Avainsana-arkisto: Herpert

Herpert: Ehkäisy ei ole uskon kysymys, vaan eettisesti ratkaistava asia


”Mitkä tahansa keinot syntyvyyden säännöstelemiseksi on nähty aina synniksi Jumalan valtakunnassa.” (Päivämies, 12.5.2005, pääkirjoitus.)

Moses_Käskyt

Meille julistetaan seuroissa, Päivämiehessä ja SRK:n johtohenkilöiden haastatteluissa tätä samaa mitä hoemme …Lue koko artikkeli…

Mainokset

8 kommenttia

Kategoria(t): avioliitto, äitiys, ban of birth control, bans, concept of sin, eettisyys, ehkäisykielto, elämäntapa, forbidden things, hengellisyys, isyys, Jumalan sana, kannanotot, käskyt, kiellot, kontrollointi, lapset, lisääntyminen, luterilaisuus, naisen asema, normit, norms, omatunto, opilliset kysymykset, Päivämies, pelko, pelot, perhe, Raamattu, retoriikka, SRK ry., SRK:n johtokunta, suurperhe, synnit, uskon perusteet, vallankäyttö, vastuullisuus

Herpert: Armo vapauttaa elämään Kristuksessa


Vaikka sanotaan että mitään sääntöjä ei ole jonka mukaan toimitaan, käytäntö on eri. Sääntöjä ei ole, mutta jos kuitenkin rikot  kirjoittamatonta sääntöä, sua ei pidetä enää uskovaisena.

 

Miksi sanotaan että sääntöjä ei ole, kun niitä kuitenkin on? Sanotaan muuta kuin mikä on todellisuutta.

Niin kauan kun ihminen on onnellinen elämässään ja mielellään elää normien mukaan, hän ei tavallisesti koe painostusta. Ongelmat nousee pintaan ja asiat muuttuu vasta sitten kun kyseenalaistaa jonkin säännön. Silloin yhteisö painostaa sinua valitsemaan joko uskon tai maailman. Eli sinut voi heittää uskovaisten joukosta maailmaan jokin sellainen asia, jolla ei ole edes mitään tekemistä uskomisen kanssa.

Sellaisen asian takia josta me itte sanotaan että ei se ole olennaista… Siis, onhan se olennaista jos siitä tehdään uskomisen este!?

Kuulun itsekin vl-piireihin, mutta olen kyseenalaistanut näitä juttuja rankastikin välillä. Enää en suostu allekirjoittamaan asioita jotka mielestäni täysin vailla mitään järkeä.

Tilanteen näkee nuorten ja oman ikäisteni kolmikymppisten kohdalla. Moni kieltää uskonsa tai kamppailee sinä joko tai. Mutta kun nuori kieltää uskon, taikka vaan kieltäytyy käymästä seuroissa, pitäis tietenkin pohtia onko se murrosiän uhmaa joka menee ohi vai onko se jotain vakavampaa. Nuorikin saattaisi kaivata lähestymistä ”alhaalta päin”, sielunhoitoa… muta eri tavalla. Oikea sielunhoito ei ole pelottelemista!

Itse en osaa sitä arvioida mistä tällainen on saanut alkunsa enkä mitä kaikkea tästä on seurannut. Herpert  kirjoitti tästä asiasta Mopin palstalla ja viittasi historiaan. Monien sydämen toivomus on että kunpa joku sanoisi esim. suviseuroissa asiat julki ja ääneen. Niin moni ahdistuu tästä miten nyt on.

Nuoren epäilyllä voi olla monta syytä

”Uhma iskee päälle, kun eivät nämä elämäntapa-asiat ole (nuorisolla, ehkei muillakaan) sisäistettyjä, evankeliumin va.ikuttamia elämänvanhurskauden valintoja. Niistä tulee siis uskon ehtoja. Kutsutaan muuten toisinaan myös laiksi, joka on tunnetusti aika vaarallista asettaa evankeliumin edelle.

Ongelma on pitkälti siinä yhtenäiskulttuurin väistämättömässä murtumisessa ja arvojen pluralisoitumisessa, joka meidän agraarispohjaisessa ja kollektiivisessa sisäisessä kulttuurissamme on hyvin vaikea ottaa vastaan, saati käsitellä sujuvasti.

Nuoret, jotka eivät enää ole kasvaneet ”yhden totuuden” kulttuuriin, kohtaavat tämän erilaisten ajattelutapojen kuilun hyvin konkreettisesti saadessaan uskonnollista kasvatusta, ja vastaavat siihen joko a)sopeutumalla kiltisti, vaikkeivät loppuun asti ymmärräkään tai b) panemalla hanttiin, koska eivät ymmärrä.

En pysty ajattelemaan, että se olisi suoraan synti, joka aina laittaisi nuoren epäilemään näitä perinnäissääntöjä.

Uskominen ei ole sääntöjen alla elämistä

Silloinkin, kun käsitellään tätä ”lestadiolaisuus vs. postmodernismi”-kipukenttää, (esim. täällä, muualla netissä tai kanssapuheissa), minua aina pelottaa että kohta lentää lapsi jos toinenkin pesuveden mukana. Eli kun kritisoidaan vanhentuneita käytänteitä, pelkään että (erityisesti) moni ns. heikompi veli tai sisar saa siitä ”syyn” nähdä koko helahoito arvottomana.

Kuinka voitaisiin kritisoida rakentavasti ja samalla tunnistaa ne aarteet, joita edustamaamme vastakulttuuriin (sekä uskonnollisessa että arkisessa mielessä) sisältyy?

Ja kuinka, ah kuinka pystyttäisiin myös nuorille kirkastamaan, että evankeliumi on ihana asia, ja evankeliumin mukaan eläminen ei ole sääntöjen alla elämistä? Vaan että armo, se kuuluisa kotiopettaja, todellakin on armoa, joka vapauttaa (eikä sido) ihmisen elämään Jumalaa rakastaen ja lähimmäisten hyvää tarkoittaen.

Kai se itse pitäisi tajuta ensin, ja saada käsiteltyä kaikki kuuskytluvulle asti juontavat möykyt pois päiväjärjestyksestä – siinä sitä hommaa riittääkin.”

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi: God’s Peace.

Lue myös:

Johannes Alaranta: Seuraa Minua

Herpert: Minkä nuori kieltää? Syntien sovituksen… vai elämäntapanormin? 

Herpert: 

Vuokko Ilola: Emme saa – emme halua

Irtiotto kaksoiselämästä

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko

Lirlies: Hitsi mä en jaksa uskooo

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden

Syntinen ja sairas: Äiti tyttärelle: Kun lapsi kieltää uskon, se on pahempi kuin lapsen kuolema “   

Se mitä ei ole olemassa eli kirjoittamattomat kiellot

1 kommentti

Kategoria(t): 2000-luku, armo, elämäntapa, hengellisyys, kaksoisviestintä, keskusteluilmapiiri, kiellot, kontrollointi, kuuliaisuus, leimaaminen, manipulointi, meikkaaminen, musiikki, nettikeskustelu, normit, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, pelot, retoriikka, sananjulistajat, sielunhoito, suvaitsevaisuus, synnit, syntilista, syyllistäminen, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, vallankäyttö, vapaus, väkivalta

Minkä nuori kieltää? Syntien sovituksen… vai elämäntapanormin?


Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa usko on kuvattu armollisesti:

”Vanhurskauttava usko ei kuitenkaan ole yksinomaan historian tosiseikkojen tuntemusta, vaan se on suostumusta siihen Jumalan lupaukseen, jossa meille tarjotaan syntien anteeksiantamusta ja vanhurskautus lahjaksi Kristuksen tähden. Ja jottei kukaan kuvittelisi, että on kysymys pelkästään tiedosta, lisäämme vielä: usko on tarjotun syntien anteeksiantamuksen ja vanhurskautuksen haluamista ja vastaanottamista.

On helppoa huomata, mikä erottaa tämän uskon ja lain vanhurskauden toisistaan. Usko on latreiaa, jumalanpalvelusta, joka ottaa Jumalalta vastaan hänen tarjoamiansa hyviä tekoja. Lain vanhurskaus taas on sellaista latreiaa, joka tarjoaa Jumalalle meidän omia ansioitamme. Jumala tahtoo itseään palveltavan uskolla siten, että me häneltä otamme vastaan, mitä hän lupaa ja tarjoaa.- –

”Avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin tahdon auttaa sinua.” Jumala tahtoo, että hän tulee siten tunnetuksi ja palvelluksi, että me otamme häneltä vastaan hyviä tekoja hänen laupeutensa tähden, emme omien ansioidemme tähden. Tästä saamme runsaan lohdutuksen kaikissa ahdistuksissamme. Vastustajamme siis hävittävät tällaiset lohdutukset, kun he halventavat ja väheksyvät uskoa ja neuvovat ihmisiä lähestymään Jumalaa vain omiin tekoihinsa ja ansioihinsa luottaen.”

Olen pohtinut tuota uskon kilvoitusta – – usein se ajatellaan hyvin konkreettiseksi, tietynlaisen elämäntavan noudattamiseksi. Tämä ajattelu on havaintojeni mukaan erityisen yleistä nuorilla.

Sen ajattelun mukaan kilvoituksessa väsyy silloin, kun ei syystä tai toisesta jaksa noudattaa tuota elämäntapaa, riippumatta siitä, näkeekö itse (tai ylipäätään koko oma ikäpolvi) tuota kyseistä elämäntapa-asiaa uskon säilymiselle vaarallisena.

On muistettava, että moraalisesti paheksuttavat teot ovat aina suhteessa kulttuuriin ja yleisesti vallitsevaan käsitykseen hyveistä ja paheista. Näin ollen saattaa joskus käydä niin, että jokin elämäntapaan liittyvä asia on esim. 60-luvulla ollut yleisenkin eettisen normiston mukaan ollut kyseenalaista, ja se on kristillisyytemme keskuudessa koettu (ehkäpä aivan oikein) synniksi: kyseisen asian on koettu erottavan ihmistä Jumalasta.

Sitten, kun 18-vuotias uskovainen nuori kohtaa saman kysymyksen vuonna 2008, ei hän enää näekään siinä mitään moraalisesti arveluttavaa tai uskonelämää vahingoittavaa.

Ja jos hän ei sitä näe mutta silti toimii ”niin kuin ennenkin”, hän tekee sen todennäköisesti jommastakummasta syystä:

a) siksi, koska hän haluaa olla loukkaamatta vanhempia ihmisiä (ja siinä hän tekee aivan oikein, koska haluaa säilyttää rakkauden) tai

b) siksi, koska hän ajattelee että tämä on (perinnäis)sääntö, ja sitä pitää noudattaa.

Kolmas, todennäköisin vaihtoehto on a:n ja b:n yhdistelmä. Ja näin ollen kilvoittelusta tulee kovasti konkreettista.

Muutamilta läheisiltä olenkin viime aikoina kysynyt, että kun nuori kieltää uskonsa, kieltääkö hän tarkalleen ottaen Kristuksen ristinkuoleman hänen syntiensä sovitukseksi, vai kenties kristillisyytemme tapanormiston, koska hän ei jaksa enää ”kilvoitella”.

Ehkä usein käy niin, että elämäntavan kieltäminen johtaa myös uskon menettämiseen, koska seurakuntayhteys katkeaa ja paholainen pääsee rikkomaan kristittyjen keskinäisen rakkauden.

Käsittääkseni uskon kilvoittelu on kahden rintaman taistelua: toisaalta taistellaan synnin luvallisuutta eli ns. lihan vapautta vastaan, toisaalta taistellaan omiin tekoihin turvautumista vastaan. Viime kädessä kyse on oikeastaan samasta asiasta: molemmissa jokin muu asia tulee ihmiselle tärkeämmäksi kuin Jumalan armo.

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi Herpert.  (Julkaistu Mopin palstalla.)

Aiheeseen liittyvää:

Johannes Alaranta: Seuraa Minua

Hulluinhuonelainen: Raamattu jäi toiseksi

Lotta: Jumalan kuva. Irti kahleista -blogi.

NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan

Herpert: Seppo Lohen perustelut kristinopillisesti kiistanalaisia

Jumalan armo – ei merta edemmäksi (Herpert ja Maalaispoika)

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden – suuri syntyvyys ei kasvata jäsenmäärää

Opillinen harha puhujainkokouksissa 2007

M. K. & P. T.:  Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

Kaksijakoinen maailmankuva purkautui: minä lähdin pois

Meikkaus tai veikkaus: irti itsepetoksesta

Juliaana: Uskoni uskontoon teki kupperiskeikan

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Synti vanhoillislestadiolaisuuden opetuksen mukaan

Syntinen ja sairas: Äiti tyttärelle: “Kun lapsi kieltää uskon, se on pahempi kuin lapsen kuolema.”

2 kommenttia

Kategoria(t): anteeksianto, armo, elämäntapa, epäily, epäilykset, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, evankeliumi, hengellisyys, Herpert, identiteetti, irrottautuminen yhteisöstä, kasvatus, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lakihengellisyys, luterilaisuus, normit, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, pietismi, Raamatun tulkinta, retoriikka, sielunhoito, spiritualiteetti, suvaitsevaisuus, synnit, syntien anteeksiantamus, syntilista, totteleminen, tuomitseminen, uskon jättäminen, uskon perusteet, vapaus, vastuullisuus, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Puhujat 2008: ”1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”


SRK:n vuosittaisessa puhujien- ja seurakuntavanhinten kokouksessa 29.12.2008 olivat aiheena 1970-luku ja hoitokokoustapahtumat. Päivämies-lehden vuoden 2009 ensimmäinen numero sisältää katsauksen puhujienkokouksen keskusteluun ja kannanoton.

Päivämiehessä todetaan: Saamme tarkastella 1970-lukuakin kiitollisina Isän rakkauden, pitkämielisyyden ja kärsivällisyyden vuosikymmenenä. Tuolloin koettu Jumalan suuri siunaus näkyy yhä Siionin elämässä.

Loppuyhteenvedoksi 1970-luvusta jää Jumalan rakkaus ja anteeksiantamus. Kun Kristus on saanut hoitaa ja varjella valtakunnassaan, on tahdottu iloita omassa sydämessä koetusta Jumalan armosta. 

(Päivämiehen päääkirjoitus 1/7.1.2009, luettavissa tämän postauksen lopussa.)

Pääkirjoituksessa ei tietenkään voida käsitellä kaikkea mitä kokouksessa tapahtui, joten tässä jotain tarkennusta.

Nimimerkit Herpert ja Maalaispoika, jotka osallistuivat samaan puhujainkokoukseen, kommentoivat kokousta Mopin palstalla varsin perusteellisesti opillisiin kysymykseiin paneutuen. Nämä kirjoitukset on sittemmin palstalta poistettu.

Nimimerkki Glaubenfreude oli haastatellut tuttavaansa, joka oli myös ollut kokouksessa paikalla. Glaubenfreude kirjoitti Mopin palstalle seuraaavan kuvauksen.

[Olavi Voittosen] alustus oli ollut ihan hyvä. Puheenvuoroista pappi E.P. oli jäänyt mieleen raikkaana tuulahduksena. EP oli sanonut, että 70-luvulla mentiin laajasti pieleen. Oli tunnustanut, että hän itse oli julma hoitomies Koillismaalla. Hän oli maininnut vuoden 1978 opettajien ja puhujien kokouksen Oulussa. Neljän kohdan päätöslauselma oli mahdoton toteuttaa kouluissa, sillä linja oli niin kireä.

EP antoi ymmärtää, ettei pelkästään yksi ihminen ollut ylilyöntien takana, vaan koko liike oli myllytyksessä mukana. Hän tähdensi, että on tärkeää oppia 1970-luvun virheistä, jotteivät samat virheet toistuisi tulevaisuudessa.

Naapurini [kokouksessa paikalla olleen puhujan] mielestä OT:n ja ML:n puheenvuorot olivat sitten toiselta laidalta. Eräs kolmaskin puhuja (jonka nimeä en muista) oli todennut , että oli hyvä kun meitä hoidettiin 1970-luvulla.

OT ja ML olivat sillä kannalla, että Jumalan valtakunta ei erehdy ja 1970-luvulla toimintaa ohjasi Jumalan sana. Neljäs puhuja oli maininnut, että 1970-lukua arvostelevilla on seurakuntakäsitys hämärtynyt.”

Puhujienkokouksen kanta 1970-80-luvun hoitokokouksiin A.D. 2008

Päivämiehen pääkirjoituksesta  7.1.2009 huomiota kiinnittävät erityisesti seuraavat väitteet hoitokokouksista. Niitä on pidettävä kyseenalaisina ja jopa suorastaan nolona retorisena kikkailuna. Monet näkemyksistä ovat sanalla sanoen irvokkaita hoitokokouksissa aiheetta kärsimään joutuneiden kannalta.

1. Hoitokokoukset ovatkin ”sielunhoidollisia keskusteluja”, joita tarvittiin siitä syystä, että uskovaistenkin elämää oli alkanut leimata ”maallistuminen” ja ”uskon ja Jumalan sanan vastainen elämäntapa”, toteaa kirjoittaja.

Päivämiehen kirjoittaja ei enää mainitse sanallakaan niitä moninaisia ”henkiä”, joista silloin tuhannet uskovaiset joutuivat julkisesti syytetyiksi. Hoitokokoukset tunnettiin kuitenkin 1970-1990-luvulla siionissa pelkästään kurinpidollisina ”hoitokokouksina”.  Puhuttiin henkiopista ja vääristä hengistä ja puhdistuksesta. Tavoitteena oli puhdistettu siioni.

Termin ”sielunhoidollinen keskustelu” ottivat käyttöön puheenjohtaja Olavi Voittonen  ja pääsihteeri Aimo Hautamäki vasta vuonna 2006 Kotimaa-lehden haastattelussa.

On tietenkin perusteltua kysyä, voidaanko hoitokokouksia noin vain alkaa nimittää toisella nimityksellä, eli  ”sielunhoidoksi”. Toki voidaan, mikäli asiasisältö vastaa uutta nimitystä. Näin ei tässä tapauksessa ole.

Sielunhoidon tulee täyttää evankelis-luterilaisen kirkon määritelmän mukaan seuraavat ehdot.

a. Se on kahdenkeskistä keskustelua. Tämä ehto ei tietenkään toteutunnut alkuunkaan,  kun satoja paikkakunnan uskovaisi on koolla samassa salissa, jossa lisäksi ”hoidettava” velvoitetaan tunnutamaan muiden hänelle määrittämiä syntejä julkisesti koko seurakunnan edessä, kuuluvuutta vielä vahvistaen mikrofonien välityksellä.

b. Aloitteentekijänä on sielunhoitoa tarvitseva henkilö ja sielunhoito on hänelle vapaaehtoista. Hoitokokuksiin oli paikkakunnan kaikkien uskovaisten velvollisuus osallistua, ja heidät kutsuttiin tilaisuuksiin erillisellä Päivämiehessä julkaistulla ilmoituksella. Joka jäi pois hoitokokouksesta, saatettiin noin vain erottaa siionin rakkaudesta pelkästään tästä syystä.

c. Sielunhoito on aina ehdottoman luottamuksellista ja sielunhoitajaa sitoo vaitiolovelvollisuus. Papin osalta tämä pätee jopa lainkin edessä. On selvää, että hoitokokouksissa rikottiin häikäilemättömästi tätä velvoitetta.  Kenellekään paikallaolijoista ei jäänyt epäselväksi, millaisista synneistä seurakunnan eteen pakotettuja uskovaisia ihmisä syytetiin. Kokouksia vetäneet miehet eivät kaihtaneet nostaa esiin ja kysellä kaikkein yksityisimpiäkään perhe- ja sukupuolielämän asioita. Syytettyjen alaikäiset lapset joutuivat katselemaan, miten heidän vanhempiaan nöyryytettiin ja häpäistiin julkisesti. Asiantuntijoiden mukaan tällaiset kokemukset ovat lapselle erittäin ahdistavia ja traumatisoivia.

Voittonen ja Hautamäki, ja nyt Päivämiehen pääkirjoittaja, ottivat siis aseekseen kielellisen kikkailun päättäessään nimittää hoitokokouksia ”sielunhoidoksi”.

2. Edelleen Päivämiehen pääkirjoitus väittää, että ”sielunhoidolliset keskustelut” käynnistettiin kussakin rauhanyhdistyksessä ikään kuin itsenäisesti, yhdistyksen omasta aloitteesta. Jotkut rauhanyhdistykset saattoivat ”pyytää apua keskusyhdistykseltä”, kuten kirjoituksessa yritetään häivyttää SRK:n johtavaa roolia.

Päivämiehen kirjoittaja  pyrkii kumoamaan sen käsityksen, että SRK keskusyhdistyksenä olisi itse ollut aktiivinen hoitokokousten käynnistämisessä ja ylläpitämisessä.

SRK:n oman tilastonpidon mukaan se lähetti edustajiaan (ns. ”hoitomiehiä”) 1970-luvun aikana yli 500 hoitokokoukseen. Tässä vain siis SRK:n johdolla pidetyt kokoukset. Hoitokokousaallon edettyä muutamia vuosia alkoivat paikalliset ry:t mobilisoida kokouksia myös itsenäisesti. Eikä ihme: asiat ja ihmissuhteet olivat menneet ”hoitojen” seurauksena niin sekaisin, että  paikallisten uskovaisten välien selvittelyitä ja ”puhdistamista” tarvittiin yhä lisää ja lisää.

Eräiden SRK:n palveluksessa siihen aikaan toimineiden mukaan sellaisia paikkakuntia, joissa hoitokokouksia ei alkuun ryhdytty heti järjestämään, ohjeistettiin kokousten pitoon keskusyhdistyksen toimesta. Kokoukset levisivät Suomesta myös Ruotsiin ja Amerikkaan.

SRK:n rooli hoitokokousten käynnistäjänä ja läpiviejänä oli keskeinen. Mikä oli paikallisten aktiivien ja toisaalta SRK:n edustajien rooli ja työnjako eri paikkakunnilla, vaatisi tietenkin selvittämistä historian tutkimuksen menetelmien avulla .

Myös silloinen arkkipiispa Mikko Juva on esittänyt muistelmissaan SRK:n nykyselityksille vastakkaisen näkemyksen. Juva piti nimenomaan SRK:ta päävastuullisena tästä hengellisen väkivallan aallosta.

Kun paikkakunnan uskovaisia kutsuttiin hoitokokouksiin, kutsujana esiintyivät sekä paikallinen rauhanyhdistyksen johtokunta että SRK:n työvaliokunta. Miksi SRK olisi mainittu kutsussa, jos se ei olisi liittynyt hoitoihin mitenkään?

Toiseksi, SRK:n opistoissa ilmoitettiin opiskelijoille, että  itse kunkin tuli osallistua oman paikkakuntansa rauhanyhdistyksen hoitokokouksiin. Miksi SRK:n opisto olisi ottanut asiaan kollektiivisesti kantaa, jos hoitokokous olisi ollut paikallisen ry:n omasta aloitteestaan käynnistämä?

Yksi perustelu SRK:n roolille hoitokokousten käynnistäjänä on myös se, että hoitokokoukset toteutettiin hyvin samantyyppisinä ”käräjinä” kaikkialla maassa. SRK:n lähettämät ”työvaliokunnan” tai ”keskusyhdistyksen” miehet kiersivät maata eri rauhanyhdistysten hoitokokouksissa. Oli paikkakuntia joissa he erottivat koko rauhanyhdistyksen elävästä uskosta, perusteluna ”kososlainen henki”.

Kaiken kaikkiaan, kyseessä on ollut ällistyttävän laaja ilmiö. Ja jopa kirkkohistoriallisestikin Suomen oloissa poikkeuksellinen hengellisen väkivallan prosessi, joka kosketti kuulusteluihin joutuneiden vanhoillislestadiolaisten itsensä lisäksi heidän läheisiään, sukulaisiaan ja ystäviään. Voidaan arvioida että vaikutukset koskettivat ehkä puolta miljoonaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsentä. Hoitokokousten traagiset kokemukset ulottavat vaikutuksensa myös yli sukupolvien.

3. Uskovaiset eivät ole kritisoineet hoitokokouksia,  vaan arvostelu on noussut Päivämiehen mukaan liikkeen ”ulkopuolelta”.

Erityisen ikävä retorinen kikka on yritys  ulkoistaa hoitokokouskritiikki. Monet uskovaiset tietävät ja ovat itse julkisella kritiikillään osoittaneet, että hoitokokousten arvostelu liikkeen sisällä on vähintään yhtä voimakasta kuin ulkopuolella.

Päivämiehen em. väite joutuu ensinäkin välittömästi törmäyskurssille SRK:n edesmenneen pääsihteerin Voitto Savelan  kanssa. Hän totesi jo 1980-luvulla, että jotkut liikkeen silloiset vastuunkantajat kohdistivat hoitokokokouskäytäntöön ”vakavaa kritiikkiä” jo 1970-luvulla.

Toiseksi, kritiikkiä oli tullut muiltakin liikkeen sisällä. Pääkirjoitusta kirjoitettaessa eli vuoden 2008 loppuun mennessä monet vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvat ihmiset olivat julkaiseet omalla nimellään kriittisiä ja kyseleviä kirjoituksia sanomalehdissä hoitokokousten oikeellisuudesta (ks. ”Lue lisää”-lista tämän jutun lopussa). Yhteenkään kirjoitukseen SRK:n johtokunta ei ollut nähnyt tarpeelliseksi vastata.  Lisäksi hoitokokouksista oli käyty anonyymia nettikeskustelua jo vuodesta 2004 lähtien, ja esimerkiksi Kotimaa-lehti ja Kaleva olivat raportoineet siitä.

SRK:n johto on aikaisemminkin pyrkinyt väheksymään ja mitätöimään hoitokokouksia koskevaa julkaista keskustelua. Esimerkiksi puheenjohtaja Olavi Voittonen totesi Kalevan haastattelussa 2.7.2007: ”Osa niistä, jotka netissä provosoivat keskustelua aiheesta, eivät olleet itse edes syntyneet itse tapahtumien aikoihin.”

Voittosen mielipide, että sellainen joka ei ole itse kokenut hoitokokouksia, ei olisi oikeutettu edellyttämään tapahtumien selvittämistä, ei tietenkään ole missään katsannossa hyväksyttävä.  Yhteisön vastuulla olevia mahdollisia vääriä tekoja ja rikkomuksia voivat vaatia selvitettäväksi myös ne henkilöt, jotka eivät ole itse henkilökohtaisesti olleet osallisina tapahtumissa.

4. ”Anteeksiantamuksen valossa on tahdottu tarkastella myös kyseisen vuosikymmenen tapahtumia.”

Tämä väite on hämmentävää lukea. Kuka tai mikä taho ”on tahtonut” tarkastella tapahtumia anteeksiantamuksen valossa?

Vakuutteleeko kirjoittaja lukijoille, että SRK:n johtokunta, työvaliokunta tai ehkä puhujien kokous on tahtonut tarkastella ko. vuosikymmenen tapahtumia, antaen itse anteeksi  itselleen silloisen harhaoppisen opetuksen ja käytännölliset ”hoitamis-”ratkaisut, erityisesti ns. ”ylilyönnit”?  Mikä tarkoittaa painostamista, alistamista, ihmisten julkista häpäisemistä ja sosiaalista eristämistä, jne.

1970-luvulla seuroissa ja hoitokokouksissa opetettiin, että ihminen ei voi olla koskaan varma siitä, onko hän oikealla tavalla uskomassa. Tästä syystä kehoitettiin uskovaisia olemaan nöyrällä mielellä ja alistumaan puhutteluihin ja toisaalta pantiin ”veljet vartioimaan veljiä”, jotta saataisiin porukka ”pysymään” uskomassa. Ja kaikki perustuu ehdottomaan kuuliaisuuteen seurakunnan päätöksille. Seurakunnan tulisi nimenomaan vahvistaa jokaisen taivaan tien matkaajan uskoa, mutta 1970-luvulla sitä haluttiinkin heikentää… sieluparkoja loitonnettiin poispäin Kristuksen sovintouhrista, inhimillisten tekojen, toisten uskovaisten uskomisen epäilyn ja  loputtoman itsetutkistelun tielle.

Kuka on nämä opilliset harha-askeleet antanut anteeksi ja kenelle?

Mitä toimenpiteitä tämä ”anteeksiantamuksen valossa tarkasteleminen” on johtanut suhteessa niihin uskovaisiin, joilta hoitokokousessa evättiin anteeksiantamus kokonaan, vaikka he pyysivät anteeksi?

Kantanaan julkisessa keskustelussa esiintyneisiin toivomuksiin SRK:n puheenjohtaja ja pääsihteeri ovat antaneet julkisuuteen lausunnon, että hoitokokokoukset eivät edellytä vl-yhteisön johdolta julkista anteeksipyyntöä.

Esimerkiksi Olavi Voittonen totesi Kalevan haastattelussa (2.7.2007), että aihetta anteeksipyyntöön ei edelleen ole ”ainakaan SRK:n taholta, sillä kokoukset pidettiin paikallisilla yhdistyksillä ja keskusyhdistys antoi tukeaan vain pyydettäessä”.

Kristinopin valossa odottaisi, että juuri niiden anteeksiantamisesta olisi puhe, jotka joutuivat aiheetta kärsimään hoitokokouksista. Tarkoittaako Päivämiehen pääkirjoituksen kirjoittaja heitä?

Missä tämä kollektiivinen ja kattava anteeksipyyntö ja -antaminen on ilmaistu? Passiivimuoto viitannee johonkin kollektiiviseen mutta epämääräiseksi jäävään subjektiin.

Anteeksiantamuksen korostus hoitokokouksia tarkastellen tuntuu lähinnä irvokkaalta niistä tuhansista uskovaisista, jotka oli erotettu omasta uskonyhteisöstään ja ajettu ulos siionista näissä hoitokokouksissa, syyttä ja aiheetta.

Valtaosa erottamisista tehtiin suullisesti hoitokokouksen kuluessa. Erottaminen merkitsi sulkemista ulos ”yhteisestä rakkaudesta” ja kieltoa muille olla tekemisissä erotetun kanssa,  eli eräänlaista pannaan julistamista. Kaikki vl:t eivät ole rauhanyhdistyksen jäseniä, mutta jäsenen ollessa kyseessä hänen jäsenyytensä loppui myös siihen. Vain harvojen erottamisten osalta on olemassa dokumentteja rauhanyhdistyksen johtokunnan virallisesta päätöksistä, esim. Raahen rauhanyhdistykseltä   vuodelta 1965 ja Korpirannan rauhanyhdistykseltä 1973.

Voidaan myös kysyä, mitä prosessi sai aikaan niissä, jotka jäivät liikkeen ”sisälle”. Kymmenet tuhannet tavalliset seurakuntalaiset eivät ymmärtäneet painostusta, kiusaamista ja ahdistelua,  joiden kohteeksi joutuivat, eivätkä niiden perusteita, saatika ei ollut näkökykyä näihin opillisiin linjoihin joiden perusteella SRK käynnisti hoitokokoukset.

Ihmiset; riviuskovaiset, vanhemmat, mummut, papat, nuoret ja lapset ottivat vastaan hengellisesti ja psyykkisesti ajatellen suuret kärsimykset, ymmärtämättä miksi. Harva ymmärtää vielä nykyäänkään, mistä oli kyse.

Kaiken kaikkiaan, voidaan kysyä, olivatko kaikki puhujienkokoukseen osallistuneet puhujat todellakin samaa mieltä pääkirjoituksen kirjoittajan kanssa, joka asettui edustamaan kollektiivisesti puhujien kokousta.

Paikallisissa rauhanyhdistyskissä sen sijaan on otettu pallo kiinni. Joissakin yksittäisissä rauhanyhdistyksssä on järjestetty seurakuntailtoja ja keskusteluja, joissa on käyty avoimesti läpi oman paikkakunnan tapahtumia hoitokokousten ajoilta. Tämä osoittaa, että rauhanyhdistyksissä on myös tervettä ja vastuullista mieltä ja halua rakentaa rakkaudelle uskon, totuuden ja oikeudenmukaisuuden perustaa.

Päivämies: ”Loppuyhteenvedoksi 1970-luvustakin jää Jumalan rakkaus ja anteeksiantamus”

”Joulukuussa pidetyssä perinteisessä vuodenvaihteen puhujainkokouksessa Oulun rauhanyhdistyksellä sivuttiin eräänä asiana vanhoillislestadiolaisessa kristillisyydessä 1970-luvulla käytyjä sielunhoidollisia keskusteluja.

Niihin kristillisyyden ulkopuolelta kohdistunut kritiikki on saattanut hämmentää varsinkin nuoria.

Keskeisintä 1970-luvun tapahtumissakin on, että Pyhä Henki johti Jumalan seurakunnan elämää myös tuolloin. Uskonvanhurskaudesta saarnattiin, ja kristillisyydessä koettiin vireää työn ja toiminnan siunauksellista aikaa.

Siioni kasvoi sisältä, ja muun muassa lapsi- ja nuorisotyön uudet toimintamuodot käynnistyivät, toimitaloja rakennettiin, leiritoiminta vilkastui, uudet leirikeskukset hankittiin ja kolmannen opiston valmistelutyöt alkoivat.

Samanaikaisesti yhteiskuntaamme koetteli 1960-luvulla alkanut arvomurros. Erityisesti kristilliset arvot syrjäytyivät, ja syvän murroksen seuraukset heijastuivat myös kristillisyyteen. Rauhanyhdistyksissä käytiin sielunhoidollisia keskusteluja maallistumisen tuomista ilmiöistä. Niiden aiheina olivat uskon ja Jumalan sanan vastainen elämäntapa. Keskusteluihinsa monet rauhanyhdistykset pyysivät apua keskusyhdistykseltä.

Keskustelujen kautta Pyhä Henki hoiti seurakuntaansa. Evankeliumi auttoi synnin ja taakkojen alta uskomisen iloon ja vapauteen. Jumalan valtakunta oli armon ja anteeksiantamuksen valtakunta.

Erityisesti seurakunnan sisälle tunkeutunut uudenheräyksen hengen vaikutus näkyi kuitenkin eräissä hoitotilanteissa lainomaisena tiukkuutena ja vaativuutena. Rakkaudessaan Pyhä Henki hoiti senkin.

Se, kuten hoitotilanteissa tehdyt inhimilliset virheet ja ylilyönnitkin tulivat korjatuksi omakohtaisen parannuksen kautta Jumalan iankaikkisella anteeksiantamuksella.

Loppuyhteenvedoksi 1970-luvustakin jää Jumalan rakkaus ja anteeksiantamus. Kun Kristus on saanut hoitaa ja varjella valtakunnassaan, on tahdottu iloita omassa sydämessä koetusta Jumalan armosta. Anteeksiantamuksen valossa on tahdottu tarkastella myös kyseisen vuosikymmenen tapahtumia.

Saamme tarkastella 1970-lukuakin kiitollisina Isän rakkauden, pitkämielisyyden ja kärsivällisyyden vuosikymmenenä. Tuolloin koettu Jumalan suuri siunaus näkyy yhä Siionin elämässä.

Anteeksiantamuksellaan Jumala haluaa auttaa valtakuntaansa yhä niitä, jotka kaipaavat sydämeensä Kristuksen ansaitsemaa vanhurskautta, rauhaa ja iloa.”

(Päivämies nro 1, 7.1.2009,  toinen pääkirjoitus.)

Voittonen Kalevassa: ”Ei selvitystarvetta”

Kaleva 31.12.2008

Toiseen vuotuiseen kokoukseensa Ouluun maanantaina kokoontuneet Suomen Rauhanyhdistyksen Keskusyhdistys ry:n (SRK) puhujat eivät näe tarvetta nostaa erityiseen tarkasteluun lestadiolaisen liikkeen piirissä koettuja 1970-luvun niin sanottuja vaikeita vuosia. SRK:n puheenjohtaja, rovasti Olavi Voittonen kertoi tiistaina Kalevalle.

Niin liikkeen sisällä kuin julkisuudessakin keskusteluissa on esitetty, että hoitokokouksiksi joissakin yhteyksissä nimettyjen sielunhoidollisten keskustelujen taustat ja tapahtumat olisi syytä ottaa puolueettoman historiantutkimuksen kohteiksi.

’Keskusyhdistyksen taholta asiat etenevät luonnollista tahtiaan’, Voittonen totesi. ’Omat seuraavat historiateokset tuovat asiat esille.’

SRK:n historiateoksen seuraava osa, jonka ajanjakso ulottuu vuoteen 1961, ilmestyy Voittosen mukaan vuoden sisällä.

Voittonen huomauttaa, että 1970-luvun tapahtumia on jo käsitelty paikallisyhdistysten omissa historiateoksissa, ja otettu erityisenä asiana vuoden 1989 puhujakokouksessa.

Tällä kertaa aihetta vain sivuttiin Voittosen alustuksen yhteydessä, joka käsitteli yhteiskuntamurrosta ja kristityn elämää siinä. Voittosen mukaan viimeaikaista keskustelua on ollut herättelemässä pieni piiri.

’Tämä on heijastunut liikkeen nuoriin, jotka kysyvät yksinkertaisesti, mistä on ollut kysymys.’

’Luonnollista on, että kerromme heille’, Voittonen vakuuttaa.

SRK:n puhujien kokouksessa oli läsnä liikkeen 935 puhujasta 770.

Kalevan pääkirjoituksessa toivottiin selvitystä

Hoitokokoustutkimus puhdistaisi ilmaa

Vanhoillislestadiolaisuudessa 1970-luvulla koetut niin sanotut hoitokokoukset olivat erikoinen tapahtumasarja. Asia tunnetaan hyvin liikkeen keski-ikäisen ja vanhemman väen piirissä, mutta julkisesti teemaa ei ole juuri käsitelty. Laaja keskustelu on ryöpsähtänyt käyntiin vasta viime vuosina netin keskustelupalstojen kautta.
Hoitokokouksiksi kutsuttiin kokoontumisia, joissa paikallisiin rauhanyhdistyksiin kuuluneita ihmisiä puhuteltiin julkisesti väitetyistä erheistä elämäntavoissa ja liikkeen opetuksen noudattamisessa.
Näkemykset kokouksista ovat hyvin ristiriitaisia. Monet puhuttelun kohteet ja kokouksissa mukana olleet kokivat tilaisuudet julkirippeineen voimakkaaksi painostukseksi ja hengelliseksi väkivallaksi. Myös liikkeen johto eli rauhanyhdistysten keskusyhdistys SRK on myöntänyt, että kokouksissa tapahtui ylilyöntejä, mutta on nähnyt ne kaikkiaan tarpeellisena toimena maallistumisilmiöitä vastaan. Moni kantaa noista vuosista yhä syviä haavoja.

Kuohunnan vuosia on sivuttu muutamissa tutkimuksissa, mutta kokonaisselvitys puuttuu. Puheet kattavasta tutkimuksesta saivat viikko sitten pontta, kun sellaisen tarpeen nostivat Kotimaa-lehdessä esiin Oulun yliopiston historian professori Jouko Vahtola ja Helsingin kirkkohistorian professori Jouko Talonen. Tuoreessa Kotimaassa tutkimuksen tekoon kehotti myös Espoon piispa Mikko Heikka.

Kommenttien perusteella SRK:n johdossa ei edelleenkään pidetä tutkimusta suotavana. Perustelu, jonka mukaan ajallinen etäisyys kokouksiin ei vielä riitä, ei ole kestävä. Jos poikkeuksellisen ilmiön syntyyn, leviämiseen ja seurauksiin halutaan päästä kiinni, tutkimus pitää tehdä nimenomaan nyt kun elossa on vielä ihmisiä, jotka itse olivat mukana kokouksissa.

Järin onnistunut perustelu ei ole sekään, ettei kokouksia voida tutkia, koska niiden asiat olivat sielunhoidollisia ja siksi salattavia. Salaisia eivät voineet olla ne selvittelykokoukset, joissa kuulijoina saattoi olla suurikin joukko rauhanyhdistyksen jäseniä. Hienotunteisuuden ja intimiteettisuojan normaalit vaatimukset pitää tietysti muistaa.

Jonkinlaista epävirallista oikeudenkäyntiä ilmeisesti pelkäävän SRK:n kannattaa vielä harkita kantaansa. Liikkeelle olisi ongelmallista sekin, jos luotettavaa, perusteellista analyysiä ei tehtäisi. Se ruokkisi myös paikkansapitämättömiä väitteitä noista tapahtumista.

Pääkirjoitus 27.7.2008

*     *      *

Lue lisää:

Itkeäkkö vai nauraakko? Keskustelu Mopin palstalla erottamisen syistä ja siitä, tapahtuiko silloin ylipäätään mitään….

Kahdeksan hoitokokousvuotta Haapajärven ry:llä

Puhujan kirje puhujille vuonna 1974

Puhujan kirjeen käsittely 1974 SRK:n puhujienkokouksessa

Arkkipiispa Mikko Juva 1979: “Kirkko ei voi vaieta”

Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.

Hautamäki: “Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”

Sanna Lauronen: Suviseurat levisivät lähikirkkoihin. Puheenjohtaja Olavi Voittosen haastattelu. Kaleva 2.7.2007.

Hoitokokoukset pitää selvittää!

Hoitokokous on väkivaltaa, ei sielunhoitoa  

Keksityn henkiopin leviäminen

Nestori: SRK:n pahoittelu myönnytys kirkolle – Mäkinen, Kalliala ja Salmi tapasivat SRK:n johdon

Nestori: SRK:n johtokunta pyysi julkisesti anteeksi hoitokokousten väärinkäytöksiä – lehdistötiedote 12.10.2011.

Kinnunen, Mauri 2006.  Tämä vuosituhat haastaa lestadiolaisuuden: Suomen suurimman herätysliikkeen pitäisi pystyä avoimesti kohtaamaan menneisyytensä kipupisteet. Kaleva 1.10.2006.

Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista 

SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin

Ihan mukava kesäjuhlafiilis

Päivämiehen kokousilmoitukset vuodelta 1978, löytyvät Hakomaja.net-sivustolta hoitokokousten taustaa selvittävästä kokonaisuudesta. Kiitämme Hakomajaa ja Admataa perusteellisesta työstä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, anteeksianto, avainten valta, erehtymättömyys, hajaannukset, harhaoppi, Herpert, historia, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, journalismi, kaksinaismoralismi, Kaleva, kannanotot, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kilvoittelu, kontrollointi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, Maalaispoika, manipulointi, Mopin palsta, nettikeskustelu, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, vallankäyttö, väkivalta, yhtenäisyys

Jumalan armo – ei merta edemmäksi


Mistä uskossa on kysymys? Saako ihminen synnit anteeksi ja saako hän uskoa evankeliumin – suorittamatta itse mitään? Miten se tapahtuu? Mikä on Jumalan valtakunta, onko sen oltava juuri rauhanyhdistys?

Päivän saarnaksi sitaatti armon vallankumouksellisuudesta kahdelta kirjoittajalta Epäkuluttajan blogista. Lukiessa havaitsee että asia on heille kirkastunut ihmeen kaltaisesti, selekiänä ku Perämeri tyynellä.

Kristinuskon vallankumouksellinen ydin on niin perin näkymätön. Usko on sydämessä. Jumalan valtakunta on näkymätön. Seurakuntayhteys on näkymätön. Kaikki on niinkuin ei mitään. Kaikki on ihmisen sydämessä tai ei ole.

Vaikea uskoa, kun ei näe, mutta sen vallankumouksellisempaa on uskoa näkemättä. (-Kirjoitti:  Der Hölle Rache.)

*     *      *

Se, että Jumala kääntää laupiaat kasvonsa lain alla kamppailevalle ihmiselle, ei ole ihmisteko, vaan sulaa armoa ja lahjaa. Eli se on kokonas Jumalan teko ja usko on silloin lahjaa. Ja se on sitä samaa lahjaa ihan joka hetki ja joka päivä; ei se muutu yht’äkkiä jokskin muuksi, esim. suoritususkoksi.

Jos se [uskon] säilyttäminen on ihmiskäsissä, niin kovinpa huteralla pohjalla se silloin on. Mutta sepä ei olekkaan ihmiskäsissä, vaan usko on alusta loppuun asti Jumalan työ. Sekin, että Jumala vaikuttaa uskon, joka näkyy hengen hedelminä (ilo, rakkaus, rauha jne.), on Jumalan työtä. Myös se, että on halu Jumalan sanan kuuloon ja tutkisteluun, on Jumalan työtä ihmisessä. Ja ihminen ei tarvitse uskolleen muita tienviittoja kuin Kristuksen, joka Golgatan keskimmäisellä ristillä huutaa: “Se on täytetty!”

Siinä on kaikki; ihminen ei voi ‘tehdä’ autuutensa eteen muuta kuin uskoa ja sekin on lahjaa Jumalalta.

Kaikki neuvonsanat, mitä Raamatussa on, ovat tarkoitettu lihallemme, joka sotii henkeä vastaan; “Kaikki hyvä, mitä tahtoisin tehdä, en minä tee ja kaikki paha, jota en tahtoisi tehdä, minä teen…” Mitkään, parhaatkaan neuvonsanat eivät pelasta eikä autuuta, vaan ne saavat ihmisen tuntemaan syntisyytensä ja kelvottomuutensa ja (toivon mukaan) turvautumaan ainoastansa Kristukseen.

Jos kuitenki ajatellaan, että neuvot ovat opastamassa taivastiellä, ollaan suoritususkossa tai ainaskin on vaara ajautua sellaiseen.

Seurakunta on siellä, missä evankeliumi  p u h t a a s t i  saarnataan ja sakramentit oikein jaetaan. Niin. Silloin evankeliumi saarnataan puhtaasti, kun autuuden syy julistetaan ainoastansa Kristuksen ansioksi.

Ok. No, kun siihen sitten uskotaan, tämä uskonyhteys yhdistää kristityt Kristukseen ja toisiinsa, mutta se ei tarkoita samaa kuin organisaatio tai joku tietty näkyväinen porukka, vaan “kuin myös Kristus on näkymätön, sen jäsenetkin ovat näkymättömät, jotka ainoastaan Jumala tuntee” (Rekisteriraamatusta).

Jotta kristitty sitten pysyy Kristuksessa, hänen tulee saada “elämännesteensä” hänestä ainoastansa ja hänen tulee seurata vain häntä. Jos hän alkaa katselemaan tekojansa ja hedelmiänsä, vaellustansa tai vaikkapa seuroissakäyntiänsä ja seurakuntayhteyttänsä autuuden ansaitsemiseksi tai uskossa pysymiseksi, hän kääntää katseensa poispäin Kristuksesta, jota hänen ainoastansa tulisi seurata. Ja seurakunnan “tehtävä” on tavallaan vain ja ainoastaan kirkastaa Kristusta.

Mitä meille ihmisille jää “tehtäväksi” taivastiellä? Eikö se, että suostumme Kaikkivaltiaan Jumalan johdatukseen elämässämme, ja että Hän ainoastansa suuressa armossaan voi meidät Poikansa sovitustyön kautta pelastaa? (– Kirjoittaja: Horsma Surula.)

Säilyykö usko kilvoittelemalla?

Samoja kysymyksiä pohdiskelivat  Herpert ja Maalaispoika Mopin palstalla aikoinaan, pohdiskevat he  vuoden 2008 lopussa pidetyssä  puhujainkokouksessa kokemaansa ja kuulemaansa.  

SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen piti kokouksessa alustuksen, jossa hän korosti kuuliaisuutta ja kilvoittelua todeten: ””Elävän uskon säilyminen on aina kilvoituksen asia.”

Herpert:

Kilvoitus ei ole kilvoitusta torjua pahaa maailmaa täältä hyvästä valtakunnasta, vaan kilvoitusta säilyttää Kristuksen vanhurskaus elämän tärkeimpänä asiana.

Ensimmäisessä vaihtoehdossa on lievä ”kulttuurikilvoituksen” vaara. Tärkeää siis olisi, ettei mikään muu asia tai perinnäissääntö menisi tärkeämmäksi kuin puhtaan armon varassa oleminen. Siis toisaalta siinä pitää kilvoitella, että tunnistamme ja tunnustamme oman huonoutemme Jumalan edessä, ja toiseksi siinä, että pidämme ainoana lääkkeenämme Jumalan täydellistä armoa.

Ne hyvät teot tulevat vasta sen jälkeen, eivät koskaan ennen armoa.

Samassa keskustelussa niinikään puhujainkokoukseen osallistunut ”Maalaispoika” viittasi Olavi Voittosen alustuksessa esitettyyn ajatukseen että kun uskovainen vain oikein kovasti kilvoittelee, hän pysyy uskomassa.

Maalaispoika:

Asia on kuitenkin toisin päin: Kun saa armosta olla uskomassa, haluaa kilvoitella.  Tämä on tärkeä paikka, koska ”kilvoittelua” tulkitseva esiymmärrys voi olla kahtalainen. Ensimmäisen mallin mukaan kilvoittelu on ihmisen aktiivisuutta. Jos ihminen vain tosissaan haluaa, voi ja jaksaa kilvoitella. Kilvoittelemattomuudesta tulee heikkoluonteisuutta.

Valitettavasti tässä on yksi farisealaisuuden juuri. Fariseus osaa ja jaksaa ja katsoo ylen niitä, joilla ei ole voimaa, tahtoa.

Toinen malli lähtee siitä, että kyseessä on paradoksi, puhetapa, jolla Raamatun ihmeellisyyksiä on totuttu kuvaamaan. (Esim. em. lause: Kristitty on saman aikaisesti kokonaan syntinen ja kokonaan vanhurskas, on paradoksi.)

Kilvoittelun osalta tämä tarkoittaa sitä, että usko ja kilvoitus on pelkkää Jumalan työtä, ei ihmisen ansiota. Se, että ihminen ei usko, ei kilvoittele, taipuu syntiin, on aina ihmisen oma syy ja hän on siitä vastuussa. Tässä on paradoksi, ja sitä ei saa ”laukaista” hämärällä puheella, jossa syntyisi mielikuva ihmisen omasta aktiivisuudesta uskon taistelussa.”

Herpert:

– Minäkin tunnustan olevani toisinaan eksyksissä, tietämättä, mikä on oikeaa ja väärää. Soisin mahdollisimman monen olevan. Tarkoitan tällä siis kaikkia niitä konkreettisia tilanteita, joissa joudun soveltamaan ainoaa voimassa olevaa Raamatun moraaliohjeistoa, eli kymmentä käskyä, rakkauden kaksoiskäskyä ja kultaista sääntöä (joista kaikki voidaan viime kädessä kiteyttää kultaisessa säännössä).

On hyvin vaarallista ja naiivia ajatella sillä tavalla, että minä uskovaisena tiedän oikean ja väärän, koska se on Raamatussa sanottu. Raamatussa on kyllä sanottu ne periaatteet, joilla ihminen noudattaa elämässään Jumalan tahdon mukaista elämää, mutta tämä vaatimus (siis lain moraalinen vaatimus) konkretisoituu aina eri tavalla eri kulttuureissa ja eri aikakausina.

Niinpä Luther jopa kymmentä käskyä pohtiessaan toteaa, että se on voimassa vain siinä määrin, kuin se on luonnollisen lain mukainen, ts. luomisessa annettu moraalivaatimus on suhteessa dekalogiinkin ensisijainen (WA 16, 431: ”Was nu Moses geschrieben hat ynn den Zehen gepoten, das fuelen wir natuerlich ynn unserm gewissen”)

 Moraali-ihanteet ovat aina sidoksissa vallitsevaan kulttuuriin, ne siis muotoutuvat kymmenen käskyn ja kultaisen säännön pohjalta kussakin kulttuurissa sellaisiksi, että ne edustavat hyvän ja jumalaapelkäävän elämän ihannetta.

Näin tapahtui myös meidän herätysliikkeessämme, joka syntyi Lapissa mutta levisi ennen kaikkea pohjoissuomalaisessa agraarisessa elämänpiirissä. Tästä johtuen myös moraali-ihanteet nousevat melko puhtaasti suomalaisesta esiteollisesta kulttuurista ja vahvasta luterilais-pietistisestä perinteestä.

 *   *   *

Niinpä että. Yksinkertainen asia tuo armo. Ja usko. Martti Lutherilta on tämä usein toistettu ajatus:  Sola fide, sola gratia – yksin uskosta, yksin armosta. Hämmentävän yksinkertaista. Mutta ihminen haluaa tuoda aina siihen jotain omaa itsetään, jotta voisi suorittaa ja sen päälle vielä käyttää valtaa myös lähimmäistensä yli. Se meillä on lihassamme.

*    *    *

 Ajattelemisen aihetta antoi nimimerkki Verstaalla pohtija.

Lue lisää:

Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta  (”Maalaispoika”)

Armoneuvot päälaellaan

Opillinen harha puhujienkokouksissa 2007 (”Puhujan huomio”)

Vainko me vanhoillislestadiolaiset pelastumme?

1 kommentti

Kategoria(t): 2000-luku, anteeksianto, armo, armoneuvot, elämäntapa, evankeliumi, hartauskirjoitukset, Herpert, johtajat, Jumalan sana, kaksoisviestintä, kilvoittelu, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, luterilaisuus, Maalaispoika, nettikeskustelu, normit, Olavi Voittonen, omatunto, opilliset kysymykset, pelastus, pietismi, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, synnit, syntien anteeksiantamus, uskon perusteet, vapaus, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Herpert: Seppo Lohen perustelut kristinopillisesti kiistanalaisia


”Herpert” kyseenalaistaa Seppo Lohen opilliset perustelut

Mopin palstalla 15.7.2009 julkaistu nimimerkki Herpertin kriittinen analyysi Seppo Lohen ehkäisyalustuksen perusteluista.

 *    *    *

Työnnänpä lusikkani soppaan. Keräsin muutaman silmään pistävän kohdan alustuksesta ja kommentoin niitä.

Pahoittelen, että tyylini on siis niin ongelmiin keskittyvä ja negatiivinen, tarkoitukseni ei ole haukkua vaan rakentaa. Ehkä ongelmakeskeisyys johtuu siitä, että olen muutamissa perustavissa asioissa alustajan kanssa erilaisissa ajatuksissa. Olen kaikesta huolimatta siviilissä oikein lapsimyönteinen kaveri. 🙂

Seppo Lohi:
Ensimmäisenä ehkäisyn kannalle asettui anglikaaninen kirkko vuonna 1930. Muut protestanttiset yhteisöt seurasivat yksi toisensa jälkeen perässä. Suomen evankelisluterilainen kirkko oli kypsä muutokseen vuonna 1952 ja salli ehkäisyn. Roomalaiskatoliset sen sijaan pitäytyivät perinteisessä näkemyksessä, jonka ydin on, että syntyvyyden säännöstely on Jumalan sanan vastaista (Paavi Pius XI 1930, Paavali VI 1968).

Tarkalleen ottaen katolisessa kirkossa kysymys ei ole Jumalan sanan (siinä merkityksessä kuin me sen ymmärrämme) vaan luonnonjärjestyksen ja luonnollisen moraalilain vastainen.

Minusta ei tunnu hyvältä, että nyt kaksi näkyvää vanhoillislestadiolaista pappia (OV ja SL) ovat hakeneet tukea katoliselta kirkolta. Kuitenkaan ei ole vaivauduttu pohtimaan, millaiseen ajatteluun paavien kannanotot pohjautuvat, ja mistä oikeastaan katolisessa ehkäisykielteisyydessä on kysymys.

Me luterilaisina emme yksinkertaisesti voi lähteä peesailemaan katolista luonnonoikeusajattelua ja samalla pitää kiinni omasta ihmis- ja syntikäsityksestämme.

En jauha tästä nyt enempää, tulisi liian pitkä ja rönsyilevä stoori. Totean vain lyhyesti, että katolinen kirkkohan ei suinkaan vastusta syntyvyyden säännöstelyä sinänsä, vaan kyse on keinoista (joko luonnonmukaisista tai luonnonvastaisista), joilla säännöstely toteutetaan.

Siksi nämä paavi-viittaukset saavat korvissani koomisia piirteitä, ja hyväuskoisesti kuvittelen, että kohta mekin ehdotamme Paavali VI:n ensyklikan (1968) tyyliin seuraavasti: ”On erityisesti toivottava, niin kuin jo paavi Pius XII:n toive oli, että lääketiede kykenisi luomaan riittävän varman perustuksen luonnollisiin vaiheisiin perustuvalle syntyvyyden sääntelylle.”

Seppo Lohi:
Lapsen elämä on pyhä ja arvo ehdoton
Luterilainen kirkko seisoi 1950-luvun alkuun saakka virallisesti samassa rintamassa vanhoillislestadiolaisten kanssa. Rohkeutta ei ainakaan kirkon tai yleisen mielipiteen vuoksi tarvittu. Suuret lapsiperheet olivat arkipäivää. Kokouksen päätökset eivät sisältäneet millään tavoin leimallisesti les-tadiolaisia piirteitä. Perustelut ammennettiin Raamatusta ja yhteisestä kristillisestä perinteestä. Tämä on hyvä tiedostaa, kun tänä päivänä puhutaan vanhoillislestadiolaisten ehkäisykannasta! Puhujat, joita Oulussa oli koolla kaikkiaan 175, pitivät itsestään selvänä asettumista kirkon perinteiselle linjalle. Ajan kuva oli sekin, että kirkkoherra Kullervo Hulkko saattoi esitelmää laatiessaan tukeutua saksalaisiin ja suomalaisiin teologeihin, joita hän varsinkin avioliittoetiikan osalta suoraan myös siteerasi (esim. Emil Brunner, Y. J. E. Alanen ja Antti J. Pietilä)

Hyvin epäilyttävää ottaa tässä taustatukea sieltä, mistä sitä ei yleensä oteta, eli akateemiselta teologialta, jota yleensä keskitytään moittimaan, pelkäämään ja nonchaleeraamaan.

Eikös kyseessä olekaan epäuskoisia oppineita, joiden asiantuntemukseen tukeudutaan?

Seppo Lohi:
T. P. Virkkusen artikkelin mukaan lapsirajoitus kytkeytyi suurempaan kokonaisuuteen: avioliittoon itseensä. Myös SRK:n kokouksen valmistelutoimikunta oli evästänyt alustajaa, ettei kysymyksessä ole vain yksittäinen lapsirajoitusta koskeva asia, vaan avioliitto kokonaisuudessaan ja lasten oikeudet ennen kaikkea. Avioliitto on Jumalan säädös, jossa mies ja nainen tulevat henkisesti ja ruumiillisesti yhdeksi. ”Luomakunnan alusta Jumala on luonut heidät mieheksi ja naiseksi. Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. Niin he eivät enää ole kaksi, vaan yksi liha. Minkä siis Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” (Mark. 10:6–9) Jeesuksen mukaan luomiskertomus ei ole pelkästään normaalitilannetta kuvaava, vaan myös normatiivinen, ohjeellinen, auktoriteetiltaan Mooseksen lain yläpuolella. Tähän perustui Lutherin rohkeus ilmaisuun ”enemmästä kuin käskystä”.

Miten ”enemmän kuin käsky” liittyy yllä mainittuun Raamatunkohtaan, ja ylipäätään siihen, että avioliitto on Jumalan säädös? Toisaalla on käsitelty hyvin sitä asiayhteyttä, johon Luther-sitaatti todellisuudessa viittaa, eli pappien selibaattia ja ylipäätään luostari-ihannetta.

Seppo Lohi:
Tästä edettiin käsillä olevan ongelman ytimeen. Avioliiton tarkoituksena ei ole yksin puolisoiden persoonallisen nautinnon ja mukavuudenhalun tyydyttäminen, vaikka Jumala itse totesikin, ettei ihmisen ole hyvä olla yksin. Avioliiton varsinaisena tehtävänä on suvun jatkaminen. Avioliiton välityksellä Jumala lahjoittaa lapset. Tätä luomistapahtumaa varten Jumala kutsuu työtovereikseen äidin ja isän, suo heille perheen ja kodin. ”Koti on yhteiskunnan voimanlähde” ja ”lapsirikkaat avioliitot” sen varmin tae. Yhdenkin lapsen ehkäisyssä otetaan jopa sukupolviin ulottuva ratkaisu omiin käsiin.

Sen lisäksi, että viimeinen lause on kaikin puolin outo ja ongelmallinen, ihmettelen, miten se liittyy edeltäviin lauseisiin?

 Aina Jumala ei muuten lahjoita lapsia, eli eikö avioliitto silloin ole kunnon avioliitto? Vastauksesta lienevät kiinnostuneita monet lapsettomat avioparit.

Seppo Lohi:
Tästä lasta arvostavasta ihmiskuvasta nousee itsestään selvänä lapsen oikeus elämään, olemassaoloon, vanhempiin, kotiin ja kasvatukseen, jotka kytkeytyvät saumattomasti avioliittoon. Ja tämä ei koske pelkästään jo hedelmöitynyttä munasolua, josta elämän katsotaan kohdussa alkavan. ”Siellä, missä elävä kristillisyys on vaikuttanut ja vaikuttaa, on aina lapsirikkaita koteja ja samalla onnellisia avioliittoja”, alustaja lausui.

Koominen kappale, johon on saatu kolme lausetta, jotka eivät juurikaan liity toisiinsa. Ensin puhutaan lapsen oikeudesta elämään jne. Sitten viittaillaan hedelmöitymättömään munasoluun, jolla siis on oikeus elämään. Siis millä tai kenellä? Loppuun loogisesti irrationaalinen lause lapsirikkaista kodeista ja elävästä kristillisyydestä. Pitänee sinänsä paikkansa, mutta miten tuo liittyy edeltäviin asioihin?

Seppo Lohi:
Kullervo Hulkko myönsi, ettei sellaisia sanoja kuin lapsirajoitus, säännöstely, ehkäisy tai perhesuunnittelu Raamatussa esiinny. Hän tulkitsi tämän professori Y. J. E. Alaseen vedoten niin, että jo keskustelu syntyvyyden rajoittamisesta on tahra avioliiton etiikassa. Alustaja nosti esiin Heprealaiskirjeen kehotuksen: ”Pitäkää avioliitto kaikin tavoin kunniassa älkääkä häpäiskö aviovuodettanne, sillä Jumala tuomitsee siveettömät ja aviorikkojat” (Hepr. 13:4). Hän viittasi myös Augustinukseen, joka piti muinaisen Rooman syntyvyyden laskua kulttuurin rappeutumisen merkkinä.

On huomattavaa, että Hulkko viittailee tässäkin selkeästi Raamatusta nousevaan eettiseen ohjeeseen. Kyseessä on ns. siveysopillinen eli eettinen asia, eikä H mainitse missään myöhemmin kuuluisaksi tullutta ensimmäistä uskonkappaletta.

Muuten, joskus aiemmin esittämäni kysymys siitä, kuinka ensimmäinen uskonkpl voidaan ”tiukan paikan tullen” kumota, on vielä vailla vastausta.

Seppo Lohi:
Roomalaiset harjoittivat perhesuunnittelua yhtä brutaalisti kuin Egyptin farao aikanaan. Rajatakseen heprealaisten voimakasta lisääntymistä farao antoi kätilöille käskyn tappaa välittömästi vastasyntyneet heprealaisten poikalapset (2. Moos. 1:16). Roomalaiset puolestaan jättivät ei-toivotut lapset yksinkertaisesti vain heitteille. Kristityt keräsivät ne sitten huostaansa – niin elävät kuin kuolleet. Rooman katakombeissa onkin nähtävänä valtava määrä vauvojen hautoja. Kristittyjen arvot olivat siis erilaiset kuin valtaväestön, ja kristityt käytännössä myös toimivat arvojensa mukaan. ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä” (Room. 12:2).

Tässä pyritään hakemaan pietistiselle, erottautumiseen ja ”parempaan vanhurskauteen” perustuvaan maailmankuvaan omituisia perusteita: mainitussa esimerkissä kristityt roomalaiset yksinkertaisesti toimivat universaalin lähimmäisenrakkauden periaatteen mukaisesti, eikä tilanne liene ollut se, että muut eli ”maailma” heittivät lapsiaan säännönmukaisesti heitteille, kun taas kristityt toimivat päinvastoin.

En silti epäile, etteikö usko olisi tuonut tuon(kin) ajan kristityille motivaatiota toimia rakkauden periaatteen mukaan. Mutta argumenttina tämänhetkiseen keskusteluun tämä esimerkki on hassu keppihevonen, jolla perustellaan erottautumisen välttämättömyyttä ja välillisesti ehkäisemättömyyttä. Mainittu esimerkki ei oikeastaan tarkoita kumpaakaan.

Seppo Lohi:
Kullervo Hulkko arvosteli myös ehkäisyvälineiden käyttöä ja pohti sukupuoliyhteydestä pidättäytymistä. Hän päätyi siihen, ettei sukupuolielämää tarkoitettu yksin lasten synnyttämistä varten. ”Se on myös aistillisen rakkauden korkein ilmaus.” Sukupuoliyhteys merkitsee myös aviopuolisoiden henkisen yhteyden lujittamista. ”Älkää keskeyttäkö yhdyselämäänne, paitsi ehkä yhteisestä sopimuksesta joksikin aikaa, jotta voisitte keskittyä rukoukseen: palatkaa sitten taas yhteen” (1. Kor. 7:5).

Jälleen Hulkko suhtautuu koko asiaan moraalikysymyksenä, sellaisena, jossa ihmiset voivat valita hyvän tai huonon. Hulkko edustaa selvästi 1900-luvun alkupuolella sekä luterilaisessa että reformoidussa perinteessä tyypillistä uskonetiikkaa (jossa siis usko eli yliluonnollinen ilmoitus antaa moraaliseen toimintaan motivaation lisäksi myös vaatimussisällön, ja jolloin kristityn ns. uskonymmärrys tekee hänestä pätevämmän moraalisen toimijan ja velvoittaa häntä muita korkeampiin moraalisiin tekoihin).

Uskonasia ja uskoneettinen asia ovat siis eri asioita, mutta eroa ei yleensä ymmärretä. Ja ymmärtämättömyys aiheuttaa ongelmia.

Seppo Lohi:
Kaiken tämän jälkeen Kuivaniemen kirkkoherra Kullervo Hulkko kysyi: ”Mitä elävän kristillisyyden ja hyvän omantunnon näkökulmasta sanomme kaikesta tästä?” Hän vastasi: ”Lapsirajoitus on vastoin Raamattua ja hyvää omaatuntoa. Jeesuksen avioihanne on Jumalan valtakunnan jäsenten ihanne. – – Niin kuin emme saa tehdä avioeroa kristitylle luvalliseksi emme myöskään lapsirajoitusta.” Hulkko muistutti, että ongelmatilanteissa kysytään sielunhoitajalta kärsivällisyyttä ja herkkää korvaa, varsinkin kun kysymyksessä on äidin henki. Tällaiset asiat on harkiten käsiteltävä tapaus tapaukselta.

Ymmärrän Hulkkoa täysin. Siinä teologisessa ja kirkollisessa ympäristössä tämäntyyppinen kanta on ymmärrettävä ja oikea. Olisi ollut hyvin radikaalia, jos vl-liike olisi revennyt kirkon linjasta ja ”pistänyt ranttaliksi”. Varsinkin, kun suurin osa vanhoillislestadiolaisista, niin papeista kuin maallikoista, elivät sellaisessa maailmassa ja sellaisten moraalisten ihanteiden keskellä, jossa pienille perheille ei ollut monestakaan syystä sijaa.

Seppo Lohi:
Elämän pyhyys avaa näköalan kristinuskon ydinasiaan
Koska ”kokous yhtyi alustuksessa esitettyihin ajatuksiin”, voidaan vanhoillislestadiolaisten ehkäisykielteisyys pelkistää seuraavaan: 1) Avioliitto on Jumalan luomisjärjestyksen mukaan miehen ja naisen välinen liitto, jonka varsinaisena tehtävänä on suvun jatkaminen. Tähän luomistapahtumaan Jumala kutsuu yhteistyökumppanikseen äidin ja isän. 2) Koska lapsi on Jumalan luomisteko, Herran lahja, ja lapsen arvo Jeesuksen mukaan ehdoton, uuden elämän syntyminen on alusta lähtien pyhä tapahtuma, johon ihminen ei saa puuttua.

Tällä kakkoskohdan puuttumisella ilmeisesti tarkoitetaan sitä, ettei sukupuoliyhteydessä oleva saa kontrolloida itse aktia sillä tavalla, ettei uuden elämän syntymiseen olisi mahdollisuuksia.

Muilla tavoillahan asiaan puututaan jatkuvasti monin eri tavoin (edellisen lapsen pitkäaikainen imettäminen, naimisiinmenon pitkittäminen, seksistä pidättäytyminen, seksuaalinen haluttomuus raskaudenpelon takia).

Tällä hetkellä noudatetaan enemmän lain kirjainta kuin henkeä, jos vertaus sallitaan. Se on farisealaista hurskastelua viattomilta uskovaisilta, jotka eivät edes ymmärrä toimintansa ja ajattelutapansa farisealaista luonnetta.

Seppo Lohi:
Tällainen uskonkäsitys rakentuu Jumalan oman sanan, kristikunnan vuosituhantisen Raamatun tulkinnan, Martti Lutherin käsityksen sekä lestadiolaiskristittyjen omien elämänkokemusten varaan.

Kuten sanottua, tämä ei ole uskonkäsitys. Se on eettinen käsitys. Se voi olla uskonnollisesta ajattelusta nouseva eettinen käsitys, mutta uskonkäsitys se ei edelleenkään ole. Mielestäni esim. OV sanoi jossain haastattelussa selkeämmin ja paremmin, että kyse on asiasta, joka nousee uskosta Luojaan (ts. edusti 1900-luvun alkupuolelle tyypillistä protestanttista uskonetiikkaa), kun taas tämän artikkelin pohjalta on helposti vaarana syntyä käsitys, että kyseessä on ensimmäiseen uskonkohtaan sisältyvä asia. Jos näin ajatellaan olevan, saa uskon olemus varsin konkreettisia piirteitä, ja usko alkaa olla riippuvaista meidän tekemisistämme.Tunnustuskirjat I

Mitkä sitten ovat uskoon sisältyviä asioita?

Jos pyrin määrittelemään uskon olemusta vajavaisella kielelläni, voin tehdä sen toisaalla mainitulla Augustinuksen fides qua/fides quae-jaottelulla, ja käsitykseni on tiivistetysti jotensakin seuraava: uskon, jolla uskon (fides qua), muoto eli olemus on evankeliumissa itsensä lahjoittava Kristus, ja usko johon uskon (fides quae), on ilmaistu pääpiirteissään uskontunnustuksen kolmessa uskonkohdassa.

Näistä mikään kohta ei ole sellainen, että se vaatii meiltä tekoja ja valintoja, päinvastoin.

Luther sanoo Isossa K:ssa, että kymmenessä käskyssä kerrotaan meille siitä, mitä Jumala tahtoo meidän tekevän ja mitä jättävän tekemättä, kun taas uskontunnustus (kolme uskonkohtaa) kertovat siitä, mitä Jumala meille lahjoittaa.

Erinomaisena lauseena pidän seuraavaa: ” Tämä [uskontunnustuksen] tuntemus puolestaan auttaa meitä tekemään sen, mihin kymmenen käskyä meitä velvoittavat.”

Eli: uskonkohdat eivät tuo meille moraalisia velvotteita, vaan velvoitteet on ilmoitettu kymmenessä käskyssä. Toisin sanoen laissa, ei evankeliumissa.

Seppo Lohi:
Onko vuoden 1945 jälkeen tullut jotakin sellaista uutta tietoa ja oivallusta, joka olisi saanut vanhoillislestadiolaiset muuttamaan kantaansa? Kun SRK:n myöhemmissä kokouksissa 1960- ja 1970-luvulla palattiin ehkäisykysymykseen, vastaus oli toistuvasti sama: pidetään kiinni siitä, mitä asiasta on aikaisemmin lausuttu. ”Tässä on kysymys taistelusta Jumalan luomisjärjestystä ja ensimmäistä uskonkappaletta vastaan” (vsk:n ptk. 3.7.1965). ”Perhesuunnittelu kaikissa muodoissaan edellyttää luopumista kristillisen kirkon ensimmäisestä uskokappaleesta” (vsk:n ptk. 29.6.1974).

Ensimmäisellä uskonkappaleella argumentointi tulee siis 20 vuotta Hulkon jälkeen. Se sekoittaa ajattelua, ja tekee entistä epäselvemmäksi sen, miten tässä herätysliikkeessä ymmärretään uskon ja etiikan suhde. Toistaiseksi sillä kohdalla on ollut aika sumeaa.

Seppo Lohi:
Ehkäisykielteisen näkemyksen ymmärtäjien ja tukijoiden joukon harvenemiseen on useita syitä. Kristillisen kulttuurin vaikutus yhteiskunnassa on ohentunut. Ratkaiseva taite arvomaailman muutoksessa tapahtui vuonna 1970, jolloin nykyinen vapaa aborttilaki astui voimaan. Abortti ei tule koskaan olemaan neutraali lääketieteellinen toimenpide. Se nostaa esiin erilaisten ihmiskäsitysten ja arvojen ristiriidat. Ehkäisyn lopputulos on sama kuin abortin: estää uuden elämän syntyminen.

Tässä kohdassa mietin, miksi käytin näinkin paljon vaivaa tällaisen tekstin pohtimiseen.

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi Herpert.

Julkaistu Mopin palstalla mutta sittemmin sieltä poistettu.

Lue lisää:

Ei hengellisiä perusteluja vaan raamatunlause-retoriikkaa

Hautamäki ei perustele Raamatulla

M4 Sherman: Luomiskertomuksen sanoma

Terttu Holmi: Lisääntymisvelvoite voi viedä naisen kuoleman porteille

Mopin palstalla käytyä keskustelua  Seppo Lohen alustuksesta

Jes-mies: Ennustus: ajaudumme umpikujaan

Jes-mies: Onanin tapaus ja Juudan vapaa seksuaalisuus

Pauli Niemelä: Raskaaksi tulo voidaan estää

Pena: On väärin vääntää väkisin Raamatusta vahvistusta keksitylle ehkäisykiellolle

Maria Saari: Ehkäisykiellosta on muodostunut tabu

Nainen, myös äiti, Jumalan armosta: Avoin kirje herätysliikkeelleni (Rauhan Tervehdys)

Verstaalla pohtija:  Emme elä paratiisillisessa tilassa

Arkkipiispa: neljä kipupistettä

Poliitikot: ehkäisykielto ongelmallinen ihmisoikeuksien todellisen toteutumisen näkökulmasta

Tarkoittiko Kärkölä miestäkin?

Viiden lapsen usk. äiti: Jumalan luomistyö tapahtuu hedelmöityksessä  

3 kommenttia

Kategoria(t): äitiys, ehkäisykielto, evankelis-luterilainen kirkko, Herpert, historia, isyys, kannanotot, katolinen kirkko, kiellot, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, kymmenen käskyä, lisääntyminen, luterilaisuus, manipulointi, miehen asema, Mopin palsta, naisen asema, nettikeskustelu, normit, opilliset kysymykset, paavi, painostaminen, perhe, pietismi, Raamatun tulkinta, raskaudenpelko, retoriikka, SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, synnit, tasa-arvo, uskon perusteet, vallankäyttö, väestönkasvu

Kaffet tiedossa, jos ehkäisykanta muuttuu!


 

pullakahvit

Aprillia! Ehkäisykanta ”ei ole muttunut”.

Ja jos se muuttuu, pullakahvit saa vain nimimerkki  j-prevert. Hänkin vasta suviseuroissa vuonna 2020. Siihen saakka toki jaksamme odottaa!

Vanhoillislestadiolaisten omalla keskustelupalstalla VL-Foorumilla on käyty pitkän aikaa kiihkeää keskustelua SRK:n ehkäisykannasta.

Ehkäisyä syntinä pitävät keskustelijat ovat esittäneet, että SRK:n puheenjohtajan Olavi Voittosen äskeinen toteamus syntyvyyden rajoittamisen synnillisyydestä ja hänen myönteiset viittauksensa paavin kirjeisiin ja katolisen kirkon luterilaisuutta ”oikeampaan” opetukseen ovat olleet aivan paikallaan, koska herätysliikkeessä on pidetty ehkäisyn käyttöä syntinä jo ainakin sodanjälkeisistä vuosista alkaen.

Moni muu taas on ollut sitä mieltä, että ehkäisyn synnillistäminen periaatteellisena kantana alkoi toden teolla vasta vuoden 1967 puhujainkokouksen jälkeen. Lisäksi moni vanhoillislestadiolainenkin on nykyisin sitä mieltä, että ehkäisykiellolle on vaikea löytää perusteluja Raamatusta. Kyseessä  on paremminkin uskovaisen yksilöllinen eettinen ratkaisu. Tällaisia näkemyksiä  ovat eräät Raamattua ja kristinoppia tuntevat kirjoittajat nostaneet esille toisella Internetin keskustelupalstalla (Mopin palstalla, esim. nimimerkki Herpert).

Dokumentaationa jo sodan jälkeen vallinneesta tulkinnasta ovat ehkäisyä syntinä pitäneet  todenneet:

”Ari-Pekka Palolan vielä julkaisemattomassa SRK:n 100-vuotishistoriikissa on sivulla 293 seuraava toteamus v. 1945 Oulun puhujainkokouksesta:

’Kullervo Hulkko piti alustuksen avioliitosta ja lapsirajoituksesta. Keskustelun tuloksena oli, että ’lapsirajoitus on Jumalan sanaa ja hyvää omaatuntoa vastaan’ ja että ’lapsen syntymän ehkäiseminen kaikissa tilanteissa on syntiä’.’

Toisena auktoriteettina on nostettu esiin aikaisemman SRK:n puheenjohtajan Erkki Reinikaisen teksti vuodelta 1988. Reinikainen kirjoitti Päivämiehessä 28.12.1988:

”Uskovaisten elämään ei ole kuulunut millään aikakaudella syntyvyyden säännöstely. Tämä on ollut aikaisemmin myös kirkon kanta. Roomalaiskatolisen kirkon kanta se on vielä nykyisinkin. Kun yhteiskunta ja kirkko ovat muuttuneet käsityksissään, se luo ristiriitatilanteita. SRK ei ole määrännyt käyttäytymisnormeja vanhoillislestadiolaisille aviopuolisoille. Ehkäisyn ja aborttien torjuminen nousee jokaisen kohdalla uskon perusteista omakohtaisena asiana.”

Todettakoon, että Reinikainen ei siis hyväksynyt ehkäisyä edes naisen sairauden aikana. Tuolloin ainoa sallittu ehkäisykeino oli hänen mielestään molemminpuolinen pidättäytyminen. Reinikainen kirjoitti:

Kokonaan toinen asia on, että monisynnyttäjä-äiti tai sairastunut äiti kertoo vaivoistaan lääkärille. Sairaat, ovatpa he sitten fyysisesti tai psyykkisesti sairaita, tarvitsevat asiantuntevan lääkinnällisen avun ja levon. Sen lisäksi he tarvitsevat, kuten aina, aviopuolison ja lasten sekä uskonystävien tuen ja rakkauden.

Näin juuri tapahtuu vanhoillislestadiolaisuudessa. Jos poikkeuksia, ne nousevat ihmismielestä eikä uskosta. Aviovaimon sairastaessa, ollessa toipilaana tai fyysisesti tai psyykkisesti uupuneena, rakkauden käsky opettaa, että tuona aikana pidättäydytään avioliitossa yhdyselämästä. Tämä merkitsee silloin yhteistä paastoa ja rukousta Jumalan sanan mukaisesti eikä ehkäisyä.

Uusimmat Olavi Voittosen lausunnot viittaavat – tosin hieman epämääräisesti – siihen, että vanhoillislestadiolaisella naisella olisi luvallista turvautua ehkäisyn käyttöön sairauden ollessa kyseessä, mikäli lääkäri on sairauden todennut. Tällöin ehkäisyä ei kuitenkaan nimitetä ehkäisyksi, vaan sairauden hoidoksi.

Todettakoon puhtaasti kuriositeettina, että SRK:n puheenjohtajilla ei itsellään aina ole ollut erityisen suurta perhettä. Reinikaisella oli neljä lasta, nykyisellä puheenjohtajalla Olavi Voittonen on yhden lapsen isä. Toki SRK:n johtokunnassa on istuskellut myös suurperheiden isiä.

Nimimerkki j-prevert – ilmeisesti urheilumiehiä – on rohjennut lyödä ehkäisykiellon muuttumisesta vetoa.

” – – esitän tähän silti pienen profetian. Pidän todennäköisenä, että ehkäisyteeman(kin) ympärillä tulee meikäläisyydessä tapahtumaan melkoinen avautuminen lähivuosina. Luulen, että useat tässäkin ketjussa esitetyt näkemykset tuntuvat siinä vaiheessa todella happamilta ja ylikireiltä näkemyksiltä. Löytyykö muita vedonlyöjiä? Ilmoittautua voi VL-Foorumille.

Kutsun tässä avoimella kutsulla kaikki ketjuun osallistuneet vuoden 2020 suviseuroihin lauantaina Equadorin lipun alle klo 13.00. Mikäli meikäläisyyden julkilausuttu ehkäisykanta on tuolloin tässä ketjussa esitettyjen (minun silmissäni) kireiden näkemysten mukainen, niin tarjoan kaikille pullakahvit.

Mutta mikäli ”virallinen ja vallitseva näkemys” on tuolloin lähempänä minun esittämääni kantaa, niin saatte te tarjota kaffet minulle.

*    *    *

Aiheesta muualla:

Ehkäisykysymys vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen opetuksessa 2000-luvulla

Maria Saari: Ehkäisykiellosta on muodostunut tabu

Lisääntymisvelvoite voi viedä naisen kuoleman porteille (Terttu Holmi)

SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittosen haastattelu YLEssä 17.3.2009: YLE:n uutinen 17.3.2009 http://areena.yle.fi/toista?id=2000324

YLE Radion uutinen: http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2009/03/lestadiolaiset_pitavat_kiinni_ehkaisykiellosta_619656.html

YLE Pohjois-Pohjanmaa: Ehkäisykielto puhuttaa kirkon sisällä

Raskauden pelko

Luomiskertomuksen sanoma

SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittosen haastattelu Kalevassa: SRK:n johto ei hätkähdä keskustelua (22.3.2009)

Hakomaja: Ehkäisy ja perhesuunnittelu

Jes-mies: Ennustus: ajaudumme umpikujaan

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): 2000-luku, äitiys, ban of birth control, ehkäisykielto, ennuste, erehtymättömyys, Herpert, isyys, johtajat, kannanotot, katolinen kirkko, kiellot, kontrollointi, kuuliaisuus, lapset, lähihistoria, lisääntyminen, manipulointi, miehen asema, Mopin palsta, naisen asema, nettikeskustelu, normit, opilliset kysymykset, paavi, painostaminen, perhe, rauhanyhdistys, retoriikka, SRK ry., SRK:n johtokunta, suurperhe, synnit, syntilista, uskon perusteet, vallankäyttö, VL-Foorumi