Avainsana-arkisto: Helsingin Sanomat

SRK:n vastattava mustamaalattujen yksityishenkilöiden maineen-palautuksesta


”Kriisi, missä vl-herätysliike tällä hetkellä on, ei johdu henkilöistä, jotka ovat ottaneet liikkeen sisällä tapahtuneen pedofilian esille, vaan se johtuu liikkeen johdon toiminnasta.”  – Heikki Rainio. (Rainion kommenttikirjoitus alempana, Turun Sanomien pääkirjoituksen jälkeen.)

”Minusta lestadiolaisten kannattaisi olla ylpeitä ihmisistä, jotka ovat nostaneet asioita esiin, eikä uskoa heistä levitettäviä pahoja puheita.” – Antti Pentikäinen.

Mitä SRK:n tunnustuksesta  (7.4.2011) seuraa? Tiettävästi ainakin rikospoliisin selvitys, joka on jo käynnistynyt. Nyt paljastuneiden tietojen valossa jokainen jää kysymään, voidaanko johdon menettelyä pitää uskottavana.

Mitä vaaditaan, että  herätysliikkeellä olisi jatkossa luottamusta herättävä paikka suomalaisessa yhteiskunnassa ja arvomaailmassa?

Onko tosiaan uskottavaa, että vanhoillislestadiolaisuudessa kyetään jatkossa puuttumaan rikoksiin, kun Lue koko artikkeli…

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): 2010-luku, eettisyys, ihmisarvo, ihmisoikeudet, insesti, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kannanotot, keskustelu, keskusteluilmapiiri, lapset, lapsuus, leimaaminen, maallikkosaarnaajat, manipulointi, nettikeskustelu, nuoret, painostaminen, pedofilia, pelko, pelot, perhe, puhujat, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, SRK ry., SRK:n johtokunta, syyllistäminen, syyllisyys, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys

Tutkija Salomäki: Kirkko ei kykene puuttumaan SRK:n rippioppeihin 1


Helsingin Sanomien toimittaja Katja Kuokkanen yritti selvittää, miten kirkon johdossa suhtaudutaan siihen, että kirkon suurimmassa herätysliikkeessä on toisenlainen kanta rippisalaisuuteen kuin kirkkolaissa. Haastattelujen perusteella näyttää siltä, että kirkolla ei ole kykyä puuttua asiaan.

Kirkko ei kykene valvomaan SRK:n kirkkolain omaa tulkintaa.  Kyseessä on salassapitomääräys, ”rippisalaisuus”, joka kirkkolain mukaan koskee vain pappeja. Jos rikollinen ripittäytyy papille, pappi ei saa ilmiantaa rikollista. (Muuten, eikö tällainen vaikenemisidea ole kaikkineen itse asiassa nykymaailmassa hyvin outo?)

Lestadiolaiset kuitenkin opettavat, että rippiin liittyvä salassapitovelvoite koskee myös muita kuin pappeja. Heitä kaikkia, tavallisia pulliaisia.  Syntien anteeksiannon lausujan on vaiettava, vaikka toinen olisi ripissä tunnustanut esim. lapsen hyväksikäyttörikoksen.

SRK:n tulkinta on kirkkolain vastainen, ja lisäksi se rikkoo Suomen rikoslakia ja lastensuojelulakia.

Riskit! a) Uhri ei saa apua; b) Rikollinen jää rankaisematta; c) Rippi-isä /-äiti joutuu syytteeseen

Lastensuojelun asiantuntijat ovat kertoneet, että jotkut itse teossa kiinni jääneet lestadiolaiset lasten hyväksikäyttäjät ovat ripittäytyneet omanuskoiselleen kaverille, joka antaa synnit anteeksi ja on velvollinen pitämään suunsa kiinni. Vielä tavallisempaa on, että lapsen raiskaaja on pyytänyt tekoaan anteeksi uhriltaan. Pienikin lapsi tietää lestadiolaisen kotikasvatuksen saaneena, että anteeksi annetusta synnistä ei ole luvallista enää sen jälkeen puhua kenellekään. Hyväksikäyttäjä on saattanut vahvistaa tätä vielä uhkailuilla.

Rikollinen saattaa toistaa rikostaan jopa vuosia.

Rikoksen uhri ei saa apua ja on suuri riski, että hänen psyykkine ja fyysinen turvallisuutensa ja terveytensä murtuu pysyvästi.

Rikollinen on jäänyt, tai paremminkin päässyt,  ilman laillista rangaistusta. SRK:n tulkinnan epäillään mahdollistaneen monien hyväksikäyttötapausten jäämisen pimentoon, kokonaan tutkimatta ja rankaisematta.  

Näitä tapauksia tuskin on vuositasolla lukumääräisesti paljon, mutta kyseessä on sek äkristillisen lähimmäisvastuun että maallisen järjestyksen kannalta periaatteellinen eettinen ja oikeudellinen  asia, ja luterilaisen kirkon kannalta opillis-juridinen asia. Ja eikö lasten suojeleminen on kirkollekin kristilliseen etiikkaan  ja moraaliin liittyvä velvoite?

Toinen näkökulma. Tavallinen vanhoillislestadiolainen uskovainen, joka on toiminut rikosasioita tunnustaneen ihmisen rippi-isänä tai -äitinä,  voi törmätä ristiriitaan vasta rikoksen mahdollisesti paljastuessa muuta kautta. Hän saattaa joutua tällöin vastaamaan oikeudessa syytettynä rikoksen ilmoittamatta jättämisestä.

Kysymys kirkon rippisalaisuudesta ja sitä kautta herätysliikkeiden näkemyksistä on noussut julkisuudessa esiin, kun sekä kirkosta yleensä että sen suurimman herätysliikkeen, vanhoillislestadiolaisuuden, piiristä alkoi kantautua tietoja lasten seksusaalisesta hyväksikäytöstä. Syyllisiksi on paljastunut useita kymmeniä vanhoillislestadiolaisia miehiä, joista osa on ollut maallikkopuhujia ja osa paikallisten rauhanyhdistysten luottamustehtävissä toimineita.

*    *     *

SRK-lestadiolaisuuden rippikäsitys ja -käytäntö poikkeavat ev.-lut. kirkon käsityksestä  ensinnäkin (1) syntien anteeksi saamiseen liittyvien periaatteellisten uskomusten ja toiseksi (2) rippisalaisuuden suhteen. Kirkon kannalta ei liene mitenkään fataalia vaikka opillisia eroja on paljonkin. Kiusallisin on kirkkolain omintakeinen tulkinta.

1. Jumalalta anteeksi saamisen uskomukset ja käytännöt

Ev.-lut. kirkon opetuksen mukaan ihminen voi tunnustaa syntinsä ja saada ne anteeksi Jumalalta kolmella tavalla. Synnit voi tunnustaa Jumalalle yhteisessä jumalanpalveluksessa, hiljaisessa rukouksessa tai henkilökohtaisessa ripissä. Rippi on kirkon pyhä toimitus, armoetu, jonka Kristus on asettanut ja jossa saadaan syntien anteeksiantamus. Ripissä ihminen tunnustaa syntinsä ja saa synninpäästön.

Henkilökohtainen rippi määritellään kirkossa kahdenkeskiseksi sielunhoidolliseksi keskusteluksi, jonka aloitteentekijä on aina ripittäytyjä itse. Ripittäytyä voi papille, muulle seurakunnan työntekijälle tai toiselle seurakuntalaiselle. Messussa yhteinen rippi merkitsee myös valmistautumista ehtoolliseen. Seurakunnassa ei voida ketään pakottaa rippiin. Rippi on täysin vapaaehtoinen.

Vanhoillislestadiolaisessa  liikkeessä taas ei hyväksytä, että ihminen voisi saada syntinsä anteeksi Jumalalta yksityisessä rukouksessa missään tapauksessa.  Synnit voi saada anteeksi vain siten, että toinen vanhoillislestadiolainen ihminen lausuu ääneen vanhoillislestadiolaisen perinteen mukaiset syyninpäästön sanat: ”Jeesuksen nimessä ja veressä”.  Synninpäästön julistajan tulee olla vanhoillislestadiolainen, mutta muita ehtoja ei ole.  Hän voi olla maallikkopuhuja tai pappi, mutta useimmiten hän on tavallinen vl-uskovainen. Hän voi olla jopa myös lapsi.

Syntejään voi myös pyytää anteeksi seuroissa kohottamalla käden saarnaa kuunnellessa, tai kääntymällä kenen hyvänsä vanhoillislestadiolaisen puoleen. Sama voi tapahtua missä hyvänsä muussakin sopivassa paikassa. Synninpäästön sanoja ei voi ottaa vastaan esimerkiksi kirjoitetusta tekstistä lukemalla, sillä uskotaan, että silloin niissä ei ole anteeksiantavaa voimaa. Synnintunnustajan ja anteeksi antamisen sanojan tulee molempien olla fyysisesti samassa paikassa ja synninpäästön sanat tulee lisäksi ottaa vastaan kuuloaistin kautta. 

Kuuroille synninpäästön sanojen uskotaan vaikuttavan myös viittomakileen merkeillä välitettynä. 

Tavanomaisena sielunhoitomuotona vanhoillislestadiolaisuudessa käytetään kahdenkeskistä henkilökohtaista rippiä ja usein myös henkilökohtaista julkirippiä. Julkirippi tarkoittaa henkilökohtaisten syntiensä tunnustamista julkisesti koko seurakunnan edessä, tavallisesti rauhanyhdistyksellä. Toiset paikalliset lestadiolaiset, rauhanyhdistyksen johtokunta tai joku puhuja voivat velvoittaa yksityisen lestadiolaisen uskovaisen julkirippiin, jopa silloinkin, kun asianomainen ei itse mielestään ole syyllistynyt syntiin, josta muut uskovaiset häntä puhuttelevat.

Rauhanyhdistyksen omintakeiseen hoitokokouskäytäntöön liittyy yleensä aina velvoite ja usein jopa painostaminen julkirippiin seurakunnan edessä. Esimerkiksi suviseuroissa ei julkirippiä kuitenkaan harrasteta.

Suomen ev.lut. kirkko luopui henkilökohtaisen julkiripin käytöstä jo 1800-luvulla. Keski-Euroopassa uskonpuhdistuksen seurauksena  julkirippi oli jätetty pois käytöstä  jo kolmisen sataa vuotta aikaisemmin, mutta jostain syystä katolinen käytäntö oli jäänyt edelleen elämään Pohjoismaissa. Myös maallinen oikeuskäytäntö saattoi siihen aikaan tuomita erityisen raskaista rikoksista julkirippiin, jossa sen nöyryyttävät ja julkisesti häpäisevät piirteet olivat osa tuomion kärsimistä.

2. Rippisalaisuuden velvoittavuus

Kirkkolain mukaan vain papin ja seurakunnan virassa toimivan lehtori ovat velvollisia salaamaan kaikissa tilanteissa, mitä heidän tietoonsa on tullut ripissä tai vastaavassa sielunhoidollisessa keskustelussa. Vaitiolovelvollisuutta nimitetään rippisalaisuudeksi, ja se velvoittaa nykyisen kirkkolain mukaan pappia ja lehtoria kaikissa tilanteissa. Rikosasioiden yhteydessä rippisalaisuuden kiertäminen kirkkolakia rikkomatta on ev.lut kirkon ohjeistuksen mukaan jossain määrin mahdollista. (ks. Mikkelin piispan Seppo Häkkisen katsaus Rippisalaisuus ja vaitiolovelvollisuus.)

Myös seurakunnan muissa tehtävissä ja monissa muissa ammateissa on sitouduttava vaitiolovelvollisuuteen (eri asia kuin rippisalaisuus), mutta lastensuojelulaissa on säädetty, että lapsen etu ohittaa aina kyseisen vaitiolovelvollisuuden. (Lisäksi, kaikissa tapauksissa rikoslaki velvoittaa tekemään ilmoituksen törkeistä rikoksista.)

Vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan ripin osalta, että rippisalaisuus on ehdoton ja velvoittaa myös maallikkoja, niin puhujia kuin ei-puhuvaisiakin riviuskovaisia. 

Mikäli pedofiili tunnustaa rikkomuksensa yksityisessä ripissä vanhoillislestadiolaiselle maallikolle, tämä ei saa tehdä rikollisesta ilmoitusta viranomaisille. Ripin vastaanottajalla on SRK:n lausunnon mukaan lupa vain kehottaa rikollista itse ilmoittautumaan ja siten käytännössä käynnistämään  itseensä kohdistuva poliisitutkinta syyllistymisestä  lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Perusteluna tähän SRK:n edustajat ovat esittäneet sen, että itse Jumala antaa synniinpäästön seurauksena pedofiilille halun ja voiman lähteä kärsimään teosta myös maallisen oikeuden määräämä tuomio. Rippi on pyhä toimitus, jossa syntinsä tunnustava saa synninpäästössä Pyhän Hengen voiman.

Synninpäästön kautta heräävä usko ja Jumalan voima ihmisessä saa SRK:n opetuksen mukaan aikaan sen, että rikostapauksissa ripittäytyjä haluaa mennä itse selvittämään rikoksensa maallisen oikeusistuimen edessä, eli  käytännössä ilmoittautumaan poliisille. Tämän hän tekee Jumalan antaman voiman tuloksena.  ”Kun Jumalan terveellinen armo sulattaa armahdetun sydämen, anteeksi saanut pitää huolen, ettei asia jää puolitiehen.” ”Rippi-isän saarnaama evankeliumi antaa voiman asian korjaamiseen.” ”Jumala kykenee ihmisessä vaikuttavalla voimallaan tekemään monin verroin enemmän kuin osaamme edes ajatella. Elävä evankeliumi on Jumalan armahtaman rikollisen ainut voimanlähde hoitaa asia kuntoon myös ajallisen lain edessä.”

Lisäksi SRK-lestadiolaisuudessa  opetetaan että rippisalaisuus velvoittaa jokaista ripin vastaanottanutta ehdottomasti, siis myös maallikkoa.

Esimerkiksi SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäki pitää rippi-isän tai -äidin vaitiolovelvollisuutta ehdottomana, eikä ripin vastaanottajan tule siksi kertoa hänelle uskotusta rikoksesta viranomaisille.   

Hautamäki on perustellut ripin vaatimaa ehdotonta luottamuksellisuutta Katekismuksella , jossa hänen mukaansa ei erotella vaitiolovelvollisuuden suhteen pappeja ja muita kristittyjä. ”Ripin vastaanottaja on sidottu vaikenemaan siitä, mitä henkilökohtaisessa ripissä puhutaan”, Hautamäki siteeraa Katekismusta.Sen sijaan ripin vastaanottajan velvollisuus on ohjata ja tukea rikoksen tehnyttä menemään poliisiviranomaisten luokse.” (Rauhan Tervehdys 12.5.2010.)

SRK:n opetus on ristiriidassa kirkkolain lisäksi myös Suomen rikoslain kanssa, sillä se velvoittaa jokaista tekemään ilmoituksen viranomaiselle tietoonsa saamasta rikoksesta,  jos se on törkeä. Samoin ilmoitusvelvollisuuden piiriin kuuluu rikoksen valmistelu. Pedofiilien voidaan katsoa lukeutuvan tähän kategoriaan, koska heidän tiedetään tavallisesti toistavan tekojaan.

Kirkkolain perusteella maallikolla ei siis ole oikeutta salata rikoksia vetoamalla “rippisalaisuuteen”, ja lisäksi häntä velvoittaa rikoslaki tekemään ilmoituksen. Mikäli maallikko vaikenee, hän syyllistyy itse rikoksen peittelyyn.

Kirkko ei kykene puuttumaan SRK:n rippiopetukseen

 Helsingin Sanomien toimittaja Katja Kuokkanen selvitti, voiko kirkko, johon vanhoillislestadiolaisetkin  kuuluvat, puuttua liikkeen poikkeavaan rippioppiin erityisesti maallikon rippisalaisuuden osalta (HS 30.9.2010, A8).

Motiivi asian selvittämiseen on lähtenyt herätysliikkeessä paljastuneista pedofiliatapauksista. Lastensuojelun asiantuntijoiden raporttien perusteella on herännyt epäilys, että vanhoillislestadiolaisuuden oma rippiopetus ja -käytäntö on saattanut estää monien rikosten ilmituloa. 

 

Luterilaisen kirkon piispat eivät käytännössä kykene valvomaan kirkkoon kuuluvia herätysliikkeitä lasten seksuaalisen hyväksikäytön paljastamisessa, todetaan Helsingin Sanomien artikkelissa 30.9.2010. Katja Kuokkanen on haastatellut Kirkon tutkimuskeskuksen herätysliikkeiden asiantuntijaa, teologian tohtori Hanna Salomäkeä sekä Porvoon piispaa Björn Vikströmiä.

– Kirkon väkimäärä  ja maantieteellisen laajuuden takia kirkon johtajat eivät ole selvillä, mitä herätysliikkeissä tapahtuu, sanoo Salomäki.Vanhoillislestadiolaiset uskovaiset muodostavat kirkon suurimman herätysliikkeen. Heitä on arviolta 80 000 – 100 000, ja ev.-lut. kirkon ja seurakuntien palveluksessa on noin 140 vanhoillislestadiolaista pappia.

SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen sanoi Helsingin Sanomissa 29.9.2010, että liikkeen johtoelimessä, Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen tai yksittäisen rauhanyhdistyksen piirissä kokouksessa, sielunhoitotilanteessa ilmi tuleva hyväksikäyttö rinnastuu rippisalaisuuteen.

Hyväksikäytöstä kuuleva ripin vastaanottaja voi siten Voittosen mukaan vedota vaitiolovelvollisuuteen ja jättää ilmoittamatta viranomaisille lastensuojelun tarpeesta.

Kuten todettua, rippisalaisuus ei kirkkolain mukaan kuitenkaan ulotu uskonnollisten yhteisöjen maallikojäseniin. Rauhanyhdistysten toiminta on yleensä hyvin maallikkovaltaista ja rikollinen voi valita ripin vastaanottajaksi kenet hyvänsä vanhoillislestadiolaisen henkilön, esimerkiksi ystävänsä, tai jopa hyväksikäyttämänsä lapsen tai nuoren.

Em. käytäntö on yksiselitteisesti lainvastainen. Ilmoitusvelvollisuudesta säädetään lastensuojelulaissa, vain rippisalaisuus on kirkkolaissa säädetty poikkeus eikä koske maallikoita.

Kirkon johto on Kirkon perheasiainkeskuksen johtajan Martti Eskon suulla sanonut, että sillä on pedofilian paljastamisesta vastuu, joka ulottuu myös herätysliikkeisiin (HS 22.1.2010). Kirkon toimivalta koskee luonnollisesti vain kirkon palveluksessa olevia.

– Normit tai rangaistukset kohdistuvat pappeihin. Pappislupaus velvoittaa: pappi suostuu kaitsentaan piispan alaiseksi, Salomäki sanoo.

Lestadiolaisessa liikkeessä kirkko nähdään esivaltana, jota pitää kunnioittaa. Kirkkoa ei sitävastoin hyväksytä täysin hengellisenä esivaltana, jonka luterilainen Raamatun tulkinta velvoittaisi vanhoillislestadiolaisia pappeja.

Vanhoillislestadiolaiset ainoa pelastava yhteisö – kuuliaisuuden palkintona ikuinen elämä taivaassa

Liikkeen jäsenillä on Salomäen mukaan ajatus omasta liikkeestään ainoana pelastavana yhteisönä, mikä ilmenee suhtautumisessa kirkon johtoon ja opetukseen.

Kirkon muut jäsenet eivät SRK-lestadiolaisuuden opetuksen mukaan ole pelastettuja kristittyjä. Pelastus on mahdollinen vain silloin, kun ihminen on saanut synninpäästön jonkun vanhoillislestadiolaisen lausumana, jolloin hänestä tulee ”Jumalan lapsi”  ”jumalanvaltakuntaan”. Hänen tulee käydä rauhanyhdistyksen seuroissa ja liittyä siten yhteisöön. Rauhanyhdistyksen muodollinen jäsenyys ei ole pakollista. Sen sijaan kuuliaisuus yhteisön opetukselle ja normeille on taivaspaikan ehto. ”Jumalanvaltakunta” eli vanhoillislestadiolaisten yhteisö on julistettu erehtymättömäksi.

Vain vanhoillislestadiolaisuudessa pelastuu, kuuluu opetus, johon lapset kasvatetaan mutta jota ei kuitenkaan suoraan julkisesti mielellään sanota oman piirin ulkopuolella.

Salomäki suhtautuu epäillen esimerkiksi siihen, että kirkosta erottamista käytettäisiin rangaistuksena lastensuojelulain noudattamatta jättämisestä.

– Tämä on kansankirkossa harvinainen ajatus. Kirkossa organisaation luonteeseen kuuluu, että siihen kuuluvat kaikki, Salomäki sanoo.

Piispa Björn Vikström korostaa maallikoiden ilmoitusvelvollisuutta

HS:n toimittaja Katja Kuokkanen haastatteli Porvoon piispa Björn Vikströmiä kirkon suhtautumisesta siihen, että seksuaalisen hyväksikäytön ilmoitusvelvollisuudesta on erilaisia näkemyksiä kirkon herätysliikkeissä.

Kysymys: Vanhoillislestadiolaisten johtaja Olavi Voittonen rinnasti SRK:n kokouksissa tapahtuvan hyväksikäyttöepäilyn paljastumisen rippisalaisuuteen. Mitä ajattelette tästä?

– Ymmärtääkseni kirkkolaissa sanotaan rippisalaisuudesta, että se koskee nimenomaan pappien rippiä ja sielunhoitoa. Nämä eivät ole rinnastettavissa maallikoihin.

Miten kirkko käytännössä puuttuu siihen, että herätysliikkeet rinnastavat maallikoita pappien rippisalaisuuteen?

– Meillä on vastuu tästä. Tähän asiaan pitää tarttua, ja sitä pitää selvittää sekä kirkon työntekijöille että suurelle yleisölle.

Miten herätysliikkeiden maallikoiden kesken tehtävää rippiä pitäisi tulkita lastensuojelun ja paljastuneen hyväksikäytön valossa?

– Ei voi soveltaa ajatusta, ettei ilmoitusvelvollisuus olisi voimassa. Maallikoiden vaitioloa ei mainita, eikä lailisesti ole perusteltua poikkeukseen. Jos se sattuu omalle kohdalle, täytyy selvittää asia paikallisten kirkkoherrojen kanssa, toteaa Vikström.

*    *    *

Ajattelemisen aihetta antoi Lucas.

Aiheeseen liittyvää:

Admata: Vl-oppi välimiehen välimiehestä

Riitta Hirvonen: Ilmiantaa vai ei? Rauhan Tervehdys 12.5.2010.

Juuret ja Siivet: Syntien taakka nelivuotiaalle

Heli Karhumäki: Helevettiin menöö että heilahtaa

Lasse Kerkelä & Katja Kuokkanen: Ison rauhanyhdistyksen ex-johtajaa epäillään hyväksikäytöstä – Luottomies vangittu insestistä. Helsingin Sanomat 29.9.2010, A6. (Nettiversio tässä.)

Katja Kuokkanen: Joka kahdeksas pappi kuullut hyväksikäytöstä ripissä. Helsingin Sanomat 16.6.2010.

Katja Kuokkanen: Kirkko ei valvo maallikkoihin ulottuvaa rippisalaisuutta: Vähän kykyä kaitsea herätysliikkeitä. Helsingin Sanomat 30.9.2010, A8.

Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on synti ja rikos. Pääkirjoitus, Päivämies 27.1.2010.

Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö juurittava. Kaleva, pääkirjoitus 2.10.2010.

Lastensuojelu ja salarippi. Päivämies 28.7.2010, pääkirjoitus.

Topi Linjama:  Olemmeko luterilaisia?

 
 
 

Jätä kommentti

Kategoria(t): anteeksianto, armo, armonvälineet, arvot, eettisyys, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, häpeä, Helsingin Sanomat, ihmisarvo, johtajat, kaksinaismoralismi, kannanotot, kasvatus, kiellot, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, lapset, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, normit, nuoret, Olavi Voittonen, opilliset kysymykset, painostaminen, pedofilia, puhujat, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., synnit, syntien anteeksiantamus, tuomitseminen, uskon perusteet, vallankäyttö

SRK:n kirje puhujille pedofilian torjumisesta 2010


Keväällä 2010 Kirkkohallitus tiedotti, että ev.-lut. kirkon piirissä on paljastunut huolestuttavan paljon lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia. Uutisessa todettiin myös, että merkittävä osa rikoksista oli tapahtunut vanhoillislestadiolaisessa liikkeen piirissä. Tekijöiden joukossa oli myös pappeja ja lestadiolaisia maallikkosaarnaajia sekä rauhanyhdistyksissä toimivia luottamushenkilöitä.

Huolestuttavat uutiset havahduttivat lestadiolaiset uskovat, lastensuojelun asiantuntijat ja myös suuren yleisön kysymään, millä tavoin herätysliikkeen puhujat valitaan, ja kuka heidän toimintaansa valvoo. Kysyttiin myös, kuinka liikkeen johto pyrkii varoittamaan perheitä sekä lapsia ja nuoria  pedofiilien toiminnasta ja miten rauhanyhdistyksissä ylipäätään on panostettu lastensuojeluun.

*    *     *

SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäki kertoi 30.9.2010 YLEn uutisille, että  Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys (SRK) on lähestynyt liikkeen puhujia ja rauhanyhdistyksiä ohjekirjein, jotta seksuaalista hyväksikäyttöä vanhoillislestadiolaisuudessa kokeneet ihmiset uskaltaisivat hakea itselleen apua (YLEn uutiset 29.9.2010  , päivitetty 1.10.2010). Tiedottamiseen johti nähtävästi hiljattain paljastunut uusi hyväksikäyttötapaus (Kerkelä & Kuokkanen, HS 27.9.2010).

Hautamäki tiedotti, että pedofiliakysymystä käsiteltiin  kesän 2010 suviseurojen avajaispuheessa. Aihe on noussut esille myös ”sadoissa ohjekirjeissä”. Julkisuudessa olleiden lasten hyväksikäyttöepäilyjen jälkeen liikkeessä haluttiin ”tarkentaa jäsenille synnin sovittamisen ja rikoksen sovittamisen eroa”.

Hautamäki kiisti, että herätysliikkeessä olisi pyritty salailemaan hyväksikäyttöä.

SRK on lähettänyt puhujille kirjeen ”poikkeuksellisena toimenpiteenä”.

SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen tiedotti kirjeestä herätysliikkeen jäsenille ja suurelle yleisölle heinäkuussa Liperin suviseurojen avajaispuheessa ja siellä kokoontuneessa SRK:n vuosikokouksessa. 

Suviseuratiedotuksen laatimissa tiedotteissa ei tosin ollut mainintoja johtokunnan kirjeestä eikä ylipäätään lasten seksuaalisen hyväksikäyttöongelman käsittelystä kokouksissa.

Kyse on nähtävästi siis yhdestä SRK:n johdon kirjeestä, joka on lähetetty kaikille puhujille ja papeille. Heitä on kaikkiaan lähemmäs tuhat henkilöä.

Laestadianleaks-blogi on julkaissut kirjeen liitteineen. (Kyseiset liitteet julkaistiin myös Omat Polut -blogissa keväällä.)

SRK: Rippisalaisuus sitoo edelleen myös maallikkoja

SRK:n johtokunnan viesti on kaikessa lyhykäisyydessään seuraava:

”SRK:n johtokunta päätti kokouksessaan 22.5.2010 poikkeuksellisesta menettelystä: kaikille puhujille lähetetään kirje, jossa on Päivämies-lehdessä julkaistut pääkirjoitukset ja vastineet. Toivomme, että perehdytte niihin.” Viesti sisältää lisäksi puhujille suostuttelevaan sävyyn ja uskonnolliseen retoriikkaan puettuja muistutuksia siitä, mikä on puhujan tehtävä. 

Viestin liitteinä ovat jo Päivämiehessä julkaistut pääkirjoitus 27.tammikuuta 2010  ja vastine Helsingin Sanomille toukokuun alussa, joka on julkaistu myös Helsingin Sanomien mielipidesivulla.

Näiden liitteenä olevien kirjoitusten mukaan SRK katsoo, että rippisalaisuus velvoittaa myös maallikkoa. Saatekirjeessä ei myöskään ole mainintaa, että SRK:n linja maallikon osalta rippisalaisuuden sitovuudesta olisi muutettu. Edelleen uskotaan, että pedofiili saa jumalalta voiman ilmoittautua itse rikollisena viranomaisille. ”Rippi-isän saarnaama evankeliumi antaa voiman asian korjaamiseen.”

On kovin hämmentävää, että SRK on lähtenyt kuvitelmasta, että julkilausuma- ja kannanottoretoriikka on nyt se tapa, jolla asia saadaan hoidetuksi. Kirje ei nimittäin sisällä lainkaan konkreettisia ohjeita, vaan lähinnä uskonnolisia vetoomuksia puhujille.

Kirjeestä ei löydy myöskään tietoa siitä, että asian osalta olisi käytännön suunnitelmia valmisteilla.

Suomen suurimman herätysliikkeen piirissä on paljastunut toistuvasti pedofiliatapauksia, osa pitkään jatkuneita, törkeitä rikoksia.

Osassa tapauksia on ollut ilmeistä, että liikkeen omat toimintamallit ja vanhoillislestadiolaisyhteisön kulttuuri ovat mahdollistaneet pedofiilin rikosten jatkumisen. Osin samoista syistä moni lestadiolainen rikollinen on selviytynyt ilman tapauksen viemistä oikeuskäsittelyyn. 

On tapauksia, että uhrin läheisetkään eivät ole ymmärtäneet tai halunneet tukea uhria saamaan oikeutta ja apua toipumiseen.

Vaikuttaa myös siltä, että liikkeen piirissä ei osata tunnistaa riskejä., joille lapset ja nuoret altistuvat  hierarkkisessa, miesvaltaisessa ja seksuaalisuuteen ristiriitaisin tavoin  suhtautuvassa liikkeessä, jossa avoin kriittinen keskustelu liikkeen toimintatavoista on kielletty.

Yli 50 000 lasta ja nuorta vaarassa?

Vanhoillislestadiolaisuudessa  on nykyisin kasvamassa ennätysmäärä lapsia ja nuoria, koska erityisesti 1970-luvulta lähtien perheet ovat olleet ja ovat erittäin suuria. On arvioitu, että vanhoillislestadiolaisuuden piirissä elää tätä nykyä yli 50 000 alaikäistä.

SRK ja rauhanyhdistykset toteuttavat Suomen laajimpiin kuuluvaa lapsi- ja nuorisotyötä, jossa  toimii yli 200 vapaaehtoistyöntekijää.

Nämä tosiasiat velvoittavat SRK:n johtoa ja rauhanyhdistysten vastuuhenkilöitä kiireesti konkreettisiin ja suunnitelmallisiin toimiin.

On tyrmistyttävää, että herätysliikkeen johto ei ole tähän mennessä esittänyt konkreettista suunnitelmaa, millä tavalla se aikoo pysäyttää pedofiliatapausten määrän kasvun omassa piirissään. Se ei ole myöskään esittänyt suunnitelmaa,  millaisin käytännön menettelyin se aikoo vauhdittaa tiedottamista ja valistusta, jotta vanhemmat, lapset ja nuoret sekä lasten ja nuorten parissa toimivat vapaaehtoiset tunnistavat riskit ja tietävät, kuinka heidän tulee toimia jotta lapsia voidaan suojella.

SRK:n johdon kirjeestä ei myöskään käy ilmi, miten esimerkiksi puhujat ja paikalliset rauhanyhdistykset tulevat toimimaan ehkäistäkseen rikoksia ennalta ja edistääkseen uhrien toipumista.

*   *   *

SRK:n kirje puhujille ja vl-papeille

Kirjeen mukana lähetettiin myös Päivämiehen pääkirjoitukset/vastineet.

—————-

Rakas veli, Jumalan terve

Tiedotusvälineissä on viime kuukausina käyty vilkasta keskustelua lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja pedofiliasta. Keskustelussa on näkyvästi tuotu esille vanhoillislestadiolaisuudessa tapahtuneet lasten seksuaaliset hyväksikäytöt.

On esitetty väittämä, että kristillisyytemme keskuudessa niiden määrä on erityisen suuri. Myös puhujia on ollut ja sanotaan olevan lasten hyväksikäyttäjissä. On todettava, että yksikin tapaus on liikaa.

Erityisesti uhrille hyväksikäyttö on jättänyt mahdollisesti koko elinikäisen trauman. Siksi he tarvitsevat kaiken tuen ja avun selvitäkseen elämässään eteenpäin. Tekijätkin ovat olleet ja ovat avun tarpeessa kyetäkseen hoitamaan asiat niin, että kykenevät vastaamaan niistä Jumalan ja ihmisten edessä.

Puhujina olemme erityisen vastuullisessa tehtävässä Jumalan seurakunnan sananpalvelijoina. Haluammehan, rakkaat veljet, kilvoitella niin, että säilytämme uskon ja hyvän omantunnon Jumalan ja ihmisten edessä, Uskovaisina meidän tulee Jumalan sanan mukaisesti taistella syntiä vastaan niin omassa kuin muidenkin elämässä. Sielunhoitajina meiltä kysytään taitoa ja ryhtiä toimia niin, että syntinen saa avun ja myös tuen toimia oikein. Rikoksen kohteeksi joutunutta ei saa jättää yksin. Tukea tarvitsevat myös uhrin ja tekijän läheiset.

SRK:n johtokunta päätti kokouksessaan 22.5.2010 poikkeuksellisesta menettelystä: kaikille puhujille lähetetään kirje, jossa on Päivämies-lehdessä julkaistut pääkirjoitukset ja vastineet. Toivomme, että perehdytte niihin. Niissä on esitetty käsityksemme mukaan kristillisyytemme perinteinen Jumalan sanan mukainen opetus ja toimintatapa syntiin ja rikokseen ja rikoksen uhriksi joutuneen auttamiseksi.

Jumalan rauhaa terveisin

Olavi Voittonen Aimo Hautamäki
Puheenjohtaja pääsihteeri

LIITTEET

Päivämies no 18, 5.5.2010

Syntisten piiri ja vanhoillislestadiolaisuus

Vastine Helsingin Sanomien kirjoitukseen 1.5.2010

Helsingin Sanomat julkaisi lasten hyväksikäyttöä koskevan artikkelin ”Syntisten piiri” (HS 1.5.2010). Artikkelissa kerrotaan, että kirkkomme vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen piiristä on tullut tietoon kymmeniä lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia. Tiedot ovat murheellisia. Yksikin on liikaa.

Kristillisyydessämme on kautta aikain ymmärretty ja opetettu, että lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on yksiselitteisesti synti ja rikos. Yhtä tuomittavaa on seksuaalirikollisen suojelu. Lasta on suojeltava kaikin tavoin. Siksi jokaisen rikoksesta tietoisen aikuisen tulee toimia niin, että lasten suojaksi säädetty laki saavuttaa sille asetetun tavoitteen. On kaikkien etu saada mahdollinen tuhoisa kierre heti alkuunsa katkaistua.

Lestadiolaisten suhtautumisesta lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja uhrien kokemuksiin artikkelissa todetaan: ”Vanhoillislestadiolaisilla on erilainen käsitys rikosoikeudellisesta vastuustaan kuin muilla suomalaisilla. — Yhteisön jäsenet voivat suhtautua hyvinkin kylmästi väkivallan uhrin traumojen aiheuttamaan kärsimykseen.”

Vanhoillislestadiolaisille laki ja sen noudattaminen on sama kuin muillekin. Jumalan armahtama ihminen ei voi rikokseen langettuaan väistää vastuutaan lain edessä. Evankeliumihan ”opettaa meitä olemaan kuuliaisia voimassa oleville järjestyksille”, kuten kirkkomme tunnustuksessa todetaan. ”Tässä kuuliaisuudessa me toteutamme rakkauden käskyä” (Augsburgin tunnustuksen puolustus XVI).

Kärsivän kylmäkiskoinen kohtelu ei ole oikein. Kärsimysten vähättelevä ohittaminen tai vaikkapa hyvää tarkoittava mutta ammattitaidoton apu saattavat jopa lisätä ahdistusta. Meillä on täysi syy luottaa sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmäämme sekä oikeusjärjestelmäämme ja niiden kykyyn auttaa myös törkeän ja traumatisoivan rikoksen kohteeksi joutuneita. Uhrille ja hänen läheisilleen tulee antaa kaikki heidän tarvitsemansa tuki ja ohjata heidät ammattinsa osaaville auttajille. Apua tarvitsevat myös tekijä ja hänen läheisensä.

Kirjoituksessa esitetään myös väite, että ”rippi ja vaitiolon oppi on keskeinen lestadiolaisuuden pimeiden puolien selittämisessä”. Eräs haastateltava toteaa: ”Kun tekijä pyytää tekoaan, vaikkapa lapsen hyväksikäyttöä anteeksi, niin sielunhoitaja julistaa absoluution eli synninpäästön. Sen jälkeen asiasta ei saa enää puhua.” Jumalan sana tuomitsee synnin, mutta tarjoaa katuvalle armoa. Raamatun mukaan synnit annetaan anteeksi, kun ihminen nöyrtyy parannukseen, vaikka kysymyksessä olisivat niinkin rumat asiat kuin insesti tai pedofilia.

Sielunhoitajalta vaaditaan armollisuutta mutta myös taitoa ja ryhtiä. Syntiin ajautunut tarvitsee sielunhoitoa. Itse ripin olemus kertoo, että kysymyksessä on ripittäytyjän vilpitön aikomus luopua synnistä ja tarve tulla autetuksi, jotta synnin kierre katkeaisi. Rippiä ei saa käyttää synnin peitteeksi. Rikokseen syyllistynyt ripittäytyjä ei voi jättää asiaa hoitamatta maallisen lain edessä. Rippi-isän tulee siis ohjata ja tukea häntä menemään poliisiviranomaisen luokse.

Vanhoillislestadiolaisten näkemys käy selväksi esimerkiksi vuoden 1979 puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa Rovaniemellä pidetystä alustuksesta, jossa sanotaan: ”Salari-pissä saattaa tulla esiin asioita, jotka tulee korjata laajemminkin. Rippi-isän saarnaama evankeliumi antaa voiman asian korjaamiseen. Näin on silloin, jos on rikottu toista ihmistä tai esivaltaa vastaan. Jos toista ihmistä vastaan on rikottu, tulee halu korjata asia hänen kanssaan, mikäli se on mahdollista.

Tarvittaessa asiat selvitellään myös maallisen esivallan kanssa.” Näin opetetaan myös tänään.

Vanhoillislestadiolaisuudessa korostetaan omakohtaista sydämen kristillisyyttä, jonka voimanlähde on yksin Kristuksen sovitustyö. Jumalan armo puolestaan opettaa hylkäämään jumalattoman elämän, mutta myös huolehtimaan lähimmäisistä oikeaa vastuuta kantaen. Aimo Hautamäki SRK:n pääsihteeri Olavi Voittonen SRK:n johtokunnan puheenjohtaja

*    *    *

Päivämies 2010 no 4, 27.1.2010. Pääkirjoitus

Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on synti ja rikos

Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, jota kutsutaan usein pedofiliaksi, on yksiselitteisesti synti ja rikos. Hyväksikäytöstä on laissa säädetty rangaistus, ja lain edessä kansalaiset ovat tasavertaisia. Ei Jumalan armahtama ihminenkään voi rikokseen ajauduttuaan väistää vastuutaan maallisen lain edessä. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on erittäin traumatisoiva kokemus, ja lasta on suojeltava hyväksikäyttäjältä kaikin tavoin. Teko haavoittaa syvästi ja on häpeäksi tekijälle, hänen perheelleen ja yhteisölle.

Myös seksuaalirikollisen suojelu on tuomittavaa. Siksi jokaisen rikoksesta tietoisen tulisi toimia niin, että lasten suojaksi säädetty laki saavuttaa sille asetetun tavoitteen. On kaikkien etu saada tuhoisa kierre heti katkaistua. Kärsimysten vähättelevä ohittaminen tai hyvää tarkoittava mutta ammattitaidoton apu saattavat jopa lisätä ahdistusta. Voimme luottaa sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmäämme. Se kykenee auttamaan myös törkeän ja traumatisoivan rikoksen kohteeksi joutuneita. Apua tarvitseva, niin tekijä itse kuin hänen uhrinsakin, tulee ohjata ammattinsa osaavan auttajan luo.

Syntiin ajautunut tarvitsee myös sielunhoitoa. Jumalan sana tuomitsee synnin mutta tarjoaa katuvalle Jumalan armoa. Raamatun mukaan synnit annetaan anteeksi, kun ihminen nöyrtyy parannukseen – vaikka kysymyksessä olisivat niinkin rumat asiat kuin insesti tai pedofilia. Jeesus suhtautuu syyllisyyttä tuntevaan rikoksen tekijään yksiselitteisesti. Kun katuva tulee luokse ja sanoo ”minä kadun” erittelemättä tekonsa suuruutta, hänelle neuvotaan antamaan anteeksi (Luuk. 17:4). Augsburgin tunnustuksen mukaan synninpäästö tulee antaa niille, jotka palaavat tehdäkseen parannuksen (XII).

Rippisalaisuus on ehdoton. Sielunhoitajalta vaaditaan armollisuutta mutta myös taitoa ja ryhtiä. Asia on vakava ja ripittäytyjä ei voi jättää asiaa hoitamatta maallisen lain edessä. Kirkkohallituksen perheasianjohtaja Martti Esko totesi pedofiliaan liittyvässä haastattelussa (HS 22.1.): ”Asian tutkiminen ja anteeksianto ovat kaksi eri asiaa.” Kun Jumalan terveellinen armo sulattaa armahdetun sydämen, anteeksi saanut pitää huolen, ettei asia jää puolitiehen.

*     *     *

Päivämies no 18, 5.5.2010

Syntisten piiri ja vanhoillislestadiolaisuus

 
Vastine Helsingin Sanomien kirjoitukseen 1.5.2010
 
Helsingin Sanomat julkaisi lasten hyväksikäyttöä koskevan artikkelin “Syntisten piiri” (HS 1.5.2010). Artikkelissa kerrotaan, että kirkkomme vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen piiristä on tullut tietoon kymmeniä lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia. Tiedot ovat murheellisia. Yksikin on liikaa.

Kristillisyydessämme on kautta aikain ymmärretty ja opetettu, että lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on yksiselitteisesti synti ja rikos. Yhtä tuomittavaa on seksuaalirikollisen suojelu. Lasta on suojeltava kaikin tavoin. Siksi jokaisen rikoksesta tietoisen aikuisen tulee toimia niin, että lasten suojaksi säädetty laki saavuttaa sille asetetun tavoitteen. On kaikkien etu saada mahdollinen tuhoisa kierre heti alkuunsa katkaistua.

Lestadiolaisten suhtautumisesta lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja uhrien kokemuksiin artikkelissa todetaan: “Vanhoillislestadiolaisilla on erilainen käsitys rikosoikeudellisesta vastuustaan kuin muilla suomalaisilla. — Yhteisön jäsenet voivat suhtautua hyvinkin kylmästi väkivallan uhrin traumojen aiheuttamaan kärsimykseen.”

Vanhoillislestadiolaisille laki ja sen noudattaminen on sama kuin muillekin. Jumalan armahtama ihminen ei voi rikokseen langettuaan väistää vastuutaan lain edessä. Evankeliumihan “opettaa meitä olemaan kuuliaisia voimassa oleville järjestyksille”, kuten kirkkomme tunnustuksessa todetaan. “Tässä kuuliaisuudessa me toteutamme rakkauden käskyä” (Augsburgin tunnustuksen puolustus XVI).

Kärsivän kylmäkiskoinen kohtelu ei ole oikein. Kärsimysten vähättelevä ohittaminen tai vaikkapa hyvää tarkoittava mutta ammattitaidoton apu saattavat jopa lisätä ahdistusta. Meillä on täysi syy luottaa sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmäämme sekä oikeusjärjestelmäämme ja niiden kykyyn auttaa myös törkeän ja traumatisoivan rikoksen kohteeksi joutuneita. Uhrille ja hänen läheisilleen tulee antaa kaikki heidän tarvitsemansa tuki ja ohjata heidät ammattinsa osaaville auttajille. Apua tarvitsevat myös tekijä ja hänen läheisensä.

Kirjoituksessa esitetään myös väite, että “rippi ja vaitiolon oppi on keskeinen lestadiolaisuuden pimeiden puolien selittämisessä”. Eräs haastateltava toteaa: “Kun tekijä pyytää tekoaan, vaikkapa lapsen hyväksikäyttöä anteeksi, niin sielunhoitaja julistaa absoluution eli synninpäästön. Sen jälkeen asiasta ei saa enää puhua.”

Jumalan sana tuomitsee synnin, mutta tarjoaa katuvalle armoa. Raamatun mukaan synnit annetaan anteeksi, kun ihminen nöyrtyy parannukseen, vaikka kysymyksessä olisivat niinkin rumat asiat kuin insesti tai pedofilia. Sielunhoitajalta vaaditaan armollisuutta mutta myös taitoa ja ryhtiä. Syntiin ajautunut tarvitsee sielunhoitoa. Itse ripin olemus kertoo, että kysymyksessä on ripittäytyjän vilpitön aikomus luopua synnistä ja tarve tulla autetuksi, jotta synnin kierre katkeaisi.

Rippiä ei saa käyttää synnin peitteeksi. Rikokseen syyllistynyt ripittäytyjä ei voi jättää asiaa hoitamatta maallisen lain edessä. Rippi-isän tulee siis ohjata ja tukea häntä menemään poliisiviranomaisen luokse.

Vanhoillislestadiolaisten näkemys käy selväksi esimerkiksi vuoden 1979 puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa Rovaniemellä pidetystä alustuksesta, jossa sanotaan: “Salaripissä saattaa tulla esiin asioita, jotka tulee korjata laajemminkin. Rippi-isän saarnaama evankeliumi antaa voiman asian korjaamiseen. Näin on silloin, jos on rikottu toista ihmistä tai esivaltaa vastaan. Jos toista ihmistä vastaan on rikottu, tulee halu korjata asia hänen kanssaan, mikäli se on mahdollista. Tarvittaessa asiat selvitellään myös maallisen esivallan kanssa.” Näin opetetaan myös tänään.

Vanhoillislestadiolaisuudessa korostetaan omakohtaista sydämen kristillisyyttä, jonka voimanlähde on yksin Kristuksen sovitustyö. Jumalan armo puolestaan opettaa hylkäämään jumalattoman elämän, mutta myös huolehtimaan lähimmäisistä oikeaa vastuuta kantaen.

 Aimo Hautamäki SRK:n pääsihteeri 

 Olavi Voittonen SRK:n johtokunnan puheenjohtaja

 

5 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, Aimo Hautamäki, insesti, johtajat, johtokunta, kannanotot, lapset, lapsuus, opilliset kysymykset, Päivämies, pedofilia, perhe, puhujat, retoriikka, Rippi, sananjulistajat, SRK ry., SRK:n johtokunta, vastuullisuus, yhteisöllisyys, YLE

Mikael Pentikäisen tilanneanalyysi


Helsingin Sanomienvastaava päätoimittaja Mikael Pentikäinen julkaisi lehden pääkirjoitussivulla kolumnin, jossa hän tarkasteli vanhoillis-lestadiolaisuuden sisäistä  tilaa, rinnastamalla sen toiseen perinteelliseen herätysliikkeeseen, herännäisyyteen. (Kahden maan kansalaisia, Merkintöjä, HS  13.7.2010.)

Hän muistutti liikkeiden syntyhistoriasta 1700-1800-luvulla, jolloin silloinen, pohjimmiltaan uskonpuhdistuksen sosiaalinen innovaatio, kansan lukutaito, johdatti ihmiset Jumalan sanan äärelle ja omakohtaiseen herätykseen.

Pentikäisen näkemys vanhoillislestadiolaisuuden nykytilasta voidaan kiteyttää seuraavasti: vanhemman polven maallikkovoittoisen miesryhmän johtama liike, jossa johtoasemissa pitkään istuneet ovat eristäneet totaalisesti kaikki naiset ja samoin liikkeen nuoret teologit pysymään tiukasti syrjässä vallasta ja päätöksenteosta.

Johdon linja ei kuitenkaan saa täyttä hyväksyntää liikkeen sisällä ja esimerkiksi naispappeuden kannatus on vahvistumassa. Nykytilanteessa lestadiolaisuus onkin jäämässä marginaaliin kirkon sisällä.

Asiantuntemuksessa ja informatiivisuudessa sekä historiallisessa näkemyksellisyydessä Pentikäisen punnittu kirjoitus peittoaa kerralla niin iltapäivälehtien lööppiyritelmät kuin kiiltokuvamaiset ”vanhoillislestadiolainen malliperhe suviseuroissa” –jutut. (Blogissa julkaisemisen vaatimat väliotsikot ovat omiani.)

 *   *    *

– –  Herätysliikkeiden rooli suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole vähäinen. Tutkimusten mukaan joka kymmenes suomalainen kuuluu kiinteästi tai väljästi johonkin herätysliikkeeseen ja joka kymmenes on myös saanut vaikutteita niistä.

Minulla oli tilaisuus käydä niin Suviseuroissa kuin Herättäjäjuhlillakin. Suviseurat on tuttu jo lapsuudesta. Herättäjäjuhlilta on vähemmän kokemusta, mutta niitäkin on tullut seurattua.

Tapahtumat kasvavat samasta juuristosta, vaikka ovat tänään aika erilaisten liikkeiden erilaisia kesäjuhlia.

Lasten mielestä eroja on tosin vähän. Heidän mukaansa Kiuruveden juhla oli pienempi, siellä oli tarjolla lettuja, ja vessat olivat parempia, kun niissä oli kunnon ovet ja juokseva vesi.

Lukutaito ja pietismi herätyksen dynamoina

Herätys- ja kansanliikkeiden yhteinen juuristo on 1700- ja 1800-luvun luterilaisessa pietismissä ja laajoissa kansanherätyksissä, jotka syntyivät ihmisten oppiessa lukemaan. Taustaa on muun muassa lukijaliikkeessä, jossa korostettiin hengellisen kirjallisuuden lukemista.

Lestadiolaisuuden nimihahmo, rovasti ja luonnontutkija Lars Levi Laestadius, liittyi vahvasti tähän perinteeseen.

Myös varhaisen herännäisyyden johtohahmo, Ylitorniolta Savoon muuttanut torppari Juhana Lustig, kasvoi samasta ajattelusta. Savon heränneitä ensi alkuun koonnut Lustig ajautui myöhemmän riitoihin herännäisjohtajan Paavo Ruotsalaisen kanssa, eikä hänestä juuri körttiseuroissa puhuta.

Lestadiolaisuus jäänyt kirkon marginaaliin – missä nuoret teologit?

Lestadiolaisuus syntyi siis papin ympärille mutta ajautui myöhemmin ristivetoon pappien kanssa. Laestadius ei tosin kuollessaan tiennyt perustaneensa mitään liikettä vaan ajatteli tehneensä kirkon papin työtä.

Maallikkojen vaikutuksesta syntynyt herännäisyys taas oli heti alussa riidoissa pappien kanssa. ”Siitä on meidän seurakunnissa suuri vastus, että papit ynnä tämän pahan maailman kanssa meitä vastaan sotivat”, kirjoitti Lustig vuonna 1814.

Nykyään tilanne on toinen. Herännäisyys on silmiinpistävästi kirkon eliitin liike ja lestadiolaisuus enemmän kirkon marginaalissa, vaikka siinäkin on paljon papistoa.

Ei ole siis ihme, että Herättäjäjuhlien pääkenttä oli aivan Kiuruveden kirkon kupeessa ja monen kirkkopuiston puun varjossa vilvoitteli piispa tai muu tunnettu kirkkovaikuttaja. Suviseurat on valtava tapahtuma. Käytännön sanelemana se järjestettiin pelloilla, joilta saattoi nähdä Liperin kauniin kirkon, jos ymmärsi katsoa oikeaan suuntaan.

Sama näkyi puhujalistoilta. Herättäjäjuhlien puhujapöntössä esiintyi paljon eri-ikäistä papistoa ja teologian opiskelijoita. Suviseuroissakin puhui pappeja mutta aiempaa vähemmän. Lisäksi nuorempi papisto oli jätetty ilman puhevuoroja.

Lestadiolaisuudessa naiset eristetty liikkeen julkisista tehtävistä  

Mielenkiintoista on myös se, miten liikkeiden suhtautuminen naisiin on eriytynyt.

Molempien syntyvaiheissa naisilla oli tärkeä rooli. Varhaisessa lestadiolaisuudessa oli naispuhujia. Laestadiuksen jälkeen liikehdintää johtivat paljolti hänen tyttärensä ja heidän serkkunsa sekä muutamat muut vahvat naiset – Amerikkaa myöten.

On paradoksaalista, että 1800-luvun lopulla piispa Gustaf Johansson arvosteli lestadiolaisuutta nimenomaan naispuhujista.

Tätä nykyä vanhoillislestadiolaisuudessa ei ole naispuhujia eikä -pappeja, vaikka naispappeuden kannatus liikkeen sisällä vahvistuu. Liikettä johtavan Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen SRK:n johtokunta on yhä täysin miehinen.

Herättäjäseuroissa nainen puhujapöntössä on yhtä luonteva kuin risti juhlakentän alttarilla. Lisäksi ensi kertaa Herättäjä-Yhdistystä johtaa nainen, kotkalainen opetusneuvos Kaisa Rönkä, joka on myös kirkolliskokouksen varapuheenjohtaja.

”Kunnolliseen elämään tässä maailmassa”

Yhteisen juuriston lisäksi liikkeillä on muutakin jaettua.

Sitä on esimerkiksi se, että liikkeiden jäsenet pyrkivät kunnolliseen elämään tässä maailmassa, vaikka hyvä elämä ei autuutta toisi vaan armo. Samalla katse on tulevassa elämässä.

Tätä ajattelun ulottuvuutta kuvaa hyvin Herättäjäjuhlissa myynnissä ollut t-paita, jonka rinnuksessa lukee Kahden maan kansalainen.”

*    *    *

Pohdintaa – Kriittisen keskustelun merkitys ”sisällä ja ulkona”

Kun tulevaisuus pitkällä aikavälillä riippuu nuorten kouluttettujen ihmisten, erityisesti teologien sekä toisaalta naisten otteesta liikkeen johdossa, Pentikäisen tilanneanalyysissa vanhoillislestadiolaisuuden tulevaisuus ei näyttäydy pelkästään lupaavana.

Seuraavaksi voidaan kysyä, mikä vaikutus Pentikäisen Suomen valtalehdessä julkaisemalla kritiikillä ja muulla keskustelulla liikkeen ”ulkona” ja ”sisällä” on vanhoillislestadiolaisuuden johdon ratkaisuissa. Ottavatko vaikutusvaltai-simmat jäsenet julkista pohdintaa ja kipukohtien oivalluksia huomioon?

Muutamat muutkin vanhoillislestadiolaiset ovat arvostelleet julkisuudessa avoimesti, omalla nimellään, liikkeen toimintatapoja ja opetusta (esim. Mauri Kinnunen, Lassi Hyvärinen, Stiven Naatus, Virpi Hyvärinen, Vuokko Ilola, Juho Kalliokoski, Terttu Holmi,  Topi Linjama, Johannes Alaranta ja Pekka Asikainen). Anonyymisti netissä käydään keskustelua  jatkuvasti.

Sisällä olevien esittämä kritiikki on selvästi voimistanut sisäistä muutos-painetta. Se on ilmennyt  puolustautumisena ja responssina seurapuheissa, Päivämiehen kirjoituksissa (Päivämiehessä on vihjailtu jopa ”pettureista”)  ja viime vuosien suviseurojen puheissa. Toistaiseksi todellinen vaikutus näyttää olleen pelkästään se, että keskusjohdon puheissa ja saarnoissa ovat vahvistuneet entistä vanhoillisemmat äänenpainot sekä nettikeskustelulle julistetut tuomiot. Hengellisiin kysymyksiin liittyvää nettikeskustelua on paheksuttu ankarasti ja pidetty sitä uskovaisille sopimattomana. Uskonasioista pitäisi keskustella vain kasvokkain. (Tuorein kommentoija aiheesta oli Johanna Lumijärvi kolumnissaan Päivämiehessä.)

Toinen ryhmä, herätysliikkeestä pois lähteneet, voivat ilman pelkoa esittää kritiikkinsä johdon kyvyttömyydestä ja muista epäkohdista, kiertelemättä ja julkisesti. Heillä ei ole yhtä paljon menetettävänään kuin sisällä olevilla. He voivat puhua pelkäämättä ainakaan samassa määrin sosiaalisia seuraamuksia (painostamista, pahojen puheiden levittämistä, yksityiselämän häirintää) kuin liikkeen sisällä elävät.

Vaikka ulkopuolisten mielipiteillä ei ole nähty välitöntä vaikutusta SRK:n sisäiseen toimintaan, heidän puheenvuoronsa voivat  kiinnittää ulkopuolisten tahojen,  kuten evankelis-luterilaisen kirkon, viranomaisten, ihmisoikeus-järjestöjen, poliitikkojen ja eduskunnan huomiota herätysliikkeen käytännöistä seuraaviin ongelmiin ja epäkohtiin. Ulkopuolisten kannanotot voivat  näin lisätä ulkoista muutospainetta liikkeen johdossa, jotta kymmeniä tuhansia ev.-lut. kirkon jäseniä koskevista vahingollisista käytännöistä voidaan luopua.  

Jää nähtäväksi, millainen vaikutus julkisella keskustelulla on vanhoillis-lestadiolaisuuden lähivuosien kehityksessä.  – Ja ai niin, Pentikäinen mainitsi että Herättäjä-Yhdistyksen puheenjohtaja on kotkalainen opetusneuvos Kaisa Rönkä. Todettakoon, että yhdistyksen päätoimikunnassa, joka vastannee SRK ry:n johtokuntaa, on 12 jäsentä, joista miehiä on seitsemän ja naisia viisi.

*    *    *

Jälkipohdintaa harrasteli nimimerkki  ”Katoava kansanperinne”. 

Lue lisää:

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

Mauri Kinnunen: Kipupisteet kohdattava avoimesti

Juhani Alaranta ja ontto kumina kuuliaisuudesta: Hanna-Leena Nissilän, Riikka-Maria Saukkosen sekä  Juuso ja Maria-Riitta Kalliorannan käsityksiä.

Naiset tulossa sananjulistajiksi

Jussi Rytkönen: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. SRK:n puheenjohtajan Olavi Voittosen ja pääsihteerin Aimo Hautamäen haastattelu. Kotimaa 9.1.2008.

Skribentti: Mari Leppänen: Monet lestadiolaispapit kannattavat naispappeutta – SRK tyrmännyt toistuvasti ehdotuksen

SRK:n vuosikokous 2010: päätöksentekijät yksinomaan miehiä

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

Hanskat tiskiin ja kirves kaivoon – onnistuuko vl-yhteisön parannus keskustelemalla?

Viiden veljen sisko: Ihmistä ei saa kutistaa

Piispa Kari Mäkinen: Oman liikkeen näkeminen muiden yläpuolella on ongelmallista  

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä

Johanna Lumijärvi: Keskustelua kasvokkain. Päivämies 29/2010.

Kari Kuula: Teologinen kohukirja: Vanhoillislestadiolaisuuden anomalia kirkossa (A)

6 kommenttia

Kategoria(t): 1800-luku, 2000-luku, arvot, Conservative Laestadianism, evankelis-luterilainen kirkko, Helsingin Sanomat, hengellisyys, historia, johtokunta, kiellot, kirkko, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, naisen asema, naissaarnaajat, normit, nuoret, pietismi, puhujat, retoriikka, sananjulistajat, seurat, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, tulevaisuus, vallankäyttö

I left the Conservative Laestadian movement (in ten years)


KiellettyDVDOpas-S

Leaving the strict confines of Conservative Laestadianism can be a shock. 

A young woman who has abandoned her faith speaks of confusion at what happens next.

*    *    *

I can remember exactly how I felt on that day. The weather was very beautiful in Helsinki. I walked on the sunny street with my head held high, and smiled at people walking by. I felt incomprehensible joy.
     

It was me walking there, and nobody else. I was 25 years old, and it was my issue and nobody else’s what I was doing with my life and what I was thinking. The powerful feeling of liberation came from something that was very small, but which had great symbolic significance for me. I was wearing makeup for the first time in my life.
     
The feeling came back to me when I saw Kielletty hedelmä (“Forbidden Fruit”), a film by Dome Karukoski, which tells about the departure of two young girls from the Conservative Laestadian movement.
     
My own departure lasted ten years.
     
I grew up in a Conservative Laestadian family in North Ostrobothnia (Finland). Our everyday lives did not actually differ much from those of our non-Laestadian neighbours, except that we had no television, we did not run our lawn mowers in Sunday, and on Sundays we attended services with the other Laestadians of the village.
At the services speakers read the Bible and interpreted it. The sermon usually took an hour. Then we sang hymns and Songs of Zion. After the singing we got refreshments.
     
The lectures repeated that the Kingdom of God is a good and safe place to be. The “Kingdom of God” is a term with which the Laestadian community calls itself. The outside world is corrupt and insecure. We were warned not to establish very close relations with “people of the world” because they might jeopardise our faith. Losing one’s faith was the worst thing that could happen, because then you would go to hell.
     
Contrary to what some other children said, I never took hell very seriously. However, I did feel that losing the faith would be very sad. On the other hand, there were many advantages to living as a person with faith, the biggest of which was that you got to go to heaven.
     
It was a good idea to preserve the faith by staying away from alcohol, dancing, movies, competitive sport, makeup, hair dye, sex, and so on. There was no official list of things that were not appropriate for a person of faith, but I gradually learned from what adults were saying what the things were that I was expected to stay away from.
     
Abstinence was not especially difficult, when there were many people around you living the same way. I did not actually refuse anything, I simply stayed far away from things that did not apply to me. In retrospect I thought that the Laestadians largely visualised their faith on the basis of what they do not do.
     
At school I would have liked to go to dance lessons, but the physical education teacher guided the Laestadian girls to go for a walk. I saw this as self-evident.
     
The third and most important way to protect the faith was not use one’s own sense of reason. We were told that reason can take our faith away. If one’s reason or experiences conflict with faith, one needed to become humble and to see the blessings of the common line of the congregation.
     
At about the age of 15 I noticed that I had started to think differently from what had been taught.
     
For instance, I began to wonder why Laestadians would go to heaven and others would go to hell. I also wondered why I should not enjoy the music of Aretha Franklin. It seemed unlikely that God would appreciate only the classics.
     
However, it was very important for me not to hurt the feelings of any other Laestadian with my views. It was emphasised at services that those who violate the unity of the congregation act against God. This is why I shared my thoughts with very few people.
     
I tried to clarify to myself what the Laestadian way of life was based on. Other practices, such as total abstinence from alcohol, had emerged in the late 19th century. Negative views toward television and popular music, for instance, had come up in the 1950s and 1960s. The linkage of these practices with God, faith, and morality began to feel inconceivable to me. I wanted to distinguish between cultural habits and faith.
     
For me, faith meant Christian thoughts of how a person can experience redemption through faith. I thought that I could be a Laestadian as long as I believed that. Even in sermons it was emphasised that a desire for faith was enough.
     
At the same time I was quite knowledgeable that on the practical level it was not possible to separate practice from faith. If I were to go to a service with makeup on, my friends would be shocked. The makeup would communicate to the others that I am no longer a Laestadian.
     
As I did not want to leave the Laestadian community, I committed to observing practices that I felt were without foundation.
     
I was headed for a great conflict.
     
No open discussion had been held within the movement about the true significance of cultural practices, and it is not happening even now. Privately, Laestadians have many opinions about lifestyles, but according to the public Laestadian line, things like not having a television is a “fruit of the spirit”, or a sign that a person is a believer of the right kind.
     
It was emphasised at services that it is not about rules, but rather the fact that a Laestadian wants to operate in a certain way. I recall how I preferred to speak about desires, rather than rules. I was pained to read newspaper articles about things that Laestadians “were not allowed to do”. The question was about what I wanted to do or to choose!
     
But whose desire was it really all about?
     
I was not asked what I wanted, or what I felt was important. For instance, the negative stance on birth control was taken in the late 1960s at a meeting of preachers, where only men were present.
     
I knew already at the age of 13 that I did not want to be the mother of a big family. It was not until I was over the age of 20 that I said out loud that I cannot stand the idea of a big family. My friends answered that “you can’t know in advance what it will be like”.
     
I was supposed to simply trust that God would give me exactly the right number of children, even if I did not use birth control.
     
I knew that my mind could not handle such an experiment. I simply did not want to become pregnant reluctantly. My thoughts did not find resonance, because they resounded with the voice of reason, not that of faith.
     
Some felt that faith is that people are encouraged to push their reason aside in big matters. For me rejecting reason would have been an abandonment of my own psyche.
     
I was not ready to bend at all in the birth control question, or to hide my opinions. The security of the Laestadian community began to turn into insecurity.
     
At the age of 25 I decided to leave the community. it was the most honest and most sustainable solution.
     
However, the most difficult days were still ahead. Leaving Laestadianism takes place by telling about it to one’s family and friends. I had the words of the father of my friend in my mind: “For one’s own child to leave the faith is worse than the child’s death.”
     
I could not cause such great sorrow to people close to me without going into a state of protective shock. Emotionally numb, I told my family and my friends: “I no longer have the faith.”
     
I will never forget those moments. I remember the expressions on the people’s faces, the silence, the first words.
     
My decision briefly shook the basic sense of security of people close to me. A few of them were also in shock.
     
It is a few years since the event, and I have good relations with my family. My decision nevertheless raises such deep emotions in my family that I cannot write about it under my own name. I also want to protect my family from the talk that the publication of this article will raise in the Laestadian community.
     
Leaving a religious movement is often described as a liberation from stressful rules. That is certainly the case to some degree. I was liberated from representing people other than myself. I was able to go to an Alko to buy a bottle of rum for a cake, and I didn’t have to explain to other Laestadians why I was doing it.
     
I was also able to think freely whether or not I believe in God, and if so, what kind of a God I believe in.
     
The film Kielletty hedelmä describes well how liberation is not merely a positive experience.
     
Instead of liberation I mainly experienced confusion. When nobody was defining my limits on my behalf, then where are those limits, and do they exist at all. This phase included some comical excesses.
     
I took full advantage of being able to have a different opinion about things. I might tell my colleague at work that her idea was “complete crap”. At times I would hurt people, and at other times amuse them by being rude and blunt.
     
In many situations I felt like an outsider. Maria, one of the main characters of Kielletty hedelmä, orders her first drink in a bar, saying “Two … something with alcohol in it”. The scene is as if it were straight from my life. I still have to concentrate in a bar to remember what kinds of drinks actually exist.
     
Maria, the more reckless of the girls in the film, is eager to break through the boundaries set up by Laestadianism (concerning alcohol, makeup, sex, dance) but finally, in the grip of great emotion, she wants to reform.
     
The more cautious Raakel observes Maria’s experiments from a distance. Raakel is like I am. Like Raakel, I first went through disengagement from Laestadianism in my mind. I lost my faith in the ways of thinking that maintained the boundaries.
     
I have many Laestadian friends who have thought the same thoughts that I did, but who do not want to leave the community. For some of them, the mystery of the faith is important, and for others, it is the sense of community. Some, for their part, say that they are there out of force of habit, or because they do not want to disappoint their parents. These are all understandable reasons.
     
I also know one person who claims to be part of the “leftist wing of Laestadianism”, women who define themselves as “Laestadian feminists”, and even one “Conservative Laestadian atheist”.
     
The subcultures are not seen in public. The old men who speak in the name of the revival movement, on the other hand, appear to be blissfully ignorant of the diversity that exists inside Laestadianism. For that reason, they can give statements leaning on sharp polarisations, and claim that the Laestadian community is a a unified group of people who think alike.
     
Kielletty hedelmä depicts the unravelling of a world picture focussing on duality. Maria urges Raakel to drink alcohol, saying “you have to understand what all of this is”.
     
When Raakel asks what it all is, Maria says “Nothing, Just ordinary!”
     
According to Conservative Laestadian doctrine, Maria has lost the ability to recognise what is sin.
     
Recognising the ordinary was a relief for me. The Laestadian world was not inherently good, and the rest of the world was not inherently evil. It was also not the case that the Laestadian world would have been insignificant, and that life outside would have been exciting to the point of intoxication.
     
There is just one world common to us all. Some things are good, and some things are bad. Most of them are somewhere in between.
     
*     *      *
Author: Anna-Stina Nykänen, Helsingin Sanomat.
First published in Finnish; in print 22.3.2009. (Exceptionally, this article was published anonymously in Finnish.)
Comments welcome, please contact the Freepathways network: verkosto@luukku.com, or you can also write your comment in the blog.
Artikkeli julkaistiin alkuaan Helsingin Sanomien sunnuntainumerossa 22.3.2009, suomenkielisen tekstin löydät täältä.
 
Read more:
 
 
 
Leanne Waldal: How does “sweetie” become shunned? (On ostracism after leaving Leastadian church; also interesting comments)
Bible_Warning PIEN

6 kommenttia

Kategoria(t): concept of sin, Conservative Laestadianism, forbidden things, get rid of, Helsingin Sanomat, identiteetti, identity, in English, irrottautuminen yhteisöstä, laestadian, laestadianism, norms, secession, sin

Arkkipiispa Mikko Juva 1979: ”Kirkko ei voi vaieta”


Jani Alatalo on historian pro gradu -työssään selvittänyt hoitokokouksiin liittynyttä julkista keskustelua. Gradusta käy hätkähdyttävällä tavalla ilmi, millaista hoitokokousmeno todellisuudessa oli ollut. Alatalo vahvistaa silminnäkijöiden kokemukset hengellisestä painostuksesta. Erityisen kiinnostava on hänen selostamansa arkkipiispa Mikko Juvan laaja kirjoitus Helsingin Sanomissa 2.12.1979, samana vuonna jolloin ensimmäiset julkiset kirjoitukset hoitokokouksista oli julkaistu tiedotusvälineissä.Kuusamon kirkko

Hoitokokousväkivalta nostettiin ensimmäisenä julkisuuteen Koillismaalla, Kuusamon seurakunnassa.

Alatalo kirjoittaa: s. 58–61 seuraavaa:

”Eräs ’hoitokokouksien’ ongelmakohta oli synnin määritelmä. Käytännössä asioiden syntisyys saatettiin määritellä paikallisella rauhanyhdistyksellä, joten jonkin asian syntisyys tai syntisyysaste saattoi olla erilaista eripuolella Suomea. Paljon saattoi vaikuttaa sekin, millaisia olivat kunkin rauhanyhdistyksen voimahahmot. Jos he edustivat hyvin tiukkaa linjaa, niin lähes kaikki kokouksiin osallistuneet olivat syntisiä johonkin asiaan ja heidän olisi tullut tehdä julkisesti parannusta milloin mistäkin ’väärästä hengestä’. Osa kokouksissa olleista tekikin parannusta tietämättä edes tarkasti, mistä tekivät parannusta.

Kaikki eivät kuitenkaan suostuneet tekemään parannusta asioista, joita he eivät katsoneet vääriksi tai synnillisiksi. Tällaisia henkilöitä lestadiolaisuudessa pidettiin ’vääräuskoisina’ ja he joutuivat yleensä ulos paikallisen rauhanyhdistyksen toiminnasta, ja sitä kautta myös vanhoillislestadiolaisuudesta. Yleensä parannusta tekemättömien kohdalla käytettiin ’avainten valtaa’, eli heidät ’sidottiin syntiensä vuoksi’, jolloin lestadiolaisen tulkinnan mukaan heillä ei olisi pääsyä taivaaseen.

Kaikkein eniten ’jumalanlasten hoito’ oli esillä Päivämies-lehdessä, jossa asiaa oli käsitelty jo ennen vuotta 1979. Lähes kaikissa aihetta käsittelevissä kirjoituksissa lähinnä puolustettiin ’hoitojen’ tarpeellisuutta.

Lestadiolaisten aiheuttamaan painostukseen liittynyt runsas julkinen huomio alkoi lokakuussa 1979. Alkuvaiheessa lehtikirjoituksia oli erityisesti Kuusamon alueella ilmestyvässä Koillissanomat-lehdessä. Kirjoituksissa käsiteltiin lestadiolaisten yöllisiä ’hoitokokouksia’, lestadiolaisten soveliaisuutta toimia opetustehtävässä sensuroimalla oppikirjoja ja lestadiolaisten käsitystä pelastuksesta vain lestadiolaisuuden kautta. Huomionarvoista on, että kaikki Koillissanomat-lehden kirjoitukset oli kirjoitettu omalla nimellä, eli kirjoittajat olivat valmiita seisomaan sanojensa takana.

Painostukseen liittyvät syytteet olivat marraskuuhun mennessä saaneet jo sellaiset mitat, että Kuusamon kirkkoneuvosto käsitteli asiaa kokouksessaan 14.11.1979. Vilkkaan keskustelun jälkeen saatiin aikaiseksi julkilausuma, joka hyväksyttiin äänin 5–5. Tasatuloksessa kirkkoneuvoston puheenjohtaja, kirkkoherra Raimo Karvosen ääni ratkaisi.

Julkilausumasta sanoutuivat irti muun muassa kaikki rauhanyhdistykseen kuuluneet kirkkoneuvoston jäsenet. Julkilausuman vastustajien mielestä kyseessä oli rauhanyhdistyksen sisäinen asia.

Julkilausuman viesti oli yksinkertainen. Rekisteröitynä yhdistyksenä rauhanyhdistys voi erottaa jäseniään, kunhan se tapahtuu laillisesti. Mutta kaikenlaisesta omantunnon hallitsemisesta ja kristittyjen orjuuttamisesta ’uskonpuhdistuksen seurakunnat’ sanoutuvat irti.

Lestadiolaisten oli väitetty kieltäneen jäseniään käymästä muiden kuin lestadiolaisten pappien tilaisuuksissa. Julkilausuman mukaan jokaisella kirkon jäsenellä on täysi vapaus käydä kaikissa evankelis-luterilaisen kirkon tilaisuuksissa. Tulevien painostustapauksien varalta neuvottiin kääntymään kirkkoherran ja kirkkoneuvoston puoleen –. Mikko Juva

Voimakkain ääni julkisuudessa painostuskeskusteluun liittyen tuli Suomen kirkon korkeimmalta taholta. Kirkon johdon kauan kestänyt vaikeneminen lestadiolaisväittelyyn päättyi, kun Helsingin Sanomat julkaisi 2.12.1979 kokonaisen sivun laajuisen arkkipiispan Mikko Juvan puheenvuoron.

Kirjoituksen taustalla oli Juvalle tullut runsas joukko kirjeitä, joissa valitettiin muun muassa lestadiolaisten painostavista ’hoitokokouksista’. Valitukset tulivat Pohjois-Suomesta, joten asia olisi kuulunut lähinnä Oulun piispa Hannes Leinoselle. Hän ei kuitenkaan lestadiolaisen taustansa vuoksi halunnut puuttua asiaan ja toisaalta Leinonen myös sairasteli paljon viimeisinä piispanaikoinaan. Siksi käytännössä Oulusta puuttui istuva piispa vuonna 1979.

Kirjoituksessaan Juva tunnusti Oulun erityisaseman vahvana lestadiolaisalueena, mutta harhaoppisyytöksien osalta Juva totesi, että ’Suomen kirkossa ovat seinät avaralla ja katto korkealla, mutta sen sallivuudella on rajansa’. Painostukseen liittyvään keskusteluun Juva otti kolme näkökulmaa kirkkolakia apuna käyttäen.

Ensiksi esimerkiksi televisio tai ehkäisyvälineiden käyttäminen ei ole syntiä, mutta on jokaisen henkilökohtaisen vakaumuksen asia, kuinka näihin suhtautuu. (Aivan samaa näkökohtaa on tänä vuonna nykyinen arkkipiispa Jukka Paarma painottanut julkisuudessa.) Toiseksi lestadiolaisiin kohdistetut väitteet voivat pitää paikkansa, mutta ongelmat ei rajaudu lestadiolaisuuteen ja on väärin lyödä leima vain yhteen liikkeeseen, jos ongelmaa on kaikkialla.

Kolmas näkökulma olikin jo jyrkempi: Missä lähimmäisiä painostetaan nöyryyttäviin tunnustuksiin, missä häntä kielletään seurustelemasta vääräuskoisten naapurin kanssa tai edes tervehtimästä tätä, missä sairasta estetään hakeutumasta lääkärinhoitoon, missä lapset eristetään ’uskottomista’ leikkitovereistaan ja missä vaimot alistetaan joka suhteessa, nimenomaan myös seksuaalisesti, siellä luterilainen paikallisseurakunta ei voi vaieta.

Juvan kanta oli siis selvä. Juva oli valmis toimimaan tilanteen muuttamiseksi – ’paikallisseurakunta ei voi vaieta’. Mutta ensisijaisesti asiaa tulisi selvittää paikallisesti, ei valtakunnallisella julkisuudella.”

Jani Alatalo: Kohti avoimuutta. Vanhoillislestadiolaisuuden käsittely julkisuudessa ja vanhoillislestadiolaisten suhtautuminen julkisuuteen Suomessa vuosina 1976–1984.  Jyväskylän yliopisto 2006.
http://thesis.jyu.fi/07/URN_NBN_fi_jyu-2007441.pdf
Jani Alatalon pro gradun ohjaajana on toiminut Jyväskylän yliopiston vl-uskovainen historian dosentti Mauri Kinnunen.

Lue lisää:

Mitä hoitokokoukset olivat? (Hakomajan artikkeli 9.7.2006.)

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, historia, hoitokokoukset, kiellot, kirkko, lähihistoria, luterilaisuus, painostaminen, Päivämies, seurakuntaoppi, tutkimus, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö

Ehkäisykiellosta on muodostunut tabu


”Ehkäisy on jokaisen vanhoillislestadiolaisen oikeus”, kirjoittaa Maria Saari Helsingin Sanomien Sunnuntaidebatissa 5.4.2009. Hän puuttuu monien avioparien ja erityisesti naisten kokemaan yhteisön muiden jäsenten harjoittamaan painostamiseen lapsiasiassa.

 

Hän viittaa myös puhujien ja Päivämiehen kirjoittajien ehkäisykysymyksessä käyttämään hämärään retoriikkaan, joka mahdollistaa naisten enemmän tai vähemmän suoran syyllistämisen ja yhteisön kollektiivisen manipuloimisen.

 

Saari nostaa esiin myös kysymyksen vallasta ja naisen asemasta vl-liikkeessä. Ehkäisykiellosta päättäneet ja sitä ”Jumalan tahtona” julistaneet henkilöt ovat ja ovat aina olleet aina miehiä.  Enempää SRK:n  johdossa kuin sananjulistajienkaan joukossa ei ole lainkaan naisia. ”Miessaarnaajien keho ei tule koskaan olemaan vaarassa liian monien keisarileikkausten vuoksi. He voivat huoletta tehdä elämässään suunnitelmia yhdeksää kuukautta pidemmälle. Lestadiolaisnaisten todellisuus on toinen.”

 

Ehkäisykielto ei ole kuulunut aina lestadiolaisuuteen, toteaa Saari. Saaren mukaan ehkäisykiellon noudattamisen ei ole nykypäivänä myöskään täysin yksiselitteistä, vaan asiasta esiintyy liikkeen sisällä erilaisia näkemyksiä. ”Nuorten ja myös vanhempien perheiden keskuudessa on myös ehkäisyä käyttäviä lestadiolaisia. Liike ei siis ole niin yksiääninen kuin sen äänitorvina esiintyvät usein haluavat väittää.”

 

Lopuksi Saari esittää, että herätysliikkeen tulee jatkossa osoittaa selväsanaisesti tukensa ehkäisyä tarvitseville perheille, osoittaakseen että liike kantaa tässä asiassa aidosti vastuunsa.

 

Maria Saari on helsinkiläinen kustannustoimittaja ja oman määritelmänsä mukaan ”etninen vanhoillislestadiolainen”.

 maria-saari

”Ehkäisy on jokaisen vanhoillislestadiolaisen oikeus”

Helsingin Sanomat, Sunnuntaidebatti 5.4.2009, D6

Keskustelu vanhoillislestadiolaisten ehkäisykiellosta on paljastanut vaiettuja kokemuksia siitä, että lestadiolaisten yhteisö painostaa suurperheen hankkimiseen. Ihmisoikeusliiton pääsihteeri Kristiina Kouros huomautti taannoin, että yksikin ulkopuolisesta paineesta kärsivä perhe on liikaa. Outoa kyllä, vanhoillislestadiolaiset esittävät tällaisia ajatuksia julkisesti harvoin, vaikka ongelma on yleinen.

Ehkäisykielto ei ole aina ollut osa lestadiolaisuutta. Tiukka linja on muotoiltu vasta 1960-luvulla, kun ehkäisy yleistyi. Vuoden 1967 puhujainkokouksessa lapsirajoitus kaikissa muodoissaan luokiteltiin synniksi.

Myöhemmin lestadiolaisten päälehden Päivämiehen kirjoituksissa linja on ollut sama tai jopa tiukempi.

Asia on hengellistetty niin, että se luokitellaan jopa uskonkysymykseksi: ehkäisyn välttämistä pidetään osoituksena siitä, että ihminen uskoo oikealla tavalla. Samaan aikaan liikkeessä kuitenkin opetetaan, ettei teoilla pääse taivaaseen.

Ei ole ihme, että toisin ajattelevat pitävät ajatuksensa omana tietonaan. Vaikka ehkäisy terveydellisistä syistä nykyisin varovaisesti hyväksytään, ehkäisykiellosta on muodostunut liikkeessä tabu, jolla on joskus traagisia seurauksia.

Ehkäisykielto muotoillaan usein käänteisesti: sanotaan, että uskovaisina ”haluamme ottaa kaikki lapset vastaan”. Tämän vuoksi moni lestadiolainen sanoo, ettei kyse ole kiellosta. Kuitenkaan ehkäisyä ei juuri kannateta julkisesti, vaan asiasta puhutaan peittelevin sanakääntein.

Hämärretyssä kielenkäytössä on monia ansoja.

Lestadiolaista oppia linjaavien miessaarnaajien keho ei tule koskaan olemaan vaarassa liian monien keisarileikkausten vuoksi. He voivat huoletta tehdä elämässään suunnitelmia yhdeksää kuukautta pidemmälle. Lestadiolaisnaisten todellisuus on toinen. Toki ehkäisykielto ahdistaa yhä useampia miehiäkin.

Keskustelua ehkäisystä estetään tehokkaasti esittämällä se ”uskossaan langenneiden” tai entisten lestadiolaisten katkeruuden osoitukseksi. Tehokas hiljentämiskeino on sekin, että keskustelijat leimataan eriseuran siemenen kylväjiksi eli hengellisesti harhautuneiksi.

Juuri näin syyllistäminen toimii. Ongelmia nähdään olevan vain yksittäisillä ihmisillä, eikä niitä tunnisteta yhteisön tuottamiksi. Monet haluavat rajata mielipiteiltään poikkeavat yksilöt yhteisön ulkopuolelle. Internetin keskustelupalstoilla lestadiolaiset huomauttelevat, miten ”aina voi lähteä, jos ei yhteisö kiinnosta”.

Tällainenko on jäsenistään huolta pitävä seurakunta?

Vanhoillislestadiolaisuus on myös etninen yhteisö, ei pelkästään uskonnollinen. Liikkeen jäsenten perhe ja suku ovat usein läpikotaisin lestadiolaisia.

Pelko yhteisön ulkopuolelle joutumisesta voi olla niin voimakas, ettei yhteisön normeja uskalleta rikkoa – edes silloin, kun on kyse omasta terveydestä. Kun suhtautumisesta lastensaantiin on tehty lähes taivaaseen pääsyn ehto, on ajattelutavasta vaikea irtautua, vaikka sen raamatulliset perusteet ovat kyseenalaiset.

Lasten synnyttämistä on pidetty niin tärkeänä, että se tuntuu menevän jopa lähimmäisenrakkauden edelle. Esimerkiksi omaisuuden keräämisen välttäminen tai ympäristöstä huolehtiminen eivät ole saaneet vastaavaa jalansijaa lestadiolaisuudessa, vaikka niistäkin puhutaan Raamatussa.

Ihmisoikeusliiton kannanotto on ollut arvokas nostaessaan esiin vaietun ehkäisykysymyksen. Koska ehkäisyyn liittyvä painostaminen on syntynyt lestadiolaisen yhteisön sisällä, ongelma on ratkaistava yhteisön sisällä.

Uskonnollisen liikkeen ei ole välttämätöntä hyväksyä kaikkea, mitä sen yksittäiset jäsenet hyväksyvät. Jos ihmisten arjen ja yhteisön julistuksen välinen ero kuitenkin kasvaa kovin suureksi, virallinen totuus ei kohtaa ihmisten arkipäivää. Moni vanhoillislestadiolainen erottaakin nykyään yhä useammin selvästi toisistaan oman ajattelunsa ja virallisiksi miellettyjen tahojen liturgian.

Suurperhe ei tietenkään ole kaikille lestadiolaisille ongelma, eivätkä kaikki lestadiolaisnaiset ja -miehet ole uhreja tai alistettuja. Monelle suurperhe on aito valinta, joskin kulttuurin tukema piirre, kuten joulun vietto kristityille.

Lestadiolaisten kattojärjestön SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen on puolustanut ehkäisykantaa uskonnonvapaudella. Se on hämärtävää: hän antaa ymmärtää, että lestadiolaiset haluaisivat yhtenä joukkona säilyttää vapautensa suurperheisiin.

Todellisuudessa ehkäisykieltoa kannattavat lähinnä vanhoillislestadiolaisten vanhoillisimmat jäsenet. Nuorten ja myös vanhempien perheiden keskuudessa on myös ehkäisyä käyttäviä lestadiolaisia. Liike ei siis ole niin yksiääninen kuin sen äänitorvina esiintyvät usein haluavat väittää.

SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäki antaa luvan ehkäisyyn terveydellisistä syistä. ”[Lääkäreiden] lääketieteen näkökulmasta antamiin – – arviointeihin tuskin kukaan vanhempi suhtautuu väheksyvästi”, hän kirjoittaa Päivämies-lehdessä. Medikalisoimalla ehkäisyn Hautamäki välttää ottamasta kantaa vanhempien henkiseen hyvinvointiin.

Ehkäisyn käyttäminen omantunnon syistä on jokaisen lestadiolaisen oikeus ilman sen kummempia selityksiä. Tiukkojen kannanottojen jälkeen lestadiolaisten olisi syytä kantaa vastuu ja selväsanaisemmin tukea ehkäisyä tarvitsevia perheitä.

MARIA SAARI

Kirjoittaja on kustannustoimittaja ja etninen lestadiolainen.

Aiheesta muualla:

mari-ja-rebekka

Voimala, TV1: lestadiolaisäitien synnytyspakko

TV:n Suomi-Express-dokumentti ehkäisykiellosta

Lääkärit huolissaan vanhoillislestadiolaisten ehkäisykiellosta MTV3 21.1.2009

Pekka Mikkola: Olavi Voittosen haastattelu Kalevassa 22.3.2009 ”Tunnen kyllä elämän rosot”

Voittosen Kaleva-haastattelu kokonaisuudessaan Hakomajassa

Kristiina Kouros: Uskonnonvapaus ei ole yksinäinen saareke. Helsingin Sanomat 25.2.2009.

Aimo Hautamäki, Päivämiehen pääkirjoitus 29.1.2009.

Antti Ämmälä:  Uskonnon rooli perhesuunnittelussa hiipuu. Helsingin Sanomat 17.4.2010.

9 kommenttia

Kategoria(t): ehkäisykielto, etniset vanhoillislestadiolaiset, Helsingin Sanomat, Ihmisoikeusliitto, kiellot, manipulointi, naisen asema, nettikeskustelu, painostaminen, perhe, retoriikka, syyllistäminen, uskon perusteet, vastuullisuus, yhteisö