Avainsana-arkisto: journalismi

Tutkiva journalisti ja hyväksikäytön uhrit


Jani-Kaaro-R”Tutkiva journalisti Jani Kaaro heittää epäilyksen että 2-3 hyväksikäyttötapauksessa joihin hän kohdistaa huomionsa, ei uhreja olisikaan ollut lainkaan, vaan kyse olisi voinut olla ns. valemuistoista.”

Ongelmat Kaaron kirjoituksessa voi kiteyttää kolmeen kohtaan. Hänen kirjoitustapansa ei ole tasapuolinen eikä objektiivisuuteen pyrkivä. Toiseksi hän esittää joitain täysin virheellisiä väittämiä. Kolmanneksi hän vetää asioiden välille yhteyksiä, joita ei ole.Matti Hämäläinen Kotimaa24:n blogissa.

Maijan tarina -raportin toimittajat, Hesingin yliopiston tutkijatohtori Johanna Hurtig, kirjan toinen toimittaja Mari Leppänen ja kirjassa käsitellyn hyväksikäyttörikoksen uhri ”Maija”  julkaisivat Jani Kaarolle  kriittisen vastineen Rapport-nettilehden sivulla 20.8.2015.

Artikkeli ei kumoa tosiasiaa, että liikkeen piirissä on ollut todellisia lasten hyväksikäyttötapauksia. Me emme tutki emmekä arvaile, se kuuluu viranomaisille. – SRK:n puheenjohtaja Viljo Juntunen Kotimaa24:n haastattelussa.

Kokenut, arvostettu, vuoden 2015 tiedetoimittajana palkittu toimittaja Jani Kaaro on selvitellyt joukkorahoituksen turvin paria hyväksikäyttötapausta, pohdiskellut aiheesta julkaistua tutkimusta ja ennen kaikkea ottaa kantaa … Lue koko artikkeli…

12 kommenttia

Kategoria(t): 2010-luku, insesti, johtokunta, keskustelu, lapset, leimaaminen, nettikeskustelu, pedofilia, syyllisyys, tutkimus, vihjailu

Tuoko Verkko-Päivämies vapauden keskusteluun?


Keskusteluissa korostui yhteinen näkemys siitä, että julkaisutyötä on turvallista jatkaa Jumalan sanan kestävällä ja varmalla perustalla.Päivämies 17.10.2012.

SRK:n laajalevikkisin julkaisu, Päivämies-lehti, alkoi ilmestyä 2.4.2014 myös verkkoversiona. Lehteä on jo jonkin aikaa julkaistu maksullisena digilehtenä.

Paivamies_verkkolehti_1.P

Verkkolehti on oma mediaformaatti, joka on suunniteltu nähtävästi näyteikkunaksi … Lue koko artikkeli…

13 kommenttia

Kategoria(t): anteeksianto, hartauskirjoitukset, hengellisyys, journalismi, kaksoisviestintä, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kontrollointi, lähihistoria, normit, norms, sananvapaus, sensuuri, SRK ry., SRK:n johtokunta, vallankäyttö

Aatetta Jaloa ja Alhaista Mieltä


Kirjoitus sisältää Julkisen Jumalansanan Neuvoston tuomion.

Tapaus: Päivämiehen pääkirjoitusten kirjoittaja(t). Luterilaisen kirkkomme suurimman herätysliikkeen opillisesta johtokeskuksesta singotut traktaatit ovat herättäneet laajalti kysymyksiä.

amish-miehet1.1

Pääkirjoitus 1: Me miehet täällä SRK:ssa ollaan myös oltu väsyneitä.

Uupuminen ei siis ole ”aiheena” uusi! …Lue koko artikkeli…

8 kommenttia

Kategoria(t): arvot, avioliitto, äitiys, ban of birth control, eettisyys, ehkäisykielto, johtajat, johtokunta, journalismi, kaksoisviestintä, kannanotot, keskusteluilmapiiri, kontrollointi, lakihengellisyys, lapset, leimaaminen, lisääntyminen, luterilaisuus, manipulointi, naisen asema, nettikeskustelu, normit, norms, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, pelko, pelot, retoriikka, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, syrjintä, syyllistäminen, vallankäyttö, vihjailu

Miten Päivämiehen naiskuva rakennettiin


Ei meitä kukaan alista! Minä ainakin saan ihan itse päättää asioista, useimmat vanhoillislestadiolaiset naiset sanovat. – Sehän on ihan itsestä kiinni!

Kun naisen asemasta ja mahdollisuuksista puhutaan, asioita tarkastellaan niin Päivämiehessä kuin ”maailmankin mediassa” yksilöhaastattelujen kautta. Tällöin korostetaan sitä muka feministiseltä vaikuttavaa periaatetta, että ”sukupuolella ei ole mitään merkitystä”.

Yliopistonlehtori, kirkolliskokousedustaja Johanna Lumijärvi. (Kuva: Kotimaa24.)

Yliopistonlehtori, kirkolliskokousedustaja Johanna Lumijärvi. (Kuva: Kotimaa24.)

Sukupuolen mukanaan tuomat normit ja rakenteet, eli patriarkaalinen sukupuolijärjestelmä, halutaan mielellään häivyttää näkyvistä ja korostetaan ”neutraalisti” vain yksilön omia kykyjä.

Päivämies tarjoaa kirjoituksissaan kuvauksia siitä, miten hyvin erinomaiset vl naiset voivat ja menestyvät, samalla kun suuren perheen lapset myös voivat hyvin ja menestyvät. Se ansaitsee kaiken arvostuksen, mutta yksilötason näkökulma on riittämätön kuvaamaan kokonaisuutta, rakennelmaa, jossa kaikkia kymmeniä tuhansia naisia yhdistää patriarkaatin sanelema normisto.

Päivämiehen lukijakyselystä paljastuikin, että monet lukijat pitävät lehden henkilöjuttuja todellisuudelle vieraana kaunisteluna.

Samaa individualistista ajattelua kuvastaa sattuvasti kirkolliskokouksen maallikkoedustajan, yliopistonlehtori Johanna Lumijärven kirjoitus muutama vuosi sitten Päivämiehessä. Lumijärvi onnistui …Lue koko artikkeli…

13 kommenttia

Kategoria(t): 1950-luku, 1960-luku, 1970-luku, arvot, avioliitto, äitiys, ban of birth control, bans, ehkäisykielto, elämäntapa, hartauskirjoitukset, hoitokokoukset, identiteetti, identity, ihmisoikeudet, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, journalismi, julkaisutoiminta, kannanotot, kiellot, kontrollointi, lähihistoria, manipulointi, miehen asema, naisen asema, naiseus, naispappeus, naissaarnaajat, normit, norms, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, perhe, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, sananvapaus, sensuuri, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, syrjintä, tasa-arvo, tutkimus, vallankäyttö, yhtenäisyys

Vuoden Henkilöt 2012 – Omat Polut in review 2


Annual_report_Network

Vuoden 2012 satoa, osa 2.

Miten lukijat ovat läytäneet Omat Polut -blogiin?  

Blogiin kertyi viime vuonna käyntejä lähes 580 000. Valtaosa kävijöistä näyttää tulevan blogiin suoraan esim. tallentamansa kirjanmerkin avulla. Runsaat 175000 käyntiä oli tullut hakukoneiden kautta.

Blogiin tulijat olivat käyttäneet 19 964 kertaa hakusanaa ”Omat Polut” ja 15 562 kertaa sanaa ”etniset lestadiolaiset” (tai ”etniset vanhoillislestadiolaiset”).   Monet siis tuntevat blogin nimeltä ja tunnistavat käsitteen ”etninen lestadiolainen”. Termin taustaa voi tutustua täältä.

Facebookista blogiin tuli viime vuonna  runsaat 7 000 käyntiä.  Kaikkiaan 17 muuta blogia on valinnut Omat Polut seuraamiensa blogien listalle. Ne ovatkin olleet monille väylä löytää tänne.

Vuoden 2012 kysytyin henkilö

”Suosituin ihminen” eli eniten haettu henkilönnimi viime vuonna oli  Mari Leppänen.  Hänen nimellään haettiin tietoa 11 762 kertaa. …Lue koko artikkeli…

1 kommentti

Kategoria(t): 2010-luku, etniset vanhoillislestadiolaiset, journalismi, keskustelu, nettikeskustelu

Lestadiolaiset käynnistivät Kaleva-boikotin – mediasensuuriko takaisin?


Suuttuivatko lestadiolaiset lehdelle, joka näytti vl-yhteisölle peiliä?

Sanomalehti Kaleva on julkistanut tiedon, että ryhmittymä vanhoillis-lestadiolaisessa herätysliikkeessä on käynnistänyt boikotin lehteä vastaan.

Boikotin syyksi on arveltu lehden pääkirjoitusta 5.7., jossa arvosteltiin herätysliikkeen keskusyhdistyksen SRK:n johtoa hyväksikäyttörikosten vähättelystä ja asian huonosta hoidosta.

Pääkirjoituksessa paheksuttiin myös sitä, että edelleenkään liikkeen keskusyhdistyksen johtokuntaan ei valittu yhtään naista. Pääkirjoitus päättyi toteamukseen: ”Liikkeen johtajilla on vahvat tukijansa. Mutta jos SRK:n johto luulee, että kaikki seisovat yhtenäisenä rintamana sen takana, se erehtyy. Sisällä on paineita, jotka aikansa kasvettuaan tulevat purkautumaan ulos.”

Kalevan päätomittajalle Markku Mantilalle on tullut vanhoillis-lestadiolaisilta puheluita ja satoja sähköpostiviestejä, joissa on ilmoitettu tilausten peruuttamisesta ja uhkailtu, että jos Kalevan vanhoillislestadiolaisuutta koskeva kirjoittelu ja leimaaminen ei lopu, Mantila ”ei ole kovin kauan päätoimittajana”. Lue koko artikkeli…

9 kommenttia

Kategoria(t): eettisyys, erehtymättömyys, ihmisoikeudet, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, journalismi, kaksinaismoralismi, Kaleva, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kontrollointi, leimaaminen, manipulointi, naisen asema, normit, Olavi Voittonen, painostaminen, pedofilia, retoriikka, sananvapaus, sensuuri, SRK ry., SRK:n johtokunta, tieto, uhkailu, vallankäyttö

Järkyttävintä toimittajan uralla: kollektiivin pelko mursi perhesiteet


 

Toimittaja Hannu Karpo kertoi eläkkeelle jäädessään työstään ja kokemuksistaan Helsingin Sanomien Tuomas Peltomäen haastattelussa 23.5.2007.  Karpo teki pitkän ja monipuolisen uran televisiotoimittajana 50 vuoden ajan.  Karpo vitsaileekin olleensa alalla yhtä kauan kuin televisiokin.

Hannu Karpo aloitti televisiotoimittajan työt  silloin kun televisio käytännössä aloitti ohjelmalähetykset Suomessa, vuonna 1958. Hän pyöritti jonkin aikaa myös omaa tuotantoyhtiötä joka tuotti yrityksille kaupallisia markkinointivideoita. Mainos-TV:n palveluksessa hän oli vuodesta 1981 eläkkeelle jäämiseensä saakka toukokuussa 2007. Sitä ennen hän työskenteli Yleisradiossa 27 vuotta.

Yleisradion palveluksessa Karpo teki reportaaseja uutis- ja ajankohtaistoimitukseen.

Hän kertoo haastattelussa, että juuri siltä ajalta hänellä on  mieleenpainuvin ja surullisin kokemus elämän nurjan puolen kuvaajana, kokemus joka järkytti toimittajaa aivan henkilökohtaisesti.

”Pohjois-Suomessa tavatut onnettomat lestadiolaiskohtalot saivat mielen mustaksi pitkäksi aikaa.

– Tapasin perheitä, joissa lapset kantelivat rauhanyhdistykselle isästään ja vaimot miehistään. Suvut hylkäsivät omiaan.”

Monenlaista vuosikymmenien mittaan nähnyt toimittaja järkyttyi siitä, miten kollektiivin valta rikkoi yksilön ydinihmissuhteet. Miten valta ja pelko mursivat kauneimman ja arvokkaimman mitä ihmisellä on:  perheen sisäisen rakkauden ja  huolenpidon.

Ihmiset heitettiin yksinäisyyteen vailla turvaa toisistaan.

Lestadiolaisnuoret innostuivat ilmiantamaan vanhempansa ”kososlaisuudesta”

Osoituksena siitä, että ilmiantomenettelyä toisiaan harjoitettiin ja sitä pidettiin vallan asiaankuuluvana, on aikalaiskuvausten lisäksi myös Erkki Reinikaisen lausunto.

Erkki Reinikainen, joka toimi 1970-luvulla SRK:n varapuheenjohtajana ja sittemmin puheenjohtajana, paljasti alustuksessaan v. 1987, että ilmiantoja tosiaan tapahtui ja ”kuuluivat asiaan”:

Vähitellen vuosien kuluessa väärä henki yleensä tulkittiin kososlaisuudeksi. Alusta alkaen oli todettavissa, että erityisesti nuoret olivat herkkiä tekemään parannuksen ja korjaamaan asioita. Myös vanhemman väen keskuudessa Jumalan armo sai tehdä työtä monilla paikkakunnilla. Kuitenkin oli todettavissa, että usein nuoret paljastivat kokouksissa vanhempien harhailun.”  (Alustus Oulussa 24.4.1987.)

TV-dokumentti hoitokokouksista

Hannu Karpo toimitti vuonna 1981 dokumenttiohjelman Syntisin silmin, jossa käsitellään SRK-lestadiolaisuuden hoitokokouksia, rauhanyhdistyksistä erottamisia ja niiden perusteita. Ohjelmassa tarkastellaan erityisesti kirkossa  käymiseen sekä puoluepolitiikkaan ja äänestyskäyttäytymiseen liittynyttä liikkeen sisäistä kontrollointia ja painostusta.

Haastateltavat olivat tavallisia lestadiolaisia, vuosia Rauhanyhdistyksellä kulkeneita erotettuja, nähtävästi lähinnä Oulun seudulla.

Toimittaja Karpo pyysi SRK:n johtajia ohjelmaan haastateltaviksi, mutta SRK kieltäytyi siitä. Karpo oli tarjonnut sen jälkeen SRK:n edustajilla tilaisuutta tuoda herätysliikkeen johdon näkemykset ja perustelut asiasta kirjallisessa muodossa ohjelmaan. SRK torjui tämänkin mahdollisuuden vuoropuheluun.

Karpon TV-dokumentissa silloinen arkkipiispa Mikko Juva ja lestadiolaisuuden tieteellisen  tutkimuksen perustaja, professori Pekka Raittila vetoavat SRK:n johtokuntaan tapahtumien selvittämiseksi ja ihmisten väkivaltaisen kiusaamisen lopettamiseksi. Tämän jälkeen kirkko jätti asian silleen ja vaikeni väkivallasta vuosikymmeniksi.

Vuosisadan laajin  hengellisen väkivallan tapaus Suomen kirkossa

Kuten tunnettua, arkkipiispa Jukka Paarma kehotti vuoden 2009 suviseuroissa pitämässään puheessa SRK:ta selvittämään hoitokokousaikoihin liittyneen painostuksen. SRK:n edustajat ovat yhä julkisuudessa kiistäneet selvitystyön tarpeen ja väheksyneet hoitokokouksissa tuhansille ihmisille aiheutettua  kärsimystä.

Koska hoitokokouksista ei ole olemassa kattavaa tieteellistä tutkimusta, sen vaikutusten arviointi on vaikeaa. Voidaan kuitenkin todeta, että sota-ajan poikkeusoloja lukuunottamatta SRK:n hoitokokoukset ovat 1900-luvun laajin ja vakavin hengellisen väkivallan ja ihmisoikeuksien rikkomusten tapaus Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä.

Tapahtumat koskettivat suoraan ja välillisesti arviolta ainakin 150 000:ta kirkon jäsentä kaikkialla Suomessa. Prosessi velloi rauhanyhdistyksissä kymmenen vuoden ajan ja rikkoi perhe- ja  ystävyyssuhteita sekä aiheutti pelkoa ja vakavaa mielenterveydellistä haittaa lukemattomille uskovaisille rauhanyhdistyksellä.

Julkinen häpäisyja nöyryyttämkinen  itselle rakkaaksi käyneen seurakunnan edessä jättää syvät haavat, erityisesti silloin kun se tapahtuu hengellisellä uskonelämän ja henkilökohtaisen vakaumuksen alueella.  Alaikäisille lapsille jäivät muistot siitä miten omaa isää ja äitiä kiusattiin ja loukattiin julkisesti. Ihmissuhteiden ja arkielämän lähiyhteisöjen rikkomisen jäljet ovat ulottuneet edelleen myös seuraaaviin sukupolviin, jotka joutuvat yhä kärsimään tapahtuneesta. Sisaruksilla ei ole yhteyttä toisiinsa, lapsenlapsilla ei ole yhteyttä isovanhempiinsa tai päinvastoin.  Rankaisu- ja painostumentelemänä sosiaalinen eristäminen on hyvin julma.

Kirkolle lankeaa yhä tänään vastuu siitä, että se ei tarttunut ponnekkaasti tapahtumiin estääkseen väkivallan jatkumisen, arkkipiispa Mikko Juvan jouduttua vetäytymään tehtävästään. Kirkko ei myöskään ole vaatinut tapahtumien selvittämistä ennen arkkipiispa Jukka Paarman puhetta 2009 Oripäässä. Kirkko on vaiennut väkivallasta 30 vuotta.

Eräät piispat ovat julkisuudessa päinvastoin nostaneet vanhoillislestadiolaisuuden suorastaan esikuvalliseksi vanhakantaisten herätysliikkeiden joukossa, koska sen papit eivät julkisesti torju naispappeutta kieltäytymällä työskentelemästä heidän kanssaan. Tämä arvostus on sinänsä paikallaan, mutta samalla ei olisi pitänyt sivuuttaa  lestadiolaisuuden ongelmia. Piispojen puheenvuorojen perusteella vaikuttaa siltä että kirkolle on ollut tärkeintä, että ei aiheuteta kiusallisia hallinnollisia ongelmia eikä epäjärjestystä seurakunnan rutiineihin.  Kirkon lestadiolaisen rivijäsenen hyvinvointi ja ihmisoikeudet eivät ole kirkon korkeaa johtoa kiinnostaneet.

Vaikuttaakin siltä, että 1980-luvulla julkista keskustelua mediassa käytiin journalistien ja yksityisten kansalaisten aloitteesta.  Kirkon johto ja sen työntekijät sulkivat silmänsä ja korvansa sen sisällä harjoitetusta väkivallasta ja ihmisoikeusrikkomuksista.

Ei ole ensi kerta historiassa, kun ihmisoikeusrikkomukset on yritetty salata ja painaa historian unohdukseen. Ei ole ensi kerta kun ne jotka ovat nostaneeet näitä asioita julksuudessa esille, ovat joutuneet henkilökohtaisen parjauksen ja uhkailujen kohteeksi. Kyseessä ovat aina rumat vääryydet, jotka eivät ole hyväksi minkään liikkeen julkisuuskuvalle.

Historiallinen tosiasia on kuitenkin myös se, että juuri selvittämättömät ihmisoikeusrikkomukset hiertävät ja pulpahtavat aina uudestaan julksiuuteen, niin kauan kunnes ne selvitetään.

(Nestori)

Aiheesta lisää:

TV-dokumentti  Syntisin silmin YLEn arkistossa (1981)

TV-dokumentti Vanhoillislestadiolaisten piiristä erotetut kertovat: matkalippu helvettiin; YLEn Arkistossa (1985)

Edellä olevan ohjelma sisältää katkelmia romaanista ”Suden uhrit”, joka kuvaa hoitokokouksia ja ihmisten ”sitomista synteihinsä”. Lyhennelmä tästä tv-esityksestä sisältyy YouTubessa olevaan esitykseen tässä  .

Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa” (Puhujainkokouksen kannaotto joulukuussa 2008)

Kapu: Antti Pentikäinen: Terroria uskon nimissä

Kapu:SRK irtisanoutuu väkivallasta eikä järjestä enää hoitokokouksia, mutta ohitti uhrit

Keksityn henkiopin leviäminen

Filemon Tornado: Hoitokokousten taakka on syytä purkaa

Tuiralainen: Kirkko peitteli hengellistä väkivaltaa 30 vuotta

Hoitokokoukset pitää selvittää!

”Hoitokokouksista ei anteeksipyyntöä.”  (Haastattelussa pääsihteeri Aimo Hautamäki, Kotimaa 4.7.2006.)

Nestori:  Hoitokokous on väkivaltaa, ei sielunhoitoa

Erkki Reinikainen: Alustus Oulun Ry:llä historiakeskustelussa: eräitä ajatuksia kristillisyyden (vanhoillilestadiolaisuuden) tapahtumista 1970-luvulla ja väittömästi sitä ennen ja jälkeen. 1987. (Käsikirjoituskopio toimittajan hallussa.)

SRK:n tie 60-luvulta hoitokokouksiin

Santa 76: Kultti vai kristinuskoa

NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?

1 kommentti

Kategoria(t): 1900-luku, 1970-luku, 1980-luku, 1990-luku, arkkipiispa, eettisyys, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, evankelis-luterilainen kirkko, hajaannukset, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, identiteetti, ihmisoikeudet, johtokunta, journalismi, keskustelu, kirkko, kontrollointi, lähihistoria, manipulointi, mielenterveys, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, pelot, politiikka, rahoitus, rauhanyhdistys, retoriikka, sananvapaus, sensuuri, SRK ry., SRK:n johtokunta, suvaitsevaisuus, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys

Puhujat 2008: ”1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”


SRK:n vuosittaisessa puhujien- ja seurakuntavanhinten kokouksessa 29.12.2008 olivat aiheena 1970-luku ja hoitokokoustapahtumat. Päivämies-lehden vuoden 2009 ensimmäinen numero sisältää katsauksen puhujienkokouksen keskusteluun ja kannanoton.

Päivämiehessä todetaan: Saamme tarkastella 1970-lukuakin kiitollisina Isän rakkauden, pitkämielisyyden ja kärsivällisyyden vuosikymmenenä. Tuolloin koettu Jumalan suuri siunaus näkyy yhä Siionin elämässä.

Loppuyhteenvedoksi 1970-luvusta jää Jumalan rakkaus ja anteeksiantamus. Kun Kristus on saanut hoitaa ja varjella valtakunnassaan, on tahdottu iloita omassa sydämessä koetusta Jumalan armosta. 

(Päivämiehen päääkirjoitus 1/7.1.2009, luettavissa tämän postauksen lopussa.)

Pääkirjoituksessa ei tietenkään voida käsitellä kaikkea mitä kokouksessa tapahtui, joten tässä jotain tarkennusta.

Nimimerkit Herpert ja Maalaispoika, jotka osallistuivat samaan puhujainkokoukseen, kommentoivat kokousta Mopin palstalla varsin perusteellisesti opillisiin kysymykseiin paneutuen. Nämä kirjoitukset on sittemmin palstalta poistettu.

Nimimerkki Glaubenfreude oli haastatellut tuttavaansa, joka oli myös ollut kokouksessa paikalla. Glaubenfreude kirjoitti Mopin palstalle seuraaavan kuvauksen.

[Olavi Voittosen] alustus oli ollut ihan hyvä. Puheenvuoroista pappi E.P. oli jäänyt mieleen raikkaana tuulahduksena. EP oli sanonut, että 70-luvulla mentiin laajasti pieleen. Oli tunnustanut, että hän itse oli julma hoitomies Koillismaalla. Hän oli maininnut vuoden 1978 opettajien ja puhujien kokouksen Oulussa. Neljän kohdan päätöslauselma oli mahdoton toteuttaa kouluissa, sillä linja oli niin kireä.

EP antoi ymmärtää, ettei pelkästään yksi ihminen ollut ylilyöntien takana, vaan koko liike oli myllytyksessä mukana. Hän tähdensi, että on tärkeää oppia 1970-luvun virheistä, jotteivät samat virheet toistuisi tulevaisuudessa.

Naapurini [kokouksessa paikalla olleen puhujan] mielestä OT:n ja ML:n puheenvuorot olivat sitten toiselta laidalta. Eräs kolmaskin puhuja (jonka nimeä en muista) oli todennut , että oli hyvä kun meitä hoidettiin 1970-luvulla.

OT ja ML olivat sillä kannalla, että Jumalan valtakunta ei erehdy ja 1970-luvulla toimintaa ohjasi Jumalan sana. Neljäs puhuja oli maininnut, että 1970-lukua arvostelevilla on seurakuntakäsitys hämärtynyt.”

Puhujienkokouksen kanta 1970-80-luvun hoitokokouksiin A.D. 2008

Päivämiehen pääkirjoituksesta  7.1.2009 huomiota kiinnittävät erityisesti seuraavat väitteet hoitokokouksista. Niitä on pidettävä kyseenalaisina ja jopa suorastaan nolona retorisena kikkailuna. Monet näkemyksistä ovat sanalla sanoen irvokkaita hoitokokouksissa aiheetta kärsimään joutuneiden kannalta.

1. Hoitokokoukset ovatkin ”sielunhoidollisia keskusteluja”, joita tarvittiin siitä syystä, että uskovaistenkin elämää oli alkanut leimata ”maallistuminen” ja ”uskon ja Jumalan sanan vastainen elämäntapa”, toteaa kirjoittaja.

Päivämiehen kirjoittaja ei enää mainitse sanallakaan niitä moninaisia ”henkiä”, joista silloin tuhannet uskovaiset joutuivat julkisesti syytetyiksi. Hoitokokoukset tunnettiin kuitenkin 1970-1990-luvulla siionissa pelkästään kurinpidollisina ”hoitokokouksina”.  Puhuttiin henkiopista ja vääristä hengistä ja puhdistuksesta. Tavoitteena oli puhdistettu siioni.

Termin ”sielunhoidollinen keskustelu” ottivat käyttöön puheenjohtaja Olavi Voittonen  ja pääsihteeri Aimo Hautamäki vasta vuonna 2006 Kotimaa-lehden haastattelussa.

On tietenkin perusteltua kysyä, voidaanko hoitokokouksia noin vain alkaa nimittää toisella nimityksellä, eli  ”sielunhoidoksi”. Toki voidaan, mikäli asiasisältö vastaa uutta nimitystä. Näin ei tässä tapauksessa ole.

Sielunhoidon tulee täyttää evankelis-luterilaisen kirkon määritelmän mukaan seuraavat ehdot.

a. Se on kahdenkeskistä keskustelua. Tämä ehto ei tietenkään toteutunnut alkuunkaan,  kun satoja paikkakunnan uskovaisi on koolla samassa salissa, jossa lisäksi ”hoidettava” velvoitetaan tunnutamaan muiden hänelle määrittämiä syntejä julkisesti koko seurakunnan edessä, kuuluvuutta vielä vahvistaen mikrofonien välityksellä.

b. Aloitteentekijänä on sielunhoitoa tarvitseva henkilö ja sielunhoito on hänelle vapaaehtoista. Hoitokokuksiin oli paikkakunnan kaikkien uskovaisten velvollisuus osallistua, ja heidät kutsuttiin tilaisuuksiin erillisellä Päivämiehessä julkaistulla ilmoituksella. Joka jäi pois hoitokokouksesta, saatettiin noin vain erottaa siionin rakkaudesta pelkästään tästä syystä.

c. Sielunhoito on aina ehdottoman luottamuksellista ja sielunhoitajaa sitoo vaitiolovelvollisuus. Papin osalta tämä pätee jopa lainkin edessä. On selvää, että hoitokokouksissa rikottiin häikäilemättömästi tätä velvoitetta.  Kenellekään paikallaolijoista ei jäänyt epäselväksi, millaisista synneistä seurakunnan eteen pakotettuja uskovaisia ihmisä syytetiin. Kokouksia vetäneet miehet eivät kaihtaneet nostaa esiin ja kysellä kaikkein yksityisimpiäkään perhe- ja sukupuolielämän asioita. Syytettyjen alaikäiset lapset joutuivat katselemaan, miten heidän vanhempiaan nöyryytettiin ja häpäistiin julkisesti. Asiantuntijoiden mukaan tällaiset kokemukset ovat lapselle erittäin ahdistavia ja traumatisoivia.

Voittonen ja Hautamäki, ja nyt Päivämiehen pääkirjoittaja, ottivat siis aseekseen kielellisen kikkailun päättäessään nimittää hoitokokouksia ”sielunhoidoksi”.

2. Edelleen Päivämiehen pääkirjoitus väittää, että ”sielunhoidolliset keskustelut” käynnistettiin kussakin rauhanyhdistyksessä ikään kuin itsenäisesti, yhdistyksen omasta aloitteesta. Jotkut rauhanyhdistykset saattoivat ”pyytää apua keskusyhdistykseltä”, kuten kirjoituksessa yritetään häivyttää SRK:n johtavaa roolia.

Päivämiehen kirjoittaja  pyrkii kumoamaan sen käsityksen, että SRK keskusyhdistyksenä olisi itse ollut aktiivinen hoitokokousten käynnistämisessä ja ylläpitämisessä.

SRK:n oman tilastonpidon mukaan se lähetti edustajiaan (ns. ”hoitomiehiä”) 1970-luvun aikana yli 500 hoitokokoukseen. Tässä vain siis SRK:n johdolla pidetyt kokoukset. Hoitokokousaallon edettyä muutamia vuosia alkoivat paikalliset ry:t mobilisoida kokouksia myös itsenäisesti. Eikä ihme: asiat ja ihmissuhteet olivat menneet ”hoitojen” seurauksena niin sekaisin, että  paikallisten uskovaisten välien selvittelyitä ja ”puhdistamista” tarvittiin yhä lisää ja lisää.

Eräiden SRK:n palveluksessa siihen aikaan toimineiden mukaan sellaisia paikkakuntia, joissa hoitokokouksia ei alkuun ryhdytty heti järjestämään, ohjeistettiin kokousten pitoon keskusyhdistyksen toimesta. Kokoukset levisivät Suomesta myös Ruotsiin ja Amerikkaan.

SRK:n rooli hoitokokousten käynnistäjänä ja läpiviejänä oli keskeinen. Mikä oli paikallisten aktiivien ja toisaalta SRK:n edustajien rooli ja työnjako eri paikkakunnilla, vaatisi tietenkin selvittämistä historian tutkimuksen menetelmien avulla .

Myös silloinen arkkipiispa Mikko Juva on esittänyt muistelmissaan SRK:n nykyselityksille vastakkaisen näkemyksen. Juva piti nimenomaan SRK:ta päävastuullisena tästä hengellisen väkivallan aallosta.

Kun paikkakunnan uskovaisia kutsuttiin hoitokokouksiin, kutsujana esiintyivät sekä paikallinen rauhanyhdistyksen johtokunta että SRK:n työvaliokunta. Miksi SRK olisi mainittu kutsussa, jos se ei olisi liittynyt hoitoihin mitenkään?

Toiseksi, SRK:n opistoissa ilmoitettiin opiskelijoille, että  itse kunkin tuli osallistua oman paikkakuntansa rauhanyhdistyksen hoitokokouksiin. Miksi SRK:n opisto olisi ottanut asiaan kollektiivisesti kantaa, jos hoitokokous olisi ollut paikallisen ry:n omasta aloitteestaan käynnistämä?

Yksi perustelu SRK:n roolille hoitokokousten käynnistäjänä on myös se, että hoitokokoukset toteutettiin hyvin samantyyppisinä ”käräjinä” kaikkialla maassa. SRK:n lähettämät ”työvaliokunnan” tai ”keskusyhdistyksen” miehet kiersivät maata eri rauhanyhdistysten hoitokokouksissa. Oli paikkakuntia joissa he erottivat koko rauhanyhdistyksen elävästä uskosta, perusteluna ”kososlainen henki”.

Kaiken kaikkiaan, kyseessä on ollut ällistyttävän laaja ilmiö. Ja jopa kirkkohistoriallisestikin Suomen oloissa poikkeuksellinen hengellisen väkivallan prosessi, joka kosketti kuulusteluihin joutuneiden vanhoillislestadiolaisten itsensä lisäksi heidän läheisiään, sukulaisiaan ja ystäviään. Voidaan arvioida että vaikutukset koskettivat ehkä puolta miljoonaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsentä. Hoitokokousten traagiset kokemukset ulottavat vaikutuksensa myös yli sukupolvien.

3. Uskovaiset eivät ole kritisoineet hoitokokouksia,  vaan arvostelu on noussut Päivämiehen mukaan liikkeen ”ulkopuolelta”.

Erityisen ikävä retorinen kikka on yritys  ulkoistaa hoitokokouskritiikki. Monet uskovaiset tietävät ja ovat itse julkisella kritiikillään osoittaneet, että hoitokokousten arvostelu liikkeen sisällä on vähintään yhtä voimakasta kuin ulkopuolella.

Päivämiehen em. väite joutuu ensinäkin välittömästi törmäyskurssille SRK:n edesmenneen pääsihteerin Voitto Savelan  kanssa. Hän totesi jo 1980-luvulla, että jotkut liikkeen silloiset vastuunkantajat kohdistivat hoitokokokouskäytäntöön ”vakavaa kritiikkiä” jo 1970-luvulla.

Toiseksi, kritiikkiä oli tullut muiltakin liikkeen sisällä. Pääkirjoitusta kirjoitettaessa eli vuoden 2008 loppuun mennessä monet vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvat ihmiset olivat julkaiseet omalla nimellään kriittisiä ja kyseleviä kirjoituksia sanomalehdissä hoitokokousten oikeellisuudesta (ks. ”Lue lisää”-lista tämän jutun lopussa). Yhteenkään kirjoitukseen SRK:n johtokunta ei ollut nähnyt tarpeelliseksi vastata.  Lisäksi hoitokokouksista oli käyty anonyymia nettikeskustelua jo vuodesta 2004 lähtien, ja esimerkiksi Kotimaa-lehti ja Kaleva olivat raportoineet siitä.

SRK:n johto on aikaisemminkin pyrkinyt väheksymään ja mitätöimään hoitokokouksia koskevaa julkaista keskustelua. Esimerkiksi puheenjohtaja Olavi Voittonen totesi Kalevan haastattelussa 2.7.2007: ”Osa niistä, jotka netissä provosoivat keskustelua aiheesta, eivät olleet itse edes syntyneet itse tapahtumien aikoihin.”

Voittosen mielipide, että sellainen joka ei ole itse kokenut hoitokokouksia, ei olisi oikeutettu edellyttämään tapahtumien selvittämistä, ei tietenkään ole missään katsannossa hyväksyttävä.  Yhteisön vastuulla olevia mahdollisia vääriä tekoja ja rikkomuksia voivat vaatia selvitettäväksi myös ne henkilöt, jotka eivät ole itse henkilökohtaisesti olleet osallisina tapahtumissa.

4. ”Anteeksiantamuksen valossa on tahdottu tarkastella myös kyseisen vuosikymmenen tapahtumia.”

Tämä väite on hämmentävää lukea. Kuka tai mikä taho ”on tahtonut” tarkastella tapahtumia anteeksiantamuksen valossa?

Vakuutteleeko kirjoittaja lukijoille, että SRK:n johtokunta, työvaliokunta tai ehkä puhujien kokous on tahtonut tarkastella ko. vuosikymmenen tapahtumia, antaen itse anteeksi  itselleen silloisen harhaoppisen opetuksen ja käytännölliset ”hoitamis-”ratkaisut, erityisesti ns. ”ylilyönnit”?  Mikä tarkoittaa painostamista, alistamista, ihmisten julkista häpäisemistä ja sosiaalista eristämistä, jne.

1970-luvulla seuroissa ja hoitokokouksissa opetettiin, että ihminen ei voi olla koskaan varma siitä, onko hän oikealla tavalla uskomassa. Tästä syystä kehoitettiin uskovaisia olemaan nöyrällä mielellä ja alistumaan puhutteluihin ja toisaalta pantiin ”veljet vartioimaan veljiä”, jotta saataisiin porukka ”pysymään” uskomassa. Ja kaikki perustuu ehdottomaan kuuliaisuuteen seurakunnan päätöksille. Seurakunnan tulisi nimenomaan vahvistaa jokaisen taivaan tien matkaajan uskoa, mutta 1970-luvulla sitä haluttiinkin heikentää… sieluparkoja loitonnettiin poispäin Kristuksen sovintouhrista, inhimillisten tekojen, toisten uskovaisten uskomisen epäilyn ja  loputtoman itsetutkistelun tielle.

Kuka on nämä opilliset harha-askeleet antanut anteeksi ja kenelle?

Mitä toimenpiteitä tämä ”anteeksiantamuksen valossa tarkasteleminen” on johtanut suhteessa niihin uskovaisiin, joilta hoitokokousessa evättiin anteeksiantamus kokonaan, vaikka he pyysivät anteeksi?

Kantanaan julkisessa keskustelussa esiintyneisiin toivomuksiin SRK:n puheenjohtaja ja pääsihteeri ovat antaneet julkisuuteen lausunnon, että hoitokokokoukset eivät edellytä vl-yhteisön johdolta julkista anteeksipyyntöä.

Esimerkiksi Olavi Voittonen totesi Kalevan haastattelussa (2.7.2007), että aihetta anteeksipyyntöön ei edelleen ole ”ainakaan SRK:n taholta, sillä kokoukset pidettiin paikallisilla yhdistyksillä ja keskusyhdistys antoi tukeaan vain pyydettäessä”.

Kristinopin valossa odottaisi, että juuri niiden anteeksiantamisesta olisi puhe, jotka joutuivat aiheetta kärsimään hoitokokouksista. Tarkoittaako Päivämiehen pääkirjoituksen kirjoittaja heitä?

Missä tämä kollektiivinen ja kattava anteeksipyyntö ja -antaminen on ilmaistu? Passiivimuoto viitannee johonkin kollektiiviseen mutta epämääräiseksi jäävään subjektiin.

Anteeksiantamuksen korostus hoitokokouksia tarkastellen tuntuu lähinnä irvokkaalta niistä tuhansista uskovaisista, jotka oli erotettu omasta uskonyhteisöstään ja ajettu ulos siionista näissä hoitokokouksissa, syyttä ja aiheetta.

Valtaosa erottamisista tehtiin suullisesti hoitokokouksen kuluessa. Erottaminen merkitsi sulkemista ulos ”yhteisestä rakkaudesta” ja kieltoa muille olla tekemisissä erotetun kanssa,  eli eräänlaista pannaan julistamista. Kaikki vl:t eivät ole rauhanyhdistyksen jäseniä, mutta jäsenen ollessa kyseessä hänen jäsenyytensä loppui myös siihen. Vain harvojen erottamisten osalta on olemassa dokumentteja rauhanyhdistyksen johtokunnan virallisesta päätöksistä, esim. Raahen rauhanyhdistykseltä   vuodelta 1965 ja Korpirannan rauhanyhdistykseltä 1973.

Voidaan myös kysyä, mitä prosessi sai aikaan niissä, jotka jäivät liikkeen ”sisälle”. Kymmenet tuhannet tavalliset seurakuntalaiset eivät ymmärtäneet painostusta, kiusaamista ja ahdistelua,  joiden kohteeksi joutuivat, eivätkä niiden perusteita, saatika ei ollut näkökykyä näihin opillisiin linjoihin joiden perusteella SRK käynnisti hoitokokoukset.

Ihmiset; riviuskovaiset, vanhemmat, mummut, papat, nuoret ja lapset ottivat vastaan hengellisesti ja psyykkisesti ajatellen suuret kärsimykset, ymmärtämättä miksi. Harva ymmärtää vielä nykyäänkään, mistä oli kyse.

Kaiken kaikkiaan, voidaan kysyä, olivatko kaikki puhujienkokoukseen osallistuneet puhujat todellakin samaa mieltä pääkirjoituksen kirjoittajan kanssa, joka asettui edustamaan kollektiivisesti puhujien kokousta.

Paikallisissa rauhanyhdistyskissä sen sijaan on otettu pallo kiinni. Joissakin yksittäisissä rauhanyhdistyksssä on järjestetty seurakuntailtoja ja keskusteluja, joissa on käyty avoimesti läpi oman paikkakunnan tapahtumia hoitokokousten ajoilta. Tämä osoittaa, että rauhanyhdistyksissä on myös tervettä ja vastuullista mieltä ja halua rakentaa rakkaudelle uskon, totuuden ja oikeudenmukaisuuden perustaa.

Päivämies: ”Loppuyhteenvedoksi 1970-luvustakin jää Jumalan rakkaus ja anteeksiantamus”

”Joulukuussa pidetyssä perinteisessä vuodenvaihteen puhujainkokouksessa Oulun rauhanyhdistyksellä sivuttiin eräänä asiana vanhoillislestadiolaisessa kristillisyydessä 1970-luvulla käytyjä sielunhoidollisia keskusteluja.

Niihin kristillisyyden ulkopuolelta kohdistunut kritiikki on saattanut hämmentää varsinkin nuoria.

Keskeisintä 1970-luvun tapahtumissakin on, että Pyhä Henki johti Jumalan seurakunnan elämää myös tuolloin. Uskonvanhurskaudesta saarnattiin, ja kristillisyydessä koettiin vireää työn ja toiminnan siunauksellista aikaa.

Siioni kasvoi sisältä, ja muun muassa lapsi- ja nuorisotyön uudet toimintamuodot käynnistyivät, toimitaloja rakennettiin, leiritoiminta vilkastui, uudet leirikeskukset hankittiin ja kolmannen opiston valmistelutyöt alkoivat.

Samanaikaisesti yhteiskuntaamme koetteli 1960-luvulla alkanut arvomurros. Erityisesti kristilliset arvot syrjäytyivät, ja syvän murroksen seuraukset heijastuivat myös kristillisyyteen. Rauhanyhdistyksissä käytiin sielunhoidollisia keskusteluja maallistumisen tuomista ilmiöistä. Niiden aiheina olivat uskon ja Jumalan sanan vastainen elämäntapa. Keskusteluihinsa monet rauhanyhdistykset pyysivät apua keskusyhdistykseltä.

Keskustelujen kautta Pyhä Henki hoiti seurakuntaansa. Evankeliumi auttoi synnin ja taakkojen alta uskomisen iloon ja vapauteen. Jumalan valtakunta oli armon ja anteeksiantamuksen valtakunta.

Erityisesti seurakunnan sisälle tunkeutunut uudenheräyksen hengen vaikutus näkyi kuitenkin eräissä hoitotilanteissa lainomaisena tiukkuutena ja vaativuutena. Rakkaudessaan Pyhä Henki hoiti senkin.

Se, kuten hoitotilanteissa tehdyt inhimilliset virheet ja ylilyönnitkin tulivat korjatuksi omakohtaisen parannuksen kautta Jumalan iankaikkisella anteeksiantamuksella.

Loppuyhteenvedoksi 1970-luvustakin jää Jumalan rakkaus ja anteeksiantamus. Kun Kristus on saanut hoitaa ja varjella valtakunnassaan, on tahdottu iloita omassa sydämessä koetusta Jumalan armosta. Anteeksiantamuksen valossa on tahdottu tarkastella myös kyseisen vuosikymmenen tapahtumia.

Saamme tarkastella 1970-lukuakin kiitollisina Isän rakkauden, pitkämielisyyden ja kärsivällisyyden vuosikymmenenä. Tuolloin koettu Jumalan suuri siunaus näkyy yhä Siionin elämässä.

Anteeksiantamuksellaan Jumala haluaa auttaa valtakuntaansa yhä niitä, jotka kaipaavat sydämeensä Kristuksen ansaitsemaa vanhurskautta, rauhaa ja iloa.”

(Päivämies nro 1, 7.1.2009,  toinen pääkirjoitus.)

Voittonen Kalevassa: ”Ei selvitystarvetta”

Kaleva 31.12.2008

Toiseen vuotuiseen kokoukseensa Ouluun maanantaina kokoontuneet Suomen Rauhanyhdistyksen Keskusyhdistys ry:n (SRK) puhujat eivät näe tarvetta nostaa erityiseen tarkasteluun lestadiolaisen liikkeen piirissä koettuja 1970-luvun niin sanottuja vaikeita vuosia. SRK:n puheenjohtaja, rovasti Olavi Voittonen kertoi tiistaina Kalevalle.

Niin liikkeen sisällä kuin julkisuudessakin keskusteluissa on esitetty, että hoitokokouksiksi joissakin yhteyksissä nimettyjen sielunhoidollisten keskustelujen taustat ja tapahtumat olisi syytä ottaa puolueettoman historiantutkimuksen kohteiksi.

’Keskusyhdistyksen taholta asiat etenevät luonnollista tahtiaan’, Voittonen totesi. ’Omat seuraavat historiateokset tuovat asiat esille.’

SRK:n historiateoksen seuraava osa, jonka ajanjakso ulottuu vuoteen 1961, ilmestyy Voittosen mukaan vuoden sisällä.

Voittonen huomauttaa, että 1970-luvun tapahtumia on jo käsitelty paikallisyhdistysten omissa historiateoksissa, ja otettu erityisenä asiana vuoden 1989 puhujakokouksessa.

Tällä kertaa aihetta vain sivuttiin Voittosen alustuksen yhteydessä, joka käsitteli yhteiskuntamurrosta ja kristityn elämää siinä. Voittosen mukaan viimeaikaista keskustelua on ollut herättelemässä pieni piiri.

’Tämä on heijastunut liikkeen nuoriin, jotka kysyvät yksinkertaisesti, mistä on ollut kysymys.’

’Luonnollista on, että kerromme heille’, Voittonen vakuuttaa.

SRK:n puhujien kokouksessa oli läsnä liikkeen 935 puhujasta 770.

Kalevan pääkirjoituksessa toivottiin selvitystä

Hoitokokoustutkimus puhdistaisi ilmaa

Vanhoillislestadiolaisuudessa 1970-luvulla koetut niin sanotut hoitokokoukset olivat erikoinen tapahtumasarja. Asia tunnetaan hyvin liikkeen keski-ikäisen ja vanhemman väen piirissä, mutta julkisesti teemaa ei ole juuri käsitelty. Laaja keskustelu on ryöpsähtänyt käyntiin vasta viime vuosina netin keskustelupalstojen kautta.
Hoitokokouksiksi kutsuttiin kokoontumisia, joissa paikallisiin rauhanyhdistyksiin kuuluneita ihmisiä puhuteltiin julkisesti väitetyistä erheistä elämäntavoissa ja liikkeen opetuksen noudattamisessa.
Näkemykset kokouksista ovat hyvin ristiriitaisia. Monet puhuttelun kohteet ja kokouksissa mukana olleet kokivat tilaisuudet julkirippeineen voimakkaaksi painostukseksi ja hengelliseksi väkivallaksi. Myös liikkeen johto eli rauhanyhdistysten keskusyhdistys SRK on myöntänyt, että kokouksissa tapahtui ylilyöntejä, mutta on nähnyt ne kaikkiaan tarpeellisena toimena maallistumisilmiöitä vastaan. Moni kantaa noista vuosista yhä syviä haavoja.

Kuohunnan vuosia on sivuttu muutamissa tutkimuksissa, mutta kokonaisselvitys puuttuu. Puheet kattavasta tutkimuksesta saivat viikko sitten pontta, kun sellaisen tarpeen nostivat Kotimaa-lehdessä esiin Oulun yliopiston historian professori Jouko Vahtola ja Helsingin kirkkohistorian professori Jouko Talonen. Tuoreessa Kotimaassa tutkimuksen tekoon kehotti myös Espoon piispa Mikko Heikka.

Kommenttien perusteella SRK:n johdossa ei edelleenkään pidetä tutkimusta suotavana. Perustelu, jonka mukaan ajallinen etäisyys kokouksiin ei vielä riitä, ei ole kestävä. Jos poikkeuksellisen ilmiön syntyyn, leviämiseen ja seurauksiin halutaan päästä kiinni, tutkimus pitää tehdä nimenomaan nyt kun elossa on vielä ihmisiä, jotka itse olivat mukana kokouksissa.

Järin onnistunut perustelu ei ole sekään, ettei kokouksia voida tutkia, koska niiden asiat olivat sielunhoidollisia ja siksi salattavia. Salaisia eivät voineet olla ne selvittelykokoukset, joissa kuulijoina saattoi olla suurikin joukko rauhanyhdistyksen jäseniä. Hienotunteisuuden ja intimiteettisuojan normaalit vaatimukset pitää tietysti muistaa.

Jonkinlaista epävirallista oikeudenkäyntiä ilmeisesti pelkäävän SRK:n kannattaa vielä harkita kantaansa. Liikkeelle olisi ongelmallista sekin, jos luotettavaa, perusteellista analyysiä ei tehtäisi. Se ruokkisi myös paikkansapitämättömiä väitteitä noista tapahtumista.

Pääkirjoitus 27.7.2008

*     *      *

Lue lisää:

Itkeäkkö vai nauraakko? Keskustelu Mopin palstalla erottamisen syistä ja siitä, tapahtuiko silloin ylipäätään mitään….

Kahdeksan hoitokokousvuotta Haapajärven ry:llä

Puhujan kirje puhujille vuonna 1974

Puhujan kirjeen käsittely 1974 SRK:n puhujienkokouksessa

Arkkipiispa Mikko Juva 1979: “Kirkko ei voi vaieta”

Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.

Hautamäki: “Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”

Sanna Lauronen: Suviseurat levisivät lähikirkkoihin. Puheenjohtaja Olavi Voittosen haastattelu. Kaleva 2.7.2007.

Hoitokokoukset pitää selvittää!

Hoitokokous on väkivaltaa, ei sielunhoitoa  

Keksityn henkiopin leviäminen

Nestori: SRK:n pahoittelu myönnytys kirkolle – Mäkinen, Kalliala ja Salmi tapasivat SRK:n johdon

Nestori: SRK:n johtokunta pyysi julkisesti anteeksi hoitokokousten väärinkäytöksiä – lehdistötiedote 12.10.2011.

Kinnunen, Mauri 2006.  Tämä vuosituhat haastaa lestadiolaisuuden: Suomen suurimman herätysliikkeen pitäisi pystyä avoimesti kohtaamaan menneisyytensä kipupisteet. Kaleva 1.10.2006.

Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista 

SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin

Ihan mukava kesäjuhlafiilis

Päivämiehen kokousilmoitukset vuodelta 1978, löytyvät Hakomaja.net-sivustolta hoitokokousten taustaa selvittävästä kokonaisuudesta. Kiitämme Hakomajaa ja Admataa perusteellisesta työstä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, anteeksianto, avainten valta, erehtymättömyys, hajaannukset, harhaoppi, Herpert, historia, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, journalismi, kaksinaismoralismi, Kaleva, kannanotot, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kilvoittelu, kontrollointi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, Maalaispoika, manipulointi, Mopin palsta, nettikeskustelu, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, vallankäyttö, väkivalta, yhtenäisyys

Päivämiehestä ja opillisesta keskustelusta


Teepee pohdiskeli Mopin palstalla Päivämiehen sisältöä. Keskustelun lähtökohtana on PM:n kirjoitus, jossa kannustettiin tekemään työtä rauhanyhdistyksen hyväksi.Päivämies

”…tuntuu siltä, että tämäntyyppinen ”uutisointi” on alkanut muuttua PMS:n yhdeksi pääteemoista, niin se kyllä ihmetyttää. Minä luulen, tai olenpa jopa varma, ettei takana ole mitään opillista takinkääntöä siitä, miten työtä tekemällä tullaan autuaaksi. Vaan pikemminkin hyvin raadollinen jokaviikkoinen toimituksellinen ongelma.

Rakas hengellinen tabloidimme pitää saada joka viikko täyteen sisältöä. Ja koska opillista keskustelua ei nykymuotoisessa PMS:ssä haluta (lue: uskalleta) juurikaan tai ainakaan syvällisesti käydä, koska hengelliseen dialogiin ei lehden sivuja haluta avata ja koska ihan koko sisältö ei voi olla seurailmoituksia, seurareportaaseja, kapsäkkeja ja perhepeilejä, niin silloin tämänkin ketjun generoinut artikkeli on ihan kelvollista palstantäytettä.

Itse asiassa aika hyvää palstantäytettä. ”Kunnon uskovaiset” lukaisevat sen aamenella ja kriitikot eivät saa siitä mitään todellisia käyteaineita.

Toinen vaihtoehto olisi tietysti kehittää lehteä opilliseen, analyyttiseen ja dialogiseen suuntaan, jolloin siitä voisi tulla valtakunnan kiinnostavimpia ellei kiinnostavin kristillinen julkaisu (ja miksei tulisi, oltaisiinhan siinä luterilaisen uskon ydinkysymyksien äärellä). Mutta tähän ei ole halua eikä uskallusta.

Tämä minua hämmentää. Miksi liikkeemme, joka väittää edustavansa jumalaista oikeaa oppia haluaa erityisesti välttää dialogia? Mitä se pelkää? Luulisi, ettei Kristus-kalliolle rakentavalla seurakunnalla olisi tiedotuksessaankaan mitään pelättävää. Mutta näyttää olevan.”

Minun mielestäni PM:ssä on viime aikoinakin nähty myös opillisia kirjoituksia. Niissä vaan on toiselta puolen otettu se kanta, että ”ratkaisu” osoitetaan lukijalle valmiina. Ja todetaan retorisen vakuuttelevasti,  että näistähän me olemme aina yhtä mieltä, emmehän me tahdo käydä arvostelemaan emmekä arvioimaan. Viesti on selvä, eli se mistä Teepee mainitsi: ”liikkeemme, joka väittää edustavansa jumalaista oikeaa oppia, haluaa erityisesti välttää dialogia”.

Toisaalta, moni tuntuu turvautuvan pään pistämiseen pensaaseen. Onhan tavallista, että kyseenalaiset tai ainakin pohtimista vaativat opilliset kysymykset ja/tai tulkinnat halutaan sivuuttaa yksinkertaisesti vaan vaikenemalla niistä. Vähän siihen tapaan kuin Lauri Hyry totesi viime keväänä tv-haastattelussa:

”Jos pohtii että mitä saan tehdä ja mitä en, uskominen on huonoissa kantimissa. Minä olen kummallisesti ohittanut nämä monille vaikeat kysymykset.”

Olen Laurin kanssa siitä yhtä mieltä että elävä kristillisyys ei tarkoita ”syntilistan” noudattamista. Mutta siinä olen eri mieltä että normeihin liittyvät kipeät kysymykset  – kuten  televisiokysymys taikka ”vaikea suhde kulttuuriharrastuksiin”  tai ehkäisemättömyyden ehdottomuus – pitäisi noin vain sivuuttaa. Se on mielestäni hengellistä epärehellisyyttä.  Sillä lailla myös katoaa pian uskomisen vapaus.

Uskovaisella on halu pysyä totuudessa ja nostaa vaikeatkin asiat valkeuteen. Tähänkin on lupa pyytää Jumalalta voimaa.

(”Kirjoittaja”)

Hautamäki: “Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”

Paavali

Tarvitsemme(ko) glasnostia

Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta?

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Sauli Karhu: Uskonto-somekeskustelujen osapuolet. Blogikirjoitus 17.10.2016.

Kulttuurikielloilla ei ole raamatullisia perusteluja

4 kommenttia

Kategoria(t): epäilykset, erehtymättömyys, itsesensuuri, journalismi, keskustelu, keskusteluilmapiiri, nettikeskustelu, opilliset kysymykset, retoriikka, sensuuri, uskon perusteet, yhtenäisyys