Erilaisena syntynyt: ”On ihanaa kun saa olla näkyvä itselleen ja muille”

– On äärettömän tärkeää, että isä ja äiti ottavat tosissaan, kun lapsi kertoo olevansa erilainen, muistuttaa Demian,  joka syntyi tyttönä, mutta tiesi jo 3-4-vuotiaana olevansa poika.

Monien transihmisten kohtalo on, että läheisten on vaikea hyväksyä heitä.

Demian Seesjärvi kasvoi transsukupuolisena vanhoillislestadiolaisessa perheessään. Hän joutui kohtaamaan ymmärtämättömyyttä niin kotona kuin koulussakin. Koulukiusattuna ja yksinäisenä Demian muistaa harkinneena itsemurhaa jo kahdeksanvuotiaana.

Vanhemmille ja perheelle tilanne oli vaikea hyväksyä. Vanhoillislestadiolaisessa perheessä törmätään Raamatun aikaiseen ihmiskäsitykseen. Kesti vuosia, ennen kuin he pääsivät asian yli.

– Vanhoillislestadiolainen yhteisö toimi varmasti tietynlaisena jarruna siinä. Erilaisuuden ja toiseuden pelko, ja ennen kaikkea se häpeä oli niin suurta, arvioi Demian itse.  Vanhoillislestadiolaisen yhteisössä ei erilaista hyväksytä.  Erilaisuus leimataan häpeälliseksi, joka torjutaan. Koko perhe voi joutua yhteisön leimaamaksi.

–  Oli rankkaa salata niin iso asia.

 

Pelot, masennus ja häpeän tunteet  alkoivat hälventyä vasta kun Demian meni puhumaan tilanteestaan opiskelijaterveydenhoidon vastaanotolle. Siellä tiedettiin, mistä on kyse ja osattiin antaa tukea. Siellä ohjattiin tutkimuksiin ja trans-poliklinikalle. Sukupuolenkorjausprosessi käynnistettiin.

– Kaikenlaiset syyllisyyden ja hapeän kahleet valahtivat alas, huokaa Demian.

Lopulta häpeän kierre rikkoontui ja rakkaus voitti myös vanhempien sydämessä.

– Lopulta rakkaus voitti, rakkaus lapsen ja vanhemman välillä. Se pelko, mitä muut ajattelivat, hälveni lopulta ja häpeän kierre rikkoontui. Vanhemmat kuuntelivat enemmän sydämen ääntä kuin sitä, mitä muut sanovat tai mitä Raamattu sanoo, muistelee Demian.

Nyt Demianin asiat ovat hyvin. Hän löysi myös puolison ja on virallisestikin avioliitossa – luonnollisesti naisen kanssa. Elämä on onnellista ja tasapainossa.

*        *        *

MTV:n videon linkitti Lucas.

*        *        *

Lue lisää:

45 minuuttia. MTV 13.3.2013.

Johanna Junttila: Tutkimus: Transsukupuoliset lapset ovat yhtä onnellisia kuin ikätoverinsa. Helsingin Sanomat 26.2.2016.

Rohkea tarina koskettaa: Demian Seesjärvi syntyi tyttönä, tietäen olevansa poika. Radio Nova & MTV3 13.3.2013.

Ninni Suomalainen: Transnainen Mona Bling on rohkea esikuva, joka toivoo translakiin pikaista uudistusta ja uskoo siihen, että jokainen voi löytää rakkauden. YLEX 17.11.2016.

Outsider: Älä häpeä sitä että olet ihminen

Transsukupuolisuus. Transtukipiste.

Väärässä kehossa. Aamusydämellä 1.10.2012.

Advertisement

Nyt vapaa olen – Kun kaikki on arvioitava uudelleen

”Kun rehellisyys on kuuliaisuutta tärkeämpää.”

Nyt vapaa olen – Vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneiden kertomuksia. Toim. Topi Linjama. Kustannusosakeyhtiö Hai 2014.

Kuuntele kirjan toimittajan Topi Linjaman haastattelu (YLE, Pohjois-Karjalan radio 23.3.2014.) – Voit tilata kirjan tästä.

Ihminen ei pysty kantamaan sitä taakkaa jonka tämä yhteisö asettaa hänen harteilleen. Kun hän jättää yhteisön niin hän tuntee syyllisyyttä ja häpeää sen vuoksi,  että hän ei olekaan ollut sellainen kuin tämä yhteisö olisi toivonut hänen olevan.

Jotta tästä häpeästä pääsee eteenpäin,  ihmisen pitäisi tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaisena kuin hän on, ja myös hänen omilla ehdoillaan. Ihmisen täytyy itse saada kertoa oma tarinansa.

Professori Paavo Kettunen Nyt vapaa olen -kirjan julkistamistilaisuudessa.

Olen vanhemmilleni viiva nimilistassa

Jos sanoisin suoraan mitä tunnen, niin oikeastaan olen vihainen lestadiolai-suudelle. Viha voi olla himpun liian voimakas sana, mutta muutakaan en keksi. Samalla vihan tunteeseen sekoittuu suru menete-tyistä asioista,  pettymys ja voimattomuus.

Ajatuksia ajassa

Viimeaikaisista tapauksista tässä tuli mieleen asioita ajassa. Aika on paha, se on paha, joo.  Itse olen vl, mutta siitä huolimatta jotenkin saatan ymmärtää arvostelijoidenkin tunteita ja ajatuksenjuoksua.

Vl:ien keskuudessa on ihan selkeästi lakihenkisyyttä, (lieneekö historiallinen jäänne?).  Jotkut käyttävät edelleenkin hengellistä väkivaltaa ja painostusta toisia uskovaisia kohtaan, mikä on todella surullista ja väärin. Olen ensimmäinen myöntämään useammankinkaltaiset kipupisteet (onkohan tuo oikea sana).  

Itse koen kyllä vahvasti, että minun paikkani on tässä yh-teisössä. Kaikesta huolimatta. Tämä on minun hengellinen kotini.

Vanhemmilleni olen kuin kuollut – vanhoillislestadiolainen homo toivoo keskustelua liikkeen sisälle

 

Eläminen avoimesti homoseksuaalina ei ole vanhoillislestadiolaisuudessa mahdollista, toteaa Kalevassa 16.9.2007  elämästään uskovaisena homona kertonut mies.

Moni homoseksuaali jopa ajautuu solmimaan kulissiavioliiton voidakseen elää yhteisössä  ”hyväksyttyä” uskovaisen elämää. Tällainen ratkaisu puolestaan johtaa kaikkien osapuolten kärsimyksiin.

Sadan tuhannen jäsenen herätysliikkeessä elää useita tuhansia homoseksuaaleja, sillä tutkimusten mukaan homoseksuaalisuutta esiintyy väistämättä kaikissa ihmisyhteisöissä. Kuten tunnettua, ihminen ei itse voi valita sen puoleen homoseksuaalisuutta kuin heterouttakaan, vaan seksuaali-identiteetti ja suuntautuminen määräytyvät sikiökehityksen varhaisessa vaiheessa äidin kohdussa.

Minulla ei ollut äitiä

Lapsuuteni vanhoillislestadiolaisessa kodissa jätti minuun lähtemättö-mät haavat. Aikansa arpeuduttuaan ne aukeavat yhä uudelleen, tuskallisesti. Se on kuorma jota kannan, ehkä kuolemaan saakka?

Muistan tunteet, sillä asiat ja kokemukset  jää lapsella tunnemuistiin.  Lapsen sivuuttamisen, nöyryyttämisen, häpäisemisen, pelot, hädän ja painostavan ilmapiirin, pakenin yksinäisyyteen aina kun pääsin. En tiennyt mikä se paha oli, sille ei ollut sanoja. Minua ei ollut olemassa muuten kuin kotitöiden tekijänä. Turvattomuutta ja pelkoa. 

Ei hyväksyntää, ei huolenpitoa, ei turvallisuutta, ei rakkautta.

Sen sijaan kannoin alle kymmenvuo-tiaasta saakka vastuuta  sisaruksistani, kodin arjen pyörittämisestä  ja vanhempien jaksamisesta.

Joka ilta rukoilin Jumalaa, et-tä äiti ei tappaisi itseään. Äidistä oli tullut oudon etäinen. Vieraan oloinen.

Pelkäsin äidin uupuvan taakkansa alle. Aikuisena olen tajunnut, että hän luultavasti sairasti hoitamatonta masennusta, vuosikaudet.

Olin vain lapsi mutta yritin auttaa ja suojella häntä.

Äiti  kantoi vastuun perheen arjesta. Jouduin katsomaan liian läheltä miten ko-vaa se hänelle oli.  Isä oli impulsiivisen väkivaltainen ja hakkasi pikkuveljiäni milloin kotona oli.

Itseni sisälle jäi hätääntynyt ja arka lapsi. Käsitykseni itsestä jäi kysymysmerkiksi, koska omaksi itsekseen kasvaminen tarvitsee rakkautta ja tunnistetuksi tulemista. Nähdyksi tulemista vanhempien silmissä. Nyt aikuisena, monien terapiavuosien jälkeen, katson sitä lasta sisälläni hellästi ja hyväksyvästi. En aina sitä ymmärrä vieläkään.

Tiedän että minullekin olisi kuulunut salliva, rakastava ja onnellinen lapsuus, ja oikeus äitiin, äidinrakkauteen. Ei ollut minun syyni että jäin sitä vaille.

Olen järjen tasolla tiedostanut syyt, olihan äidillä kohtuuton työtaakka suurperheessä. Isästä ei ollut arkeen apua koska hänen piti välillä tehdä kahtakin työtä. Pitääkseen meidät leivässä. Sitäkin olen miettinyt, että miten heikot evää vanhemmat olivat itse saaneet tullak-seen isäksi ja äidiksi?

Lapsuuden vajavaisuus, vajaaksi jääminen, on noussut voimallisena esiin nyt kun olen itse saanut lapsia. Pelottaa. Pystynkö katkaisemaan rakkaudettomuuden kierteen? Mistä minä joka jäin vaille, voisin ammentaa hyvyyttä omille lapsilleni.

Vastuu on nyt minun. Kykeneekö  haavoitettu sydämeni rakastamaan, kohtaamaan, tunnistamaan lapseni? Jokaisen erikseen, erityisine lahjoineen ja persoonallisuuden piirteineen, omana itsenään?

Toivonkipinän tuovat lapsen onnellinen hymy ja valoisa katse. Ne ovat päivän valoisia hetkiä.

Sain  selvyyttä ristiriitaisuuk-sia ryöppyäviin tunteisiini  Tommy Hellstenin ajatuksista hänen kirjoistaan. Hän oli myös puhumassa  jossain televisio-ohjelmassa.

Oman minän heiveröisyys johtuu oikeastaan häpeästä, jonka takana on pienen lapsen rakkaudettomuuden ja hylkäämisen kokemus. Lapsi aistii jos häntä ei huomata, ja se tuottaa häneen kovan pettymyksen ja häpeän kokemuksen. Nimenomaan häpeän.

”Vanhemmat, jotka ovat täynnä tyydyttämättömiä lapsen tarpeita, kantavat sylissään omaa haavoittunutta sisäistä lastaan. He eivät ole koskaan kasvaneet aikuisiksi. Siksi syliin ei enää mahdu ”ulkoinen lapsi”, toisin sanoen oma lapsi. Oma lapsi saattaa jäädä ulkopuoliseksi.

Tällaiset vanhemmat odottavat lapsiltaan sitä, mitä heidän olisi pitänyt saada omilta vanhemmiltaan. Näin heidän lapsensa joutuvat varttumaan aikuisiksi ilman aitoa vanhemmuutta.

Rakkauden vastakohta ei ole viha vaan häpeä, joka on persoonan mitätöimistä, vähättelyä, pilkkaa ja halveksuntaa. Juuri rakkauden puute synnyttää tällaista häpeää.”

Saattaa olla että samantapaisia kokemuksia on muillakin, varsinkin oman lapsen syntymisen jälkeen. Silloin voimistuvat omat lapsuuden kokemukset. Näin kävi ainakin minulle. Ei osaakaan nauttia ja olla onnellinen uudesta pikkuihmisestä, vaan oman lapsuuden taakka ahdistaa.

(M @ mma)

Aiheeseen liittyvää:

Keksinmuru: Oliko sinulla lapsi isänä tai äitinä?

Peltonen: Alustaja rauhanyhdistyksellä: Uskovaisen ei sovi lapsia sääliä

Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä

Työssäkäyvä vl-äiti: Mistäkö sen tietää, onko äiti väsynyt?

Uskovainen: Perheenäiti: Tunnen itseni höynäytetyksi

Minun tarinani :-)

 

Minut kasvatettiin vanhoillislestadiolaiseksi ja minulla on suuri sisarusparvi. Meitähän on 15 kaikkiaan. Itse jätin vl-uskon noin kolme vuotta sitten. Pelkäsin kovasti miten elämäni mahtaa sitten sujua, ja kerronpa nyt teillekin. Nimittäin, sen jälkeen elämänlaatuni on kohonnut huomattavasti!

Oloni on rennompi ja koen itseni vapautuneeksi. Olen huomattavasti itsevarmempi kuin aikaisemmin. En enää välitä niin paljon mitä ihmiset ajattelevat tekemisistäni, pitävätkö he niitä oikeina tai normien mukaisina, tms. ihan tarpeetonta huolehtimista. Siihen meni valtavasti energiaa hukkaan. Nyt elän onnellisena ja tunnen onnen ja tyydytyksen tunteita ihan päivittäin. Tunnen että tein oikean ja rehellisen ratkaisun itseni kannalta. Minun elämäni on tosiaan minun oma elämäni.

Tämä vapautuminen on heijastunut kaikille elämän osa-alueille, minulla on vihdoin vapaus toteuttaa itseäni! Olen onnistunut saamaan paljon uusia ystäviä, hirveän mukavia tuttavia myös. Ja mikä parasta, olen saanut loistavan työpaikan, kiitos uuden itseluottamukseni!

Huomaan, että ottamalla vastuuta itsestäni, ajatuksistani ja teoistani, pääsen todellakin parempaan lopputulokseen, ja tiedostan paremmin tekoni ja niiden seuraukset. Rehellisyys kannattaa, myös rehellisyys omalle itselleen!!

Huomaan myös pohtivani asioita useammasta näkökulmasta, ja koen enemmän empatiaa muita ihmisiä kohtaan.

Aiemmin vl-uskomukset ja tutut vl-ihmiset kahlitsivat suuresti arvomaailmaani ja käyttäytymistäni, joten on kuin olisin päässyt eroon valtavasta riippakivestä.

Enää en edes kaipaa seuroihin (alkuun ihan totta pelkäsin miten keksin tekemistä tyhjiin viikonloppuihin kun en käy seuroissa). Maailma on todellakin täynnä mielenkiintoista tekemistä, harrastuksia ja hauskoja, minua arvostavia ihmissuhteita. Ei ole tarvinnut turvautua alkoholinkäyttöön eikä vaipua epätoivoiseen masentumiseenkaan. Sillä elämä todellakin kantaa, kun kohtaa sen rohkeasti omana itsenään. Tämä on ollut elämäni tärkein kokemus.

Toivon kaikille vähänkään epävarmoille vl-nuorille rohkeutta alkaa toteuttamaan itseänne!

Nimimerkki ”Onnellinen ratkaisu”

Keskustelu Suomi 24:ssä

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden