Alaranta: Seurakuntaoppi on pahin kompastuskivemme

Hyväksikäyttöskandaali nosti esiin lestadiolaisten ongelmat ja käsittelemättömät traumat, kirjoittaa Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän lehti Kirkko ja Me artikkelissaan ”Lestadiolaisuus murroksessa”. Lehti on haastatellut Johannes Alarantaa, Aimo Hautamäkeä ja Juho Kalliokoskea.  – Seurakuntaoppi on pahin kompastuskivemme. On täysin epäkristillistä ja farisealaista ajatella, että vain meidän porukkamme voi pelastua ja kaikki muut menevät helvettiin. Ainakin minä olen kokenut hengellistä yhteyttä hyvin monenlaisten kristittyjen kenssa, toteaa Alaranta.Lestadiolaiset ovat olleet perinteisesti

Advertisement

Rippisalaisuuden purku ei auta, kirkon puututtava SRK:n rippiopetukseen ja väkivaltaan

Muutamat vanhoillislestadiolaisetkin, sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikon, oikeusministeri Tuija Braxin  ja juristi Sami Mahkosen lisäksi, näyttävät erehtyneen vaatimaan pappien rippisalaisuuden purkua, jotta voitaisiin estää lapsen hyväksikäyttäjää toistamasta rikoksiaan ja saada rikolliset oikeuden eteen.

He haukkuvat väärää puuta. Rippisalaisuuden purkamiselle  voidaan löytää toisia, ehkä hyviäkin perusteita, mutta tämä muutos ei todennäköisesti estä nimenomaan herätysliikkeiden ja muiden uskonnollisten ryhmien sisäisiä lasten hyväksikäyttötapauksia. 

Pedofiilien uuhrien kärsimykset vanhoillislestadiolaisuuden piirissä  eivät johdu KIRKON rippisalaisuusmääräyksestä, vaan tämän herätysliikkeen ikiomasta opista ja käytännöstä.

Joidenkin pappien ja mm. arkkipiispa Jukka Paarman mukaan muutos saattaisi jopa vahingoittaa luterilaisen kirkon sielunhoitotyötä.

Rippisalaisuuden purku ei millään tavoin heikennä  pedofiilien mahdollisuuksia toimia hengellisissä yhteisöissä. Tämän ymmärtää jos perehtyy siihen miten pedofiilit toimivat.

Valtiovallan ja ennen kaikkea kirkon pitäisikin puuttua rauhanyhdistysten rakenteelliseen yhteisökulttuuriin – ja se onkin jo vaikeampi asia.

Vanhoillislestadiolaisuuden tulkinta rippisalaisuudesta mallikkojakin sitovana on lainvastainen

Jokainen joka tuntee hyvin vanhoillislestadiolaisuuden synninpäästökäytännön, ymmärtää sen, mihin tässä olisi puuttuttava. Ei rippisalaisuuteen niinkään, vaan yhteisöä suojelevaan salailun ja vaikenemisen velvoitteeseen, yhteisön hengellistä väkivaltaa harjoittavaan kulttuuriin. SRK:n käsitys rippisalaisuudesta kytkeytyy osana siihen.

Toiseksi herätysliikkeen sisällä pitäisi tarjota asiallista ja käytännöllistä tietoa siitä, miten hyväksikäyttäjä toimii ja miten lapsia voidaan suojella ja uhreja auttaa. Uhrien auttamisessa rippisalaisuudella voi ehkä olla oma merkityksensä. Uhrilla pitäisi olla jokin luotettava taho, josta hän voisi saada apua, joku jolle puhua ja kertoa kärsimyksistään, joutumatta leimatuksi ja joutumatta kokemaan itse häpeää.

Ns. salarippi sellaisessa merkityksessä kuin se ev.-lut. kirkossa ymmärretään, ei luultavasti ole erityisen keskeinen vanhoillislestadiolaisuudessa (ks. esim. Juho Kalliokosken kirjoitus blogissaan 17.5.2010).

Ongelma kiteytyykin juuri vanhoillislestadiolaisessa rippikäsityksessä, ei siis siinä käsityksessä jota ev.-lut. kirkossa muutoin ripissä noudatetaan. Tämä on yksi  monista eroavaisuuksista, jotka vanhoillislestadiolaisessa opetuksessa poikkeavat luterilaisen kirkon opetuksesta.

Vanhoillislestadiolaisuudessa vallitsee edelleen käytännössäkin ns. yleinen pappeus. Toisin sanoen, kaikilla vl-liikkeeseen kuuluvilla on oikeus antaa synninpäästö mistä hyvänsä synnistä kenelle hyvänsä. Kuka hyvänsä voi pyytää tunnollaan painavaa asiaa anteeksi keneltä hyvänsä, kun tuntee että on joutunut syntiin ja rikkonut Jumalan tahdon. 

Tämä  evankeliumin aarre on luterilaisen kristinopin mukaan mahdollista aina keiden hyvänsä kristittyjen kesken, se kuuluu kaikille. Nykyisin ”valtavirran” ev.-lut.-kristityt soveltanevat sitä kuitenkin käytännössä melko harvoin.

Rauhanyhdistyksellä sen sijaan anteeksi pyynnöt ja anteeksi siunaamiset ovat sekä kahdenkeskisessä että ”julkisessa sielunhoidossa” toistuvasti käytössä, mikä lienee yksi vanhoilislestadiolaisuudelle tunnusomainen piirre. Seuroissa synninpäästöä julistetaan jokaisessa puheessa toistuvasti.

Ja kun joku lestadiolainen maallikko-uskonystävä on julistanut ”syntisi ovat anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä”, uskotaan että silloin (mutta vain silloin) myös Jumala on antanut anteeksi. Vanhoillislestadiolaisuudessahan opetetaan, että sielun pelastus seuraa vain silloin, jos on pyytänyt syntinsä anteeksi joltakin vanhoillislestadiolaiselta ihmiseltä, joka toimii Kristuksen sovitustyön välimiehenä. Uskotaan, että syntejä ei voi anteeksi saada millään muulla tavoin.

Tästä alkaa vl-opetuksen mukainen ”rippisalaisuus”. Opetetaan, että siunaamisen eli anteeksi antamisen sanojen jälkeen ei poispannusta synnistä saa enää keskustella eikä siitä saa missään tapauksessa puhua kenellekään muulle. Synninpäästön lausujan tulee olla ns. visu astia. Vanhoillislestadiolaisuus opettaa, että rippisalaisuus on ehdoton. (Päivämies 27.1.2010, 19.5.2010.)

Lisäksi vanhoillislestadiolaiset opettavat, että ”armonmereen upotettujen” syntien esiin ottamisesta seuraa rangaistus: joka kertoo toisen anteeksi pyytämästä asiasta eteenpäin, joutuu itse syylliseksi. Kyseiset synnit siirtyvät hänen omalletunnolleen. ”Synti tulee sinun päällesi, jos puhut.”

On tietenkin luonnollista, että sellaisissa tilanteissa, kun toinen ihminen uskoutuu ja puhuu luottamuksellisesti henkilökohtaisista uskonasioistaan, olisikin moraalitonta rikkoa luottamus ja laverrella toisen henkilökohtaisia asioita muille ihmisille. Olisi kristillisen etiikan ja yleisten moraalikäsitystemme vastaista   rikkoa toisen ihmisen luottamus.

Mutta tässä kohtaa tulevat vanhoillislestadiolaisuuden ikiomat rippitulkinnat esiin. Toisin sanoen, liikkeessä opetetaan, että rippisalaisuus joka kirkkolain mukaan velvoittaa pappeja, koskee samassa mielessä, yhtä ankarana ja ehdottomana myös maallikkoja.

Toisin sanoen, jos maallikko saa sielunhoitokeskustelussa tiedon rikoksesta, hänellä ei olisi lupaa tehdä siitä ilmoitusta.  Maallikko-rippi-isän tai -äidin tulee vain  kehottaa rikollista ilmoittautumaan itse viranomaiselle. Mutta maallikko-ihmisellä, joka toimii synninpäästön julistajana, ei olisi itsellään lupaa tehdä tätä ilmoitusta.

Jokainen maallikko, joka noudattaa tätä SRK:n opetusta, rikkoo Suomen lakia.

(Teologi, tutkija Johannes Alarannan selostus SRK:n maallikko-salarippikäsityksestä ja sen seuraamuksista tässä.)

Lain mukaan rippisalaisuus velvoittaa nimittäin vain pappia ja seurakunnan virassa olevaa lehtoria, ei ketään muuta. Eikä heitäkään täysin ehdottomasti (rikoksen valmistelun sekä törkeäksi katsotun rikoksen kohdalla). Tosin ripittäytyjän henkilöllisyyden ilmoittaminen on näissäkin tapauksissa kirkkolain mukaan kiellettyä, ja ehkä puheena oleva muutos tuleekin lopulta koskemaan tätä lainkohtaa (Alatorvinen, Kaleva 19.5.2010).  

Rikoksesta ilmoittaminen on siis Suomen lain mukaan maallikon velvollisuus, mikäli rikos on törkeä. Mutta ilmoittamisvelvoite on syntynyt luonnollisesti normaalin etiikan pohjalta aina, jos saa tiedon rikoksesta, joka ei ole vielä vanhentunut.

Karmeinta on, että juuri tämä SRK:n ikioma ja laiton opetus maallikoiden rippisalaisuudesta on käytännössä mahdollistanut pedofiilien toiminnan ja rikosten jatkamisen. Se on myös estänyt uhreja saamasta apua, jopa kieltänyt heiltä hakeutumisen terapiaan.

Pastori Johannes Alaranta on todennut blogissaan:

– Hyväksikäytön uhrien kokemuksen mukaan heidät on pyritty vaientamaan juuri rippisalaisuuteen vedoten. Sanotaan, että anteeksiannettua ja saatua syntiä ei saisi muistella. Sanotaan, että jos puhut asiasta, synti tulee sinun päällesi. (Linkki.)

– Uhrien kokemuksen mukaan heidät on pyritty vaientamaan rippisalaisuuden verukkeella. Jos/kun asia on sovittu ja anteeksiannettu on todettu, että asiasta ei saa enää puhua, ei edes oikeudessa, saati sitten terapiassa. On jopa sanottu, että synti tulee sen (ja hänen jälkeläistensä) päälle, jos asioista puhuu. Tätä kautta rippi ja rippisalaisuus siis kietoutuu erittäin olennaisella tavalla tähän koko kuvioon. (Linkki.)

Kirkko voisi halutessaan auttaa rikosten uhrien tilannetta ja helpottaa rikollisten saamista oikeuden eteen puuttumalla ripeästi suurimman herätysliikkeensä opetukseen ripistä.

Kirkon on myös tässä yhteydessä harkittava, edellyttääkö SRK:lle myönnetty määräaikainen rippikoululupa tarkistamista, kun on syytä epäillä, että SRK-rippikoulun opetus on ristiriidassa luterilaisen kirkon opetuksen kanssa.

Pedofiili tekee parannusta vasta pakon edessä: kun jää kiinni 

Pedofilian kanssa tällä viime viikkojen kohkaamisella lakeihin perustuvasta pappien ja lehtoreiden rippisalaisuudesta on melko vähän tekemistä. Pedofiili kun ei itse vapaaehtoisesti mene tunnustamaan tekojaan. Hänen rikoksensa voivat tulla ilmi vain jos uhri kykenee ilmiantamaan rikollisen tai pedofiili jää kiinni itse teosta.  Rikos paljastuu useimmiten uhrien, läheisten tai auttamisjärjestelmien kautta.
(Kuopion vankilan pastori Jouko Koistisen haaastattelu 26.5.2010;  Takkulan kirjoitus Kalevassa 20.5.2010). 

On jopa mahdollista, että hyväksikäyttäjä pyytää rikostaan anteeksi uhriltaan, saadakseen tämän vaikenemaan. Hän manipuloi lapsen tai nuoren, uhrinsa, rikoksen vyyhtiin pyytämällä tältä anteeksi ja vakuuttelemalla, että nyt asiasta ei ole enää lupa puhua. Nimimerkki Tap kirjoitti aiheesta yhden näkökulman tänne.

Hyväksikäyttäjien käyttäytymistä koskeviin tietoihin nojaten on jokseenkin varmaa, että vanhoillislestadiolainenkin pedofiili ryhtyy parannuksentekijäksi vasta pakon edessä eli vasta silloin, kun teko on paljastunut. Pedofiililta kun kerta kaikkiaan puuttuu omatunto lasten hyväksikäytön kohdalla.

SRK:n pääsihteeri, pappi Aimo Hautamäkikin totesi Rauhan Tervehdyksen haastattelussa, että lapsen hyväksikäyttörikoksia ei yleensä tuoda esiin papille ripittäytymistilanteissa.  

Kokeneena pappina Hautamäki on todennäköisesti aivan oikeassa. Rippi, varsinkin papille tehtävä synnintunnustus, on aina ripittäytyjän vapaaehtoinen teko. Syntinen ottaa itse oma-aloitteisesti yhteyttä sielunhoitajaan, tunnustaakseen omaatuntoaan painavan synnin Jumalan edessä ja saadakseen sen Jumalalta anteeksi.

Mutta tutkimusten mukaan pedofiili on rikollinen joka jatkaa tekojaan loputtomiin, jos ei jää kiinni. Hän on tunnoton tässä asiassa.

Nimimerkki Vl2008 pohdiskeli asiaa Mopin palstalla havainnollisesti:

“…minulla on sellainen raadollinen käsitys, että pedofiliasta tehdään uskovaisten parissakin parannusta lähinnä silloin kun käry on käynyt.

Siinä on sitten rikollinen, joka inhimillisesti ymmärrettävästi yrittää selvitä rikoksistaan ilman rangaistusta ja häpeää, ja toisaalta asian eteen yllättäen joutunut uskovainen mies tai nainen rippi-isänä tai -äitinä.

Voisi kuvitella, että rikoksen tehnyt saattaa vähätellä tai kieltää asiaa, ja asiaa tuntematon ihminen saattaa olla hämmennyksissä eikä oikein tiedä mitä uskoa. Tämän takia on hyvä, että näistä asioista puhutaan.” (15.5.2010.)

Uskovaisen rikollisen ilmiantamisen kynnys on uskovaiselle korkea

Vanhoillislestadiolaisuuden ”yleinen pappeus” -malli on välillisesti johtanut pedofilian salailemiseen, ei teologisista vaan paremminkin psykologisista ja sosiaalisista syistä. Ne puolestaan kumpuavat rauhanyhdistysten sisäisestä kulttuurista.

Ajatellaanpa tilannetta, että vl-pedofiili on jäänyt kiinni. Hänen uhrinsa, lapsi tai nuori, on kertonut jollekin lestadiolaiselle aikuiselle asiasta. Tämä on mennyt ”puhuttelemaan” syyllistä.

Mikäli rikollinen ei kykene kiistämään asiaa, hän ehkä murtuu ja alkaa välittömästi tehdä parannusta. Hän pyytää tekojaan nöyrästi anteeksi. Puhuttelija siunaa katuvaista ja lausuu lestadiolaiset synninpäästön sanat:

-Syntisi on anteeksi annettu Jeesuksen nimessä ja veressä; usko anteeksi iloon, rauhaan ja vapauteen saakka.

Ryhtyykö tämä rippi-isä tai –äiti sen jälkeen tekemään ilmoitusta viranomaisille syyllisen rikoksesta?  Hänelle on opetettu, että synninpäästön evankeliumilla ”Jeesuksen nimessä ja veressä”  armonmereen upotetusta asiasta ei saa enää puhua kenellekään.

Toiseksi on sekin, että uskonveljeä on vaikea ilmiantaa poliisille. Lisäksi maallikko ei luultavasti edes tiedä, että Suomen laki vaatii tekemään ilmoituksen viranomaisille erityisesti kun on kyseessä lastensuojeluasia. Ja tässä on vielä tuttu mukava mies!

– Olisi paljon helpompi ilmiantaa joku laitapuolen hyypiö tai joku ärsyttävä ja hämärä naapurin ukko, kuin joku lämmin, mukava, älykäs ja sympaattinen setämies, kuvasi eräs kirjoittaja Kotimaa24:n nettikeskustelussa tilanteen vaikeutta.

Syyllinen, joka on voinut hyväksikäyttää lapsia jo vuosia,  on rippi-isälle/-äidille tuttu ja ehkä hyvinkin läheinen ihminen. Usein hän on lisäksi rauhanyhdistyksellä arvostettu mies. Ehkä jopa puhujan paikalla. Ja tuossa hän istuu pyytämässä nöyrästi anteeksi tekojaan.

Lähtisinkö minä nyt rikkomaan uskovaisten keskinäistä rakkautta ilmiantamalla hänet?

Miksi tehdä heti ilmoitus poliisille? Jospa hän ei enää tämän jälkeen lankeaisi? Uskonko Jumalasta niin hyvää että Hän kyllä varmasti antaa katuvalle voiman luopua synnistä ja mennä ilmoittautumaan poliisille?

Annetaan tämän vaikean asian nyt vaan painua ikuisiksi ajoiksi sinne armonmereen. Yksittäistapaus. Näin rikos on siirretty rippisalaisuuden alaiseksi, ja sillähän siitä päästään.

Ei edes tiedetä, että rippisalaisuus ei koske maallikkoja. Ei ymmärretä, että ilmoitusvelvollisuus rikoksesta koskee jokaista.

Juridisilla asioilla ei rauhanyhdistyksellä elämöidä. ”Jumalanvaltakunnan asioita ei hoideta käräjätuvassa.”

 ”Olet puuttunut Jumalan silmäterään” – erehtymättömän seurakunnan  jumalallisuus estää avoimen keskustelun hyväksikäytöstä

Maallikko-rippi-isiltä ja -äideiltä tietenkin puuttuu sielunhoitotyöhön liittyvien teologisten ja juridisten kysymysten asiantuntemus.

Vielä vaarallisempaa on, että harva tavallinen lestadiolainen tietää mitään siitä, mitkä ovat pedofiilien menettelytavat.

Rippi-isä tai -äiti ei ymmärrä, minkätyyppisten ihmisten ja rikosten kanssa hän on  tekemisissä.  Hän ei siksi ymmärrä olla huolissaan lasten turvallisuudesta. Lastensuojelun tutkijan Johanna Hurtigin varoittelevat lausunnot julkisuudessa ovat viitanneet juuri tähän. Vanhoillislestadiolaiset elävät tiiviissä rauhanyhdistyksen yhteisössä, joka on hyvä, turvallinen ja ennen kaikkea erehtymätön Jumalan valtakunta. Pahuus on tuolla ulkopuolella, ”maailmassa”. Vanhemmat eivät tiedä, että vapaana liikkuvan pedofiilin lähipiirissä kaikki lapset ovat vakavassa vaarassa.

Ei ymmärretä, että kyse on vaarallisesta rikosten uusijasta. Lasten hyväksikäyttäjät puolestaan ovat usein sosiaalisesti taitavia manipuloijia. He osaavat pelata ihmisten tunteilla ja mielialoilla, ja hengellinenkin retoriikka on hallussa. He ovat usein saavuttaneet arvostettuja asemia yhteiskunnassa ja rauhanyhdistyksellä.

Ymmärtämätön rippi-isä menee auktoriteettiuskossaan lankaan, koska vanhoillislestadiolaisuuden oma vaikenemisen kulttuuri sitä lisäksi tukee.

Jos tässä nyt menisi puhumaan viranomaisille, saattaisi julkinen häpeä tulla koko rauhanyhdistyksen päälle. Kunnioitetun perheenisän maine tulisi vedetyksi lokaan, ja hänen perheensä ja muut sukulaisensa joutuisivat kärsimään.

Siionin yksimielisyys ja rakkaus joutuisivat koetukselle. Tulisi pahoja puheita. Onhan seuroissa opetettu: ”Ennen kaikkea pysykää kestävinä keskinäisessä rakkaudessanne, sillä ”rakkaus peittää paljotkin synnit”.” (1. Piet. 4:8).

Minäkö panisin tällaista liikkeelle? Kynnys ilmoittamiseen nousee korkealle.

Se ei olisi Jumalanvaltakunnalle hyväksi. Itse saattaisin silloin syyllistyä erehtymättömän seurakunnan vikomiseen. Minunko kauttani paha asia uskovaisesta tulisi julki? Minulle ruvetaan ehkä järjestämään hoitokokousta…!

Mieluummin vaietaan kuin rikotaan vaikenemisen ja kuuliaisuuden lakia. Julkisuudessa kerrotuissa tapauksissa on käynyt juuri näin, että kukaan maallikko-rippi-isistä ei ole ymmärtänyt tai ei ole halunnut tehdä rikosilmoitusta.

 Näiden asioiden ja lainsäädännön tiedottamisesta ovat vastuussa tietenkin paikallisten rauhanyhdistysten johto ja SRK:n johto.

Esimerkiksi “Minnan” kertomuksesta käy selvästi ilmi riviuskovaisten käsitys rippisalaisuudesta. Kun lestadiolaismiesten 7-vuotiaasta murrosikään saakka hyväksikäyttämä tyttö yritti aikuisena saada rikolliset vastuuseen, hänet itsensä syyllistettiin, käskettiin hävetä, ja kiellettiin nostamasta esiin anteeksi annettuja syntejä.

Edes paikallisen rauhanyhdistyksen johtokunnassa ei ollut tietoa, ymmärrystä eikä halua viedä rikosta viranomaisten tietoon.

Vanhoillislestadiolaisuuden sisäiseen kulttuuriin liittyy lisäksi kyseenalaistamaton luottamus yhteisön johtajiin sekä puhujiksi ja luottamushenkilöksi valittuihin, (jotka ovat yleensä miehiä). 

Omaa uskonyhteisöä ja sen vallankäyttäjien toimia ei ole luvallista arvostella, sillä silloin syyllistyy vakavaan syntiin: tulee koskeneeksi “Jumalan silmäterään”. On ”noussut Jumalanvaltakuntaa vastaan” ja ”rikkoo uskovaisten rakkautta”. Tästä ei ole pitkä matka hoitokokoukseen, joka on likimain uhkaavinta mihin uskovainen voi joutua.

Tarttuuko kirkko vl-liikkeen väkivaltaan?

Kirkon rippisalaisuuden purku ei siis ”häiritsisi” vanhoillislestadiolaisia pedofiileja mitenkään.

Se mihin luterilaisen kirkon nyt pitäisi nopeasti puuttua, on tietenkin juuri vanhoillislestadiolaisuuden omat tulkinnat ripistä ja anteeksi annosta. Ne eivät vastaa luterilaisen kirkon lainsäädäntöä eivätkä luterilaista opetusta.

Kirkon pitäisi puuttua myös vaikenemisen ja keskinäisen lojaliteetin kulttuuriin, jonka varaan liikkeen sisäinen vallankäyttö on rakennettu. Kirkon tulee puuttua vanhoillislestadiolaisuuden ihmisoikeusrikkomuksiin.  Pitäisi puuttua vanhoillislestadiolaisuuden sisäiseen hengelliseen väkivaltaan, jonka seuraamuksista nyt lapsetkin kärsivät.

Helsingin Sanomat viittasi juuri tähän yhteisön kulttuuriin oivaltavasti pääkirjoituksessaan  16.5.2010.

Juuri vaikenemisen, uhkailun ja pelon varassa vallankäyttörakennelma on pysynyt pystyssä vuosikymmenet. Liikkeen sisällä on viime aikoina esiintynyt yrityksiä puuttua siihen itse. Teologi Pekka Asikainen kirjoitti tästä blogissaan:. Nyt olisi aika toimia (24.4.2010).  Topi Linjama esitti saman toivomuksen:Eroon hengellisestä väkivallasta (11.5.2010). Juho Kalliokoski on käsitellyt näitä kysymyksiä jo pitkään blogissaan.

Mutta onko vanhoillislestadiolaisuuden sisäinen väkivalta kirkolle sittenkin vaikeampi pähkinä purtavaksi kuin yleinen rippisalaisuuden purku?

Herätysliike on kietoutunut lukemattomin tavoin yhteen ev.-lut. kirkon hallinnon ja seurakuntatyön kanssa. Voivatko mahdolliset valta- ja etusitoumukset estää vaikeimpien asioiden selvittämisen?

Lastensuojelun asiantuntijan, tutkija Johanna Hurtigin sanat ovat selkeä viesti kirkolle:  

– Herätysliikkeillä voi  tänä päivänä olla kirkossa liiankin vahva ja itsenäinen asema. Ihmisoikeuskysymykset, puhumattakaan seksuaalirikoksiin syyllistymisestä, eivät ole liikkeiden sisäisiä asioita.

– Kirkossa ja seurakunnissa ollaan varsin hyvin perillä lastensuojelullisista kysymyksistä, ja työntekijöitä ohjeistetaan siitä, miten tällaisiin kysymyksiin työn puitteissa tartutaan. Tämä tieto ja asiantuntemus ei kuitenkaan välttämättä välity millään tavalla herätysliikkeisiin ja muihin pienyhteisöihin, toteaa Johanna Hurtig seurakuntalehti Kirkkotien haastattelussa.

 *    *    *

PS.

Hieman asian vierestä, sananen ”vanhoillislestadiolaisesta sielunhoidosta”.

Katumus ja parannus synnistä ei nykyisin läheskään aina lähde uskovaisen oman omantunnon tuskista, vaan se on seurausta kanssaihmisten puuttumisesta asiaan. VL-yhteisön jäsenet kontrolloivat toistensa elämää yksityiskohtaisin normein. Uskovaisilta odotetaan elämäntapaan liittyvien kieltojen ja käskyjen noudattamista.

Näihin rikkomuksiin myös puututaan paikallisissa rauhanyhdistyksissä  ja syyllistä kehotetaan parannukseen. Tämä joutuu pyytämään anteeksi säilyttääkseen paikkansa uskovaisten joukossa (ja taivaspaikkansa). jos näin ei tapahdu, asianomaiselle voidaan järjestää painostusta ja uhkailua soveltava hoitokokous.

Toisinaan vaaditaan myös julkirippi seurakunnan edessä, jopa sellaisestakin ”synnistä” kuin ripsivärin hallussapito. Julkirippi vaaditaan myös ns. henkisynneistä ja vaikkapa silloin jos on avioitunut ei-lestadiolaisen kanssa. Ev.-lut. kirkko luopui julkiripistä jo 1800-luvulla.

Kun painostus parannuksentekoon tulee ulkopuolisena vaatimuksena, tällöin on kyseessä tietysti ennemminkin ”näytösoikeudenkäynti” kuin omantunnon vaatima aito katumus. Syyllisyys vääränlaisen musiikin kuuntelusta tai meikkaamisesta ei ole aina todellisuudessa painanut asianomaisen omaatuntoa.  Jokainen asiaan vähänkään paneutuva ymmärtää,että SRK-lestadiolaisuuden tyypilliset normit ovat sinänsä mihinkään kristinoppiin perustumatonta, lähinnä kansanperinnettä.

Se mikä ihmistä näissä asioissa tosiasiassa eniten kuormittaa, on tietenkin se että joutuu salailemaan musiikkiharrastustaan tai muuta seurakunnassa kiellettyä asiaa lähimmiltään. Salailuun liittyvä kaksinaismoraali ei tunnu hyvältä eikä oikealta.

Taipuminen parannuksentekoon onkin tällöin johtunut pelosta joutua hoitokokoukseen ja jopa ulossuljetuksi perheestä ja uskonyhteisöstä.  Nykyinen sielunhoitokäytäntö kertoo siitä, miten käsite omatunto on viime vuosina rauhanyhdistyksellä pahasti vääristynyt. Päivämiehen kirjoituksissa onkin viime vuosina korostettu että yksilön omatunto ei ole luotettava, vaan ihmisen tulee alistua yhteistunnon, seurakunnan ”kollektiivisen omantunnon” alaiseksi.

Juho Kalliokoski puhuukin kontrollisielunhoidosta:

”Kun omantunnon merkitys kristityn kompassina unohdetaan ja sijaan asetetaan Jumalan seurakunnan käsitteellä auktorisoitavat neuvot (yhteistunto-oppi), joihin usein viitataan harhaanjohtavasti armoneuvoina, rippi vaikuttaa minusta menettävän merkityksensä sellaisena kuin vaikkapa Luther sen tuntee.

Aloite sielunhoidossa siirtyy kristityltä muille hänen ympärillään; tarpeen ripittäytyä määrittävät muut.  Tämä on minun havaintojeni perusteella vanhoillislestadiolaisen sielunhoidon olennaisin muoto.”

*   *   *

Ajattelemisen aihetta antoi Asteriski.

Aiheeseen liittyvää:

Pia Alatorvinen: Samuel Salmi: Papin on aina suojeltava uhria. Kaleva 19.5.2010. (Julkaistu myös Hakomajassa, kiitokst Mikille.)

Pekka Asikainen: Nyt olisi aika toimia

Tarvitsemme(ko) glasnostia (Virpi Hyvärinen)

M.K. & P.T.: Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

Juho Kalliokoski: Rippisalaisuudesta, ripistä ja salaisuudesta

Kriminaalipsykologi: Auktoriteettiusko altistaa pedofilialle. Helsingin Sanomat 23.5.2010.

Timo Tavast: Lastensuojelun haasteet ja vaitiolovelvollisuus. Crux nro 2, 2008, s. 36-38.

Ilkka Lappalainen: Rippisalaisuus auki? Haastateltavina oululainen seurakuntapastori Riitta Louhelainen ja YTT Johanna Hurtig, joka toimii lastensuojelun tutkijana Helsingin yliopistossa. Kaleva 23.5.2010. (Kopio kommenteista julkaistu Hakomajassa. Lämmin kiitos jälleen kirjeenvaihtajana toimineelle Mikille.)

T.N.: Ristiriitainen rippisalaisuus. UTU Online, Turun yliopiston verkkolehti 26.5.2010.

Lahja Pyykönen: Pedofiili ei tule papin puheille. Kuopion vankilan pastori Jouko Koistisen haaastattelu. Kuopion seurakuntalehti Kirkko ja Koti 10, 26.5.2010.

Eira Serkkola: Synninpäästö ei auta uhria. Kirkko ja Kaupunki 24.5.2010.

Seppo Simola: Rippisalaisuus on pyhä. Kirkko ja Kaupunki 24.5.2010.

Lucas: Alaranta nojaa Suomen lakiin – Hautamäki Katekismukseen

Lucas: Vastuun väistelyä vai ammattitaidottomuutta

Lucas: Alinta kastia ovat naiset ja lapset

Lucas: SRK:n johtokunta torjui tiedon levittämisen lasten hyväksikäyttörikoksista – vaati tuhoamaan aineistoa?

Lucas: SRK:n kirje puhujille pedofilian torjumisesta 2010

M.T.:  Eroon hengellisestä väkivallasta (Topi Linjama)

Hoitokokoukset pitää selvittää! (Vuokko Ilola)

Arkkipiispa: neljä kipupistettä

Kun yhteisö painostaa ja hallitsee pelolla

Riitta Hirvonen: Ilmiantaa vai ei? Rauhan Tervehdys 12.5.2010. (Teksti julkaistu myös Hakomajassa, kiitokset nimimerkille Mikki.)

Takkula, Anne-Maria: Traumoihin on saatava apua. Kaleva 20.5.2010.

Katja Kuokkanen: Ministeriö vetäytyi vaatimuksesta muuttaa rippisalaisuutta lailla. Helsingin Sanomat 27.5.2010.

SRK:n johtokunta torjui tiedon levittämisen lasten hyväksikäyttörikoksista – vaati tuhoamaan aineistoa?

SRK:n johtokunta ei ottanut kuuleviin korviinsa, kun vanhoillislestadiolaiset lastensuojelun tilanteesta vakavasti huolestuneet asiantuntijat ottivat siihen yhteyttä yli kaksi vuotta sitten,  tarjotakseen ammattiapua ja tukea lasten hyväksikäytön torjumiseksi ja tiedon levittämiseksi asiasta herätysliikkeen sisällä.

Asiantuntijat olivat ”kehottaneet purkamaan räjähteen ennen kuin se laukeaa vl-herätysliikkeen kylkeen”, kirjoitti anonyymi nimimerkki ”Jaffa” Mopin palstalla 16.5.2010 (teksti alempana kokonaisuudessaan). 

SRK:n johto torjui avuntarjouksen loukkaavana. Se turvautui myös painostukseen.  Johtokunta leimasi asiaa esittäneet jumalanvaltakuntaa vikoviksi, katkeroituneiksi eriseuran lietsojiksi, joiden oma sieluntila on epäilyttävä. Tiettävästi johtokunta vaati myös asiaa koskevien dokumenttien tuhoamista.

Johtokunnan  menettely perustuu herätysliikkeessä omaksuttuun vaikenemisen kulttuuriin, jossa mistään liikeeseen liittyvästä kielteisestä asiasta ei ole lupa puhua julkisesti, eikä varsinkaan ulospäin. Kaikkien liikkeen jäsenten tulee ensi sijassa olla lojaaleja kollektiiviselle yhteisölle, koska ”yhteistä rakkautta ei saa rikkoa”.

YTT, lastensujelun tutkija Johanna Hurtig vahvisti Helsingin Sanomien haastattelussa (29.9.2010), että jotkut SRK:n johtohenkilöistä ovat pitäneet tuomittavana vl-liikkeessä tapahtuneen lasten seksuaalisen hyväksikäytön käsittelyä julkisuudessa. Samassa lehdessä SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen puolestaan kiistää tämän. Samoin Voittonen ja SRK:n pääsihteeri kiistävät vaientamisväitteet Kaleva-lehden haastattelussa.

Olavi Voittosen mukaan hyväksikäyttörikosten käsittely julkisuudessa on ollut tarkoitushakuista, koska keskustelussa on esillä vain vl-liikkeessä sattuneet rikokset : ”Media kiinnostuu vain näistä tapauksista.”

Tosiasia kuitenkin on, että lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia on noussut toistuvasti esiin vl-liikkeen sisältä, ja lastensuojelun asiantuntijoilla on toisenlainen käsitys kuin liikkeen johdolla. 

Tämä korutont’ on kertomaa A.D. 2010, ja sitä säestää Helsingin Sanomien pääkirjoituksen tiukka, mutta asiallinen kannanotto. 

Kaikesta päätellen vanhoillislestadiolaisuus on joutunut historiansa vakavimpaan kriisiin  sitten 1960-luvun alun pappishajaannuksen. Yritykset vaientaa keskustelua ja salailla asioita eivät kriisiä helpota.

Uusimmat insestitapaukset paljastuivat syyskesällä sekä marraskuussa 2010: ”Rauhanyhdistyksen ex-johtaja vangittu epäiltynä insestistä” (HS 29.9.2010) ja Sukulaistyttöä hyväksikäyttäneelle miehelle ehdollista vankeutta (Kaleva 29.11.2010).

”Kirkon ja lestadiolaisuuden piirissä viime viikkoina esille tulleet lasten hyväksikäyttötapaukset antavat hätkähdyttävän kuvan siitä, miten uskonnollisissa yhteisöissä voidaan suhtautua lakiin ja sen velvoitteisiin. Lapsiin kohdistuneiden rikosten vuosia jatkunut vähättely ja jopa peittely kertoo oikeustajun ja lähimmäisenrakkauden kieroutumisesta”, todetaan Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 16.5.2010.

Saman tyrmistyksen ovat kokeneet viime viikoina sekä ulkopuoliset että monet tavalliset vanhoillislestadiolaiset. On selvää, että tällaiset tapaukset saattavat heikentää yhteisöön kuuluvien luottamusta omaan hengelliseen yhteisöön.

Sellaistenkin, jotka eivät itse ole yleensä kiinnostuneita seuraamaan liikkeensä johdon ratkaisuja.

Millaisista asioista lainvastainen menettely on kummunnut? Kuinka on mahdollista, että vanhoillislestadiolaisuudessa käytössä olevat menettelyt ovat parhaillaan valtionsyyttäjän selvitettävänä? Lehtitietojen mukaan kirkon käynnistämässä selvityksessä on tähän mennessä paljastunut yli sata tapausta, joista yli kolmekymmentä vanhoillislestadiolaisuuden piiristä.

[Alle vuoden kuluttua tämän kirjoittamisesta SRK:n johtokunta itse myönsi julkisesti, että herätysliikkeen piiristä on paljastunut 70-100 lasten hyväksikäyttötapausta, joista osa hyvin vakavia. Johtokunta myönsi myös, että tutkijatohtori Hurtigin tiedot pitivät paikkansa muiltakin osin, mm. 10-15 seurapuhujaa on syyllistynyt hyväksikäyttörikoksiin. Osa rikoksista on päästetty juridisessa mielessä vanhenemaan. Tämä tarkoittaa, että rauhanyhdistyksissä liikkuu vapaalla jalalla ties kuinka paljon lasten hyväksikäyttäjiä, joiden uhrit eivät ole koskaan saaneet mitään hyvitystä kärsimyksistään. Tästä tilanteesta ei kukaan herätysliikkeen vastuuhenkilöistä näy edelleenkään piittaavan. Toim.huom. 9.4.2011.]

Mitä SRK:n johtokunta ja mitä paikalliset rauhanyhdistykset ovat lopulta tehneet, kun herätysliike on joutunut syvään kriisiin leimauduttuaan välinpitämättömäksi heikompien suojelemisessa, ja opetuksessaan ristiriitaan Suomen lain kanssa?

*    *    *

Kysymyksiin tuskin haetaan vastausta Liperin suviseurojen kokouksissa, sillä SRK-lestadiolaisuuden opetukseen on kuulunut aina liikkeen erehtymättömyyden vakuuttelu. Kuvaan kuuluu viittaaminen vanhoihin kannanottoihin, joiden ratkaisuja Liperissä jälleen ylistetään ”muuttumattomiksi” ja ”siunauksellisiksi”.

On vaikea sanoa, onko asiaintilan lohdullisempi selitys, että vanhoillislestadiolaiset pedofiilien maallikko-rippi-isät ja -äidit eivät kertakaikkiaan ole tietoisia siitä, että lapsen hyväksikäyttö on rikos, vai se, että he olisivat niin häikäilemättömiä, että haluaisivat tietoisesti salata rikokset.

Samaa voidaan perustellusti kysellä SRK ry:n johtokunnan kohdalla, minkä itse lestadiolainen teologi Johannes Alaranta tekikin blogikirjoituksessaan Kotimaa24.ssä. 

“On vaarallista jos joku organisaatio tai ainakin sen johto, kehottaa jäseniään rikkomaan Suomen lakia. Pahimmillaan tämä voi johtaa siihen, että asioita ymmärtämätön joutuu vankeutuun salailun takia. Herää kysymys, mistä tämä johtuu. Toivon, että se johtuu siitä, ettei asia ole tuttu ja sitä ei ole vielä ymmärretty.

Toivon, ettei se johdu siitä, että on itse salattu törkeitä rikoksia ja pelätään tämän peittelyn paljastumista.” (Ripin nk. “olemus”).

Olipa syy kumpi tahansa, tilanne viittaa siihen, että vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen vastuunkantajat, eli SRK:n johtokunta on yrittänyt väistää vastuutaan tai se ei ole alkuunkaan   perillä asioista.

Sekä SRK:n johto että liikkeen rivijäsenet tarvitsisivatkin kiireesti asiallista tietoa lasten hyväksikäyttörikoksista ja niiden torjunnasta.  

Liikkeen vastuunkantajat tarvitsisivat konkreettista tietoa laajemmikin ihmisoikeuksista kokonaisuudessaan, niihin liittyvistä velvoitteista ja lainsäädännöstä.

SRK:n johto torjui asiantuntijan ehdotukset

Tiettävästi eräät liikkeen sisällä olevat lastensuojelun asiantuntijat ovatkin olleet jo vuosia sitten yhteydessä SRK:n johtoon, tarjoten ammattiapua uhreille sekä ehdottaen koulutuksen järjestämistä  SRK:n vapaaehtoisille lapsi- ja nuorisotyöntekijöille. 

Asiantuntemusta tarjottiin  myös aihetta koskevien kirjoitusten julkaisemiseen SRK:n omissa lehdissä (Päivämies, Siionin Lähetyslehti, Siionin Kevät).

SRK:n johtokunta on kuitenkin tyrmännyt ehdotukset. Tapaukseen liittyy lisäksi painostamista SRK:n ”veljien” taholta.

Asian esille nostaneiden henkilökohtainen uskonvakaumus, sielun tila, oli asetettu kyseenalaiseksi, perustellen että he ovat ryhtymässä arvostelemaan Jumalan valtakuntaa.  

Tässä nousee esiin tuttu kuvio. Kävi samoin kuin lukuisissa muissakin keskustelualoitteissa herätysliikkeen sisällä. Avoin keskustelu ja parannusehdotukset törmäävät SRK:n johtoon (johtokunta, puheenjohtaja ja palkattu pääsihteeri). 

Ongelmien esiin nostaja syyllistetään ja hänen uskonsa asetetaan kyseenalaiseksi. Keskustelua rakentavalla mielellä  avanneen ihmisen motiivit joutuvat halpamaisesti leimatuksi  “elämässään epäsonnistuneen” toiminnaksi. 

Hänestä voidaan jopa levittää ilkeämielisiä huhuja, mikä on helppoa sisäänpäinkääntyneessä yhteisössä. Häntä voidaan uhata  taivaspaikan menetyksellä, ja paikka “Jumalanvaltakunnassa” on vaakalaudalla.

Nimimerkki Jaffa kirjoitti Mopin palstalla  lastensuojelun asiantuntijoiden yrityksistä saada informaatiota SRK:n kautta rauhanyhdistyksiin ja herätysliikkeen jäsenille lasten suojelemiseksi:

“Yli kahden vuoden ajan ovat muutamat vl-kristityt olleet yhteydessä SRK:hon tämän pf-ongelman vuoksi. He ovat tarjonneet ammattiapua, esittäneet kirjoituksia Päivämieheen ja Siionin Lähetyslehteen, pyytäneet puhujainkokouksiin alustuksia pf-aiheesta, ja vaatineet leirityöntekijöille koulutusta lastensuojelurikosten välttämiseksi. Ovat kehottaneet purkamaan räjähteen ennen kuin se laukeaa vl-herätysliikkeen kylkeen.

Mutta mitä tekivät SRK:n veljet? Kokivat asian henkilökohtaisena loukkauksena, hyökkäsivät vastaan, vaikka heitä pyydettiin yhteiseen rintamaan. Huolestuivat pedofiilejä arvostelleiden vl-kristittyjen sieluntilasta. Puhuivat törkeistä yhteydenotoista, vikovasta mielestä, väärästä asenteesta, lihavaisista lampaista ja eriseuran lietsomisesta. Syyttivät SRK-urallaan epäonnistuneiksi ja siten katkeroituneiksi ihmishylkiöiksi. Vaativat vaikenemaan ja tuhoamaan kaiken aineiston. Eivät puhuneet lapsiuhreista ja heidän kärsimyksistään, eivät pedofiileistäkään.

Vaan pedofiilien arvostelijoita eivät unohtaneet tuomita, asettelivat myllynkiviä heidän kaulaansa. Tämän kaiken ovat kertoneet todisteiden kera ne, jotka SRK:n veljiä ovat puhutelleet. Jopa se ensimmäinenkin s-posti liitteineen taitanee olla tallessa, se josta kaikki alkoi.” (16.5.2010.)

Johtokunta on siis kieltäytynyt tarttumasta huolta kantavien ihmisten esiin tuomaan todelliseen ongelmaan. Se ei ole järjestänyt asiasta tiedottamista muullakaan tavalla. Tämä viittaa siihen että se on väistänyt vastuun kantamisen ja asioiden eteenpäin viemisen, vaikka sille oli toimitettu tietoa asiaintilasta.

Asenteita paljastaa myös Juha Heikkilän kirjoitus Siionin Lähetyslehdessä, jossa hän totesi: ”Emme halua lähteä mukaan sellaiseen toimintaan, jossa tavoitteena on julkisuushakuisesti paljastaa ihmisten lankeemuksia ja kyseenalaistaa Jumalan valtakunnan arvoa ja pyhyyttä.

Rauhanyhdistykset ja SRK eivät vastaa yksittäisten ihmisten rikkomuksista, eikä niille pidä osoittaa sellaisia tehtäviä, jotka eivät niille kuulu. Näiden yhdistysten tarkoituksena on järjestää ja tukea evankeliumin työtä. Yhteiskuntamme tuottaa jäsenilleen sosiaali-, terveys-, sivistys- ja oikeuspalveluja, joita uskovaiset vapaasti ja turvallisesti voivat käyttää.” (SL 1/2011)

Hämmästyttää, että Heikkilä on sitä mieltä, että liikkeessä, joka tekee ehkä maan laajinta lapsi- ja nuorisotyötä, ja jolla on yli 200 vapaaehtoistyöntekijää näissä tehtävissä,  ei tulisi valmentaa lapsia ja nuoria sekä heidän vanhempiaan tunnistamaan ja torjumaan liikkeen piiirissä mahdollisesti toimivat pedofiilirikolliset! Joita tähänastisten tuomioiden perusteella on mahdollisesti SRK:n puhujienkin joukossa.

Voittonen ja Hautamäki kiistävät painostamisen:  ”Ei ketään pyritty vaientamaan”

Helsingin Sanomien toimittaja Katja Kuokkanen haastatteli SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittosta, ja kysyi:

”Miksi yhteisön jäseniä on syyllistetty hyväksikäytön tuonnista julkisuuteen?” Olavi Voittonen totesi, että hän ei tiedä tällaista tapahtuneen. Hän siirsi vastauksensa toisessa lauseessa huomion kokonaan muuhun asiaan.

Olavi Voittonen:  – Tämmöistä en tiedä tapahtuneen, silloin on mahdottomuus vastatakin. Asiat tulee hoitaa sekä sielunhoidollisesti että maallisen lain edessä.(HS 29.9.2010, A6)

Kalevan haastattelusta (30.9.2010): ”Monet eri lähteet syyttävät lestadiolaisjohtoa siitä, että ongelmista puhuminen on pyritty vaientamaan ja ongelmia peitelty. Voittonen kiistää tämän.

– Läpi aikojen on ymmärretty ja opetettu että pedofilia on yksiselitteisesti synti ja rikos. Ei ketään ole pyritty vaientamaan.

Voittosen mukaan pedofilian ennaltaehkäisyä tapahtuu laajasti liikkeen kaikessa toiminnassa, esimerkiksi saarnoissa ja muussa opetuksessa. Uhreja autetaan sielunhoidollisilla keskusteluilla ja ohjaamalla sosiaali- ja terveysviranomaisten hoitoon. 

Hautamäkikään ei ymmärrä vaientamispuheita.

– Emme ole pyrkineet vaientamaan. Nämä asiat pitää ottaa esille, totesi Hautamäki. (Kaleva 20.9.2010)

Hurtig: SRK:n johtajat eivät sallisi seksuaalisen hyväksikäytön  tuomista julkiseen keskusteluun

Lastensuojelun tutkija YTT Johanna Hurtig toteaa HS:n haastattelussa (29.9.2010), että eräät herätysliikkeen johtajat ovat hiljattain tuominneet liikkeessä tapahtuneen seksuaalisen hyväksikäytön tuomisen julki.

– Suviseuroissa käytettiin sellaista käsitettä kuin kevätmyrsky. Yhteisöllisistä epäkohdista puhuminen julkisuudessa on vastoin yhteisön perinteitä, Hurtig kuvaa.

Hurtigin mukaan johdossa ollaan tätä nykyä kylläkin yksimielisiä siitä, että hyväksikäyttäjät pitää viedä oikeuteen.

– Se on ymmärretty, ettei seksuaalista hyväksikäyttöä hoideta anteeksiantamuksella. Mutta edelleenkään ei vakavistakaan epäkohdista puhuminen ole toivottavaa julkisuudessa.”

Lasten suojeleminen ei olisi vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä uskottavassa jamassa, mikäli se olisi yksin liikkeen johdon vastuulla.

Onneksi useimmat tavalliset uskovaiset vanhemmat ovat vastuullisia ja täysjärkisiä ja haluavat huolehtia lapsistaan. Heillä vaarana voi olla vaarallinen hyväuskoisuus suhteessa omaan yhteisöön, kuten Johanna Hurtig on todennut. Hän on korostanut myös ev.-lut. kirkon vastuuta kirkon piirissä toimivien liikkeiden valvonnassa.

-Ev.-lut. kirkon vastuu lasten hyvinvoinnista koskee myös vanhoillislestadiolaista yhteisöä.

– Kirkon tulisi aktiivisemmin seurata ja arvioida, miten esimerkiksi ihmisoikeuksiin ja lastensuojelukysymyksiin liittyviä asioita hoidetaan herätysliikkeissä. Tällaiset kysymykset eivät ole liikkeiden sisäisiä asioita, painottaa Hurtig.

SRK:n Omertà – vaikenemisen kulttuuri, keskinäisen rakkauden rakennelma

Vanhoillislestadiolaisuuden sisäinen kulttuuri, johon myös Helsingin Sanomien pääkirjoitus 16.5.2010 viittasi, ei nykyisellään rohkaise rivijäseniä toimimaan aktiivisesti lastensuojelukysymyksissä. Tämä sisäinen kulttuuri toimii päinvastoin tehokkaana pelotteena ja uhkana asioiden vapaalle käsittelylle. Myös rikosten ilmoittamatta jättäminen ja uhrien vaientaminen ovat tuloksia samasta yhteisökulttuurista.

Kyse on eräänlaisesta Italian mafian omertàan verrattavasta kurinpidosta, oman yhteisön suojelusta. Kauniin ja puhtaan, täydellisen kuvan ylläpidosta, johon kaikki liikkeen jäsenet on sitoutettu.

Uskovaiset myös itse sitoutuvat tähän, koska lojaalisuuden palkinto on turvallisuus taivaspaikan säilymisestä ja paikka maallisessa sosiaalisessa verkostossa omassa yhteisössä. Nämä ovat yksilön kannalta voimakkaita emotionaalisia ja sosiaalisia motiiveja vaieta.

Vaikenemisen laki vaatii, että oman yhteisön sisällä tapahtuneista pahoista asioista, jopa rikoksista, ei ole luvallista laverrella ulospäin.

Tähän kulttuuriin perustui myös vanhoillislestadiolaisen tutkijan asiantuntemuksen ja avuntarjouksen torjuminen SRK:ssa. Silloinhan olisi pitänyt myöntää että lapset saattavat todellakin olla vaarassa Jumalan valtakunnassakin.  

Olisi pitänyt myös ryhtyä käsittelemään liikkeen sisällä tapahtuneita rikoksia, joista oli siihen saakka vaiettu. Olisi pitänyt ehkä alkaa puhua ääneen myös tästä vaikenemisen kulttuurista sinänsä.

Hauras ”keskinäinen rakkaus” ei kestä avoimuutta

Vaikenemisen lakia perustellaan keskinäisellä rakkaudella, eikä yhteisön rakkautta saa rikkoa. Se on synti.  Juho Kalliokoski kirjoittaa blogissaan:

”Tämä Raamatun jaekin lienee tässä yhteydessä monelle meikäläiselle tuttu: ”Ennen kaikkea pysykää kestävinä keskinäisessä rakkaudessanne, sillä ”rakkaus peittää paljotkin synnit”.” (1.Piet.4:8). Keskinäinen rakkaus, armo ja anteeksianto yleensä ottaen lienevät niitä käsitteitä, jotka nostetaan esiin perusteltaessa, miksi synninpäästön rikoksestaan saanutta rikollista ei tule ilmiantaa viranomaisille eikä yleensäkään puhua asiasta kenellekään.”

Keskinäinen rakkaus on SRK-lestadiolaisuudessa niin hauras, että se rikkoutuu jo pieniltäkin tuntuvista syistä.  Jo pelkästään meikkaaminen tai korvakorut murtaisivat tämän rakkauden, ja siitä syystä ne ovat kiellettyjä.

Jos liikkeen jäsen aloitteellisesti haluaa nostaa lestadiolaisvanhempien ja kaikkien liikkeen jäsenten tietoisuutta ja kykyä tunnistaa pedofiilien toiminta jotta uudet rikokset voitaisiin estää, tämä merkitsee SRK:n johtokunnan näkökulmasta valtavaa uhkaa yhteisön  sisäisen rakkauden rakennelmalle.

Silloinhan väistämättä alettaisin puhua myös jo tapahtuneista rikoksista.  Ei ei ei ei ei, sillä silloin rakkaus murtuisi! Ei saa muistella! Ei saa puhua pahaa kenestäkään meikäläisestä! Upotettu armonmereen!! 

Vaikenemisen velvoittavuutta perustellaan myös sanomalla: ”Sinä olet noussut Jumalanvatalkuntaa vastaan”. Vanhoillislestadiolaisuus ja sen keskusyhdistys SRK ry. ovat koskemattomia koska ne ovat Jumalasta. Se joka rohkenee arvostella vanhoillislestadiolaisten toimintaa, on käynyt käsiksi ja koskemaan itse” Jumalan silmäterään”. Kuka uskaltaisi pistää Jumalaa silmään?

Se on jo varmasti niin paha synti, että saako sitä millään koskaan anteeksikaan? Tällaisella retoriikalla on monet vaiennettu, monet painettu hiljaisiksi.

Yksilön omatunto kollektiivin vallassa

Vanhoillislestadiolaisuuden kollektiivin valta perustuu juuri tähän vaikenemisen kulttuuriin. Siitä ovat nousseet myös liikkeen ihmisoikeuksiin liittyvät vääristymät ja suoranaiset laittomuudet. Pahoista asioista ei saa puhua. Eikä varsinkaan ulospäin.

Vääryyttä kärsineille tai jopa rikoksen uhreille ei osoiteta myötätuntoa. Heistä vaietaan. Myötätunto heikoimpia kohtaan ”rikkoisi rakkautta”.  Monikin yksityinen lestadiolainen toki tuntee omassatunnossaan, että kaikki ei ole hyvin, ja että jotkut joutuvat kärsimään täysin syyttä, mutta hän onnistuu työntämään tosiasiat ja myötätuntonsa johonkin piiloon omalta itseltään, voidakseen ”säilyttää uskon ja hyvän omantunnon”.  

Vanhoillislestadiolaisuuden vaikenemisen kulttuuri on se  kulttuuri, johon Helsingin Sanomien pääkirjoituskin viittasi. Pääkirjoituksen kirjoittaja näyttää tunteneen liikkeen toimintatavat.

Kyse on erikoislaatuisesta yhteisöllisestä vaikenemisesta, jota harva yksilö rohkenee rikkoa. Ne jotka ovat tätä kokeilleet, ovat saaneet tuta seuraamukset henkisessä, hengellisessä ja psyykkisessä selkänähassaan.

Juho Kalliokoski kyselee, mihin vaikenemisvaatimus lopulta perustuu:

”…vanhoillislestadiolaisuudessa kuitenkin näyttää olevan pedofilian suhteen korjattavaa. Ei siinä, että heitä yhteisössämme on – heitä on siellä, missä on ihmisiä – vaan siinä, miten siihen varaudutaan ennalta, miten se osataan tunnistaa ja miten siihen reagoidaan.  – – …olennaisin syy kohuun on se, kuinka yhteisön taholta – SRK:ta myöten, väitetään – uhreja on painostettu vaikenemaan epämääräisillä ja epäraamatullisilla perusteilla, jotka ilmeisesti jollain tapaa liittyvät rippiin tai, pikemminkin, anteeksiantoon. Kun kerran Aimo Hautamäki epäilee ripin liittymistä tähän, miksi hän on käyttänyt puheenvuoronsa julkisuudessa puolustaen rippisalaisuutta – tilanteessa jossa sitä on uskonyhteisössämme käytetty väärin?

Ellei kyse olekaan ripistä eikä siis rippisalaisuudestakaan, mistä tässä vaikenemisen velvollisuudessa on kyse ja mihin se perustuu?”

SRK ry:n  taitamaton ja suorastaan vastuuton johtaminen on ajanut koko herätysliikkeen nyt sen vakavimpaan kriisiin sitten 1960-luvun pappishajaannuksen.  SRK:n johtokunnalla ei kuitenkaan itsellään ole näyttänyt olevan  halua korjata tilannetta.

Myös Helsingin Sanomat peräänkuuluttaa vastuullista johtajuutta  ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vastuuta.

”Yhteisön johto – myös paikallinen – kantaa kuitenkin vastuuta yhteisön kulttuurista. Jos hyväksikäyttäjiä suojellaan ja lapsiin kohdistuvia rikoksia vähätellään eikä viedä tutkintaan, kulttuuri ei ole terve. Kirkon johdon pitää kantaa vastuuta siitä, että sen sisällä toimivien herätysliikkeiden kulttuuri on terve.

Vastuun kantamiseen kuuluu se, että myös oikeudellisessa mielessä vanhentuneet rikokset selvitetään ja syylliset velvoitetaan kohtaamaan uhrinsa ja sovittamaan tekonsa.

Apulaisvaltakunnansyyttäjä teki tärkeän ratkaisun päättäessään selvittää, voitaisiinko 20 vuotta vanha vakava rikos ottaa vielä oikeuden käsittelyyn. Rikosoikeudelliset vanhenemissäännöt eivät poista tuskaa, jota uhri joutuu kantamaan lopun elämänsä.

Myös kirkon ja lestadiolaisen liikkeen sisällä pitää selvittää vanhatkin vääryydet, vaikka se tekisi kipeää. Uuden alun edellytys on totuuden tunnustaminen.

Kirkon ja eri uskonnollisten ryhmittymien johtajien pitää nyt ottaa todellinen johtajuus ja ohjata joukkonsa noudattamaan lakia ja suojelemaan kaikkein heikoimpia.”

Tiettävästi ev,-lut. kirkko on sitoutunut noudattamaan ihmisoikeuksia. Kirkon tulisi selvittää, miten on sen suurimman herätysliikkeen laita.

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi Lucas.

Nimimerkki Jaffan jatkokommentti 18.5.2010.

Lisää aiheesta:

Lasse Kerkelä & Katja Kuokkanen: Ison rauhanyhdistyksen ex-johtajaa epäillään hyväksikäytöstä – Luottomies vangittu insestistä. Helsingin Sanomat 29.9.2010, A6.

 Pia Alatorvinen: SRK:n Voittonen: Ketään ei ole pyritty vaientamaan. Kaleva 20.9.2010.

Hyväksikäyttö pitää kitkeä pois. Helsingin Sanomat 16.5.2010.

Johannes Alaranta: Ripin nk. “olemus”. 12.5.2010.

Juho Kalliokoski: Rippisalaisuudesta, ripistä ja salaisuudesta

Timo Tavast: Lastensuojelun haasteet ja vaitiolovelvollisuus. Crux nro 2, 2008, s. 36-38.

Lucas: Alaranta nojaa Suomen lakiin – Hautamäki Katekismukseen

Riitta Hirvonen: Ilmiantaa vai ei? Rauhan Tervehdys 12.5.2010. (Teksti julkaistu myös Hakomajassa, kiitokset nimimerkille Mikki.)

Lastensuojelu ja salarippi. Päivämies 28.7.2010, pääkirjoitus.

Lucas: Hyväksikäytetty Minna – valtakunnansyyttäjä ottanut asian selvitettäväksi

Lucas: Vastuun väistelyä vai ammattitaidottomuutta

Lucas: Unohtuiko lastensuojelu, SRK?

Lucas: Alinta kastia ovat naiset ja lapset

Lucas: SRK:n kirje puhujille pedofilian torjumisesta 2010

Lucas: Syytteet insestistä

M.T.:  Eroon hengellisestä väkivallasta

Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä

Uskovaisten miesten saamat hyväksikäyttötuomiot pitkiä

Arkkipiispa: neljä kipupistettä

Kun yhteisö painostaa ja hallitsee pelolla

Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan?

Päivämies, huomio!

Juho Kalliokoski esitti jatkokysymyksiä Päivämiehen pääkirjoitusten herättämänä  blogissaan 12.10.2009.

 

Päivämiehellä ei ole ollut tapana olla erityisen päivänpolttava. Se ei käy julkista keskustelua, ei osallistu vuorovaikutukseen. Ja kuitenkin se tekee sitä, rivien välissä. Tulkitsin Päivämiehen 40/2009 reagoivan edellisellä viikolla Kalevassa julkaistuun kirjoitukseeni.

Päivämiehen rohkaisevien sanojen innoittamana laadin uuden kirjoituksen. Luotan, ettei kirjoitukseni jää huomaamatta SRK:ssa.

Kestäviä vastauksia kaivaten

Ilokseni Päivämies 40/2009 reagoi 24.9.2009 Kalevassa julkaistuun kirjoitukseeni selvästi, joskin epäsuorasti. Pääkirjoitus korostaa ilahduttavasti Jumalan sanaa korkeimpana auktoriteettina. Aikaisemmasta muotoilustaan ”Elävään uskoon sisältyy kuitenkin keskeisesti kuulaisuus Jumalan sanalle, sillä hoidettavan omantunnon äänelle ja Jumalan seurakunnalle” (Pms 31/2009) Päivämies ei kuitenkaan ilmoita luopuvansa.

 

Tämä on erityisen hämmentävää Päivämiehen uudemman, Raamatun sanaa ainoana kestävänä auktoriteettina korostavan pääkirjoituksen valossa, sillä Raamattu ei tunne kuuliaisuutta Jumalan seurakunnalle, ei lakina eikä uskon hedelmänä. Ainakaan kyseisiä Raamatun kohtia eivät edellisen kirjoitukseni johdosta minuun yhteyttä ottaneet lukuisat, huolestuneet ja motivoituneet veljensä vartijat ole suostuneet pyynnöistäni huolimatta näyttämään.

 

Pyydän Päivämiestä selittämään, mitä se oikein tarkoittaa pistäessään Jumalan sanan, omantunnon ja Jumalan seurakunnan (eli eksklusiivisen uskonyhteisömme) auktoriteetteina samaan riviin. Kaikessa elävässä kristillisyydessä on tämän aihepiirin osalta aina ollut lähtökohtana Jumalan sanaan sidottu omatunto, eikö? Ja jos Päivämies – irroittaessaan omantunnon kuuliaisuuden subjektin asemasta liittäen sen joukkoon kuuliaisuuden objekteja – tarkoittaa, että kristityn ei tule aina ja joka tilanteessa noudattaa omantuntonsa ääntä, niin haluaisin tietää, missä olosuhteissa toimiminen vastoin omaatuntoa on oikein.

 

Ja mitä jää puuttumaan jos omantunnon sitoo vain Jumalan sanaan?

 

Toisinaan omatunto-käsitteen merkitystä pyritään uskonliikkeessämme hämärtämään etymologisella kikkailulla (kr. syneidesis, yhteistieto) ja sivuuttaen se, että Raamatussa käytetään käsitettä sydän aivan ilmeisenä synonyyminä omalletunnolle. Onko myös ”sydän” merkitysyhteydeltään sittenkin kollektiivinen eikä yksilöllinen? Olivatko Laestadius, lukijaiset, herrnhutilaiset ja pietistit aivan hakoteillä peräänkuuluttaessaan sydämen uskoa ja kuvitellessaan kyseen olevan jostain subjektiivisesta?

 

Omantunnon liittäminen kuuliaisuuden kohteiden riviin on minusta ymmärrettävää vain yhdestä syystä. Kristus opetti, ettei meillä tule olla kahta herraa, minkä takia Jumalan sanan rinnalle korotettu yhteisön auktoriteetti helposti herättää hankalia kysymyksiä.

 

Nämä kolme herraa sen sijaan ovat niin hämmentävä kollegio, että sen edessä on varmasti monen helpompi vaieta kuin kysyä. Näin kuuliaisuutta seurakunnalle saadaan opetettua paremmassa rauhassa kuin sanomalla suoraan mistä on kysymys.

 

Ja kun valhetta toistetaan riittävän monta kertaa, siitä tulee totuutta.

 

Päivämies 40/2009 rohkaisee antamaan kestäviä, Raamattuun perustuvia vastauksia kysyville. Tästä tulin rohkaistuksi myös minä kysyjänä. Siis, Päivämies, millä perusteella uskoon sisältyy kuuliaisuus Jumalan sanalle, sillä hoidettavan omantunnon äänelle ja Jumalan seurakunnalle, näille kolmelle ja vieläpä keskeisesti?

Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta (Juho Kalliokoski)

Vastuu omastatunnosta puuttuu (Virpi H.)

Armoneuvot päälaellaan (Verstaalla pohtija)

Kilvoittelu armon varassa (Verstaalla pohtija)

Opillinen harha puhujienkokouksissa 2007  (Puhujan huomio)

Jumalan armo

 

*      *      *

Omatunto  (kr. syneidesis, lat. conscientia) tarkoittaa ihmisen sisäistä moraalitajua ja kaikille yhteistä käsitystä hyvästä ja oikeasta. Omatunto on hieman harhaanjohtava käännös latinan sanasta ”yhteistieto”. Klassisessa teologiassa ja moraalifilosofiassa hyvän ja oikean tavoittamisessa oli ennen kaikkea kyse niiden tietämisestä.

Vanhassa testamentissa sanaa omatunto ei käytetä, vaan sen korvaa sana sydän. Uudessa testamentissa omatunto-sanaa käyttää apostoli Paavali (1. Kor. 10:25, 2. Kor. 1:12).

Luterilaisen ja roomalaiskatolisen moraaliteologian mukaan jokaisella ihmisellä on omatunto, jonka kehitykseen vaikuttavat kasvatus, kulttuuri ja ympäristö. Omantunnon sisältö voi kulttuureittain vaihdella, mutta sen ajatellaan toimivan karkeasti ottaen samansuuntaisesti inhimillisen elämän peruskysymyksissä.

Omatunto on Jumalan moraalijärjestyksen ilmentymä ihmisessä. Raamatun ja muun kristillisen tradition merkitystä korostetaan niin, että kristityn omatunto on ”sidoksissa Jumalan sanaan”. Kristityn omatunto saa sisältöä esim. kymmenestä käskystä sekä Jeesuksen opetuksista ja esimerkistä (mm. Vuorisaarna, rakkauden kaksoiskäsky ja kultainen sääntö).  — (Aamenesta öylättiin.)

Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta

Juho Kalliokoski kirjoitti 24.9.2009 Kalevan yleisönosastossa ja Kotimaassa 1.10. seuraavasti, pohdiskellen herätysliikkeen nykyistä tilaa.

 

Kuuliaisuutta, mutta kenelle?

Tämä kirjoitus on suunnattu ennen kaikkea kaikille vanhoillislestadiolaisille uskovaisille. Kirjoitan, koska en enää voi enkä halua yrittää uskotella itselleni, että yhteinen rakkaus on Kristuksen totuutta tärkeämpi.

Päivämies 31/2009 muotoilee meille kaikille tutun ajatuksen seuraavasti: ”Elävään uskoon sisältyy kuitenkin keskeisesti kuuliaisuus Jumalan sanalle, sillä hoidettavan omantunnon äänelle ja Jumalan seurakunnalle.”

Omatunto on, kuten tiedämme vaikka harvoin myönnämme, tässä yhteydessä täysin tyhjä käsite; siionimme opetuksen mukaan yksilön omatunnon ei tule poiketa seurakunnan yhteisestä omatunnosta. Käytännössä siis elävään uskoon katsotaan keskeisesti sisältyvän, eli sen keskeisen tunnusmerkin katsotaan olevan, kuuliaisuus Jumalan sanalle ja Jumalan seurakunnalle.

Hengellisen seurakunnan käsitteen varjolla kuuliaisuutta vaaditaan näkyvälle, ajalliselle seurakunnalle, siitä huolimatta ettei se täällä ajassa koskaan ole puhdas (Matt. 13:24–30, Matt. 13:47–50) eikä siis myöskään seurakunnan kanta, jonka syntyyn mukana kulkevat nimikristityt vaikuttavat.

Kysymys auktoriteeteista uskonkysymyksissä oli esillä myös Torniossa ja Haaparannassa vuonna 1909, jolloin esitettiin tämä kysymys: ”Onko oikein sanoa ’Raamattuun ja seurakuntaan perustuvat puheet’ vai riittääkö sanoa ’Raamattuun perustuvat puheet’?” (Kertomus ja pöytäkirja lestadiolaiskristittyjen suuresta kokouksesta, Oulu, 1909).

Silloin yksimielinen vastaus kuului muun muassa näin: ”Missä ei ole Jumalan sanan näköistä seurakuntaa, siellä ei ole Jumalan valtakuntaa. Jumalan sana on ainoa vahva ja pettämätön perustus, jonka päälle seurakunta rakennetaan. Seurakunta voi joskus erehtyä. Me emme oikein kunnioita Jumalan sanaa, jos siihen rinnalle pannaan mitään muuta perustusta. – – – Koska Jeesuksellekin riitti Raamattu, riittäköön se meillekin.”

Vuonna 1909 vanhoillislestadiolaisuus tuomitsi yksimielisesti seurakunnan korottamisen Jumalan sanan rinnalle, aivan kuten Raamattu opettaa (5.Moos. 13:4, Mark.12:29, Luuk.16:13).

Jumalan seurakunta voi olla vain siellä, missä saarnataan yksin Jumalan sanaa. Siellä, missä Jumalan sana riittää, kuuliaisuuden vaatimus seurakunnalle on tarpeeton. Me kaikki tiedämme, että tälle seurakunnalle se ei sitä ole. Kuuliaisuuden vaatimus Jumalan seurakunnalle vanhoillislestadiolaisuudessa on kuuliaisuuden vaatimus inhimilliselle ymmärrykselle, eikä Raamattu siihen opeta. Näin on kirjoitettu ja ennen uskottu ja näin minä uskon: minulla on vain yksi Herra, Jeesus Kristus.

Juho Kalliokoski

vanhoillislestadiolainen

Haapajärvi

 

Seurauksena joukkohysteria

Juho Kalliokoski on kuvannut kirjoituksensa välittömiä henkilökohtaisia seuraamuksia Kotimaan blogissaan.

Avaus Kalevassa ja Kotimaassa

”Inspiraation lähteenä minulle toimi SRK:n pää-äänenkannattajan Päivämiehen numeron 31/2009 pääkirjoitus.

Pääkirjoitus sisältää minulle ja kaikille vanhoillislestadiolaisille tuttua retoriikkaa: Jumalan sanaa korostetaan näkyvästi ja sen jälkeen kuorrutetaan kirjoitus viittauksilla seurakuntaan. Viittausten tarkoitus ja sisältö voi jäädä ymmärtämättä sellaiselta, joka ei juurikaan tunne vanhoillislestadiolaisuutta.

Tympääntyneenä kahden kerroksen kielenkäyttöön naputtelin kirjoituksen, jonka koetin saada julkaistuksi Kalevassa ja Kotimaassa samana päivänä. Ei ihan onnistunut, vaan Kaleva julkaisi kirjoitukseni torstaina 24.9. ja Kotimaa tasan viikkoa myöhemmin.

Olin odottanut tuomitsevaa palautetta, mutta kirjoitukseni julkaisua seurannut kaaos oli silti järkytys.

Kirjoitukseni poiki muutamassa päivässä kymmeniä tekstiviestejä ja puheluita ennen kaikkea perheenjäseniltä ja kasvinkumppaneilta. Olin pyrkinyt synnyttämään keskustelua seurakuntakäsityksestämme Raamatun äärellä. Mitä minulle yleensä tarjottiin mm. puhelimessa vietettyjen tuntien aikana, oli sen sijaan sielunhoito johtuen ilmeisestä uskon näköalani hämärtymisestä, mikä on nähtävissä tavassa, jolla asiani esitin (olen vikomassa Jumalan seurakuntaa) ja paikassa, jossa sen esitin (Jumalan perheväen asioita ei huudella julkisuudessa).

Minun olisi syytä uskoa lapsen lailla, koska kerran kysytään vain, onko nimi elämän kirjassa taivaassa. Haluamani keskustelu Raamatun pohjalta tyrmättiin erään matkaystävän toimesta perustellen sillä, että Kristus nosti lapsen uskon esikuvaksi, eivätkä lapset tunne Raamattua.

Kirjoitukseni tuntuu herättäneen huomattavaa pelkoa, hämmennystä ja epävarmuutta vanhoillislestadiolaisissa läheisissäni. Yhteyttä ottaneet lapsuudenystävät ovat painottaneet toivovansa, että ystävyys jatkuu ”kaikesta” huolimatta. Vanhoillislestadiolaiset tuttavani epäröivät, tervehtiäkö minua hengellisellä tervehdyksellä vai ei. Hengellisen tervehdyksen käyttämättä jättäminen merkitsee, että minun katsotaan olevan armosta osaton epäuskoinen.

Tiesin kutakuinkin mitä odottaa. Ja silti ihmettelen. Kirjoitustani seurasi (uskovaisessa) lähipiirissäni suoranainen joukkohysteria ja kirjoitustani tarkastellaan miettien, luovuinko sillä uskostani vai en. Ja samat henkilöt, jotka omien sanojensa mukaan ovat todella huolissaan minusta – siis välittävät – tarjoavat esille nostamiini kysymyksiin vastauksina räikeätä virheargumentointia.”

Pelon ja joukkohysterian taustalla yhä hoitokokousten muisto?  

Juho Kalliokosken kuvaama joukkohysteria on  tuttua niille, jotka ovat yhtään laajemmin yrittäneet herättää keskustelua siionin sisällä. Keskustelu typistyy keskustelun käynnistäjän henkilöön kohdistettuun kauhistukseen, leimaamiseen ja puhutteluun.  Onpa paikalle kutsuttu monesti myös Keskusyhdistyksen edustajia ”hoitamaan” henkilö ruotuun. Itse se iso asia, josta olisi halunnut keskustella, sysätään yleensä kokonaan sivuun. Tämä osoittaa, että ei hallita alkeellisiakaan keskinäisen keskustelun periaatteita. Tällaista on pidettävä vastuuttomuutena.

Johtuuko pelko ja ahdistuneisuus, jota Juho Kalliokosken avaus herätti, pohjimmiltaan muistoista ja kurinpidosta, joka alueella koettiin 25-30 vuotta sitten? Monet uskovaiset ovat eri yhteyksisäs tuoneet esiin, että pelko ns. Kristuksen kirkkolain eli käytännönssä hoitamisten toistumisesta on edelleen olemassa. Se vaikeuttaa avointa keskustelua. Tähän viittasi esim. nimimerkki Jemima kirjoituksessaan Mopin palstalla:

”…kun tuota nimenomaista ”lakia” on käytetty meikäläisyydessä niin hirvittävän väärin, mielestäni koko laki on tavallaan tärvelty.  Kun ihmisiä on lähestytty mitä höpöisimmistä syistä, kuulo- ja valhepuheitten perusteella ja usein vielä käymättä kaikkia ”lain” kolmea kohtaa järjestyksessä läpi, laista tai ohjeistuksesta, jonka tarkoitus on varjella seurakuntaa synnin hyväksymiseltä keskuudessaan, on tehty kammottava pelote kaikille seurakunnan jäsenille. Tämä pelko elää yhä keskuudessamme.”

Pelko ei ole kadonnut minnekään. 1970-80-luvun hoitokokoukset koskettivat jokaista uskovaista Haapajärvellä (kuva).

Lähde: Lohi, Tuomas, 2000.  Haapajärven lestadiolaisuuden vaiheet 1963–1999, s. 90–96. Pro gradu -työ. Oulun yliopisto, Historian laitos, Suomen ja Skandinavian historia.

 

”Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu”

Tunnustuskirjoissa, joka on luterilaisen tunnustuksen perusteet, todetaan pääperiaate:

”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme ainoaksi säännöksi ja ohjeeksi, jonka mukaan niin opit kuin opettajatkin on tutkittava ja arvosteltava, yksinomaan Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjat.”

SRK:n pitkäaikainen matkapuhuja, rovasti Kullervo Hulkko varoitti nostamasta seurakuntaa erehtymättömäksi, teoksessaan Kukistumaton valtakunta (1965):

”Vanhoillisuuden käsitys Jumalan seurakunnasta – asiaa kokonaisuutena ajatellen – on pysynyt samana viime vuosikymmenien kuluessa. On opetettu ja jatkuvasti opetetaan, että ”seurakunta on pyhien yhteys, jossa evankeliumia puhtaana saarnataan ja pyhät sakramentit evankeliumin mukaisesti jaetaan. – – Raamattu on ainoa ohje, jonka mukaan kaikki opetus on tutkittava ja tuomittava. Raamatun rinnalle ei saa nousta eikä korottaa mitään muuta arvovaltaa. On sentähden jyrkästi torjuttava se väite, että vanhoillisuudessa seurakunta korotettaisiin jopa Raamatunkin yläpuolelle.”

Erkki Reinikainen oli samoilla linjoilla v. 1992, kun hän saarnasi Iisalmen suviseuroissa (ks. suviseurajulkaisu ”Sinun porttis pitää avoinna oleman”) ja viittasi Tunnustuskirjojen kohtaan, seuraavasti:

”Vanhoillislestadiolaisuudelle Raamattu on aina ollut ehdoton Jumalan sanan auktoriteetti. On tahdottu uskollisesti noudattaa sitä tunnustuskirjoissa lausuttua järkähtämätöntä totuutta, jossa todetaan:

”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme ainoaksi säännöksi ja ohjeeksi, jonka mukaan niin kaikki opit kuin opettajatkin on tutkittava ja arvosteltava, yksinomaan Vanhan ja Uuden Testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjat, niin kuin on kirjoitettu: Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun teilläni” (Ps. 119:105) ja niin kuin Paavali sanoo: ”Vaikka enkeli taivaasta saapuisi toisin saarnaamaan, hän olkoon kirottu” (Gal. 1:8). (Tunnustuskirjat, Yksimielisyyden ohje).”

*      *      *

Kalliokosken kirjoituksen lähtökohtana ollut Päivämiehen pääkirjoitus numerossa 31/2009. Alla siteerataan pääkirjoitus sellaisenaan, jotta lukija voi itse arvioida, mihin asioihin kokonaisuutena Juho Kalliokoski kohdisti kirjoituksensa kysymykset ja kritiikin.

”Oikea yksilön vapaus perustuu Jumalan sanaan”

”Uskovaisen elämässä tulee usein eteen tilanteita, joiden äärellä hän huolestuneena kyselee: miten toimisin, että säilyisin Jumalan lapsena? Jumala ei jätä lastaan vaikeiden kysymysten keskelle. Sydämellä oleva Pyhä Henki on uskovaisen kotiopettaja, ja Jumala neuvoo myös sanassaan ja antaa vastauksia valtakunnastaan, lastensa kautta.

Armoneuvot kuuluvat evankeliumin lisäksi terveelliseen Kristuksen oppiin. Apostoli kehottaa meitä neuvomaan toinen toisiamme. Yksityisinä ihmisinä olemme vähän ymmärtäviä ja vikaan joutuvia, mutta Jumalan seurakunta on Raamatun mukaan ”totuuden patsas ja perustus”. Siellä ovat kaikki tiedon ja taidon aarteet. Kristuksen työ maan päällä jatkuu Pyhän Hengen työnä hänen seurakunnassaan Sen opetukseen meidän on turvallista yhtyä. Se on äiti, joka ruokkii ja hoitaa lapsiaan.

Yhteiskunnassamme korostuu sellainen vaatimus yksilön vapaudesta, joka ei sitoudu Jumalan sanaan. Ihminen pitää oikeutenaan itse päättää, mikä on oikein ja mikä väärin. Järkeen perustuvat käsitykset syrjäyttävät Raamatun opetuksen.

Elävään uskoon sisältyy kuitenkin keskeisesti kuuliaisuus Jumalan sanalle, sillä hoidettavan omantunnon äänelle ja Jumalan seurakunnalle. Usko opettaa painamaan alas järjen tuomia ajatuksia uskonasioista. Omat käsitykset ja kunnia saavat näkyä toisarvoisilta uskossa, Siionin rakkaudessa ja sen ymmärryksessä säilymisen rinnalla.

Omaan ymmärrykseen luottaminen voi saada kristityn luulemaan itseään Jumalan seurakuntaa viisaammaksi. Kuuliaisuuden kohde alkaa valikoitua itsekkäistä lähtökohdista: Jos Jumalan valtakunnan opetus sopii omiin ajatuksiin, se nähdään oikeana. Jos taas opetuksen äärellä on tingittävä omista käsityksistä, se nähdään ihmisten mielipiteenä. On murheellista, jos esimerkiksi Siionissa huolta herättäneestä asiasta todetaan: ”Minä en näe siinä mitään pahaa”. Tällaisen käsityksen perusteena ei kestä se, että joku toinenkin on samaa mieltä. On tarpeen rukoilla kuuliaista mieltä.

Järjen tielle vie synti. Raamatun kehotus pitää usko ja hyvä omatunto on erityisen ajankohtainen. Uskonelämää hoidetaan syntien anteeksiantamuksen evankeliumilla. Armo on voima kuuliaisuuteen ja Jumalan sanan viitoittamaan elämään.

Jumala on luvannut siunata kuuliaiset lapsensa. Suurin siunaus on se, että varjeltuu lapsena Jumalan valtakunnassa ja pääsee Kristus-perustuksella taivaan kotiin.”

Lue myös:

Kertomus ja Pöytäkirja lestadiolaiskristittyjen suuresta kokouksesta. 1909. Oulu. Teoksessa Hulkko, K. 1965. Kukistumaton valtakunta. SRK, Oulu (pain. Kuopio).

Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan? (Juho Kalliokoski)

Vastuu omastatunnosta puuttuu (Virpi H.)

Armoneuvot päälaellaan (Verstaalla pohtija)

Kilvoittelu armon varassa (Verstaalla pohtija)

Kulttuurikielloilla ei ole raamatullisia perusteita (Lassi Hyvärinen)

Tarvitsemme(ko) glasnostia? (Virpi Hyvärinen)

Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta? (E. L.)

Synti vanhoillislestadiolaisen opetuksen mukaan (E. L.)

Kipupisteet kohdattava avoimesti (Mauri Kinnunen)

Opillinen harha puhujienkokouksissa 2007