Avainsana-arkisto: hoitokokousten tutkimus

Armo vai pyhitys? Vanhoillislestadiolaisuuden kaksi vastakkaista oppia 1970-luvulla


Vastauksena täällä käytyyn keskusteluun siitä, Jumalako yksin armahtaa vai onko ihmisen omilla ratkaisuilla ja tekemisillä siinä jokin osuus, ja mikä onkaan seurakunnan valta, on juuri ilmestynyt uutta tutkimusta vanhoillislestadiolaisuuden teologiasta. hanna_nurminen_pms

Teologian tohtoriksi 17.9.2016 väittelevä Hanna Nurminen osoittaa väitöskirjassaan, että 1970-luvulla herätysliikkeessä vallitsi kaksi erilaista käsitystä vanhurskauttamisesta, eli siitä, millä tavalla se menee, että ihminen pelastuu.  … Lue koko artikkeli…

14 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, armo, avainten valta, erehtymättömyys, erottaminen yhteisöstä, hajaannukset, harhaoppi, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, laestadianism, lähihistoria, lestadiolaisuuden suunnat, manipulointi, normit, norms, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, Raamattu, Raamatun tulkinta, retoriikka, sananjulistajat, seurakunta, sielunhoito, SRK ry., syntien anteeksiantamus, syyllistäminen, totteleminen, tutkimus, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, valta, väkivalta, yhteisö

Luentoja ja uusi kirja vl-liikkeen vallasta: tutkimuksen tuloksia


Lapin yliopiston Poliittinen lestadiolaisuus -luentosarja  jatkuu  Rovaniemen kaupunginkirjaston Lapponica-salissa  4.11., 11.11. ja 18.11. Sarja käynnistyi syyskuussa.

Luentosarja on sikäli ainutlaatuinen, että se tarjoaa tavallisille kuulijoille uusinta, tutkimukseen pohjautuvaa tietoa lestadiolaisuudesta. Tutkimuksen yksi tulos on, että lestadiolaisuus on vahva ja vaikutusvaltainen liike suomalaisessa yhteiskunnassa.

Luentosarja pohjautuu Lapin yliopistossa YTT Mika Luoma-ahon johtamassa tutkimusprojektissa Lestadionismi: poliittinen teologia ja kansalaisuskonto maallistuvassa Suomessa  saatuihin tuloksiin. Luentosarja valottaa tutkimushankkeessa saatuja monipuolisia tuloksia suurelle yleisölle.

Tämä on melko poikkeuksellista … Lue koko artikkeli…

Jätä kommentti

Kategoria(t): 2000-luku, 2010-luku, ban of birth control, Conservative Laestadianism, ehkäisykielto, elämäntapa, ennuste, etniset vanhoillislestadiolaiset, evankelis-luterilainen kirkko, fundamentalismi, hengellinen väkivalta, identiteetti, identity, kontrollointi, laestadianism, lähihistoria, luterilaisuus, naisen asema, naispappeus, naissaarnaajat, painostaminen, politiikka, seurakuntaoppi, sukupuolijärjestelmä, tasa-arvo, tiede, tieto, tulevaisuus, tutkimus, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys

Hengellinen väkivalta ja vanhoillislestadiolaisuus


Dosentti, YTT Aini Linjakumpu ja yliopistonlehtori, YTT Johanna Hurtig

Dosentti, YTT Aini Linjakumpu ja yliopistonlehtori, YTT Johanna Hurtig

Vanhoillislestadiolaisuuden väkivallasta on käyty keskustelua julkisuudessa ilmeisesti jo 1950-luvulta lähtien. Käsitteenä termi ”hengellinen väkivalta” tuli suurellekin yleisölle tutuksi internetissä käynnistyneen keskustelun kautta.

Tutkijat Aini Linjakumpu ja Johanna Hurtig ovat tarkastelleet kysymystä Kirkonkellari-nettilehden artikkelissa.  He korostavat, että herätysliikkeen johtohenkilöt eivät ole tähän mennessä suhtautuneet vastuullisesti uskonyhteisössä käytännöksi muodostuneeseen väkivaltaan. Tutkijat kaipaavat apuun myös valtiollista, lainsäädäntöön nojautuvaa …Lue koko artikkeli…

3 kommenttia

Kategoria(t): 1950-luku, 1960-luku, 1970-luku, 1980-luku, 2010-luku, bans, erehtymättömyys, erottaminen yhteisöstä, evankelis-luterilainen kirkko, harhaoppi, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, ihmisarvo, ihmisoikeudet, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kaksoisviestintä, kannanotot, keskustelu, kiellot, kirkko, kontrollointi, kuuliaisuus, lähihistoria, manipulointi, mielenterveys, nettikeskustelu, normit, norms, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pedofilia, puhujat, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, syyllistäminen, totteleminen, tutkimus, uhkailu, vallankäyttö, väkivalta

SRK:n pahoittelu myönnytys kirkolle – Mäkinen, Kalliala ja Salmi tapasivat SRK:n johdon


SRK:n johtokunta on pahoitellut hoitokokouksissa harjoitettua hengellistä väkivaltaa ja myöntää ”ylilyönnit” 70-luvun hoitokokouksissa, kirjoittaa Helsingin Sanomat (12.10.2011). SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen tiedotti Kotimaa24:lle 10.10., että johdon julkaisema pahoittelu merkitsee julkista anteeksipyyntöä. Ilmaisua ”pyytää anteeksi” ei silti sisälly SRK:n johdon asiasta julkaisemaan lehdistötiedotteeseen.

Voittonen ei kertonut haastattelussa, kenelle ”pahoittelu”,  jonka Voittonen Kotimaassa toteaa merkitsevän ”anteeksipyyntöä”, on kohdistettu. Keneltä tai keiltä on tarkoitus pyytää anteeksi?

– Aitoa anteeksipyyntöä ei huiskita ilmaan, vaan se osoitetaan tietyltä taholta tietylle kohteelle, on sosiaalietiikkaa tutkinut professori Risto Saarinen todennut SRK:n pahoittelusta  (Kotimaa 27.10.2011).

SRK:n johto päätti julkisesta pahoittelusta  tavattuaan arkkipiispan ja Turun ja Oulun piispat elokuun alkupuolella Lue koko artikkeli…

2 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, 1990-luku, 2000-luku, 2010-luku, arkkipiispa, erehtymättömyys, erottaminen yhteisöstä, evankelis-luterilainen kirkko, hajaannukset, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kannanotot, Kotimaa, lähihistoria, Maalaispoika, nettikeskustelu, Olavi Voittonen, painostaminen, Päivämies, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, syyllistäminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta

No Apologising for Past Violence of SRK-Laestadians’ ”Healing Meetings”


Dr. Mikko Ketola, a researcher and university lecturer at the University of Helsinki, Department of Church History, has in his recent essay described the violence of healing meetings in the Conservative Laestadian revival movement (SRK-Laestadianism). He has analysed  the question of public apologising in the  fundamentalistic community, by comparing  SRK and other cases. (Apologising for Past Errors: Two Finnish Religious Revival Movements and Their Different Strategies, August 2010.) Dr. Ketola  is recently elected the Secretary of the association of the researchers of Christian church history CIHEC (Commission Internationale d’Histoire et d’Etudes du Christianisme) in 2010-2015.

The review offers valuable information and views on the near history of the Conservative Laestadian revival movement in Finland and worldwide.

Mikko Ketola says as his conclusions that it is not probable that a public apology will be made by the SRK anytime soon, although recent sexual abuse charges against several SRK-Laestadian lay preachers have further darkened the public image of the movement and put more pressure on the SRK leadership to do something.

Regardless, the consequences of the apology will certainly be considered carefully by the SRK management. The thorough calculation can give advise whether such an apologising would offer advantages e.g. to support the position of SRK in the Evangelical Lutheran Church of Finland. Anyway, in the possible collective apologising would arose questions inside related with the doctrine of unerring congregation. On the other side, there is increasing effort in the community generally to own-initiative confessions of the past errors, to compensate for the victims and also to commit transparency and the fair treatment of people in all situations. However, the  implications of the collective apologising are always unexpected and uncontrollable.

*    *    *

The aim of the review

”The paper concentrates in recent discussion about the necessity of the apologies of two Finnish religious revival movements: SRK-Laestadianism and the Finnish Lutheran Mission (Suomen evankelisluterilainen kansanlähetys).  The movement’s secretary-general of the Finnish Lutheran Mission issued an apology in 1999 for all the mental and spiritual anguish the movement has caused for its adherents during its history in Finland.

Public ecclesiastical apologies have become quite usual during the last 15 years. In July 2010, the Lutheran World Federation, at a joint service of repentance with Mennonit es, asked for forgiveness for the 16th-century persecution of Anabaptists, the religious reformers whose modern-day descendants include Mennonites.

The aim is not to describe and analyse the actual events being apologized for but to analyse the apology and its motivations (in the case of the FLM) and the lack of apology and the reasons for that (in the case of Laestadianism).

The SRK-Laestadianism

One of the Finnish Lutheran Church’s significant features is the role of revival movements within the church. During the 19th century four principal revival movements emerged, all inspired by German pietism but each with its own distinctive characteristics and doctrinal emphasis. They all blossomed within the Church rather than outside of it and went on to have a profound impact on both religious life and society in Finland.

The largest of these is Laestadianism which came to be in the middle of the 19th century in the northern parts of Norway, Sweden and Finland. Today, it has around 100.000 adherents in Finland, and its mass meetings bring as many as 70.000 people together each summer.

During its history Laestadianism has split several times. At the beginning of the 20th century, the movement broke into three branches, Conservative Laestadianism remaining the largest of them. Even after this major schism, other groups have also departed or been forced to depart, the last of them at the beginning of the 1960s. At the core of these schisms there has always been the congregational doctrine. Who can be considered a true believer and member of the Kingdom of God?

The branch of Laestadianism I’m talking about is in English called Conservative Laestadianism but in Finland it is known as SRK-Laestadianism.

SRK stands for the Central Committee of Conservative Laestadian Congregations, established in 1906. Incidentally, in the original Finnish name of the committee the word ’conservative’ does not appear or isn’t even implied. Actually, it is not needed; in Finland everyone knows that the Laestadians are religious conservatives.

A literal translation of the SRK would be The Central Association of the Associations of Peace in Finland [Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys ry.]. Namely, the local congregations are called Associations of Peace. [Or the Assembly of Peace, as well.] For some reason, this term does not appear in the official English name at all.

The Central Committee is based in Oulu, a regional metropol in northern Finland. There are Associations of Peace everywhere in Finland. The Helsinki Assembly of Peace is one of the largest.

No salvation outside the SRK – the exclusive congregational doctrine

The central, defining feature of SRK-Laestadianism has always been its exclusive congregational doctrine. The SRK-Laestadians see themselves as the Kingdom of God upon earth. The Kingdom of God is unanimous in faith, doctrine and love.

The central teaching of Conservative Laestadianism is the forgiveness of sins. One becomes a believer by confessing one’s sins to another Laestadian. The receiver of the confession proclaims that ’You can believe all sins forgiven in Jesus’ name and precious blood.’

An individual believer can err but the congregation is never wrong.

The members call themselves either Laestadians, ’believers,’ or ’Christians’. Thus, it can be confusing for an outsider to listen to a Laestadian using a very ecumenical and inclusive-sounding term ’Christians’ when in fact it means a very limited group of Finnish Christians. The borders of the true congregation are kept very clear.

Inside these borders lies salvation, outside there is only ’unbelief and confusion about matters of faith’. In fact, all outsiders are on the way to hell. There is no salvation outside the SRK.

The Kingdom of God upon earth

The SRK-Laestadianism sees itself as the empirical and historical successor of the apostles. They are convinced that they constitute the visible and concrete reality of the Kingdom of God upon earth. In their view, this role has in the course of history been offered to other groups and communities of believers in different parts of the world but they have all failed.

Within the SRK-Laestadianism the epithet ”revival movement” is resented because it is seen as demeaning.

This self-understanding of the SRK-Laestadianism has understandably caused problems in its relations with the Lutheran Church of Finland.

For instance, the SRK-Laestadians do not accept women pastors, whose number in the Lutheran Church is steadily growing, but then again, they do not regard any other pastors than their own as ’right’ although they might be legitimate.

They rarely attend regular services at the local parish churches, not because it is forbidden for them, but because they do not find the preaching and proclamation of Gospel there ’fruitful’ or useful.

However, they have not been interested in leaving the Church which they see as as important protector, and as long as they are not forced to leave the Church, they will stay.

On the other hand, the Lutheran church leadership has been reluctant to disturb their relations to the movement; even though the SRK-lestadianism quite clearly constitutes a church within a church because of its exclusivity, it has been considered a vital part of the wider church, especially in northern Finland.

Violence in the healing meetings

Keeping the border between the Kingdom of God and the outside world clear once again became a burning issue at the second half of the 1970s. The leadership of the SRK-Laestadianism which consisted mostly of lay preachers began to see the unity and purity of the Kingdom increasingly threatened by harmful outside influences and lax discipline inside. It became a necessity to root out these influences and those who kept disseminating them.

The way to achieve this was to organize so called public ’healing’ or ’pastoral care’ meetings. They were called by the local Associations of Peace but were very often attended by one or more members of the executive committee of the Central Committee (the SRK). The official organ of the Central Committee carried notices of these meetings. 

People accused each others and were manipulated to fight against each others 

In reality, these meetings meant interrogation and disciplining of those who were deemed to be led by a false spirit. Those accused had to step in front of the whole congregation where they had to listen to the charges made against them. The whole congregation, not just those acting as chairmen, could join in making accusations.

The accused then had the chance to repent and receive forgiveness. If they did or could not do this in the right way, and this often meant using very specific words and phrases, they could be expelled from the congregation and thus from the Kingdom of God.

These events were traumatic for many accused.

Many of them were old people who could not understand that they had done anything wrong. Many tried to repent immediately just to be spared further pain and humiliation but this was not possible because the leaders wanted to be certain that the accused really understood what they had done wrong. This could in some cases take hours. All kinds of things could be cause for reprimand.

“The False spirit”: greeting, television, books, singing in the choir,  hunting society, wrong political party…

Watching television or using contraception were considered particularly serious faults at this time. Other ’crimes’ included greeting non-believers, reading ’ecumenical’ journals or literature (i.e. any other religious literature than that published by the SRK), or voting for the wrong political party (e.g. any leftist party or the ideological competitor to the Centre Party which is the Laestadians’ party of choice).

Even singing in the local parish choir or being an active member in the hunting society could be reason enough to be called in front of the congregation. Precise minutes were always made of these meetings but they remain confidential. However, enough information has been provided by those who participated in the meetings for us to know how things were done.

Whole families were expelled out of ”the Kingdom of God”

Many people were deeply hurt and even traumatized by the oppressive methods used in these meetings.

For some people being first humiliated in front of other believers and finally thrown out of the Kingdom of God was so painful that they committed suicide. Almost always casualties included not just individuals but other members of the family and even other relatives. Whole families were expelled.

The meetings and purges raised an intense public discussion at the turn of the 1970s and 1980s, and probably due to the wide popular attention further meetings were soon halted.

The events of the late 1970s caused long-standing resentment and bitterness among those who felf personally wronged. Some of them became ex-members active in seeking justice for the falsely ”healed” and an apology from the leadership of the SRK-Laestadianism.

The new discussion emerged in the Internet

They were gradually joined by a younger generation many of whom wanted a relaxation of the strict lifestyle norms and a modernization of the movement. From the start of the new millennium, they joined forces especially at the Internet message boards and discussion forums where the healing meetings became a special focus at the start of 2006.

On 19 January 2006, at an Internet forum called Suomi24.fi a woman who gave her name as Paula E. demanded that the SRK should employ an independent university scholar to research the events around the healing meetings. After the work is completed, the results must be published and an open apology issued to all those who had suffered from the spiritual terror and mental anguish of the meetings. The apology must be published in the official organ of the SRK-Laestadianism, and in the leading national and regional newspapers. It should also be made known to the members of all Associations of Peace.

This demand would perhaps have remained unknown for the wider public but for the fact that the issue was picked up by the religious press.

[In fact, previously as early as in March 2000 the young Laestadian priest  Antti Pentikäinen with two colleagues, Matti Hyry and Jyrki Rauhala, launched public discussion on the state of Laestadian movement. They made suggestion to SRK for a public apology, in the interview published in Sana, the religious magazine.  Antti Pentikäinen was worried about people’s unfair treatment in the healing meetings and pointed out the responsibility of the Laestadian revival movement. He also emphasized womens rights and their problematic treatment in the congregation and wished progress for the gender equality in the future. The consequences towards the priests were expected. Some members of the executive committee of the Central Committee of SRK arranged a healing meeting for them. Thus, thereafter they stopped activities concerning the healing meetings. As a matter of fact, even before that outcome of the young Laestadian priests  there had been going on already for years the debate and writings in the media about the violence and  individual experiences in healing meetings.  – Editors’ note.]

Kotimaa gets the ball

The semi-official organ of the Lutheran Church, Kotimaa, interviewed the secretary-general of the SRK and also a prominent historian of Laestadianism who was a member of the movement himself. [Taneli Kylätasku: ”Hoitokokousten” kipu tuntuu yhä. Kotimaa 3.2.2006, p.4.]

The historian Dr Seppo Lohi’s judgement was that clear mistakes had been make in the course of holding the meetings and individuals had been wronged. It seems evident that only through the medium of Internet discussion forums and blogs has it become possible to effectively challenge and even pressure the SRK Laestadianism’s leadership.

Open criticism and discussion has not been tolerated within the movement’s ranks.

Conservative Laestadians do take part in online discussions but always anonymously. The reason for this probably is that they are afraid of being labelled and becoming subject to questioning by the elders of their congregation.

I would tentatively claim that there was a fairly clear period of intensification of internet debate not only concerning Laestadianism but also in the case of the small Roman Catholic Church in Finland, and also more generally in regard of religion, in 2005–2006. Whether this was a mere coincidence or whether it was because people had finally ’found’ this channel and had realized the possibilities of Internet to voice their dissatisfaction with the status quo, remains a matter for further study.

It would also be interesting to know whether there are similiar observations from other countries.

No need for an apology

When interviewed in 2006, Mr Aimo Hautamäki, the secretary-general of the SRK Laestadians denied that there was any need for an apology from the side of the SRK leadership.

In his view, the apology should be issued by those individuals who had been personally involved with the organising and carrying out of the actual meetings, as the Central Committee had not been responsible for the meetings.

However, it has been pointed out that members of the Central Committee took actively part in many of the meetings, especially when asked to help out as speakers and ’judges’.

Also, the main organ of the SRK-Laestadianism, the weekly Päivämies, carried notices of the meetings, making them thus very public and official-sounding.

In general, the view from today’s leadership of the SRK seems to be that the critics are either bitter outsiders and ex-members or young people who were not even born in the 1970s and thus not capable of having an informed view of the issues.

The present SRK leadership evidently want to detach themselves from and deny their responsibility for events 30 years in the past.

Background of the Case of the Finnish Lutheran Mission

The Finnish Lutheran Mission (the FLM) was established in 1967.  The FLM united like-minded people from different conservative groups and movements. In Finland, these circles have been called neo-pietistic to stress on the one hand their roots in the old German pietistic tradition, and on the other hand in reference to the newer influences they received from British and American Evangelicalism.

The FLM has also been called the ’Fifth Revival Movement’ to imply that it belongs to the same league with the four other, more traditional, revival movements.The FLM was to a large extent a protest movement. It protested against liberal tendencies in university theology,  especially the use of historicalcritical method in Bible studies, increasing ecumenical cooperation,  and general leftist radicalism of the 1960. The movement was conservative not only theologically but also politically and morally. 

An important part of the mode of operation of the FLM was active personal evangelisation. Every member was expected to regard it as their duty. Sometimes there were excesses, committed particularly by the younger followers in the early days of the movement, and many of those who had been targeted for evangelisation felt they were objects of psychological and spiritual harassment. The strict moral code also felt oppressive to many and became a reason for gradual alienation and eventually leaving the movement.

FLM  apology of 1999

In 1999, the FLM held its annual youth summer festival in the town of Hämeenlinna in southern Finland. The festival performance was followed by a prayer service during which a groupof Christians apologized for all spiritual violence they or their reference group might have been guilty of.

There was an apology for all Lutherans, for the parish of Hämeenlinna, for older Christians, for younger Christians, and for the FLM. Primus motor for the apology service was the youth Pastor Jussi Miettinen who said he got the idea from his own experiences of revivals in the Pacific area.

The FLM apology was made by the secretary-general of the movement, Pastor Timo Rämä. He felt he could ask forgiveness for the whole organisation as its leader and as someone who had been with it from the beginning.

With his apology he said he wanted to give an example of the proper apologizing and forgiving mentality that is needed in the Church where differing opinions should be tolerated and respected.  Later he also stressed that his aim was not to apologize for the whole existence and history of the movement, thus devaluing the movement’s accomplishments. The apology was made for ’undeniable mistakes’.

However, the nature of these mistakes was never put in detail. It seems there was some doubt whether an apology would undermine the FLM’s credibility.Rämä’s apology can also be seen as a move in the ongoing struggle between the conservatives and liberals within the Lutheran Church of Finland.

The FLM is steadfastly on the conservative side on issues such as women’s ordination and the blessing of same-sex couples. Rämä has characterized himself as a victim of ’religious oppression’. By this he evidently means that he and the FLM have been under heavy pressure to adapt to the official Church policy regarding female ordination.

Yet another issue that must be pointed out in the FLM case is that the secretarygeneral explained his apology in a newspaper column also with his own bad experiences of a wrong sort of manipulative charismatic Christianity which tries to cast people in the same mould. This complaint may reflect a larger development within evangelical Christianity of charismatical groups like Pentecostals gaining supporters from the ranks of more traditional evangelicals.

Conclusions

The obvious difference between the two cases was that the Finnish Lutheran Mission apologized unasked and the idea came from within the organization. The whole thing was in fact carefully planned to take place in a ceremonial fashion.

The SRK-Laestadians have not apologized even when asked repeatedly. There has been strong pressure from the outside, they have been pushed to do it, especially by exmembers.

However, there is strong resistance within Laestadianism to yield to these demands to apologise. In part this resistance arises from the movement’s selfidentity as the infallible Kingdom of God, in part from juridical arguments.

The FLM could choose the time and place for its apology. It could use an occasion which offered a natural context. They could be quite certain that their apology would be met with sympathy.

The FLM apology can also be seen in the context of internal Church struggle. Sometimes an apology can be used as a ’weapon’, or at least in order to bring the other side to shame; one can apologize for something that one actually sees as the other side’s fault. In this regard, there can be discerned a whiff of self-pity in secretary-general Rämä’s statements.

Outside models and inspirations can be found in both cases. Shortly before the demand aimed at the SRK was launched, the semi-official organ of the Finnish Lutheran Church, Kotimaa, apologized for supporting certain rightist movements and praising the Nazis’ coming to power in Germany in the period between the two World Wars. The newspaper asked forgiveness for thus oppressing the workers who were to a very large extent also members of the Church.

Another symbolic factor which may have had something to, at least unconsciously, with the timing of the FLM apology, was the approaching new millennium. It had been the reason for Pope John Paul II to launch his own series of papal mea culpas, but Jussi Miettinen, the primus motor behind the FLM’s action denied getting any sort of inspiration from the Pope.

It would perhaps been more surprising to hear that the FLM had emulated the Pope, given that one reason for the movement’s founding had been a deep prejudice towards the Roman Catholic Church.

It is certainly true that the Internet has given plenty of opportunities for all kinds of oppositionists and critics to voice their views uninhibitedly. In cases like the SRK-Laestadianism where the community itself does not encourage or tolerate criticism, an outside forum where criticism can be practised anonymously is almost the only viable channel through which to pursue change.

It is not probable that a public apology will be made by the SRK anytime soon, although recent sexual abuse charges against several Laestadian lay preachers have further darkened the public image of the movement and put more pressure on the SRK leadership to do something.”

*    *    *

Author’s notification.

This study is based on printed sources such as journalistic reports, news stories, letters to the editor and memoirs, interviews, and internet message boards and discussion forums. Archival sources were not available. There is yet very little research on these matters.

Mikko Ketola

The original paper: Apologising for Past Errors: Two Finnish Religious Revival Movements and Their Different Strategies, University of Helsinki / University of London, Institute of Historical Research. The International Historical Congress, Amsterdam, 22-28 August 2010.)

(Abbreviation by permission of the author. The subtitles and abbreviation by the Freepathways blog editors.)

*     *      *

Read more:

(Unfortunately, some of the texts are only in Finnish. To translate those articles, please try Google Translate)

Admata: Kotimaa-lehti hoitokokouksista 3.2.2006. Hakomaja discussion forum.

Johannes Alaranta: Kokousta pukkaa, “ollaan hänestä huolissaan”, porukalla.

Simo Alastalo: Tutkija: Vanhoillislestadiolaisen liikkeen pitäisi pyytää hoitokokouksia anteeksi. Kotimaa24 uutiset, 23.11.2010. (Published after this blog posting.)

… and forgive us: Lutherans Repent Anabaptist Persecution.  Lutheran World Information 6/2010.

Jason A. Edwards: Apologizing for the Past for a Better Future: Collective Apologies in the United States, Australia, and Canada. Southern Communication Journal, 75 (1),  January 2010 , 57–75.

Leo Hartvaara: Suden uhrit. Joensuu: Kirjavaaka 1984. (The novel describes healing meetings in a SRK-Laestadian congregation from the victims’ point of view.) 

Warren H. Hepokoski 2002: The Laestadian Movement: Background Writings and Testimonies. Rev.ed. Culpeper, Virginia, US.

Hoitokokous (lestadiolaisuus). Wikipedia. (N.B. references and a review on the research and discussion about the healing meetings.)

Vuokko Ilola: Hoitokokoukset pitää selvittää. Kotimaa 18.12.2008. (An open letter and a petition to the management of SRK for healing meetings’ investigation.)

Hannu Karpo: Syntisin silmin. Tv-dokumentti, YLE 3.10.1981. (A report about the healing meetings in the Northern Finland by a renowned Finnish journalist.)

Mauri Kinnunen:  Tämä vuosituhat haastaa lestadiolaisuuden: Suomen suurimman herätysliikkeen pitäisi pystyä avoimesti kohtaamaan menneisyytensä kipupisteet. Kaleva 1.10.2006. (One of the first public petitions to the management of SRK written by a member of the laestadioan movement; the author is PhD and a renowed researcher of the Laestadiasim.)

Korpijaakko: Anteeksipyyntö 2010 – historiallinen sovinto.

Taneli Kylätasku: ”Hoitokokousten” kipu tuntuu yhä. Kotimaa 3.2.2006. (A remarkable report which broadened further the discussion originated in the net.)

Laestadian-ism : a blog of the research project on political laestadianism funded by the Academy of Finland, 2010-2012, at the University of Lapland. One part of the research will focus on the impacts of healing meetings.

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolaisuuden hiljaisuus ja pelko

Tuomas Lohi: Haapajärven lestadiolaisuuden vaiheet 1863-1999. Oulun yliopisto. Pro gradu -tutkielma.

Matkalippu helvettiin: vanhoillislestadiolaisuden piiristä erotetut kertovat. Tv-dokumentti, YLE 31.10.1985.

Pekka Mikkola: Anteeksipyyntö on vaikeaa hengellisille yhteisöillekin. Kaleva 12.7.2006.

Paula E.: SRK:n anteeksipyyntö. Suomi24 Keskustelua vanhoillislestadiolaisuudesta, 19.1.2006.

Tuomas Peltomäki: Järkyttävintä toimittajan uralla: kollektiivin pelko mursi perhesiteet. Helsingin Sanomat 28.7.2007. (An interview of a journalist Hannu Karpo.)

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa” (The SRK-laestadian preachers’ meeting 2008: ”The 1970s was time of love and forgiveness”.)

Rhyming Blue: Living as my true self – leaving the Conservative Laestadian one true faith’s community

Jussi Rytkönen: Hoitokokouksista ei anteeksipyyntöä. Kotimaa 2.7.2006. (An interview of secretary-general of the SRK Aimo Hautamäki.)

Kari Salonen – Kimmo Kääriäinen – Kati Niemelä: Kirkko uudelle vuosituhannelle – Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 1996-1999. (Information on the collective apologizing of FLM 1999.)

Amartya Sen: Identity and Violence (a review in The Guardian)

SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin

Marjo Valtavaara: Conservative Laestadians’ lifestyle debate boils over onto the Internet. Helsingin Sanomat 23.10.2007.

Kahdeksan hoitokokousvuotta Haapaveden rauhanyhdistyksellä.

1 kommentti

Kategoria(t): 1900-luku, 1970-luku, 1980-luku, 1990-luku, 2000-luku, Conservative Laestadianism, erehtymättömyys, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, evankelis-luterilainen kirkko, forbidden things, hajaannukset, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, ihmisarvo, in English, johtajat, johtokunta, kannanotot, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kirkko, kontrollointi, Kotimaa, lähihistoria, manipulointi, mennoniitit, mielenterveys, nettikeskustelu, normit, norms, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, pelko, pelot, politiikka, puhujat, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, Rippi, sananjulistajat, secession, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, syrjintä, syyllistäminen, totteleminen, tuomitseminen, tutkimus, uhkailu, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta

Kerro tutkijoille hoitokokouksista – tutkimus käynnistymässä Lapin yliopistossa


Lapin yliopistossa on käynnistetty vanhoillis-lestadiolaisuuden hoitokokouksia koskeva tietojen kerääminen tutkimusta varten. Tutkimus on osa Lapin yliopiston 3-vuotista tutkimuskokonaisuutta Lestadionismi: poliittinen teologia ja kansalaisuskonto, jonka päärahoittaja on Suomen akatemia.

Tutkija, dosentti Aini Linjakumpu pyytää hoitokokouksista tietäviä kertomaan kokemuksistaan. Kirjoituksia toivotaan sekä liikkeen nykyisiltä ja entisiltä jäseniltä että ulkopuolisilta. Tutkimuskohteena ovat ennen kaikkea 1970-luvun loppupuolella tapahtuneet hoitokokoukset.

Kirjoituksia toivotaan myös niiltä, jotka eivät ole itse osallistuneet hoitokokouksiin, mutta tapahtumilla on ollut vaikutusta tai merkitystä heille.

Tutkija toivoo myös kerrottavan hoitokokouksiin liittyvistä tunteista ja tuntemuksista, itse kokouksien aikaan ja/tai niiden jälkeisinä aikoina. Millaisia tunteita hoitokokoukset herättävät tänä päivänä? Miten ulkopuolinen kokee ja näkee asiat?

Tiedot tulee lähettää Aini Linjakummulle kesäkuun loppuun mennessä, sähköpostilla osoitteeseen hoitokokoukset@ulapland.fi, tai postitse osoitteella:

Aini Linjakumpu, Lapin yliopisto, PL 122, 96101 Rovaniemi.

Alla tutkijan tiedonkeruupyyntö ja ohjeet osallistumisesta.

*    *    *

”Kuulutko tai oletko aikaisemmin kuulunut vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen? Tai onko Sinulla muutoin kokemuksia vanhoillislestadiolaisuudesta?

Olen tekemässä tutkimusta ns. hoitokokouksista, joita järjestettiin liikkeen piirissä erityisesti 1970-luvun loppupuolella.

Kiinnostuksen kohteena ovat erityisesti ihmisten kokemukset hoitokokouksista; minkälaisia tunteita ne herättivät silloin ja millaisia tunteita ne ovat aiheuttaneet jälkeenpäin?

Tutkimuksen tarkoituksena ei ole selvittää niinkään tapahtumien täsmällistä kulkua, vaan ihmisten kokemusperäistä näkökulmaa asiaan. Kirjoituksissa toivotaan, että niissä kerrottaisiin tapahtumista, niihin liittyvistä muistokuvista ja tuntemuksista. Menneisyyden kokemusten ja tuntemusten lisäksi on kiinnostavaa, millaisia tunteita ne herättävät nykyään.

Kirjoituksia toivotaan niiltä, jotka ovat olleen tekemisissä jollakin tavalla asian kanssa, sekä niiltä, joihin hoitokokoukset ovat vaikuttaneet joko suoraan tai epäsuoraan. Jos olet liikkeen ulkopuolinen henkilö, millaisia kokemuksia Sinulla on ollut hoitokokouksista ulkopuolisin silmin?

Tutkimus kuuluu Suomen Akatemian rahoittamaan ”Lestadionismi: Poliittinen teologia ja kansalaisuskonto maallistuvassa Suomessa” -tutkimushankkeeseen (hankenumero: 132693). Lapin yliopistoon sijoittuva tutkimushanke jatkuu vuoden 2012 loppuun asti.

Tutkimuksen toteuttaa dosentti Aini Linjakumpu Lapin yliopistosta. Kirjoitukset voi lähettää osoitteella: Aini Linjakumpu, Lapin yliopisto, PL 122, 96101 Rovaniemi. Kirjoituksia voi lähettää myös sähköpostilla osoitteeseen: hoitokokoukset ät ulapland piste fi. Asiaan liittyvät tiedustelut joko kirjeitse tai edellä mainitulla sähköpostilla.

Kirjoituksia toivotaan 30.6. mennessä. Kirjoitukset käsitellään ehdottoman luottamuksellisesti. Kirjoitukset voidaan toimittaa myös nimettöminä, mutta toivotaan, että niissä ilmenee kirjoittajan ikä, sukupuoli ja mahdollisesti myös asuinpaikka.”

*    *    *

Lue lisää aiheesta ja Lapin yliopiston tutkimushankkeesta ”Lestadionismi: poliittinen teologia ja kansalaisuskonto”:

http://laestadian-ism.blogspot.com/ Tutkimushankkeen blogi.

Lestadiolaisuuden poliittinen valta tutkimuksen kohteeksi

Political dimensions of the Laestadianism in the research focus funded by Academy of Finland

Aini Linjakumpu: Lestadiolaisuus suomalaisena ääriliikkeenä. Kaltio 2000:1.

Hoitokokous (Wikipedia)

Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista 

1 kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, historia, hoitokokoukset, lähihistoria, SRK ry., tutkimus

Väkivallan peittely leimaa vanhoillislestadiolaista liikettä – ja samoin kirkkoa


SRK:n johto ja puhujienkokous ovat järjestelmällisesti kiistäneet hoitokokousten vuosia kestäneen hengellisen väkivallan ja alistamisen aiheuttamat kärsimykset ihmisille.

SRK on lisäksi ilmoittanut, ettei asiaa ole tarpeen edes selvittää, huolimatta lukuisista tähän viittaavista vetoomuksista, joita sille on osoitettu sekä liikkeen sisältä että ulkopuolelta.

Tunnetuimpia selvityksen kannattajia ovat esimerkiksi  Espoon piispa  Mikko Heikka, Oulun yliopiston historian professori , FT Jouko Vahtola ja Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori, TT Jouko Talonen, jotka  ovat esittäneet toivomuksen, että hoitokokousajan tapahtumista on syytä tehdä riippumaton selvitys.

Uhrien kärsimyksen mitätöinti ja väkivallan peittely

SRK on syyllistynyt hengellisen väkivallan harjoittamiseen ja tapahtumien peittelemiseen sekä uhrien kärsimysten mitätöintiin. Tähän tulokseen tulee varmasti jokainen, joka perehtyy hoitokokousaikoja kokeneiden vl-ihmisten muistelmiin ja lausuntoihin, lehtikirjoituksiin ja muihin dokumentteihin sekä asiasta vuosia käytyyn kansalaiskeskusteluun. On huomattava, että tapahtumakokonaisuudesta ei ole olemassa kattavaa tieteellistä tutkimusta.

Sen sijaan käytettävissä on useita SRK:n johdon sekä puhujienkokousten lausuntoja.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko jakaa saman syyllisyyden: se on välinpitämättömyydellään yhtälailla syyllistynyt  piirissään harjoitetun laajamittaisen  väkivallan ja alistamisen hyväksyntään, peittelyyn ja uhrien kärsimysten mitätöintiin. Tästä kirkko on vastuussa.

Kirkon piispat eivät ole estäneet kirkon jäseniin vuosikausia kohdistettua painostusta, alistamista ja väkivaltaa eivätkä vaatineet siitä selvitystä.  He eivät ole tehneet niin, vaikka useat kirkon palveluksessa olevat henkilöt ovat käytännössä osallistuneet alistamiseen ja väkivaltaan. Kirkko on jättänyt hoitamatta sille työnantajana kuuluvan vastuunsa.

Omassa strategiassaan kirkko on sitoutunut ihmisoikeuksien noudattamiseen ja väkivallattomuuteen, mutta se ei ole noudattanut omia periaatteitaan vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen kohdalla.

Ensimmäinen kirkon virallinen puheenvuoro asiaan puuttumiseen (sitten arkkipiispa Mikko Juvan yritysten 80-luvun alussa) oli arkkipiispa Jukka Paarman vetoomus puheessaan Oripään suviseuroissa kesällä 2009. SRK:n edustajat eivät ole ainakaan julkisesti vastanneet arkkipiispan vetoomukseen.

SRK:n edustajat, puheenjohtaja Olavi Voittonen ja pääsihteeri Aimo Hautamäki, ovat ilmoittaneet julkisuudessa, ettei selvityksen tarvetta ole, ei myöskään syytä julkiseen anteeksipyyntöön.

Peittely tuli kalliiksi katoliselle kirkolle

Uskonnollisen väkivallan, alistamisen ja tuhansille ihmisille aiheutetun kärsimyksen peittely ja mitätöinti ei ole asia, josta mikään yhteisö voi nykyaikana päästä kuin koira veräjästä.

Maailmanlaajuinen katolinen kirkko ja sen mukana ”erehtymätön” paavi ovat joutuneet yhä syvemmälle epäillyksi tietoisesta rikosten peittelystä. Eri puolilla maailmaa on paljastettu yhä uusia seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia, joihin katoliset papit ovat syyllistyneet.  

Itse rikollisten tekojen lisäksi koko katolisen kirkon luotettavuutta murentaa  se, että hyväksikäyttäjien esimiehet ja piispat ovat peitelleet näitä rikoksia järjestelmällisesti. Tämä epäily on ulottunut nyt jopa Sanctus Sanctissimukseen, paavi Benedictus  XVI:een asti.

Jo tähän mennessä hyväksikäyttörikokset ja niiden peittely ovat tulleet katoliselle kirkolle erittäin kalliiksi myös aineellisesti. Katoliset seurakunnat ovat joutuneet maksamaan Yhdysvalloissa ja Kanadassa oikeusistuimen langettamia vahingonkorvauksia tähän mennessä 2,6 miljardia dollaria. On uutisoitu jopa seurakuntien konkursseista tämän takia. Irlannissa korvaukset ovat olleet tähän mennessä 1,1 miljardia euroa.

SRK:n johtokunta jatkaa edelleen väkivallan salailua

Tapahtumien käsittelytapa katolisessa kirkossa, peittely ja salailu viimeiseen asti, vertautuu SRK:n valitsemaan linjaan sen piirissä harjoitetun väkivallan ja alistamisen käsittelyssä. SRK:n kohdalla on kyse ainakin ihmisoikeuksien ja uskonnonvapauden loukkauksista (fokusoitu analyysi edellyttää tapahtumien selvittämistä perin pohjin sekä juridista asiantuntemusta).

SRK:n johto on ilmoittanut, että sillä ei ole syytä käynnistää selvitystä tapahtumista. Uhrien kohtalosta, kärsimyksistä tai hyvityksestä  SRK:n johto ei ole ollut myöskään huolissaan.

SRK on lisäksi painottanut, että hoitotoimia toteuttaneet puhujat ja muut vastuuhenkilöt, jotka olivat mahdollisesti syyllistyneet väkivaltaan ja alistamiseen,  ovat ”hoitaneet asiansa” eli ilmeisesti pyytäneet jossakin yksityisesti (?) anteeksi menettelyään.

Kirkon ja uhrien kannalta on kysyttävä, onko SRK:n kuvaama rikkomusten selvittäminen riittävä ja uskottava niiden kummankin näkökulmasta.

SRK:n edustajien lausunnoista ei käy ilmi, millä tavoin asioiden hoito ja anteeksipyyntö on käytännössä toteutettu, kun liikkeestä syyttä ulos heitetyt kristityt eivät näitä anteeksipyyntöjä tunne.

Ovatko asianomaiset todellakin korjanneet rikkomuksensa joidenkin tai kaikkien uhreiksi joutuneiden henkilöiden kanssa henkilökohtaisesti, vai tarkoittavatko SRK:n johto ja puhujat,  että ko. henkilöt ovat ”hoitaneet asiat” jollakin lailla keskenään, SRK:n johtokunnassa tai esimerkiksi puhujienkokouksessa ”veljellisesti”?  Tämä ristiriita ja epäselvyys jättää SRK:n lausunnot epäluotettavaan valoon.

SRK:n johtokunta ja nykyinen palkattu johto ovat osoittaneet suorastaan häikäilemätöntä piittaamattomuutta sivuuttaessaan hoitokokouksien uhreiksi joutuneiden ihmisten psyykkiset, sosiaaliset ja hengelliset kärsimykset.  SRK ei ole tehnyt elettäkään selvittääkseen näitä tapahtumia, auttaakseen alistamisen uhreja eikä  pyytääkseen anteeksi heiltä.

SRK:n nykyinen johtokunta luonnollisesti vastaa väkivallan selvittämisestä  ja jälkien korjaamisesta.  Toistaiseksi se on tehnyt parhaansa vain salatakseen SRK:n vastuun ja mitätöidäkseen uhrien kokemukset.

Väkivallan ja alistamisen peittely leimaa myös kirkkoa – mikä on kirkon seuraava askel?

Hoitokokousten väkivalta kosketti suoraan tai välillisesti arviolta ainakin 150 000:ta suomalaista kirkon jäsentä. Kyseessä on kirkon rauhanajan historian laajin hengellisen väkivallan tapaus Suomessa. Tätä historiallista tosiseikkaa ei voida millään argumentilla pyyhkiä pois eikä mitätöidä ihmisten kärsimystä. Väkivalta on tosiasia ja tosiasiana pysyy.

Selvittämätön hoitokokousten väkivalta ja syyttömien uhrien kärsimykset alkavat olla taakka myös kirkolle. Se kuormittaa kirkon julkisuuskuvaa aikana, jolloin kirkon jäsenyys ei ole enää suomalaisille itsestäänselvyys. Alistamisen ja väkivallan  hyväksyminen ei ole kunniaksi hengelliselle arvoyhteisölle.

Ihmiset edellyttävät kirkoltaan entistä konkreettisemmin eettistä vastuunkantoa, ihmisoikeuksien noudattamista ja historiassa tehtyjen virheiden ja vääryyksien avointa ja läpinäkyvää korjaamista.

Kirkko voisi myös tarjota psyykkistä ja hengellistä asiantuntija-apua ja tukea niille lestadiolaisille,  jotka ovat joutuneet erotetuiksi tai itse  irrottautuneet herätysliikkeestä ja kokevat jääneensä tyhjän päälle ihmissuhteiden katkettua ja sosiaalisen verkoston hajottua.

Yhden kirkkoon kuuluvan herätysliikkeen harjoittaman väkivallan peittely ei lisää jäsenten luottamusta kirkkoonsa.

*     *     *  

Ajattelemisen aihetta antoi Tuiralainen.

Lue myös:

Rytkönen Jussi: Vanhoillislestadiolaisuus on kirkon tabu. Kotimaa 17.7.2008.

Hartikainen, Leo: Suden uhrit: romaani lestadiolaisista. Kirjavaaka, Joensuu 1984.

Hoitokokous (lestadiolaisuus) Wikipedia.

Hoitokokoukset pitää selvittää!

Matkalippu helvettiin – vanhoillislestadiolaisten piiristä erotetut kertovat. TV-dokumentti, YLE 1985.

Pietilä, Lauri: Sota perintöosasta : todisteita ja tosiasioita lestadiolaisuuden ihmeellisyyksistä sisältä seurattuna. Omakustanne, L. Pietilä, 1981.

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa” (Puhujainkokouksen kannaotto joulukuussa 2008.)

Syntisin silmin: Hannu Karpon TV-reportaasi hoitokokouksista. Yle 1981.

Tuiralainen: Kirkko peitteli hengellistä väkivaltaa 30 vuotta

Arkkipiispan puhe suviseuroissa: neljä kipupistettä

Keskustelua hoitokokousmenettelyistä ja erottamisen syistä Mopin palstalla:  Itkeäkkö vai nauraa

1 kommentti

Kategoria(t): arkkipiispa, eettisyys, erehtymättömyys, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, evankelis-luterilainen kirkko, hajaannukset, hengellinen väkivalta, hengellisyys, historia, hoitokokoukset, identiteetti, ihmisarvo, ihmisoikeudet, johtajat, johtokunta, kannanotot, katolinen kirkko, kirkko, kontrollointi, lähihistoria, leimaaminen, maallikkosaarnaajat, manipulointi, omatunto, paavi, painostaminen, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, syrjintä, tuomitseminen, tutkimus, ulossulkeminen, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys

Kahdeksan hoitokokousvuotta Haapajärven ry:llä


Hoitokokousvuosista ei ole toistaiseksi olemassa tieteellistä tutkimusta. *) Tiettävästi ainoa tutkimus, Oulun yliopistossa sittemmin historiasta väitelleen   Tuomas Lohen Suomen ja Skandinavian historian oppiaineessa laatima pro gradu Haapajärven rauhanyhdistyksen historiasta vuoteen 1999.  Työllä on merkittävä arvo siitä syystä, että se perustuu historiallisiin alkuperäisdokumentteihin ja tutkimus on hyväksytty yliopistollisessa laitoksessa. Seuraavassa on tutkimuksesta poimittua tietoa sekä sitaatteja, joiden kuvaamat tapahtumat toistuivat samanlaisina yli kymmenen vuoden ajan kaikkialla maan rauhanyhdistyksissä.

Hoitokokoukset siionin sisäisenä puhdistuksena  

1970-luvun alkupuolella vanhoillislestadiolaisuuden sisäiseen keskusteluun ilmaantui tavallistenkin uskovaisten keskuuteen paikallisissa rauhanyhdistyksissä  siihen saakka vähän tunnettu käsite hengen vika.

Päivämies puhui henkien taistelusta.  Henkien taistelu vallitsi nimenomaan siionin sisällä. 1970-luvun hoitokokousten keskeinen motiivi oli taistelu henkivaltoja vastaan – herätysliikkeen sisällä. Henkivaltana pidettiin ”uskon ja Jumalan sanan vastaista elämäntapaa”. Tällöin ei katsottu, että olisi kyseessä  yksittäiset ”nimelliset synnit”, vaan sihen saakka uskovaisena eläneen ihmisen sydän olisikin joutunut erilaisten väärien henkien valtaan.

Henkioppi oli opetuksen keskeinen sisältö sekä seuroissa, hoitokokouksissa , seurakuntapäivillä että Päivämiehen kirjoituksissa (ks. esim. SRK:n puheenjohtajan Eino Vaherjoen kirjoitus 1978, klikkaamalla kuvaa saat sen suuremmaksi).

Koko ”jumalan valtakunta” piti puhdistaa näistä henkivalloista. Kyse oli siis totaalisesta puhdistuksesta.

Opetuksella erilaisista hengistä oli Voitto Savelan analyysin mukaan oma kehityshistoriansa. Aluksi puhuttiin kuivasta ja hempeästä hengestä, joilla yleensä tarkoitettiin joko lainomaisen tiukkaa normikristillisyyttä tai sen vastakohtana väljää ja välinpitämätöntä suhdetta nimeltä mainittuihin synteihin. Kuivan hengen, isäntähengen, ja hempeän hengen tilalle nousi  sittemmin väärä henki’-käsite (noin vuodesta 1975). ”Henkioppi'” huipentui 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa, jolloin Suomen rauhanyhdistyksissä eteläisintä Suomea myöten tehtiin laajasti parannusta erityisesti kososlaisesta hengestä.  –

Käytännössä puhdistaminen tarkoitti jokaisen yhteisön jäsenen alistamista niin että hänet saadaan itse julkisesti koko seurakunnan edessä kieltämään oma aikaisempi uskomisensa. Hänen tuli ”tunnustaa eläneensä väärässä hengessä”. Tämä oli tietysti varsinkin monille ikänsä uskomassa olleille täysin käsittämätön tilanne.

Konkreettisesti meneteltiin siten, että tavallisten uskovaisten oli hoitokokouksissa pakko tunnustaa julkisesti olleensa ja olevansa väärässä hengessä, säilyttääkseen yhteisön jäsenyyden. Siis se millä lailla he olivat siihen saakka uskoneet, pitikin nyt kieltää ja vieläpä tehdä niin ”käskystä”, ilman että olisi kokenut tahi tunnistanut ”väärä henkeä” omassa omassatunnossaan. Piti tehdä parannnus koska niin käskettiin. Tuhannet uskovaiset joutuivat siis käytännössä kieltämään omantuntonsa, joka on Pyhän hengen ääni ihmisen sydämessä. Tämä kokemus ei lähde ihmisestä jälkiä jättämättä.

Näin joutui tekemään ”valtaosa vanhoillislestadiolaiseen kristillisyyteen kuuluvista” uskovaisista, totesi Erkki Reinikainen 28.4.1987 vanhoillislestadiolaisten pappien kokouksessa Oulussa pitämässään alustuksessa. Samassa alustuksessa Reinikainen analysoi hoitokokousvuosien harhaoppeja, joita hän oli havainnut neljä: Jumalan huoneenhallitus -oppi, kollektiivisen omantunnon oppi, henkiparannusoppi ja julkirippioppi. Lopuksi Reinikainen leimasi hoitokokoukset ”massahysteriaksi”.

Reinikaisen analyysi osuu pitkälle kohdalleen. Erikoiseksi asian tekee tietenkin se että mies itse oli ollut vain joitakin vuosia tätä ennen yksi tunnetuimpia ja kiivaimpia hoitomiehiä!

Hoitokokousten seuraamukset Haapajärven rauhanyhdistyksellä

Hoitokokousaallot vyöryivät Tuomas Lohen tutkimuksen mukaan seuraavaan tapaan, esimerkkipaikkakuntana on siis tutkimuskohde Haapajärvi.

” – – Tunnusomaista tälle prosessille oli se, että paikallisen rauhanyhdistyksen johtokunta otti tehtäväkseen toimia yhdistyksensä alueella jäsentensä ’hengellisenä hallituksena’, joka ainakin jossain määrin pyrki vaikuttamaan heidän elämäntapojaan koskeviin ratkaisuihin. – –

– – johtokunta esiintyi kollektiivisesti ja sen menettelyn taustalla oli näkemys, että ’veljen vartijana oleminen’ oli kristityn velvollisuus ja rikkoneen uskonystävän ’hoitamisessa’ tuli noudattaa Kristuksen kirkkolakia.

Käytännössä tämä johti vähin erin siihen, että usein kahdenkeskisen puhuttelun jälkeen veljeä tai sisarta koskeva moite saatettiinkin johtokunnan tietoon, joka käynnisti jatkotoimet. — sielunhoidollisesta kysymyksestä tulikin samalla hallintokysymys ja pöytäkirjaan omina pykälinään merkittyjen päätösten mukaisesti myös toimittiin. Johtokunta teki yhdistyksen jäseniä koskevia päätöksiä, vaikka toimien tavoitteet olivatkin puhtaasti sielunhoidollisia. – –

Näin sielunhoito institutionalisoitiin ja se tuli kytketyksi osaksi yhdistyslain mukaista organisatorista toimintaa. – –

Pöytäkirja siis samaisti yhdistyksen yleisen kokouksen Jumalan seurakuntaan. Tulkinnan mukaan Jumalan seurakunta -käsite oli tarkkaan määriteltävissä, ja sen raja voitiin vetää yhdistyksen jäsenyyteen.  – – Sielunhoidollinen asia muuttui ikäänkuin huomaamatta hallinnolliseksi kysymykseksi, jota käsiteltiin yhdistyslain ja rauhanyhdistyksen sääntöjen edellyttämällä tavalla.

Hoitokokoukset – – saivat alkunsa joko yksityisten ihmisten tai johtokunnan ilmaistua huolensa jonkin henkilön sielun tilasta. Kun henkilökohtainen keskustelu ei tuottanut tulosta, häntä puhuttelemaan lähetettiin yleensä kaksi tai kolme yhdistyksen jäsentä. Mikäli asiat eivät vieläkään selvinneet, kutsuttiin ’vikaan joutunut’ johtokunnan puhuteltavaksi.

Keskustelun jälkeen asianomainen joko teki ’parannuksen’ tai hänet ’sidottiin’, mikä merkitsi käytännnössä myös rauhanyhdistyksen jäsenyydestä erottamista. Asiat, joista tuona aikana puhuteltiin liittyivät useimmiten johonkin henkeen. Esimerkiksi 1979 vallitsi käsitys, jonka mukaan ’kososlainen henki’ ajoi ihmisiä ’ulos Jumalan valtakunnasta’. – –

Hoitokokoukset muuttuivat säännöllisiksi vuodesta 1974 lähtien, jolloin johtokunnassa käsiteltiin kaikkiaan 10 eri henkilön ’sielun tilaa’. Heistä kahdessa todettiin olevan eri hengen, minkä vuoksi heitä ei enää pidetty ’Jumalan lapsina’.

Kokousten määrä Haapajärvellä lisääntyi merkittävästi vuosien 1975 -1977 aikana, jolloin johtokunnan eteen kutsuttiin peräti 69 yhdistyksen jäsentä. Huolimatta ’puhuteltavien’ suuresta määrästä kyseisinä vuosina rauhanyhdistyksestä erosi tai erotettiin ainoastaan kaksi ihmistä. Kaikki muut puhuteltavina olleet ’nöyrtyivät parannukseen’ ja heille ’saarnattiin anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä’.

Haapajärven rauhanyhdistyksen järjestämissä hoitokokouksissa vuosien 1975 – 1977 aikana ihmiset tekivät julkisesti parannusta muun muassa ’pappiseriseuraisuudesta’, ’kuivasta ja hempeästä hengestä’, ahneuden ja kateuden pirun hengestä’, ’väärästä hengestä’, ’lihan vapauden ja sydämen ylpeyden hengestä sekä kuivasta lakihengestä’, ’itseä korottavasta hengestä’ ja ’riitelevästä ja katkerasta hengestä’.

Varsinaisen huippunsa ’taistelu henkivaltoja’ vastaan saavutti 1978, jolloin yhtenä ainoana vuonna 49 ihmistä teki selkoa käsityksistään johtokunnalle. Yleisimmin samana vuonna ’hoitotoimenpiteet’ kohdistuivat ’väärän, kuivan ja hempeän hengen’ vaikutuksiin.

Hoitokokoukset jatkuivat vilkkaina vielä vuoden 1979 aikana, jolloin yleisimmäksi ’hoidettavaksi synniksi’ muodostui ’kososlainen henki’. Kyseisen vuoden aikana johtokunnan eteen kutsuttiin 47 rauhanyhdistyksen jäsentä. Heistä yksi ’sidottiin synteihinsä’ ja erotettiin rauhanyhdistyksestä.

Haapajärven rauhanyhdistyksen osalta sielunhoidolliset kokoukset vähenivät jyrkästi vuodesta 1980 lähtien, minkä jälkeen esille nousi enää yksittäisiä tapauksia. Vuosien 1980 – 1982 aikana johtokunta kuulikin ainoastaan 14 ihmistä. Tällöin aiheet koskivat politiikkaa, katkeruutta ja ’hempeää henkeä’. Viimeinen varsinainen hoitokokous vuodesta 1974 saakka jatkuneessa kokousketjussa pidettiin 1982.

Haapajärven rauhanyhdistys ’taisteli henkivaltoja vastaan’ runsaat kahdeksan vuotta. Punaisena lankana hoitokokousketjussa oli henkioppi. Miltei kaikkien lankeamisten katsottiin aiheutuneen väärän hengen vaikutuksesta. Yhdistyksen johtokunta käsitteli vuosien 1974 -1982 välisenä aikana kaikkiaan 189 ihmisen hengellistä tilaa. Tämä merkitsi käytännössä sitä, että lähes joka toinen yhdistyksen jäsen joutui sielunhoidollisia asioita käsitteleviin kokouksiin asianosaisena. On kuitenkin merkillepantavaa, että rauhanyhdistyksestä erotettiin tai siitä erosi ainoastaan yhdeksän jäsentä näiden hoitokokousten seurauksena.

– – Haapajärven Oksavan rauhanyhdistyksen johtokunta otti henkioppi-keskusteluihin osaa ensimmäisen kerran helmikuussa 1978, jolloin – – päätettiin järjestää tilaisuus, jossa vikaan joutuneita hoidettaisiin. ’Vikaan joutuneista’ tehtiin maaliskuun johtokunnan johtokunnan kokouksessa luettelo, joka piti sisällään peräti 21 nimeä. Heidät kutsuttiin tulevaan hoitokokoukseen.  – – edellä mainituista 21 yhdistyksen jäsenestä erotettiin 6.”

LÄHDE:
Lohi, Tuomas 2000.
Haapajärven lestadiolaisuuden vaiheet 1863-1999. Oulun yliopisto, historian laitos, Suomen ja Skandinavian historia. Pro gradu -työ.

*) Lapin yliopistossa käynnistettiin 2010 hoitokokouksiin liittyvien kokemusten ja silminnäkijäkuvausten keruu, jonka pohjalta on tarkoitus julkaista tutkimus osana yliopiston kolmivuotista tutkimushanketta.

Lue / katso myös:

Alatalo, Jani 2006. Kohti avoimuutta: Vanhoillislestadiolaisuuden käsittely julkisuudessa ja vanhoillislestadiolaisten suhtautuminen julkisuuteen Suomessa vuosina 1976–1984. Pro gradu -tutkielma. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Hakomaja: Hoitokokoukset ja 1970-luku

Hartvaara, Leo 1984. Suden uhrit. Joensuu: Kirjavaaka.

Haukkala, Matias 2010. Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto.

Hoitokokous-artikkeli Wikipediassa

Karpo, Hannu: Syntisin silmin. YLE, TV-dokumentti, 1980.

Kinnunen, Mauri 2006.  Tämä vuosituhat haastaa lestadiolaisuuden: Suomen suurimman herätysliikkeen pitäisi pystyä avoimesti kohtaamaan menneisyytensä kipupisteet. Kaleva 1.10.2006.

Matkalippu helvettiin – Vanhoillislestadiolaisten piiristä erotetut kertovat: osin dramatisoitu TV-dokumentti, YLE 1985.

Mikkola, Pekka 2006. Anteeksipyyntö on vaikeaa hengellisille yhteisöillekin. Kaleva 12.7.2006.

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Ruokanen, Miikka 1980. Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus: Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen opilliset korostukset 1977–1979. Tampere: Kirkon tutkimuslaitos.

Rytkönen, Jussi 2006. Hoitokokouksista ei anteeksipyyntöä. Kotimaa 4.7.2006.

SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin

Leo Hartvaara: Suden uhrit. Lyhennelmä hoitokokouksen tapahtumista ja seuraamuksista, TV-teatterin dramatisoimasta esityksestä tuntemattoman laatima katkelma You Tubessa.

1 kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, ahdistus, avainten valta, erehtymättömyys, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, fundamentalismi, hajaannukset, harhaoppi, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kontrollointi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, maallikkosaarnaajat, manipulointi, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, pelko, pelot, puhujat, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, seurakunta, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, syntien anteeksiantamus, totteleminen, tuomitseminen, tutkimus, uhkailu, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys

Arkkipiispa Mikko Juva 1979: ”Kirkko ei voi vaieta”


Jani Alatalo on historian pro gradu -työssään selvittänyt hoitokokouksiin liittynyttä julkista keskustelua. Gradusta käy hätkähdyttävällä tavalla ilmi, millaista hoitokokousmeno todellisuudessa oli ollut. Alatalo vahvistaa silminnäkijöiden kokemukset hengellisestä painostuksesta. Erityisen kiinnostava on hänen selostamansa arkkipiispa Mikko Juvan laaja kirjoitus Helsingin Sanomissa 2.12.1979, samana vuonna jolloin ensimmäiset julkiset kirjoitukset hoitokokouksista oli julkaistu tiedotusvälineissä.Kuusamon kirkko

Hoitokokousväkivalta nostettiin ensimmäisenä julkisuuteen Koillismaalla, Kuusamon seurakunnassa.

Alatalo kirjoittaa: s. 58–61 seuraavaa:

”Eräs ’hoitokokouksien’ ongelmakohta oli synnin määritelmä. Käytännössä asioiden syntisyys saatettiin määritellä paikallisella rauhanyhdistyksellä, joten jonkin asian syntisyys tai syntisyysaste saattoi olla erilaista eripuolella Suomea. Paljon saattoi vaikuttaa sekin, millaisia olivat kunkin rauhanyhdistyksen voimahahmot. Jos he edustivat hyvin tiukkaa linjaa, niin lähes kaikki kokouksiin osallistuneet olivat syntisiä johonkin asiaan ja heidän olisi tullut tehdä julkisesti parannusta milloin mistäkin ’väärästä hengestä’. Osa kokouksissa olleista tekikin parannusta tietämättä edes tarkasti, mistä tekivät parannusta.

Kaikki eivät kuitenkaan suostuneet tekemään parannusta asioista, joita he eivät katsoneet vääriksi tai synnillisiksi. Tällaisia henkilöitä lestadiolaisuudessa pidettiin ’vääräuskoisina’ ja he joutuivat yleensä ulos paikallisen rauhanyhdistyksen toiminnasta, ja sitä kautta myös vanhoillislestadiolaisuudesta. Yleensä parannusta tekemättömien kohdalla käytettiin ’avainten valtaa’, eli heidät ’sidottiin syntiensä vuoksi’, jolloin lestadiolaisen tulkinnan mukaan heillä ei olisi pääsyä taivaaseen.

Kaikkein eniten ’jumalanlasten hoito’ oli esillä Päivämies-lehdessä, jossa asiaa oli käsitelty jo ennen vuotta 1979. Lähes kaikissa aihetta käsittelevissä kirjoituksissa lähinnä puolustettiin ’hoitojen’ tarpeellisuutta.

Lestadiolaisten aiheuttamaan painostukseen liittynyt runsas julkinen huomio alkoi lokakuussa 1979. Alkuvaiheessa lehtikirjoituksia oli erityisesti Kuusamon alueella ilmestyvässä Koillissanomat-lehdessä. Kirjoituksissa käsiteltiin lestadiolaisten yöllisiä ’hoitokokouksia’, lestadiolaisten soveliaisuutta toimia opetustehtävässä sensuroimalla oppikirjoja ja lestadiolaisten käsitystä pelastuksesta vain lestadiolaisuuden kautta. Huomionarvoista on, että kaikki Koillissanomat-lehden kirjoitukset oli kirjoitettu omalla nimellä, eli kirjoittajat olivat valmiita seisomaan sanojensa takana.

Painostukseen liittyvät syytteet olivat marraskuuhun mennessä saaneet jo sellaiset mitat, että Kuusamon kirkkoneuvosto käsitteli asiaa kokouksessaan 14.11.1979. Vilkkaan keskustelun jälkeen saatiin aikaiseksi julkilausuma, joka hyväksyttiin äänin 5–5. Tasatuloksessa kirkkoneuvoston puheenjohtaja, kirkkoherra Raimo Karvosen ääni ratkaisi.

Julkilausumasta sanoutuivat irti muun muassa kaikki rauhanyhdistykseen kuuluneet kirkkoneuvoston jäsenet. Julkilausuman vastustajien mielestä kyseessä oli rauhanyhdistyksen sisäinen asia.

Julkilausuman viesti oli yksinkertainen. Rekisteröitynä yhdistyksenä rauhanyhdistys voi erottaa jäseniään, kunhan se tapahtuu laillisesti. Mutta kaikenlaisesta omantunnon hallitsemisesta ja kristittyjen orjuuttamisesta ’uskonpuhdistuksen seurakunnat’ sanoutuvat irti.

Lestadiolaisten oli väitetty kieltäneen jäseniään käymästä muiden kuin lestadiolaisten pappien tilaisuuksissa. Julkilausuman mukaan jokaisella kirkon jäsenellä on täysi vapaus käydä kaikissa evankelis-luterilaisen kirkon tilaisuuksissa. Tulevien painostustapauksien varalta neuvottiin kääntymään kirkkoherran ja kirkkoneuvoston puoleen –. Mikko Juva

Voimakkain ääni julkisuudessa painostuskeskusteluun liittyen tuli Suomen kirkon korkeimmalta taholta. Kirkon johdon kauan kestänyt vaikeneminen lestadiolaisväittelyyn päättyi, kun Helsingin Sanomat julkaisi 2.12.1979 kokonaisen sivun laajuisen arkkipiispan Mikko Juvan puheenvuoron.

Kirjoituksen taustalla oli Juvalle tullut runsas joukko kirjeitä, joissa valitettiin muun muassa lestadiolaisten painostavista ’hoitokokouksista’. Valitukset tulivat Pohjois-Suomesta, joten asia olisi kuulunut lähinnä Oulun piispa Hannes Leinoselle. Hän ei kuitenkaan lestadiolaisen taustansa vuoksi halunnut puuttua asiaan ja toisaalta Leinonen myös sairasteli paljon viimeisinä piispanaikoinaan. Siksi käytännössä Oulusta puuttui istuva piispa vuonna 1979.

Kirjoituksessaan Juva tunnusti Oulun erityisaseman vahvana lestadiolaisalueena, mutta harhaoppisyytöksien osalta Juva totesi, että ’Suomen kirkossa ovat seinät avaralla ja katto korkealla, mutta sen sallivuudella on rajansa’. Painostukseen liittyvään keskusteluun Juva otti kolme näkökulmaa kirkkolakia apuna käyttäen.

Ensiksi esimerkiksi televisio tai ehkäisyvälineiden käyttäminen ei ole syntiä, mutta on jokaisen henkilökohtaisen vakaumuksen asia, kuinka näihin suhtautuu. (Aivan samaa näkökohtaa on tänä vuonna nykyinen arkkipiispa Jukka Paarma painottanut julkisuudessa.) Toiseksi lestadiolaisiin kohdistetut väitteet voivat pitää paikkansa, mutta ongelmat ei rajaudu lestadiolaisuuteen ja on väärin lyödä leima vain yhteen liikkeeseen, jos ongelmaa on kaikkialla.

Kolmas näkökulma olikin jo jyrkempi: Missä lähimmäisiä painostetaan nöyryyttäviin tunnustuksiin, missä häntä kielletään seurustelemasta vääräuskoisten naapurin kanssa tai edes tervehtimästä tätä, missä sairasta estetään hakeutumasta lääkärinhoitoon, missä lapset eristetään ’uskottomista’ leikkitovereistaan ja missä vaimot alistetaan joka suhteessa, nimenomaan myös seksuaalisesti, siellä luterilainen paikallisseurakunta ei voi vaieta.

Juvan kanta oli siis selvä. Juva oli valmis toimimaan tilanteen muuttamiseksi – ’paikallisseurakunta ei voi vaieta’. Mutta ensisijaisesti asiaa tulisi selvittää paikallisesti, ei valtakunnallisella julkisuudella.”

Jani Alatalo: Kohti avoimuutta. Vanhoillislestadiolaisuuden käsittely julkisuudessa ja vanhoillislestadiolaisten suhtautuminen julkisuuteen Suomessa vuosina 1976–1984.  Jyväskylän yliopisto 2006.
http://thesis.jyu.fi/07/URN_NBN_fi_jyu-2007441.pdf
Jani Alatalon pro gradun ohjaajana on toiminut Jyväskylän yliopiston vl-uskovainen historian dosentti Mauri Kinnunen.

Lue lisää:

Mitä hoitokokoukset olivat? (Hakomajan artikkeli 9.7.2006.)

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, historia, hoitokokoukset, kiellot, kirkko, lähihistoria, luterilaisuus, painostaminen, Päivämies, seurakuntaoppi, tutkimus, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö

Hoitokokoukset pitää selvittää!


 

Aiheeton syyttely, painostaminen parannuksentekemiseen ”synneistä”, joihin ei ollut syyllistynyt, uhkailu, julkinen nöyryyttäminen ja häpäiseminen, vaatimukset julkiripittäytymiseen seurakunnan edessä  tietyllä tavalla tiettyjä sanamuotoja käyttäen, ihmisten yksityisimpien perheasioiden kaivelu julkisesti – tätähän hoitokokoukset olivat. Tällaiset menettelyt eivät kuulu terveeseen uskonnollisuuteen.  Ne ovat väärää vallankäyttöä.  Ihmisten nöyryyttäminen ja julkinen häpäiseminen uskonnollisilla asioilla osoittaa silkkaa julmuutta. Kun vl-yhteisössä kiellettiin kysyminen, avoin pohdinta ja kriittinen keskustelu, se johti lopulta kautta maan vuosia kestäneeseen organisoituun, ”luvalliseen” ihmisten kiusamiseen.  Nämä lähihistorian asiat on herätysliikkeen sisällä pitkälle vaiettu ja niitä mielellään torjutaan tai väitetään jopa epätodeksi. Tapahtumia ei ole kokonaisuutena lainkaan tutkittu.

 Vanhoillislestadiolaisuuden hoitokokoukset, joita SRK organisoi kautta maan systemaattisesti 1970-ja 1980-luvulla, olivat selkeästi hengellisen väkivallan ja painostamisen leimaamia tilaisuuksia.  Kyse on kirkkomme piirissä varsin merkittävästä asiasta, kaikkein laajimmasta hengellisestä väkivallasta, joka kirkossa on sattunut koko 1900-luvulla. On huomattava, että hoitokokousten organisoijina ja vetäjinä toimi lukuisa joukko kirkkomme viroissa toimineita vanhoillislestadiolaisia pappeja. Hoitokokoukset koskettivat kymmeniä tuhansia ev.-lut. kirkkomme jäseniä. Tuhannet ihmiset kadottivat korvaamattomaia sukulaisuus- ja ystävyyssuhteitaan, perheet ja suvut pirstottiin. Jopa lapset usutettiin ilmiantamaan vanhemmpiaan ja vanhemmat kääntyivät lapsiaan vastaan. Yhteisössä vallitsi pelko ja paniikki, ja itse kukin yritti pelastaa oman nahkansa.

Kokoustilaisuuksista oli vaikea kieltäytyä, sillä kokouksiin oli kaikkien paikkakunnan vl-uskovaisten pakko osallistua. Tämä tehtiin tiettäväksi ennakkoilmoituksissa Päivämiehessä. Poisjääminen merkitsi yleensä ilman muuta ulos tuomituksi joutumista.

SRK ei ole julkistanut selvitystä hoitokokouksista.  Sen omissa julkaisuissa on lähinnä kuvailtu tapahtumasarjaa myönteisenä, ”siunauksellisena” toimena. Arkkipiispa Mikko Juva puuttui aikoinaan julkisissa puheenvuoroissaan SRK:n harjoittamaan hengelliseen väkivaltaan. Hoitokokoukset ovat herättäneet myöhemminkin keskustelua kirkon piirissä aika ajoin, mutta toistaiseksi myöskään kirkko ei ole tähän menenssä esittänyt vaatimusta niiden selvittämiseksi.

18.12.2008 Vuokko Ilola kirjoitti Kotimaa-lehden yleisönosastossa avoimen kirjeen SRK:lle, paikallisille rauhanyhdistyksille sekä uskonsisarilleen ja -veljilleen  ja vaati hoitokokousten selvittämistä.

SRK tahi yksikään paikallinen rauhanyhdistys ei Kotimassa vastannut Ilolan vetoomukseen. Sen sijaan lehdessä julkaistiin joitakin yksityishenkilöiltä tulleita vastauksia.

 

 

Hoitokokoukset pitää selvittää

 

Arvoisa SRK, Suomen paikalliset rauhanyhdistykset sekä rakkaat uskonsisaret ja -veljet!

Pyydän, mitä hartaimmin, että vanhoillislestadiolaisuudessa 70-luvulla tapahtuneet hoitokokoukset selvitettäisiin mahdollisimman pian. Omalle uskonelämälleni kokisin sen olevan jopa ihan välttämätöntä, ainakin mikäli haluaisin jatkossakin katsoa kuuluvani liikkeeseen.

Olin itse lapsi silloin, kun hoitokokoukset tapahtuivat. Tein silloin seurakunnan edessä parannusta kososlaisesta hengestä, josta en ymmärtänyt silloin ”hölökäsen pölläystä”, enkä ymmärrä edelleenkään. Tämä olisi juuri se asia, mihin lähinnä haluaisin selvitystä, koska en löydä siihen asiaan vastauksia Raamatusta enkä Lutherin kirjoituksista.

Muistan, että jos hoitokokouksessa ei tehnyt pyydettäessä parannusta tuosta hengestä, joutui sidotuksi eli uloslempatuksi liikkeestä. Muistoni hoitokokouksista ovat karmivia: ihmisiä seurakunnan edessä anelemassa syntejään anteeksi – niitä kuitenkaan anteeksi saamatta, ristikuulusteluita, kyykyttämistä, syytetyn puolustuspuheenvuorojen nurinniskoin kääntämistä ja niin edelleen.

Oliko se ihan oikeasti kristityn ihmisen toimintaa? Minusta ei.

Sanoudun irti 70-luvulla vanhoillislestadiolaisuudessa tapahtuneista hoitokokouksista tällä kirjoituksellani.

 

Vuokko Ilola

Kotimaa, mielipide 18.12.2008

 Voittonen: Ei tarvetta

Kaleva 31.12.2008
OULU

Toiseen vuotuiseen kokoukseensa Ouluun maanantaina kokoontuneet Suomen Rauhanyhdistyksen Keskusyhdistys ry:n (SRK) puhujat eivät näe tarvetta nostaa erityiseen tarkasteluun lestadiolaisen liikkeen piirissä koettuja 1970-luvun niin sanottuja vaikeita vuosia. SRK:n puheenjohtaja, rovasti Olavi Voittonen kertoi tiistaina Kalevalle.

Niin liikkeen sisällä kuin julkisuudessakin keskusteluissa on esitetty, että hoitokokouksiksi joissakin yhteyksissä nimettyjen sielunhoidollisten keskustelujen taustat ja tapahtumat olisi syytä ottaa puolueettoman historiantutkimuksen kohteiksi.

’Keskusyhdistyksen taholta asiat etenevät luonnollista tahtiaan’, Voittonen totesi. ’Omat seuraavat historiateokset tuovat asiat esille.’

SRK:n historiateoksen seuraava osa, jonka ajanjakso ulottuu vuoteen 1961, ilmestyy Voittosen mukaan vuoden sisällä.

Voittonen huomauttaa, että 1970-luvun tapahtumia on jo käsitelty paikallisyhdistysten omissa historiateoksissa, ja otettu erityisenä asiana vuoden 1989 puhujakokouksessa.

Tällä kertaa aihetta vain sivuttiin Voittosen alustuksen yhteydessä, joka käsitteli yhteiskuntamurrosta ja kristityn elämää siinä. Voittosen mukaan viimeaikaista keskustelua on ollut herättelemässä pieni piiri.

’Tämä on heijastunut liikkeen nuoriin, jotka kysyvät yksinkertaisesti, mistä on ollut kysymys.’

’Luonnollista on, että kerromme heille’, Voittonen vakuuttaa.

SRK:n puhujien kokouksessa oli läsnä liikkeen 935 puhujasta 770.

 

Kuusamossa keskusteltiin lähihistorian tutkimuksesta

Dosentti Seppo Lohi sanoi, että herätysliikkeen vaiheiden tutkiminen on sitä arempi aihe, mitä lähemmäs nykypäivää tullan.

Lestadiolaisuuden historiassa niin kutsutut hoitokokoukset ovat aihe, joka odottaa vielä tutkijaansa. 1960-70-lukujen tapahtumista ei ole vielä tehty kattavaa tieteellistä historiantutkimusta.

Aihe on arka ja taiten tutkittava, totesivat tutkijat Kuusamotalolla järjestetyssä paneelikeskustelussa lauantaina. Paneelikeskustelu järjestettiin lestadiolaisuus ja politiikka Koillismaalla -seminaarin päätteeksi.

Paneelissa keskustelun hoitokokouksista avasi teologian tohtori Pekka Niiranen. Hän kysyi, olisiko hoitokokousten selvittäminen myös SRK:n (Suomen Rauhanyhdistysten keskusyhdistys) etu.

Ensimmäisen vastauksen antoi SRK:n kustannuspäällikkönä työskentelevä FT Ari-Pekka Palola. Palolan mukaan hoitokokousten tutkimisen esteenä on ensinnäkin rippisalaisuus, joka on ehdoton.

– Miten niitä voisi tutkia ilman rippisalaisuuden rikkomista? Tähän en osaa vastata.

– Toisekseen tällaisista kokouksissa on periaate, ettei niistä tehdä pöytäkirjoja. Niitä kuitenkin on tehty jälkikäteen, valitettavasti.

– Haastatteluihin perustuvassa tutkimuksessa ongelmana on muistitiedon luotettavuus. Kuinka tarkoin henkilö voi muistaa asioita esimerkiksi 30 vuoden jälkeen, Palola sanoi.

Paneelin puheenjohtajana toiminut Pohjois-Pohjanmaan liiton kulttuurijohtaja Tuure Holopainen katsoi, etteivät hoitokokoukset välttämättä kuulu rippisalaisuuden piiriin.

– Hoitokokousta ei välttämättä järjestetty asianomaisen henkilön pyynnöstä, vaan sen järjesti pyytämättä henkilön lähipiiri. Ripin luonteeseen kuuluu, että se tehdään omasta tahdosta.

Kirkkohistorian professori Jouko Talonen katsoi, että aihetta voidaan tutkia kunhan työ tehdään taiten.

– Kaikkea voidaan tutkia, myös hoitokokouksia. Täytyy miettiä tarkoin, mikä on todellista rippisalaisuuden piiriin kuuluvaa aineistoa ja mikä julkista keskustelua.

Talonen huomautti, että tapahtumat ovat ajallisesti vielä kovin lähellä, mikä tekee asioiden käsittelyn hankalaksi. Aihe koskee vielä elossa olevia ihmisiä.

Kuusamon kirkonkylän rauhanyhdistyksen vaiheista historiikin laatinut Pertti Ervasti huomautti, että hoitokokouksia on tutkittukin Kuusamossa.

– Historiikissa on tapahtumista tekstiä 2,5 sivun verran.

Laajasti lestadiolaisuuden historiaa tutkinut dosentti Seppo Lohi sanoi, että hoitokokoukset tullaan aikaa myöten tutkimaan.

Aiemmassa puheenvuorossaan Lohi pohdiskeli tutkimustyön vaikeutta, kun tutkimuksen kohteena on uskonnollinen herätysliike.

– Uskonnolliset asiat yleensä ovat erittäin arkoja asioita, koska ne ovat syvällisimpiä asioita elämässä. Tästä syystä herätysliikkeen tutkimus on arka aihe. Sitä arempi, mitä lähemmäs tätä päivää tullaan.

Lohi totesi myös, ettei yksikään tutkija pääse irti taustastaan. Täydelliseen objektiivisuuteen ei pysty kukaan. Lohi itse kuuluu lestadiolaiseen herätysliikkeeseen.

– En ole tätä halunnut missään vaiheessa salata. Taustastani johtuen olen pyrkinyt äärimmäisen tarkasti pitämään huolta tutkijan objektiivisuudestani, mutta yksikään tutkija ei täysin siihen pysty, Lohi korosti.

Teologian maisteri Tuomo Törmänen palasi aiheeseen tilaisuuden päätössanoissa.

– On kiistämätön asia, että lestadiolaisuuden historiassa on tapahtunut monia sellaisia asioita, jotka ovat Pohjois-Suomen mittakaavassa edelleen tänäkin päivänä vaikeita ja herättävät edelleen ristiriitoja ihmisten välillä.

– Se, että jotkut tietyt vaikeat kysymykset aiheuttavat ihmisille ahdistusta tai eri ihmisten välille voimakkaitakin tunteita, ei ole syy olla tutkimatta tällaisia kysymyksiä. Oikeastaan asia on päinvastoin.

Petri Karjalainen

Koillissanomat 1.5.2009

Lue lisää:

Mitä hoitokokoukset olivat? (Hakomajan artikkeli)

Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.

Keksityn henkiopin leiväminen

Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista 

Suden uhrit – Matkalippu helvettiin

2 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, erottaminen yhteisöstä, hajaannukset, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, ihmisoikeudet, itsesensuuri, keskustelu, Kotimaa, lähihistoria, painostaminen, pelko, pelot, politiikka, rauhanyhdistys, retoriikka, sensuuri, tutkimus, ulossulkeminen, uskontokritiikki, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö