Avainsana-arkisto: itsekritiikki

Pidin puheenvuoron puhujienkokouksessa, erotettiin puhujan tehtävästä


”- Näinollen hyväksikäytetty joutuu kuuntelemaan  Sanaa hyväksikäyttäjän suusta.” – Koopee M. blogissaan.

”- Hirveää tajuta, että on uskonut kaiken, mitä luottamustehtävissä olevat ihmiset ovat kertoneet totena.
Kammottavaa, että ei voi tietää, mitkä kaikki niistä ovat olleet vastaavanlaista valhep-kaa, mitä meistäkin on kerrottu muille. On tämä ollut ankara koulu.” – Katariina Ma elän -blogissa 27.4.2016.

*       *      *

Helsingin Sanomat 6.1.2014.

Helsingin Sanomat 6.1.2014.

Pidin puheenvuoron puhujien kokouksessa Jyväskylässä 30.12.2013, jossa toivoin vl-liikkeen johdolta rehellisyyttä tiedottamisessa.

Puhujainkokouksessa 30.12.2013 eräs johtokunnan jäsen kertoi silloisen pääsihteerin eroamiseksi syyn, joka on ristiriidassa todellisten syiden kanssa. Tuo kerrottiin totuutena paikalla olleille noin 900 puhujalle.

Puheenvuoro puhujainkokouksessa 30.12.2013

Mieleen nousee kuva muuttolintuparven lennosta sinistä taivaankantta vasten. Vetäjä auran kärjessä vaihtuu hätkähdyttävän sulavasti – ei ole tönimistä, vaan sulavaa siirtymistä kärjestä taaemmaksi ’lepopaikoille’. Lintuaurasta kuuluu laulua. Nousee mieleen väkevästi laulu.

SRK-info-2013-2

SRK:n tiedotustilaisuus Oulussa 24.10.2013.

Taivaan_ihanat_llintuset_1

 

 

 

 

 

 

Toinen kuva … Lue koko artikkeli…

28 kommenttia

Kategoria(t): 2010-luku, ahdistus, arvot, eettisyys, erehtymättömyys, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, insesti, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kannanotot, keskusteluilmapiiri, kontrollointi, lähihistoria, leimaaminen, manipulointi, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, puhujat, Puhujienkokous, retoriikka, sananjulistajat, SRK ry., SRK:n johtokunta, syyllistäminen, ulossulkeminen, vallankäyttö, valta

Siihen aikaan kun vielä Kristusta saarnattiin


Puhuja seurat_RR

Hiljennymme kuulemaan Jumalan sanaa. Meitä palvelee veljemme N.N. Mutta kuulemmeko me väärentämätöntä opetusta? Mistä tiedämme että näin on? Pystytäänkö usko ja oppi pikkuhiljaa väärentämään niin että emme huomaa sitä?

Rakkaat veljet ja sisaret! Tämä on Jumalan valtakunta. Ei tämä ole mikään herätysliike vaan Jumalan valtakunta.Jouko Haapsaari suviseuroissa 2007.

 _____________________________________

Edellä rakas veli totesi, että Jumalan valtakuntaan liittyy paljon tärkeitä kysymyksiä. On kysymyksiä, jotka ovat oikeita ja tarpeellisia, mutta saattaa olla myös kysymyksiä, joita meidän ei kannattaisi kysyä eikä pohtia.Tauno Kujala suviseuroissa 2007.

Onko seuroissa nykyisin yhtään saarnaa, jossa puhuja ei nostaisi esiin sanaparia ”Jumalan valtakunta”?  Ei. Enää ei Jumalan sanaa saarnata eikä seurapuhettagreeklamp1 pidetä ilman käsitettä ”Jumalan valtakunta”. … Lue koko artikkeli…

13 kommenttia

Kategoria(t): 1950-luku, 1960-luku, 1970-luku, armo, armoneuvot, armonvälineet, elämäntapa, erehtymättömyys, harhaoppi, historia, Jumalan sana, kontrollointi, kristinoppi, lähihistoria, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, omatunto, opilliset kysymykset, Pölyttynyt, pelastus, puhujat, Raamattu, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, seurakuntaoppi, seurat, tutkimus, ulossulkeminen, yhteisö

Korteniemi: Täällä ei ole erehtymätöntä seurakuntaa


Seurakunta, joka pitää oikeassa oloaan itsestään selvänä, on suurimmassa vaarassa menettää sen. Seurakunta, joka suostuu tutkimaan itseään, arviomaan Jumalan sanan valossa, näkyvätkö siinä oikean seurakunnan tuntomerkit, säilyy elävänä Kristuksen seurakuntana. Tämä lienee myös Lutherin aloittaman uskonpuhdistuksen opetus meille.  – Joona Korteniemi, 27.3. 2014.

Erehtymätöntä jumalan lasten seurakuntaa ei ole olemassakaan.

suvis10R

Seurakuntakin voi erehtyä, varoittivat uskovaiset puhujat … Lue koko artikkeli…

14 kommenttia

Kategoria(t): eettisyys, elämäntapa, epäily, erehdys, erehtymättömyys, hengellisyys, itsesensuuri, lähihistoria, luterilaisuus, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, rauhanyhdistys, retoriikka, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, synnit, syyllisyys, uskon perusteet, uskontokritiikki

SRK:n johtokunta pyysi julkisesti anteeksi hoitokokousten väärinkäytöksiä – lehdistötiedote 12.10.2011.


Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) johtokunta on pyytänyt nyt julkisesti anteeksi liikkeen 1970-80-luvun  hoitokokousten opillisia harhoja ja väärinkäytöksiä.

Varsinainen ”anteeksipyyntö” tai oikeammin pahoittelu ilmaistaan 12.10. julkistettavassa lehdistötiedotteessa seuraavasti: ”Johtokunta pahoittelee esiintyneitä oppiharhoja ja väärinkäytöksiä.”

SRK:n johtokunnan puheenjohtajan Olavi Voittosen Kotimaa 24:lle antaman haastattelun mukaan kyse todella on anteeksipyynnöstä, vaikka sanaa ”anteeksipyyntö” ei tiedotteessa esiinnykään. Anteeksipyytäminen on vaikeaa uskovaisten yhteisöllekin.

SRK:n pääsihteeri Tuomas Hänninen on täsmentänyt Kalevassa 11.10.:

Hoitokokouksia sinänsä me emme pyydä anteeksi, vaan niissä sattuneita väärinkäytöksiä, jotka ovat aiheuttaneet ihmisille asioita, joita ei pitäsi tapahtua.

Olavi Voittonen on kertonut julkisesta anteeksipyynnöstä Kotimaa24:nhaastattelussa 10.10.2011. Johtokunnan viime viikonloppuna laatima kannanilmaisu (alempana tässä tekstissä)

Lue koko artikkeli…

10 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, 2010-luku, erehtymättömyys, eriseura, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, hajaannukset, harhaoppi, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, johtajat, johtokunta, kirkko, kontrollointi, Kotimaa, lähihistoria, manipulointi, nettikeskustelu, Olavi Voittonen, painostaminen, Päivämies, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, rauhanyhdistys, sananjulistajat, seurakunta, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, ulossulkeminen, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta

SRK:n uusi pääsihteeri Tuomas Hänninen: Menkää hoitoon


SRK:n tuleva pääsihteeri Tuomas Hänninen on suositellut ammattiauttajia ja traumaterapiaa hoitokokousten väkivallasta kärsineille ihmisille. SRK:n väistyvä pääsihteeri Aimo Hautamäki puolestaan on leimannut ihmisten omiiin kokemuksiin perustuvat anonyymit nettipuheenvuorot yksiselitteisesti sanalla ”arvoton”.  Uskovaisten ihmisten kokemukset yhteisön hengellisestä väkivallasta ja muista ongelmista ovat SRK:lle ”arvotonta tietoa”, totesi Hautamäki Kotimaan haastattelussa.

SRK:n johdon näkemykset ja yksityisten ihmisten kokemusten mitätöinti eivät ole tuntuneet rohkaisevilta niistä, jotka ovat elätelleet toivoa väkivallasta ja painostamisesta luopumisesta  tulevaisuudessa.

Kannanotot hämmästyttävät myös niitä, jotka ovat nähneet, miten laajaksi ja aktiiviseksi nettikeskustelu vanhoillislestadiolaissuudesta on muodostunut.

Toisaalta, herätysliikkeen sisällä on alettu levittää huhuja remonttiryhmästä, joukosta nuoren polven vanhoillislestadiolaisia, jotka pyrkivät uudistamaan herätysliikettä. Onkin kysyttävä, mitä on remonttiseiskapuheen takana. Onko SRK:n johdon tarkoitus mustamaalata anonyymien lisäksi myös niitä, jotka ovat rohjenneet keskustella herätysliikkeen tilasta julkisuudessa omalla nimellään?

*    *     *

SRK:n tuleva pääsihteeri Tuomas Hänninen kehottaa hoitokokouksista kärsineitä ihmisiä hakeutumaan ammattiauttajien hoitoon saamaan trauma-terapiaa. Hänninen ”hienosti” sanottuna yksioikoisesti medikalisoi  hoitokokousten väkivaltaa kokeneiden ihmisten tilanteen. Hän katsoo, ettei heidän kärsimyksensä kytkeydy varsinaisesti vanhoillislestadiolaiseen hengellisyyteen eikä yhteisöön, sen velvoitteisiin eikä mahdollisuuksiin tukea kristittyjä.

Muuttamalla puheen yhteisön menettelytavoista seuranneesta ihmisten kärsimyksestä yksityisten henkilöiden henkilökohtaisiksi ”traumoiksi” ja liittämällä siihen sairauden leiman Hänninen seuraa johdonmukaisesti vanhoillislestadiolaisuuden perinteistä vallankäyttöä, vahvemman vallan kulttuuria.  

Jos jotkut ihmiset ovat vaikeuksissa ja kärsivät, ongelmat eivät koskaan seurausta SRK.yhteisön menettelytavoista eivätkä ne velvoita SRK-yhteisöä, vaan ne ovat seurausta kyseisten yksittäisten ihmisten henkilökohtaisesta heikkoudesta, sairaudesta ja/tai syntisyydestä.

Hänninen totesikin uutista seuranneessa Kotimaan keskustelussa, että hän ei ole itse koskaan tavannut sellaista uskovaista (vanhoillislestadiolaista), joka olisi pelännyt kysellä ja keskustella hoitokokouksien asioista.   

Hänninen antoi lausuntonsa Kotimaa24:n nimitysuutisen yhteydessä käydyssä keskustelussa 27.10.2010.

Samassa yhteydessä Hänninen ilmoitti myös, että hän ei itse aio osallistua nettikeskusteluihin. Hänninen aloittaa työnsä SRK:n pääsihteerinä vuoden 2011 alusta.

Vuokko Ilola ja Topi Linjama: Uskovaiset pelkäävät

Vuokko Ilola tiedusteli Kotimaa24:n haastattelua seuranneessa keskustelussa Hänniseltä, onko vanhoillislestadiolaisuuden hoitokokousten väkivaltaa tarkoitus ryhtyä selvittämään. Hän esitti Hänniselle useita kysymyksiä.

”Liikkeessämme on tapahtunut pahoja juttuja 70-luvun hoitokokouksissa, joista minulla on monen muun ihmisen kanssa edelleenkin syviä traumoja. Onko milloin(kaan) odotettavissa, että silloisia hoitokokouksia alettaisiin selvittämään, jotta mahdollisimman moni traumatisoitunut voisi saada avun traumaansa?

Mielestäni silloinen sielunhoidollinen väkivalta tuli osaksi liikkeen kurinpitomentaliteettia, josta ei olla luovuttu edelleenkään. Tämä aiheuttaa vl-ihmisissä pelkoa ja orjuutta ja vie Jumalan lapsen vapautta, jonka pitäisi olla ihan oleellinen ilmentymä kristityn elämässä.

Ja pelkoa on. Ihan raavaat ja isot miehetkin ihmettelevät minun ”rohkeutta” puhua asioista nimellä ja ääneeni ja ajattelevat olevansa itse ”vellihousuja”, kun eivät uskalla puhua avoimesti ajatuksistaan. Ja mitä he pelkäävät? Noh, tulevansa mahdollisesti hoidetuiksi avoimuutensa johdosta. Ja. Pelko on ihan aiheellinen, kun katsoo historiaamme eikä tarvitse katsoa kovinkaan kauas. Minulle on myös kerrottu, että heidän psyyke ei kestäisi hoitokokousta.”

Myös free lance -toimittaja Topi Linjama on herätellyt julkisuudessa keskustelua vanhoillislestadiolaisen yhteisön sisäisestä pelon ja vaikenemisen ilmapiiristä Kalevan pääkirjoitussivulla julkaistussa katsauksessaan ”Vanhoillislestadiolaisuuden hiljaisuus ja pelko (Kaleva 29.5.2010) sekä blogikirjoituksessaan ”Eroon hengellisestä väkivallasta” (Kotimaan blogi  Vihreällä valolla, 11.5.2010).

Hänninen: Turvautukaa ammattiauttajiin – ei kuulu SRK:lle

 Tuomas Hänninen vastasi Ilolalle Kotimaan nettisivulla.

Hän kiisti kohdanneensa sellaisia uskovaisia ihmisiä, jotka pelkäisivät tehdä kysymyksiä tai keskustella hoitokokousten asioista, tai muustakaan aiheesta.

Hän kehotti traumoja saaneita kääntymään ammattiauttajien puoleen. Hännisen mukaan SRK:n organisaatio ei ole auttamiseen tarkoitettu organisaatio. Se on tarkoitettu vain ”evankeliumin työhön”.

– En oikein kykene hahmottamaan millä tavoin evankeliumin työhön keskittyvä SRK:n nykyinen organisaatio tai rauhanyhdistykset kykenisivät vastaamaan esittämääsi haasteeseen, totesi Hänninen.

– Siksi osaan vain ystävällisesti neuvoa kohtaamaan ammattiauttajan ja hänen tuellaan mahdollisesti ne henkilöt joiden koet aiheuttaneen trauman. Tietenkin on mahdollista että ko. henkilö ei valitettavasti ole enää kohdattavissa.

– Minun kokemukseni ”hoitokokouksiin” osallistuneena on aivan toisenlainen mutta silti en voi tehdä tyhjäksi toisten kokemuksia. Tuskin koskaan on oikein ja raamatullista ryhtyä pakolla hoitamaan sellaisen ihmisen sielua joka sitä itse ei halua, sanoi Hänninen.

Hänninen ilmoittaa haastattelussa arvostavansa avoimuutta, mutta nettikeskusteluihin hän ei aio osallistua.

– Vaikka arvostan avoimuutta, en aio jatkossakaan toteuttaa sitä verkossa – teen sen tällä kertaa velvollisuuden tunnosta. Erityisen mieluusti kohtaan keskustelijan kasvot jos se vain on mahdollista.

Tapaamisia varten pääsihteeri Hänninen ilmoitti keskustelussa yhteystietonsa: tuomas.hanninen@srk.fi; puh. 0400242686.

Painostus pyrkii murtamaan perheenjäsenten keskinäisen lojaalisuuden – pelko vaientaa

Tämän jälkeen Vuokko Ilola pohdiskeli  blogissaan, että se henkilö, joka toivoo vain asioiden selvittämistä, saatetaankin leimata syntipukiksi.

”Se ei ole paha, että toimitaan väärin ja tehdään pahaa ja ajetaan ihmisiä rotkon reunalle, vaan se on paha, että toivoo vääryyden loppuvan ja puhuu asioista ääneensä. Paha poistunee, kun hyypiön suu tukitaan, jalat ja kädet sidotaan ja hyypiö heitetään rotkon reunalta alas muitten heitettyjen joukkoon. Sillä tavallahan se paha saadaan poistumaan  : (

Paha, pahempi, (sanonko kuka?)… Syyllinen, syyllisempi, (sanonko kuka?)…

”Kun uuvun, haavoitun,
huomassas, Herra sun,
suuren ja siunatun, levätä saan.
Toiset jos hylkäävät,
kasvosi lempeät
puoleeni kääntyvät rokaisemaan.”

Nyt itkettää.

En itse halunnut enkä järjestänyt hoitokokouksia. Ei itselläni ollut mahdollisuutta olla menemättä niihin. En liioin olisi halunnut ystävilleni hoitokokouksia. En en. Olisin järjestänyt ja valinnut toisin. Tässä nyt yritetään pärjätä.”

Toisessa kirjoituksessaan Iso Please. Pyydän, toivon ja anelen  Ilola esitti julkisen vetoomuksen siitä, että hänen perheenjäseniään ei painostettaisi.

”He eivät ole millään tavalla vastuussa kirjoituksistani/käsityksistäni/ajatuksistani, eivätkä myöskään selittelyvelvollisia. Itse vastaan itsestäni ja toimistani, eikä ihan kukaan muu.

En tiedä nykykäytäntöä em. kaltaisissa tapauksissa, mutta 70-luvullahan ainakin perheeni olisi pistetty valitsemaan minun käsitysteni ja vl-opetuksen välillä. Ja tuomio olis sitten ollut sen mukainen. Ja se oli väärin. Ja se aiheutti perheitten hajoamisia tai vähintäänkin paljon ongelmia perheen sisällä.

Perheenjäsenilläni on vapaus ajatella käsityksistäni ihan just niin kuin he ajattelevat, minä en ole ihan ketään ihmistä tämän maan päällä vaatimassa ”omaan ruotuuni”, minun on vain kerrottava oma uskoni niin kuin se on ”julki ihmisten ja Jumalan edessä”.”

Rauhanyhdistyksen johtokunnan jäsenet ja muut uskovaiset, joiden mielestä mielipiteitä ei ole luvallista esittää julkisesti, voivat pyrkiä murtamaan perheen sisäisen yhteenkuuluvuuden ja lojaalisuuden uhkailemalla ja painostamalla muita perheenjäseniä. Menettely on ollut hoitokokousten yhteydessä tavallista kautta aikojen.

Tällöin sananvapauttaan omalla nimellään julkisesti käyttänyt uskovainen on tilanteessa, jossa hän joutuu tavallisesti lopulta sulkemaan suunsa. Harva haluaisi saattaa rakkaimpansa kärsimään omien mielipiteidensä takia. Perheenjäseniin kohdistettu painostaminen on julma mutta tehokas keino lopettaa julkinen keskustelu. Monen ääni on tällä uhkailulla ja kiusaamisella vaiennettu.

Julkisesti esitetty mielipide leimataan ”hyökkäykseksi jumalanvaltakuntaa vastaan”, riippumatta sen sisällöstä 

Vuokko Ilolalla on havaintoja myös omien julkisten kirjoitustensa herättämästä kasvokkain keskustelusta uskovaisten kesken.  Hän kirjoittaa:

– Keskustelussa on tullut ilmi kaksi mielenkiintoista seikkaa: kukaan ei ole sinällään pitänyt kirjoituksiani Jumalan sanan vastaisina, mutta itte kirjoittamista Jumalan valtakuntaa vastaan hyökkäämisenä. Ja tuon jälkimmäisen syytöksen perusteella uskoni on asetettu kyseenalaiseksi.

– On totta, että meillä on vielä matkaa reiluun keskusteluun ja hurjasti onkin, Ilola toteaa Verkkokeskustelu on lestadiolaisuuden toinen todellisuus -keskustelussa.

Toisin sanoen, jokainen, joka omalla nimellään julkisesti ottaa kantaa yhtään mihinkään herätysliikkeessä, altistaa sielunsa autuuden ja taivaspaikkansa kyseenalaistamisen kohteeksi.

Alaranta: Tee painostamisesta AINA julkinen – ryhdy remonttimieheksi

Vanhoillislestadiolainen pappi Johannes Alaranta on blogissaan huomauttanut, että hoitokokousväkivalta jatkuu yhä edelleen (Huolinkaisia, 26.2.2010).

Hän on myös  esittänyt blogissaan vakavan vetoomuksen, että vanhoillislestadiolaisten piirissä ei enää alistuttaisi hoitokokouksiin eikä enää hyväksyttäisi minkäänlaista hengellistä väkivaltaa. Hän kehottaa jokaista julkistamaan kaikki painostamistapaukset. Enää ei pidä sulkea silmiä eikä suuta siltä, mitä itselle uskonystäville tapahtuu.

”Hengellinen väkivalta on vaarallista ja tappavaa. Vuosien saatossa moni on laskenut matkasauvansa ennenaikaisesti hengellisen väkivallan uhrina. Joku oman käden kautta, joku toinen mielenterveyden petettyä, kolmas siksi, ettei sydän kestänyt.

Jos kohtaat hengellistä väkivaltaa, puutu siihen aina. Älä sulje silmiäsi vaan estä väkivalta. Jos joudut hengellisen väkivallan uhriksi, ilmoita asiasta eteenpäin ja tee tapauksesta julkinen. Kiusaaminen on AINA väärin.”

Vain harvat vanhoillislestadiolaiset rohkenevat tuoda johdon linjasta poikkeavat käsityksensä julki omalla nimellään.

Vanhoillislestadiolaisten nettikeskustelu on erittäin vilkasta, kuten kirkon nettikeskustelija-koordinaattori Meri-Anna Hintsala on todennnut, mutta se on pääosin anonyymia, niin tässä blogissa kuin muillakin lestadiolaisuudesta keskustelua käyvillä foorumeilla. Keskustelufoorumeita on kaikkiaan ainakin kymmenkunta.

Ihmiset ottavat kantaa liikkeensä kysymyksiin aktiivisesti, mutta eivät halua tulla tunnistetuksi, koska pelkäävät itsensä ja läheistensä puolesta.

Herätysliikkeen sisällä on tiettävästi levitetty huhuja SRK:n nykyistä lijaa kritisoivasta ”remonttiryhmästä”. Alaranta on paljastanut huhun sisällön.

– Olen kuullut monelta taholta puhuttavan remonttiryhmästä. Nyt tämä ryhmä on tarkennettu vielä remonttiseiskaksi. Jos ei ole olemassa näkyvää vihollista, se pitää keksiä. – – Mukava ajatella, että kaikki paha on jossain ulkopuolella. Paljon hankalampaa on myöntää, että se paha on minussa ja jokaisessa meissä. Remonttiryhmästä puhuminen on vain yksi pahan puhumisen muoto monien muiden joukossa. Ei se sen kummallisempaa ole, hän pohdiskelee blogissaan.

Hän peräänkuuluttaa sijaan rakentavaa keskustelua ja kannustaa:

– Ryhdy remonttimieheksi ja lopeta puheet remonttiryhmistä.

Puheella remonttiseiskasta saatetaan vetää tavallisten uskovaisten tuki pois julkisesti omalla nimellään mileipiteitään esittäneiden ajatuksilta. Pelko tulla itsekin leimatuksi remonttiryhmään on tehokas mustamaalausase, jolla nettiin laajentunutta keskustelua voidaan jälleen kerran yrittää suitsia.

Kyse ei kuitenkaan liene vain näiden seitsemän ryhmästä, vaan laajemmasta liikkeen uudistussiivestä, jonka on esimerkiksi tutkija Hanna Salomäki tunnistanut herätysliikkeitä koskeneen väitöskirjatyönsä yhteydessä. On paljon vl-ihmisiä, jotka eivät enää jaa SRK:n johdon opillisia näkemyksiä.

Asikainen: Pelkoa, ahdistusta ja vahvemman valtaa

Oulun hiippakunnassa työskentelevä kasvatuksen hiippakuntasihteeri, TT Pekka Asikainen on esittänyt samoja kysymyksiä herätysliikkeelleen Kotimaan blogissaan.

”Vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä on kysyttävä rohkeasti, onko liikkeen taustahistoriassa läpikäymättömiä asioita, jotka heijastuvat nykyajan toimintaan. Onko liikkeessä edelleen vallalla lähihistoriaan kytkeytyviä mekanismeja, jotka pyrkivät tukahduttamaan avointa keskustelua, luomaan puhumattomuutta ja vaikenemista, kylvämään pelkoa ja ahdistusta, luomaan pelisääntöjä pelkästään vahvemman vallankäyttäjän näkökulmasta sekä ohjaamaan liikettä entistä tiiviimpään eristäytymisen tilaan?”, kysyy Asikainen.

– Leimataanko pohdiskeleva ja avoin keskustelu epäilyttäväksi järkeilyksi, joka ei kumpua uskosta? Heijastuvatko puhumattomat 1970-luvun vaikutukset edelleenkin tähän päivään? Nyt olisi aika toimia ja selvittää perusteellisesti nämä kysymykset, Asikainen toteaa ja toivoo avointa keskustelua herätysliikkeensä sisälle.

Stiven Naatus: On pystyttävä keskustelemaan

Oululainen pappi, Tuiran seurakunnan kappalainen Stiven Naatus esitti Kalevassa julkaistussa haastattelussaan toivomuksen, että oman herätysliikkeen sisällä voitaisiin sallia julkinen keskustelu lähihistorian tapahtumista. 

Kalevan haastattelu liittyi Oulussa silloin esitettyyn Juha Jokelan näytelmään Fundamentalisti, jonka Naatus kävi katsomassa kalevan pyynnöstä. Suosikiksi kohonnut esitys käsitteli hegellistä väkivaltaa uskonnollisessa yhteisössä. Tällöin Naatus totesi:

–  Jos ajattelen omaa liikettä, ihmisten on vaikea kuvailla omia tunteitaan avoimesti. Johtuu varmaan historiallisesta kokemuksesta. Haluaisin opetella puhumaan muiden kanssa, myös yhteisön sisällä.

SRK:n tuleva pääsihteeri Tuomas Hänninen toimi silloin SRK:n leirityön sihteerinä. Hän ja SRK:n johto hyllyttivät Naatuksen jo sovitusta SRK:n rippikoulupapin tehtävästä. Julkisuudessa hän ilmoitti syyksi sen hämmennyksen, jonka uskovaisen papin tutustuminen teatteriesitykseen oli herättänyt vanhoillislestadiolaisten rippikoululaisten vanhemmissa.

– Tiesin, että se aiheuttaisi hämmennystä. Tässä mielessä se ei ollut ansiokas teko. Pointtini oli kuitenkin siinä, että näistäkin asioista on pystyttävä keskustelemaan, kertoi Naatus Kotimaan haastattelussa (9.8.2007).

Teatterissa käymistä pidetäänkin vanhoillislestadiolaisuudessa edelleen syntinä, kuten Ylikiimingin rauhanyhdistyksen puheenjohtaja, menestynyt yrittäjä ja maallikkopuhuja Sami Pikkuaho totesi TV-uutisissa (24.11.2010). (Perusteluna synnille hän esitti, että teatterissa ”ihminen lähtee hakemaan itselleen mainetta ja kunniaa, minkä tavoittelu ei ole Raamatun mukaista”.)

Myös Juho Kalliokoski on kertonut kokemuksistaan, joiden keskelle hän joutui kysyessään julkisesti omalla nimellään SRK:n perusteluja eräisiin kristinopillisiin kysymyksiin ja kritoisoituaan liikkeen opetusta. Hän on kohdannut painostusta ja uhkailua, henkistä väkivaltaa, jota on kohdistettu myös hänen läheisiinsä.

Kalliokoski onkin pohtinut syitä miksi opetuksen kriittinen tarkasteleminen ei ole rauhanyhdistyksellä mahdollista. Kalliokoski pitää kyseenalaistamisen kieltämistä Raamatun opetuksen vastaisena.

Yksityisille ihmisille on siis koitunut ikäviä seuraamuksia siitä, kun he ovat tehneet kysymyksiä SRK:lle tai jo siitä että he ovat esittäneet toivomuksien liikkeen sisäisen keskustelun sallimisesta ilman sanktioita.

Siten ei ole ihmeteltävää, että useimmat pitäytyvät anonyymeina.

Hautamäki: Uskovaisten anonyymit mielipiteet ovat arvottomia 

SRK:n nykyinen pääsihteeri Aimo Hautamäki pitää heidän keskusteluaan täysin yhdentekevänä ja ”arvottomana”:

– Nimetön keskustelu on arvotonta keskustelua ja arvotonta tietoa, Hautamäki kuittasi haastattelussa  Kotimaan toimittaja Johannes Ijäkselle 30.10.2010 .

Aimo Hautamäki on todennut aikaisemmin Kalevassa:

-Anonyymilla nettikeskustelulla ei ole merkitystä eikä uskovaisilla ole sellaiseen tarvetta. Yleisönosastokeskustelu ei kuulu vanhoillislestadiolaisuuteen. Keskustelutilaisuuksissa jokaisella läsnäolijalla on vapaus ilmaista mielipiteensä.

Hautamäen lausunto pitää sisällään logiikan, jonka mukaan se joka ei rohkene käydä keskustelua omalla nimellään vaan pelkää, ja kokee tarvetta tuoda esiin ajatuksiaan anonyymisti ei ole oikealla tavalla uskomassa. Lisäksi hänen näkemyksensä ovat ”arvottomia”.

Hän ei tunnu piittaavan siitä tosiasiasta, että ihmiset ovat joutuneet painostetuksi mielipiteidensä julkistamisen jälkeen, samoin heidän omaisensa. Tämän luulisi olevan vakava hälytysmerkki yhteisön johdossa olevalle henkilölle siitä että kaikki ei ole kunnossa.

Missä ihmisiä vaiennetaan, siellä on pelkoa – eristämisen, ulossulkemisen ja taivaspaikan menetyksen pelko

Monia Hautamäen asenne on on hämmästyttänyt ja myös loukannut. Free lance –toimittaja Topi Linjama totesi kommentissaan:

-Toisella puolella ei tunnisteta pelkoa, joka ilmenee esimerkiksi siten, ettei ihmiset uskalla puhua omalla nimellä. Ja miksi eivät. Sen takia, että tähän yhteisöön kasvaneella on niin paljon pelissä, tässä yhteisössä on hänen sosiaalinen elämänsä, tässä on kaikki se, mitä hän pitää pysyvänä ja ikuisena. Tästä on lähimenneisyydestä liian paljon liian rankkoja esimerkkejä. Jos joku kuitenkin tulee ulos omalla nimellään, kuten Vuokko, hänestä ”huolestutaan” ja annetaan ymmärtää, ettei hän ehkä ole ihan oikein uskomassakaan. Pahimmillaan ihminen voidaan eristää yhteisöstä ja viedä häneltä samalla iankaikkisen elämän toivo.

-Kun pelataan tällaisilla panoksilla, niin ei totisesti ole mikään ihme, että ihmiset eivät puhu omalla nimellään, totesi Topi Linjama.

Tavallisen riviuskovaisen riskit menettää uskovaisen asema rauhanyhdistyksellä, koko ystäväpiiri, sosiaalinen verkosto ja  iankaikkisen elämän toivo ovat useimmille aivan liian kallis hinta asioihin puuttumisesta ja avoimesti keskustelemisesta. 

Topi Linjama on pohtinut myös konkreettisia käytännön askeleita, joilla tilannetta voitaisiin lähteä korjaamaan. Hän on ehdottanut, että paikallisten rauhanyhdistysten johtokunnan roolia ja tehtävää suhteessa sielunhoidolliseen työhön täsmennettäisiin.

– Nyt joidenkin rauhanyhdistysten johtokunnat katsovat oikeudekseen hoitaa yhdistyksen jäsentä, jos hänen elämäntapansa, käytöksensä ja mielipiteensä poikkeavat totutusta.

– Toisinaan nämä hoitotilaisuudet ovat silkkaa hengellistä väkivaltaa. Tällaisia kokouksia eivät tue yhdistyksen säännöt eikä uskoakseni myöskään yhteisön jäsenten enemmistön oikeustaju. Siksi niiden järjestäminen on lopetettava, toteaa Linjama.

– Ilman perusteellista itsetutkistelua muutos vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä ei uskoakseni tule onnistumaan. Siellä missä ihmisiä vaiennetaan, siellä on hierarkiaa, valtaa ja pelkoa. Siellä heikot poljetaan maahan eivätkä he saa oikeutta. Jos Jumala on heikkojen puolella, myös Häneen uskovien ihmisten pitäisi olla heikkojen puolella, kirjoittaa Linjama.

– Vaientamista harjoitetaan monella tavalla. Julkisesti asioita pohtiva vaiennetaan ääritapauksissa sellaisilla ilmauksilla kuin ”nouset Jumalan valtakuntaa vastaan”. Mielestäni se kuulostaa samalta kuin nousta Jumalaa vastaan.

Filosofi George Santayana on sanonut: ”Kaikki ne, jotka eivät muista historiaansa, ovat tuomittuja toistamaan sitä.”  Tästä laista on muistuttanut myös kirjailija Primo Levi holokaustia käsittelevissä kirjoissaan. Väkivallasta vaikeneminen ja sen peittely jatkaa ja ylläpitää vakivaltaa.

Niin kauan kuin vanhoillislestadiolaisuudessa ei  selvitetä avoimesti lähimenneisyyden väkivaltaa, sitä toistetaan yhä uudelleen.

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi Nestori.

*    *     *

Lisää aiheesta:

Pekka Asikainen: Nyt olisi aika toimia. Blogikirjoitus 24.4.2010.

Ex: Miksi teatteri on syntiä?

Ioannis Gostaja: Huolinkaisia

Ioannis Gostaja: VäkiVallaton

Aimo Hautamäki: Nimetön keskustelu on arvotonta. Kotimaa24, 31.10.2010.

Aimo Hautamäki: “Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä” (Kaleva 15.9.2007.)

Virpi Hyvärinen: Tarvitsemme(-ko) glasnostia?

Vuokko Ilola, vetoomus SRK:lle: ”Hoitokokoukset pitää selvittää!” Kotimaa 18.12.2008.

Vuokko Ilola: Kehoitetaanko Sanassa murehtimaan? Blogi 29.10.2010.

Vuokko Ilola: Iso Please. Pyydän, toivon ja anelen. Blogi 30.10.2010.

Johannes Ijäs: Kuka pääsee taivaaseen? Kotimaa24 Uutiset, 29.11.2010.

Johannes Ijäs: Laestadianleaks julkaisee dokumentteja lestadiolaisuuden kipupisteistä. Kotimaa24, 29.10.2010.

Johannes Ijäs: Tuomas Hänninen vanhoillislestadiolaisen liikkeen pääsihteeriksi. Kotimaa24, 26.10.2010.

Outi Ikonen: ”Verkkokeskustelu on lestadiolaisuuden toinen todellisuus”. Kirkkohallituksen verkkokeskustelun koordinaattori, teologi Meri-Anna Hintsalan haastattelu.Kotimaa24, 26.9.2010.

Juho Kalliokoski: Epäilystä. Blogikirjoitus 21.10.2010.

Juho Kalliokoski:  Laittomuuksista ja pelokkaasta hiljaisuudesta tukeen ja rohkaisuun

Mauri Kinnunen: Kipupisteet kohdattava avoimesti. (Tämä vuosituhat haastaa lestadiolaisuuden – Suomen suurimman herätysliikkeen pitäisi pystyä avoimesti kohtaamaan menneisyytensä kipupisteet. Kaleva 1.10.2006.)

M.K. & P.T.: Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

Topi Linjama: Avoimen keskustelun esteitä. Blogikirjoitus 8.12.2010.

Topi Linjama: Eroon hengellisestä väkivallasta. Blogikirjoitus 11.5.2010.

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolaisuuden hiljaisuus ja pelko. Kaleva 29.5.2010, s. 28.

Pekka Mikkola: SRK tyynnyttelee Naatus-jupakkaa. Kaleva 8.9.2007.

Nestori: Hoitokokous on väkivaltaa, ei sielunhoitoa

Nestori: Järkyttävintä toimittajan uralla: kollektiivin pelko mursi perhesiteet (Toimittaja Hannu Karpon haastattelu.)

M.T.: Eroon hengellisestä väkivallasta

Perttu: Nettikeskustelulla lakihenkeä vastaan   

Puhuja rauhanyhdistyksellä: “Olet noussut Jumalanvaltakuntaa vastaan”

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Heikki Rusama: Teatterivierailiu sulki papin pois SRK:n rippileiriltä. Kotimaa 9.9.2007.

Voitto Savela: 1970 -luvun tarkastelua. SRK:n vuosikirja 1989. ”Jumala rakentaa kaupunkiaan.”

Tuiralainen: Väkivallan peittely leimaa vanhoillislestadiolaista liikettä – ja samoin kirkkoa

7 kommenttia

Kategoria(t): 1900-luku, 1970-luku, 1980-luku, 1990-luku, 2000-luku, ahdistus, Aimo Hautamäki, arvot, avainten valta, eettisyys, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, ihmisarvo, ihmisoikeudet, johtajat, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kontrollointi, Kotimaa, lähihistoria, leimaaminen, nettikeskustelu, normit, painostaminen, pelko, pelot, perhe, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys

Eroon hengellisestä väkivallasta


Jeesuksen sana aikansa uskonnollisille johtajille oli tutunoloinen: ”Te siivilöitte hyttysen, mutta nielette kamelin”.

Harva voi pitää kristillisenä yhteisöä, jossa elämäntapasääntöjen rikkoja joutuu korvakoruista tai ripsiväristä nuhtelun kohteeksi ja hänen uskonsa raittiutta epäillään koko yhteisössä, mutta puolustuskyvyttömän lapsen koskemattomuuteen puuttuva häikäilemätön hyväksikäyttäjä saa osakseen armon ja rippisalaisuuden häveliään verhon.

Tyrmistys omassa herätysliikkeessä paljastuneista seksuaalisesta väkivallasta ja lasten hyväksikäytöstä on johtanut monet rauhanyhdistyksillä tekemään vakavia kysymyksiä  vanhoillislestadiolaisuuden sisäisestä tilasta ja menettelytavoista.

Vanhoillislestadiolainen teologi Pekka Asikainen, joka toimii Oulun hiippakunnassa  kasvatuksen hiippakuntasihteerinä,  teki tiukkoja kysymyksiä blogissaan (Nyt olisi aika toimia, 24.4.2010):

 ”…on syytä itsetutkisteluun. Keskeinen kysymys on, onko ryhmässä sellaisia elementtejä, jotka antavat vähänkin tilaa karmeille teoille. Vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä on kysyttävä rohkeasti, onko liikkeen taustahistoriassa läpikäymättömiä asioita, jotka heijastuvat nykyajan toimintaan.

 Onko liikkeessä edelleen vallalla lähihistoriaan kytkeytyviä mekanismeja, jotka pyrkivät tukahduttamaan avointa keskustelua, luomaan puhumattomuutta ja vaikenemista, kylvämään pelkoa ja ahdistusta, luomaan pelisääntöjä pelkästään vahvemman vallankäyttäjän näkökulmasta sekä ohjaamaan liikettä entistä tiiviimpään eristäytymisen tilaan?

 Onko miesvetoisessa järjestössä unohdettu naisten tuoma viisaus? Leimataanko pohdiskeleva ja avoin keskustelu epäilyttäväksi järkeilyksi, joka ei kumpua uskosta? Heijastuvatko puhumattomat 1970-luvun vaikutukset edelleenkin tähän päivään? Nyt olisi aika toimia ja selvittää perusteellisesti nämä kysymykset.”

 Tätä ennen ovat esimerkiksi Mauri Kinnunen, Juho Kalliokoski, Lassi Hyvärinen, Virpi Hyvärinen, Vuokko Ilola ja Johannes Alaranta julkisesti yrittäneet herätellä näitä kysymyksiä avoimeen keskusteluun liikkeen sisällä ja dialogissa muun yhteiskunnan kanssa. Vielä useammat liikkeen sisältä  ovat osallistuneet anonyymisti nettikeskusteluun. Toistaiseksi tuloksetta.

Vallan keskittäminen ja hierarkia, lasten kasvattaminen kyseenalaistamattomaan auktoriteettiuskoon, kritiikin vaientaminen, painostaminen keskusteluilloissa yksimielisyyteen, pelotteena hoitokokousten hengellinen väkivalta ja taivaspaikan riistämisellä uhkailu – nämä yhteisön käytäntöön otetut menettelyt ovat luoneet rauhanyhdistyksiin epäterveen tilan.

Tavallisen riviuskovaisen riskit menettää uskovaisen asema rauhanyhdistyksellä, koko ystäväpiiri, sosiaalinen verkosto ja  iankaikkisen elämän toivo ovat useimmille aivan liian kallis hinta asioihin puuttumisesta ja avoimesti keskustelemisesta. 

Yhteisössä on näin ollut valmiina vaikenemisen rakenteet, joissa on ollut myös hyväksikäyttötapauksissa mahdollisuus polkea heikompia ja vaientaa uhrit. Samat rakenteet ovat sen sijaan auttaneet rikollisia joutumasta vastaamaan teoistaan oikeudessa.

 Rippioppiin sisältyvä sisäinen ristiriita, pedofiilin mentävä porsaanreikä, ei ole ainoa opillisiin pohdintoihin liittyvä hälyttävä havainto.

Keskustelussa nousevat auttamatta esiin myös vanhoillislestadiolaisuuden nykyinen ekslusiivinen seurakuntaoppi, opetus että vain vanhoillislestadiolaisittain uskova on Jumalan lapsi ja vain vanhoillislestadiolainen voi luottaa kuolevansa iankaikkisen elämän toivossa. Muiden kohdalla ei toivoa ole. (Tässä kohden vanhoillislestadiolainen tosin joustaa sen verran, että opin mukaan myös kaikkialla maailmassa ”lapsena kuolleet sekä lapsen tasolla elävät kehitysvammaiset” pääsevät taivaan iloon.)

Topi Linjama avasi uuden keskustelun väkivallasta

Topi Linjama toteaa 11.5.2010 Kotimaan blogissaan, että pedofiliakohu on  johtanut pohtimaan liikkeen toimintaa laajemminkin.

Linjama korostaa kristittyjen ihmisten henkilökohtaista vastuuta ja perusteellisen itsetutkistelun välttämättömyyttä. Hän viittaa Paavaliin: ”Veljet, älkää olko ajatuksiltanne lapsia. Pahuudessa olkaa kehittymättömiä, ajattelussanne aikuisia.” (1. Kor. 14:20.)

Topi Linjama kertoo joutuneensa itse  hoitokokouksen kurinpidollisen menettelyn kohteeksi vuosi sitten rauhanyhdistyksellä. Tätä hän ei kokenut sielunhoitona, vaan toteaa: ”Kokous vastasi sitä, mitä evlut kirkko kutsuu hengelliseksi väkivallaksi.”

Hengellisen pohdinnan lähtökohtana Linjama painottaa, että kristityn ei tule uskoa kyseenalaistamatta puhujien raamatuntulkintoihin tai muihin puheisiin, ei elämäntapanormeihin, ei eksluusioon (muut ulos sulkevaan vain me –oppiin), vaan – yksin Kristukseen.”Vain se on perusta, joka kestää. Kaikki muu häviää.”

Hoitokokousmallia ylläpidetään yhä

 ”Vanhoillislestadiolaista liikettä liippaavan pedofiliakohun hyvä puoli on siinä, että sen kautta joudutaan pohtimaan liikkeessä vallalla olevia toimintatapoja ja käytäntöjä. Osa käytännöistä on hyviä, osa huonoja.

Hyviä kannattaa vaalia, mutta huonoista, kuten hengellisen väkivallan käytöstä, kannattaisi pyrkiä eroon.

 Minnan tarina vappupäivän Hesarissa ei ollut mekanismeiltaan mitenkään erikoinen. Uhrin syyllistäminen ja vaientaminen ovat valitettavasti käytäntöä myös ”lievemmissä tapauksissa” kuten perheväkivaltajuttujen käsittelyssä. 70-luvulla omaksuttua hoitokokousmallia ylläpidetään yhä ainakin joillakin paikkakunnilla.

En usko, että kovinkaan moni liikkeeseen kuuluva hyväksyisi näitä kokouksia, jos tietäisi, mitä niissä tapahtuu ja miten ne vaikuttavat ihmisiin, jotka joutuvat niissä painostuksen kohteeksi.

Tällaisia kokouksia saatetaan kutsua ”sielunhoitokeskusteluiksi”. Ei kuitenkaan siksi, että niihin kutsuttu (tai vaadittu) ihminen pyytäisi tai tarvitsisi sielulleen hoitoa, vaan sen vuoksi, jottei kokouksista puhuttaisi. Sielunhoidon kanssa niillä on tekemistä kovin vähän.

Itse sain tuntumaa tähän käytäntöön vuosi sitten keväällä. Siinä kokouksessa, jossa istuin, ei puhuttu sanaakaan armahtavasta ja rakastavasta Jumalasta eikä siellä tarvittu ensinkään Raamattua. Kokous vastasi sitä, mitä evlut kirkko kutsuu hengelliseksi väkivallaksi.

Onko rauhanyhdistyksen johtokunnan toimivaltaa rajattava?

Minusta on välttämätöntä alkaa purkaa sitä suljettua ja hierarkkista rakennelmaa, jonka suojissa Minnan kaltaiset tapaukset ovat mahdollisia. Voitaisiin lähteä liikkeelle vaikka siitä, että määriteltäisiin rauhanyhdistysten johtokuntien toimiala. Eikä sallittaisi niiden lähtevän järjestämään hoitokokouksia ja muita epävirallisia tuomioistuimia. Hengellistä väkivaltaa tai ihmisten vaientamista ei pidä enää sallia. Vahinkoa on tehty jo tarpeeksi.

Sikäli kuin ymmärrän, uskovaisille on annettu valta julistaa evankeliumia. Ja edelleen, jos olen käsittänyt oikein, seurakunnan ja sen auktoriteettien tehtävä on kirkastaa Kristusta, ei alistaa toisia. Päivämiehen pääkirjoituksessa 5.5. tämä muotoiltiin oikein hyvin: ”Vanhoillislestadiolaisuudessa korostetaan omakohtaista sydämen kristillisyyttä, jonka voimanlähde on yksin Kristuksen sovitustyö.”

Juuri näin asioiden pitäisi luterilaisessa liikkeessä olla.

Yksilön omantunnon siirto seurakunnalle – ”omakohtainen usko” kääntyy irvikuvaksi

Toisaalta Päivämies-lehdestä (14.4.2010 s. 6) voi kuitenkin lukea, mitä usko on käytännössä: ”Jumalan lapsia ei ohjaa porukkahenki eikä henkilökohtainen omatunto; meitä ohjaavat Saara-äidin neuvot, Siionin ääni. Elämän ja uskon neuvoja ei etsitä internetistä eikä kaveriporukoista, vaan niitä kysytään Jumalan valtakunnasta. … Lauman mukana kulkien pääsemme perille taivaan kotiin. Se on Jumalan vahva lupaus.”

Tällä tavoin ajatellen sekä omatunto että usko ulkoistetaan seurakunnalle. Uskovainen jäsentää itsensä seurakunnan kautta, seurakunnan, jonka auktoriteetit määrittelevät hengellisellä retoriikalla sen, mikä on oikein ja mikä on väärin, millainen on Jumala, mitä tarkoittaa synti, usko tai armo. Samat auktoriteetit määrittelevät myös sen, mitä ja missä saa sanoa ja mitä saa tuntea ja kokea. Ja paradoksaalisesti myös sen, mitä on ”omakohtainen usko”.

Missä keskustelu vaiennetaan, siellä heikot poljetaan

”Kielen – ja samalla ajattelun – tasolla vanhoillislestadiolaisen liikkeen ongelma kiteytyy nähdäkseni sen tapaisiin käsitteisiin kuin ”Jumalan valtakunta”. Tällaisten käsitteiden avulla näkymätön on sekoitettu näkyvään, ääretön äärelliseen. Siitä, mikä on inhimillistä, on tehty hengellisen kielen avulla jumalaista. Subjektista, seuroja järjestävästä organisaatiosta, onkin tullut objekti, jolle vaaditaan kuuliaisuutta. Organisaatiosta on tullut missio.

Ilman perusteellista itsetutkistelua muutos vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä ei uskoakseni tule onnistumaan. Siellä missä ihmisiä vaiennetaan, siellä on hierarkiaa, valtaa ja pelkoa. Siellä heikot poljetaan maahan eivätkä he saa oikeutta. Jos Jumala on heikkojen puolella, myös Häneen uskovien ihmisten pitäisi olla heikkojen puolella.

Vaientamista harjoitetaan monella tavalla. Julkisesti asioita pohtiva vaiennetaan ääritapauksissa sellaisilla ilmauksilla kuin ”nouset Jumalan valtakuntaa vastaan”. Mielestäni se kuulostaa samalta kuin nousta Jumalaa vastaan.”

Jumalan äärettömyys kutistettu rauhanyhdistyksellä käyvien joukoksi

”Jumala on ääretön ja näkymätön. Loogista olisi, että myös Hänen valtakuntansa olisi niitä. Kuitenkin Jumalan valtakunnasta puhuttaessa tarkoitetaan vanhoillislestadiolaisessa kielenkäytössä usein äärellistä ja näkyvää ihmisten joukkoa. Jos Jumalasta tehdään näkyvä ja äärellinen, se lakkaa olemasta Jumala.

Useammin kuulee pehmeämpiä ilmauksia, kuten ”älä järkeile, usko ainoastaan”.

Paavali painottaa toisin: ”Veljet, älkää olko ajatuksiltanne lapsia. Pahuudessa olkaa kehittymättömiä, ajattelussanne aikuisia.” (1 Kor 14:20) Minnan tarinan perusteella pahuus yhteisössämme ei ole niin kehittymätöntä kuin haluaisimme uskoa.

Entä mihin pitäisi ”uskoa ainoastaan”?

Ei puhujien raamatuntulkintoihin tai muihin puheisiin, ei elämäntapanormeihin, ei ekskluusioon, vaan yksin Kristukseen. Hän on uskovaiselle alku, loppu, ja kaikki siltä väliltä. Vain se on perusta, joka kestää. Kaikki muu häviää.”

 Topi Linjama: Vihreällä valolla –blogin postaus 11.5.2010. (Väliotsikointi M.T.)

 *    *    *

M. T.

Lue myös:

Alaranta: Kokousta pukkaa, “ollaan hänestä huolissaan”, porukalla

Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.

Nestori: Hoitokokous on väkivaltaa, ei sielunhoitoa

Hautamäki: “Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”

Topi Linjaman analyysi: laulukirjauudistuksella SRK vahvisti yhteisön auktoriteettia

Puhuja rauhanyhdistyksellä: ”Olet noussut Jumalanvaltakuntaa vastaan”

Juho Kalliokoski:  Laittomuuksista ja pelokkaasta hiljaisuudesta tukeen ja rohkaisuun

Hoitokokoukset pitää selvittää!

Tarvitsemme(ko) glasnostia (Virpi Hyvärinen)

Vuokko Ilola: Jumalan valtakunnan raja – näkymätön lasiseinä

Tuiralainen: Väkivallan peittely leimaa vanhoillislestadiolaista liikettä – ja samoin kirkkoa

Tuiralainen: Kirkko peitteli hengellistä väkivaltaa 30 vuotta

Miksi teatteri on syntiä? (Pastori Stiven Naatuksen hyllytystapaus.)

Arkkipiispan puhe suviseuroissa: neljä kipupistettä

M.K. & P.T.:  Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

Sivusta seurannnut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri? (Terho Pursiainen)

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

“Jumalanpelko muuttui ihmispeloksi”  – Puhujan kirje puhujille vuonna 1974

Järkyttävintä toimittajan uralla: kollektiivin pelko mursi perhesiteet

Suden uhrit – Matkalippu helvettiin

Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista 

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

Hoitokokous (Wikipedia)

2 kommenttia

Kategoria(t): arvot, eettisyys, erehtymättömyys, erottaminen yhteisöstä, hengellinen väkivalta, hengellisyys, hoitokokoukset, ihmisoikeudet, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, Jumala, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kasvatus, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kirkko, Kotimaa, kristinoppi, kuuliaisuus, lapset, lähihistoria, nettikeskustelu, normit, omatunto, opilliset kysymykset, Paavali, painostaminen, Päivämies, pelko, pelot, puhujat, Raamattu, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, synnit, syyllistäminen, tasa-arvo, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys

Vainko me vanhoillislestadiolaiset pelastumme?


Eilen kävimme seuroissa. Puheessa käsiteltiin sitä, kuinka nykyään halutaan ajatella niin, että monilla eri tavoilla voi päästä lähelle Jumalaa. On jopa sellaista ekumenian henkeä, joka hyväksyy myös muslimit ja muut saman Isän lapsiksi.

Raamatussa kuitenkin sanotaan selkeästi, että on vain yksi totuus, yksi oppi ja yksi tie. Ei ole monenlaista tietä taivaaseen. Nykyään on myös vallalla käsitystä, että valitaan uskonto ikäänkuin uskontojen marketista ja muokataan niitä mieleisekseen.

Me Jumalanlapset tiedämme, että ei ole olemassa monta eri tapaa uskoa, eikä montaa eri uskovaisten joukkoa, vaan yksi.

Jumalan armo riittää vl-liikkeen ulkopuolellekin

Jatkoimme tästä sitten erääseen perheeseen viettämään iltaa. Siellä oli sekä nuoria, että myös vanhempia ihmisiä ja siellä rupesimme keskustelemaan aikamme ilmiöistä.

Yksi sitten, että ei voi olla niin, että jos joku uskoo vakaasti, eikä satu olemaan vanhoillislestadiolainen, että hänen sallittaisiin joutua ikuiseen tuleen.

Tästä seurasi voimakasta keskustelua. Aika moni oli sitä mieltä, että armo kyllä riittää tämän liikkeen ulkopuolellekin. On väärin sanoa, että joku tuudittautuisi väärään rauhaan. Jos ihminen tuntee rauhaa sydämellään, eikö sen pitäisi olla jo merkki siitä, että taivaan kotiin ollaan matkalla?

Korvakorut porttina riettauteen

Itse heitin sitten kommentin, että eiköhän meidänkin ole silloin sama olla avarakatseisempia ja ruveta käymään myös muiden tilaisuuksissa ja ruveta tekee sellaisiakin asioita, jotka ovat uskollemme vieraita. Esimerkiksi laittaa korvakoruja yms.

Tähän eräs vanhempi mies sitten totesi:  ”Ei pidä kuitenkaan tahallaan lähteä kokeilee rajoja. Jos laittaa korvakorut, siinä voi käydä niin, että kohta käytetään päihteitä ja tehdään muutakin rietasta.”

Että korvakorutko olisi portti sellaisiin?

Varma on kuitenkin aina varmaa

Toinen sitten jatkoi tuota miehen sanomaa ja sanoi, että ”Olemalla tässä uskossa, voimme varmistua siitä, että pääsemme taivaaseen. Emme me voi tietää, että pääseekö esimerkiksi helluntailaiset taivaaseen, mutta haluamme uskoa niin, että pääsevät.”

No miten sitten juuri tällä uskolla voi varmistaa taivaaseen pääsyn, jos halutaan silti uskoa, että muillakin uskoilla voi päästä taivaaseen?

Miksi puhujasedät edelleen opettavat, että on vain yksi usko, jos seurakunnassa rupeaa olemaankin monenlaisia mielipiteitä?

Kuinka pitkä matka tästä on siihen, että puhujakin toteaa puhujanpöntöstä, että voihan ne muutkin taivaaseen päästä?

Mitä mieltä muut vl:t ovat ekumeniasta? Voiko muilla tavoin päästä taivaaseen.

Entä voiko tällä tavoin ajattelevia vl:iä pitää aidosti uskovaisina, jos ne samalla hyväksyy, että myös muut pääsevät taivaaseen?

Itse ajattelen niin, että jos Jumalalla on tahto, hän voi kyllä päästää muitakin ihmisiä taivaaseen, mutta mun on muuten vaikea pitää noita muita uskonsuuntia oikeinta.

Toisaalta eihän me oikeesti voida tietää, kenet se Jumala lopulta valitsee! Jos se valitseekin kaikki!

Onko helvetti ikuinen yms.

Näitä kyselee ja mietiskelee nykyään yhä useampi vl. Toisaalta, onko noilla mitää merkitystä, jos itse saa olla kuitenkin uskomassa?

*   *    *

Ajattelemisen aihetta antoi NormallyGirl.  Kirjoitus on julkaistu myös Suomi24-palstalla.

Lue myös:

Alaranta: Seurakuntaoppi on pahin kompastuskivemme

Alaranta: Tajusin että muissakin on meitä ja meissä muita

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Vuokko Ilola: Jumalan valtakunnan raja – näkymätön lasiseinä

Matti H.: Yksi usko?

Topi Linjama: ”Vain me”?

Pelastuvatko muut kuin vanhoillislestadiolaiset?

Santa 76: Kultti vai kristinuskoa

Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3: sosiaalinen riippuvuus

Jussi Rytkönen: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. SRK:n puheenjohtajan Olavi Voittosen ja pääsihteerin Aimo Hautamäen haastattelu. Kotimaa 9.1.2008.

Olli Seppälä: Pääkirjoitus: Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi lähellä harhaoppia. Kotimaa24 22.3.2012.

Vanhoillislestadiolaisuuden haaste kirkon ykseydelle

Verstaalla pohtija: Jumalan armo

Verstaalla pohtija: Kilvoittelu armon varassa 

Heli Karhumäki: Helevettiin menöö että heilahtaa

8 kommenttia

Kategoria(t): armo, arvot, elämäntapa, epäily, epäilykset, erehtymättömyys, eristäminen, evankeliumi, fundamentalismi, hajaannukset, helvetti, hengellinen väkivalta, hengellisyys, iankaikkinen elämä, itsesensuuri, Jumala, kadotus, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, leimaaminen, lestadiolaisuuden suunnat, luterilaisuus, manipulointi, normit, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, pelko, pelot, Raamatun tulkinta, retoriikka, sananvapaus, seurakunta, seurakuntaoppi, seurat, suvaitsevaisuus, synnit, syntien anteeksiantamus, syntilista, syrjintä, taivas, tasa-arvo, totteleminen, tulevaisuus, tuomiopäivä, tuomitseminen, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, väkivalta, yhteisöllisyys, yhtenäisyys

Juho Kalliokosken kokemukset: laittomuuksista ja pelokkaasta hiljaisuudesta tukeen ja rohkaisuun


Parikymppinen vanhoillislestadiolainen Juho Kalliokoski perusti viime syksynä Kotimaan netitsivustolle blogin, jossa hän käynnisti keskustelun herätysliikkeen opillisesta tilasta. Keskustelu on osoittautunut Kotimaan kymmenien blogien joukossa yhdeksi kaikkein vilkkaimmista ja aktiivisimmista. Kalliokoski on hiljattain analysoinut syksyisen keskustelualoitteensa saamaa vastaanottoa.

– Minut on yllättänyt paitsi kielteisimmän palautteen jyrkkyys, myös myönteisen palautteen laajuus ja laatu. Kriittisyyteni herätti paniikkireaktioita, hän toteaa. Hän kertoo kohdanneensa tyrmistyttävää painostusta ja uhkailua, eli sanalla sanoen henkistä väkivaltaa, jota on kohdistettu jopa hänen läheisiinsä. Toisaalta hän on saanut rohkaisua ja tukea sekä vakailta, vanhoilta uskovaisilta ihmisiltä että nuoremmalta polvelta kristillisyydessä.

Herätysliikkeen sisäinen tila erikoisine, jopa laillisuuden rajoille ulottuvine menettelytapoineen jättää hämmentäviä kysymyksiä ilmaan.

– Mukavimmin vanhoillislestadiolaisessa kasvatuskristillisyydessä pärjää se, joka mahtuu kohtuudella elämäntapanormien asettamiin puitteisiin ja joka ei ole juurikaan kiinnostunut kristinuskosta, toteaa Kalliokoski. Hänen aikomuksensa on jatkaa  edelleen julkista keskustelua rajuista kokemuksistaan huolimatta.

”- Vanhoillislestadiolaisen keskustelukulttuurin tabujen rikkomisen seuraukset ovat ainakin minun tapauksessani olleet vaikuttavia. Mylläkän seuraaminen olisi ollut ja olisi paitsi sosiaalipsykologisesti äärimmäisen mielenkiintoista, myös teatraalisuudessaan koomista ellei uteliaisuutta ja hilpeyttä latistaisi se, että kyse on tapahtumista omissa ihmissuhteissa.

Nimittely, uhkailu ja leimaaminen lyömäaseina

Saamani palautteen mukaan olen muun muassa selvästi kokoilemassa eriseuraa ympärilleni ja sotimassa Jumalan valtakuntaa vastaan. Minua on nimitetty omavanhurskaaksi, lakihenkiseksi ja omalakiseksi. Minua on käytetty esimerkkinä sudesta, joka lopun aikoina nousee Jumalan valtakunnasta sitä raatelemaan (Ap.t.20:29). Kuulemma olen teoillani kieltänyt uskoni. Minut on rinnastettu Korahiin, Dataniin ja Abiramiin (4.Moos.16:1->) ja Lutherin hurmahengiksi kutsumiin talonpoikiin (Luther: Talonpoikien murha- ja ryöstöjoukkoja vastaan). Minulle on kerrottu, että olen kasvanut niin suureksi, etten ole enää armon tarpeessa.

Itse kukin voi arvioida, miten hyvin tässä blogissa olevat kirjoitukseni antavat aihetta ylläolevaan.

Avointa keskustelua jatkettava

Minulle saamani palaute on näyttö siitä, että on syytä jatkaa yrityksiä herättää keskustelua keskustelemattomuuden kulttuurissamme; kehityksen mahdollisuudet ovat valtaisat.

Avoin ja rehellinen vuorovaikutus ei uskonliikkeessäni ole mahdollista niin kauan, kuin avoimesti kriittistä kannanottoa ei kyetä käsittelemään, vaan siihen reagoidaan (tai, sallitaan reagoitavan: ylläkuvatun tapaisia lausuntoja esittäneiden joukko on hyvin rajallinen) kutakuinkin raskaimmilla ulottuvissa olevilla hengellisillä lyömäaseilla ja lyömällä niillä mieluummin vastustettavan puheenvuoron esittänyttä kuin itse puheenvuoroa.

Myös sukulaista uhkailtiin

Pidän kritiikin vastaanottokykyä vanhoillislestadiolaisuudessa kuvaavana sitä, että yleisönosastokirjoitukseni jälkeen syksyllä lähisukulaiseni, jonka numero oli omaani helpommin löydettävissä, joutui epämääräisten joskin kaanaankielisyydessään tuttujen hengellissävytteisten uhkausten ja yöllisten häirintäsoittojen kohteeksi. Jossain on ollut ilmapiiri, joka on madaltanut kynnystä niin, että ainakin yksi ilmeisen heikosti harkintakykyinen henkilö ryhtyi tällaiseen aktivismiin.

Te, joita kuunnellaan siioneissanne. On uskovaisia, jotka (oletan) 60- ja 70-luvuilla ovat saaneet käsityksen, ettei keinojen moraalisuuden tai laillisuuden suhteen tarvitse olla turhantarkka silloin, kun toimitaan Jumalan valtakunnan nimissä, ja joista moni on tänään siinä iässä, ettei ollenkaan välttämättä kykene kantamaan vastuuta teoistaan.

En enää ajattele, että minun tulisi kristillisen lähimmäisenrakkauden vuoksi sietää kaikki ylilyönnit siksi, että niihin ryhtyjä uskoo toimivansa oikein. En usko, että minua enää sivutaan seurakuntapäivien keskusteluissa siten kuin syksyllä, mutta jos niin tapahtuu, ottakaa asiaa kommentoidessanne huomioon, että joku yksinkertainen sielu saattaa saada ajatuksen kantaa oman kortensa Jumalan valtakunnan hyväksi tässä asiassa, joten keinojen valintaan voi myös olla syytä ottaa kantaa.

Kynnykseni reagoida asiattomuuksiin vastaisuudessa rikosilmoituksella on matala, varsinkin jos häiriköinti osuu läheisiini, joilla ei ole tekemisiini mitään osaa. Tekemisistäni ja näkemyksistäni vastaan yksin.

Reaktiot tyrmistyttäneet muitakin

Minut on yllättänyt paitsi kielteisimmän palautteen jyrkkyys, myös myönteisen palautteen laajuus ja laatu. Olen esimerkiksi saanut vakailta vanhoillislestadiolaisilta uskovaisilta – joiden uskoa muut yleensä ottaen eivät kyseenalaista – neuvoja, kuinka suojautua vanhoillislestadiolaisten uskovaisten harjoittamalta hengelliseltä väkivallalta. Joidenkin on vaikea uskoa, että ylipäänsä puhun samaisesta herätysliikkeestä kertoessani äärimmäisiä esimerkkejä herättämistäni reaktioista; niitä pidetään pöyristyttävinä.

Olen saanut huomata, ettei se omakohtaista uskonelämää vieroksuva pintapuolisesti kristillinen yhteisökulttuuri, jota pohjalaisessa jokilaaksossa asiaa tarkastellessa saattaa erehtyä pitämään vanhoillislestadiolaisuuden ainoana todellisuutena, olekaan kuin osa uskonyhteisöäni. En kritisoi vanhoillislestadiolaisuutta, vaan eräitä ilmiöitä siinä.

Vanhoillislestadiolaisuudessa perinteisesti on jaoteltu ihmiset vuohiin ja lampaisiin heti kättelyssä. Minua hengellisellä tervehdyksellä (Jumalan terve/Jumalan rauhaa(n)) tervehtimästä lakanneita tiedän kaikkiaan kaksi.

Kourallinen on niitä, jotka ovat enemmän tai vähemmän suoraan antaneet ymmärtää pitävänsä minua armosta osattomana, mutta jotka eivät ihan niin voimakkaasti arvioonsa luota, että osoittaisivat sen tervehdyksellä, tai toimisivat kuten Kristuksen seurakunnan ykseyden ja keskinäisen rakkauden ja yksimielisyyden vaaliminen edellyttää, eli pyri edistämään yhteisen näkemyksen muodostamista asiassa seurakunnan kesken.

Pelokkaat vaikenijat mukavuusalueellaan

Huomattava enemmistö kaikista tuntemistani vanhoillislestadiolaisista ei ole pitänyt tarpeellisena ottaa minkäänlaista kantaa esille nostamiini kysymyksiin tai edes osoittanut olevansa niistä tietoinen, vaikka syksyinen tempaus takasi minulle niin vahvan hengellisesti spitaalisen maineen, että siitä tietämättömiä en usko juurikaan olevan; tiiviissä yhteisössä uutinen leviää kyllä.

Syitä vaikenemiseen on varmasti lukuisia, mutta yleisimpiin uskoakseni lukeutuu ja muiden syiden taustalla vaikuttaa pelko. On turvallista olla osoittamatta kiinnostusta hengellisiä kysymyksiä kohtaan.

Mukavimmin vanhoillislestadiolaisessa kasvatuskristillisyydessä pärjää se, joka mahtuu kohtuudella elämäntapanormien asettamiin puitteisiin ja joka ei ole juurikaan kiinnostunut kristinuskosta.

Kiinnostuksen osoittaminen on riski, koska todellista kiinnostusta on vaikea kanavoida hyväksyttyihin, usein varsin kapeisiin uomiin.

Luotan siihen, että ajan myötä vanhoillislestadiolaisuudessa huomataan, että taivas ei putoa kenenkään niskaan, vaikka asioista keskusteltaisiinkin avoimesti. Syksyllä oli lähestulkoon mahdotonta saada aikaan laadukasta ajatuksenvaihtoa seurakuntakäsityksestämme, koska avoin kriittisyyteni useimmissa herätti eriasteisia paniikkireaktioita. Toki silloinkin oli meikäläisissä niitä, jotka pystyivät asiaa rauhallisesti tarkastelemaan. Myös eri mieltä olevissa.

Liikekitka kuulemma on lähtökitkaa pienempi. Pääsen kokeilemaan säännön soveltuvuutta, kun lähiaikoina jatkan itse aiheen pohtimista.”

*    *    *

Ei voi muuta sanoa kuin että Kalliokoski törmäsi samoihon ilmiöihin, joihin nettikirjoituksista päätellen ennen häntä törmäsivät ne, jotka aikoinaan 80-luvulla yrittivät käynnistää keskustelua hoitokokousten tapahtumista.

Tässä mittakaavassa julkista keskustelua omalla nimellään ei kuitenkaan ole kukaan vanhoillislestadiolainen rohjennut käydä vuosiin. Silloin tällöin on joku yksittäinen jotakin yrittänyt tehdä hengellisen keskustelun virittämiseksi, mutta heidät on kerta toisensa jälkeen onnistuttu pelottelemaan hiljaisiksi tai muuten vaiennettu (vrt. ns. nuorten teologien ryhmä ja heidän Sana-lehdessä julkaisemansa artikkelin henkilökohtaiset seuraamukset; Stiven Naatuksen hyllytystapaus; Espoon raamattuluokkatapaus jne.).  

Tänään tilanne on kuitenkin toinen. Ajatukset, mielipiteet ja Raamatun lukemisesta ja vakavista keskusteluista nousseet pohdinnat löytävät netissä samoista kysymyksistä kiinnostuneita lukijoita. Hyvin perusteltu kritiikki herättää ajattelemaan – ainakin joitakin.  

Nykyajan hyvinkoulutetut ihmiset ovat totuttautuneet ajattelemaan ja kommentoimaan itsenäisen harkintansa pohjalta. Nettiaikana ihmisten sanan-, ajatuksen ja mielipiteenvapaus näyttää ainakin päällisin puolin lisääntyneen.

Kaikkia ei myöskään enää tyydytä pelkkä elämäntapakristillisyys, vaan uskoa halutaan elää todeksi rehellisesti ja avoimesti tässä ajassa, jossa meitä haastaa vastuullisuus oman toiminnan seuraamuksista paikallisesti ja globaalisti.

Asialla on kuitenkin myös toinen puoli. Nettiaikana voidaan myös ottaa käyttöön entistä härskimpiä keinoja liikkeen johdon kannalta ”kiellettyjä ja vääriä” mielipiteitä esittäneen henkilön ja hänen läheistensä painostamiseksi ja maineen mustamaalaamiseksi.

Pahantahtoinen häiriköinti voidaan ulottaa häikälemättä jopa työpaikkaan ja perhe- ja ystävyyssuhteisiin saakka. Tästä alkaa olla jo monella tyrmistyttäviä kokemuksia. Sellaista saa aikaan fundamentalistien viha ja pelko vapautta kohtaan.  Kalliokoski ei todellakaan liioittele maininnassaan rikolliseksi luokiteltavasta toiminnasta.

Kannattaa pitä ämielessä, että lain mukaan yksityishenkilöiden henkilöön käyvässä arvostelussa on varsin matala kynnys syyllistyä lainvastaisuuksiin (kunnianloukkaus), kun taas yhteisöjen toimintaa, kuten hengellisen liikkeen opetuksia ja uskomuksia on  täysin laillista kyseenalaistaa julkisesti sananvapauslain perusteella. Hengellisen kuuma-kallenkin kannattaa siis panna ennemmin jäitä hattuun ja opetella keskustelemaan varsinaisesta aiheesta kuin turvautua rikollisiin  keinoihin saadakseen keskustelijan suun tukituksi.

Mutta nykyisin vanhat konstit eivät enää pure.Kaikki eivät enää piittaa eiväktä hätäänny pelotteluyrityksistä – vaan sen sijaan kirjaavat ne huolellisesti muistiin ja julkistavat nekin netissä, kuten Kalliokoski tässä analyysissaan aivan oikein ja korrektisti teki.

Tämä onkin suositeltavaa: jos joudut painostuksen kohteeksi, esimerkiksi kotirauhan häirinnän tai nettikiusaamisen muodossa, talleta asiasta tiedot talteen kirjoittamalla ne huolellisesti muistiin. Jos joudut tekemään asiasta rikosilmoituksen, poliisilla on välittömästi käytettävissään selkeät faktatiedot tapahtuneesta.

Kuten Kalliokoski yllä toteaa, keinoja jotka vanhoillislestadiolaisuudessa hyväksyttiin ja käytettiin vielä 70-luvulla, eivät pelitä enää nykypäivänä. Ne ovat yksinkertaisesti laittomuuksia.

Kommentteja ja keskustelua Juho Kalliokosken blogissa.

Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta

Mitä jää puuttumaan jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan

Ihan mukava kesäjuhlafiilis

Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?

Lucas: SRK:n johtokunta torjui tiedon levittämisen lasten hyväksikäyttörikoksista

4 kommenttia

Kategoria(t): arvot, avainten valta, eettisyys, elämäntapa, epäilykset, erehtymättömyys, eriseura, erottaminen yhteisöstä, hajaannukset, hengellinen väkivalta, ihmisarvo, ihmisoikeudet, Jumalan sana, kaksoisviestintä, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, luterilaisuus, manipulointi, normit, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, pelot, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, sananvapaus, sensuuri, suvaitsevaisuus, synnit, totteleminen, tulevaisuus, tuomitseminen, uhkailu, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, väkivalta, vihjailu, yksilöllisyys, ystävyys

Puhujan kirjeen käsittely 1974 SRK:n puhujienkokouksessa


PUHUJAINKOKOUS HAAPAJÄRVELLÄ

(Päivämies 8.1.1975, etusivu, jatko sivulla 4.

Mitä enemmän näette sen päivän lähestyvän, sitä enemmän neuvokaat teitänne keskenänne. Tämä koettiin elävästi Haapajärvellä pidetyssä puhujainkokouksessa 28.12.1974.  

Kokous aloitettiin klo 10 Kauko Mäntylän pitämällä alkuhartaudella. Kokouksen avauksen suoritti Eino Vaherjoki joka toivotti samalla kaikki osanottajat tervetulleiksi kokoukseen.

Puheenjohtajiksi valittiin veljet Erkki Reinikainen ja Einari Lepistö, sihteereiksi veljet Erkki Piri ja Ahti Riihimäki. Pöytäkirjan tarkastajiksi valittiin veljet Heikki Saari ja Hannes Kamula. Kokoukseen osallistui 230 puhujaa eri puolilta Suomea.

Ensimmäisenä asiana käsiteltiin nimetön kirje, jota oli lähetetty kautta Suomen lähinnä puhujaveljille. Kirje oli postitettu Oulusta.

Kirjeen johdosta keskusteltiin pitkään ja heti aluksi todettiin, että se oli hyvä ja samalla hätkähdyttävä. Hyvä siinä mielessä, että aivan samoin kuin viime eriseuran edellä kirjeet ja monisteet sekä eräät lehtikirjoitukset paljastivat, mistä oli kysymys. Näin teki tämäkin kirje.

Kirjeen sisällön suhteen mainittiin mm. seuraavaa.

Tällainen kirje ei ollut yllätys. Viime eriseuran edellä kulki paljon kirjeitä ja monisteita, niissä tosin usein oli lähettäjän nimi. Tällä kirjeellä pyritään kylvämään epäilyksiä ja epäluuloa ja vielä rikkomaan veljien välejä kuolleitten suuhun pannuilla sanoilla.

Toisaalta kirje on taitavasti suunniteltu, mutta sisällöstä selviää erittäin kauas elävästä uskosta harhautuneen maksu. Ensimmäisenä nimettömänä esiintyminen pelon tähden on vierasta Jumalan lapsille, sillä rakkaus poistaa pelon.

Oikea mieli olisi pannut oman sielun autuuden tähden epäilijää kyselemään ja tutkistelemaan itseään Jumalan seurakunnassa sanan äärellä, onko itse harhautunut.

Kirjoittaja näkee vain Jumalan huoneen riitelevänä siksi, että viallisia on ahkeroitu hoitaa Jumalan rakkauden vaatimana. Tottelemattomille neuvon, nuhteen ja opetuksen sanat ovat tulleet lakina, kuten tällekin kirjoittajalle. Siksi monelle harhautuneelle kirje on ollut riemukas aarre ja on ahkerasti selitelty ja soiteltu: katsokaa nyt, mitä SRK:ssa tehdään, nimenomaan työvaliokunta ja johtokunta.

Kirje on opillisesti erittäin harhautunut.

Tunnustella omaa tilaansa osoittamalla käsi omalle povelle. Kun sydämestä on kadonnut Jumalan ääni, minkälaisen vastauksen silloin oma povi antaa; ei Jumalan vastausta, vaan tämän maailman ruhtinaan vastauksen. Jumalan seurakunta on totuuden patsas ja perustus, sieltä kuuluu Jumalan ääni.

Kirjoittaja näkee työvaliokunnan ja johtokunnan orjuuttavana ja kuitenkin joka vuosi vuosikokous on näiden elinten toiminnan yksimielisesti hyväksynyt ja vielä niin, että on luvattu rukoilla, että Jumala antaisi edelleen voimaa asioiden hoitamiseen samalla tavalla.

Kirjoittajan ja hänen tai heidän kaltaistensa eksyneitten mielestä ei mitään saisi hoitaa, kaikkien pitäisi antaa rauhassa mennä helvettiin.

Missä olisi silloin Hyvän Paimenen mieli, joka pyytää olla vähäisenä Jumalan palvelijana kokoamassa laumaa Kristukselle eikä Saatanalle.

Kirjoittajalla on muutenkin paljon harhakäsityksiä SRK:n sisäisistä asioista, mikä tulee ilmi monista kirjeen yksityiskohdista. Näissäkin asioissa olisi epäluulojen kylväjillä aihetta kiireesti lähteä parannuksen askelille.

Hoitotoimenpiteet ja pellon ohdakkeet on sekoitettu väärällä tavalla.

Edelleen kirjoittaja kateellisena havittelee pääneuvottelijan paikkaa.

On valitettavaa, että niin vähän ymmärretään sitä tuskaa, jota työvaliokunta tuntee tänä aikana, kun eri puolilta on neuvoa pidetty. Siellä näkyy oma rajoittuneisuus ja viallisuus. Ei kertaakaan ole onnistuttu niin, etteikö neuvoja ja neuvottava, molemmat olisi olleet hoidon tarpeessa.

Seurakunnan Herra on kuitenkin uskollinen ja armollinen, siellä on kaikille kuuliaisille viallisille kuulunut sama armoevankeliumi, synnit on lupa uskoa anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Erilaiset lahjat ovat osoittautuneet tarpeellisiksi ja eihän Jumala olisi niitä lapsilleen jakanutkaan, elleivät ne olisi tarpeen.

Työvaliokunta ja ne henkilöt, joita kulloinkin näihin tehtäviin kutsutaan, suorastaan vapisevat siitäkin pelosta, ettei itse lankeaisi ja toisia langettaisi, ei hempeyden eikä toisen laidan kuivaan henkeen, molemmat vaarat ovat aina yhtä lähellä.

Paljon löytyi kirjeestä eri lahjoilla tarkasteltaessa Jumalan sanan vastaisia, mutta yksi oli yksimielinen toteamus; kirje oli kirjoitettu väärässä hengessä ja jotka sen hyväksyvät, ovat väärässä hengessä ja siitä ei päästä muuten kuin parannuksen teon kautta.

Koska kirjeessä esitettiin epäluottamus työvaliokunnan ja johtokunnan toimintaa vastaan, esitettiin kysymys, nauttiiko työvaliokunta ja johtokunta Siionin puhujien luottamusta. Tähän kysymykseen annettiin yksimielinen vastaus: varauksetonta luottamusta.

Monet vielä yksityisissä puheenvuoroissaan toivat esille vilpittömän kiitollisuutensa siitä, että on asioita hoidettu ja heitäkin hoidettu paljon. Pyydettiin Jumalan voimaa, että edelleen jaksettaisiin hoitaa totuudessa ja rakkaudessa.

Päivämies 8.1.1975.

(Kopioitu Moppaajasefun ansiokkaasta tallenteesta Mopin palstalla 21.5.2008, mistä osoitamme parhaimmat kiitokset.)

Lue myös vanhempaa historiaa:

Mauri Kinnunen: Lestadiolaisyhteisöjen rakenne

Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, epäily, erehtymättömyys, eriseura, hajaannukset, harhaoppi, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, Kaleva, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, maallikkosaarnaajat, manipulointi, nettikeskustelu, normit, omatunto, painostaminen, pelko, pelot, politiikka, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, rahoitus, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, syrjintä, syyllistäminen, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys

Päivämiehen vastine sivuutti kirjeen asiasisällön


Nimetön kirje herätti kohua puhujainkokouksen alla. Päivämies sivuutti pääkirjoituksessaan kokonaan kirjeessä esitetyt herätysliikkeen toimintaan liittyvät kysymykset ja kritiikin, kommentoimatta lainkaan asiasisältöä.

Sen sijaan Päivämies kohdisti kaiken huomion nimettömän kirjoittajan henkilöön.

Pääkirjoitustoimittaja totesi ensinnäkin kirjoittajan olevan ”väärällä asialla”, sillä perusteella, että tämä oli turvautunut esiintymiseen anonyymisti. Kirjoittaja suorastaan demonisoitiin, jopa niin että hänestä käytettiin nimitystä ”sielunvihollinen”. Hänen väitettiin nostavan itsensä täydellisemmäksi kuin seurakunta. Heitettiin myös epäilys, että kirjoittaja on vain uskovaiseksi tekeytynyt ulkopuolinen henkilö. Lisäksi Päivämies halvensi nimettömän kirjoittajan motiivit pelkäksi ”kateudeksi”.

Lopuksi pääkirjoittaja vetosi uskovaisten keskinäiseen luottamukseen ja saumattomaan rakkauteen, jolloin ”panettelija ei pääse aiheuttamaan ongelmia”. Lopuksi Päivämies totesi peiteltynä uhkailuna, että sillä, joka mahdollisesti tarttuu nimettömän kirjeen ajatuksiin, on jo ”sielu tahraantunut”. Tällä kirjoittaja pyrkii siihen, ettie kukaan uskalla julkisesti nostaa kirjeen sisältöä esiin eli siitä keskusteleminen on uskovaiselle sopimatonta.

Pääkirjoituksen kirjoittaja kyseenalaisti nimettömän kirjeen ajatukset kokonaan virheellisellä argumentaatiolla. Vastineessa sorruttiin moniin argumentaatiovirheisiin, joista mainittakoon huomion kiinnittäminen vastapuolen lausunnon muotoon eikä sisältöön (kirjeen nimettömyys vs. asiasisältö), henkilökohtaisuuksiin meneminen (leimaaminen uskon menettäneeksi, kateelliseksi ihmiseksi ja paholaiseksi) ja peitelty uhkailu (jos joku ottaa kirjeen kritiikin tosissaan, ei hänkään ole enää siionin rakkaudessa).

Tällaiset perustelut eivät tietenkään kuulu asialliseen keskusteluun. Kun halutaan osoittaa kritiikin aiheettomuus, se on vakuuttavin silloin kun vastineen kirjoittaja pitäytyy itse asiassa. Henkilökohtaisuuksiin meneminen viittaa sen sijaan aina siihen, että tosiasialliset asiaperustelut puuttuvat. Eikö Päivämiehen kirjoittaja kyennyt osoittamana kritiikkiä aiheettomaksi?

Pääkirjoitustoimittajan menettely on erityisen yleistä silloin, kun sisäistä keskustelua ei todellisuudessa halutakaan, vaan se halutaan vaientaa.

Oma kysymyksensä on, miksi yksi nimetön kirje koettiin niin vakavaksi, että se nostettiin vl-julkisuuden ykkösasiaksi. Tuskin tämä nimetön kirje oli ainoa laatuaan, eiköhän sellaisia ole aika ajoin ollut liikkeellä. Tuntematta herätysliikkeen silloista ilmapiiriä tästä on vaikea spekuloida mitään. Kirjeen laaja käsittely Päivämiehessä ja sille puhujainkokouksessa annettu huomio kuitenkin viittaavat siihen, että kulissien takana käytiin sittenkin keskustelua. Ehkä SRK:n johtokunnan sisällä oli käynnissä jonkinlainen valtataistelu.

Nimettömät kirjeet ja kirjoitukset

Päivämies 8.1.1975, pääkirjoitus

Kristillisyytemme piirissä on silloin tällöin esiintynyt sellaisia piirteitä, että sisäisiä asioita pyritään hoitamaan nimettömien kirjeiden avulla. Tällainen menettely on kokonaan vieras ja vastoin niitä päätöksiä, joita on tehty.

Sellaisia kirjoituksiakaan, joissa ei ole lähettäjän nimeä, ei julkaista lehdissämme – ei hyväksytä nimimerkilläkään muille kuin tunnetuille pakinoitsijoille, joiden nimet ovat konttorilta saatavissa.

Nimettömät kirjeet saavat useimmiten arvonsa mukaisen käsittelyn. Ne heitetään paperikoriin. Mutta joskus on aihetta niiden käsittelyynkin.

Tällainen katsottiin olevan nyt, kun ennen Haapajärven puhujainkokousta oli levitetty nimetöntä kirjettä kautta koko Suomen ja kuka ties ulkomaillekin. Kirje oli tavattoman hyvä lähtökohta keskustelulle, joka muodostui keskeisimmäksi asiaksi, kun puhutaan uskon ja elämän vanhurskaudesta.

Tällainen nimetön arvostelija on poikennut kauas pois molemmista. Nimettömien kirjeiden käsittely on tarpeen myös silloin, kun jotakin väärää epäluuloa esiintyy ja epäilyksiä kylvetään, jolla saatetaan saattaa matkaan turhia ja vääriä valvomisia.

”Kirjoittaja ei ole Siionin rakkaudessa – kuvittelee olevansa itse täydellisempi kuin seurakunta”

Mistä sitten johtuu nimettömien kirjeiden lähettäminen? Lähtökohtana on siinä, että lähettäjä ei ole Jumalan seurakunnan rakkaudessa.

Seurakunta ei ole enää hellä äiti, joka viallistakin hoitaa ja korjaa; seurakunnan arvo on kadonnut. Näkökyky on kadonnut; ihminen kuvittelee olevansa viisaampi kuin seurakunta. Kaiken lisäksi hän kuvittelee itse olevansa täydellisempi kuin Jumalan seurakunta, josta kuitenkin sanotaan, että se on täydellisyyden tai totuuden patsas ja perustus ja me olemme koko vika.

Tällaiset nimettömät pyytävät olla hoitajia, mutta tosiasiassa hoito koituu pahennukseksi ja epäluulojen lisääntymiseksi ja keskinäisen rakkauden särkymiseksi. Hoitaja on sielunvihollinen eikä Jumalan hengeltä hallittavana. Jumalan sanan neuvojen mukaan oikea hoitaja käy kohti eikä missään tapauksessa kuolleiden selän taakse.

Tosiasiassa tällaisten hoitajien sielusta on kokonaan kadonnut oikea toisen sielun hoitamisen mieli. Jos todellisuudessa näkee jonkun olevan hoitamisen tarpeessa, ei sitä hoideta pimeydessä ”ammutaan selän takaa”, vaan valkeudessa, niin kuin Jumalan kasvojen edessä.

”Apostolitkin kirjoittivat omalla nimellä”  

Kun apostolit lähettivät seurakuntakirjeitä, melkein aina niistä ilmeni lähettäjä.

Useimmissa tapauksissa sekin tuotiin esiin heti kirjeen alussa, kuten esim. Paavalin epistolassa philippiläisille: ”Paavali ja Timoteus, Jeesuksen Kristuksen palvelijat, kaikille pyhille Kristuksessa Jeesuksessa, jotka Philippissä ovat, ynnä piispoille ja palvelijoille.”

Jostakin lähetyskirjeestä nimi puuttuu, sillä kristityt elivät silloin vainon aikaa. Mutta kirjeet olivat silloinkin seurakunnan rakennukseksi eivätkä hajoittamiseksi, kuten esim. Hebrealaisepistola.

Apostolisena aikana oli erittäin tärkeää tietää lähettäjän nimi, mutta vielä tärkeämpää se on tietää näin lopun ajalla, jolloin kaikki on mahdollista.

Lähettäjän tunnontila?

Kirjeen merkitys määräytyy paljon sen mukaan, minkälaisessa tunnontilassa lähettäjä on. Lähettäjä saattaa olla kokonaan langennut Kristuksen evankeliumista ja Jumalan seurakunnan osallisuudesta tai sitten lähettäjä on kokonaan ulkopuolinen ja tekeytyy uskovaiseksi ja totuuden asianajajaksi.

Tällaisiin nimettömiin lähetyksiin on aina suhtautua varovasti. Nimettömänä esiintyminen on jo sinänsä merkki siitä, että on väärällä asialla, kun ei uskalla esiintyä julkisesti omalla nimellään.

Toinen asia on sitten niiden kohta, jotka tällaisiin nimettömiin esiintyjiin, lähinnä parjaajiin, tarttuvat. Oma sielu on jo silloin tahriutunut. Jos luottamus on saumaton, jos joku pahaa puhuukin, ei sitä silloin uskota. Näin on myös veljesten välillä. Jos rakkaus on saumaton ja luottamus ehyt, eivät silloin panettelijat ja pahanpuhujat, puhumattakaan nimettömät, pääse aiheuttamaan minkäänlaisia ongelmia, ei edes ajatuksen häiventä asian suhteen.

Kristityillä on aina nimi ja sellaista käytetään.

Emme pyri edes nimimerkin taakse, sillä silloinkin on kysymys jo väärästä kunniasta tai väärästä orjuudesta toisten Jumalan lasten edessä.

Mutta näissäkin asioissa on armo tarjolla. Saa uskoa synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

*   *     *

(Teksti nojautuu ensisijaisesti Moppaajasefun  tallenteeseen Mopin palstalla, mistä osoitamme hänelle parhaimmat kiitokset.)

Lue myös:

SRK.n kerjuukirje SYT:lle 12.2.1965 (Laestadianleaks-blogi)

Puhujan kirje puhujille vuonna 1974.

Puhujan kirjeen käsittely 1974 SRK:n puhujienkokouksessa

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

SRK:n johtokunta teki hengelliseksi naamioitua puoluepoliittista työtä

Argumentoinnin virheet

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, epäily, erehtymättömyys, hajaannukset, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kannanotot, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kontrollointi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, manipulointi, painostaminen, Päivämies, pelko, pelot, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, SRK:n johtokunta, syyllistäminen, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys