Jumalan armo – ei merta edemmäksi

Mistä uskossa on kysymys? Saako ihminen synnit anteeksi ja saako hän uskoa evankeliumin – suorittamatta itse mitään? Miten se tapahtuu? Mikä on Jumalan valtakunta, onko sen oltava juuri rauhanyhdistys?

Päivän saarnaksi sitaatti armon vallankumouksellisuudesta kahdelta kirjoittajalta Epäkuluttajan blogista. Lukiessa havaitsee että asia on heille kirkastunut ihmeen kaltaisesti, selekiänä ku Perämeri tyynellä.

Kristinuskon vallankumouksellinen ydin on niin perin näkymätön. Usko on sydämessä. Jumalan valtakunta on näkymätön. Seurakuntayhteys on näkymätön. Kaikki on niinkuin ei mitään. Kaikki on ihmisen sydämessä tai ei ole.

Vaikea uskoa, kun ei näe, mutta sen vallankumouksellisempaa on uskoa näkemättä. (-Kirjoitti:  Der Hölle Rache.)

*     *      *

Se, että Jumala kääntää laupiaat kasvonsa lain alla kamppailevalle ihmiselle, ei ole ihmisteko, vaan sulaa armoa ja lahjaa. Eli se on kokonas Jumalan teko ja usko on silloin lahjaa. Ja se on sitä samaa lahjaa ihan joka hetki ja joka päivä; ei se muutu yht’äkkiä jokskin muuksi, esim. suoritususkoksi.

Jos se [uskon] säilyttäminen on ihmiskäsissä, niin kovinpa huteralla pohjalla se silloin on. Mutta sepä ei olekkaan ihmiskäsissä, vaan usko on alusta loppuun asti Jumalan työ. Sekin, että Jumala vaikuttaa uskon, joka näkyy hengen hedelminä (ilo, rakkaus, rauha jne.), on Jumalan työtä. Myös se, että on halu Jumalan sanan kuuloon ja tutkisteluun, on Jumalan työtä ihmisessä. Ja ihminen ei tarvitse uskolleen muita tienviittoja kuin Kristuksen, joka Golgatan keskimmäisellä ristillä huutaa: “Se on täytetty!”

Siinä on kaikki; ihminen ei voi ‘tehdä’ autuutensa eteen muuta kuin uskoa ja sekin on lahjaa Jumalalta.

Kaikki neuvonsanat, mitä Raamatussa on, ovat tarkoitettu lihallemme, joka sotii henkeä vastaan; “Kaikki hyvä, mitä tahtoisin tehdä, en minä tee ja kaikki paha, jota en tahtoisi tehdä, minä teen…” Mitkään, parhaatkaan neuvonsanat eivät pelasta eikä autuuta, vaan ne saavat ihmisen tuntemaan syntisyytensä ja kelvottomuutensa ja (toivon mukaan) turvautumaan ainoastansa Kristukseen.

Jos kuitenki ajatellaan, että neuvot ovat opastamassa taivastiellä, ollaan suoritususkossa tai ainaskin on vaara ajautua sellaiseen.

Seurakunta on siellä, missä evankeliumi  p u h t a a s t i  saarnataan ja sakramentit oikein jaetaan. Niin. Silloin evankeliumi saarnataan puhtaasti, kun autuuden syy julistetaan ainoastansa Kristuksen ansioksi.

Ok. No, kun siihen sitten uskotaan, tämä uskonyhteys yhdistää kristityt Kristukseen ja toisiinsa, mutta se ei tarkoita samaa kuin organisaatio tai joku tietty näkyväinen porukka, vaan “kuin myös Kristus on näkymätön, sen jäsenetkin ovat näkymättömät, jotka ainoastaan Jumala tuntee” (Rekisteriraamatusta).

Jotta kristitty sitten pysyy Kristuksessa, hänen tulee saada “elämännesteensä” hänestä ainoastansa ja hänen tulee seurata vain häntä. Jos hän alkaa katselemaan tekojansa ja hedelmiänsä, vaellustansa tai vaikkapa seuroissakäyntiänsä ja seurakuntayhteyttänsä autuuden ansaitsemiseksi tai uskossa pysymiseksi, hän kääntää katseensa poispäin Kristuksesta, jota hänen ainoastansa tulisi seurata. Ja seurakunnan “tehtävä” on tavallaan vain ja ainoastaan kirkastaa Kristusta.

Mitä meille ihmisille jää “tehtäväksi” taivastiellä? Eikö se, että suostumme Kaikkivaltiaan Jumalan johdatukseen elämässämme, ja että Hän ainoastansa suuressa armossaan voi meidät Poikansa sovitustyön kautta pelastaa? (– Kirjoittaja: Horsma Surula.)

Säilyykö usko kilvoittelemalla?

Samoja kysymyksiä pohdiskelivat  Herpert ja Maalaispoika Mopin palstalla aikoinaan, pohdiskevat he  vuoden 2008 lopussa pidetyssä  puhujainkokouksessa kokemaansa ja kuulemaansa.  

SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen piti kokouksessa alustuksen, jossa hän korosti kuuliaisuutta ja kilvoittelua todeten: ””Elävän uskon säilyminen on aina kilvoituksen asia.”

Herpert:

Kilvoitus ei ole kilvoitusta torjua pahaa maailmaa täältä hyvästä valtakunnasta, vaan kilvoitusta säilyttää Kristuksen vanhurskaus elämän tärkeimpänä asiana.

Ensimmäisessä vaihtoehdossa on lievä ”kulttuurikilvoituksen” vaara. Tärkeää siis olisi, ettei mikään muu asia tai perinnäissääntö menisi tärkeämmäksi kuin puhtaan armon varassa oleminen. Siis toisaalta siinä pitää kilvoitella, että tunnistamme ja tunnustamme oman huonoutemme Jumalan edessä, ja toiseksi siinä, että pidämme ainoana lääkkeenämme Jumalan täydellistä armoa.

Ne hyvät teot tulevat vasta sen jälkeen, eivät koskaan ennen armoa.

Samassa keskustelussa niinikään puhujainkokoukseen osallistunut ”Maalaispoika” viittasi Olavi Voittosen alustuksessa esitettyyn ajatukseen että kun uskovainen vain oikein kovasti kilvoittelee, hän pysyy uskomassa.

Maalaispoika:

Asia on kuitenkin toisin päin: Kun saa armosta olla uskomassa, haluaa kilvoitella.  Tämä on tärkeä paikka, koska ”kilvoittelua” tulkitseva esiymmärrys voi olla kahtalainen. Ensimmäisen mallin mukaan kilvoittelu on ihmisen aktiivisuutta. Jos ihminen vain tosissaan haluaa, voi ja jaksaa kilvoitella. Kilvoittelemattomuudesta tulee heikkoluonteisuutta.

Valitettavasti tässä on yksi farisealaisuuden juuri. Fariseus osaa ja jaksaa ja katsoo ylen niitä, joilla ei ole voimaa, tahtoa.

Toinen malli lähtee siitä, että kyseessä on paradoksi, puhetapa, jolla Raamatun ihmeellisyyksiä on totuttu kuvaamaan. (Esim. em. lause: Kristitty on saman aikaisesti kokonaan syntinen ja kokonaan vanhurskas, on paradoksi.)

Kilvoittelun osalta tämä tarkoittaa sitä, että usko ja kilvoitus on pelkkää Jumalan työtä, ei ihmisen ansiota. Se, että ihminen ei usko, ei kilvoittele, taipuu syntiin, on aina ihmisen oma syy ja hän on siitä vastuussa. Tässä on paradoksi, ja sitä ei saa ”laukaista” hämärällä puheella, jossa syntyisi mielikuva ihmisen omasta aktiivisuudesta uskon taistelussa.”

Herpert:

– Minäkin tunnustan olevani toisinaan eksyksissä, tietämättä, mikä on oikeaa ja väärää. Soisin mahdollisimman monen olevan. Tarkoitan tällä siis kaikkia niitä konkreettisia tilanteita, joissa joudun soveltamaan ainoaa voimassa olevaa Raamatun moraaliohjeistoa, eli kymmentä käskyä, rakkauden kaksoiskäskyä ja kultaista sääntöä (joista kaikki voidaan viime kädessä kiteyttää kultaisessa säännössä).

On hyvin vaarallista ja naiivia ajatella sillä tavalla, että minä uskovaisena tiedän oikean ja väärän, koska se on Raamatussa sanottu. Raamatussa on kyllä sanottu ne periaatteet, joilla ihminen noudattaa elämässään Jumalan tahdon mukaista elämää, mutta tämä vaatimus (siis lain moraalinen vaatimus) konkretisoituu aina eri tavalla eri kulttuureissa ja eri aikakausina.

Niinpä Luther jopa kymmentä käskyä pohtiessaan toteaa, että se on voimassa vain siinä määrin, kuin se on luonnollisen lain mukainen, ts. luomisessa annettu moraalivaatimus on suhteessa dekalogiinkin ensisijainen (WA 16, 431: ”Was nu Moses geschrieben hat ynn den Zehen gepoten, das fuelen wir natuerlich ynn unserm gewissen”)

 Moraali-ihanteet ovat aina sidoksissa vallitsevaan kulttuuriin, ne siis muotoutuvat kymmenen käskyn ja kultaisen säännön pohjalta kussakin kulttuurissa sellaisiksi, että ne edustavat hyvän ja jumalaapelkäävän elämän ihannetta.

Näin tapahtui myös meidän herätysliikkeessämme, joka syntyi Lapissa mutta levisi ennen kaikkea pohjoissuomalaisessa agraarisessa elämänpiirissä. Tästä johtuen myös moraali-ihanteet nousevat melko puhtaasti suomalaisesta esiteollisesta kulttuurista ja vahvasta luterilais-pietistisestä perinteestä.

 *   *   *

Niinpä että. Yksinkertainen asia tuo armo. Ja usko. Martti Lutherilta on tämä usein toistettu ajatus:  Sola fide, sola gratia – yksin uskosta, yksin armosta. Hämmentävän yksinkertaista. Mutta ihminen haluaa tuoda aina siihen jotain omaa itsetään, jotta voisi suorittaa ja sen päälle vielä käyttää valtaa myös lähimmäistensä yli. Se meillä on lihassamme.

*    *    *

 Ajattelemisen aihetta antoi nimimerkki Verstaalla pohtija.

Lue lisää:

Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta  (”Maalaispoika”)

Armoneuvot päälaellaan

Opillinen harha puhujienkokouksissa 2007 (”Puhujan huomio”)

Vainko me vanhoillislestadiolaiset pelastumme?

Advertisement