieli.
Evankeliumin käsitteeseen ei kuulu mitään muuta, kuin pelkkää lahjaa, autuutta ja iloa Krisuksessa. Siihen ei yksinkertaisesti voi kukaan liittää mitään, kaikista vähiten mitään velvoittavaa tai pitämistä. Se, että evankeliumin uskominen vaikuttaa uskon kuuliaisuuden ja Jumalan armo opettaa, ovat kokonaan eri asioita. Ne liittyvät iloon ja uuden maailman avautumiseen Kristuksessa. Kaiken vaikuttaa uskossa läsnäoleva Kristus, ainoastaan, vain, yksin ja pelkästään Hän. Kaikki mikä tähän tulee päälle lisänä on syntiä.
Nyt vain on käynyt niin, että melkoinen määrä elämäntapaohjeita, jotka ovat pääosin 70 -luvun ajattelutavan seuraamuksia, ovat ottaneet ”armoneuvojen” paikan, ja niille vaaditaan sokea kuuliaisuutta ilman harkintaa (järkeilyä) epämääräisen kuuliaisuusfraseologian perusteella. Näin liuútaan hiljalleen lain alle.
Lainaus:
”Yhteiskunnassamme korostuu sellainen vaatimus yksilön vapaudesta, joka ei sitoudu Jumalan sanaan. Ihminen pitää oikeutenaan itse päättää, mikä on oikein ja mikä väärin. Järkeen perustuvat käsitykset syrjäyttävät Raamatun opetuksen.”
Kirjoittaja on täysin pihalla siitä luterilaisesta keskustelusta, joka liittyy sekä regimenttien että opin ja moraalin erottamiseen. Nyt vain syntyy sellainen paradoksi, että vaaditaan kuuliaisuutta sellaisille ainostaan ja vain järkeen perustuville opetuksille, jotka syrjäyttävät Jumalan sanan. Langetaan siis itse siihen kuoppaan, josta muita syytetään.
Lainaus:
”Omaan ymmärrykseen luottaminen voi saada kristityn luulemaan itseään Jumalan seurakuntaa viisaammaksi.”
Mitä mahtaisi apostoli Paavali ajatella tästä lauseesta, tai Luther, jotka molemmat joutuivat aikamoisessa puristuksessa kulkemaan omaa tietään ja olemaan kuuliaisia omantuntonsa äänelle, joka tietysti oli sidottu Jumalan sanaan. Mutta tämä varmuus vei heidät vastustamaan vallallaollutta hengellistä tulkintaa ja niitä organisaatioita, joiden varassa tulkinnat lepäsivät. Ja kuuliaisuuden vaatimus oli koko ajan hirmuinen.
Kysytäämpä nyt sitten näin: ajatteleeko päätoimittaja edustavansa pääkirjoituksen mielipiteillä Jumalan seurakuntaa? Minun mielestäni niin ei ole. En sano niin, että kaikki on väärin, mutta ajattelutapa ei lepää Kristus -kalliolla. Jääköön sitä osoittamaan viimeisen kappaleen lause:
Lainaus:
”Jumala on luvannut siunata kuuliaiset lapsensa.”
Mitä muuta tämä on kuin tekojen oppia. Jos olet…niin Jumala. Kristillinen ajatus kulkee toisin: Koska Jumala armossaan on tehnyt …. minäkin saan ja siksi haluan. Ensin on lahja, sitten ilo, sitten kiitollisuus ja sitten sydämen kuuliaisuus, mikä näkyy läpi elämä kestävänä taisteluna, joka puolestaan on joka päivä syvenevää synnin ja armon tuntemista.
Päätoimittajalle voi olla yllätys, että se VT:n kohta, johon tällä sitaatilla usein viitataan ei puhu tottelemisesta, vaan ”kuulemisesta”. Jumala siunaa ne jotka kuulevat. Siis sellaiset, joiden korvat, mielen, sydämen ja uskon hän on avannut. Jumala siunaa niitä, jotka ovat hänen lahjastaan osallisia. Tällä ei ole mitään tekemistä em. lainauksen opettaman sokean tottelemisen kanssa.
Luther sanoi muuten yhdessä saarnassaan tähän tapaan: Saatana on ovela. Kuin se huomaa valheensa tulleen paljastetuksi, se rupeaa heti saarnauttamaan yhteisestä rakkaudesta. ”
(Julkaistu Mopin palstalla 30.7.2009  mutta sittemmin sieltä poistettu.)
Päivämiehen päätoimittaja (?) ja useat  SRK:n puhujat käsittivät väärin kristinopin termin ”armoneuvo”
 
Kristinopin keskeisten peruskäsitteiden merkityksiä ei voida lähteä Päivämiehessä muokkaamaan mielivaltaisesti joksikin muuksi kuin miksi merkitys on kristinopissa määritelty. Sellainen johtaa nopeasti vakavaan harhaoppisuuteen.
Tässä tapauksessa lienee kyse tiedostamattomasta erehdyksestä, joka perustuu  asianomaisten totaaliseen asiantuntemattomuuteen, ei tietoisesta harhauttamisesta.

Oppi armoneuvoista eli armonvälineistä on keskeinen luterilaisessa tunnustuksessa. Vanhoissa kirjoituksissa esiintyy termi ”armoneuvot”, joilla on tarkoitettu samaa kuin nykykielen käsitteellä ”armonvälineet”. Laestadiuskin käytti sanaa armoneuvot juuri tässä kristinopillisessa, luterilaisessa merkityksessä.

Mitä sanalla armoneuvot eli armonvälineet siis tarkoitetaan?

Luterilaisen tunnustuksen mukaan usko syntyy Jumalan säätämien armonvälineiden avulla. Jumala vanhurskauttaa ihmisen armonvälineiden kautta. Armonvälineet eli armoneuvot ovat (1) Jumalan sana eli evankeliumi ja (2) sakramentit (kaste ja ehtoollinen). Meidät on jo kasteessa liitetty Kristukseen, Kristus on läsnä pyhässä ehtoollisessa, ja Hän tarjoaa armonsa sanassaan.

Jumalan Raamatussa säätämät katoamattomat armoneuvot ovat siis käsitteellisesti rajattu, opillinen termi.

Näin asia ymmärrettiin vanhoillislestadiolaisuudessakin vielä 1940-luvulla.  Kirkkoherra Väinö Havas määritteli armoneuvon käsitteen mm. v. 1940 elokuun Siionin Lähetyslehdessä:

”…Uskoamme vahvistaa myös Raamatussa lukemamme sana, kuulemamme yleinen evankeliumin saarna, ripissä julistettu synninpäästö ja Kristuksen ruumiin ja veren vastaanottaminen alttarin sakramentissa, ehtoollisen leivässä ja viinissä. Yksikään näistä armonneuvoista ei jouda tien oheen monien vihollisten piirittämän Kristityn elämässä. Me tarvitsemme ne kipeästi kaikki, sillä kamppailumme turmiovaltoja vastaan on tukahduttavan kuuma.”

Käsitteen merkityksen kiteytettynä voi tarkistaa kirkollisesta sanastosta ”Aamenesta öylättiin”.

Armonvälineet

”Luterilaisen kirkon uskon mukaan armonvälineet ovat välttämättömiä, jotta ihminen pelastuisi. Pyhä Henki suorittaa työnsä seurakunnassa Jumalan sanan ja sakramenttien välityksellä. Sen vuoksi Jumalan sanaa ja sakramentteja sanotaan armonvälineiksi.  Luterilaisen kirkon sakramentteja ovat kaste ja ehtoollinen.

Kirkon koko elämä helluntain jälkeen perustuu armonvälineiden varaan. Armonvälineiden kautta kirkko tuo ihmiset Kristuksen yhteyteen, niin että he pelastuvat synnin, kuoleman ja kadotuksen vallasta ja pääsevät osallisiksi pelastuksesta.

Armonvälineen luonne on myös ripillä ja pappisviralla, jotka Kristus asetti armon ja pelastuksen jakamisen välineiksi.”

Lue myös:

Aarno Haho: Kuuliaisuus tärkeämpi kuin omatunto

Topi Linjama: Olemmeko luterilaisia?

Opillinen harha puhujainkokouksissa 2007

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Usko ei aukea järjelle. OHO! Siioni.

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan

1 kommentti

Kategoria(t): 2000-luku, armo, armoneuvot, armonvälineet, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, harhaoppi, Jumalan sana, kiellot, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, luterilaisuus, Maalaispoika, manipulointi, Mopin palsta, nettikeskustelu, normit, opilliset kysymykset, Päivämies, puhujat, Raamatun tulkinta, retoriikka, totteleminen, uskon perusteet, vallankäyttö