Avainsana-arkisto: harrastukset

”Kunpa olisit kuollut ennen kuin jätit uskon”


”Jos ajattelen lapsuutta vain lestadiolaisuuden uskon ja sen opetuksien näkökulmasta, se oli kamala. Minä en lapsena enkä nuorena voinut yhteisössä ja sen opetuksissa koskaan hyvin.”

”Toivon, että jokaisessa lestadiolaisessa perheessä ja yhteisössä elävällä saisi olla yhtälainen oikeus valita myös toisin. Siihen voisi olla enemmän mahdollisuuksia jo lapsena, ja sitä pitäisi pystyä tukemaan yhteisön sisältäkin.” – Olli  K.

Olemalla vain minä olen minä

Beautiful_world_kaunis_1

Kunpa sinä olisit kuollut, ennen kuin lähdit.

Sen minulle sanoi useampi vanha ystäväni, kun lähdin useampi vuosi sitten vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä. Sen olen kuullut sanottavan myös monelle muulle.

Kirjoitan tästä aiheesta, koska tämä on ollut minun kasvuympäristöni. Koen itse, että kasvoin yhteisöstä irti jo pienestä lapsesta.

Yhteisön jättämät jäljet ovat kuitenkin hyvin lopullisia.

Yhteisö tulee seuraamaan aina elämässäni jollakin tasolla mukana. Vaikka se ei enää ole ollut vuosiin minussa, suurin osa suvusta siihen kuuluu.

Kaikki se mitä … Lue koko artikkeli…

1 kommentti

Kategoria(t): 2000-luku, ahdistus, alakulttuuri, anteeksianto, arvot, bans, eettisyys, elämäntapa, erehtymättömyys, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, forbidden things, hengellinen väkivalta, homoseksuaalisuus, identiteetti, identity, ihmisarvo, ihmisoikeudet, irrottautuminen yhteisöstä, kasvatus, kiellot, kontrollointi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, laestadianism, lapsuus, leimaaminen, miehen asema, normit, norms, nuoret, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, pelot, retoriikka, seksuaalivähemmistöt, seurakuntaoppi, sukupuolijärjestelmä, suvaitsevaisuus, ulossulkeminen, uskon jättäminen, vallankäyttö, vapaus, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys

Va-va-ilta!


leija Va-va-ilta.  Vaipoista Vapaata iltaa mentiin tyttöjen kanssa viettämään. Porukalla, meitä oli kuusi äitiä ja kolme vauvaa. Tai piti olla kuusi mutta yksi tekstasi viime hetkellä että ei sitten pääsekkään. Sisaren syy oli … Lue koko artikkeli…

29 kommenttia

Kategoria(t): arvot, avioliitto, äitiys, elämäntapa, hengellisyys, identiteetti, identity, ilo, isyys, kasvatus, kiellot, kontrollointi, lapset, miehen asema, naisen asema, naiseus, normit, norms, nuoret, Päivämies, rauhanyhdistys, retoriikka, sukupuolijärjestelmä, suurperhe, tasa-arvo, Uncategorized

SRK:n talous kääntyi plussalle – miljoonainvestointi alkamassa


Euro_rahat

SRK:n talous on saatu kohentumaan, joskin tulokertymää on edellen kasvatettava toimintamenojen kattamiseksi. Viime vuonna menoja oli 6,38 miljoonaa ja tuloja 6,57 miljoonaa euroa. Tulos kertoo siitäkin, että liikkeen jäsenet ovat tavattoman sitoutuneita yhteisöön myös merkittävällä henkilökohtaisella panostuksella.

On huomattava, että summaan ei sisälly 184 paikallisen rauhanyhdistyksen toiminta, jonka liikkeeseen kuuluvat myös rahoittavat, käytännössä vapaaehtoistyöllä.

Sitoutumista SRK:n kustannusten rahoitukseen osoittaa se, että tulopuolella ”tukialuelahjoitukset”, eli vapaaehtoistyön tuottama tulos ja lahjoitukset muodostavat kolmanneksen tuloista (32%).  Julkaisujen myynti on ykkönen, se tuottaa … Lue koko artikkeli…

4 kommenttia

Kategoria(t): arvot, julkaisutoiminta, kasvatus, luterilaisuus, nuoret, rahoitus, rauhanyhdistys, SRK ry., vallankäyttö, yhteisö

Kerro kokemuksistasi: Paleltunut taivas


kielletty_hedelma dance

Miten koet musiikin ja luomisen iloa toimiessasi seurasäestäjänä?  Kuuluu-ko kuorolaulu harrastuksiisi? Millaisia tunnelmia ja kokemuksia sinulla on siitä,  kun salaa kuuntelit kotona rockia, tai jotakin muuta ”maailmallista, rytmikästä” musiikkia? Entä kun kävit ensi kertaa elokuvissa, konsertissa tai katsomassa balettiesitystä?

Miltä sinusta tuntui koulussa eristäytyä muista, kun muut menivät katso-maan teatteria tai elokuvia? Mitä esimerkiksi tanssitaidon puuttuminen on merkinnyt elämässäsi?  Liittyykö kokemuksiisi ahdistavia asioita, mahdollisesti hengellistä väkivaltaa?

Kerro taiteeseen liittyvistä kokemuksistasi ammattitaiteilijalle, joka … Lue koko artikkeli…

Jätä kommentti

Kategoria(t): ban of television, bans, concept of sin, elämäntapa, eristäminen, forbidden things, hengellinen väkivalta, identiteetti, identity, kannanotot, Kielletty hedelmä, kiellot, konsertit, kontrollointi, koulu, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lapset, lapsuus, lähihistoria, musiikki, normit, norms, nuoret, omatunto, painostaminen, perhe, retoriikka, sensuuri, taide, teatteri, televisio, televisiokielto, totteleminen, vallankäyttö

Kun Zumba-tunnit eivät mene uskon edelle


En mahdu ”oikean uskon” muottiin, mitä meille puheiden ja Päivämiehen mukaan toitotetaan, kirjoittaa Natriel. Hän haluaisi harrastaa Zumba-tanssia. Mutta  vanhoillislestadiolaisuudessa pidetään tanssia syntinä.

Natriel rinnastaa tanssin harrastamisen lentopalloon tai koiraharrastukseen, joita ei ole kokonaan kielletty vanhoillislestadiolaisuudessa. Hän osoittaa, että myös ne voivat sekä vieroittaa uskosta, jos niikseen käy, tai olla vieroittamatta. Samaa logiikkaa voitaisiin hänen mukaansa soveltaa myös tanssin harrastamisessa. Lisäksi hän viittaa Raamattuun, jossa on kerrottu tanssimisesta eikä kielletä sitä.

*     *     *

Olen vanhoillislestadiolaisten mukana kulkeva uskovainen ihminen. Synnyin vanhoillislestadiolaiseen kotiin ja olen lapsesta saakka ollut uskovainen.

Olen kuitenkin kasvanut joiltain osin ”oikean uskovaisen” muotista, sillä minä tykkään tanssia, joka ei ole seurapuheiden, eikä Päivämiehen mukaan ole uskovaiselle soveliasta.

Kuitenkin raamatussa puhutaan paljon tanssimisesta, kuinka ihmiset ylistivät Jumalaa tanssien.

Minä kiinnostuin tanssimisesta vasta viime syksyllä, kun rupesin käymään Zumba-tunneilla. En ole nähnyt sitä mitenkään uskoa heikentäväksi, vaikka toki joillain tanssi, tai ihan mikä tahansa voi nousta uskoa tärkeämmäksi.

Erään tutun vei maailmaan koira! Kyllä. Koira, tuo tavallinen harrastus.

Mutta koira vei talutus-hihnassa taluttajan maailmaan. Hänelle koiranäyttelyistä ja koiraharrastuksesta tuli niin tärkeitä, ettei hän enää jaksanut käydä seuroissa.

Eihän tällä perusteella koiria voi pitää sopimattomina.

Eräällä taas lentopallosta tuli niin tärkeä, että se rupesi pelaamaan sitä seurassa ja usko jäi.
Silti uskovaiset saavat harrastaa lentopalloa, kunhan eivät liity seuroihin (muutamia poikkeuksia toki tiedän).

Jos zumba, tai tanssit, on vain harrastus, niin eihän se ole sen kummempi juttu, kuin mikään muukaan harrastus. Miksi sitä ei voisi harrastaa vapaa-aikana, jos se ei mene uskon edelle?

Ite kyllä käyn seuroissa ja koen itseni muuten uskovaiseksi, mutta se vain häiritsee välillä, etten mahdu siihen muottiin, mitä meille puheiden ja Päivämiehen mukaan toitotetaan.

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi Natriel  Suomi24-palstalla.

Lisää aiheesta:

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Herpert:  Armo vapauttaa elämään Kristuksessa

Herpert: Minkä nuori kieltää? Syntien sovituksen… vai elämäntapanormin?

Speedy: “Olinko hölmö -?”

Meitä on moneksi, sano vanhoillislestadiolainen (Hyrsyläinen)

Irtiotto kaksoiselämästä

Matti H.: Yksi usko?

Juliaana: Uskoni uskontoon teki kupperiskeikan

Lirlies: Hitsi mä en jaksa uskooo

M. K. & P. T.:  Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

Sivusta seurannut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

Synti vanhoillislestadiolaisuuden opetuksen mukaan

Syntilista

Syntinen ja sairas: Äiti tyttärelle: “Kun lapsi kieltää uskon, se on pahempi kuin lapsen kuolema.”

1 kommentti

Kategoria(t): ahdistus, elämäntapa, forbidden things, kasvatus, kiellot, kontrollointi, kuuliaisuus, leimaaminen, normit, norms, nuoret, omatunto, painostaminen, pelko, pelot, retoriikka, suvaitsevaisuus, synnit, syntilista, syyllistäminen, totteleminen, tuomitseminen, vallankäyttö

Eikö mitään niin hyvää, etteikö jotain huonoakin?


Vuokko Ilola on vastannut Kotimaa-blogisteille heitettyyn haasteeseen kirjoittaa kokemuksista herätysliikkeessä. Kirjoittajia pyydettiin kirjoittamaan itselle läheisen herätysliikkeen hengellisestä vaikutuksesta henkilökohtaisesta näkökulmasta. Periaatteellisena lähtökohtana oli ajatus, että kaikissa uskonliikkeissä on paljon hyvää.

Kysyttiin:  ”Mitä herätysliike on  antanut? Minkälaisia hengellisiä eväitä olet saanut matkallesi?”

Kirjoituksista julkaistaan myöhemmin artikkeli Kotimaa-lehdessä.

Vanhoillislestadiolaisuuden eväät

”Vl-liike on antanut minulle hyvän ja kristillisen arvomaailman. Lapsesta saakka lukuisat seurapuheiden äärellä vietetyt hetket ja antoisat ”taivas koskettaa maata” -lauluhetket virsien ja Siionin laulujen parissa ovat jääneet lähtemättömästi mieleeni. Niitä sydämeni kaipaa ja halajaa tänäkin päivänä.

Tätä kaipuuta eivät ole sammuttaneet edes monet ikävät kokemukseni liikkeen parissa, vaikkakin ry:n oven avaamiseen liittyy ja on 70-luvun  hoitokokouksista lähtien liittynyt aina samalla kertaa sekä rakkautta että ihan   järetöntä pelkoa.

Myös rakkauden elämänlahjaan ja kunnioituksen ihmiselämään ja sen ainutlaatuisuuteen, katson olevan vl-liikkeen helmiä, joita sydämessäni kannan. Kun lapset otetaan vastaan Jumalan suurina lahjoina, se on Jumalan luomistyön kunnioittamista parhaimmillaan. Oma vastasyntynyt pienokainen sylissäni, ihmeitten ihme, ainutlaatuinen taivaan taimi; voiko maan päällä mikään muu kokemus onnellisuudessaan ylittää lapsen syntymisestä johtuvaa huikaisevaa onnentunnetta…?

Kuitenkin, jyrkkyydessään, ehdottomuudessaan, Jumalan lahjojen ”pakkovastaanottamiset” ovat kääntyneet ja kääntyvät joskus itseään vastaan ja seuraamukset ovat ”ei niin hyviä”.

Luovuutta, raittiutta ja hyviä harrastuksia  

Monet nk. vl-elämäntapa-asiatkin ovat olleet omalta osaltaan ihan hyviä. Kun tavallaan kaikenlainen ”keinoviihde” on ollut kiellettyä, on ollut ”pakotettu” itse keksimään viihdykkeitä, jotka ovat olleet kehittämässä luovuutta, mielikuvitusta ja kädentaitoja. Keinoviihdekielteisyys on ollut myös ”ajamassa” ihan hyviin harrastuksiin, vilkkaaseen kanssakäymiseen, lentopalloilun pariin, lauta- ja korttipeleihin (Uno!), mökkeilyyn ja ”notskien” äärille. Ja tietty ilman alkoholia:) ja mukavaa on ollut!

Myös tällä saralla liiallinen jyrkkyys, ehdottomuus ja autuuden sitominen elämäntapoihin, ovat aiheuttaneet paljon ahdistusta ja pahaa mieltä monille, niin perhe– kuin kaverisuhteissakin :(.

Yksin armosta – vai miten se olikaan?

Ehdottomasti paras matkaeväs, mitä vl-liike taivaantien nälkäiselle kulkijalle tarjoaa, on syntien anteeksiantamus sulasta Jumalan armosta ilman tekoja; ”yksin armosta, yksin uskosta ja Kristuksen ansion tähden”. Tuon kultakirjaimin kirjoitettavan lauseen, jossa ei päde sanonta ”ei mitään niin hyvää, etteikö jotain huonoakin”, toivoisi piirtyvän  jokaisen autuutta janoavan sydämen seinämään.

Tuo Martti Lutherin kirjoituksista peräisin oleva lause, joka totta tosiaan kuuluu vl-opetukseen, kuitenkin kumotaan aika usein, niin vl-saarnoissa kuin elävässä elämässäkin vanhoillislestadiolaisten keskuudessa. Monet monet seurapuheet koostuvat tänä päivänä hirmuisen pitkälle opetuksena osallistua nk. Jumalan valtakunnan työhön (ry:n organisaation ylläpitämiseen) ja elämänvanhurskauden tärkeyteen

Tällainen opetus ajaa ihmisiä uskon suorittamiseen ja huonouden tunteisiin omassa uskonelämässään, epäonnistuneen vaelluksen tähden. Myös armoneuvojen liittäminen evankeliumin kokonaisuuteen jo sinällään, saa lahjavanhurskauden muuttumaan ansaituksi vanhurskaudeksi.

Mutta, joka tapauksessa armosta uskon omistaminen kuuluu vl-opetukseen ja se ON hyvä matkaeväs kenelle tahansa.”

*    *     *

Keskustelu jatkuu Vuokko Ilolan blogissa (Kotimaa24-blogit).

Lisää aiheesta:

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Jumalan armo – ei merta edemmäksi

Kapu: Hanskat tiskiin ja kirves kaivoon – onnistuuko vl-yhteisön parannus keskustelemalla? 

Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista 

Magdalena: Onko uskominen harkittua näyttelemistä?

Mauri Kinnunen: Kipupisteet kohdattava avoimesti

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan

Seppo Lohen perustelut ehkäisykiellolle 2009

Maalaispoika: Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta?

– ” …melkoinen määrä elämäntapaohjeita, jotka ovat pääosin 70 -luvun ajattelutavan seuraamuksia, ovat ottaneet “armoneuvojen” paikan, ja niille vaaditaan sokea kuuliaisuutta ilman harkintaa (järkeilyä) epämääräisen kuuliaisuusfraseologian perusteella. Näin liuútaan hiljalleen lain alle.”

Antti Pentikäinen: Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden

Sivusta seurannut: “Meistä on tullut kaksinaamaisia”

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Viiden lapsen usk. äiti: Jumalan luomistyö tapahtuu hedelmöityksessä

Ehkäisykysymys vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen opetuksessa 2000-luvulla

Tunnustuskirjat, Yksimielisyyden ohje:  Luku 10: Kirkolliset tavat, joista käytetään nimitystä adiafora, ehdonvallan eli yhdentekevät asiat

Jätä kommentti

Kategoria(t): anteeksianto, armo, armoneuvot, arvot, äitiys, eettisyys, ehkäisykielto, elämäntapa, erottaminen yhteisöstä, evankeliumi, hengellisyys, hoitokokoukset, kasvatus, Kotimaa, kuuliaisuus, lapset, lähihistoria, lisääntyminen, painostaminen, pelko, pelot, siionin laulut, syntien anteeksiantamus, yhteisö, yhteisöllisyys

Hitsi mä en jaksa uskooo


Jatkuvasti lähipiiri kyselee, jotta millä teillä sä oikein oot…
Ne luulee, että olen joku kamala sarvipääpeto. Tuntuu tympeeltä elää jatkuvassa epäluottamuksessa.
En tajuu, mistä ne ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että olisin jotenkin väärästä hengestä.

Mua on jopa epäilty mieltymisestä maailmalliseen menoon, maailmalliseen musiikkiin jne, vaikken itessäni sellaisia piirteitä tunnista. En kuuntele maailmallista musiikkia, en nauti alkoholia, enkä käy ravintoloissa.

Mistä ihmeestä lähelläni olevat ihmiset ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että minä harrastaisin tuollaista syntielämää?

Jotenkin rupeaa tuntuu raskaalta tämä, koska ihan sama, mitä tein, olen kuitenkin heidän mielessään synnissä eläjä. Kertooko joku minusta muunneltua totuutta, vai mistä tää valtava epäluottamus johtuu?

Onko ehkä jotku selän takana puhuneet, että minun näköinen ihminen käy baareissa tms. Voi ku tietäis.
Ite en oo kertaakaan baareissa sisällä käynyt, kuuntelen vain klassista ja SRK:n äänitteitä. En ole ikinä maistanut alkoholijuomia jne.

Tympeetä, ku mä en ilmeisesti osaa perustella noille, etten todellakaan tee kyseisiä syntejä. Ne jotenkin kokee minun valehtelevan, vaikka puhun ehdotonta totuutta :(.

Väkisin tässä rupee sitten itekkin epäilemään itteään, vaikka sen tiedän tasan tarkkaan, etten ole kertaakaan juonu tai tehny muita epäiltyjä asioita!!
Lähinnä epäilen sitä, onko mun uskos jotai vikaa sit, ku tällasii käsityksii päässy syntymään….

*   *    *

Ajattelemisen aihetta antoi  nimimerkki Lirlies” (Julkaistu Suomi 24 -palstalla).

Kyösti Haukipuro: ”Ei sääntöjä”

— Lestadiolaisuus painottaa nykyisin enemmän kasvatuskristillisyyttä kuin julistuskristillisyyttä. Kasvatuksella ja ohjauksella — ei säännöillä — on keskeinen merkitys esimerkiksi perheiden elämässä. (Vantaan Lauri 20.5.2003.)

Aiheen vierestä:

Vanhoillislestadiolaisuuden syntilista

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

Crisy: …mite ihanaa suvareis on!

Guitar Hero: Rehellisyys itselleen

Irtiotto kaksoiselämästä

Musiikkikiellot: turvallisinta kuunnella turvallista musiikkia

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden

Syntinen ja sairas: Äiti tyttärelle: Kun lapsi kieltää uskon, se on pahempi kuin lapsen kuolema “   

Herpert: Minkä nuori kieltää? Syntien sovituksen… vai elämäntapanormin?

Säde: Onko omakohtainen usko itse asiassa tabu?

Voittaako järki sittenkin?

3 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, elämäntapa, epäily, hengellinen väkivalta, identiteetti, ihmisarvo, ihmisoikeudet, kasvatus, kiellot, kontrollointi, kuuliaisuus, lapset, lapsuus, leimaaminen, manipulointi, mielenterveys, musiikki, normit, omatunto, painostaminen, pelko, pelot, perhe, retoriikka, sananvapaus, synnit, syntilista, syyllistäminen, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta, vihjailu

Pidän kirkoista – konserttipaikkoina


Olen jo keski-ikäinen mies ja taustani on vanhoillislestadiolainen. Siitä on seurannut monet elämän taistelut itsen ja läheisten kanssa. Yksi on ollut soittamisen ja yleensä musiikin harrastukseni. Niitä ei hyväksytty eikä sallittu. Se satutti. Tietysti tuli sitten paljon muutakin. Niistä ei sen enempää.

Ihminen ei voi valita ”taustaansa”. Hän syntyy aina ”johonkin”, joka sitten alkaa määritellä ja muokata ihmislasta. Sillä lailla ihminen on mielestäni enemmän tai vähemmän ennalta määrätty. Jos sattuu syntymään tiukkaan hengellisyyteen, jossa pidetään välttämättömänä kieltää normaaleja asioita ja rajoittaa yksilöllisten lahjojen kehittämistä, ei voi tietää mistään muusta mitään. Ei osaa aavistaa millainen olisi vapaa ja suvaitsevainen kasvuympäristö. Mutta uskon, että sen kyllä tunnistaa, jos pääsee sitä kokemaan ja tekemään vertailuja.

Lahja vai oma valinta?

Olen jättänyt vl-uskon taakse. Se kuitenkin on varhainen kaikupohja, jolta aikoinaan ponnistin näitä asioita ihmettelemään. Olen usein pohtinut vl-uskon ristiriitaista opetusta siitä, miksi toiset ihmiset uskovat ja pelastuvat ja toiset taas eivät.

He opettavat ensin, että usko on Jumalan lahja, jonka saa ilman ihmisen omaa tekemistä. Mutta sitten kuitenkin he opettavat samaan aikaan, että ihminen voi itse valita, uskooko vai ei, pelastuuko vai ei. Seuroissa aina sanottiin, että Jumala on jättänyt valinnan ihmiselle. Tästä on suosittu vl-sanontatapa, että ”usko ei ole joka miehen”. En tiedä onko tuo fraasi otettu Raamatusta. Enkä sitäkään, mitä se oikeastaan tarkoittaa. He myös uhkailevat, että jo ihminen sivuuttaa uskon silloin kun se on tarjolla, hänen etsikkoaikansa menee ohi ja Jumala hylkää  hänet lopullisesti.

Mihin tämä opetus mahtaa perustua. Usko ja armo ei siis ole alun alkaenkaan kaikille tarkoitettu lahja? Tässä vaiheessa huomaa tulleensa petetyksi.

Olen allerginen uskoon liittyvälle liturgialle, puhetavalle jossa ei ole mitään sisältöä. Luulen, että en ole pohjimmiltaan ollenkaan uskonnollinen ihminen. Ehkä minulta puuttuu ”uskon geeni”. En alkuunkaan käsitä, miksi pitäisi ”uskoa jumalaan”.  Mitä se edes tarkoittaa? Jumalan olemassaoloon uskomistako, ja jos sitä, niin mitä se Jumalan olemassaolo sitten on? Mitä toisaalta on ”jumalan olemattomuus”. Kumpikin käsite on minusta täysin tyhjä. Mitä siis pitäisi uskoa, tai uskotella itselleen?

Minusta on alkanut tuntua siltä että jumala ei ole ollenkaan tarpeellinen käsite voidakseni ymmärtää sitä mitä on olemassa ja mikä itse on.

En siis tietenkään osaa sanoa, millainen minusta olisi tullut ilman lestadiolaista kasvatusta. Nykyään en ajattele jumalaa, en vaan tunne ”tarpeelliseksi”.  Olen vieraantunut koko ajatusmaailmasta. Erosin lopulta viime vuonna kirkostakin ilman ihmeempää dramatiikkaa. Kirkoista rakennuksina pidän. Mutta muutoin ei kirkko eikä usko tunnu koskettavan elämääni mitenkään.

Tuntuisi vieraalta ja suoraan sanoen epärehelliseltä miettiä Raamatun tarinoita vakavissaan otettavina juttuina. Tai ylipäätään hengellisiä olentoja ja käsitteitä, kuten enkeleitä, saatanaa, kadotusta ja taivasta. Näen ne tarinoina samalla lailla kuin esim. antiikin jumalatarut.

Minulle on tullut sellainen käsitys, että uskonto perustuu suurelta osin pelkoon. Pelko taas johtuu tietämättömyydestä.

Jos tietäisimme enemmän, ja jos hyväksyisimme sen, että emme edes voi kaikkea tietää, silloin ei tarvita uskontoa eikä jumalia minkään selitykseksi.  Oman rajallisuutemme  hyväksymisessä olisi enemmän nöyryyttä kuin jumalauskossa.

K.U.

*          *          *

Lue lisää:

Helmihytti: Mun elämään ei mahdu jumalaa.

2 kommenttia

Kategoria(t): epäily, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, helvetti, hengellisyys, iankaikkinen elämä, identiteetti, irrottautuminen yhteisöstä, Jumala, kadotus, kasvatus, kiellot, kirkko, konsertit, kontrollointi, kulttuurikiellot, lakihengellisyys, lapsuus, musiikki, normit, pelastus, pelko, pelot, retoriikka, spiritualiteetti, suvaitsevaisuus, synnit, taivas, uskon jättäminen, uskon perusteet, vapaus, yksilöllisyys

Guitar Hero: Rehellisyys itselleen


Olen hyvissä väleissä kaikkien tuntemieni lestadiolaisten kanssa. Ala-asteen lopulla kaverit alkoivat sitten erottua, toiset  lestadiolaisiksi, toiset ei lestadiolaisiksi. Yläasteella en puhunut tai ollut tekemisissä teikäläisten kanssa juuri ollenkaan. Lukiossa aloin olemaan heidän kanssaan vaikka olin vaan oma itseni. Ja pienen alkukankeuden jälkeen hekään eivät kieltäneet multa seuraansa.  Eivät, vaikka kitaransoitto on kuulunut kakarasta asti harrastuksiin ja soitan rock-musiikkia, ja muutakin laidasta laitaan.

Lestadiolaisuus on tekopyhää. Se näkyy esimerkiksi suhtautumisessa musiikkiin. He kieltää nuorilta musiikin kokonaan, hengellistä ja jotain klassista lukuunottamatta. Musiikin monimuotoisuus on niin ihmeellinen ja hieno asia että sitä ei pitäisi kieltää keneltäkään!

Mäkin tunnen selvästi erittäin lahjakkaita vl-tyyppejä jotka eivät ikinä pääse toteuttamaan lahjojaan eikä ideoitaan koska pelkäävät vanhempien reaktiota ja yhteisön hylkäämistä. Monet eivät edes koskaan rohkene itsenäiseen lahkosääntöjen kyseenalaistamiseen. Eivätkä he suostu näkemään lestadiolaisuuden epäkohtia tippaakaan. Koska heidät on aivopesty pitämään kaikkia rock ja yleensä populaarimusiikkia automaattisesti pahana.

Koulussani kolmea lahjakasta tyttöä pyydettiin soittamaan viulua ja muita soittimia ylioppilasjuhlaan. Siellä haluttiin nuorten omaa ohjelmaa. Opettaja pyysi myös minut mukaan, kun tiesi että soitan sähkökitaraa. Meillä piti harjoitella siinä juhlassa esitettäväksi yhdessä sellanen myrskyluodon maija- tyylinen kappale. Ei siis mitään rankkaa rockia. Treenit menivätkin todella hyvin. Oli hyvä fiilis treenata yhdessä. Nää vl-tytöt olivat innoissaan vaikkei he sitä avoimesti myöntäneetkään, sen näki silmistä.

Mutta. Viimeisissä treeneissä yksi tytöistä lähestyi opettajaa ja sanoi, jotenkin ihan nolona: ”Ei meikäläiset oikein katso hyvällä tämmöstä, että parempi että me ei soiteta”. Opettajasta näki kyllä miten hämmästyi ja yllättyi. Olihan viikkokausia treenattu. Ite otin asian tyynesti vaikka aikaahan treenaaminen oli vienyt. Opettaja kysyi vielä sitten epätoivoissaan minulta että saisinko paikattua tyttöjä jotenkin mutta minä luovutin homman siihen. Pisti miettimään. Ei yhtään reilusti tehty.

Lähes kaikki tuntemani vl-jätkät käyvät toisilla paikkakunnilla baarissa ja he käskevät olla asiasta hiljaa. Pieni paikkakunta on huono paikka kun kaikki tunnetaan ja juttu kiertää salamana. Entisessä kotikunnassani oli nuorisotilat jotka oli auki 13-24. Sen ajan kun ite sillä hengailin, yläasteikäiset vl-lapset kävivät siellä kattelemassa  tv-sarjoja ja surffasivat pornosivuilla niin että moni heistä saivat porttikiellon sinne.  Pornosivut oli kiellettyjä. Valvojien piti puuttua  jatkuvaan surffailuun.

Oon kuullu tutuilta että nykyään vl koululaiset pelaavat siellä guitar hero- peliä jossa kaikki suosituimmat ”saatanalliset” rokki/hevi/death metal kappaleet pitää soittaa yksinkertaistetulla kitaralla. Heille on pääasia että heidän vanhempiensa julkisivu pysyy kunnossa. Ja heidän vanhempansa ovat todella tiukkoja kannoistaan kieltojen suhteen. Millaset välit on sillon vanhempiin kun täytyy salailla?

Olkaa rehellisiä, ensalkuun edes ittellenne. Silloin voi olla sitten rehellinen omille vanhemmilleen ja muillekkin. Ulospäinkin. Ei se sen kummempaa ole.

(Guitar Hero)

Lue myös:

“Meistä on tullut kaksinaamaisia”

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden

6 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, alakulttuuri, eettisyys, elämäntapa, hengellisyys, identiteetti, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kasvatus, kiellot, kontrollointi, kulttuurikiellot, lapset, lapsuus, manipulointi, musiikki, normit, nuoret, painostaminen, pelko, pelot, perhe, synnit, syntilista, tuomitseminen, yhteisöllisyys, yksilöllisyys

Magdalena: Onko uskominen harkittua näyttelemistä?


Nykyisin on lisääntyvässä määrin niitä uskovaisia (vanhoillislestadiolaisia), jotka toivoisivat herätysliikkeen käytäntöön muutoksia. Ristiriitainen kaksoisviestintä sisälle ja toisaalta ulospäin kiusaa monia, ja oma kysymyksensä on suhtautuminen elämäntapanormeihin. Osa uskovaisista ottaa ne tosissaan, osa taas ei piittaa enää esimerkiksi ehkäisy-, televisio-, urheilu- ja musiikkikielloista. 

Erilaiset ja keskenään ristiriitaiset käytännöt herättävät hämmennystä varsinkin niissä, jotka ovat uskoneet puhujien viestin että opetus on muuttumatonta. Kun näkee lähipiirissään, että virallisia ”armoneuvoja” ja jopa puhujienkokousten ja vuosikokousten päätöksiä avoimesti rikotaan, ilman että tästä seuraa keskustelua ko. neuvojen merkityksestä, seuraa epäilyksiä ja uskovaisen koko maailmankuva saattaa särkyä. Tämä on luonnollinen seuraus ainakin silloin jos se on perustunut elämäntapojen osalta selvään erottautumiseen ”maailmallisista ihmisistä” .

Tässä itse asiassa paljastuu se, mihin joidenkin uskonelämä on perustunut: ei Raamattuun, vaan pelkästään mustavalkoiseen normistoon ja muista ihmisistä erottautumiseen. Kyse on pohjimmiltaan opillisesta perustavasta asiasta: miten ymmärretään ihmisen pelastuminen? Riittääkö siihen ”uskonvanhurskaus” eli luottaminen Jumalan armoon (kuten asia on Lutherin mukaan) vai tarvitseeko ihmisen sen lisäksi ”suorittaa” Jumalalle mieluisia tekoja, kuten luopua televisiosta?

Yleisesti ottaen on paljon uskovaisia, jotka toivovat  avointa, vapaata keskustelua opillisista kysymyksista ja elämäntapanormeista.

Muutamat vl-uskovaiset ovat rohjenneet esittää julkisuudessa avoimesti omalla nimellään kysymyksiä  herätysliikkeen johdolle (esimerkiksi Mauri Kinnunen, Juho Kalliokoski, Vuokko Ilola, Terttu Holmi, Stiven Naatus, Lassi Hyvärinen, Virpi Hyvärinen ), mutta herätysliikkeen johtohenkilöiltä ei ole julkisuudessa näkynyt vastausta yhteenkään kommenttipyyntöön.

Nimimerkki Magdalena kirjoitti näistä kysymyksistä Mopin palstalla.

Kaksinaismoralismi kukoistaa vanhoillislestadiolaisuudessa 

Tänä päivänä ”talostelu” vanhoillislestadiolaisuudessa on hieman tukalaa. Vaikkakin oikeastaan yllättävän harvat asiat enää todellisesti yhdistävät liikkeen jäseniä toisiinsa, niin tilanteesta annetaan ulospäin ihan erilainen kuva.

Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa televisio. Liikkeen jäsenten suhtautuminen televisioon on käytännön tasolla muuttunut, vaikkakin virallinen kanta on yhä kielteinen.

Uskoisin, että aika harva vanhoillislestadiolainen on tänä päivänä ns. absolutisti suhteessa televisioon. Kenellä on tietokoneessaan mahdollisuus seurata televisiota, kuka katselee televisiota aina tilaisuuden tullen, esimerkiksi hotelleissa yöpyessään, vaikka ei itse omistaisikaan kyseistä laitetta . Moni sitten katselee tv-ohjelmia netin kautta epäsuorana lähetyksenä.

Löytyykö vl-nuoristakaan enää monta sellaisia, jotka eivät katselisi tv-ohjelmia netistä? Kyselyjeni mukaan ei.

Jotkut nuoret ovat kuulemani mukaan sitä mieltä, että melkein mitä vaan voi tehdä, kun sen tekee salassa muilta tai sellaisilta, jotka voisivat asiasta pahentua. Esimerkiksi, sen takia ei voi kuulema meikata ja värjätä hiuksiaan, koska se näkyy ulospäin ja aiheuttaa toisissa uskovaisissa pahennusta.

Samat nuoret, jotka katsovat pilvin pimein tv-ohjelmia netistä, kyttäävät irc-gallerian sivuilta niitä, jotka olisivat mahdollisesti meikanneet tai värjänneet hiuksiaan. Yhdessä sitten kuulemani mukaan arvuutellaan, kuka mahdollisesti on sortunut tekemään niin. Osa nuorista on sitä mieltä, että laittautuminen, johon kuuluu mm. meikkivoide, runsas hiuslakan käyttö ja paljastava pukeutuminen, on ihan hyväksyttävää, mutta kaikki videot alkaen viattomista lasten videoista ovat kovastikkin tuomittavia. Siis sisällöstä riippumatta.

Muita asioita, joissa kaksinaismoralismi kukoistaa vanhoillislestadiolaisuudessa, on esimerkiksi konserteissa käynti ja konsertointi. Molemmat ovat asioita, joita ei hyväksytä liikkeen virallisessa kannassa, mutta jotka hyväksytään käytännössä.

Varsinkin kirkoissa pidettävät konsertit ovat yleisesti hyväksyttyjä ja harvasta löytyy enää niin konservatiiveja vanhoillislestadiolaisia, jotka pitäisivät niitä syntinä entisajan malliin.

Vielä yksi esimerkki kaksinaismoralismista: urheilu. Kun urheilun, mm. jääkiekon seuraamisen paikanpäällä sanotaan olevan ihan sopimatonta (osan kuitenkin käydessä niissä), niitä voi seurata televisiosta, esim. huoltoasemilla tai epäuskoisten ystävien luona.

Miksi kaksinaismoralismin kukoistaminen vl-liikkeen sisällä sitten tukaloittaa sen jäsenten elämää?

Se kankeuttaa kanssakäymistä. Jos esimerkiksi kuulut niihin vanhoillislestadiolaisiin, jotka eivät piittaa ollenkaan ns. virallisesta kannasta, vaan elelet iloisesti lauman mukana ihan omalla tavallasi, joudut valitsemaan ystäväsi niistä, jotka ovat kanssasi ns. samanmielisiä. Miksi näin?

Näkisin, että syynä on pelko. Pelko sosiaalisesta eristämisestä, lähipiirin mahdollisista kärsimyksistä ja epäuskoiseksi julistamisesta pistää pitämään ”pään piilossa” erilaisten elämäntapojen suhteen. Mutta, onko se oikein ja totuudellista?

Jos taas kuulut niihin vanhoillislestadiolaisiin, jotka pitäytyvät tarkasti virallisessa opetuksessa, sinua karttavat sellaiset uskonystävät, jotka eivät niissä sydämessään pitäydy.

Liikkeessämme on myös niitä, jotka kuuluvat edellämainittujen välimaastoon. He ymmärtävät tavallaan molempia ääripäitä ja ovatkin elämäntavoiltaan molempien kaltaisia.

Liikkeen piiristä on noussut julkisuuteen toisinajattelijoita ja niitä, jotka kritisoivat voimakkaasti liikkeen epäkohtia. Heitä vaivaa liikkeen sisällä vallitseva valheellinen ilmapiiri, jota ilmeisesti ei kyetä purkamaan.

Mitä pelätään? Ja minkä takia he eivät saa minkäänlaista vastausta kysymyksiinsä?

Heidän kysymyksensä ovat kuin ”huutavan ääni korvessa”, koska he eivät saa kysymyksiinsä vastauksia ja elämä vanhoillislestadiolaisuudessa jatkuu entiseen malliin.

Onko kaikki hyvin niin kauan vanhoillislestadiolaisuudessa, kun pidetään näennäisesti kiinni virallisesta opetuksesta, sekä täytetään uskovaisen ihmisen ulkonaiset merkit?

(”Magdalena”)

*   *   *  

Lue myös:

Jemima Mopin palstalla: ”Näen todella paljon hyvää vl-kristillisyydessä ja samaan aikaan olen todella huolissani liikkeen tilasta.”

Olinko hölmö? (Speedy)

Miksi teatteri on syntiä?

Meistä on tullut kaksinaamaisia

Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta (Juho Kalliokoski)

Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan? (Juho Kalliokoski)

Tarvitsemme(-ko) glasnostia? (Virpi Hyvärinen)

Vastuu omastatunnosta puuttuu  (Virpi H.)

Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Kaksoisviestintää 1

Kulttuurikielloilla ei ole raamatullisia perusteita (Lassi Hyvärinen)

Kipupisteet kohdattava avoimesti (Mauri Kinnunen)

Armoneuvot päälaellaan (“Verstaalla pohtija”)

Ennustus: ajaudumme umpikujaan (”Jes-mies”)

x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.

Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta (”Maalaispoika”)

Keskustelu Mopin palstalla

Uskovainen isä: ”Oikea” uskovainen. Keskustelu Mopin palstalla 3.5.2010.

Synti vanhoillislestadiolaisen opetuksen mukaan

*   *    *

Esimerkki elämäntapanormien perusteluista:

Neuvonpito Ranualla 1976

Ranuan Jumalan lapset kotoontuivat sunnuntaina 5.12.1976 Ranuan Rauhanyhdistyksen kutsumana yhteiseen neuvonpitoonsa. Tilaisuuteen oli saapunut kunnan eri puolilta paljon Jumalan lapsia, yhteensä n. 350 henkeä.

Alkuvirren 381 jälkeen piti alkurukouksen S…K…, tämän jälkeen Ranuan Rauhanyhdistyksen puheenjohtaja J…P… avasi kokouksen
toivottaen osanottajat tervetulleiksi.

Veljemme S… K…:n alustuksen aiheena oli: ”Hengellinen raittius ja veljellinen rakkaus”. Alustuksen lähtökohtana oli Pyhä Henki,’ jonka Jumala on antanut lapsilleen. Tästä Hengestä Raamattu todistaa: ”Sillä ei Jumala ole meille antanut pelvon henkeä, vaan väkevyyden, rakkauden ja raittiuden” (2. Tim. 1:7).

Pyhä Henki on liittänyt meidät toisiimme. Se neuvoo meitä. Se antaa meille tiedon, taidon ja voiman taistella kaikkea väärää vastaan. Pyhä Henki on Väkevyyden Henki. Se on Rakkauden Henki, joka liitää Jumalan Lapset Saara-äitiin ja toinen toisiinsa. Se on Raittiuden Henki, Jumalan valtakunnassa rakastetaan totuudessa. Pyhä Henki on Totuuden Henki. Se panee meidät kantamaan huolta toisistamme, rakkaudella puhuttelemaan vikaan joutunutta.

Pyhän Hengen hedelmät ovat: ”Rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävyys, hyvyys, usko, hiljaisuus, puhtaus” (Gal. 5:22). Jos synti saa vallan tai tulee hengen vika, seuraa sitä rakkauden särkyminen. Jos syntiä ei panna nimeltä pois, seuraa usein kapinamieli Jumalan valtakuntaa kohtaan.

Rakkaus on kahtalainen: ”Veljellinen ja yhteinen” (2. Piet. 1:7). Rakkaus on aina totuudessa, se jopa ”iloitsee totuudesta” (1. Kor. 13:6). Sen tähden se myös haluaa neuvoa vikaan joutunutta. Se ei vain silittele ja kaunistele, vaan sanoo synnin oikealla nimellä: esim. televisio, politiikka, alkoholi ja muut tottelemattomuudet.

”Ottakaat vaari, ettei joku Jumalan armosta tulisi pois, ettei joskus kasvaisi joku karvas juuri jotakuta vastahakoisuutta tekemään ja monta sen kautta saastutetuksi tulisi” (Hebr. 12:15). On lupa nytkin uskoa kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Keskustelun johdannoksi puheenjohtaja luki SRK:n johtokunnan kirjelmän hengen vikaan joutuneiden hoitamisesta ja Sievin vuosikokouksen kannanoton koulutelevisioasiasta.

Käydyssä keskustelussa todettiin, ettei kristitty voi kannattaa sitä katkeruuden ja ekumenian henkeä, joka ns. protestipuolueissa esiintyy. Todettiin myös, että liika kiintyminen politiikkaan on kristitylle vaarallista. Me elämme maailmassa, mutta emme maailmasta. Katkeruus ja kapinamieli yhteiskuntaa vastaan ei sovi kristittyyn sydämeen. Sen sijaan lakeja, jotka sallivat synnin ja puoltavat syntiä, tulee vastustaa. Monia hengen- ja muita synnin vikoja korjattiin Jeesuksen sovintoverellä.

Kahvitauon jälkeen keskusteltiin koulutelevisioasiasta. Todettiin, että siitä on selvät toimintaohjeet vuosikokouksen kannanotossa. Rakentavassa hengessä käännytään koulun puoleen ja pyritään saamaan uskovaisille lapsille kokonaan vapautus televisiotunneista. Jos tämä tuo kohtuuttomia vaikeuksia lasten koulunkäynnille, pyritään vapautumaan ainakin niistä tunneista, jotka etukäteen voidaan todeta Jumalan lapsen omaatuntoa loukkaaviksi. Erityisesti korostettiin, että arkojen ja heikkojen uskonsa tunnustajien koulunkäyntiä tulee vanhempien ja kaikkien Jumalan lasten tukea.

Keskusteltiin myös kristillisyyden kansanopistoista SRK:n kirjelmän pohjalta. Yksimielisesti todettiin, kuinka kalliita ja siunattua työtä niissä tehdään. Tänä pahana aikana tulisi vanhempien varata nuorilleen tilaisuus opiskella vuoden tai useampiakin kansanopistossa. Yhteinen kokemus oli, että ajallisen hyödyn lisäksi nuori saa siellä korvaamattoman hyödyn, uskonelämän virkistymisen.

Ranuan alueen apulähetystoimikuntaan valittiin entiset jäsenet…..

Lopuksi keskusteltiin väärähengellisten laupeudentyöstä mm. joulupakettien muodossa. Todettiin, ettei ole syytä mennä heidän tilaisuuksiinsa paketteja vastaanottamaan. Sen sijaan postissa tulleet paketit voi hyvällä omallatunnolla käyttää. Näissäkin asioissa on syytä muistaa, että meillä on hyvä Jumala, joka on luvannut omat lapsensa siunata ja heistä huolen pitää. – -”

Päivämies 1/29.12.1976.

Martti Luther: Galatalaiskirjeen selitys. 1538.

”Viisikymmentä itsevanhurskauden ihailemaa etua joita se pyrkii saavuttamaan tekojen nojalla, apostoli Paavalin Galatalaiskirjeen mukaan.” (Ote.)

Pyhän Paavalin Galatalaiskirjeen aine

”Kaikkein ensiksi on mainittava aine, toisin sanoen, tämän Paavalin kirjoittaman kirjeen pääasia. Tämä aine on seuraava: Paavali tahtoo niin vakiinnuttaa uskon-, armon-, syntien anteeksiantamus- eli kristillisen vanhurskausopin, että täydellisesti käsittäisimme kristillisen vanhurskauden ja kaikkien muiden vanhurskausmuotojen välisen erotuksen. On näet olemassa monenlaista vanhurskautta.
On maallista: sen kanssa on keisarilla, maallisilla vallanpitäjillä, filosofeilla ja lainoppineilla tekemistä.

On sitten seremoniallista: sitä opettavat ihmissäännöt, kuten paavin säännöt ja sen sellaiset; sitä perheenisät ja opettajat vaaratta opettavat, kun eivät lue sen ansioksi synneistä hyvityksen tekemistä, Jumalan sovittamista ja armon ansaitsemista, vaan opettavat seremonioiden olevan välttämättömiä ainoastaan siveellistä kuria ja määrättyjä velvollisuuksia silmällä pitäen.

Paitsi näitä on vielä olemassa eräs vanhurskaus: lainvanhurskaus eli kymmenen käskyn vanhurskaus, jota Mooses opettaa. Tätä mekin opetamme uskonopin jälkeen.

Näiden kaikkien vanhurskausmuotojen ulko- ja yläpuolella on uskon- eli kristillinen vanhurskaus, joka mitä huolellisimmin on erotettava noista edellisistä.

Nuo edelliset näet ovat tähän verrattuna kerrassaan vastakkaisia osaksi siitä syystä, että ne ovat lähtöisin keisarien laeista, paavin säännöistä ja Jumalan käskyistä, osaksi siitä syystä, että niillä on tekemistä meidän tekojemme kanssa ja me kykenemme niitä aikaansaamaan joko pelkin luonnollisin voimin – niin sofistit sanovat – tahi myös Jumalan voimasta, – ovathan nämä tekojenkin vanhurskauden eri muodot Jumalan lahjoja, kuten kaikki muukin mitä meillä on.

Mutta tämä ihanista ihanin vanhurskaus, nimittäin uskonvanhurskaus, jonka Jumala Kristuksen kautta teoittamme lukee omaksemme, ei ole maallista eikä seremoniallista eikä Jumalan lain vanhurskautta, eikä sillä ole mitään tekemistä tekojemme kanssa, vaan se on suhteessaan näihin kerrassaan vastakkaista, toisin sanoen, sulaa lahjavanhurskautta – samoin kun nuo edelliset toimivanhurskauden muotoja. Siinä nimittäin me emme tee emmekä anna mitään Jumalalle, vaan ainoastaan otamme omaksemme ja annamme toisen, nimittäin Jumalan toimia itsessämme.Ja tämä vanhurskaus on syvään kätketty salaisuus (Kol. 1: 26), jota maailma ei käsitä, niin, jota kristitytkään eivät ole kylliksi käsittäneet ja jonka he kiusauksissa vaivoin saattavat omistaa. Siksipä sitä on aina teroitettava ja ahkerasti käytännössä harjoiteltava. Ei saata säilyä se, joka murheissa ja omantunnon kauhistuksissa sitä ei käsitä eikä omista. Mikään muu ei näet niin varmasti ja luotettavasti lohduta omiatuntoja kuin tämä lahjavanhurskaus. – –

…ahdistetulla omallatunnolla ei ole mitään neuvoa epätoivoa ja iankaikkista kuolemaa vastaan, ellei se omista Kristuksessa tarjotun armon lupausta, toisin sanoen, mainittua lahjavanhurskautta eli kristillistä vanhurskautta. Se sanoo turvallisesti: Minä en tavoittele toimivanhurskautta; se minulla tosin pitäisi olla ja sitä minun pitäisi toteuttaa; ja vaikka olisi niinkin, että se minulla olisi ja minä sitä toteuttaisinkin, minä en siihen voi luottaa enkä sen turvin kestää Jumalan tuomion tullen. Sen tähden erotan itseni kaiken, sekä oman että jumalallisen lain toimivanhurskauden ulkopuolelle ja omistan muitta mutkitta tuon lahjavanhurskauden, toisin sanoen, armon, laupeuden ja syntien anteeksiantamuksen vanhurskauden, sanalla sanoen, Kristuksen ja Pyhän Hengen vanhurskauden. Sitä me emme toimellamme saa aikaan, vaan me annamme sen tapahtua; sitä meillä ei ole, vaan sen me saamme, Isän Jumalan sen meille lahjoittaessa Jeesuksen Kristuksen kautta.

Samoin kuin näet maa ei itse tuota sadetta, eikä liioin millään vaivannäöllä, hoitamisilla eikä pakottelemisilla voi sitä saada toimeen, vaan päinvastoin saa sen ylhäältä yksinomaan taivaallisena lahjana, samoin Jumala meille lahjoittaa tämän taivaallisen vanhurskauden teoittamme ja ansioittamme. Yhtä vähän siis kuin kuiva maa itsestään voi osallistua runsaan ja siunauksellisen sateen hankkimiseen, yhtä vähän me ihmiset omasta voimastamme ja omilla teoillamme kykenemme itsellemme hankkimaan tätä jumalallista, taivaallista ja iankaikkista vanhurskautta: me saamme sen ilmaiseksi tapahtuvan ansioksemme lukemisen ja Jumalan sanomattoman lahjan voimasta. Kristittyjen suurinta taitoa ja Viisautta siis on se, että ollaan laista mitään tietämättä, poistetaan mielestä teot ja koko toimihurskaus – varsinkin omantunnon kamppaillessa Jumalan tuomion kanssa – samoin kuin suurinta viisautta Jumalan kansan piirin ulkopuolella on se, että tunnetaan ja tutkitaan lakia, tekoja ja toimivanhurskautta.”

Uskon ja elämän vanhurskaus: Siionin Lähetyslehti 1945

Uskova tietää, että silloin, kun hän armon kerjäläisenä otti vastaan syntien anteeksiantamuksen taivaallisen lahjan, hänen ylleen puettiin Jeesuksen vanhurskauden lumivalkea puku, jossa hän kelpaa taivaaseen. Moni uskova kuitenkin ajattelee, että tämä puku tahraantuu syntien ja tottelemattomuuden kautta. Tämä on kuitenkin erehdys, joka johtuu siitä, että hän sekoittaa yhteen uskon ja elämän vanhurskauden, jotka olisi tarkoin pidettävä eroissa.

Kun meille on evankeliumin sanassa julistettu syntien anteeksiantamus, niin Jeesuksen veri on pyyhkinyt kaikki synnit pois. Kristus on tullut meidän vanhurskaudeksemme, elämäksemme ja autuudeksemme. On tapahtunut autuas vaihtokauppa: Kristus on ottanut itselleen meidän syntimme, tuomiomme, kuolemamme ja kadotuksemme ja antanut meille armonsa, vanhurskautensa, elämänsä ja autuutensa, niin että se, mikä oli meidän, on nyt Kristuksen omana, ja se, mikä on hänen, on meidän omanamme.

Uskon kautta armosta vanhurskaiksi tulleina meillä on Pyhä Henki sydämessämme. Henki vaikuttaa meissä Jumalan lasten vapaata ja iloista; kuuliaisuutta, niin että pukeudumme vanhurskauden pukuun myös vaelluksen ja käytöksen puolesta (Ef. 4:24). Tämä elämän vanhurskauden puku on kuitenkin eri asia kuin uskon vanhurskauden puku, kuten puu on eri asia kuin sen. hedelmät, vaikka ne toisaalta kuuluvatkin yhteen. Hyvä puu on hyvä silloinkin, kun siinä ei näy hedelmiä, eikä se tule hyväksi vasta sen kautta, että siihen kasvaa hyviä hedelmiä. Uskovan vanhurskaus, hänen hyvyytensä Jumalan edessä, johtuu siitä, että hän omistaa Kristuksen. Hyvä vaellus, vanhurskauden työt eivät häntä tee vanhurskaaksi eivätkä lisää mitään siihen vanhurskauteen, joka hänellä jo on uskon kautta.

Jumalan lapsen vanhurskaus ei täten ole riippuvainen hänen kilvoituksensa hyvästä tai huonosta onnistumisesta, koska se ei ole hänen vanhurskauttaan, vaan hänen omanaan on uskon kautta Kristus, joka ei muutu. Luther sanoo tätä ”vieraaksi” vanhurskaudeksi.

Hän puhuu usein siitä, miten meidän elämässämme kaikki on vaihtelevaa kilvoituksen onnistumisen, tunteitten ja kokemusten puolesta, mutta meillä on tämän elämän yläpuolella vanhurskaus, joka ei muutu, Jeesus Kristus, joka on Isän oikealla puolella. Kristuksen vanhurskauden puku ei saata muuttua eikä tahriintua, koska se on meidän ulkopuolellamme ja meistä riippumaton. Meidän syntimme ja lankeemuksemmekaan eivät saata siihen vaikuttaa.

Uskovaisina meillä on halu vaeltaa Jumalan kuuliaisina lapsina, mutta tämä elämän ja vaelluksen vanhurskaus on meissä aina alkavaa ja puutteellista. Sen perusteella me emme saata toivoa kelpaavamme Jumalaa edessä, sillä hänen edessään ei kelpaa mikään muu kuin täydellinen.

Meillä on kuitenkin luonnollisen ymmärryksemme puolesta aina taipumus sekoittaa yhteen näitä kahta vanhurskautta, uskon ja elämän, ajatellen, että uskon vanhurskauden puku riippuu jollakin tavoin elämän vanhurskauden puvusta, toisin sanoen, että Jumalan armo meitä kohtaan vaihtelee meidän vaelluksemme onnistumisen mukaan. Tämä johtuu meidän luonnollisen järkemme, vanhan aatamimme, riippumisesta omassa vanhurskaudessa: se ei koskaan uskalla perustautua meidän ulkopuolellamme olevaan Kristuksen vanhurskauteen, vaan se katsoo aina omaan itseen löytääkseen itsestään jotakin Jumalalle kelpaavaa ja ansiokasta.

Luther sanoo uskon vanhurskaudesta Galatalaiskirjeen selityksessään tähän tapaan: ”Meidän jumaluusoppimme on varmaa sen tähden, että se siirtää meidät itsemme ulkopuolelle, niin ettemme perusta autuuttamme omiin voimiimme, omaantuntoomme, tunteeseemme, persoonaamme ja työhömme, vaan siihen, mikä on ulkopuolellamme, se on, Jumalan lupaukseen ja totuuteen, joka ei saata pettää”.

Jos me katselemme itseämme, nojaudumme sydämemme tunteisiin ja kokemuksiimme vanhurskauttamisessa, olemme langenneet omaan vanhurskauteen. Itsessämme on vain syntiä ja heikkoutta. Vaikka uskoa seuraakin uusi ajatustapa, uudet tunteet ja uusi tahto, meidän uskomme on tuntemisen ja käsittämisen puolesta tässä elämässä kuin pieni kipinä vain, siksi uskon ja pelastuksen varmuus ei saata perustua mihinkään muuhun kuin siihen, että anteeksiantamus ja vanhurskaus Jeesuksen veressä on täydellinen ja että Jumala pitää meitä, uskovaisiaan, sen tähden, yksin sen tähden, viattomina ja puhtaina, taivaaseen kelpaavina.

Tämä itsensä syntisenä vanhurskaaksi ja autuaaksi uskominen on vaikein läksy, mikä kristityllä on opittavana maan päällä. Sitä emme saata tässä elämässä muuta kuin tavailla vain. Vasta iäisyydessä käsitämme täydellisesti tämän armon suuruuden.

Paavali puhuu usein hyvästä omastatunnosta Jumalan ja ihmisten edessä. Jumalan edessä meillä on hyvä omatunto, kun olemme saaneet syntimme Jeesuksen veressä anteeksi ja uskoimme olevamme hänessä vanhurskaita. Ihmisten edessä meillä on hyvä omatunto hyvän vaelluksen kautta, Hebr. 13:18, ja sen kautta, että olemme valmiit pyytämään anteeksi vikojamme ja rikkomuksiamme. Kun tämä vaelluksen vanhurskaus on kuitenkin aina vaillinaista, meidän on siinäkin turvattava armoon. Ja Jumala lupaa meille, että hän ei Poikansa tähden lue meille vaelluksen vanhurskauden vajavaisuutta, vaan pitää uskossa suoritettuja töitä ja palvelusta kelvollisena uskon tähden, joka omistaa Kristuksen vanhurskauden.

Meidän on tarkoin muistettava, että me emme ole Jumalan edessä vanhurskaita elämän vanhurskauden, vaan ainoastaan uskossa omistetun armon eli Kristuksen vanhurskauden perusteella. Vain tämän armon vanhurskauden eli syntien anteeksiantamuksen kautta ja tähden meidän vaelluksemme ja työmmekin on Jumalan edessä otollista. Jumalan tahto on kyllä se, että me vaellamme nuhteettomasti ihmistenkin edessä, otamme tarkoin vaarin siitä, miten vaellamme.

Hänen tahtonsa on myös, että olemme aina valmiit katuen tunnustamaan syntimme ja vikamme ja rukoilemaan niitä anteeksi, turvaten Kristuksen sovintotyöhön. Mutta hän ei tahdo, että me perustaisimme tähän autuutemme, vaan että me uskoisimme jo olevamme autuaita ja vanhurskaita hänen Pojassaan. Me asustamme ja vaellamme Kristuksen vanhurskauden kalliolla, joskin meidän vaelluksemme askeleet tällä kalliolla vielä ovat horjuvaisia. Mutta niin kauan kuin me uskomme, me pysymme tällä kalliolla, eikä meidän askeltemme horjuvaisuus tätä kalliota horjuta tai meitä siltä työnnä pois. Vain epäusko saattaa meidät tältä autuuden horjumattomalta perustukselta pois.

Moni kristitty ajattelee, että jos hän lankeaa syntiin ja kuolee, ennenkuin on ennättänyt tehdä siitä parannusta, hän on kadotuksen oma. Esim., jos uskova vihastuu lähimmäiseensä, saa halvauksen ja kuolee, hänelle käy onnettomasti.

On paha asia, että uskova näin lankeaa, mutta Jumalan kiitos, meidän pelastuksemme ei sentään ole näin täpärällä. Jos se olisi tällaisesta kilvoituksen onnistumisesta riippuvainen, tuskin kukaan saattaisi pelastua, sillä pelastus olisi silloin lopultakin meidän töittemme perustuksella.

Hän on vanhurskas Jumalan edessä kaiken aikaa, myös syntiä tehdessään ja ennenkuin ennättää katuen rukoilla syntiään anteeksi. Itse asiassa hän on koko ajan vastarinnassa syntiä vastaan, vaikkakin liha pääsee joksikin hetkeksi voitolle, niin ettei hän tee sitä, mitä sisimmässään, uuden ihmisen puolesta, tahtoo. Mutta jos hän paaduttaa sydämensä, niin ettei enää halua kuunnella Pyhän Hengen nuhdetta eikä myöskään toisten kristittyjen nuhteita ja neuvoja, hän on jo kadottanut uskon tai kadottaa sen pian.

Valvomisen ja kuuliaisena Jumalan lapsena vaeltamisen merkki on se, että uskova joka päivä tunnustaa Jumalalle syntinsä ja rukoilee niitä anteeksi, luottaen Golgatan uhriin, jossa hänen velkansa on maksettu. Valvova Jumalan lapsi on valmis pyytämään myös lähimmäisiltään anteeksi rikkomuksiaan, vaikkakin tässä kohden monesti on käytävä vaikeita taisteluita lihan ja Hengen välillä, kun ylpeä oma minä ei halua siihen taipua.

Kristitty pitää armona sitäkin, että saa avata sydämensä ja puhua kiusauksistaan, synneistään ja murheistaan jollekulle toiselle uskovalle saadakseen häneltä uuden vakuutuksen siitä, että synnit todellakin ovat Kristuksen lunastustyössä anteeksi. Hän tietää kyllä, että hänen syntinsä eivät ole anteeksi vain sikäli, kuin hän ne näin tunnustaa. Hän tietää olevansa koko elämää koskevan anteeksiantamuksen ja vanhurskauden omistaja uskon kautta. Mutta jotta sielunvihollinen ei saisi häneltä riistetyksi tätä uskoa, hän tuntee tarvitsevansa yhä uusia todistuksia siitä, että anteeksiantamus ja armo todellakin kuuluu hänelle — kuuluu siitä huolimatta, että oma lihallinen järki, perkele ja maailma yhä uudestaan koettavat saada häntä epäilemään sitä, että Jumala saattaisi olla hänelle, syntiselle ja itsessään kelvottomalle ihmislapselle, armollinen.

Omaan hurskauteensa ja hyvyyteensä luottava ei tällaisia todistuksia tarvitse. Itsensä köyhäksi syntiseksi tunteva ja sellaisena Kristuksen vanhurskauden, varassa elävä uskova tietää, että hän voittaa vain ”Karitsan veren ja heidän todistuksensa sanan kautta”,Ilm. 12:11.

Hän tarvitsee tätä todistuksen sanaa kaikissa muodoissa, missä Jumala on sen hänelle ”matkasauvaksi” antanut: hän muistelee, kuinka Jumala on hänet kasteessa ottanut lapsekseen ja luvannut hänelle elinikäisen armon, hän lukee ja ajattelee Raamatun lupauksia, kuuntelee evankeliumin saarnaa, käy ehtoollisella nauttimassa Kristuksen ruumista ja verta, pyytää toisilta uskovaisilta synninpäästön siunausta jne. Näitten armokeinojen avulla Jumala tukee hänen askeleitaan uskossa ja pitää häntä Kristus-kalliolla, kunnes hän pääsee uskosta näkemiseen, vajavaisuudesta täydellisyyteen.

Siionin Lähetyslehti  1945 , nro 9. (Lyhennelmä.)

(Kirjoituksesta puuttuu kirjoittajan nimi, mahdollinen kirjoittaja on voinut olla Wäinö Havas.)

1 kommentti

Kategoria(t): 1900-luku, 2000-luku, ahdistus, anteeksianto, armo, arvot, elämäntapa, epäily, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, evankeliumi, hartauskirjoitukset, hengellinen väkivalta, hengellisyys, historia, itsesensuuri, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kasvatus, käskyt, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kilvoittelu, konsertit, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, kymmenen käskyä, lakihengellisyys, leimaaminen, luterilaisuus, manipulointi, meikkaaminen, musiikki, nettikeskustelu, normit, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, Paavali, Päivämies, pelastus, pelko, pelot, Raamattu, Raamatun tulkinta, retoriikka, suvaitsevaisuus, synnit, syntien anteeksiantamus, syntilista, syrjintä, televisio, televisiokielto, totteleminen, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta, videot, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys