Siihen aikaan kun vielä Kristusta saarnattiin

Hiljennymme kuulemaan Jumalan sanaa. Meitä palvelee veljemme N.N. Mutta kuulemmeko me väärentämätöntä opetusta? Mistä tiedämme että näin on? Pystytäänkö usko ja oppi pikkuhiljaa väärentämään niin että emme huomaa sitä?

Rakkaat veljet ja sisaret! Tämä on Jumalan valtakunta. Ei tämä ole mikään herätysliike vaan Jumalan valtakunta. – Jouko Haapsaari suviseuroissa 2007.

 _____________________________________

Edellä rakas veli totesi, että Jumalan valtakuntaan liittyy paljon tärkeitä kysymyksiä. On kysymyksiä, jotka ovat oikeita ja tarpeellisia, mutta saattaa olla myös kysymyksiä, joita meidän ei kannattaisi kysyä eikä pohtia. – Tauno Kujala suviseuroissa 2007.

Onko seuroissa nykyisin yhtään saarnaa, jossa puhuja ei nostaisi esiin sanaparia ”Jumalan valtakunta”?  Ei. Enää ei Jumalan sanaa saarnata eikä seurapuhetta pidetä ilman käsitettä ”Jumalan valtakunta”.

Advertisement

Vainko me vanhoillislestadiolaiset pelastumme?

Eilen kävimme seuroissa. Puheessa käsiteltiin sitä, kuinka nykyään halutaan ajatella niin, että monilla eri tavoilla voi päästä lähelle Jumalaa. On jopa sellaista ekumenian henkeä, joka hyväksyy myös muslimit ja muut saman Isän lapsiksi.

Raamatussa kuitenkin sanotaan selkeästi, että on vain yksi totuus, yksi oppi ja yksi tie. Ei ole monenlaista tietä taivaaseen. Nykyään on myös vallalla käsitystä, että valitaan uskonto ikäänkuin uskontojen marketista ja muokataan niitä mieleisekseen.

Me Jumalanlapset tiedämme, että ei ole olemassa monta eri tapaa uskoa, eikä montaa eri uskovaisten joukkoa, vaan yksi.

Jumalan armo riittää vl-liikkeen ulkopuolellekin

Jatkoimme tästä sitten erääseen perheeseen viettämään iltaa. Siellä oli sekä nuoria, että myös vanhempia ihmisiä ja siellä rupesimme keskustelemaan aikamme ilmiöistä.

Yksi sitten, että ei voi olla niin, että jos joku uskoo vakaasti, eikä satu olemaan vanhoillislestadiolainen, että hänen sallittaisiin joutua ikuiseen tuleen.

Tästä seurasi voimakasta keskustelua. Aika moni oli sitä mieltä, että armo kyllä riittää tämän liikkeen ulkopuolellekin. On väärin sanoa, että joku tuudittautuisi väärään rauhaan. Jos ihminen tuntee rauhaa sydämellään, eikö sen pitäisi olla jo merkki siitä, että taivaan kotiin ollaan matkalla?

Korvakorut porttina riettauteen

Itse heitin sitten kommentin, että eiköhän meidänkin ole silloin sama olla avarakatseisempia ja ruveta käymään myös muiden tilaisuuksissa ja ruveta tekee sellaisiakin asioita, jotka ovat uskollemme vieraita. Esimerkiksi laittaa korvakoruja yms.

Tähän eräs vanhempi mies sitten totesi:  ”Ei pidä kuitenkaan tahallaan lähteä kokeilee rajoja. Jos laittaa korvakorut, siinä voi käydä niin, että kohta käytetään päihteitä ja tehdään muutakin rietasta.”

Että korvakorutko olisi portti sellaisiin?

Varma on kuitenkin aina varmaa

Toinen sitten jatkoi tuota miehen sanomaa ja sanoi, että ”Olemalla tässä uskossa, voimme varmistua siitä, että pääsemme taivaaseen. Emme me voi tietää, että pääseekö esimerkiksi helluntailaiset taivaaseen, mutta haluamme uskoa niin, että pääsevät.”

No miten sitten juuri tällä uskolla voi varmistaa taivaaseen pääsyn, jos halutaan silti uskoa, että muillakin uskoilla voi päästä taivaaseen?

Miksi puhujasedät edelleen opettavat, että on vain yksi usko, jos seurakunnassa rupeaa olemaankin monenlaisia mielipiteitä?

Kuinka pitkä matka tästä on siihen, että puhujakin toteaa puhujanpöntöstä, että voihan ne muutkin taivaaseen päästä?

Mitä mieltä muut vl:t ovat ekumeniasta? Voiko muilla tavoin päästä taivaaseen.

Entä voiko tällä tavoin ajattelevia vl:iä pitää aidosti uskovaisina, jos ne samalla hyväksyy, että myös muut pääsevät taivaaseen?

Itse ajattelen niin, että jos Jumalalla on tahto, hän voi kyllä päästää muitakin ihmisiä taivaaseen, mutta mun on muuten vaikea pitää noita muita uskonsuuntia oikeinta.

Toisaalta eihän me oikeesti voida tietää, kenet se Jumala lopulta valitsee! Jos se valitseekin kaikki!

Onko helvetti ikuinen yms.

Näitä kyselee ja mietiskelee nykyään yhä useampi vl. Toisaalta, onko noilla mitää merkitystä, jos itse saa olla kuitenkin uskomassa?

*   *    *

Ajattelemisen aihetta antoi NormallyGirl.  Kirjoitus on julkaistu myös Suomi24-palstalla.

Lue myös:

Alaranta: Seurakuntaoppi on pahin kompastuskivemme

Alaranta: Tajusin että muissakin on meitä ja meissä muita

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Vuokko Ilola: Jumalan valtakunnan raja – näkymätön lasiseinä

Matti H.: Yksi usko?

Topi Linjama: ”Vain me”?

Pelastuvatko muut kuin vanhoillislestadiolaiset?

Santa 76: Kultti vai kristinuskoa

Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3: sosiaalinen riippuvuus

Jussi Rytkönen: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. SRK:n puheenjohtajan Olavi Voittosen ja pääsihteerin Aimo Hautamäen haastattelu. Kotimaa 9.1.2008.

Olli Seppälä: Pääkirjoitus: Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi lähellä harhaoppia. Kotimaa24 22.3.2012.

Vanhoillislestadiolaisuuden haaste kirkon ykseydelle

Verstaalla pohtija: Jumalan armo

Verstaalla pohtija: Kilvoittelu armon varassa 

Heli Karhumäki: Helevettiin menöö että heilahtaa

Kultti vai kristinuskoa

Vanhoillislestadiolaisuus on mielestäni määriteltävä paremminkin kultiksi kuin kristilliseksi uskonnoksi. Se on yhteisön jumalaksi kohottanut perhe- ja sukuklaanien kultti.

VL-yhteisön ja SRK:n toiminta perustuu vallankäyttöön. Se taas perustuu puhtaasti ihmisen hätäännykseen siitä tuleeko itse hyväksytyksi ”porukassa”. Eli ihmisen itsekkyyteen, omahyväisyyteen ja selviytymistarpeeseen sekä sosiaalisessa että hengellisessä mielessä. Taivaaseen pitää päästä eikä kasvoja tai omaa ryhmää voi menettää. Pitää elää kuten ”kuuluu”, siitä huolimatta, että kaikkihan me olemme erilaisia. Jumalan erilaisiksi, ainutlaatuisiksi luomia.

Tärkeintä on olla oman yhteisön hyväksymä. Olla hyväksytty, niin että tiedetään ettei kyseenalaista mitään. Vain se on noussut tärkeäksi. Sille ollaan valmiita uhraamaan kaikki muu. Jopa omien lastenkin onnellisuus. Ja pienestä asti opetetaan itsekkyyttä ja ”maailmasta” erottautumista. Vai onko sille muuta termiä, että ”minun pitää pelastua ja minun pitää päästä taivaaseen”. Muista viis. Monikaan ei vaivaudu ajattelemaan itse mitään hengellisiä tahi Raamatun asioita.

Ja sitten tehdään mitä tahansa, jotta olisi yhteisön hyväksymä ja siten oppien mukaan siis myös hyvä kristitty? Ollaan valmiita vaikka ilmiantamaan ystävä…

Omasta mielestäni Raamatussa puhutaan hyvin paljon tästä asiasta: ”rakasta lähimmäistä kuten itseäsi”.  Siihen kuuluu erilaisuuden hyväksyminen, koska olemme kaikki erilaisia.

Vaan aika harva lestadiolainen arvostaa muita niin paljon, että olisi kiinnostunut keskustelemaan esimerkiksi siitä mitä tarkoittaa olla uskovainen homoseksuaali tai onko SRK:n ”vain me”-oppia luvallista kyseenalaistaa. Joten turha edes yrittää keskustella lestadiolaisten kanssa tämmöisestä aiheesta. Menee kuuroille korville.

En halua haukkua kristinuskoa sinänsä. Minusta se on  hyvä uskonto, joka yrittää tuoda tähän pahaan maailmaan hyvää: armoa ja suvaitsevaisuutta. Kirkon Ulkomaanapu tekee kunnioitettavaa avustustyötä tavallisten ihmisten auttamiseksi esimerkiksi Haitin maanjäristyksen uhrien keskuudessa. Siinä kristityt tekevät oikein.

Mutta mielestäni lestadiolaisuudessa kyseessä ei ole lainkaan mikään kristinusko vaan vallankäyttö yhteisökultin kautta.

Näen lestadiolaiskultissa pelottavia piirteitä, jotka eivät ole Raamatusta vaan joiden tarkoitus on lisätä oman maailmankuvan kanssa tismalleen samoin ajattelevien ihmisten joukkoa, samaan tapaan kuin talebanit tekevät toisaalla. Lisääntykää, täyttäkää maa. Käyttäkää tarvittaessa psykopaattisia vallankäytön keinoja pitää ryhmä kasassa. Oma joukko on rajattu ja erillään muista. Se tuo turvaa. Siihen on kasvanut eikä osaa edes muuta kaivata.

Mutta lestadiolaisuus ei ilmeisesti ole ollut aina tällaista? Isoisäni on kertonut vanhoista ajoista.  Kyllä ”siioni” on nyt erilainen.

Ihmettelen, miksi uskovaisen pitäisi pelätä? Miksi ei voi vain luottaa Jumalaan ja uskaltaa katsoa maailmaan myös oman oppikuplansa ulkopuolelle?

 (Kirjoittaja ”Santa76”)

Lue myös:

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri? (Terho Pursiainen)

VL-liikkeen opilliset tulkinnat herättävät kysymyksiä

Kun yhteisö painostaa ja hallitsee pelolla

Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta

Ihmistä ei saa kutistaa

Piispa Kari Mäkinen: oman liikkeen näkeminen muiden yläpuolella on ongelmallista

Herätysliikkeistä tullut säilyttäviä perinneliikkeitä

Turun piispa Kari Mäkinen on huolissaan kirkon herätysliikkeissä mahdollisesti vahvistuvasta puolustautuvasta ja muurien taakse vetäytyvästä asenteesta. Kun kirkkomme herätysliikkeet rukoilevaisuus, evankelisuus, herännäisyys ja lestadiolaisuus 1800-luvulla syntyivät, olivat ne radikaaleja uudistusliikkeitä ja herättäjiä. Seuraavassa piispa Mäkisen ajatuksia Kalevan haastattelussa, joka tehtiin hänen vieraillessaan suviseuroissa Oripäässää kesällä 2009. Alla myös katkelma tiedottaja Mari Leppäsen SRK:n Suviseuratiedotukselle tekemästä samansisältöisestä haastattelusta.

 

Uudistusliikkeistä perinteen säilyttäjiksi

 

– Nykyään kaikkia vanhoja herätysliikkeitä voi kutsua perinneliikkeiksi. Ne ovat perinnettä ylläpitäviä ja säilyttäviä liikkeitä. Kirkkoamme muuttavat ja uudistavat voimat ovat tänä päivänä muualla.

– Kyllä minusta herätysliikkeet joutuvat elämään sen kysymyksen kanssa, ovatko ne taaksepäin katsovia. Missä määrin oman perinteen pohjalta rohjetaan avautua katsomaan eteenpäin?

Ensi kerran lestadiolaisten suviseuroihin osallistunut piispa välitti viestin, että herätysliikkeiden on rohkaistuttava vuorovaikutukseen ympäristönsä kanssa. 

 

– Peräänkuulutan avointa keskustelua puhumattomien ja jännitteisten asioiden avaamiseksi.

 

Hän pitää suomalaisen kristillisyyden vahvimpana juonteena ujoa ja monesti vaikenevaa kristillisyyttä, joka ei profiloidu mihinkään liikkeeseen, vaan kiinnittyy hiljaisella tavalla kansankirkon arkeen.

 

— Herätysliikkeet tukevat ihmisiä kristillisen uskon syvimpiin aarteisiin. Ongelmallista kuitenkin on, jos oma ryhmä nähdään muiden yläpuolella, hän pohtii.

 

Herätysliikkeitä ei voi Mäkisen mielestä laittaa yhteen muottiin, koska sanaan kätkeytyy monenlaisia aineksia ja perinteitä. Hän kiitteli, että vanhoillislestadiolaisista tulee paljon kirkkoon aidosti sitoutuneita ja motivoituneita työntekijöitä.

– Herätysliikkeet ja muut ryhmittymät tekevät luterilaisesta kirkosta moniäänisen, kuin Raamatun neljä evankeliumia.

 

 

Kaleva 26.6.2009

 Turun piispa perää avoimuutta herätysliikkeisiin

*    *     *

– Kyllä kirkossa tulee edellyttää, että ne, jotka työskentelevät kirkossa, toimivat yhteisten pelisääntöjen ja yhteisen uskon tulkinnan pohjalta. Se ei ole ollut kaikille helppoa. Tämän kaltaista problematiikkaa olemme joutuneet käsittelemään esimerkiksi Luther Säätiön ja joidenkin virkakysymyksissä jyrkkien pappien kanssa, Mäkinen kertoo.

– Sitä usein mietin, miksi joissakin herätysliikkeissä on kasvualusta aggressiiviselle konservatiivisuudelle. Se voi olla äärimmäisen kovaa. Toisaalta vaarna on myös se, että helposti näemme koko liikkeen näiden ihmisten kautta. Kuitenkaan minkään herätysliikkeen kasvot eivät enää ole yksitotiset.

Kirkossa pitää olla monta ääntä

Herätysliikkeet ja muut ryhmittyvät tekevät kirkostamme moniäänisen. Kirkon moniäänisyys herättää keskustelua ja usein sitä myös kritisoidaan. Muun muassa viimeisessä kirkolliskokouksen istunnossa toivottiin arkkipiispasta kirkon yhtenäisen äänen lähettilästä. Mäkinen on eri mieltä.

– Sellainen kirkko ei ole elävä eikä aidosti toimiva kirkko, missä ei ole aitoa dialogia. Ja jos ei voida keskustella, ei ole tilaa erilaisille näkökulmille ja uuden löytämiselle. Ei ole viisasta, eikä edes mahdollista ajatella, että kirkolla olisi vain yksi ääni. Kirkko on jatkuvasti muuttuva ja jatkuvassa dialogissa sekä sisäisesti että vallitsevan kulttuurin kanssa.

Mäkinen peräänkuuluttaa avointa vuoropuhelua ja keskustelua.

– Ajattelen, että keskustelussa pitää voida testata rankkojakin asioita ja ajatuksia, mutta asenteen pitää olla nöyrä. Kun keskustelusta edetään päätöksiin, on näihin sen jälkeen sitouduttava.

Mäkinen jääkin pohtimaan, onko meillä kirkossa tällaisia nöyrän asiallisia keskustelufoorumeita, joissa pelkäämättä voidaan olla vuorovaikutuksessa erilaisten tulkintojen kanssa.

– Tänä päivänä keskusteluun osallistutaan voimakkaasti omista suunnista.

– Ajattelen, että on aloitettava itsestä, kysyttävä minkälaiset valmiudet itsellä on kuulla niiden ihmisten kokemusmaailmaa, jotka tulevat erilaisen perinteen keskeltä ja erilaisen elämänkokemuksen omaavina kuin minä. Ja mitä enemmän näitä valmiuksia on, sitä enemmän on myös rohkeutta tulla mukaan keskusteluun.

Aitoa keskustelua vaimentaa Mäkisen mukaan yhdenmukaisuuden odotus.

– Kuinka vahvaa on yhdenmukaistava vallankäyttö, jota tapahtuu herätysliikkeiden piirissä ja myös koko kirkon piirissä? Se on kovin inhimillistä, että tällaista tapahtuu, mutta se voi olla tuhoisaa ja vahingollista. Tällainen vallankäyttö on usein myös hyvin hienovaraista ja pinnanalaista.

– Piispana haluan ottaa huomioon ja tukea niitä ääniä, joita halutaan avoimesti ja nöyrästi tuoda yhteiseen pöytään. Surullisinta on se, kun törmää sellaiseen, että pöydän ääreen ei lainkaan haluta tulla, vaan tarkoituksellisesti pysyttäydytään erillään. Tällaisissa tilanteissa jää miettimään, miksi se on niin vaikeaa, ja kysyn myös itseltäni, ymmärränkö riittävästi sitä maailmaa, joka pakottaa toimimaan näin. Mitkä ovat takana olevat pelot?

Mari Leppänen: Turun piispa Kari Mäkinen Suviseuroissa ensimmäistä kertaa. SRK/Suviseuratiedotus 26..6.2009

– Samansisältöinen juttu kuin Kalevassa, mutta pohdinnan yksityiskohdat rikastuttavat haastattelua.