Avainsana-arkisto: henge

Helevettiin menöö että heilahtaa


”Eikö olis kuulkaa kolkkoa, jos luterilaisen kirkon pappi ajattelis sun kohdalla ehtoollista jakaessaan, että tämä seurakuntalainen se ei ookkaan pelastuvien joukossa. Tai jos pappi ajattelis sun lastas kastaissaan, että tämän perheen lapset ne kasvatetaan suoraan kadotukseen.

Miltäs tuntuis, jos sun oman seurakunnan pappi julistais jossain pienes porukas, että sinä ja se koko muu seurakuntalaisten joukko siellä kirkon penkissä ette ookkaan oikeita uskovaisia.

Taidat ajatella, ettei tällaisia pappeja ookkaan, kai niistä olis tehty kantelu ja ne olis erotettu pappisvirasta. Jos joku kehtais opettaa, että anteeksannon avaimet ja oikee uskovaisuus on välittyny Suomessa vaan pienelle porukalle, niin sehän ois räikeä lahkolainen harhaoppi!

Vähemmästäkin on pappeja pantu viralta. Mutta niin hullusti on kuulkaa asia, että nämä papit toimii aivan meijän silmien alla. Niitä on Suomessa sellaiset sata kappaletta, eikä piispat eväänsä lotkauta! Mikä tämän porukan nimi on? Se on vanhoillislestadiolaiset.

Mie juttelin tässä yhtenä päivänä vanhoillislestadiolaisen papin kans ja sain päähäni kysyä, että oonko mä sen mielestä tosiaan matkalla kadotukseen? Se kiemurteli aikansa ja yritti selittää, että hänen tehtävänsä on vain julistaa sanaa, ei tuomita.

– No se nyt on selevä, mä sanoin, mutta vastaa kysymykseen.

Se yritti vielä sitä vanhaa selitystä, että onhan kaikilla herätysliikkeillä omat opilliset korostuksensa. Mutta se selitys ny meni puhaltamalla nurin. Ykskään körttiläinen tai evankeelinen tai viidesläinen tai rukoilevainen ei täysis järjissänsä sanois, että pelekästään mun oman yhdistykseni porukka pelastuu. Niin ei sano helluntailaiset eikä vapaakirkollisetkaan.

Vanhoillislestadiolaiset on ainut porukka, joka kylymän rauhallisesti väittää, että niillä yksin on ainoa oikea usko ja Pyhä Henki ja pelastavan synninpäästön voi saada vain niiden joukossa.

Kun mä aikani sitä pappia kurkutin, se lopulta myönsi, että justiin noinhan se on. Hän ei voi pitää minua pelastettuna, jollen mä tee parannusta vanhoillislestadiolaisten uskovien porukassa. Niin se asia on hänelle opetettu ja sen opin hän on säilyttäny, vaikka on kirkon pappi.

Mä kiitin sitä rehellisyydestä ja totesin, että Luojan kiitos, mun pelastukseni ei oo sun luulojes varas. Kun Jeesus on mun puolestani ristiinnaulittu, mulle on yks lysti, miten joku harhaantunu pappi siitä ajattelee. Raamattu puhuu vaan yhdestä välimiehestä ihmisen ja Jumalan välillä, eikä sen nimi oo Lestadius.

Mutta sitä mä surkuttelin, että eikö susta ittestäs oo kamalaa jakaa sanaa ja sakramentteja tavalliselle kirkkorahvaalle ja ajatella, että helevettiin menöö koko porukka, että heilahtaa.

Kirkon sisällä asias on pysyny ihmeellisesti ulkonainen rauha, koska lestadiolaiset ei julista oppiansa muualla kun omas porukas, eikä ne tee varsinaista lähetystyötä. Kirkkoon ne sitoutuu maallisena organisaationa, mutta ne ei pidä sitä hengellisenä yhteisönä, joka pelastuu. Piispat ja koko papiskunta on niinku ne ei ois huomannu koko asiaa.

Mä ihimettelen, miten ne saa ittensä pideltyä, kun ne kumminkin on luvannu puolustaa vapaata ja ehdotonta evenkeliumia. Kyllä mä kauhistelen niitä pieniä seurakuntia, joihin tavallisten ihmisten pitää kastattaa, vihityttää ja siunauttaa perheenjäsenensä lestadiolaispapilla, kun muita ei oo tarjolla.

Miten kukaan voi saada rohkaisua hengelliseen hätäänsä papilta, joka pitää sen sielua kadotettuna? Miten nuori ihminen voi sellaisessa seurakunnassa käydä luterilaisen uskon mukaisen rippikoulun.

Kun mun äitini kuoli, niin pappi lohdutti mua sanomalla, että nosta silimäs tuon haudan yli ristiin ja luota jälleennäkemisen toivoon. Mutta miten mua vois lohduttaa sellanen pappi, joka sydämessään ajattelee, että sitä kohtaamista sun on turha odottaa?

Kuinka tähän hulluun tilanteeseen on Suomen kirkossa tultu? Miten sen vois ratkaista?

Minen tiedä, mulle tämä on rukouksen paikka. Mä haluan jättää Jumalan kätehen toivomuksen, että jokainen ihminen, joka turvautuu luterilaisen kirkon pappiin, sais kuulla täyttä ja väärentämätöntä evankeliumia, jossa ei tarvita muuta välimiestä ku Jeesus Kristus.

Jos yks pieni porukka uskooki omistavansa yksin Taivasten Valtakunnan avaimet, niin te voitte kaikes rauhas avata Raamatun. Sen selevä sana sanoo, että ovi on ollut auki jo 2000 vuotta.”

*     *     *    

Heli Karhumäki: Radio Dei 30.11.2007, litteroinnista saadaan kiittää ”Mikkiä”, Hakomajan arkisto.

Uusimpien tietojen mukaan vanhoillislestadiolaisia pappeja on kaikkiaan 140 (SRK:n ilmoitus 2010).

*     *      *

Hum. kand. Heli Karhumäki on kirkollisiin aiheisiin erikoistunut toimittaja ja tietokirjailija. Hän toimii Lapuan tuomiokirkkoseurakunnan tiedotussihteerinä sekä Kotimaa-lehden ja Radio Dein kolumnistina.

Lue lisää:

Topi Linjama: ”Vain me?”

Arkkipiispa Paarma ja vanhoillislestadiolaisuuden haaste kirkon ykseydelle

Olli Seppälä: ”Typistetyn evankeliumin kahleet tulee murtaa rakkaudella”.  (Kotimaassa 17.11.2011 julkaistua Heli Karhumäen kolumnia koskeva uutinen.) Kotimaa24 18.11.2011.

Santa 76:  Kultti vai kristinuskoa?

Rytkönen, Jussi: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. Olavi Voittosen ja Aimo Hautamäen haastattelu. Kotimaa 9.1.2008.

Tutkija Salomäki: Kirkko ei kykene puuttumaan SRK:n rippioppeihin 1

Piispa Seppo Häkkinen: Kirkko ei kykene puuttumaan SRK:n rippioppeihin 2

Mainokset

5 kommenttia

Kategoria(t): anteeksianto, armo, avainten valta, evankelis-luterilainen kirkko, evankeliumi, fundamentalismi, harhaoppi, helvetti, hengellinen väkivalta, hengellisyys, iankaikkinen elämä, Jumalan sana, kadotus, kirkko, kristinoppi, lakihengellisyys, leimaaminen, luterilaisuus, opilliset kysymykset, pelastus, perhe, retoriikka, rippikoulu, sananjulistajat, seurakunta, seurakuntaoppi, sielu, sielunhoito, syntien anteeksiantamus, syrjintä, taivas, tuomiopäivä, tuomitseminen, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys