Avainsana-arkisto: jumala-suhde

Johanna Hurtig: Vanhoillislestadiolaisuus ytimeltään väkivaltainen liike


yhteiso_suviseurat_

– Vanhoillislestadiolaisuus on ytimeltään väkivaltainen liike, koska siellä on tärkeätä oikeassa oleminen ja opin vartiointi, ja samalla keskustelun torjuminen, ihmisten uskon arviointi. Sillä on hyvin väkivaltainen ydin. Silloin väkivallan torjunta on vaikeaa.

– Minulle sanottiin, että ”sinä olet raateleva susi”. Mutta kaikki voidaan unohtaa, jos vain käyn seuroissa ja jatkan jäsenyyttä liikkeessä.

– Muiden uskovaisten myötätunnon puute merkitsi yksinäisyyttä, syvimmillään aivan äärimmäistä epätoivoa, aivan äärimmäistä tuskaa.

Näin toteaa Johanna Hurtig, maan tunnetuin lastensuojelun tutkija, erityisesti väkivallan ja lasten seksuaalisen hyväksikäytön tutkimuksesta palkittu Helsingin yliopiston tutkijatohtori … Lue koko artikkeli…

Mainokset

20 kommenttia

Kategoria(t): anteeksianto, arvot, äitiys, eettisyys, elämäntapa, etniset vanhoillislestadiolaiset, hengellinen väkivalta, hengellisyys, identiteetti, identity, ihmisoikeudet, irrottautuminen yhteisöstä, johtajat, johtokunta, Jumala, kaksinaismoralismi, kasvatus, keskusteluilmapiiri, kirkko, koulu, laestadianism, lapset, lapsuus, lähihistoria, leimaaminen, luterilaisuus, naisen asema, normit, norms, nuoret, Olavi Voittonen, painostaminen, pedofilia, perhe, rauhanyhdistys, seurakunta, seurakuntaoppi, siionin laulut, spiritualiteetti, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, suurperhe, suvaitsevaisuus, syrjintä, syyllistäminen, tasa-arvo, tiede, tieto, tulevaisuus, tuomitseminen, tutkimus, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys

Pakollako suurperheen isäksi


Lestadiolainen uskon opetus kieltää ehkäisyn, mutta osa perheenäideistä ja -isistä uupuu suurperheen vaatimuksiin. Ehkäisykielto ajoi Iltalehden haastatteleman Karin ja hänen vaimonsa elämän itsetuhon partaalle. Lue koko artikkeli…

3 kommenttia

Kategoria(t): avioliitto, äitiys, ban of birth control, bans, ehkäisykielto, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, ihmisoikeudet, Ihmisoikeusliitto, insesti, isyys, kannanotot, kiellot, kontrollointi, lapset, lisääntyminen, miehen asema, mielenterveys, naisen asema, normit, norms, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, pelot, perhe, puhujat, raskaudenpelko, retoriikka, sukupuolijärjestelmä, suurperhe, synnit, tasa-arvo, uhkailu, vallankäyttö, väkivalta

Armonlapset kaikki täällä: ristin kaksi suuntaa


Tie Jumalan luo kulkee lähimmäisen kautta. Kun usko tuottaa hedelmiä, ne hedelmät kertovat halusta huolehtia lähimmäisen hyvinvoinnista. Se on se, josta Raamatussa puhutaan kun kirjoitetaan: Jumalan tahto.

Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon. (Matt.7: 21).

Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: ’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.’  (Matt. 9: 13.).   Lue koko artikkeli…

1 kommentti

Kategoria(t): armo, arvot, concept of sin, eettisyys, ehkäisykielto, elämäntapa, evankeliumi, käskyt, kiellot, kilvoittelu, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, kymmenen käskyä, luterilaisuus, normit, norms, omatunto, opilliset kysymykset, uskon perusteet, vastuullisuus

”Pelkoa ei rakkaudessa ole”: iltahartaus


Tammikuussa YLE Radio 1:ssä alkoi uudenlainen iltahartaussarja, jolle on perustettu myös oma Facebook-yhteisö. Ensivaikutelmien perusteella kirkko tavoittelee hartausohjelmiin uudentyyppistä ihmisläheisyyttä, vuorovaikutusta, dialogia, persoonallista otetta. Lue koko artikkeli….

Jätä kommentti

Kategoria(t): ahdistus, armo, arvot, eettisyys, elämäntapa, etniset vanhoillislestadiolaiset, hartauskirjoitukset, hengellisyys, identiteetti, identity, ilo, irrottautuminen yhteisöstä, Jumala, kasvatus, kristinoppi, lapsuus, omatunto, opilliset kysymykset, pelastus, pelko, pelot, rauhanyhdistys, sananvapaus, seurakunta, seurakuntaoppi, sielu, sielunhoito, siionin laulut, spiritualiteetti, suvaitsevaisuus, uskon perusteet, vapaus, vastuullisuus, yhteisöllisyys, yksilöllisyys

Annetaan lapsille maapallo


ANNETAAN LAPSILLE MAAPALLO

Annetaan lapsille päiväksi maapallo
kuin kirjava ilmapallo,
että he saisivat leikkiä.

Leikkiä ja laulaa tähtien seassa.

Annetaan lapsille maapallo
kuin jättiläisomena tai lämmin leipä,
että he olisivat kylläisiä edes yhden päivän.

Annetaan heille koko pallo,
että maailma edes yhden päivän saisi tuntea,
mitä on ystävyys.

Meidän käsistämme lapset ottavat maan
ja istuttavat siihen kuolemattomia puita.

*    *     *

Nazim Hikmet (1902-1963), suom. Brita Polttila. Sisältyy kokoelmaan Maailman runosydän (WSOY 1998).

 

Tule sinäkin mukaan istuttamaan puita – se käy helposti!

 Tree Nation on YK-vetoinen projekti, jonka tavoitteena on istuttaa kahdeksan miljoonaa puuta Saharaan. Istutusprojektin tarkoitus on ensisijaisesti ekologinen, mutta samalla parannetaan myös yhteiskunnallisia ja humanitaarisia oloja.  Jo kymmenellä eurolla voit istuttaa puun, jonka löydät sitten  nimelläsi nimikoituna netistä. Linkistä pääset aina halutessasi oman puusi luo.

Lahjoita ystävällesi, jolla on kaikkea, puutaimikko Afrikassa… 

http://www.tasaus.fi/

Tasaus2010-keräys: Ehkäise aavikoitumista istuttamalla puita (Suomen lähetysseura)

Myös World Vision Finlandin kautta voit istuttaa esimerkiksi ystävyyden puun, tai auttaa istuttamaan kokonaisen puutarhan, parilla kympillä.

Tai voit lahjoittaa ystävällesi 15 puuntainta Afrikassa Kirkon Ulkomaanavun kautta.

Eräs esimerkki metsäprojektista: Puut takaavat tulevaisuutta Mosambikissa (Ulkoministeriö 2009).

*    *    *

Meille suomalaisille metsät ovat aina olleet itsestäänselvyys, mutta eivät ole enää. Valtaosa Suomen metsistä on tehometsätalouden piirissä.

Lapsemme ja heidän lapsensa eivät voi elää jos meidän sukupolvelmme ei pidä huolta metsästä. Maailman metsistä. Millaisena jätämme maapallon heille?

Siemenpuu-Säätiö vaikuttaa ja tiedottaa maailman metsien tilasta niin Suomessa kuin Kaukoidässäkin.

”Metsän jäljillä -kirja vie keskelle sademetsää ja suomalaista hakkuuaukeaa. Paljon kiistelty tehometsätalous on ollut Suomessa maan tapa jo pitkään. Eikä vain Suomessa. Ympäri maailmaa teolliset puuplantaasit syrjäyttävät metsiä, ja Suomen rooli tehometsämallin levittäjänä Etelässä on suuri. Teollisuus ja jopa luonnonsuojelualueet ajavat metsäyhteisöjä ahtaalle. Moni metsästä riippuvainen yhteisö joutuu lähtemään. Entinen koti saa ympärilleen aseistetut vartijat.

Mitä on metsä? Ja kuka sen saa määritellä? Miten vaikutamme metsään ja miten se vaikuttaa meihin?”

Näitä kysymyksiä pohtii kirja Metsän jäljillä (Siemenpuu-säätiö, 2009).Voit ladata kirjan maksutta tästä.

Pyhyyden kohtaaminen – metsässä sielu lepää

Metsän myyttistä hiljaisuutta ja salojen lampien välkähtelyä voi kuulla rauhoittavana vaikkapa tässä:  Arvo Pärt: Spiegel im Spiegel. Luonnon ikuisuudessa on pyhyyttä jossa sielu lepää, kokee kuuluvansa osana kaikkeuden kokonaisuuteen.

On armas sunnuntaiaamu tää,
se muistot mielessä herättää –
nyt toiset on kirkkotiellä.
Mä etsin kirjani kontistain,
sen äitivainaalta muistoks sain –
hän on jo tallella siellä.

Nyt metsä kirkkoni olla saa,
voi täälläi palvella Jumalaa,
mun urkuni kauniit, soikaa!
Mun kirkkoni katto on korkea,
ja ystävä yksi on seurana,
joka muistavi paimenpoikaa.
(Immi Hellén: Paimenpoika, 1898)

Pyhän kosketus luonnossa: johdatus kristilliseen ekoteologiaan. Toim. Pauliina Kainulainen, Kirjapaja 2007. 

Pauliina Kainulainen: Missä sielu lepää. Kadonnutta pyhyyden tuntoa etsimässä. Kirjapaja 2010.

Juhani Huttunen: Päin mäntyä. Pauliina Kainulaisen haastattelu. Kirkko ja Kaupunki nro 17, 21.4.2010.

Ajattelemisen aihetta antoi Mecano.

Lue myös:

Mohandas Gandhi: Tottelemattomuudesta. Suom. ja toim. Eila Salomaa ja Jukka Viitanen. Taifuuni.

Jean Giono: Mies joka istutti puita. (L homme qui plantait des arbres, 1953.)
Suom. Tuukka Kangasluoma, 1994. Uusi kuvitettu painos 2008.

Juhani Pietarinen: Ilon filosofia: Spinozan käsitys aktiivisesta ihmisestä. Yliopistopaino, 1993. (4. p.2001.)

Henry Thoreau:

Elämää metsässä. (Walden or Life in the woods, 1854.) Suom. Mikko Kilpi (1. p. 1954.) WSOY, 1990.

Kansalaistottelemattomuudesta. Toim. Outi Lauhakangas. Visio. Otava, 1986.

Kävelemisen taito. (Walking, 1862.) Suom. Markku Envall. Basam Books, 2008 (1. p.: Jack-in-the-Box, 1997).

Vaellus vuorelle ja muita esseitä. Suom. Antti Immonen. Green Spot, 2007.

Anonyymi: Kadotettu hengellisyys

Pelasta maailma!

Topi Linjama: Pikkunupun isäntä. Kumppani-lehti 1.6.2009.

1 kommentti

Kategoria(t): arvot, eettisyys, ekologia, ekoteologia, evankeliumi, hengellisyys, identiteetti, ihmisoikeudet, lapset, lapsuus, luonto, musiikki, opilliset kysymykset, sielu, sielunhoito, spiritualiteetti, taide, toivo, tulevaisuus, vapaus, vastuullisuus, ystävyys

Kuka ja mikä minä oikeasti olen?


Kaikki muuttuu: identiteetti, elämäntapa, seksuaalisuus ja arvomaailma

Tutkija Saara Tuomaala on ansioitunut historiantutkimuksen  alalla. Hänen väitöskirjansa Työtätekevistä käsistä puhtaiksi ja kirjoittaviksi hyväksyttiin 2004 Helsingin yliopistossa. Siinä hän tarkastelee 1900-luvun alun kansakoulun kehittymistä Kivijärvellä ja Paavolassa. Tuomaala on tutkinut myös Virginia Woolfin poliittista ajattelua ja naisia historiantutkijoina (artikkelikokoelma Oma pöytä. Naiset historiankirjoittajina Suomessa (2005).

Tuomaala irrottautui vanhoillislestadiolaisuudesta 1980-luvulla. Hän on kertonut julkisuudessa irrottautumisen kokemuksestaan elävästi ja havainnollisesti.  Hänen oivalluksensa ja tuntemuksensa ovat tuttuja monelle, mutta Tuomaala onnistuu kuvaamaan sanallisesti puhuttelevalla tavalla tätä usein sanattomaksi jäävää, ainutlaatuista kokemusta.

 

”Enemmän kuin uskosta, on kyse siitä, että syntyy johonkin kulttuuriin ja elää siinä. Jos siitä lähtee, kaikki muuttuu: identiteetti, elämäntapa, seksuaalisuus ja arvomaailma.”

(osa lehtihaastaattelusta 17.3.2003, toimittaja Anu Silfverberg, HS NYT-liite)

 

Usko oli hänen lapsuudenkodissaan asia, joka kuului elämään kuin hengittäminen. Jumala oli ruumiillistunut seurakunnassa, sen ystävyysverkostoissa ja yhteisöllisyydessä.

Tuomaala jätti vanhoillislestadiolaisen yhteisön 1980-luvulla opiskellessaan yliopistossa. Lestadiolaisuuden taakse jättämisessä suurin suru on suvun ja yhteisön ulkopuolelle sulkeutuminen.
 
 
 
 
 
 

 

 

”Kutsuisin vanhoillislestadiolaisia fundamentalistiseksi yhteisöksi. Siinä oma yhteisö on yhteydessä Jumalaan, kun taas muut eivät ole. Siksi on sitä mullistavampaa jättää se.”

Tuomaala epäili uskontoaan ensimmäistä kertaa jo lapsena.

Yhdeksänvuotias lestadiolaistyttö mietti, onko todella mahdollista, että vain tietyllä tavalla uskovat pääsevät taivaaseen. Tai että kaikki synniksi määritellyt asiat todella olisivat väärin.

”Kirjoitin yhdeksänvuotiaana esseen aiheesta Lempeät ja julmat uskonnot. Minusta tuntui, että omani kuului jälkimmäisiin.”

Lapsuuden kysymykset painuivat pinnan alle teini-iässä, jolloin Tuomaalasta tuli kiihkeä uskon puolustaja.

”Koulussa syljettiin päälle ja haukuttiin siaksi, koska olin lestadiolainen. Uskon, että valtakulttuurin taholta koettu syrjintä pienessä uskonnollisessa yhteisössä usein vain vahvistaa rajoja. Ihmisellä on kaksi vaihtoehtoa: linnoittautua tai irrottautua.”

Epäilevät kysymykset palasivat myöhemmin.

Sääntöjen ehdottomuus, tuomitseva Jumala ja naisten asema lestadiolaisyhteisössä aiheuttivat lopulta irtautumisen, joka vahvistui hiljaisuudessa, Tuomaalan oman pään sisällä. Sitä seurasi kokeiluvaihe, jossa piti kokea valtakulttuurin elämään liittyviä asioita. Vasta sen jälkeen uskalsi edes ajatella lähtöä, jonka varmistuessa kasvoi huoli perheestä: kuinka äiti ja sisarukset kestävät?

”Lestadiolaisuus on hirveän konkreettista. Jos rikot normeja ja astut ulkopuolelle, se tarkoittaa, että olet astunut kuoleman rajan yli, kohtaat oman kuolemasi. Sinusta tulee sellainen, joka joutuu helvettiin. Se sosiaalinen ja emotionaalinen kuolema on vahva, fyysinen kokemus. Kun uskosta luopui, se oli käytävä läpi.”

Jumala oli olemassa yhteisön toisten ihmisten kautta. Kun side heihin katkesi, murtui myös Jumalan kuva. Viimeisenä iltana lestadiolaisyhteisössä Tuomaala meni ryhmätapaamiseen Helsingissä tietäen, että se oli viimeinen kerta.

”Sen jälkeen minulla oli pitkään tunteita, että leijun avaruudessa, että olen irti koko maailmasta enkä kuulu mihinkään. Välillä se leijuminen oli enemmän lentämistä tai syöksymistä.”

Mikään ei kuitenkaan päättynyt tuohon lentoon. Suurilla eroilla on tapana palata aaltoina vuosien varrella.

Irtauduttuaan Tuomaala tukeutui ystäviin ja yliopistomaailmaan. Hän alkoi seurustella, eikä ollut ehkä sattumaa, että kumppani oli ihminen, joka oli joutunut elämässään vaihtamaan kahdesti kulttuurista toiseen.

Akateemisesta maailmasta Tuomaala sanoo löytäneensä sellaisia laajoja yhteisöjä ja keskusteluyhteyksiä, jotka muodostuivat läheisiksi lestadiolaisyhteisössä.

”Ja jännittävää kyllä, yksi selvästi lestadiolaisuudesta tullut asia elämässäni on naisten ja tyttöjen keskinäinen kulttuuri. Yhteisössä, jossa naisten ja miesten maailmat ovat jotenkin erillisiä ja seksuaalisuus varjeltua, yksi tapa hahmottaa maailmaa on nähdä se naisten välisinä verkostoina. Se on ollut elämässäni jatkumo, joka on myös auttanut siirtymävaiheen yli.”

Sopiva vertauskuva lestadiolaisyhteisöstä luopuvalle naiselle löytyy Tuomaalan mielestä musliminaisesta, joka irtautuu uskostaan ja kulttuuristaan. Kummassakin voi olla kyse kokonaisen kulttuurin jättämisestä ja siirtymisestä valtakulttuuriin, jonka suhtautuminen on alentuvan säälivää.

”Lestadiolaisnaiset vaiennetaan kahdelta suunnalta: yhteisön sisältä tuleva viesti on, että nainen vaikenee seurakunnassa ja synnyttää lapsia. Valtakulttuuri taas halveksii naisia ja kohtelee heitä tahdottomina uhreina. Kun lestadiolaisuuteen liittyy muutenkin naisten alistaminen, satuttaa vielä enemmän, että sitä joutuu kokemaan paitsi oman kulttuurin miesten myös modernien ja vapautuneiden naisten taholta.”

Uskosta tulo ei myöskään välttämättä ole sitä, että kääntää kokonaan selkänsä jollekin.

Jotkut vanhat ainekset saavat merkityksen uusien ajatusten ja tietojen kautta. Jumalasta Tuomaalan elämässä ei enää näy merkkejä, mutta jotain tunnistettavaa uskosta on jäänyt jäljelle, hän sanoo. Yksi on kokemus, että elämään sisältyy jokin salaisuus tai ihme.

”Jossain vaiheessa luulin lopettaneeni rukoilemisen. Mutta tavallaan se on edelleen olemassa. Suhtaudun rukouksenomaisesti siihen, kun luen runoja, kuuntelen musiikkia tai käyn hyvän keskustelun. Siitä, että yhtäkkiä keskellä päivää on hiljaa ja hengittää, saattaa tulla samanlainen olo kuin rukouksesta: että olen yhtä tämän maailman kanssa ja samalla vastuussa muista.”

”Se on lähestymistapa, jonka opin lapsena. Joku sanoisi, että siinä kohtaa Jumalan. Minä en käytä sitä sanaa.”

Osa Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä julkaistua toimittaja Anu Silfverbergin haastattelua otsikolla Uskottomat. 17.4.2003.

Lue myös:

Maud: Kastetusta kartetuksi

Maud: Uskotko Jumalaan?

Viiden veljen sisko: Ihmistä ei saa kutistaa

8 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, alakulttuuri, elämäntapa, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, get rid of, hengellisyys, identiteetti, identity, ilo, irrottautuminen yhteisöstä, laestadianism, lapsuus, naisen asema, normit, omatunto, opilliset kysymykset, pelko, pelot, perhe, retoriikka, rukoileminen, spiritualiteetti, tyttökulttuuri, uskon jättäminen, yhteisö, yksilöllisyys