Avainsana-arkisto: itsekritiikki

Juho Kalliokosken kokemukset: laittomuuksista ja pelokkaasta hiljaisuudesta tukeen ja rohkaisuun


Parikymppinen vanhoillislestadiolainen Juho Kalliokoski perusti viime syksynä Kotimaan netitsivustolle blogin, jossa hän käynnisti keskustelun herätysliikkeen opillisesta tilasta. Keskustelu on osoittautunut Kotimaan kymmenien blogien joukossa yhdeksi kaikkein vilkkaimmista ja aktiivisimmista. Kalliokoski on hiljattain analysoinut syksyisen keskustelualoitteensa saamaa vastaanottoa.

– Minut on yllättänyt paitsi kielteisimmän palautteen jyrkkyys, myös myönteisen palautteen laajuus ja laatu. Kriittisyyteni herätti paniikkireaktioita, hän toteaa. Hän kertoo kohdanneensa tyrmistyttävää painostusta ja uhkailua, eli sanalla sanoen henkistä väkivaltaa, jota on kohdistettu jopa hänen läheisiinsä. Toisaalta hän on saanut rohkaisua ja tukea sekä vakailta, vanhoilta uskovaisilta ihmisiltä että nuoremmalta polvelta kristillisyydessä.

Herätysliikkeen sisäinen tila erikoisine, jopa laillisuuden rajoille ulottuvine menettelytapoineen jättää hämmentäviä kysymyksiä ilmaan.

– Mukavimmin vanhoillislestadiolaisessa kasvatuskristillisyydessä pärjää se, joka mahtuu kohtuudella elämäntapanormien asettamiin puitteisiin ja joka ei ole juurikaan kiinnostunut kristinuskosta, toteaa Kalliokoski. Hänen aikomuksensa on jatkaa  edelleen julkista keskustelua rajuista kokemuksistaan huolimatta.

”- Vanhoillislestadiolaisen keskustelukulttuurin tabujen rikkomisen seuraukset ovat ainakin minun tapauksessani olleet vaikuttavia. Mylläkän seuraaminen olisi ollut ja olisi paitsi sosiaalipsykologisesti äärimmäisen mielenkiintoista, myös teatraalisuudessaan koomista ellei uteliaisuutta ja hilpeyttä latistaisi se, että kyse on tapahtumista omissa ihmissuhteissa.

Nimittely, uhkailu ja leimaaminen lyömäaseina

Saamani palautteen mukaan olen muun muassa selvästi kokoilemassa eriseuraa ympärilleni ja sotimassa Jumalan valtakuntaa vastaan. Minua on nimitetty omavanhurskaaksi, lakihenkiseksi ja omalakiseksi. Minua on käytetty esimerkkinä sudesta, joka lopun aikoina nousee Jumalan valtakunnasta sitä raatelemaan (Ap.t.20:29). Kuulemma olen teoillani kieltänyt uskoni. Minut on rinnastettu Korahiin, Dataniin ja Abiramiin (4.Moos.16:1->) ja Lutherin hurmahengiksi kutsumiin talonpoikiin (Luther: Talonpoikien murha- ja ryöstöjoukkoja vastaan). Minulle on kerrottu, että olen kasvanut niin suureksi, etten ole enää armon tarpeessa.

Itse kukin voi arvioida, miten hyvin tässä blogissa olevat kirjoitukseni antavat aihetta ylläolevaan.

Avointa keskustelua jatkettava

Minulle saamani palaute on näyttö siitä, että on syytä jatkaa yrityksiä herättää keskustelua keskustelemattomuuden kulttuurissamme; kehityksen mahdollisuudet ovat valtaisat.

Avoin ja rehellinen vuorovaikutus ei uskonliikkeessäni ole mahdollista niin kauan, kuin avoimesti kriittistä kannanottoa ei kyetä käsittelemään, vaan siihen reagoidaan (tai, sallitaan reagoitavan: ylläkuvatun tapaisia lausuntoja esittäneiden joukko on hyvin rajallinen) kutakuinkin raskaimmilla ulottuvissa olevilla hengellisillä lyömäaseilla ja lyömällä niillä mieluummin vastustettavan puheenvuoron esittänyttä kuin itse puheenvuoroa.

Myös sukulaista uhkailtiin

Pidän kritiikin vastaanottokykyä vanhoillislestadiolaisuudessa kuvaavana sitä, että yleisönosastokirjoitukseni jälkeen syksyllä lähisukulaiseni, jonka numero oli omaani helpommin löydettävissä, joutui epämääräisten joskin kaanaankielisyydessään tuttujen hengellissävytteisten uhkausten ja yöllisten häirintäsoittojen kohteeksi. Jossain on ollut ilmapiiri, joka on madaltanut kynnystä niin, että ainakin yksi ilmeisen heikosti harkintakykyinen henkilö ryhtyi tällaiseen aktivismiin.

Te, joita kuunnellaan siioneissanne. On uskovaisia, jotka (oletan) 60- ja 70-luvuilla ovat saaneet käsityksen, ettei keinojen moraalisuuden tai laillisuuden suhteen tarvitse olla turhantarkka silloin, kun toimitaan Jumalan valtakunnan nimissä, ja joista moni on tänään siinä iässä, ettei ollenkaan välttämättä kykene kantamaan vastuuta teoistaan.

En enää ajattele, että minun tulisi kristillisen lähimmäisenrakkauden vuoksi sietää kaikki ylilyönnit siksi, että niihin ryhtyjä uskoo toimivansa oikein. En usko, että minua enää sivutaan seurakuntapäivien keskusteluissa siten kuin syksyllä, mutta jos niin tapahtuu, ottakaa asiaa kommentoidessanne huomioon, että joku yksinkertainen sielu saattaa saada ajatuksen kantaa oman kortensa Jumalan valtakunnan hyväksi tässä asiassa, joten keinojen valintaan voi myös olla syytä ottaa kantaa.

Kynnykseni reagoida asiattomuuksiin vastaisuudessa rikosilmoituksella on matala, varsinkin jos häiriköinti osuu läheisiini, joilla ei ole tekemisiini mitään osaa. Tekemisistäni ja näkemyksistäni vastaan yksin.

Reaktiot tyrmistyttäneet muitakin

Minut on yllättänyt paitsi kielteisimmän palautteen jyrkkyys, myös myönteisen palautteen laajuus ja laatu. Olen esimerkiksi saanut vakailta vanhoillislestadiolaisilta uskovaisilta – joiden uskoa muut yleensä ottaen eivät kyseenalaista – neuvoja, kuinka suojautua vanhoillislestadiolaisten uskovaisten harjoittamalta hengelliseltä väkivallalta. Joidenkin on vaikea uskoa, että ylipäänsä puhun samaisesta herätysliikkeestä kertoessani äärimmäisiä esimerkkejä herättämistäni reaktioista; niitä pidetään pöyristyttävinä.

Olen saanut huomata, ettei se omakohtaista uskonelämää vieroksuva pintapuolisesti kristillinen yhteisökulttuuri, jota pohjalaisessa jokilaaksossa asiaa tarkastellessa saattaa erehtyä pitämään vanhoillislestadiolaisuuden ainoana todellisuutena, olekaan kuin osa uskonyhteisöäni. En kritisoi vanhoillislestadiolaisuutta, vaan eräitä ilmiöitä siinä.

Vanhoillislestadiolaisuudessa perinteisesti on jaoteltu ihmiset vuohiin ja lampaisiin heti kättelyssä. Minua hengellisellä tervehdyksellä (Jumalan terve/Jumalan rauhaa(n)) tervehtimästä lakanneita tiedän kaikkiaan kaksi.

Kourallinen on niitä, jotka ovat enemmän tai vähemmän suoraan antaneet ymmärtää pitävänsä minua armosta osattomana, mutta jotka eivät ihan niin voimakkaasti arvioonsa luota, että osoittaisivat sen tervehdyksellä, tai toimisivat kuten Kristuksen seurakunnan ykseyden ja keskinäisen rakkauden ja yksimielisyyden vaaliminen edellyttää, eli pyri edistämään yhteisen näkemyksen muodostamista asiassa seurakunnan kesken.

Pelokkaat vaikenijat mukavuusalueellaan

Huomattava enemmistö kaikista tuntemistani vanhoillislestadiolaisista ei ole pitänyt tarpeellisena ottaa minkäänlaista kantaa esille nostamiini kysymyksiin tai edes osoittanut olevansa niistä tietoinen, vaikka syksyinen tempaus takasi minulle niin vahvan hengellisesti spitaalisen maineen, että siitä tietämättömiä en usko juurikaan olevan; tiiviissä yhteisössä uutinen leviää kyllä.

Syitä vaikenemiseen on varmasti lukuisia, mutta yleisimpiin uskoakseni lukeutuu ja muiden syiden taustalla vaikuttaa pelko. On turvallista olla osoittamatta kiinnostusta hengellisiä kysymyksiä kohtaan.

Mukavimmin vanhoillislestadiolaisessa kasvatuskristillisyydessä pärjää se, joka mahtuu kohtuudella elämäntapanormien asettamiin puitteisiin ja joka ei ole juurikaan kiinnostunut kristinuskosta.

Kiinnostuksen osoittaminen on riski, koska todellista kiinnostusta on vaikea kanavoida hyväksyttyihin, usein varsin kapeisiin uomiin.

Luotan siihen, että ajan myötä vanhoillislestadiolaisuudessa huomataan, että taivas ei putoa kenenkään niskaan, vaikka asioista keskusteltaisiinkin avoimesti. Syksyllä oli lähestulkoon mahdotonta saada aikaan laadukasta ajatuksenvaihtoa seurakuntakäsityksestämme, koska avoin kriittisyyteni useimmissa herätti eriasteisia paniikkireaktioita. Toki silloinkin oli meikäläisissä niitä, jotka pystyivät asiaa rauhallisesti tarkastelemaan. Myös eri mieltä olevissa.

Liikekitka kuulemma on lähtökitkaa pienempi. Pääsen kokeilemaan säännön soveltuvuutta, kun lähiaikoina jatkan itse aiheen pohtimista.”

*    *    *

Ei voi muuta sanoa kuin että Kalliokoski törmäsi samoihon ilmiöihin, joihin nettikirjoituksista päätellen ennen häntä törmäsivät ne, jotka aikoinaan 80-luvulla yrittivät käynnistää keskustelua hoitokokousten tapahtumista.

Tässä mittakaavassa julkista keskustelua omalla nimellään ei kuitenkaan ole kukaan vanhoillislestadiolainen rohjennut käydä vuosiin. Silloin tällöin on joku yksittäinen jotakin yrittänyt tehdä hengellisen keskustelun virittämiseksi, mutta heidät on kerta toisensa jälkeen onnistuttu pelottelemaan hiljaisiksi tai muuten vaiennettu (vrt. ns. nuorten teologien ryhmä ja heidän Sana-lehdessä julkaisemansa artikkelin henkilökohtaiset seuraamukset; Stiven Naatuksen hyllytystapaus; Espoon raamattuluokkatapaus jne.).  

Tänään tilanne on kuitenkin toinen. Ajatukset, mielipiteet ja Raamatun lukemisesta ja vakavista keskusteluista nousseet pohdinnat löytävät netissä samoista kysymyksistä kiinnostuneita lukijoita. Hyvin perusteltu kritiikki herättää ajattelemaan – ainakin joitakin.  

Nykyajan hyvinkoulutetut ihmiset ovat totuttautuneet ajattelemaan ja kommentoimaan itsenäisen harkintansa pohjalta. Nettiaikana ihmisten sanan-, ajatuksen ja mielipiteenvapaus näyttää ainakin päällisin puolin lisääntyneen.

Kaikkia ei myöskään enää tyydytä pelkkä elämäntapakristillisyys, vaan uskoa halutaan elää todeksi rehellisesti ja avoimesti tässä ajassa, jossa meitä haastaa vastuullisuus oman toiminnan seuraamuksista paikallisesti ja globaalisti.

Asialla on kuitenkin myös toinen puoli. Nettiaikana voidaan myös ottaa käyttöön entistä härskimpiä keinoja liikkeen johdon kannalta ”kiellettyjä ja vääriä” mielipiteitä esittäneen henkilön ja hänen läheistensä painostamiseksi ja maineen mustamaalaamiseksi.

Pahantahtoinen häiriköinti voidaan ulottaa häikälemättä jopa työpaikkaan ja perhe- ja ystävyyssuhteisiin saakka. Tästä alkaa olla jo monella tyrmistyttäviä kokemuksia. Sellaista saa aikaan fundamentalistien viha ja pelko vapautta kohtaan.  Kalliokoski ei todellakaan liioittele maininnassaan rikolliseksi luokiteltavasta toiminnasta.

Kannattaa pitä ämielessä, että lain mukaan yksityishenkilöiden henkilöön käyvässä arvostelussa on varsin matala kynnys syyllistyä lainvastaisuuksiin (kunnianloukkaus), kun taas yhteisöjen toimintaa, kuten hengellisen liikkeen opetuksia ja uskomuksia on  täysin laillista kyseenalaistaa julkisesti sananvapauslain perusteella. Hengellisen kuuma-kallenkin kannattaa siis panna ennemmin jäitä hattuun ja opetella keskustelemaan varsinaisesta aiheesta kuin turvautua rikollisiin  keinoihin saadakseen keskustelijan suun tukituksi.

Mutta nykyisin vanhat konstit eivät enää pure.Kaikki eivät enää piittaa eiväktä hätäänny pelotteluyrityksistä – vaan sen sijaan kirjaavat ne huolellisesti muistiin ja julkistavat nekin netissä, kuten Kalliokoski tässä analyysissaan aivan oikein ja korrektisti teki.

Tämä onkin suositeltavaa: jos joudut painostuksen kohteeksi, esimerkiksi kotirauhan häirinnän tai nettikiusaamisen muodossa, talleta asiasta tiedot talteen kirjoittamalla ne huolellisesti muistiin. Jos joudut tekemään asiasta rikosilmoituksen, poliisilla on välittömästi käytettävissään selkeät faktatiedot tapahtuneesta.

Kuten Kalliokoski yllä toteaa, keinoja jotka vanhoillislestadiolaisuudessa hyväksyttiin ja käytettiin vielä 70-luvulla, eivät pelitä enää nykypäivänä. Ne ovat yksinkertaisesti laittomuuksia.

Kommentteja ja keskustelua Juho Kalliokosken blogissa.

Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta

Mitä jää puuttumaan jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan

Ihan mukava kesäjuhlafiilis

Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?

Lucas: SRK:n johtokunta torjui tiedon levittämisen lasten hyväksikäyttörikoksista

Mainokset

4 kommenttia

Kategoria(t): arvot, avainten valta, eettisyys, elämäntapa, epäilykset, erehtymättömyys, eriseura, erottaminen yhteisöstä, hajaannukset, hengellinen väkivalta, ihmisarvo, ihmisoikeudet, Jumalan sana, kaksoisviestintä, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, luterilaisuus, manipulointi, normit, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, pelot, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, sananvapaus, sensuuri, suvaitsevaisuus, synnit, totteleminen, tulevaisuus, tuomitseminen, uhkailu, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, väkivalta, vihjailu, yksilöllisyys, ystävyys

Puhujan kirjeen käsittely 1974 SRK:n puhujienkokouksessa


PUHUJAINKOKOUS HAAPAJÄRVELLÄ

(Päivämies 8.1.1975, etusivu, jatko sivulla 4.

Mitä enemmän näette sen päivän lähestyvän, sitä enemmän neuvokaat teitänne keskenänne. Tämä koettiin elävästi Haapajärvellä pidetyssä puhujainkokouksessa 28.12.1974.  

Kokous aloitettiin klo 10 Kauko Mäntylän pitämällä alkuhartaudella. Kokouksen avauksen suoritti Eino Vaherjoki joka toivotti samalla kaikki osanottajat tervetulleiksi kokoukseen.

Puheenjohtajiksi valittiin veljet Erkki Reinikainen ja Einari Lepistö, sihteereiksi veljet Erkki Piri ja Ahti Riihimäki. Pöytäkirjan tarkastajiksi valittiin veljet Heikki Saari ja Hannes Kamula. Kokoukseen osallistui 230 puhujaa eri puolilta Suomea.

Ensimmäisenä asiana käsiteltiin nimetön kirje, jota oli lähetetty kautta Suomen lähinnä puhujaveljille. Kirje oli postitettu Oulusta.

Kirjeen johdosta keskusteltiin pitkään ja heti aluksi todettiin, että se oli hyvä ja samalla hätkähdyttävä. Hyvä siinä mielessä, että aivan samoin kuin viime eriseuran edellä kirjeet ja monisteet sekä eräät lehtikirjoitukset paljastivat, mistä oli kysymys. Näin teki tämäkin kirje.

Kirjeen sisällön suhteen mainittiin mm. seuraavaa.

Tällainen kirje ei ollut yllätys. Viime eriseuran edellä kulki paljon kirjeitä ja monisteita, niissä tosin usein oli lähettäjän nimi. Tällä kirjeellä pyritään kylvämään epäilyksiä ja epäluuloa ja vielä rikkomaan veljien välejä kuolleitten suuhun pannuilla sanoilla.

Toisaalta kirje on taitavasti suunniteltu, mutta sisällöstä selviää erittäin kauas elävästä uskosta harhautuneen maksu. Ensimmäisenä nimettömänä esiintyminen pelon tähden on vierasta Jumalan lapsille, sillä rakkaus poistaa pelon.

Oikea mieli olisi pannut oman sielun autuuden tähden epäilijää kyselemään ja tutkistelemaan itseään Jumalan seurakunnassa sanan äärellä, onko itse harhautunut.

Kirjoittaja näkee vain Jumalan huoneen riitelevänä siksi, että viallisia on ahkeroitu hoitaa Jumalan rakkauden vaatimana. Tottelemattomille neuvon, nuhteen ja opetuksen sanat ovat tulleet lakina, kuten tällekin kirjoittajalle. Siksi monelle harhautuneelle kirje on ollut riemukas aarre ja on ahkerasti selitelty ja soiteltu: katsokaa nyt, mitä SRK:ssa tehdään, nimenomaan työvaliokunta ja johtokunta.

Kirje on opillisesti erittäin harhautunut.

Tunnustella omaa tilaansa osoittamalla käsi omalle povelle. Kun sydämestä on kadonnut Jumalan ääni, minkälaisen vastauksen silloin oma povi antaa; ei Jumalan vastausta, vaan tämän maailman ruhtinaan vastauksen. Jumalan seurakunta on totuuden patsas ja perustus, sieltä kuuluu Jumalan ääni.

Kirjoittaja näkee työvaliokunnan ja johtokunnan orjuuttavana ja kuitenkin joka vuosi vuosikokous on näiden elinten toiminnan yksimielisesti hyväksynyt ja vielä niin, että on luvattu rukoilla, että Jumala antaisi edelleen voimaa asioiden hoitamiseen samalla tavalla.

Kirjoittajan ja hänen tai heidän kaltaistensa eksyneitten mielestä ei mitään saisi hoitaa, kaikkien pitäisi antaa rauhassa mennä helvettiin.

Missä olisi silloin Hyvän Paimenen mieli, joka pyytää olla vähäisenä Jumalan palvelijana kokoamassa laumaa Kristukselle eikä Saatanalle.

Kirjoittajalla on muutenkin paljon harhakäsityksiä SRK:n sisäisistä asioista, mikä tulee ilmi monista kirjeen yksityiskohdista. Näissäkin asioissa olisi epäluulojen kylväjillä aihetta kiireesti lähteä parannuksen askelille.

Hoitotoimenpiteet ja pellon ohdakkeet on sekoitettu väärällä tavalla.

Edelleen kirjoittaja kateellisena havittelee pääneuvottelijan paikkaa.

On valitettavaa, että niin vähän ymmärretään sitä tuskaa, jota työvaliokunta tuntee tänä aikana, kun eri puolilta on neuvoa pidetty. Siellä näkyy oma rajoittuneisuus ja viallisuus. Ei kertaakaan ole onnistuttu niin, etteikö neuvoja ja neuvottava, molemmat olisi olleet hoidon tarpeessa.

Seurakunnan Herra on kuitenkin uskollinen ja armollinen, siellä on kaikille kuuliaisille viallisille kuulunut sama armoevankeliumi, synnit on lupa uskoa anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Erilaiset lahjat ovat osoittautuneet tarpeellisiksi ja eihän Jumala olisi niitä lapsilleen jakanutkaan, elleivät ne olisi tarpeen.

Työvaliokunta ja ne henkilöt, joita kulloinkin näihin tehtäviin kutsutaan, suorastaan vapisevat siitäkin pelosta, ettei itse lankeaisi ja toisia langettaisi, ei hempeyden eikä toisen laidan kuivaan henkeen, molemmat vaarat ovat aina yhtä lähellä.

Paljon löytyi kirjeestä eri lahjoilla tarkasteltaessa Jumalan sanan vastaisia, mutta yksi oli yksimielinen toteamus; kirje oli kirjoitettu väärässä hengessä ja jotka sen hyväksyvät, ovat väärässä hengessä ja siitä ei päästä muuten kuin parannuksen teon kautta.

Koska kirjeessä esitettiin epäluottamus työvaliokunnan ja johtokunnan toimintaa vastaan, esitettiin kysymys, nauttiiko työvaliokunta ja johtokunta Siionin puhujien luottamusta. Tähän kysymykseen annettiin yksimielinen vastaus: varauksetonta luottamusta.

Monet vielä yksityisissä puheenvuoroissaan toivat esille vilpittömän kiitollisuutensa siitä, että on asioita hoidettu ja heitäkin hoidettu paljon. Pyydettiin Jumalan voimaa, että edelleen jaksettaisiin hoitaa totuudessa ja rakkaudessa.

Päivämies 8.1.1975.

(Kopioitu Moppaajasefun ansiokkaasta tallenteesta Mopin palstalla 21.5.2008, mistä osoitamme parhaimmat kiitokset.)

Lue myös vanhempaa historiaa:

Mauri Kinnunen: Lestadiolaisyhteisöjen rakenne

Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, epäily, erehtymättömyys, eriseura, hajaannukset, harhaoppi, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, Kaleva, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, maallikkosaarnaajat, manipulointi, nettikeskustelu, normit, omatunto, painostaminen, pelko, pelot, politiikka, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, rahoitus, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, syrjintä, syyllistäminen, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys

Päivämiehen vastine sivuutti kirjeen asiasisällön


Nimetön kirje herätti kohua puhujainkokouksen alla. Päivämies sivuutti pääkirjoituksessaan kokonaan kirjeessä esitetyt herätysliikkeen toimintaan liittyvät kysymykset ja kritiikin, kommentoimatta lainkaan asiasisältöä.

Sen sijaan Päivämies kohdisti kaiken huomion nimettömän kirjoittajan henkilöön.

Pääkirjoitustoimittaja totesi ensinnäkin kirjoittajan olevan ”väärällä asialla”, sillä perusteella, että tämä oli turvautunut esiintymiseen anonyymisti. Kirjoittaja suorastaan demonisoitiin, jopa niin että hänestä käytettiin nimitystä ”sielunvihollinen”. Hänen väitettiin nostavan itsensä täydellisemmäksi kuin seurakunta. Heitettiin myös epäilys, että kirjoittaja on vain uskovaiseksi tekeytynyt ulkopuolinen henkilö. Lisäksi Päivämies halvensi nimettömän kirjoittajan motiivit pelkäksi ”kateudeksi”.

Lopuksi pääkirjoittaja vetosi uskovaisten keskinäiseen luottamukseen ja saumattomaan rakkauteen, jolloin ”panettelija ei pääse aiheuttamaan ongelmia”. Lopuksi Päivämies totesi peiteltynä uhkailuna, että sillä, joka mahdollisesti tarttuu nimettömän kirjeen ajatuksiin, on jo ”sielu tahraantunut”. Tällä kirjoittaja pyrkii siihen, ettie kukaan uskalla julkisesti nostaa kirjeen sisältöä esiin eli siitä keskusteleminen on uskovaiselle sopimatonta.

Pääkirjoituksen kirjoittaja kyseenalaisti nimettömän kirjeen ajatukset kokonaan virheellisellä argumentaatiolla. Vastineessa sorruttiin moniin argumentaatiovirheisiin, joista mainittakoon huomion kiinnittäminen vastapuolen lausunnon muotoon eikä sisältöön (kirjeen nimettömyys vs. asiasisältö), henkilökohtaisuuksiin meneminen (leimaaminen uskon menettäneeksi, kateelliseksi ihmiseksi ja paholaiseksi) ja peitelty uhkailu (jos joku ottaa kirjeen kritiikin tosissaan, ei hänkään ole enää siionin rakkaudessa).

Tällaiset perustelut eivät tietenkään kuulu asialliseen keskusteluun. Kun halutaan osoittaa kritiikin aiheettomuus, se on vakuuttavin silloin kun vastineen kirjoittaja pitäytyy itse asiassa. Henkilökohtaisuuksiin meneminen viittaa sen sijaan aina siihen, että tosiasialliset asiaperustelut puuttuvat. Eikö Päivämiehen kirjoittaja kyennyt osoittamana kritiikkiä aiheettomaksi?

Pääkirjoitustoimittajan menettely on erityisen yleistä silloin, kun sisäistä keskustelua ei todellisuudessa halutakaan, vaan se halutaan vaientaa.

Oma kysymyksensä on, miksi yksi nimetön kirje koettiin niin vakavaksi, että se nostettiin vl-julkisuuden ykkösasiaksi. Tuskin tämä nimetön kirje oli ainoa laatuaan, eiköhän sellaisia ole aika ajoin ollut liikkeellä. Tuntematta herätysliikkeen silloista ilmapiiriä tästä on vaikea spekuloida mitään. Kirjeen laaja käsittely Päivämiehessä ja sille puhujainkokouksessa annettu huomio kuitenkin viittaavat siihen, että kulissien takana käytiin sittenkin keskustelua. Ehkä SRK:n johtokunnan sisällä oli käynnissä jonkinlainen valtataistelu.

Nimettömät kirjeet ja kirjoitukset

Päivämies 8.1.1975, pääkirjoitus

Kristillisyytemme piirissä on silloin tällöin esiintynyt sellaisia piirteitä, että sisäisiä asioita pyritään hoitamaan nimettömien kirjeiden avulla. Tällainen menettely on kokonaan vieras ja vastoin niitä päätöksiä, joita on tehty.

Sellaisia kirjoituksiakaan, joissa ei ole lähettäjän nimeä, ei julkaista lehdissämme – ei hyväksytä nimimerkilläkään muille kuin tunnetuille pakinoitsijoille, joiden nimet ovat konttorilta saatavissa.

Nimettömät kirjeet saavat useimmiten arvonsa mukaisen käsittelyn. Ne heitetään paperikoriin. Mutta joskus on aihetta niiden käsittelyynkin.

Tällainen katsottiin olevan nyt, kun ennen Haapajärven puhujainkokousta oli levitetty nimetöntä kirjettä kautta koko Suomen ja kuka ties ulkomaillekin. Kirje oli tavattoman hyvä lähtökohta keskustelulle, joka muodostui keskeisimmäksi asiaksi, kun puhutaan uskon ja elämän vanhurskaudesta.

Tällainen nimetön arvostelija on poikennut kauas pois molemmista. Nimettömien kirjeiden käsittely on tarpeen myös silloin, kun jotakin väärää epäluuloa esiintyy ja epäilyksiä kylvetään, jolla saatetaan saattaa matkaan turhia ja vääriä valvomisia.

”Kirjoittaja ei ole Siionin rakkaudessa – kuvittelee olevansa itse täydellisempi kuin seurakunta”

Mistä sitten johtuu nimettömien kirjeiden lähettäminen? Lähtökohtana on siinä, että lähettäjä ei ole Jumalan seurakunnan rakkaudessa.

Seurakunta ei ole enää hellä äiti, joka viallistakin hoitaa ja korjaa; seurakunnan arvo on kadonnut. Näkökyky on kadonnut; ihminen kuvittelee olevansa viisaampi kuin seurakunta. Kaiken lisäksi hän kuvittelee itse olevansa täydellisempi kuin Jumalan seurakunta, josta kuitenkin sanotaan, että se on täydellisyyden tai totuuden patsas ja perustus ja me olemme koko vika.

Tällaiset nimettömät pyytävät olla hoitajia, mutta tosiasiassa hoito koituu pahennukseksi ja epäluulojen lisääntymiseksi ja keskinäisen rakkauden särkymiseksi. Hoitaja on sielunvihollinen eikä Jumalan hengeltä hallittavana. Jumalan sanan neuvojen mukaan oikea hoitaja käy kohti eikä missään tapauksessa kuolleiden selän taakse.

Tosiasiassa tällaisten hoitajien sielusta on kokonaan kadonnut oikea toisen sielun hoitamisen mieli. Jos todellisuudessa näkee jonkun olevan hoitamisen tarpeessa, ei sitä hoideta pimeydessä ”ammutaan selän takaa”, vaan valkeudessa, niin kuin Jumalan kasvojen edessä.

”Apostolitkin kirjoittivat omalla nimellä”  

Kun apostolit lähettivät seurakuntakirjeitä, melkein aina niistä ilmeni lähettäjä.

Useimmissa tapauksissa sekin tuotiin esiin heti kirjeen alussa, kuten esim. Paavalin epistolassa philippiläisille: ”Paavali ja Timoteus, Jeesuksen Kristuksen palvelijat, kaikille pyhille Kristuksessa Jeesuksessa, jotka Philippissä ovat, ynnä piispoille ja palvelijoille.”

Jostakin lähetyskirjeestä nimi puuttuu, sillä kristityt elivät silloin vainon aikaa. Mutta kirjeet olivat silloinkin seurakunnan rakennukseksi eivätkä hajoittamiseksi, kuten esim. Hebrealaisepistola.

Apostolisena aikana oli erittäin tärkeää tietää lähettäjän nimi, mutta vielä tärkeämpää se on tietää näin lopun ajalla, jolloin kaikki on mahdollista.

Lähettäjän tunnontila?

Kirjeen merkitys määräytyy paljon sen mukaan, minkälaisessa tunnontilassa lähettäjä on. Lähettäjä saattaa olla kokonaan langennut Kristuksen evankeliumista ja Jumalan seurakunnan osallisuudesta tai sitten lähettäjä on kokonaan ulkopuolinen ja tekeytyy uskovaiseksi ja totuuden asianajajaksi.

Tällaisiin nimettömiin lähetyksiin on aina suhtautua varovasti. Nimettömänä esiintyminen on jo sinänsä merkki siitä, että on väärällä asialla, kun ei uskalla esiintyä julkisesti omalla nimellään.

Toinen asia on sitten niiden kohta, jotka tällaisiin nimettömiin esiintyjiin, lähinnä parjaajiin, tarttuvat. Oma sielu on jo silloin tahriutunut. Jos luottamus on saumaton, jos joku pahaa puhuukin, ei sitä silloin uskota. Näin on myös veljesten välillä. Jos rakkaus on saumaton ja luottamus ehyt, eivät silloin panettelijat ja pahanpuhujat, puhumattakaan nimettömät, pääse aiheuttamaan minkäänlaisia ongelmia, ei edes ajatuksen häiventä asian suhteen.

Kristityillä on aina nimi ja sellaista käytetään.

Emme pyri edes nimimerkin taakse, sillä silloinkin on kysymys jo väärästä kunniasta tai väärästä orjuudesta toisten Jumalan lasten edessä.

Mutta näissäkin asioissa on armo tarjolla. Saa uskoa synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

*   *     *

(Teksti nojautuu ensisijaisesti Moppaajasefun  tallenteeseen Mopin palstalla, mistä osoitamme hänelle parhaimmat kiitokset.)

Lue myös:

SRK.n kerjuukirje SYT:lle 12.2.1965 (Laestadianleaks-blogi)

Puhujan kirje puhujille vuonna 1974.

Puhujan kirjeen käsittely 1974 SRK:n puhujienkokouksessa

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

SRK:n johtokunta teki hengelliseksi naamioitua puoluepoliittista työtä

Argumentoinnin virheet

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, epäily, erehtymättömyys, hajaannukset, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kannanotot, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kontrollointi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, manipulointi, painostaminen, Päivämies, pelko, pelot, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, SRK:n johtokunta, syyllistäminen, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys

Vaarallisin erehdys: uskomus erehtymättömyydestä


errorKyllä se niin taitaa olla, että suurin erehdys koko tämän herätysliikkeen historiassa on ollut se, että on jossain vaiheessa alettu uskomaan omaan erehtymättömyyteen.

Tämähän on nimittäin kivinen tie. Jos uskotaan, että seurakunta ei erehdy, niin silloinhan on mahdotonta enää myöntää mitään erehdyksiä.

Niinpä meikkaamista ja muuta vastaavaa hömppää on edelleen vähän pakko pitää syntinä, tai ainakaan ei voida julkisesti myöntää, että eivät ne ihmistä erota Jumalasta, eivätkä siis ole mitään syntiä.

Tuo meikkaamisen kieltäminen, mutta kuitenkin toisenlaiset kaunistumismuodot sallien, on hyvä esimerkki siitä, että homma on karannut käsistä.

Ja koska ollaan jossain vaiheessa alettu uskomaan, että mehän emme muuten erehdy koskaan, niin ei auta muu kuin vääntää mustaa valkoiseksi ja kaivaa Raamatusta kohtia, joilla asiaa voisi kenties riittävästi mielikuvitusta apuna käyttäen perustella.

Minusta ei ole mitään ”Jumalan luomistyön halveksimista” olla kaunis. Päin vastoin, se on ennemminkin Jumalan luomistyön arvostamista ja luomistyön suuruuden korostamista. Ja se, että joku haluaa olla kaunis, ei ole mitään ”ulkonäön palvomista” kuten jotkut asian tahallisesti överiksi kärjistäen esittävät. Miksi se parran leikkaaminen on muuten joskus tämän liikkeen historiassa ollut jopa pakollista, jos kerran ulkonäön muuttaminen enemmän ihmisiä miellyttäväksi on syntiä?

Missään tapauksessahan ei voida myöntää, että ehkä tässä nyt on hii-iiiieman vääriin asioihin keskitytty kun tällaisia normeja on alettu vetämään hihasta.

”Susanna” Juho Kalliokosken blogissa 25.-26.10.2009

Milloin erehtymättömyyskäsitys omaksuttiin lestadiolaisuudessa?

Tiettävästi Suomen ev.lut. kirkkoa ei hallitse käsitys kirkon erehtymättömyydestä. Kirkossa on jatkuvasti käynnissä vilkas keskustelu sen toiminnan suunnasta ja eri vaihtoehdoista. Piispainkokousta tai kirkolliskokousta ei kukaan pidä erehtymättömänä.

Uudessa testamentissa kerrotaan siitä miten alkuseurakunnissa jouduttiin harhaoppeihin ja tehtiin virheitä jatkuvasti. Katolisen kirkon (ensimmäisen kirkon) historia on vääryyksien, virheratkaisujen ja epäoikeudenmukaisuuksien kauhistavaa ja veristä historiaa, paavia kun oli alettu pitää Jumalasta seuraavana ja täysin erehtymättömänä. Idän ja lännen kirkon ero ei tässä auttannut, vaan tuloksena oli kaksi itseään erehtymättömänä pitänyttä (ja edelleen pitävää) kirkkoa.

Kun Luther kumppaneineen alkoi uudistaa katolilaisuutta, hänen vakavimpia syntejään oli se, että hän rohkeni kyseenalaistaa kirkon ja paavin erehtymättömyyden.

Milloin lestadiolaisuudessa muuten omaksuttiin käsitys oman yhteisön erehtymättömyydestä?

Vielä 1900-luvun alussa lestadiolaispuhujat totesivat yhteisessä kokouksessaan 1909 yksimielisesti: ”Jumalan sana on ainoa vahva ja pettämätön perustus, jonka päälle seurakunta rakennetaan. Seurakunta voi joskus erehtyä.” 

Erehtymättömyyskultin on täytynyt siis syntyä lestadiolaisuudesa vasta tuon kokouksen jälkeen.

Erehtymättömyysoppi on nykyisin olennainen osa SRK-lestadiolaisuuden teologiaa. Pappi Mauno Hepola kirjoitti uskontunnustusta ja seurakuntaoppia tarkastelleessa kirjoituksessaan Päivämiehessä:

”Pyhän Hengen kokoama Jumalan seurakunta ei koskaan erehdy, mutta yksittäinen uskovainen tai ryhmä uskovaisia saattaa erehtyä ja eksyä.” (Päivämies 26.5.2010.)

Kirjoitus julkaistiin ajankohtana, jolloin liikkeen sisällä käydään keskustelua siitä, mikä syy vanhoillislestadiolaisuudessa on johtanut pedofiliarikosten salailuun, viranomaisille ilmoittamatta jättämiseen ja uhrien syyllistämiseen vuosikymmenien ajan. Ehkä siinä tilanteessa on siis toisteltava ”seurakunnan” erehtymättömyyttä . Varmistettava, että kukaan ei erehdy luulemaan seurakunnan erehtyneen millään tavalla missään koskaan.

Uskomus erehtymättömyydestä voi johtaa mielivaltaan ja kaaokseen

Kuten Susanna yllä osoitti, erehtymättömyys-uskomuksella on vakavat seuraamukset. Kun uskotaan, että seurakunta ei erehdy, niin ”silloinhan on mahdotonta enää myöntää mitään erehdyksiä”. Toisin sanoen, ei ole tapaa jolla tehtyjä erehdyksiä ja virheitä olisi mahdollista tunnistaa ja korjata.

Erehtymättömyys-kultista seuraa se, että ei ole minkäänlaista varojärjestelmää, ei takaisinkytkentää. Mikään järjestelmässä ei ilmoita porukalle, että nyt ollaan harhassa. Jatketaan pahimmassa tapauksessa raskaasti syvälle harhaan ilman, että mistään päin tulee varoituksia. Kaikki vaikenevat…

Kun on kokenut nykyisen erehtymättömyys-kultin, tuntuu  uskomattomalta, että Luther silloin 500 vuotta sitten sai niin suuren voiman ja rohkeuden, että kävi kyseenalaistamaan mahtavan katolisen kirkon ja paavin erehtymättömyyden.

Ei ole vaikeaa löytää historiasta eikä nykypäivästäkään esimerkkejä siitä, että rohkeiden ja ajattelevien ihmisten vaientamisyritykset johtavat lopulta koko systeemiä horjuttavaan kaaokseen, kuten Lutherin tapauksessa.  Ja usein jopa sortumiseen, kuten kommunistisen Neuvostoliiton tapauksessa.

Vallankäytöllä vaiennettu kritiikki kytee ja roihahtaa sitten jossain vaiheessa hallitsemattomiin liekkeihin, joskus enemmän ja joskus vähemmän tuhoisasti.

*   *   *

Juho Kalliokoski on useissa kirjoituksissaan kyseenalaistanut vanhoilllislestadiolaisuuden nykyisen ”seurakuntakultin”. Blogissaan Kestäviä vastauksia etsimässä hän on perustellut näkemystään mm. seuraavasti.

”Minä en vastusta käsitystä seurakunnan erehtymättömyydestä ja siten sen absoluuttisesta auktoriteetista puolustaakseni yksilön erehtymättömyyttä, vaan Jumalan sanan erehtymättömyyttä. Minä vastustan turvautumista ihmisen ymmärrykseen ja puolustan turvautumista Jumalan sanaan.

Kristukselle riitti Jumalan sana. Apostoleille riitti Jumalan sana. Lutherille riitti Jumalan sana. Meikäläisille riitti Jumalan sana vuonna 1909. 60-luvullako se lakkasi yhtäkkiä riittämästä niin, että tänään tarvitaan ihminen neuvomaan?” (22.10.2010.)

*    *     *

(Aleksi)

Lue myös:

Juho Kalliokoski: Epäilystä. Blogikirjoitus 21.10.2010.

Kertomus ja pöytäkirja lestadiolaiskristittyjen suuresta kokouksesta, Oulu, 1909. (Tallennettu Mopin palstalle.)

Korpijaakko: Anteeksipyyntö 2010 – historiallinen sovinto

Mauno Hepola: Uskon Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan. Päivämies nro21,  26.5.2020.

Armoneuvot päälaellaan

“Meistä on tullut kaksinaamaisia”

Meikkaus tai veikkaus: irti itsepetoksesta

Rytkönen, Jussi: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. Olavi Voittosen ja Aimo Hautamäen haastattelu. Kotimaa 9.1.2008.

Synnit (ns. syntilista)

4 kommenttia

Kategoria(t): epäily, erehtymättömyys, harhaoppi, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, katolinen kirkko, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kilvoittelu, kirkko, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, luterilaisuus, manipulointi, meikkaaminen, normit, omatunto, opilliset kysymykset, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, seurakunta, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, synnit, syntilista, totteleminen, uskon perusteet, vallankäyttö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys