Avainsana-arkisto: jumalanlapsi

SRK:n pöksylähetyskäsky


Saarnoissa on julistettu 1960-luvun lopusta lähtien, että ”Jumalanvaltakunta kasvaa sisältäpäin”. Tällä tarkoitetaan sitä, että kun uskovaiset pitävät ehkäisyä syntinä eivätkä muutenkaan rajoita lisääntymistään, Jumalalle syntyy koko ajan lisää jumalanlapsia.
Ajatus on Uuden testamentin vastainen. Sekä apostolit että Jeesus  nimenomaan torjuivat opetuksessaan tämänkaltaisen ajattelun.

…Lue koko artikkeli…

Mainokset

8 kommenttia

Kategoria(t): 1960-luku, äitiys, ban of birth control, bans, ehkäisykielto, hajaannukset, harhaoppi, johtajat, johtokunta, kiellot, kirkko, kontrollointi, lapset, lähihistoria, normit, norms, Päivämies, Raamattu, rauhanyhdistys, retoriikka, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, suurperhe, syyllistäminen, vallankäyttö

Mikä on uskomisen kohde?


Se kysymys, joka on vallannut alaa ja jonka hedelmät lopulta kulminoituvat nykyisessä kriisissä.

Uskomisen kohde on siirretty pois Kristuksesta ja armosta.

Armosta uskominen on yksinkertainen asia. Se on silkkaa Jumalan armoa, jossa ihmisen omat rakennelmat ovat Jumalalle kauhistus.

Ihminen on Jumalan armon vastaanottajana lapsi Lue koko artikkeli…

1 kommentti

Kategoria(t): anteeksianto, armo, evankeliumi, fundamentalismi, harhaoppi, hartauskirjoitukset, hengellinen väkivalta, hengellisyys, johtajat, Jumalan sana, kasvatus, kristinoppi, lakihengellisyys, luterilaisuus, normit, omatunto, opilliset kysymykset, pelastus, rauhanyhdistys, retoriikka, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., syntien anteeksiantamus, toivo, tuomitseminen, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö

Topi Linjama: ”Vain me?”


 

 

(Maapallo ja Kuu, 142 miljoonan kilometrin etäisyydeltä. Aurinko sijaitsee noin 150 miljoonan kilometrin päässä. Kuva Nasa / JPL / University of Arizona, 2007.)

 

Topi Linjama pohtii blogissaan vanhoillislestadiolaisuuden eksklusiivista eli muut kristityt pelastuksen ulkopuolelle sulkevaa seurakuntaoppia.

*    *    *

”Vain me?”

”Vanhoillislestadiolaisessa maailmankuvassa ihmiset jaetaan kahteen porukkaan, uskovaisiin ja epäuskoisiin.

Rajalinjan tietäminen on tärkeää jo käytännön syistä, sillä uskovaisia ja epäuskoisia tervehditään eri tavoin.

Uskovaisen tuntomerkkejä ovat korvakoruttomuus, meikittömyys, televisiottomuus, alkoholittomuus, iso perhe, seuroissakäyminen ja niin edelleen.

Mahtaako ajatus mennä jotenkin niin, että usko konkretisoituu tai muuttuu näkyväksi tuontapaisissa asioissa (”elämänvanhurskaus”), kun taas päinvastaiset asiat kertovat epäuskosta (on ilmaus ”kieltää usko teoillaan”).

Onko sittenkin kyse kulttuurista?

Jos sitten joku hengellinen auktoriteetti, kuten puhuja, paljastuukin kaappijuopoksi tai pedofiiliksi, saattaa tulla mieleen, että ehkä uskon suhde ihmisen ulkonäköön, käytökseen tai puheenparteen ei olekaan niin yksiselitteinen.

Että ehkä noissa asioissa on sittenkin kysymys jostain muusta kuin sydämen uskosta (”sydämen uskosta” muuten puhutaan nykyisin hyvin vähän), esimerkiksi kulttuurista.

Jos siis uskovaiselta näyttävä ja kuulostava voikin olla patologinen rikollinen, niin miten paljon voimme ihmisestä sanoa sen perusteella, miltä hän näyttää tai kuulostaa tai missä asemassa hän on?

Ekskluusiota on pönkitetty tarinoilla ihmisistä, jotka ovat etsineet sielulleen rauhaa sieltä sun täältä ja löytäneet sen lopulta rauhanyhdistykseltä seuroista. Onnittelen lämpimästi näitä ihmisiä enkä missään tapauksessa epäile heidän kokemustensa aitoutta.

Tällaiset kertomukset ovat omiaan vahvistamaan uskoa, mutta niitä ei mielestäni voi käyttää todisteena ekskluusiolle. Ensinnäkin tällaisia tarinoita on viljalti muissakin uskonyhteisöissä.

Sitä paitsi on niitäkin, jotka sanovat löytäneensä rauhan luovuttuaan uskonnosta tai uskosta. Toiseksi kokemuksesta ei voida johtaa yleistä sääntöä, totuutta tai opinkohtaa.

Kiinnitänkö uskoni ekskluusioon – vai Kristuksen ansioon?

Oma lukunsa on raamatunkohdat, joilla ekskluusiota perustellaan, mutta niitä valottakoon joku toinen.

Ekskluusion voi asettaa omaan kokoluokkaansa kysymällä, voiko pelastua uskomatta ekskluusioon. Eli perustuuko usko yksin Kristuksen ansioon vai osittain myös johonkin muuhun kuten siihen, että nuo toiset eivät usko Kristuksen ansioon?

Minun mielestäni sellainen, joka voi väittää jotain sellaista, että ”miljardi katolista eivät muuten usko oikein”, ei voi olla muu kuin Jumala, sillä vain Jumala näkee ihmisen lävitse sydämen salattuihin sopukoihin saakka. Nähdäkseni me ihmiset emme voi sanoa kovin paljoa edes lähipiirin ihmisten uskosta, saati sitten niiden, joita emme tunne.

Minusta ekskluusio-opissa ihminen astuu Jumalan kenkiin.

Se on mielestäni ihmisten keksimä liitännäinen, joka ei ole Kristus-uskolle välttämätön. Sanon opille tervemenoa SRK:n entistä puheenjohtajaa Matti Lääkköä (poimittu Wikipedian artikkelista ”Vanhoillislestadiolaisuuden kritiikki”, ei lähdeviitettä) mukaillen: ”Olen saanut rauhan tässä uskossa enkä lähde arvioimaan muita.”

Lue kirjoituksen herättämät kommentit Kotimaa24:ssä.

*       *       *

Aiheeseen liittyvää:                                                                                                               

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Johannes Ijäs: Kuka pääsee taivaaseen? Kotimaa24, 29.11.2010.

Vuokko Ilola: ”Ainoita oikeita” riittää. Blogikirjoitus 8.1.2013.

Heli Karhumäki:  Helevettiin menöö että heilahtaa

Arkkipiispa Paarma ja vanhoillislestadiolaisuuden haaste kirkon ykseydelle

Heikki Kerkkänen:  Jokainen ihminen on eri asia

Mauri Kinnunen: Lestadiolaisuus ja ortodoksinen kirkko. Iustitia 14 (2001). Suomen teologinen instituutti.

Mauri Kinnunen: Lestadiolaisyhteisöjen rakenne. Teologinen aikakauskirja 2002, nro 4.

Mauri Kinnunen: Narvalaisuus. Iustitia 14 (2001). Suomen teologinen instituutti.

Kristittyjä 33 % maailman väestöstä . Kotimaa 11.1.2011.

Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen: “Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa”

Matti H.: Yksi usko?

M. T.: Vainko me vanhoillislestadiolaiset pelastumme?

Onko Heikki Räisänenkin “etninen” kristitty

Pelastuvatko muut kuin vanhoillislestadiolaiset?

Piispa Kari Mäkinen: oman liikkeen näkeminen muiden yläpuolella on ongelmallista

Jouko Talonen: Lestadiolaisuuden hajaannukset. Luento 8.3.2000, Suomen teologinen instituutti.

Jouko Talonen: Lestadiolaisuuden hajaannukset. Iustitia 14 (2001). Suomen teologinen instituutti.

Seurakuntaoppi, lyhyt oppimäärä torailun ja erehtymättömyyden historiaa

Vanhoillislestadiolaisuuden vaarat: seurakuntaopin arviointia katolilaisesta näkökulmasta

Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta

Viiden veljen sisko: Ihmistä ei saa kutistaa

(Eurooppalaiset tähtitieteilijät ovat löytäneet ainakin viisi uutta eksoplaneettaa kaukaa Aurinkokuntamme ulkopuolelta. Ne kiertävät Auringon kaltaista tähteä yli sadan valovuoden päässä. Kyseessä on runsain näin kaukaa tehty planeettahavainto. Löydetyt planeetat kiertävät Etelän vesikäärme -tähdistöön kuuluvaa, 127 valovuoden päässä olevaa HD 10180 -tähteä. Suurin osa löydetyistä planeetoista on suuria, jopa 25 kertaa Maata isompia.) (YLE Tiedeuutiset 28.8.2010.)

2 kommenttia

Kategoria(t): alakulttuuri, armo, elämäntapa, epäily, etniset vanhoillislestadiolaiset, identiteetti, Jumala, kadotus, kiellot, kristinoppi, kuuliaisuus, leimaaminen, luterilaisuus, normit, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, pelko, pelot, rauhanyhdistys, retoriikka, seurakuntaoppi, sielunhoito, suvaitsevaisuus, synnit, syntilista, taivas, tuomiopäivä, tuomitseminen, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö

Helevettiin menöö että heilahtaa


”Eikö olis kuulkaa kolkkoa, jos luterilaisen kirkon pappi ajattelis sun kohdalla ehtoollista jakaessaan, että tämä seurakuntalainen se ei ookkaan pelastuvien joukossa. Tai jos pappi ajattelis sun lastas kastaissaan, että tämän perheen lapset ne kasvatetaan suoraan kadotukseen.

Miltäs tuntuis, jos sun oman seurakunnan pappi julistais jossain pienes porukas, että sinä ja se koko muu seurakuntalaisten joukko siellä kirkon penkissä ette ookkaan oikeita uskovaisia.

Taidat ajatella, ettei tällaisia pappeja ookkaan, kai niistä olis tehty kantelu ja ne olis erotettu pappisvirasta. Jos joku kehtais opettaa, että anteeksannon avaimet ja oikee uskovaisuus on välittyny Suomessa vaan pienelle porukalle, niin sehän ois räikeä lahkolainen harhaoppi!

Vähemmästäkin on pappeja pantu viralta. Mutta niin hullusti on kuulkaa asia, että nämä papit toimii aivan meijän silmien alla. Niitä on Suomessa sellaiset sata kappaletta, eikä piispat eväänsä lotkauta! Mikä tämän porukan nimi on? Se on vanhoillislestadiolaiset.

Mie juttelin tässä yhtenä päivänä vanhoillislestadiolaisen papin kans ja sain päähäni kysyä, että oonko mä sen mielestä tosiaan matkalla kadotukseen? Se kiemurteli aikansa ja yritti selittää, että hänen tehtävänsä on vain julistaa sanaa, ei tuomita.

– No se nyt on selevä, mä sanoin, mutta vastaa kysymykseen.

Se yritti vielä sitä vanhaa selitystä, että onhan kaikilla herätysliikkeillä omat opilliset korostuksensa. Mutta se selitys ny meni puhaltamalla nurin. Ykskään körttiläinen tai evankeelinen tai viidesläinen tai rukoilevainen ei täysis järjissänsä sanois, että pelekästään mun oman yhdistykseni porukka pelastuu. Niin ei sano helluntailaiset eikä vapaakirkollisetkaan.

Vanhoillislestadiolaiset on ainut porukka, joka kylymän rauhallisesti väittää, että niillä yksin on ainoa oikea usko ja Pyhä Henki ja pelastavan synninpäästön voi saada vain niiden joukossa.

Kun mä aikani sitä pappia kurkutin, se lopulta myönsi, että justiin noinhan se on. Hän ei voi pitää minua pelastettuna, jollen mä tee parannusta vanhoillislestadiolaisten uskovien porukassa. Niin se asia on hänelle opetettu ja sen opin hän on säilyttäny, vaikka on kirkon pappi.

Mä kiitin sitä rehellisyydestä ja totesin, että Luojan kiitos, mun pelastukseni ei oo sun luulojes varas. Kun Jeesus on mun puolestani ristiinnaulittu, mulle on yks lysti, miten joku harhaantunu pappi siitä ajattelee. Raamattu puhuu vaan yhdestä välimiehestä ihmisen ja Jumalan välillä, eikä sen nimi oo Lestadius.

Mutta sitä mä surkuttelin, että eikö susta ittestäs oo kamalaa jakaa sanaa ja sakramentteja tavalliselle kirkkorahvaalle ja ajatella, että helevettiin menöö koko porukka, että heilahtaa.

Kirkon sisällä asias on pysyny ihmeellisesti ulkonainen rauha, koska lestadiolaiset ei julista oppiansa muualla kun omas porukas, eikä ne tee varsinaista lähetystyötä. Kirkkoon ne sitoutuu maallisena organisaationa, mutta ne ei pidä sitä hengellisenä yhteisönä, joka pelastuu. Piispat ja koko papiskunta on niinku ne ei ois huomannu koko asiaa.

Mä ihimettelen, miten ne saa ittensä pideltyä, kun ne kumminkin on luvannu puolustaa vapaata ja ehdotonta evenkeliumia. Kyllä mä kauhistelen niitä pieniä seurakuntia, joihin tavallisten ihmisten pitää kastattaa, vihityttää ja siunauttaa perheenjäsenensä lestadiolaispapilla, kun muita ei oo tarjolla.

Miten kukaan voi saada rohkaisua hengelliseen hätäänsä papilta, joka pitää sen sielua kadotettuna? Miten nuori ihminen voi sellaisessa seurakunnassa käydä luterilaisen uskon mukaisen rippikoulun.

Kun mun äitini kuoli, niin pappi lohdutti mua sanomalla, että nosta silimäs tuon haudan yli ristiin ja luota jälleennäkemisen toivoon. Mutta miten mua vois lohduttaa sellanen pappi, joka sydämessään ajattelee, että sitä kohtaamista sun on turha odottaa?

Kuinka tähän hulluun tilanteeseen on Suomen kirkossa tultu? Miten sen vois ratkaista?

Minen tiedä, mulle tämä on rukouksen paikka. Mä haluan jättää Jumalan kätehen toivomuksen, että jokainen ihminen, joka turvautuu luterilaisen kirkon pappiin, sais kuulla täyttä ja väärentämätöntä evankeliumia, jossa ei tarvita muuta välimiestä ku Jeesus Kristus.

Jos yks pieni porukka uskooki omistavansa yksin Taivasten Valtakunnan avaimet, niin te voitte kaikes rauhas avata Raamatun. Sen selevä sana sanoo, että ovi on ollut auki jo 2000 vuotta.”

*     *     *    

Heli Karhumäki: Radio Dei 30.11.2007, litteroinnista saadaan kiittää ”Mikkiä”, Hakomajan arkisto.

Uusimpien tietojen mukaan vanhoillislestadiolaisia pappeja on kaikkiaan 140 (SRK:n ilmoitus 2010).

*     *      *

Hum. kand. Heli Karhumäki on kirkollisiin aiheisiin erikoistunut toimittaja ja tietokirjailija. Hän toimii Lapuan tuomiokirkkoseurakunnan tiedotussihteerinä sekä Kotimaa-lehden ja Radio Dein kolumnistina.

Lue lisää:

Topi Linjama: ”Vain me?”

Arkkipiispa Paarma ja vanhoillislestadiolaisuuden haaste kirkon ykseydelle

Olli Seppälä: ”Typistetyn evankeliumin kahleet tulee murtaa rakkaudella”.  (Kotimaassa 17.11.2011 julkaistua Heli Karhumäen kolumnia koskeva uutinen.) Kotimaa24 18.11.2011.

Santa 76:  Kultti vai kristinuskoa?

Rytkönen, Jussi: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. Olavi Voittosen ja Aimo Hautamäen haastattelu. Kotimaa 9.1.2008.

Tutkija Salomäki: Kirkko ei kykene puuttumaan SRK:n rippioppeihin 1

Piispa Seppo Häkkinen: Kirkko ei kykene puuttumaan SRK:n rippioppeihin 2

5 kommenttia

Kategoria(t): anteeksianto, armo, avainten valta, evankelis-luterilainen kirkko, evankeliumi, fundamentalismi, harhaoppi, helvetti, hengellinen väkivalta, hengellisyys, iankaikkinen elämä, Jumalan sana, kadotus, kirkko, kristinoppi, lakihengellisyys, leimaaminen, luterilaisuus, opilliset kysymykset, pelastus, perhe, retoriikka, rippikoulu, sananjulistajat, seurakunta, seurakuntaoppi, sielu, sielunhoito, syntien anteeksiantamus, syrjintä, taivas, tuomiopäivä, tuomitseminen, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys

Suurempi tarkoitus: iankaikkinen elämä


Uskovaisen ihmisen maailmankatsomus perustuu ajatukseen ”maailmassa, mutta ei maailmasta”.

Jumalan lapsena eläminen merkitsee vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä. Jumalanvaltakunnan kansalaisuus ei irrota ihmistä henkilökohtaisesta vastuusta eikä maailmasta, vaan se antaa kristitylle mahdollisuuden palvella maan päällä jaloja eettisiä päämääriä (lähimmäisenrakkaus) – panematta niihin kuitenkaan lopullista toivoaan.

Kristitty ottaa maailman vakavasti, koska se on Jumalan luoma ja Hänen valtakuntansa hallinta-aluetta. Mutta hän ei ota sitä liian vakavasti, koska se kuitenkin on katoava.

Uskovaisella on elämässään suurempi tarkoitus. Elämä kuoleman jälkeen. Epäuskoiselta puuttuu tämä iankaikkisen elämän toivo, ja siksi monen ihmisen elämältä puuttuu todellinen tarkoitus. Se ilmenee yksinäisyytenä, ahdistuksena, vakavissa mielenterveyden ongelmissa ja itsemurhissa. Sama, yhä voimistuva tyhjyys ja tarkoituksettomuus on myös mielivaltaisten väkivallantekojen takana.

Uskovaisella on elämässään ikuisuus-näkökulma ja turvallinen luottamus Jumalaan, joka antaa meille voimaa arkielämän vastoinkäymisissä, ihmissuhteiden ristiriidoissa ja psyykkisissäkin stressitilanteissa. Uskovaisen elämä ei ole tarkoituksetonta.

Jumalanlapsella on käytännössäkin lisäksi tukenaan jumalanlasten keskinäinen rakkaus ja yhteenkuuluvaisuus. Yhteisöllisyys on meille luonnollista. Tätähän ulkopuoliset aina ihmettelevät ja monet ihailevatkin.

Uskovainen ei ole ruusunpunainen optimisti, joka kuvittelisi koko maailman kääntyvän hyväksi hänen tai kenenkään muunkaan ihmisen työn tuloksena. Hän ei ole kuitenkaan myöskään synkkä pessimisti, joka pitäisi omaa tehtäväänsä maailmassa täysin mahdottomana ja turhana. uskovainen ei elä kummassakaan äärilaidasssa.

Uskovainen näkee että jokaisella meistä on oma vartiopaikkansa jonka Jumala on asettanut. Uskovainen elää armoevenkeliumin varassa, sillä hän tuntee että on saanut inhimillisesti puutteellisena ja ilman omaa ansiotaan kaikki synnit anteeksi. Tämä antaa inhimilliselle ihmiselle Jumalalta rohkeuden ja voiman, jolloin jumalanlapsena pystyy elämään terveen realistisella otteella tässä maailmassa, ymmärtäen oman paikkansa ja muiden.

Tässä piilee se salaisuus, miksi uskovaisen ei tarvitse vaipua epätoivoon esimerkiksi maailmanlaajuisten ympäristöuhkien painamana. Näissäkin asioissa meillä on turvana ikiaikojen Jumala. Me teemme asioiden hyväksi itse kukin vartiopaikallamme sen mikä on itse kullekin mahdollista, nojautuen Jumalan sanaan. Mutta meidän ei tarvitse hätäillä eikä uppoutua maailmantuskaan, eikä liittyä esimerkiksi mielenosoittajiin eikä muutoinkaan hyökkäillä esivaltaa vastaan.  

Jokainen yksityinen ihminen kuolee joskus.  Alkanut elämä myös päättyy, me kaikki kuolemme. Lisäksi koko ihmiskunta on pitkällä aikavälillä katoava. Näin tulee tapahtumaan luonnontieteellisestäkin näkökulmasta. Mutta uskovaisella on turvanaan Jumala. Ja Hänen lupauksensa. Epäuskoiselta tämä turva puuttuu.

Siunattua Joulurauhaa itsekullekin!

(Siirakki)

3 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, armo, arvot, elämäntapa, evankeliumi, helvetti, identiteetti, kristinoppi, kuolema, opilliset kysymykset, syntien anteeksiantamus, taivas, tulevaisuus, yhteisöllisyys, yksilöllisyys