Avainsana-arkisto: heikon veljen oppi

Heikko Veli ja Sen Sisko, Sl 144


Herra Jeesus verellänsä maksoi syntivelkani.
Golgatalla kuollessansa, täytti lainkin tähteni.

  Lue koko artikkeli…

4 kommenttia

Kategoria(t): 2010-luku, alueelliset erot, bans, concept of sin, elämäntapa, erehtymättömyys, forbidden things, Helsingin Sanomat, hengellinen väkivalta

Magdalena: Onko uskominen harkittua näyttelemistä?


Nykyisin on lisääntyvässä määrin niitä uskovaisia (vanhoillislestadiolaisia), jotka toivoisivat herätysliikkeen käytäntöön muutoksia. Ristiriitainen kaksoisviestintä sisälle ja toisaalta ulospäin kiusaa monia, ja oma kysymyksensä on suhtautuminen elämäntapanormeihin. Osa uskovaisista ottaa ne tosissaan, osa taas ei piittaa enää esimerkiksi ehkäisy-, televisio-, urheilu- ja musiikkikielloista. 

Erilaiset ja keskenään ristiriitaiset käytännöt herättävät hämmennystä varsinkin niissä, jotka ovat uskoneet puhujien viestin että opetus on muuttumatonta. Kun näkee lähipiirissään, että virallisia ”armoneuvoja” ja jopa puhujienkokousten ja vuosikokousten päätöksiä avoimesti rikotaan, ilman että tästä seuraa keskustelua ko. neuvojen merkityksestä, seuraa epäilyksiä ja uskovaisen koko maailmankuva saattaa särkyä. Tämä on luonnollinen seuraus ainakin silloin jos se on perustunut elämäntapojen osalta selvään erottautumiseen ”maailmallisista ihmisistä” .

Tässä itse asiassa paljastuu se, mihin joidenkin uskonelämä on perustunut: ei Raamattuun, vaan pelkästään mustavalkoiseen normistoon ja muista ihmisistä erottautumiseen. Kyse on pohjimmiltaan opillisesta perustavasta asiasta: miten ymmärretään ihmisen pelastuminen? Riittääkö siihen ”uskonvanhurskaus” eli luottaminen Jumalan armoon (kuten asia on Lutherin mukaan) vai tarvitseeko ihmisen sen lisäksi ”suorittaa” Jumalalle mieluisia tekoja, kuten luopua televisiosta?

Yleisesti ottaen on paljon uskovaisia, jotka toivovat  avointa, vapaata keskustelua opillisista kysymyksista ja elämäntapanormeista.

Muutamat vl-uskovaiset ovat rohjenneet esittää julkisuudessa avoimesti omalla nimellään kysymyksiä  herätysliikkeen johdolle (esimerkiksi Mauri Kinnunen, Juho Kalliokoski, Vuokko Ilola, Terttu Holmi, Stiven Naatus, Lassi Hyvärinen, Virpi Hyvärinen ), mutta herätysliikkeen johtohenkilöiltä ei ole julkisuudessa näkynyt vastausta yhteenkään kommenttipyyntöön.

Nimimerkki Magdalena kirjoitti näistä kysymyksistä Mopin palstalla.

Kaksinaismoralismi kukoistaa vanhoillislestadiolaisuudessa 

Tänä päivänä ”talostelu” vanhoillislestadiolaisuudessa on hieman tukalaa. Vaikkakin oikeastaan yllättävän harvat asiat enää todellisesti yhdistävät liikkeen jäseniä toisiinsa, niin tilanteesta annetaan ulospäin ihan erilainen kuva.

Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa televisio. Liikkeen jäsenten suhtautuminen televisioon on käytännön tasolla muuttunut, vaikkakin virallinen kanta on yhä kielteinen.

Uskoisin, että aika harva vanhoillislestadiolainen on tänä päivänä ns. absolutisti suhteessa televisioon. Kenellä on tietokoneessaan mahdollisuus seurata televisiota, kuka katselee televisiota aina tilaisuuden tullen, esimerkiksi hotelleissa yöpyessään, vaikka ei itse omistaisikaan kyseistä laitetta . Moni sitten katselee tv-ohjelmia netin kautta epäsuorana lähetyksenä.

Löytyykö vl-nuoristakaan enää monta sellaisia, jotka eivät katselisi tv-ohjelmia netistä? Kyselyjeni mukaan ei.

Jotkut nuoret ovat kuulemani mukaan sitä mieltä, että melkein mitä vaan voi tehdä, kun sen tekee salassa muilta tai sellaisilta, jotka voisivat asiasta pahentua. Esimerkiksi, sen takia ei voi kuulema meikata ja värjätä hiuksiaan, koska se näkyy ulospäin ja aiheuttaa toisissa uskovaisissa pahennusta.

Samat nuoret, jotka katsovat pilvin pimein tv-ohjelmia netistä, kyttäävät irc-gallerian sivuilta niitä, jotka olisivat mahdollisesti meikanneet tai värjänneet hiuksiaan. Yhdessä sitten kuulemani mukaan arvuutellaan, kuka mahdollisesti on sortunut tekemään niin. Osa nuorista on sitä mieltä, että laittautuminen, johon kuuluu mm. meikkivoide, runsas hiuslakan käyttö ja paljastava pukeutuminen, on ihan hyväksyttävää, mutta kaikki videot alkaen viattomista lasten videoista ovat kovastikkin tuomittavia. Siis sisällöstä riippumatta.

Muita asioita, joissa kaksinaismoralismi kukoistaa vanhoillislestadiolaisuudessa, on esimerkiksi konserteissa käynti ja konsertointi. Molemmat ovat asioita, joita ei hyväksytä liikkeen virallisessa kannassa, mutta jotka hyväksytään käytännössä.

Varsinkin kirkoissa pidettävät konsertit ovat yleisesti hyväksyttyjä ja harvasta löytyy enää niin konservatiiveja vanhoillislestadiolaisia, jotka pitäisivät niitä syntinä entisajan malliin.

Vielä yksi esimerkki kaksinaismoralismista: urheilu. Kun urheilun, mm. jääkiekon seuraamisen paikanpäällä sanotaan olevan ihan sopimatonta (osan kuitenkin käydessä niissä), niitä voi seurata televisiosta, esim. huoltoasemilla tai epäuskoisten ystävien luona.

Miksi kaksinaismoralismin kukoistaminen vl-liikkeen sisällä sitten tukaloittaa sen jäsenten elämää?

Se kankeuttaa kanssakäymistä. Jos esimerkiksi kuulut niihin vanhoillislestadiolaisiin, jotka eivät piittaa ollenkaan ns. virallisesta kannasta, vaan elelet iloisesti lauman mukana ihan omalla tavallasi, joudut valitsemaan ystäväsi niistä, jotka ovat kanssasi ns. samanmielisiä. Miksi näin?

Näkisin, että syynä on pelko. Pelko sosiaalisesta eristämisestä, lähipiirin mahdollisista kärsimyksistä ja epäuskoiseksi julistamisesta pistää pitämään ”pään piilossa” erilaisten elämäntapojen suhteen. Mutta, onko se oikein ja totuudellista?

Jos taas kuulut niihin vanhoillislestadiolaisiin, jotka pitäytyvät tarkasti virallisessa opetuksessa, sinua karttavat sellaiset uskonystävät, jotka eivät niissä sydämessään pitäydy.

Liikkeessämme on myös niitä, jotka kuuluvat edellämainittujen välimaastoon. He ymmärtävät tavallaan molempia ääripäitä ja ovatkin elämäntavoiltaan molempien kaltaisia.

Liikkeen piiristä on noussut julkisuuteen toisinajattelijoita ja niitä, jotka kritisoivat voimakkaasti liikkeen epäkohtia. Heitä vaivaa liikkeen sisällä vallitseva valheellinen ilmapiiri, jota ilmeisesti ei kyetä purkamaan.

Mitä pelätään? Ja minkä takia he eivät saa minkäänlaista vastausta kysymyksiinsä?

Heidän kysymyksensä ovat kuin ”huutavan ääni korvessa”, koska he eivät saa kysymyksiinsä vastauksia ja elämä vanhoillislestadiolaisuudessa jatkuu entiseen malliin.

Onko kaikki hyvin niin kauan vanhoillislestadiolaisuudessa, kun pidetään näennäisesti kiinni virallisesta opetuksesta, sekä täytetään uskovaisen ihmisen ulkonaiset merkit?

(”Magdalena”)

*   *   *  

Lue myös:

Jemima Mopin palstalla: ”Näen todella paljon hyvää vl-kristillisyydessä ja samaan aikaan olen todella huolissani liikkeen tilasta.”

Olinko hölmö? (Speedy)

Miksi teatteri on syntiä?

Meistä on tullut kaksinaamaisia

Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta (Juho Kalliokoski)

Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan? (Juho Kalliokoski)

Tarvitsemme(-ko) glasnostia? (Virpi Hyvärinen)

Vastuu omastatunnosta puuttuu  (Virpi H.)

Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Kaksoisviestintää 1

Kulttuurikielloilla ei ole raamatullisia perusteita (Lassi Hyvärinen)

Kipupisteet kohdattava avoimesti (Mauri Kinnunen)

Armoneuvot päälaellaan (“Verstaalla pohtija”)

Ennustus: ajaudumme umpikujaan (”Jes-mies”)

x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.

Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta (”Maalaispoika”)

Keskustelu Mopin palstalla

Uskovainen isä: ”Oikea” uskovainen. Keskustelu Mopin palstalla 3.5.2010.

Synti vanhoillislestadiolaisen opetuksen mukaan

*   *    *

Esimerkki elämäntapanormien perusteluista:

Neuvonpito Ranualla 1976

Ranuan Jumalan lapset kotoontuivat sunnuntaina 5.12.1976 Ranuan Rauhanyhdistyksen kutsumana yhteiseen neuvonpitoonsa. Tilaisuuteen oli saapunut kunnan eri puolilta paljon Jumalan lapsia, yhteensä n. 350 henkeä.

Alkuvirren 381 jälkeen piti alkurukouksen S…K…, tämän jälkeen Ranuan Rauhanyhdistyksen puheenjohtaja J…P… avasi kokouksen
toivottaen osanottajat tervetulleiksi.

Veljemme S… K…:n alustuksen aiheena oli: ”Hengellinen raittius ja veljellinen rakkaus”. Alustuksen lähtökohtana oli Pyhä Henki,’ jonka Jumala on antanut lapsilleen. Tästä Hengestä Raamattu todistaa: ”Sillä ei Jumala ole meille antanut pelvon henkeä, vaan väkevyyden, rakkauden ja raittiuden” (2. Tim. 1:7).

Pyhä Henki on liittänyt meidät toisiimme. Se neuvoo meitä. Se antaa meille tiedon, taidon ja voiman taistella kaikkea väärää vastaan. Pyhä Henki on Väkevyyden Henki. Se on Rakkauden Henki, joka liitää Jumalan Lapset Saara-äitiin ja toinen toisiinsa. Se on Raittiuden Henki, Jumalan valtakunnassa rakastetaan totuudessa. Pyhä Henki on Totuuden Henki. Se panee meidät kantamaan huolta toisistamme, rakkaudella puhuttelemaan vikaan joutunutta.

Pyhän Hengen hedelmät ovat: ”Rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävyys, hyvyys, usko, hiljaisuus, puhtaus” (Gal. 5:22). Jos synti saa vallan tai tulee hengen vika, seuraa sitä rakkauden särkyminen. Jos syntiä ei panna nimeltä pois, seuraa usein kapinamieli Jumalan valtakuntaa kohtaan.

Rakkaus on kahtalainen: ”Veljellinen ja yhteinen” (2. Piet. 1:7). Rakkaus on aina totuudessa, se jopa ”iloitsee totuudesta” (1. Kor. 13:6). Sen tähden se myös haluaa neuvoa vikaan joutunutta. Se ei vain silittele ja kaunistele, vaan sanoo synnin oikealla nimellä: esim. televisio, politiikka, alkoholi ja muut tottelemattomuudet.

”Ottakaat vaari, ettei joku Jumalan armosta tulisi pois, ettei joskus kasvaisi joku karvas juuri jotakuta vastahakoisuutta tekemään ja monta sen kautta saastutetuksi tulisi” (Hebr. 12:15). On lupa nytkin uskoa kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Keskustelun johdannoksi puheenjohtaja luki SRK:n johtokunnan kirjelmän hengen vikaan joutuneiden hoitamisesta ja Sievin vuosikokouksen kannanoton koulutelevisioasiasta.

Käydyssä keskustelussa todettiin, ettei kristitty voi kannattaa sitä katkeruuden ja ekumenian henkeä, joka ns. protestipuolueissa esiintyy. Todettiin myös, että liika kiintyminen politiikkaan on kristitylle vaarallista. Me elämme maailmassa, mutta emme maailmasta. Katkeruus ja kapinamieli yhteiskuntaa vastaan ei sovi kristittyyn sydämeen. Sen sijaan lakeja, jotka sallivat synnin ja puoltavat syntiä, tulee vastustaa. Monia hengen- ja muita synnin vikoja korjattiin Jeesuksen sovintoverellä.

Kahvitauon jälkeen keskusteltiin koulutelevisioasiasta. Todettiin, että siitä on selvät toimintaohjeet vuosikokouksen kannanotossa. Rakentavassa hengessä käännytään koulun puoleen ja pyritään saamaan uskovaisille lapsille kokonaan vapautus televisiotunneista. Jos tämä tuo kohtuuttomia vaikeuksia lasten koulunkäynnille, pyritään vapautumaan ainakin niistä tunneista, jotka etukäteen voidaan todeta Jumalan lapsen omaatuntoa loukkaaviksi. Erityisesti korostettiin, että arkojen ja heikkojen uskonsa tunnustajien koulunkäyntiä tulee vanhempien ja kaikkien Jumalan lasten tukea.

Keskusteltiin myös kristillisyyden kansanopistoista SRK:n kirjelmän pohjalta. Yksimielisesti todettiin, kuinka kalliita ja siunattua työtä niissä tehdään. Tänä pahana aikana tulisi vanhempien varata nuorilleen tilaisuus opiskella vuoden tai useampiakin kansanopistossa. Yhteinen kokemus oli, että ajallisen hyödyn lisäksi nuori saa siellä korvaamattoman hyödyn, uskonelämän virkistymisen.

Ranuan alueen apulähetystoimikuntaan valittiin entiset jäsenet…..

Lopuksi keskusteltiin väärähengellisten laupeudentyöstä mm. joulupakettien muodossa. Todettiin, ettei ole syytä mennä heidän tilaisuuksiinsa paketteja vastaanottamaan. Sen sijaan postissa tulleet paketit voi hyvällä omallatunnolla käyttää. Näissäkin asioissa on syytä muistaa, että meillä on hyvä Jumala, joka on luvannut omat lapsensa siunata ja heistä huolen pitää. – -”

Päivämies 1/29.12.1976.

Martti Luther: Galatalaiskirjeen selitys. 1538.

”Viisikymmentä itsevanhurskauden ihailemaa etua joita se pyrkii saavuttamaan tekojen nojalla, apostoli Paavalin Galatalaiskirjeen mukaan.” (Ote.)

Pyhän Paavalin Galatalaiskirjeen aine

”Kaikkein ensiksi on mainittava aine, toisin sanoen, tämän Paavalin kirjoittaman kirjeen pääasia. Tämä aine on seuraava: Paavali tahtoo niin vakiinnuttaa uskon-, armon-, syntien anteeksiantamus- eli kristillisen vanhurskausopin, että täydellisesti käsittäisimme kristillisen vanhurskauden ja kaikkien muiden vanhurskausmuotojen välisen erotuksen. On näet olemassa monenlaista vanhurskautta.
On maallista: sen kanssa on keisarilla, maallisilla vallanpitäjillä, filosofeilla ja lainoppineilla tekemistä.

On sitten seremoniallista: sitä opettavat ihmissäännöt, kuten paavin säännöt ja sen sellaiset; sitä perheenisät ja opettajat vaaratta opettavat, kun eivät lue sen ansioksi synneistä hyvityksen tekemistä, Jumalan sovittamista ja armon ansaitsemista, vaan opettavat seremonioiden olevan välttämättömiä ainoastaan siveellistä kuria ja määrättyjä velvollisuuksia silmällä pitäen.

Paitsi näitä on vielä olemassa eräs vanhurskaus: lainvanhurskaus eli kymmenen käskyn vanhurskaus, jota Mooses opettaa. Tätä mekin opetamme uskonopin jälkeen.

Näiden kaikkien vanhurskausmuotojen ulko- ja yläpuolella on uskon- eli kristillinen vanhurskaus, joka mitä huolellisimmin on erotettava noista edellisistä.

Nuo edelliset näet ovat tähän verrattuna kerrassaan vastakkaisia osaksi siitä syystä, että ne ovat lähtöisin keisarien laeista, paavin säännöistä ja Jumalan käskyistä, osaksi siitä syystä, että niillä on tekemistä meidän tekojemme kanssa ja me kykenemme niitä aikaansaamaan joko pelkin luonnollisin voimin – niin sofistit sanovat – tahi myös Jumalan voimasta, – ovathan nämä tekojenkin vanhurskauden eri muodot Jumalan lahjoja, kuten kaikki muukin mitä meillä on.

Mutta tämä ihanista ihanin vanhurskaus, nimittäin uskonvanhurskaus, jonka Jumala Kristuksen kautta teoittamme lukee omaksemme, ei ole maallista eikä seremoniallista eikä Jumalan lain vanhurskautta, eikä sillä ole mitään tekemistä tekojemme kanssa, vaan se on suhteessaan näihin kerrassaan vastakkaista, toisin sanoen, sulaa lahjavanhurskautta – samoin kun nuo edelliset toimivanhurskauden muotoja. Siinä nimittäin me emme tee emmekä anna mitään Jumalalle, vaan ainoastaan otamme omaksemme ja annamme toisen, nimittäin Jumalan toimia itsessämme.Ja tämä vanhurskaus on syvään kätketty salaisuus (Kol. 1: 26), jota maailma ei käsitä, niin, jota kristitytkään eivät ole kylliksi käsittäneet ja jonka he kiusauksissa vaivoin saattavat omistaa. Siksipä sitä on aina teroitettava ja ahkerasti käytännössä harjoiteltava. Ei saata säilyä se, joka murheissa ja omantunnon kauhistuksissa sitä ei käsitä eikä omista. Mikään muu ei näet niin varmasti ja luotettavasti lohduta omiatuntoja kuin tämä lahjavanhurskaus. – –

…ahdistetulla omallatunnolla ei ole mitään neuvoa epätoivoa ja iankaikkista kuolemaa vastaan, ellei se omista Kristuksessa tarjotun armon lupausta, toisin sanoen, mainittua lahjavanhurskautta eli kristillistä vanhurskautta. Se sanoo turvallisesti: Minä en tavoittele toimivanhurskautta; se minulla tosin pitäisi olla ja sitä minun pitäisi toteuttaa; ja vaikka olisi niinkin, että se minulla olisi ja minä sitä toteuttaisinkin, minä en siihen voi luottaa enkä sen turvin kestää Jumalan tuomion tullen. Sen tähden erotan itseni kaiken, sekä oman että jumalallisen lain toimivanhurskauden ulkopuolelle ja omistan muitta mutkitta tuon lahjavanhurskauden, toisin sanoen, armon, laupeuden ja syntien anteeksiantamuksen vanhurskauden, sanalla sanoen, Kristuksen ja Pyhän Hengen vanhurskauden. Sitä me emme toimellamme saa aikaan, vaan me annamme sen tapahtua; sitä meillä ei ole, vaan sen me saamme, Isän Jumalan sen meille lahjoittaessa Jeesuksen Kristuksen kautta.

Samoin kuin näet maa ei itse tuota sadetta, eikä liioin millään vaivannäöllä, hoitamisilla eikä pakottelemisilla voi sitä saada toimeen, vaan päinvastoin saa sen ylhäältä yksinomaan taivaallisena lahjana, samoin Jumala meille lahjoittaa tämän taivaallisen vanhurskauden teoittamme ja ansioittamme. Yhtä vähän siis kuin kuiva maa itsestään voi osallistua runsaan ja siunauksellisen sateen hankkimiseen, yhtä vähän me ihmiset omasta voimastamme ja omilla teoillamme kykenemme itsellemme hankkimaan tätä jumalallista, taivaallista ja iankaikkista vanhurskautta: me saamme sen ilmaiseksi tapahtuvan ansioksemme lukemisen ja Jumalan sanomattoman lahjan voimasta. Kristittyjen suurinta taitoa ja Viisautta siis on se, että ollaan laista mitään tietämättä, poistetaan mielestä teot ja koko toimihurskaus – varsinkin omantunnon kamppaillessa Jumalan tuomion kanssa – samoin kuin suurinta viisautta Jumalan kansan piirin ulkopuolella on se, että tunnetaan ja tutkitaan lakia, tekoja ja toimivanhurskautta.”

Uskon ja elämän vanhurskaus: Siionin Lähetyslehti 1945

Uskova tietää, että silloin, kun hän armon kerjäläisenä otti vastaan syntien anteeksiantamuksen taivaallisen lahjan, hänen ylleen puettiin Jeesuksen vanhurskauden lumivalkea puku, jossa hän kelpaa taivaaseen. Moni uskova kuitenkin ajattelee, että tämä puku tahraantuu syntien ja tottelemattomuuden kautta. Tämä on kuitenkin erehdys, joka johtuu siitä, että hän sekoittaa yhteen uskon ja elämän vanhurskauden, jotka olisi tarkoin pidettävä eroissa.

Kun meille on evankeliumin sanassa julistettu syntien anteeksiantamus, niin Jeesuksen veri on pyyhkinyt kaikki synnit pois. Kristus on tullut meidän vanhurskaudeksemme, elämäksemme ja autuudeksemme. On tapahtunut autuas vaihtokauppa: Kristus on ottanut itselleen meidän syntimme, tuomiomme, kuolemamme ja kadotuksemme ja antanut meille armonsa, vanhurskautensa, elämänsä ja autuutensa, niin että se, mikä oli meidän, on nyt Kristuksen omana, ja se, mikä on hänen, on meidän omanamme.

Uskon kautta armosta vanhurskaiksi tulleina meillä on Pyhä Henki sydämessämme. Henki vaikuttaa meissä Jumalan lasten vapaata ja iloista; kuuliaisuutta, niin että pukeudumme vanhurskauden pukuun myös vaelluksen ja käytöksen puolesta (Ef. 4:24). Tämä elämän vanhurskauden puku on kuitenkin eri asia kuin uskon vanhurskauden puku, kuten puu on eri asia kuin sen. hedelmät, vaikka ne toisaalta kuuluvatkin yhteen. Hyvä puu on hyvä silloinkin, kun siinä ei näy hedelmiä, eikä se tule hyväksi vasta sen kautta, että siihen kasvaa hyviä hedelmiä. Uskovan vanhurskaus, hänen hyvyytensä Jumalan edessä, johtuu siitä, että hän omistaa Kristuksen. Hyvä vaellus, vanhurskauden työt eivät häntä tee vanhurskaaksi eivätkä lisää mitään siihen vanhurskauteen, joka hänellä jo on uskon kautta.

Jumalan lapsen vanhurskaus ei täten ole riippuvainen hänen kilvoituksensa hyvästä tai huonosta onnistumisesta, koska se ei ole hänen vanhurskauttaan, vaan hänen omanaan on uskon kautta Kristus, joka ei muutu. Luther sanoo tätä ”vieraaksi” vanhurskaudeksi.

Hän puhuu usein siitä, miten meidän elämässämme kaikki on vaihtelevaa kilvoituksen onnistumisen, tunteitten ja kokemusten puolesta, mutta meillä on tämän elämän yläpuolella vanhurskaus, joka ei muutu, Jeesus Kristus, joka on Isän oikealla puolella. Kristuksen vanhurskauden puku ei saata muuttua eikä tahriintua, koska se on meidän ulkopuolellamme ja meistä riippumaton. Meidän syntimme ja lankeemuksemmekaan eivät saata siihen vaikuttaa.

Uskovaisina meillä on halu vaeltaa Jumalan kuuliaisina lapsina, mutta tämä elämän ja vaelluksen vanhurskaus on meissä aina alkavaa ja puutteellista. Sen perusteella me emme saata toivoa kelpaavamme Jumalaa edessä, sillä hänen edessään ei kelpaa mikään muu kuin täydellinen.

Meillä on kuitenkin luonnollisen ymmärryksemme puolesta aina taipumus sekoittaa yhteen näitä kahta vanhurskautta, uskon ja elämän, ajatellen, että uskon vanhurskauden puku riippuu jollakin tavoin elämän vanhurskauden puvusta, toisin sanoen, että Jumalan armo meitä kohtaan vaihtelee meidän vaelluksemme onnistumisen mukaan. Tämä johtuu meidän luonnollisen järkemme, vanhan aatamimme, riippumisesta omassa vanhurskaudessa: se ei koskaan uskalla perustautua meidän ulkopuolellamme olevaan Kristuksen vanhurskauteen, vaan se katsoo aina omaan itseen löytääkseen itsestään jotakin Jumalalle kelpaavaa ja ansiokasta.

Luther sanoo uskon vanhurskaudesta Galatalaiskirjeen selityksessään tähän tapaan: ”Meidän jumaluusoppimme on varmaa sen tähden, että se siirtää meidät itsemme ulkopuolelle, niin ettemme perusta autuuttamme omiin voimiimme, omaantuntoomme, tunteeseemme, persoonaamme ja työhömme, vaan siihen, mikä on ulkopuolellamme, se on, Jumalan lupaukseen ja totuuteen, joka ei saata pettää”.

Jos me katselemme itseämme, nojaudumme sydämemme tunteisiin ja kokemuksiimme vanhurskauttamisessa, olemme langenneet omaan vanhurskauteen. Itsessämme on vain syntiä ja heikkoutta. Vaikka uskoa seuraakin uusi ajatustapa, uudet tunteet ja uusi tahto, meidän uskomme on tuntemisen ja käsittämisen puolesta tässä elämässä kuin pieni kipinä vain, siksi uskon ja pelastuksen varmuus ei saata perustua mihinkään muuhun kuin siihen, että anteeksiantamus ja vanhurskaus Jeesuksen veressä on täydellinen ja että Jumala pitää meitä, uskovaisiaan, sen tähden, yksin sen tähden, viattomina ja puhtaina, taivaaseen kelpaavina.

Tämä itsensä syntisenä vanhurskaaksi ja autuaaksi uskominen on vaikein läksy, mikä kristityllä on opittavana maan päällä. Sitä emme saata tässä elämässä muuta kuin tavailla vain. Vasta iäisyydessä käsitämme täydellisesti tämän armon suuruuden.

Paavali puhuu usein hyvästä omastatunnosta Jumalan ja ihmisten edessä. Jumalan edessä meillä on hyvä omatunto, kun olemme saaneet syntimme Jeesuksen veressä anteeksi ja uskoimme olevamme hänessä vanhurskaita. Ihmisten edessä meillä on hyvä omatunto hyvän vaelluksen kautta, Hebr. 13:18, ja sen kautta, että olemme valmiit pyytämään anteeksi vikojamme ja rikkomuksiamme. Kun tämä vaelluksen vanhurskaus on kuitenkin aina vaillinaista, meidän on siinäkin turvattava armoon. Ja Jumala lupaa meille, että hän ei Poikansa tähden lue meille vaelluksen vanhurskauden vajavaisuutta, vaan pitää uskossa suoritettuja töitä ja palvelusta kelvollisena uskon tähden, joka omistaa Kristuksen vanhurskauden.

Meidän on tarkoin muistettava, että me emme ole Jumalan edessä vanhurskaita elämän vanhurskauden, vaan ainoastaan uskossa omistetun armon eli Kristuksen vanhurskauden perusteella. Vain tämän armon vanhurskauden eli syntien anteeksiantamuksen kautta ja tähden meidän vaelluksemme ja työmmekin on Jumalan edessä otollista. Jumalan tahto on kyllä se, että me vaellamme nuhteettomasti ihmistenkin edessä, otamme tarkoin vaarin siitä, miten vaellamme.

Hänen tahtonsa on myös, että olemme aina valmiit katuen tunnustamaan syntimme ja vikamme ja rukoilemaan niitä anteeksi, turvaten Kristuksen sovintotyöhön. Mutta hän ei tahdo, että me perustaisimme tähän autuutemme, vaan että me uskoisimme jo olevamme autuaita ja vanhurskaita hänen Pojassaan. Me asustamme ja vaellamme Kristuksen vanhurskauden kalliolla, joskin meidän vaelluksemme askeleet tällä kalliolla vielä ovat horjuvaisia. Mutta niin kauan kuin me uskomme, me pysymme tällä kalliolla, eikä meidän askeltemme horjuvaisuus tätä kalliota horjuta tai meitä siltä työnnä pois. Vain epäusko saattaa meidät tältä autuuden horjumattomalta perustukselta pois.

Moni kristitty ajattelee, että jos hän lankeaa syntiin ja kuolee, ennenkuin on ennättänyt tehdä siitä parannusta, hän on kadotuksen oma. Esim., jos uskova vihastuu lähimmäiseensä, saa halvauksen ja kuolee, hänelle käy onnettomasti.

On paha asia, että uskova näin lankeaa, mutta Jumalan kiitos, meidän pelastuksemme ei sentään ole näin täpärällä. Jos se olisi tällaisesta kilvoituksen onnistumisesta riippuvainen, tuskin kukaan saattaisi pelastua, sillä pelastus olisi silloin lopultakin meidän töittemme perustuksella.

Hän on vanhurskas Jumalan edessä kaiken aikaa, myös syntiä tehdessään ja ennenkuin ennättää katuen rukoilla syntiään anteeksi. Itse asiassa hän on koko ajan vastarinnassa syntiä vastaan, vaikkakin liha pääsee joksikin hetkeksi voitolle, niin ettei hän tee sitä, mitä sisimmässään, uuden ihmisen puolesta, tahtoo. Mutta jos hän paaduttaa sydämensä, niin ettei enää halua kuunnella Pyhän Hengen nuhdetta eikä myöskään toisten kristittyjen nuhteita ja neuvoja, hän on jo kadottanut uskon tai kadottaa sen pian.

Valvomisen ja kuuliaisena Jumalan lapsena vaeltamisen merkki on se, että uskova joka päivä tunnustaa Jumalalle syntinsä ja rukoilee niitä anteeksi, luottaen Golgatan uhriin, jossa hänen velkansa on maksettu. Valvova Jumalan lapsi on valmis pyytämään myös lähimmäisiltään anteeksi rikkomuksiaan, vaikkakin tässä kohden monesti on käytävä vaikeita taisteluita lihan ja Hengen välillä, kun ylpeä oma minä ei halua siihen taipua.

Kristitty pitää armona sitäkin, että saa avata sydämensä ja puhua kiusauksistaan, synneistään ja murheistaan jollekulle toiselle uskovalle saadakseen häneltä uuden vakuutuksen siitä, että synnit todellakin ovat Kristuksen lunastustyössä anteeksi. Hän tietää kyllä, että hänen syntinsä eivät ole anteeksi vain sikäli, kuin hän ne näin tunnustaa. Hän tietää olevansa koko elämää koskevan anteeksiantamuksen ja vanhurskauden omistaja uskon kautta. Mutta jotta sielunvihollinen ei saisi häneltä riistetyksi tätä uskoa, hän tuntee tarvitsevansa yhä uusia todistuksia siitä, että anteeksiantamus ja armo todellakin kuuluu hänelle — kuuluu siitä huolimatta, että oma lihallinen järki, perkele ja maailma yhä uudestaan koettavat saada häntä epäilemään sitä, että Jumala saattaisi olla hänelle, syntiselle ja itsessään kelvottomalle ihmislapselle, armollinen.

Omaan hurskauteensa ja hyvyyteensä luottava ei tällaisia todistuksia tarvitse. Itsensä köyhäksi syntiseksi tunteva ja sellaisena Kristuksen vanhurskauden, varassa elävä uskova tietää, että hän voittaa vain ”Karitsan veren ja heidän todistuksensa sanan kautta”,Ilm. 12:11.

Hän tarvitsee tätä todistuksen sanaa kaikissa muodoissa, missä Jumala on sen hänelle ”matkasauvaksi” antanut: hän muistelee, kuinka Jumala on hänet kasteessa ottanut lapsekseen ja luvannut hänelle elinikäisen armon, hän lukee ja ajattelee Raamatun lupauksia, kuuntelee evankeliumin saarnaa, käy ehtoollisella nauttimassa Kristuksen ruumista ja verta, pyytää toisilta uskovaisilta synninpäästön siunausta jne. Näitten armokeinojen avulla Jumala tukee hänen askeleitaan uskossa ja pitää häntä Kristus-kalliolla, kunnes hän pääsee uskosta näkemiseen, vajavaisuudesta täydellisyyteen.

Siionin Lähetyslehti  1945 , nro 9. (Lyhennelmä.)

(Kirjoituksesta puuttuu kirjoittajan nimi, mahdollinen kirjoittaja on voinut olla Wäinö Havas.)

1 kommentti

Kategoria(t): 1900-luku, 2000-luku, ahdistus, anteeksianto, armo, arvot, elämäntapa, epäily, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, evankeliumi, hartauskirjoitukset, hengellinen väkivalta, hengellisyys, historia, itsesensuuri, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kasvatus, käskyt, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kilvoittelu, konsertit, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, kymmenen käskyä, lakihengellisyys, leimaaminen, luterilaisuus, manipulointi, meikkaaminen, musiikki, nettikeskustelu, normit, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, Paavali, Päivämies, pelastus, pelko, pelot, Raamattu, Raamatun tulkinta, retoriikka, suvaitsevaisuus, synnit, syntien anteeksiantamus, syntilista, syrjintä, televisio, televisiokielto, totteleminen, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta, videot, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Pyhyys ja heikko veli


Päivämies -lehti kosketteli pääkirjoituksessaan 28.10.2009 pyhyyden kokemusta. (Pääkirjoitus alempana.)Päivämies

Pyhyys on vaikea asia. Siihen on on jotenkin hankala tarttua ja saada siitä otetta. Ilmeisesti se sisältää jotakin sellaista oleellista jumaluuden olemuksesta, jota ei pysty järjellä, aisteilla eikä tunteellakaan käsittelemään. Siihen on siis kätkettynä salaisuus.

Pyhän kokemus tulee mielestäni parhaiten todeksi silloin, kun ihminen on läsnä toiselle ihmiselle ja missä tämän takia on myös Jumala ja Kristus läsnä. Usein pyhä paradoksaalisesti on läsnä arjen tilanteissa, missä ihminen on raadollisimmillaan, kuten häpeän, sairauden ja syyllisyyden kohdatessa.

Pyhä kristillisessä mielessä useimmiten ymmärretään Jumalalle erotetuksi.

Päivämies ilmaisee asian näin:

”Hengellisessä ja uskonnollisessa mielessä pyhä on tavallisesta tai maallisesta konkreettisesti tai kuvaannollisesti erotettua tai erillään pidettyä.”

Vanhoillislestadiolaisuudesta  keskusteltaessa on aiheellista esittää kysymys, kuka erottaa, mitä tai kenet.

Päivämies jatkaa:

”Yksityisyyden ja yksilön suoja on arvokas asia. Haasteellista on rajanveto suhteessa yhteisöllisyyteen. Kuinka suojella yksilöä niin, että ei suojeltaisi samalla rikollisuutta”.

Päivämies viitannee tässä kohdassa julkisuudessa esillä olleeseen vaalirahakohuun ja etenkin pääministerin lautakasajupakkaan.

Keskustelupalstoilla on kuitenkin etsitty tästä merkityksiä lestadiolaisuuden hoitokokouksiin ja niiden ongelmallisuutta muun muassa uskonnonvapauden suhteen sekä yhteisön että etenkin yksilön näkökulmasta.

Edelleen PM:

”Maallistuminen on vakava asia ja pyhien asioiden muuttumiseen liittyy uhka. Pyhyyden aliarvioiminen saattaa johtaa arvaamattomiin seurauksiin. On turmiollista, jos uskon silmissä sumenee pyhä yhteinen seurakunta.”

Seurakunta on perinteisesti ollut vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä erityisen pyhä asia. Pyhäksi seurakunnan tekee erityisesti opin korostus, jonka mukaan itse Pyhä Henki jatkuvasti ilmoittaa seurakunnalleen mm. seurapuheiden kautta tahtoaan.

Ahkerasti viljeltyjä Raamatunkohtia ovat sellaiset, joissa seurakuntaa kehotetaan kuulemaan, mitä ”Henki sanoo seurakunnille”. Tällaisia viitteitä löytyy erityisesti Ilmestyskirjasta. Tikkaat 2

Tätä on alettu kutsumaan etenkin liikkeen ulkopuolelta ns. jatkuvan ilmoituksen opiksi ja johtaa vääjäämättä kuuliaisuuden korostamiseen ja korostumiseen seurakunnan opetuksessa. Pahimmillaan pyhyyden olemus saattaa ohentua ulkokohtaiseksi kuuliaisuusretoriikaksi.

Liikkeen sisällä on  viime aikoina ilmentynyt voimakkaana ns. yhteisen rakkauden ja heikon veljen tukemisen ajatus. Tässä on nähty paitsi oikea suuntaista pyrkimystä heikon veljen ja sisaren tukemiseen myös valta- ja kontrollipyrkimyksiä.

TT Kari Kuula on teoksessaan Hyvä, paha ja synti (2004) ansiokkaasti käsitellyt niitä vaikeuksia, joihin kristillisyys kautta aikojen on ajautunut noudattaessaan liian yksisilmäisesti Paavalin ohjetta ns. heikon veljen tukemisesta.

Kuula tarkoittaa sellaisia tilanteita, joissa kaikkien on seurakunnassa toimittava niiden ehdoilla, joiden omatunto on herkkäviritteisin.

Yleissäännöksi otettaessa tämä voi johtaa tilanteeseen, että eettiseltä ja teologiselta arviointikyvyltään heikot määräävät koko yhteisön käytännön. Kohotessaan mahdollisesti mielipidejohtajiksi tällaiset henkilöt siirtävät näkemyksensä toisillekin. Edelleen virheelliset käsitykset siirtyvät sukupolvelta toiselle ja ongelma syvenee entisestään.

Paavalin ohjeen seuraamisesta saattaa olla kauaskantoisia seurauksia. Käytäntö ei enää rakenna vaan pikemminkin taannuttaa ja hajottaa seurakuntaa.

Mielestäni vanhoillislestadiolaisuus on ajautunut vaarallisen pitkälle tällä tiellä.

(Nimim. Delilah1 alias Reflektio)

Lue myös:

Kalevi D. Corppi: Voittonen:  Meidän katseemme ei yllä niinsanottuun makuukamariin

”Pyhän kokemus on aina yksilöllinen” , sanoo Riitta Myllys (Lea Lappalainen. Pyhän kätketty kutsu. Sana-lehti 7.1.2010).

Kuula, Kari 2004. Hyvä, paha ja synti: johdatus Raamatun etiikkaan. Kirjapaja.

Paavali: lakihengellisyys on ylpeyttä

Keskustelu heikon veljen opista Samuelin Torvi-blogissa.

Pyhiä asioita

Sanotaan, että sana pyhä on suomenkielessä sukua sanalle piha. Ilmeisesti on tarkoitettu aluetta, jonka käyttö on ollut kiellettyä tai rajattua. Maalaisyhteisössä arvostettiin naapureiden pihaaluetta, ja samaa yksityisyyttä halutaan vaalia vieläkin myös omakotialueilla.

Hengellisessä tai uskonnollisessa mielessä pyhä on tavallisesta tai maallisesta konkreettisesti tai kuvaannollisesti erotettua ja erillään pidettyä. Ajanlaskussa pyhänä on pidetty päivää, joka eroaa arjesta. Arki on varattu työlle ja sunnuntai pyhitetty lepoa varten. Jako pyhän ja arjen välille oli Jumalan tahto ja liittyi oleellisesti ihmisen luomiseen. Viikoittaisen lepo päivän pyhittäminen oli niin tärkeä asia, että hän liitti sen elämää suojelemaan tarkoitettujen käskyjen joukkoon.

Aika tuo sanalle pyhä uusia merkityksiä. Samanaikaisesti sanan aiemmat merkitykset katoavat tai laimenevat. Viimeaikaisessa keskustelussa esimerkiksi lähdesuojaa on pidetty avian erityisen pyhänä asiana. Yksityisyyden ja yksilön suoja on arvokas asia. Haasteellista on rajanveto suhteessa yhteisöllisyyteen. Kuinka suojella yksilöä niin, että ei suojeltaisi samalla rikolli suutta?

Kun on keskusteltu kauppojen sunnuntaiaukiolosta, on oikeutetusti vaihdettu ajatuksia myös pyhäpäivän perinteistä. Maallistumisen vaikutukset näkyvät lepopäivän pyhittämisessä Jumalan sanalle. Viisipäiväisen työviikon vapaa lauantai on muuttunut lepopäiväksi. Sen jälkeen on voimia tarttua pyhäpäivänä arkisiin askareisiin tai lähteä shoppailemaan.

Lauantaina vietettävä pyhäinpäivä on sulautuma kahdesta juhlasta: kaikkien pyhien päivästä 1.11. ja kaikkien uskovien vainajien muistopäivästä 2.11. Muistojemme kohteena ovat kaikki kristikunnan marttyyrit ja muut Kristuksessa kuolleet.

Pyhitykselläkin on rajansa. Augsburgin tunnustuksessa erityisesti varoitetaan kääntymästä pyhien puoleen apua pyytääksemme. Raamattu asettaa yksin Kristuksen meidän eteemme välittäjäksi, sovituksen välineeksi, ylimmäiseksi papiksi ja esirukoilijaksi.

Pyhäinpäivä ei muistuta meitä vain kuolleista pyhistä. Jokainen Jumalan lapsi on pyhä. Uskosta osallisena hän elää pyhien yhteydessä. Uskontunnustuksessa lupaamme uskoa pyhien yhteyteen, pyhään yhteiseen seurakuntaan. Uskosta osallinen näkee vain uskon kautta näkymättömän seurakunnan. Luther to teaa: “Minä uskon, että maan päällä on olemassa pelkkien pyhien pyhä, pieni joukko ja seurakunta yhden ainoan Pään, Kristuksen alaisena, Pyhän Hengen kokoon kutsumana, yhdessä uskossa, mielessä ja käsityksessä, omaten monenlaisia lahjoja, mutta yksimielisenä rakkaudessa, ilman lahkoja ja eripuraisuuksia.”

Maallistuminen on vakava asia, ja pyhien asioiden muuttumiseen liittyy uhka. Pyhyyden aliarvioiminen saattaa johtaa arvaamattomiin seurauksiin. On turmiollista, jos uskon silmissä sumenee pyhä yhteinen seurakunta.

Päivämies 44/2009 (Kirjoittajan nimeä ei ole mainittu.)

Jätä kommentti

Kategoria(t): hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, keskustelu, kiellot, kilvoittelu, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, normit, omatunto, opilliset kysymykset, Paavali, Päivämies, retoriikka, seurakunta, seurakuntaoppi, totteleminen, vallankäyttö

Paavali: lakihengellisyys on ylpeyttä


Väitän, että nykyinen opetus vanhoillislestadiolaisuudessa on kaukana todellisesta kristinuskosta, josta Jeesus opetti.

Alun alkaen kristinuskossa armon rinnalla Jeesuksella esiintyy julistus kaikkien maailman ihmisten sisaruudesta ja veljeydestä.  Rakkauden käsky velvoittaa meitä kaikkia. Sillä jolla on maallista hyvää paljon, tulee antaa siitä niille joilta sitä puuttuu, ja luopua jopa niin että se tuntuu. Ketään ei sovi hylätä eikä jättää heitteille, ketään ei sovi syrjiä.

Voidaan sanoa, että pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnan mallissa yritettiin toteuttaa tätä kristinuskon neuvoa  ja  jakaa yhteistä hyvää kaikille, niin ettei kukaan jäisi kokonaan ilman, rahoittamalla perusturva verotuksen avulla. No, sitä ei enää ole. Mutta asiaan.

Tämän Jumalan tahdon toteutumisen pyrkii ihmisen taipumus itsekkyyteen estämään. Kolme suurta pahaa. vallanhimo, nautinnon halu ja mammonan himo!

Jeesuksen opetuksen mukaan toisen ihmisen hyväksikäyttäminen, välineellistäminen omassa nautinnon halussa ja vallanhimossa, on suurimpia syntejä. Samoin on puhdas mammonan palvonta, aineellisen omaisuuden ja rahan himo. Silloin ihminen on tehnyt vallasta ja mammmonasta itselleen epäjumalan. Sille on moni liikemies ja poliitikko myynyt  periaatteensa.

Olen monesti ihmetellyt, että näistä Raamatun mukaisia synneistä ei vanhoillislestadiolaisessa saarnassa enää puhuta yhtään mitään. Vai olenko istunut seuroissa liian etäällä ja ehkä jopa jäänyt suustani kiinni kahvilan puolelle? Eipä siinä mitään, väliaika voipi olla toisinaan seurojen paras anti.

Saarnoissa ja Päivämiehen kirjoituksissa ei tuomita vallanhimoa, esimerkiksi pyrkyryyttä eikä muiden velvoitteiden sivuuttamista ja uhraamista, päästäkseen etenemään liike-elämässä, ammatillisesti, rauhanyhdistyksessä, politiikassa tai muilla elämänalueilla. Samoin ei pidetä vääränä rahan ja omaisuuden asettamista lähimmäisenrakkauden ohi elämänarvojen etusijalle.

Huomio kiinnitetään johonkin semmoiseen kuten konsertissa käymiseen, joka ei merkitse enempää vallanhimoa kuin mammonan palvontaakaan, vaan Jumalan antamasta taiteen lahjasta iloitsemista. Kaikki energia vl-liikkeen syntiluettelossa pannaan epäolennaisiin kysymysten synnillistämiseen. Korvakorut, näytelmän seuraaminen teatterissa… lasi viiniä hyvän pihvin kanssa.

Mutta Paavali kirjoitti:

20 Jos kerran olette yhdessä Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkuvoimien ulottuvilta, miksi yhä käyttäydytte tämän maailman mukaisesti ja alistutte sellaisiin sääntöihin kuin
21 ”älä tartu”, ”älä maista”, ”älä kosketa”?
22 Tämä kaikkihan koskee sellaista, mikä käytön jälkeen häviää. Kysymys on vain ihmisten käskyistä ja opeista.
23 Nämä omatekoista hurskautta, nöyryyden harjoitusta ja ruumiin kurittamista vaativat käskyt tosin näyttävät viisailta, mutta todellisuudessa ne ovat arvottomia ja tyydyttävät vain ihmisen ylpeyttä.

Kol.2.20-23.

Ruumiin kurittamista ja kulttuuriharrastusten ym. asketismia vaativat ”neuvot” eivät siis olekaan muuta kuin ihmisen ylpeyttä, Paavalin mukaan. Tämä on uutinen sellaiselle joka on kuullut vain nykyistä oppia.lapset  (Kirjoittaja: ”UT”)

Arviolta 40 prosenttia maailman väestöstä elää alle kahdella taalalla päivässä. Kun joutuu käyttämään 70 prosenttia tuloistaan ruokaan, muuhun jää alle puoli dollaria, määrittelee Suomen World Visionin Afrikan aluepäällikkö Juha Virtanen.

Kalliimpi ruoka merkitsee vähemmän ruokaa. Heikolla ja yksipuolisella ravinnolla lapsi ei jaksa käydä koulua – puhumattakaan, että perheellä olisi rahaa koulumaksuihin, jotka monessa kehitysmaassa nielevät melkoisen osan perheen taloudesta.

Suomen World Vision, tiedotuslehti 1/2009

Kirkon Ulkomaanapu

Lue myös:

Kilvoittelu armon varassa

Juhani Huttunen: Raamatulla päähän. Kirkko ja kaupunki 20.9.2010. Katsaus fundamentalismin kansaninvälisistä historiallisista juurista sekä sen vaikutuksista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): armo, arvot, eettisyys, elämäntapa, kiellot, kilvoittelu, konsertit, kristinoppi, kulttuurikiellot, kulutus, kuuliaisuus, lakihengellisyys, luterilaisuus, musiikki, normit, omatunto, opilliset kysymykset, Paavali, painostaminen, pietismi, Raamattu, retoriikka, synnit, syntilista, tasa-arvo, totteleminen, tuomitseminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta, yhteisöllisyys