Avainsana-arkisto: Jukka Paarma

Ihmisoikeusliitto: Ehkäisykielto loukkaa ihmisoikeuksia – Mikä on kirkon kanta?


Mitä Ihmisoikeusliitto ry. lausui ehkäisykiellosta? Entä millä tavoin luterilainen kirkkomme näkee vanhoillislestadiolaisuuden oppiin sisältyvän ehkäisemättömyys-velvoitteen luterilaisen tunnustuksen ja ihmisoikeuksien kannalta?

Alla Ihmisoikeusliiton lakiasiantuntijoiden 4.3.2009 julkistama taustamuistio. [Dokumentti on julkaistu Ihmisoikeusliiton nettisivulla. Sivusto on parhaillaan uudistettavana, joten dokumentti on tilapäisesti poissa käytöstä. ]

Selvityksen käynnistäjänä vuonna 2008-2009 oli joukko yksityishenkilöiltä vanhoillislestadiolaisen liikkeen piiristä. He pyysivät Ihmisoikeusliittoa selvittämään, loukkaako ehkäisykielto ihmisoikeuksia.Ihmisoikeusliitto_1

______________________________

Döbelninkatu 2, 8. krs, 00260 HELSINKI l Tel. +358 9 4155 2500 l Fax +358 9 4155 2520

info@ihmisoikeusliitto.fi l http://www.ihmisoikeusliitto.fi

TAUSTAMUISTIO 4.3.2009

EHKÄISYKIELTO LOUKKAA IHMISOIKEUKSIA

Lähtökohtia ehkäisykiellon tarkastelulle

Yksityiselämän suojaan kuuluu muun muassa oikeus määrätä itsestään ja ruumiistaan. YK:n kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskevassa yleissopimuksessa (CEDAW) turvataan miesten ja naisten tasa-arvon pohjalta kaikille yhtäläiset oikeudet vapaasti päättää lastensa lukumäärästä ja syntymisajoista sekä mahdollisuus tämän oikeuden toteutumisen edellyttämään tietoon, opetukseen ja välineisiin.

Ihmisoikeudet suojaavat siten yksilön oikeutta päättää ehkäisystä vapaasti.

Tämän oikeuden kieltäminen loukkaa ihmisoikeuksia. … Lue koko artikkeli…

6 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, äitiys, ban of birth control, ehkäisykielto, ihmisoikeudet, Ihmisoikeusliitto, kannanotot, kiellot, kontrollointi, lapset, lähihistoria, lisääntyminen, miehen asema, mielenterveys, naisen asema, normit, norms, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, perhe, syyllistäminen, tasa-arvo, vallankäyttö, vastuullisuus

Anne Mikkola: Piispojen puututtava ehkäisykieltoon, jo kirkon uskottavuuden takia


Taloustieteen tohtori ja yliopistonopettaja Anne Mikkola, joka viimeistelee parhaillaan teologian opintojaan,  tarkasteli 17.7.2011 blogissaan piispojen suhtautumista ihmisoikeuksiin, liittyen kirkon suurimman herätysliikkeen, lestadiolaisuuden, ehkäisykieltoon.

Mikkola on opiskellut ja väitellyt Yhdysvalloissa ja työskennellyt yliopistonopettajana ja vt. professorina Helsingissä. Hän on lisäksi toiminut ihmisoikeustyössä Afrikassa.

Mikkola katsoo, että kirkon tulee puuttua vanhoillislestadiolaisuuden ehkäisykielto -kysymykseen, koska se koskee ihmisoikeuksia ja sukupuolten tasa-arvoa, joihin kirkkomme on ilmoittanut sitoutuneensa. Mikkola viittaa Kirkon ihmisoikeuskysymysten neuvottelukunnan (KION) asiasta antamaan lausuntoon. Lue koko artikkeli…

20 kommenttia

Kategoria(t): arkkipiispa, arvot, avioliitto, äitiys, ban of birth control, eettisyys, ehkäisykielto, evankelis-luterilainen kirkko, hengellinen väkivalta, ihmisarvo, ihmisoikeudet, Ihmisoikeusliitto, isyys, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, kannanotot, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, lapset, leimaaminen, lisääntyminen, luterilaisuus, manipulointi, miehen asema, naisen asema, normit, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, pelot, perhe, Raamatun tulkinta, raskaudenpelko, retoriikka, sukupuolijärjestelmä, suurperhe, syyllistäminen, tasa-arvo, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta

Väite: Voittonen painosti arkkipiispaa: ”Eroamme kirkosta”


Uhkaako kirkkoa seuraavaksi kymmenien tuhansien vanhoillislestadiolaisten joukkoero? Vaiensiko SRK:n työvaliokunnan ja puheenjohtaja Olavi Voittosen harjoittama painostus sekä edellisen että nykyisen arkkipiispan? 

Painostuksen ja kirkosta eroamisen uhkavaatimuksen käyttö kirkon linjaan vaikuttamisessa tuntuu vieraalta neuvottelukeinolta lestadiolaisuuden perinteen pohjalta. Nykyisen kirkosta eroamismuodin mukaista se kylläkin olisi.

Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen, joka on itse vanhoillislestadiolainen, kirjoitti hyvän katsauksen homokeskustelusta ja kirkon tilanteesta otsikolla Uuden arkkipiispan tulikoe (19.10.2010).

Hän ei kuitenkaan mainitse sitä, että kirkon suurin herätysliike turvautui uhkailuun ja painostukseen. Voidaan kysyä, osoittaako kirkosta eroamisella uhkaileminen halua ratkaista asioita rakentavalla tavalla ja yhteistoimin kirkon kanssa. Menettely ei anna hyvää kuvaa SRK:n tavasta hoitaa vaikeita kysymyksiä.

Arkkipiispa Kari Mäkinen on kommentoinut viime päivien tuhansien suomalaisten eroa kirkosta varovaisesti ja ympäripyöreästi, viitaten kirkon moniäänisyyteen homokeskustelussa. Kirkon moniäänisyyteen mahtuvat niin konservatiiviset kuin liberaalitkin äänenpainot.

Kari Mäkinen oli tullut aikaisemmin tunnetuksi rohkeasti ja yksiselitteisesti ihmisoikeuksien ja nimenomaan homoseksuaalien parisuhteiden tukemisen puolesta  kantaa ottavana kirkonmiehenä. Viimeaikaisista lausunnoista syntyy vaikutelma varovaisesta arkkipiispasta ja linjattomasta kirkosta.

Vaiensiko painostus arkkipiispan?

(Arkkipiispa Kari Mäkinen keskustelee uudella Suomi24-sivuston uudella Kirkko kuulolla -palstalla  ensi kerran keskiviikkona 20.10. klo 12.30-13.30. , jolloin on tilaisuus kysellä  häneltä suoraan, vaikkapa tästäkin asiasta.)

SRK uhkasi arkkipiispaa joukkoerolla

Puheenjohtaja Olavi Voittonen kertoi Liperin suviseuroissa medialle pidetyssä lehdistötilaisuudessa, että työvaliokunta on käynyt tapaamassa arkkipiispaa keväällä 2010. Yhtenä kysymyksenä asialistalla oli kirkon linja homoseksuaalien parisuhteisiin.

Tuoreen lehtikirjoituksen mukaan Voittonen oli kertonut Liperissä, että SRK esitti arkkipiispalle uhkauksen, että vanhoillislestadiolaiset herätysliikkeenä harkitsevat joukkoeroa kirkosta, mikäli kirkko hyväksyy samaa sukupuolta olevien liiton siunaamisen.Piispat eivät ole toistaiseksi esittäneet siunaamista, joskin viisi piispaa kannattaa sitä.

Joukkoeroamisuhan nosti julkisuudessa esiin kuopiolainen toimittaja ja helluntailiikkeen evankelista Juhani Happonen alakerta-artikkelissaan Kirkon sisällä ristivetoa monissa kysymyksissä (Turun Sanomat 14.10.2010). Hän oli itse paikalla Liperin tiedotustilaisuudessa.

SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäki on kiistänyt joukkoerolla uhkaamisen (Kaleva 20.10.2o10 ) ”Keskustelimme asiasta muistaakseni jo tammikuussa 2009 ja tänä vuonna, kun asia oli kirkolliskokouksessa esillä. Joukkoeroamista kirkosta emme asian yhteydessä ole esittäneet.”

Joukkoero kirkosta tulisi Hautamäen mukaan harkittavaksi siinä tapauksessa, että homoparin siunaaminen määriteltäisiin kirkkolaissa papille pakolliseksi velvoitteeksi. Arkkipiispa Kari Mäkinen on todennut julkisuudessa, että pakkosiunaamista tai edes pakollista rukoilemisvelvoitetta ei olisi tarkoitus papille säätää.

Tarkoitus on ilmeisesti jättää joillekin papeille lupa syrjiä edelleen ihmisiä kirkossa seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Naispappien syrjinnästä kirkossa on yritetty päästä irti 20 vuodessa, mutta lopulta siinä kirkon johto joutui velvoittamaan konservatiiviset papit hyväksymään työskentelyn yhdessä naiskollegojen kanssa. Voidaan kysyä, kuinka käy homoseksuaalien kohdalla. Miten kauan homojen syrjintä sallitaan käytännössä, kun rukoilukaavat tai siunaamismallit on hyväksytty?

Kuten tunnettua, asia tulee seuraavaksi marraskuussa kirkolliskokouksen käsiteltäväksi. Piispojen laatima mietintö sisältää yksimielisen esityksen, että kirkossa sallittaisiin rukoileminen homoparin rekisteröidyn parisuhteen puolesta. Parisuhteen siunaamisesta, saati vihkimisestä ei ole ollut kysymys.

Erouhka pelotteluaseeksi seurakuntavaaleissa ja kirkolliskokouksessa?

Happosen kirjoitusta on luettava kriittisesti. Se vaikuttaa kirkkopoliittisesti tarkoitushakuiselta, varsinkin juuri ennen seurakuntavaaleja. Seurakuntavaalit ja kirkolliskokouksen läheisyys voivat olla syynä, miksi Happonen liittää myös vanhoillislestadiolaisten eroamisuhkailun tilannearvioonsa. Tämä tapahtuu lisäksi ajankohtana, jolloin kirkosta on juuri eronnut yli 20 000 jäsentä TV2:n Homoilta-keskustelun jälkeen.

Konservatiivien maalitauluina ja yhteistyön boikotoinnin kohteena ovat jo jonkin aikaa olleet arkkipiispa Mäkisen lisäksi Helsingin piispa Irja Askola, Espoon piispa Mikko Heikka ja Kuopion piispa Wille Riekkinen.

Helluntailaisevankelista on ottanut SRK:n ja Olavi Voittosen aseekseen kirkon painostamisessa.

Siihen tarjoutuu tietysti mainio tilaisuus, kun kerran Voittonen on esitellyt julkisuudessa medialle  SRK:n kirkonvastaista kritiikkiä ja uhkaustoimienpiteitä. Voittonen on itse profiloitunut ehdottoman homovastaisena mm. haastattelussaan Suomen Kuvalehdessä 2007.

Joukkoeroamisen käytännön toimeenpano herättää kysymyksiä. On vaikea uskoa, että kukaan vl-liikkeen johtajista voisi noin vain ilmoittaa herätysliikkeen sadan tuhannen kannattajan liikkeenä eroavan tai uhkaavan erota kirkosta. Jos tällaista uhkausta joukkoerosta olisi tarkoitus käyttää todellisena aseena kirkkoon vaikuttamisessa, siitä tulisi tietenkin käydä laaja keskustelu jäsenistössä ennen joukkoeron toteuttamista.

Vanhoillislestadiolaiset ovat herätysliikkeensä jäseninäkin sittenkin itsenäisiä toimijoita ja ainakin kirkosta eroamista ajatellen he ratkaisevat itse suhteensa evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Kirkosta eroamisen käytännössä edellyttää yksilön omaa, henkilökohtaista aktiivisuutta. Keskusjohdon saneluna kollektiivinen massaeroaminen tuskin sentään menisi läpi.

Toisaalta, monella vanhoillislestadiolaisella on kokemuksia hoitokokouksista, että mikä hyvänsä puhujan tai SRK:n edustajan sanelema absurdikin määräys on pakko niellä absoluuttisena käskynä vastaan panematta, jos ei halua menettää taivaspaikkaansa.

Painostuksen ja uhkavaatimuksen käyttö kirkkoon vaikuttamisessa tuntuu kuitenkin vieraalta neuvottelukeinolta lestadiolaisuuden perinnettä ajatellen.

”Jos homopareja aletaan siunata, vanhoillislestadiolaiset eroavat kirkosta”

Happonen kirjoittaa Turun Sanomissa:

”Suviseuroissa Liperissä vanhoillislestadiolaisen liikkeen SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen kertoi mediaväelle, että Suomen suurimman kirkollisen herätysliikkeen edustajana hän oli johtoryhmänsä kanssa käynyt kertomassa syvän huolensa keväällä arkkipiispalle nähtävissä olevan muutoksen vuoksi.

Mikäli kirkko alkaa siunata samaa sukupuolta olevia, lestadiolaiset harkitsevat herätysliikkeenä eroamista kirkosta. Se olisi kirkon ja herätysliikkeiden välisissä suhteissa ennennäkemätön tilanne.

Tähän saakka lestadiolaiset ovat nielleet kirkossa ilmenevät muutokset ja uudistukset perustellen pysymistään kansankirkossa kahdella näkökohdalla. Niin kauan kuin jumalanpalveluksissa luetaan Isä meidän –rukous ja Herran siunaus, edellytykset yhteistyölle ovat riittävät. Nyt puheena olevaan mahdolliseen siunaamiskäytäntöön siirtyminen tulee ylittämään lestadiolaisten sietorajan.”  (Turun Sanomat 14.10.2010.)

Olavi Voittosen lausunto vl-liikkeen asennoitumisesta homoseksuaalisuuteen

Vanhoillislestadiolaisuuden käsitys homoseksuaalien oikeuksista sekä heidän asemastaan kirkossa ja herätysliikkeessä ilmenee puheenjohtaja Olavi Voittosen Suomen Kuvalehdelle anatamasta haastattelusta (2007). Voittosen mukaan vanhoillislestadiolaiset kävivät keskustelua homoseksuaalisuudesta vuosikokouksessaan vuonna 2005.

Liike on tuominnut vuosikokouksen hyväksymässä kannanotossa homoseksuaalisuuden syntinä. Olavi Voittosen mukaan kannanottoa ei ole tarkoitus muuttaa.

Voittosen mukaan lisäksi on syytä välttää avointa keskustelua homoseksuaalisuudesta rauhanyhdistyksissä, koska keskustelu voi houkutella nuoria poikia ryhtymään homoksi. Voittonen viittaa  joskus 1960-luvulla voimassa olleeseen lakiin, jossa oli silloin kriminalisoitu ”yllyttäminen” homoseksuaaliseen tekoon.

– Väärä keskustelu voi olla valtava sysäys murrosikäiselle pojalle, joka etsii seksuaalista identiteettiään, toteaa Voittonen. Meidän pitää muistaa, kuinka lyhyt aika on siitä, kun yllytys tähän [homoseksuaalisuuteen] oli rikos. Kyllä sillekin on omat perusteensa olleet, muistuttaa Voittonen.

Voittosen mukaan vanhoillislestadiolaiset eivät hyväksy rekisteröityjä parisuhteita, vaikka ne ovat laillisia Suomen kymmenen vuotta sitten hyväksytyn parisyhdelain mukaan.  Voittonen pitää parisuhdelakia valitettavana.

Suomen Kuvalehden toimittaja kysyi, onko sellainen lopultakaan aivan inhimillistä, että homo ei saa solmia parisuhdetta koskaan.

– Joo, ihmissuhteissa on eri tasoja. Ystävyyssuhde voi olla, toteaa Voittonen tähän. Hän pahoittelee lakia, joka sallii parisuhteen rekisteröinnin, eli antaa mahdollisuuden homoillekin mennä ikään kuin naimisiin. Voittonen kiistää, että kysymyksessä olisi kuitenkaan avioliitto.

– Mutta ei se avioliittoa salli, Voittonen painottaa.

– Me rukoilemme, että tällainen henkilö voisi Jumalan armon voimin vapautua taipumuksestaan. Näitäkin esimerkkejä on, hän sanoo.

Ev.-lut. kirkon piirissä käytävästä keskustelusta Voittonen on päätellyt, että kirkko on joutunut luopumuksen tilaan. Hän on itse puolestaan huolissaan siitä, että vanhoillislestadiolaisuus on  joutumassa julkisesti silmätikuksi yhteiskunnassa ja kirkossa homovastaisuutensa takia.

Rukoileminen, siunaaminen, vihkiminen – puolet alle 35-vuotiaista kannattaa myös vihkimisen sallimista

Kirkolliskokouksessa tullaan käsittelemään piispojen ehdotus homoparin puolesta rukoilemisen sallimisesta. Tiettävästi viisi piispaa kannattaa myös parisuhteen siunaamista, ja yksi heistä, Kuopion Wille Riekkinen on valmis myös vihkimään samansukupuolisen parin avioliittoon, jos se vain olisi jo mahdollista. Ei ole todennäköistä, että siunaamisen tai vihkimisen sallimista koskeva esitys tulisi käsittelyyn kirkolliskokouksessa marraskuussa.

Runsaat 60 prosenttia suomalaisista hyväksyy homoparien siunaamisen kirkossa, ilmeni Aamulehden huhtikuussa 2010 teettämästä tutkimuksesta. Suuri osa kansalaisista hyväksyisi myös vihkimisen kirkossa. Tämä tulos saatiin Etelä-Suomen Sanomien, Kalevan, Karjalaisen, Keskisuomalaisen, Savon Sanomien ja Turun Sanomien teettämässä kyselyssä loppuvuodesta 2009.

Taloustutkimuksen tekemässä gallupissa tuhannelta vastaajalta kysyttiin, pitäisikö Suomen evankelisluterilaisen kirkon seurata Ruotsin kirkon päätöstä aloittaa samaa sukupuolta olevien vihkiminen avioon. 43 prosenttia vastaajista katsoi, että kirkon pitäisi vihkiä myös samaa sukupuolta olevia pareja Alle 35-vuotiaista reilusti yli puolet kannattaa vihkimistä.

Lähde:

Juhani Happonen: Kirkon sisällä ristivetoa monissa kysymyksissä. Turun Sanomat 14.10.2010.

*      *      *

Ajattelemisen aihetta antoi Leksa Anonyymi

*      *      *

Lue lisää aiheesta:

Elina Järvinen: Irtiottoja: Kimmo syntyi vanhoillislestadiolaiseksi… Suomen Kuvalehti 2007, nro 50.

Fil.toht. Seppo Lohi: “Homot ja lesbot hallitsevat mediaa”

SRK:n Hautamäki: ”Emme ole uhanneet erota kirkosta”. Kaleva 20.10.2010.

Mikael Pentikäinen: Uuden arkkipiispan tulikoe. Helsingin Sanomat 19.10.2010.

Mikael Pentikäinen: Homojen parisuhteille tasavertainen asema

Piispainkokous ei suosita homoparien siunaamista. Helsingin Sanomat 10.2.2010.

Oikea ja väärä. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry. Vuosikokouksen 2.7.2005 kannanilmaisu.

Johannes Ijäs: Vanhoillislestadiolaiset pitäytyvät miesten pappeudessa

Kari Mäkinen: Kirkon tulee tukea myös samaa sukupuolta olevien parisuhdetta

Homoseksuaali ja vanhoillislestadiolainen

Vanhemmilleni olen kuin kuollut – vanhoillislestadiolainen homo toivoo keskustelua liikkeen sisälle

Uskovaisena rekisteröidyssä parisuhteessa?

Liisa Tuovinen: Luterilainen seksuaalietiikka ja muuttuva parisuhde. Esitelmä 2006.

Niklas  Herlin: Kristityt homoja parantamassa

Juhani E. Lehto & Camilla Kovero: Homoseksuaalisuus tieteen näkökulmasta ja miesten kertomana. Lilith 2010.

8 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, arkkipiispa, arvot, avioliitto, homoseksuaalisuus, johtokunta, kannanotot, keskustelu, kirkko, normit, Olavi Voittonen, painostaminen, seksuaalivähemmistöt, SRK ry., SRK:n johtokunta, suvaitsevaisuus, synnit, syrjintä, tulevaisuus, vallankäyttö

Arkkipiispa Paarma ja vanhoillislestadiolaisuuden haaste kirkon ykseydelle


Vanhoillislestadiolaisuus on pysynyt kirkon sisällä, mutta se hyväksyy seuroihinsa vain ”omat” papit ja saarnaajat. Kirkon muita kuin vl-työntekijöitä ei pidetä pelastettuina. He joutuvat vl-opin mukaan  kadotukseen.

SRK:n nykyinen kristinopin tulkinta ja opetus tunne-tusti poikkeavat monissa asioissa ev.-lut. kirkkomme linjasta. Arkkipiispa Jukka Paarman mukaan ei olekaan välttä-mätöntä, että uskovien ihmisten inhimilliset perinnäis-tavat ovat samaan kaavaan valettuja, sillä kirkossa tulee vallita vapaus ja moniäänisyys.

On vain kaksi kriittistä opillista kohtaa, joissa eri tavoin elävien kristitty-jen tulee uskoa samalla tavoin. Kirkon ykseys edellyttää, että opetus evankeliumista ja sakramenttien toimittamisesta on yhtenäinen. Arkkipiispa puhui tiistaina alkaneen piispainkokouksen avajaisissa.

Piispainkokouksen avajaispuheessaan arkkipiispa Jukka Paarma viitta-si kuumiin kirkollisiin puheenaiheisiin; pappeuskysymyksiin sekä suhtautumi-seen seksuaalivähemmistöihin. Toisistaan poikkeavat tulkinnat näistä kysy-myksistä eivät hajoita luterilaisen kansankirkkomme ykseyttä opilisessa mie-lessä. Erilaiset käsitykset yhteiskunnallisista ja elämäntapa-asioista voivat elää kirkossa rinnakkain.

– Luterilaiseen ajatteluun on aina kuulunut tietyn moninaisuuden ja moniäänisyyden hyväksyminen. Luterilaisilla kirkoilla ei ole sellaista paavia tai patriarkkaa, joka sanoisi, miten muidenkin on ajateltava.

Arkkipiispan mielestä moniäänisyys kuuluu kirkolliseen elämään.

– Demokratia toteutuu kuitenkin vain siellä, missä annetaan tilaa eri-laiselle ajattelulle ja mielipiteille. Demokratian täytyy olla moniäänistä. Tässä suhteessa ei tarvitse olla huolissaan kirkkomme tilasta.

– Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evan-keliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmis-ten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset, Paarma sanoi.

Kirkon ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumista ja kirkon sakramenteista, mutta on tärkeää ymmärtää, että juuri nimenomaan näitä ykseys ehdottomasti edellyttää. Ristiriita näissä asioissa merkitsee vakavaa poikkeamista yhtenäisyydestä.

Vanhoillislestadiolainen opetus poik-keaa ratkaisevasti luterilaisesta ope-tuksesta

Kirkon todelliseen ykseyteen riittää (1) yksimielisyys evankeliumin opista ja (2) sakramenttien toimittamisesta, totesi arkkipiispa Paarma, viitaten Augs-burgin tunnustukseen.

Onko SRK:n nykyopetuksessa nähtävissä yksimielisyys luterilaisen kirk-komme opetuksen kanssa evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta?

Useilla tahoilla on todettu, että SRK:n evankeliumiin eli Jumalan sanaan ja pelastukseen liittyvä opetus poikkeaa monin tavoin kristinopista. Esimerkkejä opillisista ristiriidoista suhteessa luterilaiseen kirkkoon:

1. Jatkuvan ilmoituksen oppi: seurakunnan neuvot ovat SRK:n mukaan Raamatun arvovaltaan rinnastettavia velvoitteita uskovalle. Seurakunnan neuvojen asema on ollut vankka vanhoillislestadiolaisessa opil-lisessa ajattelussa aina 1960-luvulta saakka.

Niiden asema vakiinnutettiin nostamalla ne virallisesti Raamatun rin-nalle uskon auktoriteetiksi SRK:n puhujienkokouksessa 2007, Valkealan suviseurojen yhteydessä.

Seurakunnan neuvojen noudattaminen on vanhoillislestadiolaiselle usko-valle autuuden ehto. Seurakunnan neuvoja tuotetaan vanhoillislestadiolaisuuden sisällä jatkuvasti, mm. SRK:n johtokunnan, työvaliokunnan ja puhujienkokouksen työn tuloksena. Niitä ei ole löydettävissä Raamatusta.

Luterilainen tunnustus taas perustuu sellaiseen käsitykseen Jumalan sanasta, että  Jumalan ilmoitus ihmiskunnalle on päättynyt. Jumala on lähettänyt sanomansa ihmiskunnalle Raamatussa, eikä sen rinnalle voida nostaa enää mitään uusia ilmoituksia. Raamattuun ei ole lupa lisätä mitään eikä siitä ole lupa ottaa mi-tään pois. Näin uskoivat myös vanhat lestadiolaiset vielä 1900-luvun alkupuolella.

Sitävastoin jatkuvan ilmoituksen oppi on osa esimerkiksi katolisen kirkon ja mormonismin opetusta.

2. Välimies-oppi: käsitys siitä, että ihminen voi uskoa syntinsa anteeksi anne-tuksi ja ne on tosiasiallisesti anteeksi annettu vain jonkun vanhoillislesta-diolaisen ihmisen sanallisen, korvin kuullun ääneen lausutun synninpäästön tuloksena.

Ratkaisevaa ei siis ole se, että ihmiselle julistetaan evankeliumia ja hän sen uskoo, vaan se, kuka sanaa julistaa.

3. Vain me -oppi: vain vanhoillislestadiolaisella tavalla uskovat ihmi-set ovat SRK:n mukaan pelastettuja ”jumalanlapsia” ja vain he muodostavat ”Jumalan valtakunnan” jo tässä elämässä.

Siten kaikki muut ev.-lut. kirkkomme tavalliset rivijäsenet, seurakunnissa toimivat ei-lestadiolaiset papit, kirkon piispat ja muut työntekijät eivät SRK:n opetuksen mukaan tosiasialli-sesti kuulu todelliseen Kristuksen kirkkoon. He kaikki ovat kadotettuja, ja helvettiin menossa.

SRK-lestadiolaisuuden opetuksen mukaan kirkosta puuttuu Pyhä Henki. Pyhä Henki on siirtynyt toimimaan ja vaikuttaamaan vain vanhoillislestadiolaisten keskuudessa ja sisällä, rauhanyhdistyksissä.

Tähän ajatteluun perustuu sekin, että sananjulistajiksi seuroihin ei hyväk-sytä muita kuin vain vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluvia miespappeja ja maallikkosaarnaajia. Naisia ei hyväksytä seurapuhujiksi, eikä vanhoillislestadiolainen teologiasta maisteriksi opiskellut nainen saa hakea pappisvihkimystä eikä toimia seurakuntavirassa pappina.

Vanhoillislestadiolainen opetus sakra-menteista

Sakramentteja ovat kaste ja ehtoollinen. Niiden osalta SRK-lestadiolainen opetus samoin poikkeaa kirkkomme opetuksesta keskeisel-lä tavalla.

Kaste merkitsee lestadiolaisille vain symbolia tai ihmislapsen lähtökohtai-sen synnittömyyden toteamista. Opetetaan, että vastasyntynyt ihmislapsi on samantien osallinen Jumalan Pojan sovintouhrista, jo ilman kastetta, joten hän on syntynyt synnittömänä. Kaste on vanhoillislestadiolaiselle vain jokin senkaltainen toimitus, jolla tämä asia yhdessä todetaan ja ”annetaan tiedoksi”.

Toisin kuin luterilainen kristinoppi opettaa, SRK:n tulkinnan mukaan ehtoollisen sakramenttiiin ei myöskään sisälly syntien anteeksi saamista. Ehtoollinen on vanhoillislestadiolaiselle pelkästään uskovaisen uskoa vahvistamaan tarkoitettu ”muistoateria”-rituaali. ”Ehtoollinen on Jeesuksen asettama muistoateria. Se on tarkoitettu uskovaisille uskon vahvistukseksi.” (Sitaatti SRK:n nettisivulta.)

Useimpien vanhoillislestadiolaisten mukaan ehtoolliselle voi uskovainenkin osallistua, vaikka sitä jakamassa olisikin ei-lestadiolainen eli ”epäuskoinen” pappi.

Sakramenttien merkitys on vanhoillislestadiolaisuudessa siis kapeutunut jokseenkin vähämerkityksisiksi.

Pääosaa SRK-lestadiolaisen uskomisessa ja hengellisessä elämässä näyttelee synninpääästö ja jatkuva ripittäytyminen: syntien ja lankeemusten tunnustaminen, anteeksi pyytäminen ja anteeksi saaminen. Synninpäästössä käytetään aina sanamuotoa”Jeesuksen nimessä ja veressä”.

Mutta luterilaisen kristinopin tunnustuskirjojen mukaisesti sakramenteilla on varsin perustava hengellinen merkitys (ks. esim. kaste ja ehtoollinen).

Vanhoillislestadiolaisuuden nykyinen opetus poikkeaa siis juuri Paarman osoittamissa kaikkein olennaisimmissa kohdissa yhteisestä luterilaisesta tunnustuksesta. Liike ei  näillä kriteereillä todellisuudessa voi kuulua evankelis-luterilaisen kirkon yhteyteen.

Entä vl-papit kirkossa?

Vanhoillislestadiolaisia pappeja ja teologeja toimii seurakuntien palveluksessa  ja kirkon keskushallinnossa tiettävästi pitkälle toista sataa nykyisin, ehkä enemmänkin. Kirkon työntekijäksi ryhtynyt vanhoillislestadiolainen onkin varsin erikoisessa tilanteessa. Hän ei itse usko työyhteisönsä työhön, vaikka tekeekin sitä yhdessä ei-lestadiolaisten kollegoittensa kanssa. Hänen mielestään todellinen Kristuksen kirkko on toisaalla: se kokoontuu vain rauhanyhdistyksellä.

Tilanne on absurdi. SRK ja vanhoillislestadiolainen liike toimivat luterilaisen kirkon sisällä, mutta herätysliike ei tunnusta kirkkoamme Jumalan seurakunnaksi. Lisäksi sen opetukset keskeisissä kohdissa ovat toiset kuin luterilaiseen tunnustukseen pitäytyvän kirkon opetus.

SRK:n johtokunnan edustajat ovat usein painottaneet julkisuudessa, että vanhoillislestadiolaisuus on kirkkomme ydin. Tunnustuskirjojen valossa heidän väitteensä osoittaminen totuudenmukaiseksi ja paikkansa pitäväksi on ”haaste”.  Mikä taho kirkossa vastaa haasteeseen?

– Näistä asioista ei mielellään puhuta, totesi teologi Kari Kuula kriittisessä blogikirjoituksessaan kesällä 2009.  Piispainkokous olisi tarkoituksenmukainen foorumi tarttua asiaan vastuulisella tavalla ja käynnistä opillinen keskustelu SRK:n kanssa.

Kaksipäiväisen piispainkokous päättyy 10.2.
Tässä linkki kokouksen asialistaan.

*  *  *

Ajattelemisen aihetta antoi M. T.

Lue lisää:

Juho Kalliokoski: Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan?

Layman: Lestadiolaiset papit kirkossa: asemia, valtaa ja pelkkää feikkiä?

Rytkönen, Jussi: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. Olavi Voittosen ja Aimo Hautamäen haastattelu Kotimaassa 9.1.2008.

Jouni Sipilä: Arkkipiispa Paarma: Kirkko on huolissaan itsekkyydestä. Seurakuntalainen.fi 10.2.2010. – Haastatelu ja katsaus Arkkipiispan avajaispuheen sisältöön.

Kari Kuula: Vanhoillislestadiolaisuuden anomalia kirkossa. Kotimaa24 -blogi 24.6.2009.

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan

Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta?  (Maalaispojan arvio ”seurakunnan neuvoista”)

Heli Karhumäki: Helevettiin menöö että heilahtaa

Kirkko peitteli hengellistä väkivaltaa 30 vuotta

Mistä kirkko on huolissaan (Arkkipiispan puhe kokonaisuudessaan; www.evl.fi)

Vainko me vanhoillislestadiolaiset pelastumme??

Seurakuntauutiset.fi

SRK:n opin tarkastelua (Hakomaja)

5 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, anteeksianto, arkkipiispa, elämäntapa, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, evankeliumi, johtajat, johtokunta, Jumalan sana, kadotus, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kannanotot, katolinen kirkko, kiellot, kilvoittelu, kirkko, kristinoppi, lakihengellisyys, leimaaminen, luterilaisuus, manipulointi, normit, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, Raamattu, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, sananjulistajat, sensuuri, seurakunta, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, suvaitsevaisuus, syntien anteeksiantamus, syrjintä, tuomitseminen, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Hoitokokous on väkivaltaa, ei sielunhoitoa


Olen kirjoittanut tästä  asiasta kauan sitten Helsingin Sanomien yleisönosastoon, mutta siellä ei tätä julkaistu.

Yksi kipeä asia monelle meistä vanhemmista uskovaisista on hoitokokouskäytäntö. Ja se mitä rauhanyhdistyksissä tehtiin SRK:n tuella 1970- ja 1980-luvulla.

Aimo Hautamäki, joka on SRK:n pääsihteeri, on nimittänyt hoitokokouksia sielunhoidollisiksi keskusteluiksi.

Sielunhoitokeskustelut käydään kirkkomme opetuksen ja sielunhoitokäytännön mukaan kahden kesken, ne ovat vapaaehtoisia eikä ketään ole lupa pakottaa tunnustamaan julkisesti mikrofonin ääressä seurakunnan edessä syntejään.

Lisäksi Kirkon sielunhoito-ohjeiden mukaan sielunhoitoon liittyy aina myös ehdoton vaitiolovelvollisuus. Sekin rikottiin hoitokokouksissa kun tavallisten yksityisten ihmisten henkilökohtaisia asioita reviteltiin mikrofonin avulla kaikkien kuultaviksi. Puhujta loivat ilmapiirin, jossa he oikein kannnustivat ihmisiä ilmiantamaan toistensa arkipäiväisiä luonteen heikkouksia ja luuloteltuja väärintekemisiä.

Mikään niistä oikeaan sielunhoitoon liittyvistä ehdoista ei täyttynyt eikä täyty rauhanyhdistyksen hoitokokouskäytännössä.

Hoitokokoukset olivat häikäilemätöntä, julmaa hengellistä väkivaltaa. Ja erityisen pahoin kohdeltiin silloin uskovaisia vanhuksia. Saarnaajat häpäisivät ja nöyryyttivät heitä suuren joukon edessä, julkisesti. Ilta illan jälkeen. Tuttujen uskonystävien edessä ja heidän tekemänään.

Ihmisiä erotetiin täysin perusteettomien syytösten takia. Valtaosa erottamisista tehtiin suullisesti hoitokokouksen kuluessa. Erottaminen merkitsi sulkemista ulos ”yhteisestä rakkaudesta” ja kieltoa muille olla missään tekemisissä erotetun kanssa,  eli eräänlaista pannaan julistamista.

Kaikki vl:t eivät ole rauhanyhdistyksen jäseniä, mutta jäsenen ollessa kyseessä hänen jäsenyytensä yhdistyksessä loppui myös siihen. Vain harvojen erottamisten osalta on olemassa dokumentteja rauhanyhdistyksen johtokunnan virallisesta päätöksistä, esim. Raahen rauhanyhdistykseltä   vuodelta 1965 ja Korpirannan rauhanyhdistykseltä 1973.

On järkyttävää että johtomiehemme kiistävät tämän. Eikä ole käyneet korjaamaan  asioita. Silloinen arkkipiispa Mikko Juva yritti puuttua asiaan, ensin hän oli yhteydessä SRK:hon ja kävi keskusteluja johtomiesten kanssa, mutta tuloksetta. Kovakorvaisuus tapasi herätysliikkeemme johdon. Sitten julkisella puheenvuorolla Helsingin Sanomissa. Hän jopa yritti puolustaa ja lohduttaa yksittäisiä ahdistuneita uskovaisia yksityisissä keskusteluissa.

Tapahtumat on lisäksi salattu nuoremmalta uskovaisten sukupolvelta. Mutta mukana olleita ne asiat hiertävät yhä, sillä silloin tehtiin tuhansille uskovaisille vääryyttä. Kukaan uskovainen ei voi hyväksyä väkivaltaa eikä painostusta. Se oli kiusaamista joukolla.

Ja mitähän tähän maan laki mahtaisi sanoa? Eikö kaikilla suomalaisilla kuitenkin kuuluisi olla samat lain suomat oikeudet. Lain pitäisi suojella väkivallalta ja painostukselta. Mutta ei silloin kukaan vienyt näitä tapauksia oikeuteen tutkittavaksi.

(Nestori)

*   *    *

Silloinen arkkipiispa Mikko Juva on vahvistanut muistelmissaan sen tosiasiaksi, että vanhoillislestadiolaisten keskusjärjestö SRK todellakin johti hoitokokouksia koko maassa valtakunnallisesti. SRK sekä käynnisti että tuki paikallista väkivaltaa.

SRK:n johtohenkilöt ovat julkisuudessa  väittäneet muuta. He ovat vaienneet hoitokokusten julmuuksista niin kauan kuin ovat voineet. He ovat salanneet tapahtumat eikä niistä ole ollut mahdollista keskustella vapaasti.

Nyt SRK:n johtajat ovat siirtäneet vastuun paikallisiin rauhanyhdistyksiin. SRK:n pääsihteeri on väittänyt, että paikalliset rauhanyhdistykset olisivat ”pyytäneet SRK:lta apua” hengelliseen selvittelyyn.

Mikko Juva  kertoo muistelmissaan täysin toista. Hän toteaa suoraan, että  SRK oli painostusjärjestelyissä aloitteellinen:

”Kyseessä ei ollut paikallinen ilmiö, vaan valvontaa johti Oulun keskusjärjestö, jonka lähettiläät matkustivat niskoitteleviin paikallisyhdistyksiin hoitoa suorittamaan.”

Juva näyttää oivaltaneen sen, millaista hengellistä ja sosiaalista katastrofia uskovaisten yhteisöstä erottaminen yksilölle merkitsi:

”Autuuden menettämisen ja yhteisöstä erottamisen uhalla painostettiin yksittäiset kristityt ja paikallisyhdistysten johtomiehet taipumaan. Voi vain kuvitella, mitä erottaminen merkitsi kodistaan, sukulaisistaan ja naapureistaan riippuvaiselle ihmiselle, joka Pohjolan kaamoksessa oli löytänyt uskovien seurakunnan yhteydestä ja lämmöstä turvan maailman ja luonnon ankaruutta ja kovuutta vastaan. — ”

Arkkipiispa Mikko Juva yritti vaikuttaa SRK:hon ja lopettaa hoitokokoukset. Hän ei siinä onnistunut. 

Kirkko ei Juvan jälkeen puuttunut vl-liikkeen sisäiseen väkivallan kurimukseen. Vasta arkkipiispa Jukka Paarma tarttui asiaan puheessaan Oripään suviseuroissa 2009 .

*     *     *

Arkkipiispan puhe suviseuroissa: neljä kipupistettä

Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Keksityn henkiopin leiväminen

Hoitokokoukset pitää selvittää!

Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista 

SRK:n tie 60-luvulta hoitokokouksiin

3 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, ahdistus, arkkipiispa, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, evankelis-luterilainen kirkko, hajaannukset, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, keskusteluilmapiiri, kiellot, kirkko, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, manipulointi, normit, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, pelot, puhujat, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, sensuuri, seurakunta, sielunhoito, SRK ry., syrjintä, syyllistäminen, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta

Tarvitsemme(ko) glasnostia!


Jos ajattelen omaa liikettä, ihmisten on vaikea kuvailla omia tunteitaan avoimesti. Johtuu varmaan historiallisesta kokemuksesta. Haluaisin opetella puhumaan muiden ihmisten kanssa, myös yhteisön sisällä. Pitää voida todeta, että sellaista ja sellaista on ollut ja että se kuuluu siihen kertomukseen, mitä me kannamme mukanamme.” –  Stiven Naatus Kalevassa (27.5.2007).

*   *   *

Arkkipiispa Jukka Paarman sanat suviseurojen avajaisten  juhlapuheessa Oripäässä jäivät monen mieleen. Arkkipiispa asettui kunnioittamaan ja puolustamaan kristillisyyden arvoja. Mutta hän asettui puheessaan sitten määrätietoisesti myös heikomman puolelle. Puolustamaan myös niitä, jotka ovat saattaneet joutua heikomman asemaan.

On tärkeää, ettei hengellistä painostusta tai väkivaltaa hyväksytä. Tällöin luottamusta lisää se, että menneisyyden ongelmat käsitellään rehellisesti ja avoimesti. Erityinen suoja on annettava niille, jotka ovat kokeneet joutuneensa hengellisen painostuksen kohteeksi. Silloin, kun kaikkein arimmatkin uskaltavat puhua ja kertoa kokemuksestaan, vallitsee vapaus eikä pelolla ole sijaa.

Joensuun seurakuntatiedottaja Virpi Hyvärinen, joka on itse vl, pohti Kuopion hiippakunnan  Capitol-lehdessä  keskusteluilmapiiriä meikäläisyydessä.  Hän miettii sananvapautta ja elämäntapasääntöjä, Siitä mihin ne oikeastaan perustuvat, ei ole mahdollista käydä avointa keskustelua.

Kirjoitus on yhtä aikaa rehellinen ja rakentava. Se on myönteinen hengeltään. Hyvä kirjoitus. Ja mielestäni on kiinnostavaa mutta myös hieman hämentävää, että hän rinnastaa herätysliikkeen nykytilan sosialistisen Neuvostoliiton loppuvaiheisiin. Silloinhan presidentti Gorbatshovin avoimuuden politiikan eli glasnostin jälkeen järjestelmä romahti kuin korttitalo. 

”Jos uskonnollinen yhteisö pääsee pitkään kehittymään sulkeutuneen, tabuja tuottavaan keskustelukulttuurin suuntaan, on sen purkaminen erityisesti yhteisön johdolle erittäin haastava tehtävä. Mielestäni vanhoillislestadiolainen herätysliike elää tällä hetkellä juuri tällaisessa tilanteessa.

Pitkään pinnan alla kyteneet vaietut asiat, kuten hoitokokoukset, liikkeen komplisoitunut kulttuurisuhde ja perhe-etiikkaan sekä naisten asemaan liittyvät kysymykset ovat siirtyneet kahvipöytäkeskusteluista internetiin, ja sitä kautta julkisiksi.

Keskustelukulttuurin avaaminen ja yhteisön koossapitäminen tällaisessa tilanteessa on haastavaa. Gorbatshovin glasnostista seurasi Neuvostoliiton hajoaminen. Tuskin kukaan vanhoillislestadiolainen toivoo rakkaan, perinteikkään ja voimallisen herätysliikkeensä hajoavan taas kerran. Sananvapauden tila mitataan käytännön elämässä, siinä, mitä yhteisön jäsen sanktioitta voi, saa ja uskaltaa sanoa ääneen.”

”Nyt tarvittaisiin malttia, hyväntahtoisuutta, rehellisyyttä ja kunnioitusta puolin ja toisin, aitoa halua ymmärtää, mitä toinen sanoo, sekä kykyä käydä laadukasta uskonnollista ja teologista keskustelua”, kirjoittaa Virpi Hyvärinen.  Tosi hyvin sanottu, ei voi muuta kuin lausua aamenta päälle. Hyvärinen on oikeassa myös siinä että keskustelun käyminen edellyttää sananvapautta ilman pelkoa sulkemisesta ulkopuolelle.

Kolumninsa lopuksi Virpi Hyvärinenkin vetoaa kirkkomme piispoihin, joilla olisi nyt mahdollisuus auttaa liikettämme selviytymään tästä. Arkkipiispan maltillisessa ja ymmärtävässä puheessa mielestäni näkyi aito kunnioittava auttamisen halu ja tarkoitus.

Kolumni 1

 Mihin glasnost meidät johtaa?

Hyvärisen rinnastusta jatkaaksemme, Gorbatshovin varsinainen tavoite oli tehdä Neuvostoliiton hallinnosta läpinäkyvää ja lisätä julkista keskustelua.

Glasnost antoi kansalaisille uusia vapauksia, kuten suuremman sananvapauden. Lehdistönvapautta laajennettiin ja kansalaisille avattiin pääsy kiellettyihin tietoihin yliopistoissa ja kirjastoissa. Lehdissä alettiin reippaasti kyseenalaistaa järjestelmää ja ainoata sallittua puoluetta.

Tämä oli järisyttävä muutos, sillä keskushallinnon kritisoiminen ja puolueen vallan kyseenalaistaminen oli ollut siihen saakka kiellettyä. Sellainen puuha oli uhannut terveyttä ja henkeä. Salainen poliisi ilmiantajaverkostoineen valvoi kansalaisia yötä päivää. Kymmeniltä tuhansilta toisinajattelijoilta oli riistetty vapaus ja kansalaisoikeudet. Heidät  oli käytännössä suljettu yhteiskunnan ulkopuolelle. 

Glasnostilla Gorbatshov pyrki  kiertämään hallitsevan pienen puoluevirkailijoiden sisäpiirin ja nujertamaan sen vallan.  Toivottiin, että  tavallinen riviusk…eeh… kansalainen ryhtyisi tukemaan uudistuksia sananvapauden laajentuessa, kun johdon ja puolueen virheitä arvioidaan avoimen  kriittisesti.

Glasnostin varsinaisena poliittisena tarkoituksena oli antaa sosialismille demokraattiset kasvot ja luotsata Neuvostoliitto maltillisesti kohti nykyaikaista valtiota, mutta kuitenkin niin, että kommunistinen puolue edelleen säilyttäisi asemansa.  

Mutta pakkovallan romahdettua ei kasvojen menetystäkään voinut enää mikään estää. Kommunistinen puolue menetti ”ainoan oikean uskon” asemansa ja valtiokin hajosi.

Mitä tästä opimme? Vai opimmeko mitään? Senkö että vapaus ja ”ainoa oikea oppi” ovat kertakaikkiaan mahdoton yhtälö?

Ja mihin valtioihin/tahoihin sitten tässä tarinassa vertautuvat piispat, jos/kun kirkko rientää apuun?

Säilyttääkö Hyvärisen sanoja lainatakseni ”ainoa oikea usko” senkin jälkeen edelleen asemansa ”ainoana oikeana uskona”? Voiko se säilyttää sen? 

PS. Totean vielä että ”ainoa oikea” tämä usko on minulle itselleni henkilökohtaisesti, sillä siioni  on minulle rakas. Mutta en itse kyllä voi mennä sanomaan mitään kenenkään toisen ihmisen uskosta.

(Kirjoittaja: ”Moppilainen”)

*    *     *

Aiheeseen liittyvää:

Jes-mies:  Ennustus: ajaudumme umpikujaan

Juhani Alaranta ja ontto kumina kuuliaisuudesta

Pelkoa ei rakkaudessa ole. Iltahartaus, Virpi Hyvärinen

Nestori: Keskuskomiteassa tapahtuu: kaksi anteeksipyyntöä

3 kommenttia

Kategoria(t): arkkipiispa, arvot, eettisyys, ehkäisykielto, elämäntapa, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, hajaannukset, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, ihmisoikeudet, johtajat, keskusteluilmapiiri, kiellot, kirkko, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lähihistoria, manipulointi, naisen asema, nettikeskustelu, normit, opilliset kysymykset, painostaminen, perhe, Raamatun tulkinta, retoriikka, seurakuntaoppi, SRK ry., sukupuolijärjestelmä, synnit, syyllistäminen, taide, tasa-arvo, tulevaisuus, tuomitseminen, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö

Arkkipiispa: neljä kipupistettä


Sukupuolten tasa-arvo, kristityn omantunnon vapaus, hengellisen väkivallan ehdoton torjunta ja avioparien oikeus päättää itse perhekoosta olivat arkkipiispa Jukka Paarman tervehdyspuheen keskeiset painotukset Oripään suviseurojen avajaisissa. Arkkipiispa korosti, että kristityn uskon tulee perustua vain Jumalan sanaan: ”Ohjenuorana voi olla vain Raamatussa ilmoitettu Jumalan tahto ja siihen perustuvat luterilaiset eettiset periaatteet.”

Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen oma lehti Päivämies kuitenkin vaikeni puheen kriittisistä osuuksista ja kertoi lukijoilleen vain SRK:n kannalta myönteiset lausumat.  arkkipiispa

Arkkipiispa Jukka Paarma puuttui tervehdyspuheessaan suviseurojen avajaisissa Oripäässä 26.6.2009 vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen kipupisteisiin. Puheessaaan arkkipiispa viestitti, että luterilaisen kirkkomme näkökulmasta on ilmennyt kaikkiaan neljä erityistä teemaa, joiden osalta vl-liikkellä on syytä korjata asioitaan. Nämä kysymykset ovat ongelmallisia evankelis-luterilaisen opetuksen ja kirkon kannalta, jonka sisällä myös vanhoillislestadiolaiset toimivat ja opettavat.

Arkkipiispan puheen pääteema oli vapaus: ”Vapaus on kristittyjen erityinen lahja, josta on pidettävä huolta. Se on myös kristityn tuntomerkki.”

Ensinnäkin arkkipiispa viittasi hienovaraisesti herätysliikkeen ihmisoppeihin, eli ihmisten rakentamiin perinteisiin ja normeihin, jotka saattavat kasvaa  aralle kristitylle uskomisen esteeksi:

”Kristuksesta, meidän Herrastamme käytetään monia eri nimiä. Monille meistä rakkain onkin mainitsemani sana Vapahtaja, siis Vapauttaja. Sellaisena olemme Kristuksen työn ihmisessä kokeneet. Edeltäjäni virassani kuvasi kirkkoa usein vapautusliikkeeksi. Sillä on sanoma, jossa on voima vapauttaa niin synnin, kuoleman kuin pahan vihollisen vallasta. Se vapauttaa myös kaikista sellaisista ihmisten asettamista tai rakentamista siteistä, jotka sitovat omiatuntoja. Ihmisten sitoman omantunnon taakka painaa usein niin ahtaalle, ettei katse enää jaksa yltää syntisten Vapahtajaan.”

”Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen”, muistutti Paavali galatalaisia (Gal.5:1) Vapaus on kristittyjen erityinen lahja, josta on pidettävä huolta. Se on myös kristityn tuntomerkki. – –

– – Vaikka Jumala näin vaikuttaa ihmisissä, taipumuksemme pahaan ei katoa. Pahimmillaan ihminen voi turmella Luojansa hyvää työtä toisissa ihmisissä ja viedä heiltä uskomisen iloa ja vapautta. Meidän kaikkien on kamppailtava tätä vastaan.”

Toiseksi, arkkipiispa Paarma viittasi rauhanyhdistyksissä harjoitetutun hengelliseen painostukseen, jonka seuraamukset ovat yhä edelleen käsittelemättä tapahtummista kärsineiden osalta. Kyse on hoitokokousmenettelyssä harjoitetusta väkivallasta ja painostamisesta. Jukka Paarma totesi:

”Pahimmillaan ihminen voi turmella Luojansa hyvää työtä toisissa ihmisissä ja viedä heiltä uskomisen iloa ja vapautta. Meidän kaikkien on kamppailtava tätä vastaan.  — Tämän asian tuomaa uhkaa keskinäiselle yhteydelle on käsitelty viime vuosina useammassakin hengellisessä liikkeessä sekä omassa kirkossamme että sen ulkopuolella. On tärkeää, ettei hengellistä painostusta tai väkivaltaa hyväksytä. Tällöin luottamusta lisää se, että menneisyyden ongelmat käsitellään rehellisesti ja avoimesti. Erityinen suoja on annettava niille, jotka ovat kokeneet joutuneensa hengellisen painostuksen kohteeksi. Silloin, kun kaikkein arimmatkin uskaltavat puhua ja kertoa kokemuksestaan, vallitsee vapaus eikä pelolla ole sijaa.

Me tiedämme sekä tämän liikkeen historiasta että nykypäivästä, että tämä kamppailu on osa myös vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen elämää. Jokainen loukattu sydän, katkeroitunut mieli tai uskonsa menettänyt on tappio Jumalalle. Jospa me yksityisinä kristittyinä ja liikkeinä jaksaisimme meihin pettyneet ja jättäneet rakastaa takaisin lähellemme. Tämä on kilvoittelun kohde monissa kodeissa, mutta myös niin ystävien kesken kuin hengellisissä liikkeissämmekin.”

 

(Hengellisen väkivallan selvittämistä vaatinut katkelma arkkipiispan puheesta alkaa videolla sunnilleen kohdassa 9:50, sitä ennen videolla puhuu SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen. Puhuttelevan Youtube-videon laatija on nimim. Clankilta.)

Kolmanneksi arkkipiispa nosti esiin sen, että lasten saamiseen ja perheen kokoon liittyvät kysymykset ovat kristitylle omantunnon vapauden eli ns. ehdonvallan asioita. Arkkipiispa muistutti, että rajoittamaton lisääntyminen ei ole autuuden ehto. Hän korosti myös vastuullisuutta ja velvoitetta pitää lapsista hyvää huolta.

”Viime aikoina on käyty julkista keskustelua myös niistä valinnoista, joita vanhoillislestadiolaisissa perheissä tehdään lasten saamisen osalta. Myös minä olen päässyt tai joutunut ottamaan osaa tähän keskusteluun. Toivon sydämestäni, että olen siinä pystynyt osoittamaan arvostukseni ja kunnioitukseni niitä perheitä kohtaan, joissa lapset otetaan vastaan Jumalan lahjoina ja joissa heistä huolehditaan Jumalan sanaan turvautuen. Siunatkoon Jumala teidän kotejanne.  – Samalla on tärkeää kuitenkin, tässäkin asiassa, korostaa omantunnon vapautta. Tällaisista asioista ei saa tehdä autuuden ehtoja. Usko on lahja ja pelastus on Jumalan teko. Me emme voi niitä teoillamme ansaita.”

”Tahdon puolustaa vanhoillislestadiolaisten oikeutta elää niin kuin oikeaksi näette sekä asettaa ja opettaa sellaisia elämisen ihanteita, jotka pohjautuvat Jumalan sanaan ja lähimmäisen rakastamisen ja hänestä huolehtimisen periaatteeseen, kunhan tiedämme, ettei painostusta tässäkään asiassa tapahdu.  – – Ohjenuorana voi olla vain Raamatussa ilmoitettu Jumalan tahto ja siihen perustuvat luterilaiset eettiset periaatteet.”

Neljäntenä teemanaan arkkipiispa puuttui vanhoillislestadiolaisuudessa harjoitettavaan naisten alistamiseen.

”On myös tärkeää, että molempia sukupuolia ja kaikkia sukupolvia kuunnellaan. Täälläkin näkyvä nuorten valtava määrä on liikkeen erityinen rikkaus. Kirkko tarvitsee heidän, niin tyttöjen kuin poikien, naisten ja miesten panoksen kirkon ja seurakuntien luottamushenkilöinä, kirkkomuusikkoina, teologeina, diakoniatyöntekijöinä ja muissa tehtävissä.  Iloitsemme heistä ja kiitämme liikkeen piiristä heidän työlleen osoitetusta tuesta.”

Arkkipiispan puhe kokonaisuudessaan.

Mopin palstan keskustelua Päivämies-lehden piispan puheen sensuroidusta uutisoinnista:

”- – liian vähälle huomiolle on nyt keskusteluissa jäänyt suorastaan törkeän valheellinen pm-uutisointi arkkipiispan puheesta

siis kaikkihan me kuulimme mitä a-piispa meille lestadiolaisille sanoi, eli mm:
-rakastakaa erotetut takaisin
-sallikaa aviopareille ehkäisyasiassa omantunnon vapaus

ja siis nämä, erittäin ajankohtaiset sekä a-piispan puheen hyvin olennaiset asiat , niin , pm jätti ne kylmästi POIS!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

julkeasti, härskisti, vaikka kaikki me ne kuultiin omin korvin a-piispan kehotuksina, ja kuka viisas on, painoi nämä sanat kylä sydämeensäkin

röyhkeydessään tämänkaltainen disinformatiivinen uutisointi pravdassamme hakee vertaistansa julmimmista dikatuureista, joissa kansalle valehdellaan tyyliin : esitetään niille niin posketon ilmeinen ja suuri valhe kuin ikinä keksitään, niin kappas: sehän se vasta menee läpi

no se siitä ja pm:n uutisten arvosta. silkkaa soopaa siis, ja tästä on meillä tuore todiste – -.” (Nimimerkki Manchesterman)

Lucas: Alinta kastia ovat naiset ja lapset (YTT Johanna Hurtigin näkemyksiä naisten ja lasten asemasta)

Clankilta: Suviseurat 2009.

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä

Ehkäisykysymys vl-liikkeessä 2000-luvulla

Suhtautuminen syntyvyyden säännöstelyyn vanhoillislestadiolaisuudessa 

Keskustelu Epäkuluttajan blogissa

TV 2:n Suomi-Express-dokumentti ehkäisykiellosta

Syntisin silmin, dokumentti hoitokokouksista (1981)

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, arkkipiispa, ehkäisykielto, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, harhaoppi, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, ihmisarvo, ihmisoikeudet, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kirkko, kristinoppi, lakihengellisyys, lapset, lähihistoria, luterilaisuus, naisen asema, normit, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, pelko, pelot, Raamatun tulkinta, sananvapaus, seurakuntaoppi, SRK ry., suurperhe, suvaitsevaisuus, synnit, syrjintä, tasa-arvo, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, väkivalta, yhteisöllisyys, yhtenäisyys