Avainsana-arkisto: henkioppi

Oppineen puhujan kanta hoitokokouksiin


Kuka_puhuja

Eräs 30-vuotias puhuja, ja teologian ja filosofian maisteri, … Lue koko artikkeli…

3 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, 2000-luku, 2010-luku, hoitokokoukset, ihmisarvo, lähihistoria, puhujat, sananjulistajat, vallankäyttö, vastuullisuus

Aika tehdä parannus vääristä erottamisista ry:llä


Ensiksi kiitos nimimerkille Taneli kirjoituksestasi Uskon sana näinä aikoina.  Oli täällä muitakin hyviä avauksia ja keskusteluja, mutta tässä on mielestäni kohtuuttoman vähälle huomiolle jätetty iso asia. Yhdyn siihen, että hoitokokouksissa yksityisiä ihmisiä koskevat ”tuomiot” ovat useimmissa tapauksissa jätetty kokonaan selvittämättä. Ne pitää saada vihdoin selvitetyksi rauhanyhdistyksellä, kaikkialla missä niitä erottamisia tapahtui.

Ilman sitä jää monilla ihmisillä tunnolleen asioita. Myöskään paikalliset rauhanyhdistykset jäävät kärsimään korjaamatta jätetyistä asioista. Asioita ei voida enää jättää tuonnemmaksi.

hoitokokous 4

Vuosia sitten tapahtunutta ja silloisia vääryyksiä emme voi tänä päivänä muuksi muuttaa, mutta niistä on mahdollista tehdä parannus. Ja kutsua vääryydellä erotetut takaisin ry:lle täysivaltaisina Jumalan lapsina. … Lue koko artikkeli…

15 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, 2010-luku, erottaminen yhteisöstä, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, lähihistoria, omatunto, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, sananjulistajat, SRK ry., SRK:n johtokunta

Pirjo Luokkala – Itsellisen naisen oma valinta


Pirjo_Luokkala_Rantalak

– Minulle on oikea tapa elää, että otan lapset vastaan Jumalan lahjana. Mutta en ajattele, että lunastan lapsillani oman taivaspaikkani, totesi  palkittu ja monista taidoistaan tunnettu kempeleläinen suurperheen äiti ja kunnallispoliitikko Pirjo Luokkala taannoin haastattelussaan.

Lestadiolaisessa avioliitossa ei Pirjo Luokkalan  mukaan ole kyse alistamisesta.

Luokkala korostaa naisen itsenäistä ja omaa valintaa: – Minä päätän itse, miten haluan elää. Tämä on oma sydämen valintani.

Korostaessaan naisen ehdotonta, yksilöllistä päätäntää Luokkala herättää tietenkin Lue koko artikkeli…

13 kommenttia

Kategoria(t): 2010-luku, arkkipiispa, avioliitto, äitiys, ban of birth control, bans, concept of sin, eettisyys, ehkäisykielto, erehtymättömyys, harhaoppi, hengellinen väkivalta, hengellisyys, identiteetti, identity, insesti, kiellot, kontrollointi, kristinoppi, lapset, lähihistoria, lisääntyminen, naisen asema, naiseus, normit, norms, painostaminen, pedofilia, perhe, retoriikka, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, suurperhe, tasa-arvo, tutkimus, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta

SRK:n johtokunta pyysi julkisesti anteeksi hoitokokousten väärinkäytöksiä – lehdistötiedote 12.10.2011.


Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) johtokunta on pyytänyt nyt julkisesti anteeksi liikkeen 1970-80-luvun  hoitokokousten opillisia harhoja ja väärinkäytöksiä.

Varsinainen ”anteeksipyyntö” tai oikeammin pahoittelu ilmaistaan 12.10. julkistettavassa lehdistötiedotteessa seuraavasti: ”Johtokunta pahoittelee esiintyneitä oppiharhoja ja väärinkäytöksiä.”

SRK:n johtokunnan puheenjohtajan Olavi Voittosen Kotimaa 24:lle antaman haastattelun mukaan kyse todella on anteeksipyynnöstä, vaikka sanaa ”anteeksipyyntö” ei tiedotteessa esiinnykään. Anteeksipyytäminen on vaikeaa uskovaisten yhteisöllekin.

SRK:n pääsihteeri Tuomas Hänninen on täsmentänyt Kalevassa 11.10.:

Hoitokokouksia sinänsä me emme pyydä anteeksi, vaan niissä sattuneita väärinkäytöksiä, jotka ovat aiheuttaneet ihmisille asioita, joita ei pitäsi tapahtua.

Olavi Voittonen on kertonut julkisesta anteeksipyynnöstä Kotimaa24:nhaastattelussa 10.10.2011. Johtokunnan viime viikonloppuna laatima kannanilmaisu (alempana tässä tekstissä)

Lue koko artikkeli…

10 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, 2010-luku, erehtymättömyys, eriseura, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, hajaannukset, harhaoppi, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, johtajat, johtokunta, kirkko, kontrollointi, Kotimaa, lähihistoria, manipulointi, nettikeskustelu, Olavi Voittonen, painostaminen, Päivämies, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, rauhanyhdistys, sananjulistajat, seurakunta, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, ulossulkeminen, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta

1970-luvun hoitokokous


Vanhoillislestadiolaisuudesta 1970-luvulla erotettu puhuja, nyt jo yli 80-vuotias mies joka käyttää nimimerkkiä Heino,  on kuvannut kokemuksiaan hoitokokouksista. Puhujantehtävänsä lisäksi kirjoittaja seurasi  läheltä erityisesti SRK:n toimintaa, koska hänen vaimonsa isä oli tunnettu puhuja ja SRK:n johtokunnan ja työvaliokunnan jäsen.

Kuvaus on yksityiskohdiltaan tarkka ja myös historiallisesti uskottava, sillä monet muut ovat kuvanneet omia kokemuksiaan 1970-80-luvulta samansuuntaisesti. Tästä yksittäistapauksesta paljastuu myös se vanha ja tuttu mekanismi, jolla estettiin toisten uskovaisten nouseminen puolustamaan syytettyä. Sama menetelmä, jolla muiden uskovaisten solidaarisuus murretaan, on yhä edelleen käytössä, vaikka hoitokokoukset toteutetaankin nykyisin pienemmissä piireissä.

Onkin absurdia, että muutamat hoitokokouksissa itse toimineet lestadiolaisuuden johtohenkilöt ja puhujat ovat jälkeenpäin julkisessa keskustelussa nimittäneet 1970-80-lukujen laajaa hoitokokousaaltoa ”joukkohysteriaksi”. Ikään kuin eivät itse olisi siinä olleetkaan vastuullisina! Lue koko artikkeli…

4 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, erottaminen yhteisöstä, evankeliumi, hajaannukset, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, johtokunta, manipulointi, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, puhujat, retoriikka, sananjulistajat, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, syntien anteeksiantamus, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta

Miten tämä on tällaiseksi mennyt? Kun uskomisesta oli tullut salailua 1979


”Talviaurinko lämmittää selkääni, mutta minua palelee. Mistä lähtien uskomisesta on tullut salailua vaativaa hommaa?” Lue koko artikkeli…

1 kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, 2010-luku, ahdistus, ban of birth control, ehkäisykielto, erehtymättömyys, erottaminen yhteisöstä, evankeliumi, hajaannukset, harhaoppi, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, kannanotot, keskusteluilmapiiri, kiellot, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lapset, lähihistoria, lisääntyminen, maallikkosaarnaajat, manipulointi, naisen asema, normit, norms, omatunto, opilliset kysymykset, Paavali, painostaminen, Päivämies, pelko, pelot, perhe, politiikka, puhujat, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, Rippi, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, SRK ry., sukupuolijärjestelmä, synnit, syyllistäminen, vallankäyttö, väkivalta

Hitsi mä en jaksa uskooo


Jatkuvasti lähipiiri kyselee, jotta millä teillä sä oikein oot…
Ne luulee, että olen joku kamala sarvipääpeto. Tuntuu tympeeltä elää jatkuvassa epäluottamuksessa.
En tajuu, mistä ne ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että olisin jotenkin väärästä hengestä.

Mua on jopa epäilty mieltymisestä maailmalliseen menoon, maailmalliseen musiikkiin jne, vaikken itessäni sellaisia piirteitä tunnista. En kuuntele maailmallista musiikkia, en nauti alkoholia, enkä käy ravintoloissa.

Mistä ihmeestä lähelläni olevat ihmiset ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että minä harrastaisin tuollaista syntielämää?

Jotenkin rupeaa tuntuu raskaalta tämä, koska ihan sama, mitä tein, olen kuitenkin heidän mielessään synnissä eläjä. Kertooko joku minusta muunneltua totuutta, vai mistä tää valtava epäluottamus johtuu?

Onko ehkä jotku selän takana puhuneet, että minun näköinen ihminen käy baareissa tms. Voi ku tietäis.
Ite en oo kertaakaan baareissa sisällä käynyt, kuuntelen vain klassista ja SRK:n äänitteitä. En ole ikinä maistanut alkoholijuomia jne.

Tympeetä, ku mä en ilmeisesti osaa perustella noille, etten todellakaan tee kyseisiä syntejä. Ne jotenkin kokee minun valehtelevan, vaikka puhun ehdotonta totuutta :(.

Väkisin tässä rupee sitten itekkin epäilemään itteään, vaikka sen tiedän tasan tarkkaan, etten ole kertaakaan juonu tai tehny muita epäiltyjä asioita!!
Lähinnä epäilen sitä, onko mun uskos jotai vikaa sit, ku tällasii käsityksii päässy syntymään….

*   *    *

Ajattelemisen aihetta antoi  nimimerkki Lirlies” (Julkaistu Suomi 24 -palstalla).

Kyösti Haukipuro: ”Ei sääntöjä”

— Lestadiolaisuus painottaa nykyisin enemmän kasvatuskristillisyyttä kuin julistuskristillisyyttä. Kasvatuksella ja ohjauksella — ei säännöillä — on keskeinen merkitys esimerkiksi perheiden elämässä. (Vantaan Lauri 20.5.2003.)

Aiheen vierestä:

Vanhoillislestadiolaisuuden syntilista

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

Crisy: …mite ihanaa suvareis on!

Guitar Hero: Rehellisyys itselleen

Irtiotto kaksoiselämästä

Musiikkikiellot: turvallisinta kuunnella turvallista musiikkia

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden

Syntinen ja sairas: Äiti tyttärelle: Kun lapsi kieltää uskon, se on pahempi kuin lapsen kuolema “   

Herpert: Minkä nuori kieltää? Syntien sovituksen… vai elämäntapanormin?

Säde: Onko omakohtainen usko itse asiassa tabu?

Voittaako järki sittenkin?

3 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, elämäntapa, epäily, hengellinen väkivalta, identiteetti, ihmisarvo, ihmisoikeudet, kasvatus, kiellot, kontrollointi, kuuliaisuus, lapset, lapsuus, leimaaminen, manipulointi, mielenterveys, musiikki, normit, omatunto, painostaminen, pelko, pelot, perhe, retoriikka, sananvapaus, synnit, syntilista, syyllistäminen, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta, vihjailu

Järkyttävintä toimittajan uralla: kollektiivin pelko mursi perhesiteet


 

Toimittaja Hannu Karpo kertoi eläkkeelle jäädessään työstään ja kokemuksistaan Helsingin Sanomien Tuomas Peltomäen haastattelussa 23.5.2007.  Karpo teki pitkän ja monipuolisen uran televisiotoimittajana 50 vuoden ajan.  Karpo vitsaileekin olleensa alalla yhtä kauan kuin televisiokin.

Hannu Karpo aloitti televisiotoimittajan työt  silloin kun televisio käytännössä aloitti ohjelmalähetykset Suomessa, vuonna 1958. Hän pyöritti jonkin aikaa myös omaa tuotantoyhtiötä joka tuotti yrityksille kaupallisia markkinointivideoita. Mainos-TV:n palveluksessa hän oli vuodesta 1981 eläkkeelle jäämiseensä saakka toukokuussa 2007. Sitä ennen hän työskenteli Yleisradiossa 27 vuotta.

Yleisradion palveluksessa Karpo teki reportaaseja uutis- ja ajankohtaistoimitukseen.

Hän kertoo haastattelussa, että juuri siltä ajalta hänellä on  mieleenpainuvin ja surullisin kokemus elämän nurjan puolen kuvaajana, kokemus joka järkytti toimittajaa aivan henkilökohtaisesti.

”Pohjois-Suomessa tavatut onnettomat lestadiolaiskohtalot saivat mielen mustaksi pitkäksi aikaa.

– Tapasin perheitä, joissa lapset kantelivat rauhanyhdistykselle isästään ja vaimot miehistään. Suvut hylkäsivät omiaan.”

Monenlaista vuosikymmenien mittaan nähnyt toimittaja järkyttyi siitä, miten kollektiivin valta rikkoi yksilön ydinihmissuhteet. Miten valta ja pelko mursivat kauneimman ja arvokkaimman mitä ihmisellä on:  perheen sisäisen rakkauden ja  huolenpidon.

Ihmiset heitettiin yksinäisyyteen vailla turvaa toisistaan.

Lestadiolaisnuoret innostuivat ilmiantamaan vanhempansa ”kososlaisuudesta”

Osoituksena siitä, että ilmiantomenettelyä toisiaan harjoitettiin ja sitä pidettiin vallan asiaankuuluvana, on aikalaiskuvausten lisäksi myös Erkki Reinikaisen lausunto.

Erkki Reinikainen, joka toimi 1970-luvulla SRK:n varapuheenjohtajana ja sittemmin puheenjohtajana, paljasti alustuksessaan v. 1987, että ilmiantoja tosiaan tapahtui ja ”kuuluivat asiaan”:

Vähitellen vuosien kuluessa väärä henki yleensä tulkittiin kososlaisuudeksi. Alusta alkaen oli todettavissa, että erityisesti nuoret olivat herkkiä tekemään parannuksen ja korjaamaan asioita. Myös vanhemman väen keskuudessa Jumalan armo sai tehdä työtä monilla paikkakunnilla. Kuitenkin oli todettavissa, että usein nuoret paljastivat kokouksissa vanhempien harhailun.”  (Alustus Oulussa 24.4.1987.)

TV-dokumentti hoitokokouksista

Hannu Karpo toimitti vuonna 1981 dokumenttiohjelman Syntisin silmin, jossa käsitellään SRK-lestadiolaisuuden hoitokokouksia, rauhanyhdistyksistä erottamisia ja niiden perusteita. Ohjelmassa tarkastellaan erityisesti kirkossa  käymiseen sekä puoluepolitiikkaan ja äänestyskäyttäytymiseen liittynyttä liikkeen sisäistä kontrollointia ja painostusta.

Haastateltavat olivat tavallisia lestadiolaisia, vuosia Rauhanyhdistyksellä kulkeneita erotettuja, nähtävästi lähinnä Oulun seudulla.

Toimittaja Karpo pyysi SRK:n johtajia ohjelmaan haastateltaviksi, mutta SRK kieltäytyi siitä. Karpo oli tarjonnut sen jälkeen SRK:n edustajilla tilaisuutta tuoda herätysliikkeen johdon näkemykset ja perustelut asiasta kirjallisessa muodossa ohjelmaan. SRK torjui tämänkin mahdollisuuden vuoropuheluun.

Karpon TV-dokumentissa silloinen arkkipiispa Mikko Juva ja lestadiolaisuuden tieteellisen  tutkimuksen perustaja, professori Pekka Raittila vetoavat SRK:n johtokuntaan tapahtumien selvittämiseksi ja ihmisten väkivaltaisen kiusaamisen lopettamiseksi. Tämän jälkeen kirkko jätti asian silleen ja vaikeni väkivallasta vuosikymmeniksi.

Vuosisadan laajin  hengellisen väkivallan tapaus Suomen kirkossa

Kuten tunnettua, arkkipiispa Jukka Paarma kehotti vuoden 2009 suviseuroissa pitämässään puheessa SRK:ta selvittämään hoitokokousaikoihin liittyneen painostuksen. SRK:n edustajat ovat yhä julkisuudessa kiistäneet selvitystyön tarpeen ja väheksyneet hoitokokouksissa tuhansille ihmisille aiheutettua  kärsimystä.

Koska hoitokokouksista ei ole olemassa kattavaa tieteellistä tutkimusta, sen vaikutusten arviointi on vaikeaa. Voidaan kuitenkin todeta, että sota-ajan poikkeusoloja lukuunottamatta SRK:n hoitokokoukset ovat 1900-luvun laajin ja vakavin hengellisen väkivallan ja ihmisoikeuksien rikkomusten tapaus Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä.

Tapahtumat koskettivat suoraan ja välillisesti arviolta ainakin 150 000:ta kirkon jäsentä kaikkialla Suomessa. Prosessi velloi rauhanyhdistyksissä kymmenen vuoden ajan ja rikkoi perhe- ja  ystävyyssuhteita sekä aiheutti pelkoa ja vakavaa mielenterveydellistä haittaa lukemattomille uskovaisille rauhanyhdistyksellä.

Julkinen häpäisyja nöyryyttämkinen  itselle rakkaaksi käyneen seurakunnan edessä jättää syvät haavat, erityisesti silloin kun se tapahtuu hengellisellä uskonelämän ja henkilökohtaisen vakaumuksen alueella.  Alaikäisille lapsille jäivät muistot siitä miten omaa isää ja äitiä kiusattiin ja loukattiin julkisesti. Ihmissuhteiden ja arkielämän lähiyhteisöjen rikkomisen jäljet ovat ulottuneet edelleen myös seuraaaviin sukupolviin, jotka joutuvat yhä kärsimään tapahtuneesta. Sisaruksilla ei ole yhteyttä toisiinsa, lapsenlapsilla ei ole yhteyttä isovanhempiinsa tai päinvastoin.  Rankaisu- ja painostumentelemänä sosiaalinen eristäminen on hyvin julma.

Kirkolle lankeaa yhä tänään vastuu siitä, että se ei tarttunut ponnekkaasti tapahtumiin estääkseen väkivallan jatkumisen, arkkipiispa Mikko Juvan jouduttua vetäytymään tehtävästään. Kirkko ei myöskään ole vaatinut tapahtumien selvittämistä ennen arkkipiispa Jukka Paarman puhetta 2009 Oripäässä. Kirkko on vaiennut väkivallasta 30 vuotta.

Eräät piispat ovat julkisuudessa päinvastoin nostaneet vanhoillislestadiolaisuuden suorastaan esikuvalliseksi vanhakantaisten herätysliikkeiden joukossa, koska sen papit eivät julkisesti torju naispappeutta kieltäytymällä työskentelemästä heidän kanssaan. Tämä arvostus on sinänsä paikallaan, mutta samalla ei olisi pitänyt sivuuttaa  lestadiolaisuuden ongelmia. Piispojen puheenvuorojen perusteella vaikuttaa siltä että kirkolle on ollut tärkeintä, että ei aiheuteta kiusallisia hallinnollisia ongelmia eikä epäjärjestystä seurakunnan rutiineihin.  Kirkon lestadiolaisen rivijäsenen hyvinvointi ja ihmisoikeudet eivät ole kirkon korkeaa johtoa kiinnostaneet.

Vaikuttaakin siltä, että 1980-luvulla julkista keskustelua mediassa käytiin journalistien ja yksityisten kansalaisten aloitteesta.  Kirkon johto ja sen työntekijät sulkivat silmänsä ja korvansa sen sisällä harjoitetusta väkivallasta ja ihmisoikeusrikkomuksista.

Ei ole ensi kerta historiassa, kun ihmisoikeusrikkomukset on yritetty salata ja painaa historian unohdukseen. Ei ole ensi kerta kun ne jotka ovat nostaneeet näitä asioita julksuudessa esille, ovat joutuneet henkilökohtaisen parjauksen ja uhkailujen kohteeksi. Kyseessä ovat aina rumat vääryydet, jotka eivät ole hyväksi minkään liikkeen julkisuuskuvalle.

Historiallinen tosiasia on kuitenkin myös se, että juuri selvittämättömät ihmisoikeusrikkomukset hiertävät ja pulpahtavat aina uudestaan julksiuuteen, niin kauan kunnes ne selvitetään.

(Nestori)

Aiheesta lisää:

TV-dokumentti  Syntisin silmin YLEn arkistossa (1981)

TV-dokumentti Vanhoillislestadiolaisten piiristä erotetut kertovat: matkalippu helvettiin; YLEn Arkistossa (1985)

Edellä olevan ohjelma sisältää katkelmia romaanista ”Suden uhrit”, joka kuvaa hoitokokouksia ja ihmisten ”sitomista synteihinsä”. Lyhennelmä tästä tv-esityksestä sisältyy YouTubessa olevaan esitykseen tässä  .

Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa” (Puhujainkokouksen kannaotto joulukuussa 2008)

Kapu: Antti Pentikäinen: Terroria uskon nimissä

Kapu:SRK irtisanoutuu väkivallasta eikä järjestä enää hoitokokouksia, mutta ohitti uhrit

Keksityn henkiopin leviäminen

Filemon Tornado: Hoitokokousten taakka on syytä purkaa

Tuiralainen: Kirkko peitteli hengellistä väkivaltaa 30 vuotta

Hoitokokoukset pitää selvittää!

”Hoitokokouksista ei anteeksipyyntöä.”  (Haastattelussa pääsihteeri Aimo Hautamäki, Kotimaa 4.7.2006.)

Nestori:  Hoitokokous on väkivaltaa, ei sielunhoitoa

Erkki Reinikainen: Alustus Oulun Ry:llä historiakeskustelussa: eräitä ajatuksia kristillisyyden (vanhoillilestadiolaisuuden) tapahtumista 1970-luvulla ja väittömästi sitä ennen ja jälkeen. 1987. (Käsikirjoituskopio toimittajan hallussa.)

SRK:n tie 60-luvulta hoitokokouksiin

Santa 76: Kultti vai kristinuskoa

NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?

1 kommentti

Kategoria(t): 1900-luku, 1970-luku, 1980-luku, 1990-luku, arkkipiispa, eettisyys, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, evankelis-luterilainen kirkko, hajaannukset, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, identiteetti, ihmisoikeudet, johtokunta, journalismi, keskustelu, kirkko, kontrollointi, lähihistoria, manipulointi, mielenterveys, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, pelot, politiikka, rahoitus, rauhanyhdistys, retoriikka, sananvapaus, sensuuri, SRK ry., SRK:n johtokunta, suvaitsevaisuus, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys

Puhujat 2008: ”1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”


SRK:n vuosittaisessa puhujien- ja seurakuntavanhinten kokouksessa 29.12.2008 olivat aiheena 1970-luku ja hoitokokoustapahtumat. Päivämies-lehden vuoden 2009 ensimmäinen numero sisältää katsauksen puhujienkokouksen keskusteluun ja kannanoton.

Päivämiehessä todetaan: Saamme tarkastella 1970-lukuakin kiitollisina Isän rakkauden, pitkämielisyyden ja kärsivällisyyden vuosikymmenenä. Tuolloin koettu Jumalan suuri siunaus näkyy yhä Siionin elämässä.

Loppuyhteenvedoksi 1970-luvusta jää Jumalan rakkaus ja anteeksiantamus. Kun Kristus on saanut hoitaa ja varjella valtakunnassaan, on tahdottu iloita omassa sydämessä koetusta Jumalan armosta. 

(Päivämiehen päääkirjoitus 1/7.1.2009, luettavissa tämän postauksen lopussa.)

Pääkirjoituksessa ei tietenkään voida käsitellä kaikkea mitä kokouksessa tapahtui, joten tässä jotain tarkennusta.

Nimimerkit Herpert ja Maalaispoika, jotka osallistuivat samaan puhujainkokoukseen, kommentoivat kokousta Mopin palstalla varsin perusteellisesti opillisiin kysymykseiin paneutuen. Nämä kirjoitukset on sittemmin palstalta poistettu.

Nimimerkki Glaubenfreude oli haastatellut tuttavaansa, joka oli myös ollut kokouksessa paikalla. Glaubenfreude kirjoitti Mopin palstalle seuraaavan kuvauksen.

[Olavi Voittosen] alustus oli ollut ihan hyvä. Puheenvuoroista pappi E.P. oli jäänyt mieleen raikkaana tuulahduksena. EP oli sanonut, että 70-luvulla mentiin laajasti pieleen. Oli tunnustanut, että hän itse oli julma hoitomies Koillismaalla. Hän oli maininnut vuoden 1978 opettajien ja puhujien kokouksen Oulussa. Neljän kohdan päätöslauselma oli mahdoton toteuttaa kouluissa, sillä linja oli niin kireä.

EP antoi ymmärtää, ettei pelkästään yksi ihminen ollut ylilyöntien takana, vaan koko liike oli myllytyksessä mukana. Hän tähdensi, että on tärkeää oppia 1970-luvun virheistä, jotteivät samat virheet toistuisi tulevaisuudessa.

Naapurini [kokouksessa paikalla olleen puhujan] mielestä OT:n ja ML:n puheenvuorot olivat sitten toiselta laidalta. Eräs kolmaskin puhuja (jonka nimeä en muista) oli todennut , että oli hyvä kun meitä hoidettiin 1970-luvulla.

OT ja ML olivat sillä kannalla, että Jumalan valtakunta ei erehdy ja 1970-luvulla toimintaa ohjasi Jumalan sana. Neljäs puhuja oli maininnut, että 1970-lukua arvostelevilla on seurakuntakäsitys hämärtynyt.”

Puhujienkokouksen kanta 1970-80-luvun hoitokokouksiin A.D. 2008

Päivämiehen pääkirjoituksesta  7.1.2009 huomiota kiinnittävät erityisesti seuraavat väitteet hoitokokouksista. Niitä on pidettävä kyseenalaisina ja jopa suorastaan nolona retorisena kikkailuna. Monet näkemyksistä ovat sanalla sanoen irvokkaita hoitokokouksissa aiheetta kärsimään joutuneiden kannalta.

1. Hoitokokoukset ovatkin ”sielunhoidollisia keskusteluja”, joita tarvittiin siitä syystä, että uskovaistenkin elämää oli alkanut leimata ”maallistuminen” ja ”uskon ja Jumalan sanan vastainen elämäntapa”, toteaa kirjoittaja.

Päivämiehen kirjoittaja ei enää mainitse sanallakaan niitä moninaisia ”henkiä”, joista silloin tuhannet uskovaiset joutuivat julkisesti syytetyiksi. Hoitokokoukset tunnettiin kuitenkin 1970-1990-luvulla siionissa pelkästään kurinpidollisina ”hoitokokouksina”.  Puhuttiin henkiopista ja vääristä hengistä ja puhdistuksesta. Tavoitteena oli puhdistettu siioni.

Termin ”sielunhoidollinen keskustelu” ottivat käyttöön puheenjohtaja Olavi Voittonen  ja pääsihteeri Aimo Hautamäki vasta vuonna 2006 Kotimaa-lehden haastattelussa.

On tietenkin perusteltua kysyä, voidaanko hoitokokouksia noin vain alkaa nimittää toisella nimityksellä, eli  ”sielunhoidoksi”. Toki voidaan, mikäli asiasisältö vastaa uutta nimitystä. Näin ei tässä tapauksessa ole.

Sielunhoidon tulee täyttää evankelis-luterilaisen kirkon määritelmän mukaan seuraavat ehdot.

a. Se on kahdenkeskistä keskustelua. Tämä ehto ei tietenkään toteutunnut alkuunkaan,  kun satoja paikkakunnan uskovaisi on koolla samassa salissa, jossa lisäksi ”hoidettava” velvoitetaan tunnutamaan muiden hänelle määrittämiä syntejä julkisesti koko seurakunnan edessä, kuuluvuutta vielä vahvistaen mikrofonien välityksellä.

b. Aloitteentekijänä on sielunhoitoa tarvitseva henkilö ja sielunhoito on hänelle vapaaehtoista. Hoitokokuksiin oli paikkakunnan kaikkien uskovaisten velvollisuus osallistua, ja heidät kutsuttiin tilaisuuksiin erillisellä Päivämiehessä julkaistulla ilmoituksella. Joka jäi pois hoitokokouksesta, saatettiin noin vain erottaa siionin rakkaudesta pelkästään tästä syystä.

c. Sielunhoito on aina ehdottoman luottamuksellista ja sielunhoitajaa sitoo vaitiolovelvollisuus. Papin osalta tämä pätee jopa lainkin edessä. On selvää, että hoitokokouksissa rikottiin häikäilemättömästi tätä velvoitetta.  Kenellekään paikallaolijoista ei jäänyt epäselväksi, millaisista synneistä seurakunnan eteen pakotettuja uskovaisia ihmisä syytetiin. Kokouksia vetäneet miehet eivät kaihtaneet nostaa esiin ja kysellä kaikkein yksityisimpiäkään perhe- ja sukupuolielämän asioita. Syytettyjen alaikäiset lapset joutuivat katselemaan, miten heidän vanhempiaan nöyryytettiin ja häpäistiin julkisesti. Asiantuntijoiden mukaan tällaiset kokemukset ovat lapselle erittäin ahdistavia ja traumatisoivia.

Voittonen ja Hautamäki, ja nyt Päivämiehen pääkirjoittaja, ottivat siis aseekseen kielellisen kikkailun päättäessään nimittää hoitokokouksia ”sielunhoidoksi”.

2. Edelleen Päivämiehen pääkirjoitus väittää, että ”sielunhoidolliset keskustelut” käynnistettiin kussakin rauhanyhdistyksessä ikään kuin itsenäisesti, yhdistyksen omasta aloitteesta. Jotkut rauhanyhdistykset saattoivat ”pyytää apua keskusyhdistykseltä”, kuten kirjoituksessa yritetään häivyttää SRK:n johtavaa roolia.

Päivämiehen kirjoittaja  pyrkii kumoamaan sen käsityksen, että SRK keskusyhdistyksenä olisi itse ollut aktiivinen hoitokokousten käynnistämisessä ja ylläpitämisessä.

SRK:n oman tilastonpidon mukaan se lähetti edustajiaan (ns. ”hoitomiehiä”) 1970-luvun aikana yli 500 hoitokokoukseen. Tässä vain siis SRK:n johdolla pidetyt kokoukset. Hoitokokousaallon edettyä muutamia vuosia alkoivat paikalliset ry:t mobilisoida kokouksia myös itsenäisesti. Eikä ihme: asiat ja ihmissuhteet olivat menneet ”hoitojen” seurauksena niin sekaisin, että  paikallisten uskovaisten välien selvittelyitä ja ”puhdistamista” tarvittiin yhä lisää ja lisää.

Eräiden SRK:n palveluksessa siihen aikaan toimineiden mukaan sellaisia paikkakuntia, joissa hoitokokouksia ei alkuun ryhdytty heti järjestämään, ohjeistettiin kokousten pitoon keskusyhdistyksen toimesta. Kokoukset levisivät Suomesta myös Ruotsiin ja Amerikkaan.

SRK:n rooli hoitokokousten käynnistäjänä ja läpiviejänä oli keskeinen. Mikä oli paikallisten aktiivien ja toisaalta SRK:n edustajien rooli ja työnjako eri paikkakunnilla, vaatisi tietenkin selvittämistä historian tutkimuksen menetelmien avulla .

Myös silloinen arkkipiispa Mikko Juva on esittänyt muistelmissaan SRK:n nykyselityksille vastakkaisen näkemyksen. Juva piti nimenomaan SRK:ta päävastuullisena tästä hengellisen väkivallan aallosta.

Kun paikkakunnan uskovaisia kutsuttiin hoitokokouksiin, kutsujana esiintyivät sekä paikallinen rauhanyhdistyksen johtokunta että SRK:n työvaliokunta. Miksi SRK olisi mainittu kutsussa, jos se ei olisi liittynyt hoitoihin mitenkään?

Toiseksi, SRK:n opistoissa ilmoitettiin opiskelijoille, että  itse kunkin tuli osallistua oman paikkakuntansa rauhanyhdistyksen hoitokokouksiin. Miksi SRK:n opisto olisi ottanut asiaan kollektiivisesti kantaa, jos hoitokokous olisi ollut paikallisen ry:n omasta aloitteestaan käynnistämä?

Yksi perustelu SRK:n roolille hoitokokousten käynnistäjänä on myös se, että hoitokokoukset toteutettiin hyvin samantyyppisinä ”käräjinä” kaikkialla maassa. SRK:n lähettämät ”työvaliokunnan” tai ”keskusyhdistyksen” miehet kiersivät maata eri rauhanyhdistysten hoitokokouksissa. Oli paikkakuntia joissa he erottivat koko rauhanyhdistyksen elävästä uskosta, perusteluna ”kososlainen henki”.

Kaiken kaikkiaan, kyseessä on ollut ällistyttävän laaja ilmiö. Ja jopa kirkkohistoriallisestikin Suomen oloissa poikkeuksellinen hengellisen väkivallan prosessi, joka kosketti kuulusteluihin joutuneiden vanhoillislestadiolaisten itsensä lisäksi heidän läheisiään, sukulaisiaan ja ystäviään. Voidaan arvioida että vaikutukset koskettivat ehkä puolta miljoonaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsentä. Hoitokokousten traagiset kokemukset ulottavat vaikutuksensa myös yli sukupolvien.

3. Uskovaiset eivät ole kritisoineet hoitokokouksia,  vaan arvostelu on noussut Päivämiehen mukaan liikkeen ”ulkopuolelta”.

Erityisen ikävä retorinen kikka on yritys  ulkoistaa hoitokokouskritiikki. Monet uskovaiset tietävät ja ovat itse julkisella kritiikillään osoittaneet, että hoitokokousten arvostelu liikkeen sisällä on vähintään yhtä voimakasta kuin ulkopuolella.

Päivämiehen em. väite joutuu ensinäkin välittömästi törmäyskurssille SRK:n edesmenneen pääsihteerin Voitto Savelan  kanssa. Hän totesi jo 1980-luvulla, että jotkut liikkeen silloiset vastuunkantajat kohdistivat hoitokokokouskäytäntöön ”vakavaa kritiikkiä” jo 1970-luvulla.

Toiseksi, kritiikkiä oli tullut muiltakin liikkeen sisällä. Pääkirjoitusta kirjoitettaessa eli vuoden 2008 loppuun mennessä monet vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvat ihmiset olivat julkaiseet omalla nimellään kriittisiä ja kyseleviä kirjoituksia sanomalehdissä hoitokokousten oikeellisuudesta (ks. ”Lue lisää”-lista tämän jutun lopussa). Yhteenkään kirjoitukseen SRK:n johtokunta ei ollut nähnyt tarpeelliseksi vastata.  Lisäksi hoitokokouksista oli käyty anonyymia nettikeskustelua jo vuodesta 2004 lähtien, ja esimerkiksi Kotimaa-lehti ja Kaleva olivat raportoineet siitä.

SRK:n johto on aikaisemminkin pyrkinyt väheksymään ja mitätöimään hoitokokouksia koskevaa julkaista keskustelua. Esimerkiksi puheenjohtaja Olavi Voittonen totesi Kalevan haastattelussa 2.7.2007: ”Osa niistä, jotka netissä provosoivat keskustelua aiheesta, eivät olleet itse edes syntyneet itse tapahtumien aikoihin.”

Voittosen mielipide, että sellainen joka ei ole itse kokenut hoitokokouksia, ei olisi oikeutettu edellyttämään tapahtumien selvittämistä, ei tietenkään ole missään katsannossa hyväksyttävä.  Yhteisön vastuulla olevia mahdollisia vääriä tekoja ja rikkomuksia voivat vaatia selvitettäväksi myös ne henkilöt, jotka eivät ole itse henkilökohtaisesti olleet osallisina tapahtumissa.

4. ”Anteeksiantamuksen valossa on tahdottu tarkastella myös kyseisen vuosikymmenen tapahtumia.”

Tämä väite on hämmentävää lukea. Kuka tai mikä taho ”on tahtonut” tarkastella tapahtumia anteeksiantamuksen valossa?

Vakuutteleeko kirjoittaja lukijoille, että SRK:n johtokunta, työvaliokunta tai ehkä puhujien kokous on tahtonut tarkastella ko. vuosikymmenen tapahtumia, antaen itse anteeksi  itselleen silloisen harhaoppisen opetuksen ja käytännölliset ”hoitamis-”ratkaisut, erityisesti ns. ”ylilyönnit”?  Mikä tarkoittaa painostamista, alistamista, ihmisten julkista häpäisemistä ja sosiaalista eristämistä, jne.

1970-luvulla seuroissa ja hoitokokouksissa opetettiin, että ihminen ei voi olla koskaan varma siitä, onko hän oikealla tavalla uskomassa. Tästä syystä kehoitettiin uskovaisia olemaan nöyrällä mielellä ja alistumaan puhutteluihin ja toisaalta pantiin ”veljet vartioimaan veljiä”, jotta saataisiin porukka ”pysymään” uskomassa. Ja kaikki perustuu ehdottomaan kuuliaisuuteen seurakunnan päätöksille. Seurakunnan tulisi nimenomaan vahvistaa jokaisen taivaan tien matkaajan uskoa, mutta 1970-luvulla sitä haluttiinkin heikentää… sieluparkoja loitonnettiin poispäin Kristuksen sovintouhrista, inhimillisten tekojen, toisten uskovaisten uskomisen epäilyn ja  loputtoman itsetutkistelun tielle.

Kuka on nämä opilliset harha-askeleet antanut anteeksi ja kenelle?

Mitä toimenpiteitä tämä ”anteeksiantamuksen valossa tarkasteleminen” on johtanut suhteessa niihin uskovaisiin, joilta hoitokokousessa evättiin anteeksiantamus kokonaan, vaikka he pyysivät anteeksi?

Kantanaan julkisessa keskustelussa esiintyneisiin toivomuksiin SRK:n puheenjohtaja ja pääsihteeri ovat antaneet julkisuuteen lausunnon, että hoitokokokoukset eivät edellytä vl-yhteisön johdolta julkista anteeksipyyntöä.

Esimerkiksi Olavi Voittonen totesi Kalevan haastattelussa (2.7.2007), että aihetta anteeksipyyntöön ei edelleen ole ”ainakaan SRK:n taholta, sillä kokoukset pidettiin paikallisilla yhdistyksillä ja keskusyhdistys antoi tukeaan vain pyydettäessä”.

Kristinopin valossa odottaisi, että juuri niiden anteeksiantamisesta olisi puhe, jotka joutuivat aiheetta kärsimään hoitokokouksista. Tarkoittaako Päivämiehen pääkirjoituksen kirjoittaja heitä?

Missä tämä kollektiivinen ja kattava anteeksipyyntö ja -antaminen on ilmaistu? Passiivimuoto viitannee johonkin kollektiiviseen mutta epämääräiseksi jäävään subjektiin.

Anteeksiantamuksen korostus hoitokokouksia tarkastellen tuntuu lähinnä irvokkaalta niistä tuhansista uskovaisista, jotka oli erotettu omasta uskonyhteisöstään ja ajettu ulos siionista näissä hoitokokouksissa, syyttä ja aiheetta.

Valtaosa erottamisista tehtiin suullisesti hoitokokouksen kuluessa. Erottaminen merkitsi sulkemista ulos ”yhteisestä rakkaudesta” ja kieltoa muille olla tekemisissä erotetun kanssa,  eli eräänlaista pannaan julistamista. Kaikki vl:t eivät ole rauhanyhdistyksen jäseniä, mutta jäsenen ollessa kyseessä hänen jäsenyytensä loppui myös siihen. Vain harvojen erottamisten osalta on olemassa dokumentteja rauhanyhdistyksen johtokunnan virallisesta päätöksistä, esim. Raahen rauhanyhdistykseltä   vuodelta 1965 ja Korpirannan rauhanyhdistykseltä 1973.

Voidaan myös kysyä, mitä prosessi sai aikaan niissä, jotka jäivät liikkeen ”sisälle”. Kymmenet tuhannet tavalliset seurakuntalaiset eivät ymmärtäneet painostusta, kiusaamista ja ahdistelua,  joiden kohteeksi joutuivat, eivätkä niiden perusteita, saatika ei ollut näkökykyä näihin opillisiin linjoihin joiden perusteella SRK käynnisti hoitokokoukset.

Ihmiset; riviuskovaiset, vanhemmat, mummut, papat, nuoret ja lapset ottivat vastaan hengellisesti ja psyykkisesti ajatellen suuret kärsimykset, ymmärtämättä miksi. Harva ymmärtää vielä nykyäänkään, mistä oli kyse.

Kaiken kaikkiaan, voidaan kysyä, olivatko kaikki puhujienkokoukseen osallistuneet puhujat todellakin samaa mieltä pääkirjoituksen kirjoittajan kanssa, joka asettui edustamaan kollektiivisesti puhujien kokousta.

Paikallisissa rauhanyhdistyskissä sen sijaan on otettu pallo kiinni. Joissakin yksittäisissä rauhanyhdistyksssä on järjestetty seurakuntailtoja ja keskusteluja, joissa on käyty avoimesti läpi oman paikkakunnan tapahtumia hoitokokousten ajoilta. Tämä osoittaa, että rauhanyhdistyksissä on myös tervettä ja vastuullista mieltä ja halua rakentaa rakkaudelle uskon, totuuden ja oikeudenmukaisuuden perustaa.

Päivämies: ”Loppuyhteenvedoksi 1970-luvustakin jää Jumalan rakkaus ja anteeksiantamus”

”Joulukuussa pidetyssä perinteisessä vuodenvaihteen puhujainkokouksessa Oulun rauhanyhdistyksellä sivuttiin eräänä asiana vanhoillislestadiolaisessa kristillisyydessä 1970-luvulla käytyjä sielunhoidollisia keskusteluja.

Niihin kristillisyyden ulkopuolelta kohdistunut kritiikki on saattanut hämmentää varsinkin nuoria.

Keskeisintä 1970-luvun tapahtumissakin on, että Pyhä Henki johti Jumalan seurakunnan elämää myös tuolloin. Uskonvanhurskaudesta saarnattiin, ja kristillisyydessä koettiin vireää työn ja toiminnan siunauksellista aikaa.

Siioni kasvoi sisältä, ja muun muassa lapsi- ja nuorisotyön uudet toimintamuodot käynnistyivät, toimitaloja rakennettiin, leiritoiminta vilkastui, uudet leirikeskukset hankittiin ja kolmannen opiston valmistelutyöt alkoivat.

Samanaikaisesti yhteiskuntaamme koetteli 1960-luvulla alkanut arvomurros. Erityisesti kristilliset arvot syrjäytyivät, ja syvän murroksen seuraukset heijastuivat myös kristillisyyteen. Rauhanyhdistyksissä käytiin sielunhoidollisia keskusteluja maallistumisen tuomista ilmiöistä. Niiden aiheina olivat uskon ja Jumalan sanan vastainen elämäntapa. Keskusteluihinsa monet rauhanyhdistykset pyysivät apua keskusyhdistykseltä.

Keskustelujen kautta Pyhä Henki hoiti seurakuntaansa. Evankeliumi auttoi synnin ja taakkojen alta uskomisen iloon ja vapauteen. Jumalan valtakunta oli armon ja anteeksiantamuksen valtakunta.

Erityisesti seurakunnan sisälle tunkeutunut uudenheräyksen hengen vaikutus näkyi kuitenkin eräissä hoitotilanteissa lainomaisena tiukkuutena ja vaativuutena. Rakkaudessaan Pyhä Henki hoiti senkin.

Se, kuten hoitotilanteissa tehdyt inhimilliset virheet ja ylilyönnitkin tulivat korjatuksi omakohtaisen parannuksen kautta Jumalan iankaikkisella anteeksiantamuksella.

Loppuyhteenvedoksi 1970-luvustakin jää Jumalan rakkaus ja anteeksiantamus. Kun Kristus on saanut hoitaa ja varjella valtakunnassaan, on tahdottu iloita omassa sydämessä koetusta Jumalan armosta. Anteeksiantamuksen valossa on tahdottu tarkastella myös kyseisen vuosikymmenen tapahtumia.

Saamme tarkastella 1970-lukuakin kiitollisina Isän rakkauden, pitkämielisyyden ja kärsivällisyyden vuosikymmenenä. Tuolloin koettu Jumalan suuri siunaus näkyy yhä Siionin elämässä.

Anteeksiantamuksellaan Jumala haluaa auttaa valtakuntaansa yhä niitä, jotka kaipaavat sydämeensä Kristuksen ansaitsemaa vanhurskautta, rauhaa ja iloa.”

(Päivämies nro 1, 7.1.2009,  toinen pääkirjoitus.)

Voittonen Kalevassa: ”Ei selvitystarvetta”

Kaleva 31.12.2008

Toiseen vuotuiseen kokoukseensa Ouluun maanantaina kokoontuneet Suomen Rauhanyhdistyksen Keskusyhdistys ry:n (SRK) puhujat eivät näe tarvetta nostaa erityiseen tarkasteluun lestadiolaisen liikkeen piirissä koettuja 1970-luvun niin sanottuja vaikeita vuosia. SRK:n puheenjohtaja, rovasti Olavi Voittonen kertoi tiistaina Kalevalle.

Niin liikkeen sisällä kuin julkisuudessakin keskusteluissa on esitetty, että hoitokokouksiksi joissakin yhteyksissä nimettyjen sielunhoidollisten keskustelujen taustat ja tapahtumat olisi syytä ottaa puolueettoman historiantutkimuksen kohteiksi.

’Keskusyhdistyksen taholta asiat etenevät luonnollista tahtiaan’, Voittonen totesi. ’Omat seuraavat historiateokset tuovat asiat esille.’

SRK:n historiateoksen seuraava osa, jonka ajanjakso ulottuu vuoteen 1961, ilmestyy Voittosen mukaan vuoden sisällä.

Voittonen huomauttaa, että 1970-luvun tapahtumia on jo käsitelty paikallisyhdistysten omissa historiateoksissa, ja otettu erityisenä asiana vuoden 1989 puhujakokouksessa.

Tällä kertaa aihetta vain sivuttiin Voittosen alustuksen yhteydessä, joka käsitteli yhteiskuntamurrosta ja kristityn elämää siinä. Voittosen mukaan viimeaikaista keskustelua on ollut herättelemässä pieni piiri.

’Tämä on heijastunut liikkeen nuoriin, jotka kysyvät yksinkertaisesti, mistä on ollut kysymys.’

’Luonnollista on, että kerromme heille’, Voittonen vakuuttaa.

SRK:n puhujien kokouksessa oli läsnä liikkeen 935 puhujasta 770.

Kalevan pääkirjoituksessa toivottiin selvitystä

Hoitokokoustutkimus puhdistaisi ilmaa

Vanhoillislestadiolaisuudessa 1970-luvulla koetut niin sanotut hoitokokoukset olivat erikoinen tapahtumasarja. Asia tunnetaan hyvin liikkeen keski-ikäisen ja vanhemman väen piirissä, mutta julkisesti teemaa ei ole juuri käsitelty. Laaja keskustelu on ryöpsähtänyt käyntiin vasta viime vuosina netin keskustelupalstojen kautta.
Hoitokokouksiksi kutsuttiin kokoontumisia, joissa paikallisiin rauhanyhdistyksiin kuuluneita ihmisiä puhuteltiin julkisesti väitetyistä erheistä elämäntavoissa ja liikkeen opetuksen noudattamisessa.
Näkemykset kokouksista ovat hyvin ristiriitaisia. Monet puhuttelun kohteet ja kokouksissa mukana olleet kokivat tilaisuudet julkirippeineen voimakkaaksi painostukseksi ja hengelliseksi väkivallaksi. Myös liikkeen johto eli rauhanyhdistysten keskusyhdistys SRK on myöntänyt, että kokouksissa tapahtui ylilyöntejä, mutta on nähnyt ne kaikkiaan tarpeellisena toimena maallistumisilmiöitä vastaan. Moni kantaa noista vuosista yhä syviä haavoja.

Kuohunnan vuosia on sivuttu muutamissa tutkimuksissa, mutta kokonaisselvitys puuttuu. Puheet kattavasta tutkimuksesta saivat viikko sitten pontta, kun sellaisen tarpeen nostivat Kotimaa-lehdessä esiin Oulun yliopiston historian professori Jouko Vahtola ja Helsingin kirkkohistorian professori Jouko Talonen. Tuoreessa Kotimaassa tutkimuksen tekoon kehotti myös Espoon piispa Mikko Heikka.

Kommenttien perusteella SRK:n johdossa ei edelleenkään pidetä tutkimusta suotavana. Perustelu, jonka mukaan ajallinen etäisyys kokouksiin ei vielä riitä, ei ole kestävä. Jos poikkeuksellisen ilmiön syntyyn, leviämiseen ja seurauksiin halutaan päästä kiinni, tutkimus pitää tehdä nimenomaan nyt kun elossa on vielä ihmisiä, jotka itse olivat mukana kokouksissa.

Järin onnistunut perustelu ei ole sekään, ettei kokouksia voida tutkia, koska niiden asiat olivat sielunhoidollisia ja siksi salattavia. Salaisia eivät voineet olla ne selvittelykokoukset, joissa kuulijoina saattoi olla suurikin joukko rauhanyhdistyksen jäseniä. Hienotunteisuuden ja intimiteettisuojan normaalit vaatimukset pitää tietysti muistaa.

Jonkinlaista epävirallista oikeudenkäyntiä ilmeisesti pelkäävän SRK:n kannattaa vielä harkita kantaansa. Liikkeelle olisi ongelmallista sekin, jos luotettavaa, perusteellista analyysiä ei tehtäisi. Se ruokkisi myös paikkansapitämättömiä väitteitä noista tapahtumista.

Pääkirjoitus 27.7.2008

*     *      *

Lue lisää:

Itkeäkkö vai nauraakko? Keskustelu Mopin palstalla erottamisen syistä ja siitä, tapahtuiko silloin ylipäätään mitään….

Kahdeksan hoitokokousvuotta Haapajärven ry:llä

Puhujan kirje puhujille vuonna 1974

Puhujan kirjeen käsittely 1974 SRK:n puhujienkokouksessa

Arkkipiispa Mikko Juva 1979: “Kirkko ei voi vaieta”

Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.

Hautamäki: “Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”

Sanna Lauronen: Suviseurat levisivät lähikirkkoihin. Puheenjohtaja Olavi Voittosen haastattelu. Kaleva 2.7.2007.

Hoitokokoukset pitää selvittää!

Hoitokokous on väkivaltaa, ei sielunhoitoa  

Keksityn henkiopin leviäminen

Nestori: SRK:n pahoittelu myönnytys kirkolle – Mäkinen, Kalliala ja Salmi tapasivat SRK:n johdon

Nestori: SRK:n johtokunta pyysi julkisesti anteeksi hoitokokousten väärinkäytöksiä – lehdistötiedote 12.10.2011.

Kinnunen, Mauri 2006.  Tämä vuosituhat haastaa lestadiolaisuuden: Suomen suurimman herätysliikkeen pitäisi pystyä avoimesti kohtaamaan menneisyytensä kipupisteet. Kaleva 1.10.2006.

Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista 

SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin

Ihan mukava kesäjuhlafiilis

Päivämiehen kokousilmoitukset vuodelta 1978, löytyvät Hakomaja.net-sivustolta hoitokokousten taustaa selvittävästä kokonaisuudesta. Kiitämme Hakomajaa ja Admataa perusteellisesta työstä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, anteeksianto, avainten valta, erehtymättömyys, hajaannukset, harhaoppi, Herpert, historia, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, journalismi, kaksinaismoralismi, Kaleva, kannanotot, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kilvoittelu, kontrollointi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, Maalaispoika, manipulointi, Mopin palsta, nettikeskustelu, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, vallankäyttö, väkivalta, yhtenäisyys

Kahdeksan hoitokokousvuotta Haapajärven ry:llä


Hoitokokousvuosista ei ole toistaiseksi olemassa tieteellistä tutkimusta. *) Tiettävästi ainoa tutkimus, Oulun yliopistossa sittemmin historiasta väitelleen   Tuomas Lohen Suomen ja Skandinavian historian oppiaineessa laatima pro gradu Haapajärven rauhanyhdistyksen historiasta vuoteen 1999.  Työllä on merkittävä arvo siitä syystä, että se perustuu historiallisiin alkuperäisdokumentteihin ja tutkimus on hyväksytty yliopistollisessa laitoksessa. Seuraavassa on tutkimuksesta poimittua tietoa sekä sitaatteja, joiden kuvaamat tapahtumat toistuivat samanlaisina yli kymmenen vuoden ajan kaikkialla maan rauhanyhdistyksissä.

Hoitokokoukset siionin sisäisenä puhdistuksena  

1970-luvun alkupuolella vanhoillislestadiolaisuuden sisäiseen keskusteluun ilmaantui tavallistenkin uskovaisten keskuuteen paikallisissa rauhanyhdistyksissä  siihen saakka vähän tunnettu käsite hengen vika.

Päivämies puhui henkien taistelusta.  Henkien taistelu vallitsi nimenomaan siionin sisällä. 1970-luvun hoitokokousten keskeinen motiivi oli taistelu henkivaltoja vastaan – herätysliikkeen sisällä. Henkivaltana pidettiin ”uskon ja Jumalan sanan vastaista elämäntapaa”. Tällöin ei katsottu, että olisi kyseessä  yksittäiset ”nimelliset synnit”, vaan sihen saakka uskovaisena eläneen ihmisen sydän olisikin joutunut erilaisten väärien henkien valtaan.

Henkioppi oli opetuksen keskeinen sisältö sekä seuroissa, hoitokokouksissa , seurakuntapäivillä että Päivämiehen kirjoituksissa (ks. esim. SRK:n puheenjohtajan Eino Vaherjoen kirjoitus 1978, klikkaamalla kuvaa saat sen suuremmaksi).

Koko ”jumalan valtakunta” piti puhdistaa näistä henkivalloista. Kyse oli siis totaalisesta puhdistuksesta.

Opetuksella erilaisista hengistä oli Voitto Savelan analyysin mukaan oma kehityshistoriansa. Aluksi puhuttiin kuivasta ja hempeästä hengestä, joilla yleensä tarkoitettiin joko lainomaisen tiukkaa normikristillisyyttä tai sen vastakohtana väljää ja välinpitämätöntä suhdetta nimeltä mainittuihin synteihin. Kuivan hengen, isäntähengen, ja hempeän hengen tilalle nousi  sittemmin väärä henki’-käsite (noin vuodesta 1975). ”Henkioppi'” huipentui 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa, jolloin Suomen rauhanyhdistyksissä eteläisintä Suomea myöten tehtiin laajasti parannusta erityisesti kososlaisesta hengestä.  –

Käytännössä puhdistaminen tarkoitti jokaisen yhteisön jäsenen alistamista niin että hänet saadaan itse julkisesti koko seurakunnan edessä kieltämään oma aikaisempi uskomisensa. Hänen tuli ”tunnustaa eläneensä väärässä hengessä”. Tämä oli tietysti varsinkin monille ikänsä uskomassa olleille täysin käsittämätön tilanne.

Konkreettisesti meneteltiin siten, että tavallisten uskovaisten oli hoitokokouksissa pakko tunnustaa julkisesti olleensa ja olevansa väärässä hengessä, säilyttääkseen yhteisön jäsenyyden. Siis se millä lailla he olivat siihen saakka uskoneet, pitikin nyt kieltää ja vieläpä tehdä niin ”käskystä”, ilman että olisi kokenut tahi tunnistanut ”väärä henkeä” omassa omassatunnossaan. Piti tehdä parannnus koska niin käskettiin. Tuhannet uskovaiset joutuivat siis käytännössä kieltämään omantuntonsa, joka on Pyhän hengen ääni ihmisen sydämessä. Tämä kokemus ei lähde ihmisestä jälkiä jättämättä.

Näin joutui tekemään ”valtaosa vanhoillislestadiolaiseen kristillisyyteen kuuluvista” uskovaisista, totesi Erkki Reinikainen 28.4.1987 vanhoillislestadiolaisten pappien kokouksessa Oulussa pitämässään alustuksessa. Samassa alustuksessa Reinikainen analysoi hoitokokousvuosien harhaoppeja, joita hän oli havainnut neljä: Jumalan huoneenhallitus -oppi, kollektiivisen omantunnon oppi, henkiparannusoppi ja julkirippioppi. Lopuksi Reinikainen leimasi hoitokokoukset ”massahysteriaksi”.

Reinikaisen analyysi osuu pitkälle kohdalleen. Erikoiseksi asian tekee tietenkin se että mies itse oli ollut vain joitakin vuosia tätä ennen yksi tunnetuimpia ja kiivaimpia hoitomiehiä!

Hoitokokousten seuraamukset Haapajärven rauhanyhdistyksellä

Hoitokokousaallot vyöryivät Tuomas Lohen tutkimuksen mukaan seuraavaan tapaan, esimerkkipaikkakuntana on siis tutkimuskohde Haapajärvi.

” – – Tunnusomaista tälle prosessille oli se, että paikallisen rauhanyhdistyksen johtokunta otti tehtäväkseen toimia yhdistyksensä alueella jäsentensä ’hengellisenä hallituksena’, joka ainakin jossain määrin pyrki vaikuttamaan heidän elämäntapojaan koskeviin ratkaisuihin. – –

– – johtokunta esiintyi kollektiivisesti ja sen menettelyn taustalla oli näkemys, että ’veljen vartijana oleminen’ oli kristityn velvollisuus ja rikkoneen uskonystävän ’hoitamisessa’ tuli noudattaa Kristuksen kirkkolakia.

Käytännössä tämä johti vähin erin siihen, että usein kahdenkeskisen puhuttelun jälkeen veljeä tai sisarta koskeva moite saatettiinkin johtokunnan tietoon, joka käynnisti jatkotoimet. — sielunhoidollisesta kysymyksestä tulikin samalla hallintokysymys ja pöytäkirjaan omina pykälinään merkittyjen päätösten mukaisesti myös toimittiin. Johtokunta teki yhdistyksen jäseniä koskevia päätöksiä, vaikka toimien tavoitteet olivatkin puhtaasti sielunhoidollisia. – –

Näin sielunhoito institutionalisoitiin ja se tuli kytketyksi osaksi yhdistyslain mukaista organisatorista toimintaa. – –

Pöytäkirja siis samaisti yhdistyksen yleisen kokouksen Jumalan seurakuntaan. Tulkinnan mukaan Jumalan seurakunta -käsite oli tarkkaan määriteltävissä, ja sen raja voitiin vetää yhdistyksen jäsenyyteen.  – – Sielunhoidollinen asia muuttui ikäänkuin huomaamatta hallinnolliseksi kysymykseksi, jota käsiteltiin yhdistyslain ja rauhanyhdistyksen sääntöjen edellyttämällä tavalla.

Hoitokokoukset – – saivat alkunsa joko yksityisten ihmisten tai johtokunnan ilmaistua huolensa jonkin henkilön sielun tilasta. Kun henkilökohtainen keskustelu ei tuottanut tulosta, häntä puhuttelemaan lähetettiin yleensä kaksi tai kolme yhdistyksen jäsentä. Mikäli asiat eivät vieläkään selvinneet, kutsuttiin ’vikaan joutunut’ johtokunnan puhuteltavaksi.

Keskustelun jälkeen asianomainen joko teki ’parannuksen’ tai hänet ’sidottiin’, mikä merkitsi käytännnössä myös rauhanyhdistyksen jäsenyydestä erottamista. Asiat, joista tuona aikana puhuteltiin liittyivät useimmiten johonkin henkeen. Esimerkiksi 1979 vallitsi käsitys, jonka mukaan ’kososlainen henki’ ajoi ihmisiä ’ulos Jumalan valtakunnasta’. – –

Hoitokokoukset muuttuivat säännöllisiksi vuodesta 1974 lähtien, jolloin johtokunnassa käsiteltiin kaikkiaan 10 eri henkilön ’sielun tilaa’. Heistä kahdessa todettiin olevan eri hengen, minkä vuoksi heitä ei enää pidetty ’Jumalan lapsina’.

Kokousten määrä Haapajärvellä lisääntyi merkittävästi vuosien 1975 -1977 aikana, jolloin johtokunnan eteen kutsuttiin peräti 69 yhdistyksen jäsentä. Huolimatta ’puhuteltavien’ suuresta määrästä kyseisinä vuosina rauhanyhdistyksestä erosi tai erotettiin ainoastaan kaksi ihmistä. Kaikki muut puhuteltavina olleet ’nöyrtyivät parannukseen’ ja heille ’saarnattiin anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä’.

Haapajärven rauhanyhdistyksen järjestämissä hoitokokouksissa vuosien 1975 – 1977 aikana ihmiset tekivät julkisesti parannusta muun muassa ’pappiseriseuraisuudesta’, ’kuivasta ja hempeästä hengestä’, ahneuden ja kateuden pirun hengestä’, ’väärästä hengestä’, ’lihan vapauden ja sydämen ylpeyden hengestä sekä kuivasta lakihengestä’, ’itseä korottavasta hengestä’ ja ’riitelevästä ja katkerasta hengestä’.

Varsinaisen huippunsa ’taistelu henkivaltoja’ vastaan saavutti 1978, jolloin yhtenä ainoana vuonna 49 ihmistä teki selkoa käsityksistään johtokunnalle. Yleisimmin samana vuonna ’hoitotoimenpiteet’ kohdistuivat ’väärän, kuivan ja hempeän hengen’ vaikutuksiin.

Hoitokokoukset jatkuivat vilkkaina vielä vuoden 1979 aikana, jolloin yleisimmäksi ’hoidettavaksi synniksi’ muodostui ’kososlainen henki’. Kyseisen vuoden aikana johtokunnan eteen kutsuttiin 47 rauhanyhdistyksen jäsentä. Heistä yksi ’sidottiin synteihinsä’ ja erotettiin rauhanyhdistyksestä.

Haapajärven rauhanyhdistyksen osalta sielunhoidolliset kokoukset vähenivät jyrkästi vuodesta 1980 lähtien, minkä jälkeen esille nousi enää yksittäisiä tapauksia. Vuosien 1980 – 1982 aikana johtokunta kuulikin ainoastaan 14 ihmistä. Tällöin aiheet koskivat politiikkaa, katkeruutta ja ’hempeää henkeä’. Viimeinen varsinainen hoitokokous vuodesta 1974 saakka jatkuneessa kokousketjussa pidettiin 1982.

Haapajärven rauhanyhdistys ’taisteli henkivaltoja vastaan’ runsaat kahdeksan vuotta. Punaisena lankana hoitokokousketjussa oli henkioppi. Miltei kaikkien lankeamisten katsottiin aiheutuneen väärän hengen vaikutuksesta. Yhdistyksen johtokunta käsitteli vuosien 1974 -1982 välisenä aikana kaikkiaan 189 ihmisen hengellistä tilaa. Tämä merkitsi käytännössä sitä, että lähes joka toinen yhdistyksen jäsen joutui sielunhoidollisia asioita käsitteleviin kokouksiin asianosaisena. On kuitenkin merkillepantavaa, että rauhanyhdistyksestä erotettiin tai siitä erosi ainoastaan yhdeksän jäsentä näiden hoitokokousten seurauksena.

– – Haapajärven Oksavan rauhanyhdistyksen johtokunta otti henkioppi-keskusteluihin osaa ensimmäisen kerran helmikuussa 1978, jolloin – – päätettiin järjestää tilaisuus, jossa vikaan joutuneita hoidettaisiin. ’Vikaan joutuneista’ tehtiin maaliskuun johtokunnan johtokunnan kokouksessa luettelo, joka piti sisällään peräti 21 nimeä. Heidät kutsuttiin tulevaan hoitokokoukseen.  – – edellä mainituista 21 yhdistyksen jäsenestä erotettiin 6.”

LÄHDE:
Lohi, Tuomas 2000.
Haapajärven lestadiolaisuuden vaiheet 1863-1999. Oulun yliopisto, historian laitos, Suomen ja Skandinavian historia. Pro gradu -työ.

*) Lapin yliopistossa käynnistettiin 2010 hoitokokouksiin liittyvien kokemusten ja silminnäkijäkuvausten keruu, jonka pohjalta on tarkoitus julkaista tutkimus osana yliopiston kolmivuotista tutkimushanketta.

Lue / katso myös:

Alatalo, Jani 2006. Kohti avoimuutta: Vanhoillislestadiolaisuuden käsittely julkisuudessa ja vanhoillislestadiolaisten suhtautuminen julkisuuteen Suomessa vuosina 1976–1984. Pro gradu -tutkielma. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Hakomaja: Hoitokokoukset ja 1970-luku

Hartvaara, Leo 1984. Suden uhrit. Joensuu: Kirjavaaka.

Haukkala, Matias 2010. Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto.

Hoitokokous-artikkeli Wikipediassa

Karpo, Hannu: Syntisin silmin. YLE, TV-dokumentti, 1980.

Kinnunen, Mauri 2006.  Tämä vuosituhat haastaa lestadiolaisuuden: Suomen suurimman herätysliikkeen pitäisi pystyä avoimesti kohtaamaan menneisyytensä kipupisteet. Kaleva 1.10.2006.

Matkalippu helvettiin – Vanhoillislestadiolaisten piiristä erotetut kertovat: osin dramatisoitu TV-dokumentti, YLE 1985.

Mikkola, Pekka 2006. Anteeksipyyntö on vaikeaa hengellisille yhteisöillekin. Kaleva 12.7.2006.

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Ruokanen, Miikka 1980. Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus: Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen opilliset korostukset 1977–1979. Tampere: Kirkon tutkimuslaitos.

Rytkönen, Jussi 2006. Hoitokokouksista ei anteeksipyyntöä. Kotimaa 4.7.2006.

SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin

Leo Hartvaara: Suden uhrit. Lyhennelmä hoitokokouksen tapahtumista ja seuraamuksista, TV-teatterin dramatisoimasta esityksestä tuntemattoman laatima katkelma You Tubessa.

1 kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, ahdistus, avainten valta, erehtymättömyys, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, fundamentalismi, hajaannukset, harhaoppi, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kontrollointi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, maallikkosaarnaajat, manipulointi, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, pelko, pelot, puhujat, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, seurakunta, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, syntien anteeksiantamus, totteleminen, tuomitseminen, tutkimus, uhkailu, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys