Jaakko Antila väittelee 10.4. 2010 Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa, aiheenaan ”Politiikka on kirkossa” : Keskustapuolueen kirkkopoliittisten tavoitteiden muotoutuminen vuosina 1966–1978. Aihe on kiinnostava sekä keskustapuolueen että vanhoillislestadiolaisuuden ja SRK:n lähihistorian kannalta. (Väitöksen ennakkotiedote.)
Vastaväittäjänä on dosentti Tytti Isohookana-Asunmaa, Oulun yliopisto, ja kustoksena on professori Jouko Talonen.
Keskustapuolueen historia -teoksen 5. osassa historiantutkija, FT Tytti Isohookana-Asunmaa on kuvannut puolueen ja vanhoilislestadiolaisen herätysliikkeen yhteistoimintaa.
FT Jarkko Vesikansa on tutkinut väitöskirjassaan 1950-70-luvulla toimineen Suomalaisen Yhteiskunnan tuki ry. -nimisen äärioikeistolaisen, ulkoparlamentaarisen peitejärjestön toimintaa. SRK:n johtokunta, erityisesti sen työvaliokunta, oli aktiivisesti hakenut ja ottanut vastaan järjestöltä salaista rahoitusta.
Sekä Jarkko Vesikansan väitöskirja että keskustapuolueen historiaa koskeva tutkimus ovat osoittanet, että vanhoillislestadiolaista herätysliikettä käytettiin SRK:n johtokunnan, ilmeisesti varsinkin työvaliokunnan toimesta välineenä puoluepoliittisessa vaalikampanjoinnissa 1960-1970-luvulla. Se oli aikaa jolloin SMP ja oin muutkin ryhmittymät olivat saamassa kannattajia keskustasta.
SRK:n johtokuntaan kuuluneet henkilöt anoivat ja saivat erikseen rahoitusta poliittiseen työhön, jota tehtiin hengelliseksi seuratoiminnaksi naamioituna, mutta joka tähtäsi todellisuudessa tiettyjen keskustapuolueen ehdokkaiden menestykseen vaaleissa. Uskovaisille julistettiin Jumalan sanana, mitä puoluetta ja ketä henkilöä uskovaisen tuli äänestää.
SRK:n hankkima rahoitus, joka oli kaikkiaan määrältään varsin huomattava, tuli osittain suoraan puolueilta ja osittain äärioikeistolaiselta peitejärjestöltä (Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki ry). SRK salasi toiminnan ja rahoituksen rauhanyhdistyksiltä ja niiden rivijäseniltä. Kukaan ei tiedä SRK:n saaman poliittisen rahoituksen koko määrää.
Toisin sanoen, monien vuosien ajan ihmiset luulivat käyneen rauhanyhdistyksen seuroissa mutta olivatkin osallistuneet maalaisliitto-keskustapuolueen ja SRK:n yhdessä järjestämiin vaalipropagandatilaisuuksiin.
Poliittinen kampanjointi naamioitiin Jumalanvaltakunnantyöksi
Keskustapuolueen historiaa tutkinut historiantutkimuksen asiantuntija, FT Tytti Isohookana-Asunmaa on käyttänyt lähteenään SRK:n pöytäkirjaa tekstissään.
”Lestadiolaisten ja keskustapuolueen yhteistyö oli molemminpuolista ja perustui paljolti henkilökohtaisiin yhteyksiin. Yhteistyöllä oli suuri merkitys erityisesti pohjoisen Suomen poliittisessa mielipiteen muodostuksessa.
Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) puolelta pidettiin mieluiten yhteyksiä valtakunnan tason vaikuttajiin, ja [maalaisliiton puoluesihteeri] Silvola oli heidän kanssaan paljon tekemisessä. Vanhoillislestadiolaisten virallinen johto vältti kuitenkin politiikan tekoa. Molemmilla oli sama tavoite, säilyttää kansalaissopu ja maan itsenäisyys. Niinpä puoluerahoitusta ohjattiin vuonna 1965 keskustapuolueelle ”Pohjois-Suomen herätysliikkeen kautta”.
Toisaalta SRK:n johtokunnassa päätettiin vuonna 1965, että puolueilta voidaan vastaanottaa mahdollisia lahjoitusvaroja sellaisin ehdoin, että niillä tehdään puhtaasti sääntöjen mukaista evankeliumintyötä. Johtokunnassa todettiin, ettei ole tärkeää tietää mitään lahjoittajasta, mutta sen sijaan on tärkeää tietää lahjoittajan toivomus varojen käytöstä.
Rahoitusasiasta oli noussut keskustelua, kun Keski-Suomesta oli otettu yhteyttä. Helmikuussa 1965 oli Keski-Suomessa perustettu Raittiusyhdistys Neliapila. Sen tehtävänä oli työskennellä koko maassa ”ajallisen isänmaan hyväksi” korostaen ”varjelemisen välttämättömyyttä.”
Järjestön perustivat kansanedustaja Kauko Jämsen vaimonsa ja vaalipäällikkönsä (kannonkoskelaisen Aarne Kotilaisen) kanssa. – – Jämsenin oli määrä toimia yhdistyksen toimitusjohtajana, jonka alaisena eri puolilta maata oli 20 piiritason vastaavaa ja 360 toimimiestä. Jämseniä avustivat alavieskalaiset Olga ja Heikki Saari ja Eino Kimpimäki (LKP), joka keräsi puhujien joukkoa. Saari ja Kimpimäki kuten Jämsenkin kuuluivat myös SRK:n johtoon.
…SRK ja Raittiusyhdistys Neliapila organisoituivat ”Operaatio Isänmaaksi”, jolla oli vuoden 1966 eduskuntavaaleissa käytössään runsaasti vaalirahaa. Toimintaa rahoitettiin Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki ry:n (säätiö) lahjarahoilla. Vesikansa on laskenut summaan noin 660 500 euroksi. SYT puolestaan sai rahat osuustoiminnalta (Hankkija), suomalaiselta teollisuudelta kuten Suomen Kumitehtaalta ja Suomen Kaapeliteollisuudelta, pankeilta sekä vakuutuslaitoksilta Sampo, Pohja jne.
Yhdistyksellä oli myös erityisiä lähettejä. Sen johto antoi ”veljille” tehtäviä kirjoittaa asiasta lehtiin. Vuoden 1966 vaalien alla se lisäsi työvoimaansa kolmen kuukauden ajaksi. Myös SRK:n työvaliokunta päätti tuolloin, että ”kaikki miehet, joita saadaan matkoille, pidetään liikkeellä”.
Silvola muistelee puolueella olleen useita kymmeniä lestadiolaisia palkattuja matkapuhujia ja joitakin heränneitäkin. Suurin osa Lapin lestadiolaisista saarnamiehistä tunnustautui maalaisliittolaisiksi. Silvolan mukaan lestadiolaisia saarnamiehiä palkattiin mielellään 1960-luvulla puolueen matkapuhujiksi. He olivat yleensä erinomaisia puhujia.
SRK:n johto sai poliittiseen toimintaansa ulkopuolisia avustuksia, joita se itse anoi. Muun muassa 10.2.1965 lähetettiin avustusanomuksia – -.…SRK jakoi maan 14 apulähetysalueeseen ja oli valmistautunut työhön 300 saarnaajan ja 50 papin voimin. – – SRK sai lahjoituksia vuonna 1966 enemmän kuin edellisissä eduskuntavaaleissa. Lisäksi samaan aikaan työtä teki Jämsenin järjestö. – – Jämsen selitti myöhemmin Kupiaiselle, että vanhoillislestadiolaisten keskuudessa oli tarkoitus kaksijakoistaa toimintaa. SRK:n rahat oli tarkoitus ohjata varsinaisesti seuratoimintaan. Jämsen loi siksi rinnasteisen katto-organisaation eri portaineen. Hän sanoi koonneen 52 piirien hoitajaa, 543 toimimiestä ja 4 360 neuvottua toimimiestä.
Raittiusyhdistys Neliapilan ensimmäisen vuoden toimintakertomuksen mukaan työ oli koskettanut noin 400 000 kansalaista ja siihen oli käytetty 5 766 työpäivää. Hän väitti toiminnan suorastaan ryöstäytyneen käsistä valtavan innostuksen myötä ja kertoi budjetin osoittaneen tämän vuoksi lopulta rahoitusvajetta.
Jämsenin järjestön työn laajuus tuli SRK:n johtomiesten tietoon ilmeisesti yllätyksenä. Sitä karsastettiin, koska Neliapila koettiin SRK:n kilpailijaorganisaatioksi. Vaikka Jämsen lienee kertomuksessaan liioitellut toiminnan laajuutta, se kuitenkin säikäytti SRK:n johtoa siksikin, että siihen oli tullut mukaan myös helluntailaisia, evankelisia, rukoilevaisia ja heränneitä. Niinpä SRK:n johtokunnan mielestä ”asiassa oli hämärää”. Jämsen ei ollut uskaltanut käydä enää SRK:n johtokunnan kokouksissa pyynnöistä huolimatta ja jäi sitten vuonna 1969 kokonaan johtokunnasta pois.
Jämsenin saamien rahojen käyttöä selvitettiin pitkään mutta turhaan. SYT:n toiminnanjohtaja Kupiaisen mukaan varoja ei ollut käytetty sopimuksen mukaisesti. Kupiaista harmitti tilitysten viipyminen, sillä hän oli ohjannut yhdistykselle myös suuren määrän yksityisiä lahjoituksia.
SRK kierrätti vaalirahaa Jämsän opiston kautta?
SRK:n johtomiehille oli yllätys sekin, että Jämsenin toimintarahat oli järjestänyt SYT:n Kupiainen. Jämsen lienee saanut varoja muualtakin ja jakanut avustusrahaa vaalityöntekijöille varsin avokätisesti. SRK:n johto pyrki pian irtaantumaan Jämsenin toimista ja vakuutti Kupiaiselle, että Jämsen hoitaa ”asiansa kuntoon”. Niin ei kuitenkaan käynyt. SYT ei koskaan saanut pyytämiään tilityksiä, ainoastaan Jämsenin selittelykirjeitä ja synnin anteeksipyynnön. SRK näyttää kierrättäneen vaalirahojaan mm. Jämsän opiston kautta.
Raittiusyhdistys Neliapila lakkautettiin vuonna 1970. Sen tilalle tuli Alvajärven Raittiusyhdistys. Sille siirtyivät myös Neliapilan varat. Yhdistyksen pöytäkirjat Jämsen sanoi haudanneensa maahan.”
Lähde: Tytti-Isohookana-Asunmaa, Maalaisliitto-Keskustan historia 5, s. 148-150.
Väittelijä Jaakko Antila toteaa väitöstiedotteessa: ”Kirkkoa koskevat kysymykset eivät juuri päässeet esille puolueen elimissä 1960-luvun lopulla. Kymmenessä vuodessa puolueeseen luotiin kuitenkin laaja kirkkopoliittinen organisaatio. Tuona aikana Keskustapuolue joutui taistelemaan perinteisen kannattajakuntansa äänistä. Julkisuudessa keskusteltiin myös kirkon ja valtion keskinäisistä suhteista, ja puolueiden keskinäinen kilpailu levisi aiempaa laajemmin yhteiskunnan eri alueille. Nämä tekijät olivat omiaan nostamaan kirkkopolitiikan painoarvoa Keskustapuolueen elimissä.
Huoli vanhoihin herätysliikkeisiin kuuluneiden kannattajien menettämisestä muille puolueille, erityisesti Suomen Kristilliselle Liitolle, oli keskeinen vaikutin Keskustapuolueen määritellessä kirkkopoliittisia tavoitteitaan valtiollisessa päätöksenteossa. Keskustapuolue pyrki erityisesti vuoden 1970 vaalitappion jälkeisinä vuosina osoittamaan, että se puolusti kirkkoa ja niin sanottuja kristillisiä arvoja. Samaten puolue pyrki todistamaan, että sen kirkkopolitiikka oli vanhojen herätysliikkeiden, herännäisyyden, evankelisuuden ja vanhoillislestadiolaisuuden, kirkkopolitiikkaa.”
Keskustapuolueessa panostettiin yhteistyöhön herätysliikkeiden kanssa 1960-1970-luvulla, samaan aikaan jolloin myös hoitokokoukset puolestaan yleistyivät SRK-lestadiolaisuudessa. Kun SRK:n ja paikalliset hoitomiehet painostivat ja häpäisivät julkisesti uskovaisia, nimittelemällä heitä esimerkiksi itse keksimänsä kososlaisen hengen riivaamiksi, yksi kyseisen hengen tunnusmerkki saattoi olla se, että asianomainen oli äänestänyt jotain muuta puoluetta kuin keskustaa, esimerkiksi sen kovia kilpailijoita kristillisdemokraatteja tai peräti SMP:tä.
SMP:n kannatus nousi huippuunsa vuoden 1970 valeissa, ja samoissa vaaleissa myös Kristillinen liitto sai ensimmäiset kansaedustajansa. Keskustapuiolueella oli siis vakavia huolia ja todellinen motivaatio huolehtia, että sen uskollisin kannattajakunta lestadiolaiset antavat äänensä edelleen sille.
Kepun ”henkilörekisteri kylä kylältä”
Muuten, sivuhuomiona, katkelma Erkki Tuomiojan mainittua keskustan historiikin osaa koskevasta esittelystä:
”Kirjassa on monia mielenkiintoisia isoja ja pienempiä pikantteja tosikertomuksia. Yksi on Jouko Loikkasen puoluetoimistossa v. 1966 käynnistämä ns. salkkuoperaatio. Kyse oli laajan, viime kädessä koko Suomen maaseutuväestön kattavan rekisterin keräämisestä. Sen kokoaminen aloitettiin syrjäseutujen kepun vahvimmilta kannatusalueilta, joilla tarkoin tunnettiin jokaista tölliä myöten kuka mitäkin kannatti ja minne ihmiset muuttivat.
Rekisterisalkkua olisi hyödynnetty paitsi poliittisessa työssä myös kaupallisesti. Piirien toiminnanjohtajille annettiin ohjeet ryhtyä kokoamaan alueiltaan tiedot ihmisistä ja heidän puoluekannastaan, pankkisuhteistaan, metsä- ja pelto-omistuksesta, ammatista, perhesuhteista, palkollisilta asemasta yrityksessä sekä heidän työnantajansa puoluekannasta. Puoluesidonnaisuuden aste tuli myös kartoittaa ja samoin merkitä kortteihin erillishavaintoja. Merkintöjä kertyikin tyyliin ”häilyvä”, ”kulkuri”, ”kova laestadiolainen” jne.
Salainen operaatio olisi julkisuuteen tulleena herättänyt monenlaisia reaktioita, vaikkei silloin vielä ollut nykyisenkaltaisia lakeja tietosuojasta. Operaatio osoittautui työteliääksi sekä aikaa ja rahaa kuluttavaksi ja vei resursseja normaalimmalta puoluetoiminnalta ilman, että kukaan havaitsi epätäydelliseksi jääneen rekisterin tuottaneen mitään hyötyä. Hanke haudattiinkin hiljalleen Loikkasen jätettyä puoluesihteerin tehtävät. Sitä mihin rekisteri lopulta päätyi ei Isohookana-Asunmaa kerro.”
Lisävalotusta keskustapuolueen ja SRK-lestadiolaisuuden kuten muidenkin hengellisten liikkeiden ja kirkon välisiin suhteisiin saadaan 10.4. 2010 Helsingin yliopistossa hyväksyttävästä Jaakko Antilan väitöskirjasta Politiikka on kirkossa: Keskustapuolueen kirkkopoliittisten tavoitteiden muotoutuminen vuosina 1966–1978.
Väitöskirja julkaistaan sarjassa Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia (213). Väitöskirjaa myy Tiedekirja, Kirkkokatu 14, 00170 Helsinki, (www.tiedekirja.fi).
Lue myös:
SRK:n johtokunta teki hengelliseksi naamioitua puoluepoliittista työtä
SRK.n kerjuukirje SYT:lle 12.2.1965 (Laestadianleaks-blogi)
Tytti Isohookana-Asunmaa, Virolaisen aika – Maalaisliitosta Keskustapuolue 1963−1981. Maalaisliitto-Keskustan historia 5., WSOY 2006.
Pekka Niiranen: Kekkonen ja kirkko. Tasavallan presidentti Urho Kekkosen ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suhteet vuosina 1956-1981. Kirjapaja 2000.
Jarkko Vesikansa: Salainen sisällissota. Otava 2004.
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 