Olen ollut nyt parisen vuotta ulkona liikkeestä. Kun on elänyt ikänsä kiinnikasvaneena yhteisöön, heimoon joka ei sitten enää tunnukaan omalta, ja samalla hyljeksii, mieli joutuu myllerrykseen. Tämäkö on minä? Olen vääränlainen, ja erillään. Häpeä siitä on yllättänyt minut. Häpeä musertaa.
Haluan päästä irti, ja samalla haluan kuulua johonkin. Mutta minne.
Muutos itsessä oli alkanut jo aika varhain. Paljon aiemmin kuin sitten sen itse tajusin. Oivalsin … Lue koko artikkeli…
Synnytin ja imetin ja synnytin ja imetin ja taas synnytin ja imetin ja vielä. Ja taas makaamassa osastolla uupuneena. Muutamassa vuodessa oli tapahtunut jotain merkillistä…Yhtäkkiä sainkin yhteisön piiristä ohjeeksi käyttää ehkäisyä, terveydellisistä syistä! – Uskovainen äiti. (Kotimaa24 17.1.2014.)
Syntyvyyden sääntelemättömyys on Raamatun luomiskertomuksen ja ensimmäisen uskonkappaleen pohjalta nouseva uskonkuuliaisuuden asia. Opillisia asioita ei voi muuttaa. – Puhuja, teologian ja filosofian maisteri Tuomo A. Komulainen (Pohjolan Sanomat 9.2.2014.)
Ehkäisykiellosta eli ehkäisemättömyyteen velvoittamisesta on liikkeellä useita … Lue koko artikkeli…
Kategoria(t): ahdistus, arvot, äitiys, ban of birth control, ehkäisykielto, epäily, erehtymättömyys, hengellinen väkivalta, identiteetti, identity, Jumalan sana, kaksoisviestintä, kannanotot, kiellot, kontrollointi, lapset, lisääntyminen, manipulointi, mielenterveys, naisen asema, naiseus, nettikeskustelu, normit, norms, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, pelko, pelot, perhe, retoriikka, suurperhe, totteleminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vastuullisuus, yhtenäisyys
Vaikeita aikoja on, erityisesti ehkä perheenperustamisiässä. Kotiin tullessa siellä ei ole ketään. Ihmissuhteet pitää hankkia päivästä toiseen. Toiset kokevat läheisyyden tarpeen voimakkaasti. Elämä voi tuntua ikävältä, kun ei ole fyysistä rakkautta eikä lapsia.
– Tuula Stenius kirjoitti muutama vuosi sitten Päivämieheen harvinaislaatuisen, tärkeän kirjoituksen siitä, mitä on elää ilman puolisoa ja ilman seksuaalista ja henkistä kumppania. Miten sen kokee se ns. sinkku, jolle Taivaan Isä on antanut tämän osan.
Moni tuntee vastenmielisyyttä käyttää sanaa sinkku. Se tuntuu rumalta sanalta. Vain parisuhde, ja hetero-sellainen, on se NORMI. Mutta mehän olemme kaikki ihmisinä erilaisia. Se mikä meitä ihmisinä yhdistää, uskon lisäksi, on että jokainen kaipaa kiintymystä, rakkautta, kosketusta. Kahdenkeskistä rakkaudelle perustuvaa intiimiä läheisyyttä ja kosketusta. Seksiä, vaikka sitä sanaa me emme käytä.
Kysymystä pohdiskeli jokin aika sitten eräs vanhoillislestadiolaisen kodin kasvatti anonyymisti, eräässä blogikirjoituksessa. Puhutteleva kirjoitus, jossa tarkastellaan rohkeasti ja suoraan sitä mitä useat kokevat tänä päivänä. Ihmiselämän herkimpiä kysymyksiä.
”Tunnen usein olevani muukalainen, niin myös seksin ja suhteitten maailmassa. Olen kasvanut maalla, konservatiivisen herätysliikkeen piirissä ja ilman televisiota.
En tiedä, kuinka helppoa ihmisillä on ylipäänsä ymmärtää omaa kehoaan ja seksuaalisuuttaan, mutta ainakin analyyttiselle, koulukiusatulle, uskovaiselle tytölle se on vaikeaa. …Lue koko artikkeli…
Kategoria(t): ahdistus, avioliitto, äitiys, elämäntapa, fundamentalismi, häpeä, hengellisyys, identiteetti, identity, ihmisarvo, kaksoisviestintä, keskusteluilmapiiri, kiellot, kontrollointi, leimaaminen, naisen asema, naiseus, normit, norms, nuoret, perhe, seksuaalivähemmistöt, sukupuolijärjestelmä, suru, suvaitsevaisuus, syrjintä, tieto, yksilöllisyys, yksinäisyys
”Vääryyden tunnustaminen ei riitä, tulisi tehdä parannus ja korjata mitä pystyy vielä korjaamaan. Monet vääryyttä kärsineet ovat jo kuolleet. Vääryys on opillinen, eikä riitä, että väärintekijät toisilleen tunnustavat vääryytensä.”
Luin Heinon kirjoituksen. Luin hänen kokemuksistaan ja yrityksistään ottaa juurta myöden selville mistä ”henkioppi”-parannuksenteossa oli kysymys. Vanhan miehen muistot ja puhuttelevat ajatukset kirvoittivat laittamaan jotain paperille.
Vaikka en itse ole hoitokokousaikoja kokenut, tapahtumien jäljet tuntuvat ja näkyvät edelleen tänä päivänä. Riippuu tietysti paikkakunnasta.
Moniko jakaa kanssani saman kokemuksen, tuntee häpeää. Väkivalta tuntuu yhä, vaiettuna yhteisenä häpeänä rauhanyhdistyksellä. Lue koko artikkeli…
Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, ahdistus, anteeksianto, armo, arvot, eettisyys, erehtymättömyys, eristäminen, evankeliumi, häpeä, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, lähihistoria, manipulointi, mielenterveys, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, rauhanyhdistys, retoriikka, Rippi, sananvapaus, sensuuri, seurakunta, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, suru, syntien anteeksiantamus, syyllisyys, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, vapaus, väkivalta
Keväällä 2010 Kirkkohallitus tiedotti, että ev.-lut. kirkon piirissä on paljastunut huolestuttavan paljon lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia. Uutisessa todettiin myös, että merkittävä osa rikoksista oli tapahtunut vanhoillislestadiolaisessa liikkeen piirissä. Tekijöiden joukossa oli myös pappeja ja lestadiolaisia maallikkosaarnaajia sekä rauhanyhdistyksissä toimivia luottamushenkilöitä.
Huolestuttavat uutiset havahduttivat lestadiolaiset uskovat, lastensuojelun asiantuntijat ja myös suuren yleisön kysymään, millä tavoin herätysliikkeen puhujat valitaan, ja kuka heidän toimintaansa valvoo. Kysyttiin myös, kuinka liikkeen johto pyrkii varoittamaan perheitä sekä lapsia ja nuoria pedofiilien toiminnasta ja miten rauhanyhdistyksissä ylipäätään on panostettu lastensuojeluun.
* * *
SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäki kertoi 30.9.2010 YLEn uutisille, että Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys (SRK) on lähestynyt liikkeen puhujia ja rauhanyhdistyksiä ohjekirjein, jotta seksuaalista hyväksikäyttöä vanhoillislestadiolaisuudessa kokeneet ihmiset uskaltaisivat hakea itselleen apua (YLEn uutiset 29.9.2010 , päivitetty 1.10.2010). Tiedottamiseen johti nähtävästi hiljattain paljastunut uusi hyväksikäyttötapaus (Kerkelä & Kuokkanen, HS 27.9.2010).
Hautamäki tiedotti, että pedofiliakysymystä käsiteltiin kesän 2010 suviseurojen avajaispuheessa. Aihe on noussut esille myös ”sadoissa ohjekirjeissä”. Julkisuudessa olleiden lasten hyväksikäyttöepäilyjen jälkeen liikkeessä haluttiin ”tarkentaa jäsenille synnin sovittamisen ja rikoksen sovittamisen eroa”.
Hautamäki kiisti, että herätysliikkeessä olisi pyritty salailemaan hyväksikäyttöä.
SRK on lähettänyt puhujille kirjeen ”poikkeuksellisena toimenpiteenä”.
SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen tiedotti kirjeestä herätysliikkeen jäsenille ja suurelle yleisölle heinäkuussa Liperin suviseurojen avajaispuheessa ja siellä kokoontuneessa SRK:n vuosikokouksessa.
Suviseuratiedotuksen laatimissa tiedotteissa ei tosin ollut mainintoja johtokunnan kirjeestä eikä ylipäätään lasten seksuaalisen hyväksikäyttöongelman käsittelystä kokouksissa.
Kyse on nähtävästi siis yhdestä SRK:n johdon kirjeestä, joka on lähetetty kaikille puhujille ja papeille. Heitä on kaikkiaan lähemmäs tuhat henkilöä.
Laestadianleaks-blogi on julkaissut kirjeen liitteineen. (Kyseiset liitteet julkaistiin myös Omat Polut -blogissa keväällä.)
SRK:n johtokunnan viesti on kaikessa lyhykäisyydessään seuraava:
”SRK:n johtokunta päätti kokouksessaan 22.5.2010 poikkeuksellisesta menettelystä: kaikille puhujille lähetetään kirje, jossa on Päivämies-lehdessä julkaistut pääkirjoitukset ja vastineet. Toivomme, että perehdytte niihin.” Viesti sisältää lisäksi puhujille suostuttelevaan sävyyn ja uskonnolliseen retoriikkaan puettuja muistutuksia siitä, mikä on puhujan tehtävä.
Viestin liitteinä ovat jo Päivämiehessä julkaistut pääkirjoitus 27.tammikuuta 2010 ja vastine Helsingin Sanomille toukokuun alussa, joka on julkaistu myös Helsingin Sanomien mielipidesivulla.
Näiden liitteenä olevien kirjoitusten mukaan SRK katsoo, että rippisalaisuus velvoittaa myös maallikkoa. Saatekirjeessä ei myöskään ole mainintaa, että SRK:n linja maallikon osalta rippisalaisuuden sitovuudesta olisi muutettu. Edelleen uskotaan, että pedofiili saa jumalalta voiman ilmoittautua itse rikollisena viranomaisille. ”Rippi-isän saarnaama evankeliumi antaa voiman asian korjaamiseen.”
On kovin hämmentävää, että SRK on lähtenyt kuvitelmasta, että julkilausuma- ja kannanottoretoriikka on nyt se tapa, jolla asia saadaan hoidetuksi. Kirje ei nimittäin sisällä lainkaan konkreettisia ohjeita, vaan lähinnä uskonnolisia vetoomuksia puhujille.
Kirjeestä ei löydy myöskään tietoa siitä, että asian osalta olisi käytännön suunnitelmia valmisteilla.
Suomen suurimman herätysliikkeen piirissä on paljastunut toistuvasti pedofiliatapauksia, osa pitkään jatkuneita, törkeitä rikoksia.
Osassa tapauksia on ollut ilmeistä, että liikkeen omat toimintamallit ja vanhoillislestadiolaisyhteisön kulttuuri ovat mahdollistaneet pedofiilin rikosten jatkumisen. Osin samoista syistä moni lestadiolainen rikollinen on selviytynyt ilman tapauksen viemistä oikeuskäsittelyyn.
On tapauksia, että uhrin läheisetkään eivät ole ymmärtäneet tai halunneet tukea uhria saamaan oikeutta ja apua toipumiseen.
Vaikuttaa myös siltä, että liikkeen piirissä ei osata tunnistaa riskejä., joille lapset ja nuoret altistuvat hierarkkisessa, miesvaltaisessa ja seksuaalisuuteen ristiriitaisin tavoin suhtautuvassa liikkeessä, jossa avoin kriittinen keskustelu liikkeen toimintatavoista on kielletty.
Vanhoillislestadiolaisuudessa on nykyisin kasvamassa ennätysmäärä lapsia ja nuoria, koska erityisesti 1970-luvulta lähtien perheet ovat olleet ja ovat erittäin suuria. On arvioitu, että vanhoillislestadiolaisuuden piirissä elää tätä nykyä yli 50 000 alaikäistä.
SRK ja rauhanyhdistykset toteuttavat Suomen laajimpiin kuuluvaa lapsi- ja nuorisotyötä, jossa toimii yli 200 vapaaehtoistyöntekijää.
Nämä tosiasiat velvoittavat SRK:n johtoa ja rauhanyhdistysten vastuuhenkilöitä kiireesti konkreettisiin ja suunnitelmallisiin toimiin.
On tyrmistyttävää, että herätysliikkeen johto ei ole tähän mennessä esittänyt konkreettista suunnitelmaa, millä tavalla se aikoo pysäyttää pedofiliatapausten määrän kasvun omassa piirissään. Se ei ole myöskään esittänyt suunnitelmaa, millaisin käytännön menettelyin se aikoo vauhdittaa tiedottamista ja valistusta, jotta vanhemmat, lapset ja nuoret sekä lasten ja nuorten parissa toimivat vapaaehtoiset tunnistavat riskit ja tietävät, kuinka heidän tulee toimia jotta lapsia voidaan suojella.
SRK:n johdon kirjeestä ei myöskään käy ilmi, miten esimerkiksi puhujat ja paikalliset rauhanyhdistykset tulevat toimimaan ehkäistäkseen rikoksia ennalta ja edistääkseen uhrien toipumista.
* * *
Kirjeen mukana lähetettiin myös Päivämiehen pääkirjoitukset/vastineet.
—————-
Rakas veli, Jumalan terve
Tiedotusvälineissä on viime kuukausina käyty vilkasta keskustelua lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja pedofiliasta. Keskustelussa on näkyvästi tuotu esille vanhoillislestadiolaisuudessa tapahtuneet lasten seksuaaliset hyväksikäytöt.
On esitetty väittämä, että kristillisyytemme keskuudessa niiden määrä on erityisen suuri. Myös puhujia on ollut ja sanotaan olevan lasten hyväksikäyttäjissä. On todettava, että yksikin tapaus on liikaa.
Erityisesti uhrille hyväksikäyttö on jättänyt mahdollisesti koko elinikäisen trauman. Siksi he tarvitsevat kaiken tuen ja avun selvitäkseen elämässään eteenpäin. Tekijätkin ovat olleet ja ovat avun tarpeessa kyetäkseen hoitamaan asiat niin, että kykenevät vastaamaan niistä Jumalan ja ihmisten edessä.
Puhujina olemme erityisen vastuullisessa tehtävässä Jumalan seurakunnan sananpalvelijoina. Haluammehan, rakkaat veljet, kilvoitella niin, että säilytämme uskon ja hyvän omantunnon Jumalan ja ihmisten edessä, Uskovaisina meidän tulee Jumalan sanan mukaisesti taistella syntiä vastaan niin omassa kuin muidenkin elämässä. Sielunhoitajina meiltä kysytään taitoa ja ryhtiä toimia niin, että syntinen saa avun ja myös tuen toimia oikein. Rikoksen kohteeksi joutunutta ei saa jättää yksin. Tukea tarvitsevat myös uhrin ja tekijän läheiset.
SRK:n johtokunta päätti kokouksessaan 22.5.2010 poikkeuksellisesta menettelystä: kaikille puhujille lähetetään kirje, jossa on Päivämies-lehdessä julkaistut pääkirjoitukset ja vastineet. Toivomme, että perehdytte niihin. Niissä on esitetty käsityksemme mukaan kristillisyytemme perinteinen Jumalan sanan mukainen opetus ja toimintatapa syntiin ja rikokseen ja rikoksen uhriksi joutuneen auttamiseksi.
Jumalan rauhaa terveisin
Olavi Voittonen Aimo Hautamäki
Puheenjohtaja pääsihteeri
LIITTEET
Syntisten piiri ja vanhoillislestadiolaisuus
Vastine Helsingin Sanomien kirjoitukseen 1.5.2010
Helsingin Sanomat julkaisi lasten hyväksikäyttöä koskevan artikkelin ”Syntisten piiri” (HS 1.5.2010). Artikkelissa kerrotaan, että kirkkomme vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen piiristä on tullut tietoon kymmeniä lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia. Tiedot ovat murheellisia. Yksikin on liikaa.
Kristillisyydessämme on kautta aikain ymmärretty ja opetettu, että lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on yksiselitteisesti synti ja rikos. Yhtä tuomittavaa on seksuaalirikollisen suojelu. Lasta on suojeltava kaikin tavoin. Siksi jokaisen rikoksesta tietoisen aikuisen tulee toimia niin, että lasten suojaksi säädetty laki saavuttaa sille asetetun tavoitteen. On kaikkien etu saada mahdollinen tuhoisa kierre heti alkuunsa katkaistua.
Lestadiolaisten suhtautumisesta lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja uhrien kokemuksiin artikkelissa todetaan: ”Vanhoillislestadiolaisilla on erilainen käsitys rikosoikeudellisesta vastuustaan kuin muilla suomalaisilla. — Yhteisön jäsenet voivat suhtautua hyvinkin kylmästi väkivallan uhrin traumojen aiheuttamaan kärsimykseen.”
Vanhoillislestadiolaisille laki ja sen noudattaminen on sama kuin muillekin. Jumalan armahtama ihminen ei voi rikokseen langettuaan väistää vastuutaan lain edessä. Evankeliumihan ”opettaa meitä olemaan kuuliaisia voimassa oleville järjestyksille”, kuten kirkkomme tunnustuksessa todetaan. ”Tässä kuuliaisuudessa me toteutamme rakkauden käskyä” (Augsburgin tunnustuksen puolustus XVI).
Kärsivän kylmäkiskoinen kohtelu ei ole oikein. Kärsimysten vähättelevä ohittaminen tai vaikkapa hyvää tarkoittava mutta ammattitaidoton apu saattavat jopa lisätä ahdistusta. Meillä on täysi syy luottaa sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmäämme sekä oikeusjärjestelmäämme ja niiden kykyyn auttaa myös törkeän ja traumatisoivan rikoksen kohteeksi joutuneita. Uhrille ja hänen läheisilleen tulee antaa kaikki heidän tarvitsemansa tuki ja ohjata heidät ammattinsa osaaville auttajille. Apua tarvitsevat myös tekijä ja hänen läheisensä.
Kirjoituksessa esitetään myös väite, että ”rippi ja vaitiolon oppi on keskeinen lestadiolaisuuden pimeiden puolien selittämisessä”. Eräs haastateltava toteaa: ”Kun tekijä pyytää tekoaan, vaikkapa lapsen hyväksikäyttöä anteeksi, niin sielunhoitaja julistaa absoluution eli synninpäästön. Sen jälkeen asiasta ei saa enää puhua.” Jumalan sana tuomitsee synnin, mutta tarjoaa katuvalle armoa. Raamatun mukaan synnit annetaan anteeksi, kun ihminen nöyrtyy parannukseen, vaikka kysymyksessä olisivat niinkin rumat asiat kuin insesti tai pedofilia.
Sielunhoitajalta vaaditaan armollisuutta mutta myös taitoa ja ryhtiä. Syntiin ajautunut tarvitsee sielunhoitoa. Itse ripin olemus kertoo, että kysymyksessä on ripittäytyjän vilpitön aikomus luopua synnistä ja tarve tulla autetuksi, jotta synnin kierre katkeaisi. Rippiä ei saa käyttää synnin peitteeksi. Rikokseen syyllistynyt ripittäytyjä ei voi jättää asiaa hoitamatta maallisen lain edessä. Rippi-isän tulee siis ohjata ja tukea häntä menemään poliisiviranomaisen luokse.
Vanhoillislestadiolaisten näkemys käy selväksi esimerkiksi vuoden 1979 puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa Rovaniemellä pidetystä alustuksesta, jossa sanotaan: ”Salari-pissä saattaa tulla esiin asioita, jotka tulee korjata laajemminkin. Rippi-isän saarnaama evankeliumi antaa voiman asian korjaamiseen. Näin on silloin, jos on rikottu toista ihmistä tai esivaltaa vastaan. Jos toista ihmistä vastaan on rikottu, tulee halu korjata asia hänen kanssaan, mikäli se on mahdollista.
Tarvittaessa asiat selvitellään myös maallisen esivallan kanssa.” Näin opetetaan myös tänään.
Vanhoillislestadiolaisuudessa korostetaan omakohtaista sydämen kristillisyyttä, jonka voimanlähde on yksin Kristuksen sovitustyö. Jumalan armo puolestaan opettaa hylkäämään jumalattoman elämän, mutta myös huolehtimaan lähimmäisistä oikeaa vastuuta kantaen. Aimo Hautamäki SRK:n pääsihteeri Olavi Voittonen SRK:n johtokunnan puheenjohtaja
* * *
Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on synti ja rikos
Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, jota kutsutaan usein pedofiliaksi, on yksiselitteisesti synti ja rikos. Hyväksikäytöstä on laissa säädetty rangaistus, ja lain edessä kansalaiset ovat tasavertaisia. Ei Jumalan armahtama ihminenkään voi rikokseen ajauduttuaan väistää vastuutaan maallisen lain edessä. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on erittäin traumatisoiva kokemus, ja lasta on suojeltava hyväksikäyttäjältä kaikin tavoin. Teko haavoittaa syvästi ja on häpeäksi tekijälle, hänen perheelleen ja yhteisölle.
Myös seksuaalirikollisen suojelu on tuomittavaa. Siksi jokaisen rikoksesta tietoisen tulisi toimia niin, että lasten suojaksi säädetty laki saavuttaa sille asetetun tavoitteen. On kaikkien etu saada tuhoisa kierre heti katkaistua. Kärsimysten vähättelevä ohittaminen tai hyvää tarkoittava mutta ammattitaidoton apu saattavat jopa lisätä ahdistusta. Voimme luottaa sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmäämme. Se kykenee auttamaan myös törkeän ja traumatisoivan rikoksen kohteeksi joutuneita. Apua tarvitseva, niin tekijä itse kuin hänen uhrinsakin, tulee ohjata ammattinsa osaavan auttajan luo.
Syntiin ajautunut tarvitsee myös sielunhoitoa. Jumalan sana tuomitsee synnin mutta tarjoaa katuvalle Jumalan armoa. Raamatun mukaan synnit annetaan anteeksi, kun ihminen nöyrtyy parannukseen – vaikka kysymyksessä olisivat niinkin rumat asiat kuin insesti tai pedofilia. Jeesus suhtautuu syyllisyyttä tuntevaan rikoksen tekijään yksiselitteisesti. Kun katuva tulee luokse ja sanoo ”minä kadun” erittelemättä tekonsa suuruutta, hänelle neuvotaan antamaan anteeksi (Luuk. 17:4). Augsburgin tunnustuksen mukaan synninpäästö tulee antaa niille, jotka palaavat tehdäkseen parannuksen (XII).
Rippisalaisuus on ehdoton. Sielunhoitajalta vaaditaan armollisuutta mutta myös taitoa ja ryhtiä. Asia on vakava ja ripittäytyjä ei voi jättää asiaa hoitamatta maallisen lain edessä. Kirkkohallituksen perheasianjohtaja Martti Esko totesi pedofiliaan liittyvässä haastattelussa (HS 22.1.): ”Asian tutkiminen ja anteeksianto ovat kaksi eri asiaa.” Kun Jumalan terveellinen armo sulattaa armahdetun sydämen, anteeksi saanut pitää huolen, ettei asia jää puolitiehen.
* * *
Syntisten piiri ja vanhoillislestadiolaisuus
Kristillisyydessämme on kautta aikain ymmärretty ja opetettu, että lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on yksiselitteisesti synti ja rikos. Yhtä tuomittavaa on seksuaalirikollisen suojelu. Lasta on suojeltava kaikin tavoin. Siksi jokaisen rikoksesta tietoisen aikuisen tulee toimia niin, että lasten suojaksi säädetty laki saavuttaa sille asetetun tavoitteen. On kaikkien etu saada mahdollinen tuhoisa kierre heti alkuunsa katkaistua.
Lestadiolaisten suhtautumisesta lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja uhrien kokemuksiin artikkelissa todetaan: “Vanhoillislestadiolaisilla on erilainen käsitys rikosoikeudellisesta vastuustaan kuin muilla suomalaisilla. — Yhteisön jäsenet voivat suhtautua hyvinkin kylmästi väkivallan uhrin traumojen aiheuttamaan kärsimykseen.”
Vanhoillislestadiolaisille laki ja sen noudattaminen on sama kuin muillekin. Jumalan armahtama ihminen ei voi rikokseen langettuaan väistää vastuutaan lain edessä. Evankeliumihan “opettaa meitä olemaan kuuliaisia voimassa oleville järjestyksille”, kuten kirkkomme tunnustuksessa todetaan. “Tässä kuuliaisuudessa me toteutamme rakkauden käskyä” (Augsburgin tunnustuksen puolustus XVI).
Kärsivän kylmäkiskoinen kohtelu ei ole oikein. Kärsimysten vähättelevä ohittaminen tai vaikkapa hyvää tarkoittava mutta ammattitaidoton apu saattavat jopa lisätä ahdistusta. Meillä on täysi syy luottaa sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmäämme sekä oikeusjärjestelmäämme ja niiden kykyyn auttaa myös törkeän ja traumatisoivan rikoksen kohteeksi joutuneita. Uhrille ja hänen läheisilleen tulee antaa kaikki heidän tarvitsemansa tuki ja ohjata heidät ammattinsa osaaville auttajille. Apua tarvitsevat myös tekijä ja hänen läheisensä.
Kirjoituksessa esitetään myös väite, että “rippi ja vaitiolon oppi on keskeinen lestadiolaisuuden pimeiden puolien selittämisessä”. Eräs haastateltava toteaa: “Kun tekijä pyytää tekoaan, vaikkapa lapsen hyväksikäyttöä anteeksi, niin sielunhoitaja julistaa absoluution eli synninpäästön. Sen jälkeen asiasta ei saa enää puhua.”
Jumalan sana tuomitsee synnin, mutta tarjoaa katuvalle armoa. Raamatun mukaan synnit annetaan anteeksi, kun ihminen nöyrtyy parannukseen, vaikka kysymyksessä olisivat niinkin rumat asiat kuin insesti tai pedofilia. Sielunhoitajalta vaaditaan armollisuutta mutta myös taitoa ja ryhtiä. Syntiin ajautunut tarvitsee sielunhoitoa. Itse ripin olemus kertoo, että kysymyksessä on ripittäytyjän vilpitön aikomus luopua synnistä ja tarve tulla autetuksi, jotta synnin kierre katkeaisi.
Rippiä ei saa käyttää synnin peitteeksi. Rikokseen syyllistynyt ripittäytyjä ei voi jättää asiaa hoitamatta maallisen lain edessä. Rippi-isän tulee siis ohjata ja tukea häntä menemään poliisiviranomaisen luokse.
Vanhoillislestadiolaisten näkemys käy selväksi esimerkiksi vuoden 1979 puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa Rovaniemellä pidetystä alustuksesta, jossa sanotaan: “Salaripissä saattaa tulla esiin asioita, jotka tulee korjata laajemminkin. Rippi-isän saarnaama evankeliumi antaa voiman asian korjaamiseen. Näin on silloin, jos on rikottu toista ihmistä tai esivaltaa vastaan. Jos toista ihmistä vastaan on rikottu, tulee halu korjata asia hänen kanssaan, mikäli se on mahdollista. Tarvittaessa asiat selvitellään myös maallisen esivallan kanssa.” Näin opetetaan myös tänään.
Vanhoillislestadiolaisuudessa korostetaan omakohtaista sydämen kristillisyyttä, jonka voimanlähde on yksin Kristuksen sovitustyö. Jumalan armo puolestaan opettaa hylkäämään jumalattoman elämän, mutta myös huolehtimaan lähimmäisistä oikeaa vastuuta kantaen.
Aimo Hautamäki SRK:n pääsihteeri
Olavi Voittonen SRK:n johtokunnan puheenjohtaja
* * *
Kategoria(t): 2000-luku, Aimo Hautamäki, insesti, johtajat, johtokunta, kannanotot, lapset, lapsuus, opilliset kysymykset, Päivämies, pedofilia, perhe, puhujat, retoriikka, Rippi, sananjulistajat, SRK ry., SRK:n johtokunta, vastuullisuus, yhteisöllisyys, YLE
Olen seurannut melko läheltä, että jos on ollut ”vauvasta asti” vanhoillislestadiolainen ja sitten aikuisena jättää liikkeen, on suuria vaikeuksia oman itsensä kanssa. Siskoni mies luopui tavoistaan elää vl-uskon mukaisesti mentyään naimisiin siskoni kanssa. Siskoni, joka on ”tavallinen luterilainen”, ei kylläkään sitä häneltä vaatinut. Mies luottaa siskooni ja heillä tuntuu menevän keskenään hyvin. Mutta ajan mittaan käytännön asiat nähtävästi olivat niin erilaiset, että mies itse asioita harkittuaan päätyi jättämään rauhanyhdistyksen.
He olivat avioliiton solmiessaan kokeneet, että uskon asiat eivät ole erottamassa heitä toisistaan. He halusivat kunnioittaa kumpikin toisen hengellistä näkemystä ja uskoa. Onhan se usko ja Jumala-suhde aina kuitenkin täysin henkilökohtainen asia. Meillä kotona usko ja kirkko oli turvallisena ja lohduttavana asiana mukana, mutta ei ylikorostuneena eikä vaatimuksina. Vanhempamme kasvattivat sisareni, minut ja kaksi veljeämme niin, että kristiusko tarkoittaa Jumalan armoa, ja rakkautta ja huolenpitoa heikommista. Meistä tuntui, että ei sen tarvitsisi välttämättä tuoda perheeseen ristiriitoja, jos avioituu vl miehen kanssa. Siskon mies on mukava ja rauhallinen ihminen, hyvä perheenisä.
Ollaan sen verran läheisiä, että on paljon puheltua näistä asioista. Koska ”ei vl-naisen” on mahdollisuus harkita rauhassa mm. raskauteen liittyviä asioita, niin sisko ei jättänyt esim. ehkäisyä pois ennen kuin tunsi olevansa henkisesti valmis ja toivoi saavansa lapsen. Nyt heillä on kaksi ihanaa lasta. Ymmärtääkseni lapsi-asia ei olekaan tuonut ristiriitaa heille.
Mutta siskon miehellä tuntuu olevan paljon syyllisyyden tunteita, erilaisista asioista. Ei se hirmusen hyvää elämää ole, kun tuntee jatkuvasti huonoa omaatuntoa, jos katsoo vaikka uutisia tv:stä.
Samaten lastenkasvatusasioissa vanhempien olisi hyvä löytää ”yhteinen sävel”, esimerkiksi siinä miten lapsille opetetaan uskontoon liittyvistä asioista, ja lasten harrastusten ja pyhäkoulu-opetuksen kanssa. Siskoni mies kokee nähtävästi jotain ehkä epävarmuutta, miten suhtautua esimerkiksi tyttärensä balettiharrastukseen. Tytär taas kaipaa tietenkin isältään arvostusta ja kannustusta. Isän ja tyttären suhde on aina tytölle tärkeä.
Meitä on hämmentänyt myös se, että siskoni mies kokee hyvin herkästi häpeää. Häpeä tuntuu hänellä liittyvän myös näihin hengellisiin asioihin. Hän on kovin ujokin. Se on tietenkin yksilöllinen persoonallisuus-asia. Osaksi nämä asiat ehkä johtuvat hänen kotikasvatuksestaan. Siitä hän puhuu itsekin usein. Hän muistelee omaa lapsuuttaan ja hänellä ei tavallaan ole nyt ”esikuvia”. Tätä hän pohtii usein, kun on nyt, 35-vuotiaana, vastuussa omien lastensa tulevaisuudesta.
Kai hänkin on sopeutunut olemaan stressaantunut ”entinen lestadiolainen” valintansa tehtyään, mutta on sääli, että todelliset vaihtoehdot ovat näin huonot. Lähinnä se että hän ei ole löytänyt omaa itseään liikkeestä lähdettyään.
Vaikka rauhanyhdistyksen uskon kiellot eivät häntä enää koskekaan, vaikuttaa siltä että hän kärsii ja on monesti ahdistunut, itsekin sen on tiedostanut. Monesti on vanhempiemme kanssa mietitty, miten häntä voisi auttaa. Miten hän pystyisi oivaltamaan, että eihän Kristus eikä armo ole minnekään kadonneet vaikka lähti rauhanyhdistykseltä. Mielellään sitä auttaisi jos osaisi.
* * *
Ajattelemisen aihetta antoi Perheihminen.
Lue myös:
Gepardi: Herätyssaarna (1.Tess.4:21)
NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?
Kuka ja mikä minä oikeasti olen? Tutkija Saara Tuomaalan haastattelu.
Anonyymi: Kadotettu hengellisyys
Askeleet irti SRK-lestadiolaisuudesta (Hakomaja)
”Onnellinen ratkaisu”: Minun tarinani
Etniset vanhoillislestadiolaiset
“Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa”
Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa
Viiden veljen sisko: Ihmistä ei saa kutistaa
Kategoria(t): ahdistus, elämäntapa, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, häpeä, hengellisyys, identiteetti, irrottautuminen yhteisöstä, kiellot, kontrollointi, kulttuurikiellot, lapset, lapsuus, luterilaisuus, miehen asema, mielenterveys, normit, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, pelko, pelot, perhe, rauhanyhdistys, sielunhoito, spiritualiteetti, suru, syyllistäminen, syyllisyys, teatteri, televisio, televisiokielto, tulevaisuus, uskon jättäminen, vapaus, yksilöllisyys, yksinäisyys
Nuori siirtokuntalainen, ortodoksijuutalainen poika heittää viinilasillisen päin iäkkään palestiinalaisnaisen kasvoja Hebronissa.
Kuvan ottaja on juuri palkittu, israelilaistaustainen New York Timesin kuvaaja Rina Castelnuovo.
Kuva vertautuu mustien ihmisoikeustaisteluun, jossa valkoiset käyttivät samaa häpäisyelettä ilkkuessaan mustien oikeuksia puolustavia hiljaisen mielenosoituksen osallistujia.
Kuuluisaksi tullut historiallinen kuva näyttää tilanteen Yhdysvalloissa vuonna 1963, Mississippissä, jossa kansalaisoikeuksia myös mustille vaativat ihmiset osoittivat rauhanomaisesti mieltään esiintymällä julkisesti samassa seurassa . He vaativat yhteisiä kouluja ja muita julkisia tiloja tasa-arvoisesti kaikenvärisille.
Rotuerottelun kannattajat ovat ympäröineet yhdessä istuvat mielenosoittajat ja pyrkivät häpäisemään heitä heittämällä jotakin heidän päälleen.
Lue lisää aiheesta:
KUAn johtaja Antti Pentikäinen: Palestiinalaisiin kohdistuvaan vihapuheeseen on puututtava. 17.3.2010.
Entinen sotilas rikkoo hiljaisuuden: Jerusalemilainen Yehuda Shaul suoritti kolmivuotisen asepalveluksensa Länsirannalla…
Gazan sodan jäljet näkyvät palestiinalaisissa lapsissa. KUA:n ihmisoikeustyöstä Gazassa.
Kategoria(t): 2000-luku, häpeä, identiteetti, ihmisarvo, ihmisoikeudet, politiikka, tasa-arvo, uhkailu, vallankäyttö, vapaus, väkivalta
Vanhoillislestadiolaisuudessa kasvanut, nykyisin entinen lestadiolainen Ulla Puukko on kuvannut suhdettaan herätysliikkeeseen hyvin ristiriitaiseksi kirjoituksessaan Kotimaa-lehdessä. Puukko onnistuu raottamaan muutamalla sanalla tuntemuksia,joita muistot rauhanyhdistyksen käytännöistä hyvässä ja pahassa herättävät. Ne ovat monelle muullekin tuttuja. Hän kertoo iloitsevansa tänä päivänä niistä muutoksen merkeistä joita liikkeen sisäinen keskustelu on nostanut esiin julkisuudessa. Opillisista muutoksista on käyty keskustelua esimerkiksi Mopin palstalla.
Useimmille on käynyt jo selväksi, että vanhoillislestadiolaisuus on muuttumassa.
Lestadiolaiskodin kasvattina seuraan mielenkiinnolla kaikkea, mitä tästä liikkeestä lehteenne kirjoitetaan. Jokainen kannanotto on minulle kuin särkyneen peilin pala, johon peilaan lapsuuden ja nuoruuden tuntoja.
15 vuotta liikkeestä etäällä olleena iloitsen siitä, että asiat, joiden omituisuus ajoi liikkeestä etäälle, alkavat nyt nousta pintaan. En ole enää yksin!
Ollessani 1990-luvun alussa Virossa taideopiskelijana Rauhanyhdistys järjesti Tartossa seuroja, joiden yhteydessä pidettiin lapsille pyhäkoulua.
Pyhäkoulunopettaja pyysi minua piirtämään opetuskuvan aidatusta lammaslaumasta kedolla. Piirsin lampaat kedolle ilman aitaa.
Seurasalissa näin monilla ihmisillä lähes puhki luettuja Raamattuja. Rauhanyhdistyksen taholta tultiin opettamaan näille ihmisille ”uskon aakkosia”. Minua ”uskovaista ihmistä” hävetti, Raamattuni oli lukematta, niin ”uskovainen” papinflikka kuin olinkin!
Tässä vain pari pientä hämmennyksen hetkeä niistä lukuisista nurinkurisuuksista, joita lestadiolaisuudesta käsin syntyi.
On mahdotonta sanallistaa kaikkia tuntoja ja niiden aiheuttamia kysymyksiä sellaisella tarkkuudella, joka yltäisi selittämään asioiden tuhannenkirjavaa tunneulottuvuutta.
Mielestäni ihmisellä ei ole oikeutta ja lupaa mitata tai arvioida toisen ihmisen sieluntilaa saati sitä, kuinka uskoa ja elää oikein. Se on sula mahdottomuus!
Siitä huolimatta, että koen Rauhanyhdistyksen toiminnan monin osin jopa Raamatun vastaisena ja harhaoppisena brezneviläisyytenä, tunnen äärimmäisen syvää kiitollisuutta sitä kodin hiljaista ja eleetöntä armonymmärrystä kohtaan, jota olen saanut kokea. Sen syvempää totuutta en tunne enkä tunnista!
Siitä huolimatta koen yhteisön tämän hetkisen elämäntavan vieraaksi. Tiedän, että yhteisö elää voimakasta muutoksen aikaa. Se on hienoa! Toivon, että muutos lähentäisi meitä kaikkia, kirkkoa ja Rauhanyhdistystä, ja että sitä Viron pyhäkoulun aitaa ei oikeasti olisi.
Keskustelu, joka käytiin ristillä Jeesuksen ja ryövärin välillä, pitää sisällään mielestäni niin valtavan sanoman, että meidän vajavaisten ihmisten keskustelut oikeasta ja väärästä uskosta ja elämästä ovat hyttysen ininää. Miksi emme luottaisi siihen, että Jumalan armo kantaa meitä kaikkia, olimmepa lestadiolaisia tai emme?
Kauneinta, mitä voimme kokea, on se, mikä jää salaisuudeksi. Joka ei sitä ihmettele, joka ei pysty siitä hämmästymään, sitä voi sanoa kuolleeksi, sen silmät ovat sammuneet (Albert Einstein).
Ulla Puukko
Kuvataiteilija, Pusula
Kotimaa 25.3.2010.
Lue myös:
Admata: Vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantumisen tunteet (Hakomaja)
Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?
Keskustelu Mopin palstalla: Voiko omatunto olla väärässä?
Speedy: “Olinko hölmö -?”
Pekka Asikainen: Nyt olisi aika toimia
Topi Linjama: Vanhoillislestadiolaisuus muutoksen edessä
Kaffet tiedossa, jos ehkäisykanta muuttuu!
Ulla Puukko: Lestadiolaisuus on muuttumassa
x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.
Tuomiot on langetettu vuosia jatkuneesta hyväksikäytöstä, johon on liittynyt henkistä ja fyysistä väkivaltaa sekä uskolla uhkailua. Tuorein vanhoillislestadiolaisuuden piirissä käynnissä oleva epäily lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä julkistettiin Helsingin Sanomissa 29.9.2010.
Helsingin Sanomat haastatteli sosiaalityön tutkija YTT Johanna Hurtigia (16.1.2010 ja 29.9.2010). Hän pitää mahdollisena, että lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on kirkon herätysliikkeissä jonkin verran yleisempää kuin Suomessa yleensä.
Uskonnollisissa yhteisöissä esiin tuleva lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on usein pitkäaikaista ja uhreja voi olla monta. Oikeudessa langetetut tuomiot ovat olleet yleensä pitkiä. Tekijät ovat olleet poikkeuksetta miehiä.
– On viitteitä, että hyväksikäyttö on kirkon herätysliikkeissä ja vapaakirkoissa jonkin verran yleisempää kuin Suomessa yleensä, sanoo tutkija Johanna Hurtig Helsingin yliopistosta.
Tilastoja uskonnollisiin ryhmiin liittyvästä lasten hyväksikäytöstä ei ole. Hurtigin käsitys perustuu taustatutkimukseen, jota hän on tehnyt keväällä käynnistyvää kansainvälistä tutkimusprojektia varten.
Tampereen yliopisto, Ensi- ja Turvakotien liitto sekä evankelis-luterilainen kirkko ovat käynnistämässä ainutlaatuista selvitystä siitä, miten lasten oikeudet toteutuvat uskonnollisissa yhteisöissä. Hankkeseen osallistuu tutkijoita myös Irlannista, Skotlannista ja Norjasta.
Yhteisöjen jäsenten saamat pitkät tuomiot kertovat Hurtigin mukaan siitä, ettei yhteisöissä kyetä tunnistamaan sen omien jäsenten väärinkäytöksiä tai niihin ei osata puuttua.
– Seksuaalisen hyväksikäytön kynnys on rikoslaissa matalalla, ja silti nämä tuomiot ovat tulleet vuosikausia jatkuneesta hyväksikäytöstä, johon on liittynyt henkistä ja fyysistä väkivaltaa sekä uskolla uhkailua, toteaa tutkija.
Hurtig korostaa, että uskonto tai herätysliikkeet eivät sinänsä ole lapsen kasvualustana riski. Kaikkien yhteisöjen virallinen kanta tuomitsee lasten hyväksikäytön. Mutta vaikeneminen ei ole kenenkään etu.
– Herätysliikkeissä on usein paljon lapsia ja iloa heistä. Mutta samalla kun valtaosan elämä on turvallista, uhriksi joutuneen lapsen tuska on sitä vaikeampi kantaa ja tuoda esiin.
Uskonnossa lapset opetetaan kunnioittamaan aikuisia ja olemaan kuuliaisia heille. Siksi onkin erityisen tärkeää, että yhteisöissä myönnetään tapahtunut insesti tai pedofilia. Samoin on tärkeää että lapsi tunnistetaan uhriksi eikä syylliseksi.
– Yhteisöissä on mukana myös luonnehäiriöisiä ja sairaita ihmisiä. Uskonto voi olla heille piilo pahoja tekoja vastaan ja keino alistaa uhria, Johanna Hurtig toteaa.
Seurakunnan rivijäsenen alisteinen asema uskonnollisessa yhteisössä on yksi mahdollinen selitys sille, miksi hyväksikäyttö voi jatkua kauan ja jäädä kokonaan piiloon.
– Yksilöä vastaan tehdyt rikkomukset liitetään usein keskinäisen anteeksiannon piiriin ja unohdetaan rikoksentekijänvastuu lain edessä.
Siksi uskonnollisten yhteisöjen valmiutta reagoida seksuaalirikoksiin pitää parantaa. Herätysliikkeissä esiintyy yksityisten ihmisten auttamistyötä, mutta sitä tekevät usein tavalliset ihmiset, joilla ei ole lastensuojelun eikä sosiaalityön asiantuntemusta.
– Kun tapahtuu jotain vakavaa, maallikolla ei ole erityisosaamista. Hän voi kyllä kehottaa ihmisiä hakemaan apua, mutta he eivät kuitenkaan välttämättä sitä hae, toteaa Johanna Hurtig.
Lähde:
Katja Kuokkanen: Uskovaisten miesten saamat hyväksikäyttötuomiot ovat pitkiä. Helsingin Sanomat 16.1.2020, A 10.
Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä
Vanhoillislestadiolaiset ovat täsmentäneet liikkeensä kannan osana keskustelua, joka käynnistyi vuodenvaihteessa. Kirkkohallituksen perheasiain johtaja Martti Esko on vaatinut pedofiilien järjestelmällistä pysäyttämistä evankelisluterilaisessa kirkossa ja sen herätysliikkeissä. Esko toi kantansae esiin kun lestadiolaisessa Rauhan Sana -liikkeessä paljastui räikeä lasten hyväksikäyttörikos. Pietarsaarelainen Rauhan Sana -lestadiolainen maallikkosaarnaaja oli käyttänyt hyväkseen ainakin 11:tä lapsenlastaan.
SRK tiedotti helmikuussa 2010 kantanaan pedofiileista hengellisissä liikkeissä käytävään keskusteluun, että vanhoillislestadiolaisten käsityksen mukaan lasten hyväksikäyttö on rikos ja sellaisena tekijän on se tunnnustettava. Vanhoillislestadiolaisten on ohjattava syyllistä tunnustamaan teko viranomaisille. Siis, tämä sen lisäksi että teko on hengellisessä mielessä synti.
”Suomen vanhoillislestadiolaiset tuomitsevat lasten seksuaalisen hyväksikäytön yksiselitteisesti rikoksena.
– Se on kaikissa tapauksissa synti. Se on Suomen lain mukaan myös rikos, ja jokaisella ihmisellä on velvollisuus viedä asiaa eteenpäin lastensuojelu- tai rikosilmoituksena”, painottaa Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen (SRK) pääsihteeri Aimo Hautamäki.
Vanhoillislestadiolaiset ja Rauhan Sana -lestadiolaiset ovat eri herätysliikkeitä.
Vanhoillislestadiolaisissa 189 rauhanyhdistyksessä on mukana arviolta noin 50 000 lasta ja nuorta.
– Hyväksikäytetty lapsi tarvitsee apua, eikä häntä saa syyllistää uhriksi joutumisesta, Hautamäki sanoo.
Apua tarvitsee kumpikin osapuoli, mutta pedofiilille anteeksi antaminen ei Hautamäen mukaan tarkoita tapauksen peittämistä.
– Meitä kohtaan voi olla vääriä käsityksiä. Koska ydinsanomamme on opetus anteeksiantamisesta, siihen on saattanut liittyä käsitys, että anteeksiannolla peitetään tällaiset rikokset, Hautamäki miettii.
Siksi Hautamäki korostaa nyt sitä, että vanhoillislestadiolaisen yhteisön tehtävä on ohjata pedofiili tunnustamaan rikoksensa.
– Hänkin on terapian tarpeessa, jotta hän pystyisi edes hillitsemään taipumustaan, Hautamäki sanoo.
(Tiivistelmä Helsingin Sanomien artikkelista; Katja Kuokkanen 16.2.2010)
SRK:n Päivämies-lehti julkaisi kannanoton hyväksikäyttöasiasta 27.1.2010. pääkirjoituksessaan. Se ei jätä arvailujen varaa siitä, että vanhoillislestadiolaisen liikkeen etu ei ole vaieta tai peitellä mahdollisia rikoksia. Lehti painottaa myös samaa kuin tutkija Johanna Hurtig: asian selvittämiseen ja uhrien tukemiseen tarvitaan aina asiantuntevaa ammattiapua.
”Kärsimysten vähättelevä ohittaminen tai hyvää tarkoittava mutta ammattitaidoton apu saattavat jopa lisätä ahdistusta.”
”Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, jota kutsutaan usein pedofiliaksi, on yksiselitteisesti synti ja rikos. Hyväksikäytöstä on laissa säädetty rangaistus, ja lain edessä kansalaiset ovat tasavertaisia. Ei Jumalan armahtama ihminenkään voi rikokseen ajauduttuaan väistää vastuutaan maallisen lain edessä. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on erittäin traumatisoiva kokemus, ja lasta on suojeltava hyväksikäyttäjältä kaikin tavoin. Teko haavoittaa syvästi ja on häpeäksi tekijälle, hänen perheelleen ja yhteisölle.
Myös seksuaalirikollisen suojelu on tuomittavaa. Siksi jokaisen rikoksesta tietoisen tulisi toimia niin, että lasten suojaksi säädetty laki saavuttaa sille asetetun tavoitteen. On kaikkien etu saada tuhoisa kierre heti katkaistua. Kärsimysten vähättelevä ohittaminen tai hyvää tarkoittava mutta ammattitaidoton apu saattavat jopa lisätä ahdistusta. Voimme luottaa sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmäämme. Se kykenee auttamaan myös törkeän ja traumatisoivan rikoksen kohteeksi joutuneita. Apua tarvitseva, niin tekijä itse kuin hänen uhrinsakin, tulee ohjata ammattinsa osaavan auttajan luo.
Syntiin ajautunut tarvitsee myös sielunhoitoa. Jumalan sana tuomitsee synnin mutta tarjoaa katuvalle Jumalan armoa. Raamatun mukaan synnit annetaan anteeksi, kun ihminen nöyrtyy parannukseen – vaikka kysymyksessä olisivat niinkin rumat asiat kuin insesti tai pedofilia. Jeesus suhtautuu syyllisyyttä tuntevaan rikoksen tekijään yksiselitteisesti. Kun katuva tulee luokse ja sanoo ”minä kadun” erittelemättä tekonsa suuruutta, hänelle neuvotaan antamaan anteeksi (Luuk. 17:4). Augsburgin tunnustuksen mukaan synninpäästö tulee antaa niille, jotka palaavat tehdäkseen parannuksen (XII).
Rippisalaisuus on ehdoton. Sielunhoitajalta vaaditaan armollisuutta mutta myös taitoa ja ryhtiä. Asia on vakava ja ripittäytyjä ei voi jättää asiaa hoitamatta maallisen lain edessä. Kirkkohallituksen perheasianjohtaja Martti Esko totesi pedofiliaan liittyvässä haastattelussa (HS 22.1.): ”Asian tutkiminen ja anteeksianto ovat kaksi eri asiaa.”
Kun Jumalan terveellinen armo sulattaa armahdetun sydämen, anteeksi saanut pitää huolen, ettei asia jää puolitiehen.”
Päivämies 27.1.2010, pääkirjoitus.
Lue lisää aiheesta:
Lucas: Alinta kastia ovat naiset ja lapset (Johanna Hurtigin näkemykset, pohjautuen Virpi Hyvärisen haastatteluun Kirkkotie -lehdessä 5/2010, s. 8 – 9, sekä
Tommi Niemisen artikkelikokonaisuuteen Syntisten piiri. Helsingin Sanomat 1.5.2010, D1-2).
Tommi Nieminen: Hyväksikäytetty Minna – Tutut miehet raiskasivat, lestadiolaisyhteisö vaikeni. Helsingin Sanomat 1.5.2010, D2.
Susanna Kemppainen: Lestadiolaisvaikuttajan raiskaussyytteitä puidaan käräjillä. Kaleva 12.1.2011.
Lasse Kerkelä & Katja Kuokkanen: Rauhanyhdistyksen ex-johtaja vangittu epäiltynä insestistä. Helsingin Sanomat 29.9.2010; paperilehdessä s. A6.
Lucas: SRK:n johtokunta torjui tiedon levittämisen lasten hyväksikäyttörikoksista
Kymmenet hyväksikäytetyt lähestyneet kirkkohallitusta. Turun Sanomat 20.4.2010.
Kymmenet seksuaalisen hyväksikäytön uhrit lähestyneet kirkkohallitusta. Helsingin Sanomat 20.4.2010
Kirkossa ja herätysliikkeissä kymmenittäin pedofiilien uhreja. Ilta-sanomat 20.4.2010.
Kategoria(t): ahdistus, Aimo Hautamäki, alakulttuuri, anteeksianto, arvot, eettisyys, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, häpeä, Helsingin Sanomat, hengellinen väkivalta, ihmisarvo, ihmisoikeudet, insesti, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, kasvatus, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kirkko, kuuliaisuus, lapset, lapsuus, manipulointi, mielenterveys, normit, nuoret, painostaminen, pedofilia, pelko, pelot, perhe, puhujat, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakunta, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, synnit, syntien anteeksiantamus, syyllistäminen, tasa-arvo, totteleminen, turvapaikka, tutkimus, uhkailu, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys
Lapsuuteni vanhoillislestadiolaisessa kodissa jätti minuun lähtemättö-mät haavat. Aikansa arpeuduttuaan ne aukeavat yhä uudelleen, tuskallisesti. Se on kuorma jota kannan, ehkä kuolemaan saakka?
Muistan tunteet, sillä asiat ja kokemukset jää lapsella tunnemuistiin. Lapsen sivuuttamisen, nöyryyttämisen, häpäisemisen, pelot, hädän ja painostavan ilmapiirin, pakenin yksinäisyyteen aina kun pääsin. En tiennyt mikä se paha oli, sille ei ollut sanoja. Minua ei ollut olemassa muuten kuin kotitöiden tekijänä. Turvattomuutta ja pelkoa. 
Ei hyväksyntää, ei huolenpitoa, ei turvallisuutta, ei rakkautta.
Sen sijaan kannoin alle kymmenvuo-tiaasta saakka vastuuta sisaruksistani, kodin arjen pyörittämisestä ja vanhempien jaksamisesta.
Joka ilta rukoilin Jumalaa, et-tä äiti ei tappaisi itseään. Äidistä oli tullut oudon etäinen. Vieraan oloinen.
Pelkäsin äidin uupuvan taakkansa alle. Aikuisena olen tajunnut, että hän luultavasti sairasti hoitamatonta masennusta, vuosikaudet.
Olin vain lapsi mutta yritin auttaa ja suojella häntä.
Äiti kantoi vastuun perheen arjesta. Jouduin katsomaan liian läheltä miten ko-vaa se hänelle oli. Isä oli impulsiivisen väkivaltainen ja hakkasi pikkuveljiäni milloin kotona oli.
Itseni sisälle jäi hätääntynyt ja arka lapsi. Käsitykseni itsestä jäi kysymysmerkiksi, koska omaksi itsekseen kasvaminen tarvitsee rakkautta ja tunnistetuksi tulemista. Nähdyksi tulemista vanhempien silmissä. Nyt aikuisena, monien terapiavuosien jälkeen, katson sitä lasta sisälläni hellästi ja hyväksyvästi. En aina sitä ymmärrä vieläkään.
Tiedän että minullekin olisi kuulunut salliva, rakastava ja onnellinen lapsuus, ja oikeus äitiin, äidinrakkauteen. Ei ollut minun syyni että jäin sitä vaille.
Olen järjen tasolla tiedostanut syyt, olihan äidillä kohtuuton työtaakka suurperheessä. Isästä ei ollut arkeen apua koska hänen piti välillä tehdä kahtakin työtä. Pitääkseen meidät leivässä. Sitäkin olen miettinyt, että miten heikot evää vanhemmat olivat itse saaneet tullak-seen isäksi ja äidiksi?
Lapsuuden vajavaisuus, vajaaksi jääminen, on noussut voimallisena esiin nyt kun olen itse saanut lapsia. Pelottaa. Pystynkö katkaisemaan rakkaudettomuuden kierteen? Mistä minä joka jäin vaille, voisin ammentaa hyvyyttä omille lapsilleni.
Vastuu on nyt minun. Kykeneekö haavoitettu sydämeni rakastamaan, kohtaamaan, tunnistamaan lapseni? Jokaisen erikseen, erityisine lahjoineen ja persoonallisuuden piirteineen, omana itsenään?
Toivonkipinän tuovat lapsen onnellinen hymy ja valoisa katse. Ne ovat päivän valoisia hetkiä.
Sain selvyyttä ristiriitaisuuk-sia ryöppyäviin tunteisiini Tommy Hellstenin ajatuksista hänen kirjoistaan. Hän oli myös puhumassa 
jossain televisio-ohjelmassa.
Oman minän heiveröisyys johtuu oikeastaan häpeästä, jonka takana on pienen lapsen rakkaudettomuuden ja hylkäämisen kokemus. Lapsi aistii jos häntä ei huomata, ja se tuottaa häneen kovan pettymyksen ja häpeän kokemuksen. Nimenomaan häpeän.
”Vanhemmat, jotka ovat täynnä tyydyttämättömiä lapsen tarpeita, kantavat sylissään omaa haavoittunutta sisäistä lastaan. He eivät ole koskaan kasvaneet aikuisiksi. Siksi syliin ei enää mahdu ”ulkoinen lapsi”, toisin sanoen oma lapsi. Oma lapsi saattaa jäädä ulkopuoliseksi.
Tällaiset vanhemmat odottavat lapsiltaan sitä, mitä heidän olisi pitänyt saada omilta vanhemmiltaan. Näin heidän lapsensa joutuvat varttumaan aikuisiksi ilman aitoa vanhemmuutta.
Rakkauden vastakohta ei ole viha vaan häpeä, joka on persoonan mitätöimistä, vähättelyä, pilkkaa ja halveksuntaa. Juuri rakkauden puute synnyttää tällaista häpeää.”
Saattaa olla että samantapaisia kokemuksia on muillakin, varsinkin oman lapsen syntymisen jälkeen. Silloin voimistuvat omat lapsuuden kokemukset. Näin kävi ainakin minulle. Ei osaakaan nauttia ja olla onnellinen uudesta pikkuihmisestä, vaan oman lapsuuden taakka ahdistaa.
(M @ mma)
Aiheeseen liittyvää:
Keksinmuru: Oliko sinulla lapsi isänä tai äitinä?
Peltonen: Alustaja rauhanyhdistyksellä: Uskovaisen ei sovi lapsia sääliä
Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä
Työssäkäyvä vl-äiti: Mistäkö sen tietää, onko äiti väsynyt?
Uskovainen: Perheenäiti: Tunnen itseni höynäytetyksi
Kategoria(t): ahdistus, äitiys, häpeä, identiteetti, lapset, lapsuus, mielenterveys, naiseus, nuoret, pelko, pelot, perhe, suurperhe, suvaitsevaisuus, syyllistäminen, tuomitseminen, vallankäyttö, väkivalta, yksinäisyys
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
