Avainsana-arkisto: Juhani Uljas

Mara, teesit ja me


Mara on täällä tänään.

Tiesitkö, että keskustelulla, jota parhaillaan käydään vanhoillislestadio-laisuudessa ja minkä Martti Luther (1483-1546) käynnisti omassa katolisessa kirkossaan, on hämmästyttävän paljon yhteneväisyyksiä keskenään.

”Kirkon todellinen aarre on kaikkein pyhin evankeliumi Jumalan kunniasta ja armosta.” (Teesi nro 62.)

Aluksi Luther ei aikonut kyseenalaistaa katolisen kirkon oppia kokonaisuudessaan. Hän halusi vain poistaa muutamia epäkohtia Lue koko artikkeli…

7 kommenttia

Kategoria(t): 1960-luku, 1970-luku, 2010-luku, armoneuvot, bans, elämäntapa, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, evankeliumi, hajaannukset, harhaoppi, hengellisyys, historia, johtajat, johtokunta, Jumalan sana, kaksinaismoralismi, kannanotot, katolinen kirkko, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, luterilaisuus, manipulointi, nettikeskustelu, normit, norms, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, pelko, pelot, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, retoriikka, seurakunta, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, tasa-arvo, totteleminen, tuomitseminen, uskon perusteet, vallankäyttö, yhteisö, yhteisöllisyys

Puhujat, uudelleen avioitumisen kielto ja Lex Uljas


Puhujat päättivät vuonna 1973, että avioero ja eron jälkeen uudelleen avioituminen ovat syntiä. Rauhanyhdistyksellä kauan seurapuhujana toiminut nimimerkki Heino on muistellut, millä tavoin ratkaisuun silloin päädyttiin.

Silloin ensinnäkin varmistettiin, että lestadiolaispapit voivat vihkiä eronneita syyllistymättä itse syntiin uudelleen avioitumisen hyväksymisestä, joten he saattoivat edelleen jatkaa viranhoitoaan kirkossa. Lue koko artikkeli…

4 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, 1990-luku, avioliitto, eettisyys, hengellinen väkivalta, historia, ihmisoikeudet, johtajat, kaksinaismoralismi, kannanotot, katolinen kirkko, kiellot, kirkko, kontrollointi, kuuliaisuus, lähihistoria, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, manipulointi, miehen asema, naisen asema, normit, perhe, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, seurakunta, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, synnit, syntien anteeksiantamus, totteleminen, vallankäyttö, yhteisö

Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville


Omakohtaisen uskon muuttaminen kollektiiviseksi kuuliaisuudeksi SRK:n nykyisille uskontulkinnoille on tapahtunut historiallinen tosiasia. Sen eri askeleet pystyisi varmasti jäljittämään pelkästään käymällä läpi SRK:n lehtiä ja suviseurajulkaisuja.  Uskomisen kohde on muuttunut: Kristuksen sijalle on nostettu seurakunta-jumala.

Väite ”jumalanvaltakunta on muuttumaton” ei pidä paikkaansa, jos Jumalan valtakunnalla tarkoitetaan vanhoillislestadiolaisuutta.

Pölyttynyt on kopioinut vanhoja saarnoja ja hengellisiä kirjoituksia ajalta ennen sotia, 1940-luvulta, aina 1970-luvulle saakka Mopin palstalle. Muutos on häkellyttävä. Tekstejä löytyy osioista Artikkelit: SRK:n julkaisut,  Asiakirjoja sekä Puhujainkokousten päätökset.

Uusi opillinen linjaus tehtiin – tai lähti jotenkin liikkeelle ??  –  luultavasti jo viitisenkymmentä vuotta sitten, joskus 1960-70-luvulla. Siitä on pidetty johdonmukaisesti kiinni. Sitä on myös tuettu omaksutulla vaikenemisen traditiolla. Emme enää antaudu hengellisiä asioita ja Raamattua koskeviin  keskusteluihin, emme keskenämme emmekä varsinkaan ulkopuolisten kanssa. Olemme ulkoistaneet uskosta keskustelemisen  puhujille.

Prosessissa on käytetty välineenä kolmea avainasiaa, jotka ovat, kuinkas muuten, kauneinta ja arvokkainta mitä meillä ry:llä on: (1) lapset ja nuoret, (2) lauluperinne ja (3) yhteisen kanssakäymisemme puhetapa, ”kaanaan kieli”.

Luotiin SRK:n järjestelmällinen lapsi- ja nuorisotyö ja varmistettiin, ettei uusi polvi vahingossakaan törmää missään muualla hengellisiin tilaisuuksiin tai Raamattuun kuin rauhanyhdistyksen piirissä.

Varmistettiin ennen kaikkea, että uudet polvet eivät tiedä mistään muusta  kuin tästä seurakuntajumala-uskosta.

Uusittiin Siionin laulut uuden ajattelun mukaisesti puhdasoppisiksi sanoiltaan ja huom. myös sävelmiltään sekä sovituksiltaan, tukemaan opillista muutosta, jossa seurakunnasta tehtiin uskomisen kohde eli jumala, Kristuksen sijaan. Lapset ja nuoret oppivat vain nämä laulut ja sävelmät, ja niiden mukana kollektiivisen ideologian. Eivätkä muusta tiedä, eivät osaa kaivata.

Muokattiin orwellilaiseen tapaan uskovaisten puhetapaa uuskieleksi,  niin että siinä ikään kuin viattomasti ja huomaamatta tuli kollektiivisen uskon painotus ainoaksi oikeaksi ”tallin hajuksi”, entisen yksilöllisen vakaumuksen, omantunnon ja vapaan armolapsen sijalle.

Luotiin uusia käsitteitä ja muutettiin vanhojen käsitteiden sisältöä. Päivämiehen kirjoituksissa, seurakuntapäivien alustuksissa ja saarnoissa lanseerattiin uusia käsitteitä. Esimerkiksi  käsite yhteistunto, jolla tarkoitetaan kauneinta ja puhtainta uskoa. Sen rinnalla entinen, kulttuurihistoriallisesti pitkän suomalaisen perinteen omaava  sana omatunto on saatukin näyttämään epäilyttävän kuluneelta ja vanhanaikaiselta.

Periluterilaisen yksilön vastuun ja omantunnon merkityksen alasajo onkin ollut määrätietoista. Luotiin kaiken huipuksi käsite omalakisuus, jolla opittiin tarkoittamaan kaikkein syvintä ja halveksittavinta saastaa.

Mentiin jopa niin pitkälle, että avoimesti kiistettiin omantunnon merkitys: ”Jumalan lapsia ei ohjaa porukkahenki eikä henkilökohtainen omatunto; meitä ohjaavat Saara-äidin neuvot, Siionin ääni.” (Päivämies 14.4.2010.) Omantunnon tehtävät on ulkoistettu yksityisen uskovaisen vastuunalaisuudesta kasvottomalle kollektiiville.

Kiellellisen muokkauksen huipentumana kiellettiin muutama vuosi sitten synninpäästön sanojen julkaiseminen painetussa tekstissä. Kristinuskon historiassa moisia evankeliumin julistamisen kieltoja ovat laatineet yleensä sielunvihollisen asialla olevat vallanpitäjät, eivät uskovaiset itse…

Lukekaa, ihmiset, Orwellin teos Vuonna 1984, niin voitte todeta, miten hämmentävän samankaltainen kielellinen käänne on rauhanyhdistyksen piirissä toteutettu Newspeak. Sen tarkoitus oli Orwellin kuvaamassa maailmassa tehdä toisinajattelu ja kyseenalaistaminen kokonaan  mahdottomaksi viemällä ihmisiltä käsitteet, joilla ylipäätään pystyisi  ilmaistemaan uuden linjan kannalta  ”vääräoppisia” mielipiteitä. Valtio, eli kollektiivi, otti käsitteet haltuunsa ja antoi niille uudet, ainoat oikeat sisällöt ja määritelmät.

Rauhanyhdistyksen lapsi- ja nuorisotyö onkin varmistanut, että nykyiset nuoret vl-aikuiset eivät muuta uskoa tunnekaan kuin yhteistunto-tahdommehan-me -uskon. Eipä ihme että hengellisyys ja uskominen ymmärretään nuorten keskuudessa ohentuneena, ”uskovaisten kulttuurissa talosteluna”, syntilistaa noudatettavana tapakulttuurina, jolla ilmennetään kuulumista jonkinlaiseen ”etniseen ryhmään”.

Kollektiivi-uskon voiton ja sitä myöten omakohtaisen uskon tappion kruunasi Valkealan suviseurojen puhujien ja seurakuntavanhinten kokous 2007, jossa seurakunnan nosto Raamatun rinnalle ylimmäksi auktoriteeriksi siunattiin Juhani Uljaan sanoin:

”Uskon kuuliaisuudella tarkoitamme sitä, että osoitamme kuuliaisuutta Jumalan sanaan sidotun omantunnon lisäksi seurakuntaäidille. Kristinopin mukaan omatunto on Jumalan ääni meidän sisimmässämme. Omatunto vaatii oikean ja kieltää väärän. – Omatunto ei kuitenkaan ole täysin luotettava. Omantunnon neuvoessa toisin kuin Jumalan valtakunta opettaa on tärkeää olla kuuliainen Jumalan valtakunnan neuvoille.”

Tähän pöyhkeyteen vertautuu terve näkemys, johon uskovaiset puhujat päätyivät yhteisessä kokouksessaan vuonna 1909, tunnustaen nöyrästi asioiden oikean järjestyksen.

”Sitten seurasi veli Ryselinin esittämä kysymys: Onko oikein sanoa: ”Raamattuun ja seurakuntaan perustuvat puheet”, vai riittääkö sanoa: ”Raamattuun perustuvat puheet”. Veli Kanniainen vastasi seuraavaan tapaan:

– Missä ei ole Jumalan sanan näköistä seurakuntaa, siellä ei ole Jumalan valtakuntaa. Jumalan sana on ainoa vahva ja pettämätön perustus, jonka päälle seurakunta rakennetaan. Seurakunta voi joskus erehtyä. Me emme oikein kunnioita Jumalan sanaa, jos siihen rinnalle pannaan mitään muuta perustusta.

Iin Kanniainen muistutti vielä Jeesuksen sanoja: ”Joka uskoo niin kuin Raamattu sanoo, hänen kohdustaan pitää elämän veden virrat vuotaman. Koska Jeesuksellekin riitti Raamattu, riittäköön se meillekin.

Näihin Kanniaisen sanoihin yhtyivät toisetkin veljet ja heidän lausuntoja pidettiin vastauksena veli Ryselinin kysymykseen.” (Ote Pöytäkirjasta, tehty kristittyjen suuressa kokouksessa Tornion ja Haaparannan kaupungeissa Lokakuun 4:nä, 5:nä, 6:na ja 7:nä päivinä 1909, sivut 13-14.)

Huomatkaa, käytin tuossa edellä pasiivia: ”linjaus tehtiin”, ”puhetapa muokattiin”. Kuka ja missä onkaan se joka teki ja muokkasi? Missä luuraa todellinen subjekti, joka tässäkin jää kasvottomaksi? Sinä ja minä? Vai olemmeko me vain sitä kansaa, joka ei kanna omakohtaisesti vastuuta, vaan on tyytyväinen kun riittää olla ”kuuliainen”, eli me siis uskomme, ajattelemme ja toimimme aina siten,  miten kulloinkin kollektiivin kulissien takana häärivät miehet päättävät opettaa.

Topi Linjama on kuvannut ajattelun muokkaamista kielellisillä kikoilla pakinassa Epäkuluttajan blogissa.

Emmehän me halua meititellä?

” – – Sisällöttömyys uuvuttaa lukijan ja olo on kuin roskaruokaa syöneenä: maha täynnä ja silti nälkä.

Fraasin “aika on paha” perusteella voi päätellä, että ajalla on muitakin ominaisuuksia. “Aikaamme leimaa muutos” taipuisi jo fingerporilaiseksi stripiksi, jossa Herra Muutos painelee leimoja meidän Neiti Aikamme naamaan, stämp, stämp, stämp. “Älä välitä tosta äänestä. Muutos se siellä vain leimaa Aikaamme.”

Samantapaista etäännyttämistä on lauseessa “kehitys on murentanut perheiden asemaa“. Kehitys ei ole toimija eikä se murenna perheiden asemaa. Perheiden aseman murentuminen palautuu lopulta ihmisiin.

Meitittely on pääkirjoituskielessä yleistä, mutta aina ei ole selvää, puhutaanko meistä vai sittenkin heistä:

Yhteiskunnassamme on ollut pitkään ensisijaisena päämääränä vain taloudellisen hyvinvoinnin jatkuva nousu”. Puhutaan meidän yhteiskunnasta, mutta puhutaanko silti meistä? Ei puhuta, nyt puhutaan meitä ympäröivästä yhteiskunnasta, heistä, joiden arvot eivät vastaa meidän arvojamme. En ainakaan usko, että pääkirjoittaja haluaa väittää hänen ja viiteryhmänsä ensisijaisena päämääränä olleen pitkään ”vain taloudellisen hyvinvoinnin jatkuva nousu”.

Sitten kun sanotaan “opistomme” tai “saamme olla kiitollisia” tai “haluammehan pysyä kuuliaisina”, tarkoitetaan meitä.

Oho, entäs tämä lause: “Yhteiskuntamme arvot sekä perheiden muuttuvat elämäntilanteet ja niistä aiheutuvat valinnat saattavat johtaa äidin työhön kodin ulkopuolelle…” [kursivointi minun]. Voi äiti, yritäpäs nyt ryhdistäytyä! Arvot, elämäntilanteet ja valinnathan johtavat sinua ihan minne niitä huvittaa… Diskurssianalyysia tekevä feministi voisi sanoa tätä naisen passivoinniksi.

Mitenkäs sitten, jos pääkirjoittaja väittää, että “lippu muistuttaa meitä vapaasta isänmaasta ja esivallastamme”, ja jos lukijalle tuleekin lipusta mieleen vaikka suurpoikaleiri tai ylppärijuhlat tai juhannus ja mummolan sauna. Kuuluuko lukija silloin meihin vai heihin? Kysymys ei ole triviaali: ääritapauksessa meillä tarkoitetaan niitä, jotka pääsevät lopuksi tuonne, heillä niitä, jotka joutuvat sinne.

Meitittely on huono tapa. Meitittely yleistää. Meitittelemällä kirjoittaja vetää rajan meidän ja heidän välille. Emmehän me halua meititellä?

Kielelliset ilmiöt kiinnostavat, sanan ja kirjoituksen kulttuurissa kun elän. Joskus kirjoitin vanhoillislestadiolaisten saarnakielestä Sana-lehteen. Juttua tehdessä tajusin, että seurapenkissä istuu agricolanaikaisen suomen kielen asiantuntijoita. Saarnakieli on muuten sisäpiirijuttujen runsaudensarvi, kuten vaikka ystävämme Torvi-blogistimme (tosikko, älä klikkaa) kirjoituksista voi huomata.

Kieli liittyy vallankäyttöön

Kieli liittyy myös vallankäyttöön. Voi olla aika tarkkaa, kuka saa puhua, mitä, missä ja miten – voi kauhea, oiskohan tätäkään merkintää saanut julkaista?!

Jos kysyn ulkopuoliselta, hän ihmettelee “hä, miten niin?” Jos kysyn perustuslailta, se sanoo “kakstoista pykälä: sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä”.

Jos kysyn vaikenemisen traditiolta, se pudistaa päätään tai korkeintaan kohauttaa olkapäitään.

Tämän jutun inspiraationa on käytetty kirjaa Heikkinen & Hurme: Hölynpölyimuri (Otava 2008).”

Uskovaisen mielensisäinen kaksoisajattelu  

Orwellin kuvaamassa diktatuurissa on käytössä myös kaksoisajattelu. Se tarkoittaa sitä, että ihmisellä voi olla samanaikaisesti jostakin asiasta kaksi täysin ristiriitaista mielipidettä, mutta hän hyväksyy ne molemmat.

Kaksoisajattelussa pitää samanaikaisesti tietää ja olla tietämättä, olla selvillä asioiden todellisesta tilasta ja ladella kevyesti julki huolella sepitettyjä valheita, olla yhtä aikaa kahdella eri kannalla ja tietää koko ajan, että ne poissulkevat toisensa, mutta uskoa silti kumpaankin.

Yksin uskosta, yksin armosta, Kristuksen tähden, opettaa Luther. Unohtuiko Lutherilta kuuliaisuus? E-asia ei ole suinkaan pelastuksen ehto, mutta samalla se onkin evankeliumin ydin, yhtä kuin uskontunnustus! Kaksoisajattelua kauneimmillaan.

Kaksoisajattelussa ihmisen täytyy käyttää logiikkaa logiikkaa vastaan, kieltää henkilökohtainen moraali ja vaatia sitä silti, uskoa ihmisen inhimilliset teot ja ratkaisut armon ja pelastuksen hyväksi kelpaamattomiksi, mutta pitää kuitenkin seurakunnan neuvoja pelastuksen ehtona.  Ihmisen täytyy uskoa että seurakunta ei koskaan erehdy mutta unohtaa samaisen seurakunnan määräämät, aiheettomat erottamiset ja muut ”ylilyönnit”. Pitää unohtaa kaikki, mitä on nähnyt ja kokenut hoitokokouksissa, mutta pitää myös pystyä tarvittaessa palauttamaan se aika ja tapaukset takaisin mieleen, kun siitä kirjoitetaan Päivämiehessä –  kunnes se kaikki kuuluu taas unohtaa.

Kaksoisajattelu on todellisuudenhallintaa, jossa ihmisten todelliset henkilökohtaiset muistot uudestaan ja uudestaan korvataan vastaamaan nykyhetken virallista todellisuuskäsitystä. Kulloinenkin todellisuuskäsitys on aina peräisin Kollektiivin ”viralliselta taholta”, joka pitää mielellään omasta itsestään hyvin matalaa profiilia. Se ei suosi läpinäkyvyyttä. ”Uskovaisethan on tasapäistä joukkoa.” ”Eihän meillä ole johtajia.”

Mikä tärkeintä, uskovaisen tulee pystyä soveltamaan kaksoisajattelua myös itseensä: lietsoa itsessä tietoisesti tietämättömyyttä (esim. siitä miten asiasta on Raamatussa sanottu, miten Luther on opettanut, miten joskus ennen lestadiolaisuudessa ajateltiin ja opetettiin)  ja sitten taas tekeytyä tietämättömäksi juuri itse itselleen toteuttamastaan hypnoosista. Jo kaksoisajattelun käsitteen ymmärtämiseksi on pakko turvautua kaksoisajatteluun…

”Omalakisuus” vertautuu Orwellin kuvaamaan mielenhallintaan

Vallanpitäjät olivat Orwellin romaanissa kehittäneet kielen, jossa esimerkiksi käsitteiden vastakohdat määritettiin epä-etuliitteellä. Niinpä tavallisen englannin kielen käsitteiden vastakohtaisuus good/bad muutettiin muotoon good/ungood eli hyvä/epähyvä. Luotiin myös käsite unperson eli epähenkilö, henkilö jonka olemassaolo kiistettiin. Epähenkilö oli ihminen, joka oli syyllistynyt hallitsevan ryhmän kannalta väärään ajatteluun.

Hänet tapettiin. Hän katosi lopullisesti. Kaikki fyysiset ja kulttuuriset jäljetkin hänestä joskus eläneenä ihmisenä hävitettiin. Esimerkiksi ko. henkilöä koskevat maininnat kirjoista ja lehdistä tuhottiin.

Epähenkilöksi määritelty yksinkertaisesti katosi, hän joutui varmaankin kadotukseen

(Kirjoittajat: M. K. ja P. T.)

Lue myös:

Daniel: Siihen aikaan kun vielä Kristusta saarnattiin. (Kirjoituksessa vertaillaan Wäinö Havaksen saarnoja nykyisiin, mm.  suviseurapuheisiin.

Eroon hengellisestä väkivallasta (mm. Topi Linjaman ajatuksia)

Aarno Haho: Kuuliaisuus tärkeämpi kuin omatunto

Juho Kalliokoski: Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta

Juho Kalliokoski: Mitä jää puuttumaan jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan?

Topi Linjaman analyysi: laulukirjauudistuksella SRK vahvisti yhteisön auktoriteettia

Säde: Onko omakohtainen usko itse asiassa tabu?

Opillinen harha puhujainkokouksissa 2007

SRK kieltänyt synninpäästön julistamisen tekstissä

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

“Jumalanpelko muuttui ihmispeloksi”  – Puhujan kirje puhujille vuonna 1974

Keksityn henkiopin leviäminen 

SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin

Speedy: “Olinko hölmö -?”

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, alakulttuuri, armo, arvot, eettisyys, elämäntapa, erehtymättömyys, eristäminen, eroaminen uskosta, erottaminen yhteisöstä, etniset vanhoillislestadiolaiset, evankeliumi, hengellinen väkivalta, hengellisyys, historia, hoitokokoukset, identiteetti, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, julkaisutoiminta

Opillinen harha puhujainkokouksissa 2007


Anonyymin puhujan raportti puhujainkokouksesta 27.12.2007Aarno Haho A 1Pien2

 Aarno Haho esitti puhujainkokouksessa surunsa siitä, ettei sielunhoitoa ole kirkkolain mukaisesti juurikaan käytetty 70-luvun jälkeen.

Samalla hän toi esille ilonsa siitä, että viime vuosina rippiä ja sielunhoidollisia neuvoja on ollut enemmän mukana suviseurasaarnoissa ja puhujienkokouspuheenvuoroissa.

Haho painotti kristillisyyden menevän aina heikoimman mukaan ja piti olennaisena, ettei toiminnallaan pahentaisi muita. Erityisen tärkeä on noudattaa seurakunnan käsityksiä – eli ulkonaista elämäntapaa.

Olavi Voittonen totesi taannoin Päivämiehen haastattelussa, että 70-luvulla vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä näkyi uudenheräyksen oppia. Näin suoraan asiaa ei kukaan ennen ole sanonut.

Se jäi kuitenkin vielä sanomatta, että samaa opillista harhaa on liikkeessä edelleen ja puhtaimmillaan se näkyy Hahon pitämässä puheenvuorossa.

Huolestuttavaa on se, ettei Haho mielipiteineen ole yksin ja niin kauan kuin tällaisia käsityksiä julkisesti esitetään ilman että siihen puututaan tai niiden opillista perustaa kysytään, vahvistuu vanhoillislestadiolaisuuden sisällä uuden heräyksen kaltainen eriseuran siemen.

Tämän harhaopin tunnuspiirteitä ovat rippioppi (painotetaan uskonelämän hoitamisena etenkin ulkonaisia syntejä ja niistä tarkkaa ripittäytymistä), hoitokokousten ihannointi ja käyttö sielunhoidollisina välineinä ja niihin liittyvä kovuus sekä seurakunnan auktoriteetin korostaminen (evankeliumi ja Kristus liitetään kovaan opetukseen ulkonaisena asiana, josta selvästi näkee, ettei uskon salaisuutta ja voiman lähdettä käsitetä).

Oppi synnyttää pelkoa, eripuraa ja paikallista kuohuntaa jo tällä hetkellä.

Hahon kommentti synnytti mielessäni hätää. Minun muistissani on liian monta tällaisessa hengessä käytyä keskustelua eri vuosikymmeniltä. Minun olisi kuitenkin pitänyt ottaa asia esille asianomaisen kanssa.

Kokonaisuutena asiat ovat menossa kuitenkin oikeaan suuntaan.

Kokouksessa 70-luvusta olisi voitu keskustella laajemminkin, mutta sen aika ei ollut vielä. Hahon kanssa samaa henkeä edustavia puheenvuoroja oli kolme, joiden pitäjien paikkakunnilla tiedän olevan surua ja murhetta sen seurauksena. Näistä asioista on keskusteltava kuitenkin siellä, missä ne tulevat esille ja toivon, ettei voimat asianosaisilla loppuisi ja Jumalan varjelus toteutuisi.

Kokous oli hyvin sydämellinen. Lääkkö piti erittäin rakkaudellisen loppuhartauden ja Voittosen ensimmäinen katsaus oli hyvä alku vaikka vähän kuivakka olikin.

(Nimim. ”Puhujan huomio”, Suomi24-palsta 28.12.2007; tiivistelmä ko. nimimerkin kahdesta kirjoituksesta)

Juhani Uljas samana vuonna

Sama harhaoppi kuin Haholla hallitsi edelliskesän puhujainkokousta, kun Juhani Uljas piti alustuksen Valkealassa (kesällä 2007):

”Jumalan seurakunnasta loistaa Jumalan sanan täydellinen valkeus. Uskon kuuliaisuudella tarkoitamme sitä, että osoitamme kuuliaisuutta Jumalan sanaan sidotun omantunnon lisäksi seurakuntaäidille. Kristinopin mukaan omatunto on Jumalan ääni meidän sisimmässämme. Omatunto vaatii oikean ja kieltää väärän. Omatunto ei kuitenkaan ole täysin luotettava. Omantunnon neuvoessa toisin kuin Jumalan valtakunta opettaa on tärkeää olla kuuliainen Jumalan valtakunnan neuvoille.”

Aarno Haho 2008

Aarno Haho on jatkanut määrätietoisesti seurakunnalle kuuliaisuuden ja sokean tottelevaisuuden opetustaan esim. vuonna 2008 Amerikan matkallaan. Hän ennakoi Suomeen suorastaan uusia siionin ”puhdistuksia”:

“Suomessa on ollut sellaista, että jotkut ovat sanoneet, että minun omatuntoni voi tehdä sitä ja sitä, ja ne ovat eri mieltä Jumalan seurakunnan omantunnon kanssa, Pyhän Hengen äänen kanssa. Minusta on vaarallista lähteä tälle tielle. — Ja me sanomme näin että kun sitten tulee Jumalan aika, ja sitten tulee seurakunnassa puhdistuksen aika, sanomme sitä että sitten kun eriseura syntyy, niin ne jotka jaetulla omallatunnolla kulkevat, saattavat joutua väärälle puolelle. On vaarallista, ettei ole yksimielinen Jumalan seurakunnan kanssa. ” (Saarna Minneapolisissa 5. lokakuuta 2008.)

Seurakunnan pitäminen täydellisenä ja erehtymättömänä ja sen kohottaminen Raamatun rinnalle merkitsee kristillisyyden perinteestä poikkeavaa ja epäluterilaista tulkintaa. Tulkintaa, josta kristillisyyden puhujat varoittelivat 1909.

Lue myös:

Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta

Raamattu jäi toiseksi

Juhani Alaranta ja ontto kumina kuuliaisuudesta

Maalaispoika: Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta?

Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan?

Armoneuvot päälaellaan

SRK kieltänyt synninpäästön julistamisen tekstissä

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

2 kommenttia

Kategoria(t): eriseura, harhaoppi, Jumalan sana, kilvoittelu, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, luterilaisuus, omatunto, opilliset kysymykset, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, seurakunta, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, uskon perusteet