Avainsana-arkisto: kadotus

Eräs helluntailaisnuori kysyy!


Helluntailaisuus_2

Täällä oli kirjoitus helluntailaisen naisen kokemuksista omissa  piireissä ja perheessä. Pidin tuota sinänsä asiallisena että on oikeus muistella miten muistelee. Sillä jokainen lähtee aina omista kokemuksistaan.

Itseäni kiinnostaisi nostaa esille se, että miten te lestadiolaiset suhtaudutte eri liikkeessä uskovaan. Ja että miettisitte, miltä teistä tuntuisi joutua tuomituksi kadotukseen niinkun te usein meille teette.

Olen itse helluntailainen mutta keskustelen mielellään eri tavalla ja eri liikkeissä uskovien kanssa.  Etkö sinäkin, joka olet uskossa? Ja minulla oli opiskeluaikoina läheinen ystävä, aivan paras kaveri, joka oli vanhoillisen suuntauksen lestadiolainen. Hän oli ihmisistä kyllä aivan parhaita, hirmusen mukava … Lue koko artikkeli…

8 kommenttia

Kategoria(t): alakulttuuri, elämäntapa, hengellisyys, identiteetti, Jumalan sana, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kontrollointi, kristinoppi, leimaaminen, luterilaisuus, manipulointi, mielenterveys, naisen asema, normit, norms, nuoret, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, rauhanyhdistys, retoriikka, seurakuntaoppi, syntien anteeksiantamus, ulossulkeminen, vallankäyttö, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys

Kipeimpiä asioita elämässäni


– En voi sanoin kuvailla, millaisen kiirastulen läpi kuljin tämän tilanteen eteen. Mitä tunsin sydämessäni, kun koin, että olen tuomittu helvettiinNainen_5 sen vuoksi, että en pysty ottamaan lapsia vastaan ja hylkämään heitä emotionaalisesti. Edelleen en tiedä olenko toiminut oikein.  Onko todellakin niin, että päästäkseni taivaaseen, minun pitää uhrata lapseni, ajaa itseni ja perheeni totaaliseen katastrofiin? Asian kipeyttä ei kukaan, joka ei itse ole sitä kokenut voi ymmärtää. Kohta olen kymmenen vuotta asian kanssa kipuillut…ehkä kipuilen elämäni loppuun asti. – – Pahinta oli, kun painajaismaisten vuosieni keskellä istuin äitienpäiväjuhlassa, jossa puhuja saarnasi siitä, kuinka äidit joutuvat synnyttämään lapsia helvetissä, jos eivät ole sitä tehneet täällä … Lue koko artikkeli…

48 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, armo, äitiys, ban of birth control, eettisyys, ehkäisykielto, epäily, hengellinen väkivalta, ihmisoikeudet, Jumalan sana, kadotus, kannanotot, kiellot, kontrollointi, lapset, leimaaminen, lisääntyminen, mielenterveys, naisen asema, normit, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, pelot, perhe, puhujat, Raamatun tulkinta, raskaudenpelko, sananjulistajat, seurat, suurperhe, syyllistäminen, uskon perusteet, vallankäyttö

Elämän arvo on sen katoavuudessa


Mielestäni elämä on täysin arvokas ainutkertaisena. Ollakseen arvokas ihmisyksilön elämän ei tarvitse jatkua kuoleman jälkeen. Elämän arvo ja sen pyhyys on juuri sen katoavuudessa.

…Lue koko artikkeli…

5 kommenttia

Kategoria(t): iankaikkinen elämä, ihmisarvo, kuolema, pelko, pelot, spiritualiteetti, taivas, taivasikävä, tiede, toivo, tulevaisuus, tuomiopäivä, yksinäisyys

Matka Kauas-Maahan


Aikamatka Himalajalta Aurinkokuntamme ulkopuolelle, läpi Linnunradan galaksin muihin galakseihin ja takaisin.

Lähde: American Museum of Natural History, New York.

Nojatuolimatka riittää minulle. Tässä samassa laajenevassa kaikkeudessahan sitä joka tapauksessa lennetään.

Elämää Linnunradalla

Aurinko on yksi kotigalaksimme Linnunradan miljardeista Lue koko artikkeli…

5 kommenttia

Kategoria(t): 2010-luku, evoluutio, heaven, kadotus, luonto, taivas, tiede, tieto, tutkimus, ympäristö

Hän Käveli Omin Jaloin Ulos Valtakunnasta


Theroux ja vihatut Phelpsit – dokumentti kristinuskoa julistavasta kultista.  Tuotanto: BBC 2011. YLEn Teemalla lähetetyn dokumentin nettikatseluaika on päättynyt, lisätietoja löytyy englanniksi Wikipediasta.

Maailmanloppua, Jumalan tuomiota ja homovihaa julistava liike on groteskiudessaan lähes vitsi. Se kuitenkin paljastaa miten samanlaisia ovat uskonnollisen vallankäytön mekanismit. Se mikä toimii Phelpsin yhden miehen johtamassa kultissa toimii Suomen suurimmassa herätysiikkeessä. Tehokkaimpia alistusmenetelmiä on lähimpien perhesuhteiden hyväksikäyttö, sosiaalinen eristäminen ja perheenjäsenen hylkääminen.

Helvetillä uhkailu tehoaa ihmiseen, joka on  lapsesta saakka kasvatettu uskomuksiin kadotuksen kauhuista.

  • Maanantai 21.11. klo 22.00, uusinta torstaina 24.11.2011 klo 21.55 YLE Teema
  • Esitysaikaa 7 päivää jäljellä YLEn Areenalla

Lue koko artikkeli…

1 kommentti

Kategoria(t): 2010-luku, ahdistus, alakulttuuri, bans, elämäntapa, erehtymättömyys, eristäminen, fundamentalismi, get rid of, helvetti, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, identiteetti, identity, ihmisarvo, ihmisoikeudet, irrottautuminen yhteisöstä, johtajat, kadotus, kasvatus, kiellot, kontrollointi, kuuliaisuus, lapset, manipulointi, normit, norms, nuoret, painostaminen, pelastus, pelko, pelot, perhe, retoriikka, seurakunta, seurakuntaoppi, suru, synnit, syyllistäminen, uhkailu, uskon jättäminen, vallankäyttö, väkivalta, yhteisöllisyys

Jorma Hentilä: Tässä uskossa pääsee taivaaseen


Mediassa pyörii vanhoillislestadiolaisuudesta paljon huhujen perusteella kirjoitettuja perättömiä juttuja, on vanhoillislestadiolainen yhdeksän  lapsen isä Jorma Hentilä todennut MTV3:n haastattelussa. Lestadiolaisnuoret ovat joutuneet tämän takia usein kiusatuksi. Hentilä on halunnut kertoa julkisuuteen siitä, millaista uskovaisen perheen elämä todellisuudessa on ja mikä on uskon päämäärä. Lue koko artikkeli…

5 kommenttia

Kategoria(t): avioliitto, ban of television, bans, elämäntapa, eroaminen uskosta, forbidden things, helvetti, iankaikkinen elämä, irrottautuminen yhteisöstä, isyys, johtajat, kadotus, kiellot, kontrollointi, kuolema, lapset, leimaaminen, naisen asema, normit, norms, nuoret, painostaminen, pelastus, perhe, rauhanyhdistys, seurat, suurperhe, synnit, syntilista, taivas, televisio, televisiokielto, uskon jättäminen, uskon perusteet

Uskovainen taivaan portilla


 (Klikkaa kuvaa suuremmaksi.)

Myykää, mitä teillä on, ja antakaa köyhille. (Luuk. 12: 33.)

– Älä liioittele Lue koko artikkeli…

3 kommenttia

Kategoria(t): fundamentalismi, heaven, helvetti, Jumalan sana, kadotus, kaksinaismoralismi, opilliset kysymykset, pelastus, Raamattu, Raamatun tulkinta, tuomiopäivä

Topi Linjama: ”Vain me?”


 

 

(Maapallo ja Kuu, 142 miljoonan kilometrin etäisyydeltä. Aurinko sijaitsee noin 150 miljoonan kilometrin päässä. Kuva Nasa / JPL / University of Arizona, 2007.)

 

Topi Linjama pohtii blogissaan vanhoillislestadiolaisuuden eksklusiivista eli muut kristityt pelastuksen ulkopuolelle sulkevaa seurakuntaoppia.

*    *    *

”Vain me?”

”Vanhoillislestadiolaisessa maailmankuvassa ihmiset jaetaan kahteen porukkaan, uskovaisiin ja epäuskoisiin.

Rajalinjan tietäminen on tärkeää jo käytännön syistä, sillä uskovaisia ja epäuskoisia tervehditään eri tavoin.

Uskovaisen tuntomerkkejä ovat korvakoruttomuus, meikittömyys, televisiottomuus, alkoholittomuus, iso perhe, seuroissakäyminen ja niin edelleen.

Mahtaako ajatus mennä jotenkin niin, että usko konkretisoituu tai muuttuu näkyväksi tuontapaisissa asioissa (”elämänvanhurskaus”), kun taas päinvastaiset asiat kertovat epäuskosta (on ilmaus ”kieltää usko teoillaan”).

Onko sittenkin kyse kulttuurista?

Jos sitten joku hengellinen auktoriteetti, kuten puhuja, paljastuukin kaappijuopoksi tai pedofiiliksi, saattaa tulla mieleen, että ehkä uskon suhde ihmisen ulkonäköön, käytökseen tai puheenparteen ei olekaan niin yksiselitteinen.

Että ehkä noissa asioissa on sittenkin kysymys jostain muusta kuin sydämen uskosta (”sydämen uskosta” muuten puhutaan nykyisin hyvin vähän), esimerkiksi kulttuurista.

Jos siis uskovaiselta näyttävä ja kuulostava voikin olla patologinen rikollinen, niin miten paljon voimme ihmisestä sanoa sen perusteella, miltä hän näyttää tai kuulostaa tai missä asemassa hän on?

Ekskluusiota on pönkitetty tarinoilla ihmisistä, jotka ovat etsineet sielulleen rauhaa sieltä sun täältä ja löytäneet sen lopulta rauhanyhdistykseltä seuroista. Onnittelen lämpimästi näitä ihmisiä enkä missään tapauksessa epäile heidän kokemustensa aitoutta.

Tällaiset kertomukset ovat omiaan vahvistamaan uskoa, mutta niitä ei mielestäni voi käyttää todisteena ekskluusiolle. Ensinnäkin tällaisia tarinoita on viljalti muissakin uskonyhteisöissä.

Sitä paitsi on niitäkin, jotka sanovat löytäneensä rauhan luovuttuaan uskonnosta tai uskosta. Toiseksi kokemuksesta ei voida johtaa yleistä sääntöä, totuutta tai opinkohtaa.

Kiinnitänkö uskoni ekskluusioon – vai Kristuksen ansioon?

Oma lukunsa on raamatunkohdat, joilla ekskluusiota perustellaan, mutta niitä valottakoon joku toinen.

Ekskluusion voi asettaa omaan kokoluokkaansa kysymällä, voiko pelastua uskomatta ekskluusioon. Eli perustuuko usko yksin Kristuksen ansioon vai osittain myös johonkin muuhun kuten siihen, että nuo toiset eivät usko Kristuksen ansioon?

Minun mielestäni sellainen, joka voi väittää jotain sellaista, että ”miljardi katolista eivät muuten usko oikein”, ei voi olla muu kuin Jumala, sillä vain Jumala näkee ihmisen lävitse sydämen salattuihin sopukoihin saakka. Nähdäkseni me ihmiset emme voi sanoa kovin paljoa edes lähipiirin ihmisten uskosta, saati sitten niiden, joita emme tunne.

Minusta ekskluusio-opissa ihminen astuu Jumalan kenkiin.

Se on mielestäni ihmisten keksimä liitännäinen, joka ei ole Kristus-uskolle välttämätön. Sanon opille tervemenoa SRK:n entistä puheenjohtajaa Matti Lääkköä (poimittu Wikipedian artikkelista ”Vanhoillislestadiolaisuuden kritiikki”, ei lähdeviitettä) mukaillen: ”Olen saanut rauhan tässä uskossa enkä lähde arvioimaan muita.”

Lue kirjoituksen herättämät kommentit Kotimaa24:ssä.

*       *       *

Aiheeseen liittyvää:                                                                                                               

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Johannes Ijäs: Kuka pääsee taivaaseen? Kotimaa24, 29.11.2010.

Vuokko Ilola: ”Ainoita oikeita” riittää. Blogikirjoitus 8.1.2013.

Heli Karhumäki:  Helevettiin menöö että heilahtaa

Arkkipiispa Paarma ja vanhoillislestadiolaisuuden haaste kirkon ykseydelle

Heikki Kerkkänen:  Jokainen ihminen on eri asia

Mauri Kinnunen: Lestadiolaisuus ja ortodoksinen kirkko. Iustitia 14 (2001). Suomen teologinen instituutti.

Mauri Kinnunen: Lestadiolaisyhteisöjen rakenne. Teologinen aikakauskirja 2002, nro 4.

Mauri Kinnunen: Narvalaisuus. Iustitia 14 (2001). Suomen teologinen instituutti.

Kristittyjä 33 % maailman väestöstä . Kotimaa 11.1.2011.

Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen: “Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa”

Matti H.: Yksi usko?

M. T.: Vainko me vanhoillislestadiolaiset pelastumme?

Onko Heikki Räisänenkin “etninen” kristitty

Pelastuvatko muut kuin vanhoillislestadiolaiset?

Piispa Kari Mäkinen: oman liikkeen näkeminen muiden yläpuolella on ongelmallista

Jouko Talonen: Lestadiolaisuuden hajaannukset. Luento 8.3.2000, Suomen teologinen instituutti.

Jouko Talonen: Lestadiolaisuuden hajaannukset. Iustitia 14 (2001). Suomen teologinen instituutti.

Seurakuntaoppi, lyhyt oppimäärä torailun ja erehtymättömyyden historiaa

Vanhoillislestadiolaisuuden vaarat: seurakuntaopin arviointia katolilaisesta näkökulmasta

Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta

Viiden veljen sisko: Ihmistä ei saa kutistaa

(Eurooppalaiset tähtitieteilijät ovat löytäneet ainakin viisi uutta eksoplaneettaa kaukaa Aurinkokuntamme ulkopuolelta. Ne kiertävät Auringon kaltaista tähteä yli sadan valovuoden päässä. Kyseessä on runsain näin kaukaa tehty planeettahavainto. Löydetyt planeetat kiertävät Etelän vesikäärme -tähdistöön kuuluvaa, 127 valovuoden päässä olevaa HD 10180 -tähteä. Suurin osa löydetyistä planeetoista on suuria, jopa 25 kertaa Maata isompia.) (YLE Tiedeuutiset 28.8.2010.)

2 kommenttia

Kategoria(t): alakulttuuri, armo, elämäntapa, epäily, etniset vanhoillislestadiolaiset, identiteetti, Jumala, kadotus, kiellot, kristinoppi, kuuliaisuus, leimaaminen, luterilaisuus, normit, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, pelko, pelot, rauhanyhdistys, retoriikka, seurakuntaoppi, sielunhoito, suvaitsevaisuus, synnit, syntilista, taivas, tuomiopäivä, tuomitseminen, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö

Tutkija Salomäki: Kirkko ei kykene puuttumaan SRK:n rippioppeihin 1


Helsingin Sanomien toimittaja Katja Kuokkanen yritti selvittää, miten kirkon johdossa suhtaudutaan siihen, että kirkon suurimmassa herätysliikkeessä on toisenlainen kanta rippisalaisuuteen kuin kirkkolaissa. Haastattelujen perusteella näyttää siltä, että kirkolla ei ole kykyä puuttua asiaan.

Kirkko ei kykene valvomaan SRK:n kirkkolain omaa tulkintaa.  Kyseessä on salassapitomääräys, ”rippisalaisuus”, joka kirkkolain mukaan koskee vain pappeja. Jos rikollinen ripittäytyy papille, pappi ei saa ilmiantaa rikollista. (Muuten, eikö tällainen vaikenemisidea ole kaikkineen itse asiassa nykymaailmassa hyvin outo?)

Lestadiolaiset kuitenkin opettavat, että rippiin liittyvä salassapitovelvoite koskee myös muita kuin pappeja. Heitä kaikkia, tavallisia pulliaisia.  Syntien anteeksiannon lausujan on vaiettava, vaikka toinen olisi ripissä tunnustanut esim. lapsen hyväksikäyttörikoksen.

SRK:n tulkinta on kirkkolain vastainen, ja lisäksi se rikkoo Suomen rikoslakia ja lastensuojelulakia.

Riskit! a) Uhri ei saa apua; b) Rikollinen jää rankaisematta; c) Rippi-isä /-äiti joutuu syytteeseen

Lastensuojelun asiantuntijat ovat kertoneet, että jotkut itse teossa kiinni jääneet lestadiolaiset lasten hyväksikäyttäjät ovat ripittäytyneet omanuskoiselleen kaverille, joka antaa synnit anteeksi ja on velvollinen pitämään suunsa kiinni. Vielä tavallisempaa on, että lapsen raiskaaja on pyytänyt tekoaan anteeksi uhriltaan. Pienikin lapsi tietää lestadiolaisen kotikasvatuksen saaneena, että anteeksi annetusta synnistä ei ole luvallista enää sen jälkeen puhua kenellekään. Hyväksikäyttäjä on saattanut vahvistaa tätä vielä uhkailuilla.

Rikollinen saattaa toistaa rikostaan jopa vuosia.

Rikoksen uhri ei saa apua ja on suuri riski, että hänen psyykkine ja fyysinen turvallisuutensa ja terveytensä murtuu pysyvästi.

Rikollinen on jäänyt, tai paremminkin päässyt,  ilman laillista rangaistusta. SRK:n tulkinnan epäillään mahdollistaneen monien hyväksikäyttötapausten jäämisen pimentoon, kokonaan tutkimatta ja rankaisematta.  

Näitä tapauksia tuskin on vuositasolla lukumääräisesti paljon, mutta kyseessä on sek äkristillisen lähimmäisvastuun että maallisen järjestyksen kannalta periaatteellinen eettinen ja oikeudellinen  asia, ja luterilaisen kirkon kannalta opillis-juridinen asia. Ja eikö lasten suojeleminen on kirkollekin kristilliseen etiikkaan  ja moraaliin liittyvä velvoite?

Toinen näkökulma. Tavallinen vanhoillislestadiolainen uskovainen, joka on toiminut rikosasioita tunnustaneen ihmisen rippi-isänä tai -äitinä,  voi törmätä ristiriitaan vasta rikoksen mahdollisesti paljastuessa muuta kautta. Hän saattaa joutua tällöin vastaamaan oikeudessa syytettynä rikoksen ilmoittamatta jättämisestä.

Kysymys kirkon rippisalaisuudesta ja sitä kautta herätysliikkeiden näkemyksistä on noussut julkisuudessa esiin, kun sekä kirkosta yleensä että sen suurimman herätysliikkeen, vanhoillislestadiolaisuuden, piiristä alkoi kantautua tietoja lasten seksusaalisesta hyväksikäytöstä. Syyllisiksi on paljastunut useita kymmeniä vanhoillislestadiolaisia miehiä, joista osa on ollut maallikkopuhujia ja osa paikallisten rauhanyhdistysten luottamustehtävissä toimineita.

*    *     *

SRK-lestadiolaisuuden rippikäsitys ja -käytäntö poikkeavat ev.-lut. kirkon käsityksestä  ensinnäkin (1) syntien anteeksi saamiseen liittyvien periaatteellisten uskomusten ja toiseksi (2) rippisalaisuuden suhteen. Kirkon kannalta ei liene mitenkään fataalia vaikka opillisia eroja on paljonkin. Kiusallisin on kirkkolain omintakeinen tulkinta.

1. Jumalalta anteeksi saamisen uskomukset ja käytännöt

Ev.-lut. kirkon opetuksen mukaan ihminen voi tunnustaa syntinsä ja saada ne anteeksi Jumalalta kolmella tavalla. Synnit voi tunnustaa Jumalalle yhteisessä jumalanpalveluksessa, hiljaisessa rukouksessa tai henkilökohtaisessa ripissä. Rippi on kirkon pyhä toimitus, armoetu, jonka Kristus on asettanut ja jossa saadaan syntien anteeksiantamus. Ripissä ihminen tunnustaa syntinsä ja saa synninpäästön.

Henkilökohtainen rippi määritellään kirkossa kahdenkeskiseksi sielunhoidolliseksi keskusteluksi, jonka aloitteentekijä on aina ripittäytyjä itse. Ripittäytyä voi papille, muulle seurakunnan työntekijälle tai toiselle seurakuntalaiselle. Messussa yhteinen rippi merkitsee myös valmistautumista ehtoolliseen. Seurakunnassa ei voida ketään pakottaa rippiin. Rippi on täysin vapaaehtoinen.

Vanhoillislestadiolaisessa  liikkeessä taas ei hyväksytä, että ihminen voisi saada syntinsä anteeksi Jumalalta yksityisessä rukouksessa missään tapauksessa.  Synnit voi saada anteeksi vain siten, että toinen vanhoillislestadiolainen ihminen lausuu ääneen vanhoillislestadiolaisen perinteen mukaiset syyninpäästön sanat: ”Jeesuksen nimessä ja veressä”.  Synninpäästön julistajan tulee olla vanhoillislestadiolainen, mutta muita ehtoja ei ole.  Hän voi olla maallikkopuhuja tai pappi, mutta useimmiten hän on tavallinen vl-uskovainen. Hän voi olla jopa myös lapsi.

Syntejään voi myös pyytää anteeksi seuroissa kohottamalla käden saarnaa kuunnellessa, tai kääntymällä kenen hyvänsä vanhoillislestadiolaisen puoleen. Sama voi tapahtua missä hyvänsä muussakin sopivassa paikassa. Synninpäästön sanoja ei voi ottaa vastaan esimerkiksi kirjoitetusta tekstistä lukemalla, sillä uskotaan, että silloin niissä ei ole anteeksiantavaa voimaa. Synnintunnustajan ja anteeksi antamisen sanojan tulee molempien olla fyysisesti samassa paikassa ja synninpäästön sanat tulee lisäksi ottaa vastaan kuuloaistin kautta. 

Kuuroille synninpäästön sanojen uskotaan vaikuttavan myös viittomakileen merkeillä välitettynä. 

Tavanomaisena sielunhoitomuotona vanhoillislestadiolaisuudessa käytetään kahdenkeskistä henkilökohtaista rippiä ja usein myös henkilökohtaista julkirippiä. Julkirippi tarkoittaa henkilökohtaisten syntiensä tunnustamista julkisesti koko seurakunnan edessä, tavallisesti rauhanyhdistyksellä. Toiset paikalliset lestadiolaiset, rauhanyhdistyksen johtokunta tai joku puhuja voivat velvoittaa yksityisen lestadiolaisen uskovaisen julkirippiin, jopa silloinkin, kun asianomainen ei itse mielestään ole syyllistynyt syntiin, josta muut uskovaiset häntä puhuttelevat.

Rauhanyhdistyksen omintakeiseen hoitokokouskäytäntöön liittyy yleensä aina velvoite ja usein jopa painostaminen julkirippiin seurakunnan edessä. Esimerkiksi suviseuroissa ei julkirippiä kuitenkaan harrasteta.

Suomen ev.lut. kirkko luopui henkilökohtaisen julkiripin käytöstä jo 1800-luvulla. Keski-Euroopassa uskonpuhdistuksen seurauksena  julkirippi oli jätetty pois käytöstä  jo kolmisen sataa vuotta aikaisemmin, mutta jostain syystä katolinen käytäntö oli jäänyt edelleen elämään Pohjoismaissa. Myös maallinen oikeuskäytäntö saattoi siihen aikaan tuomita erityisen raskaista rikoksista julkirippiin, jossa sen nöyryyttävät ja julkisesti häpäisevät piirteet olivat osa tuomion kärsimistä.

2. Rippisalaisuuden velvoittavuus

Kirkkolain mukaan vain papin ja seurakunnan virassa toimivan lehtori ovat velvollisia salaamaan kaikissa tilanteissa, mitä heidän tietoonsa on tullut ripissä tai vastaavassa sielunhoidollisessa keskustelussa. Vaitiolovelvollisuutta nimitetään rippisalaisuudeksi, ja se velvoittaa nykyisen kirkkolain mukaan pappia ja lehtoria kaikissa tilanteissa. Rikosasioiden yhteydessä rippisalaisuuden kiertäminen kirkkolakia rikkomatta on ev.lut kirkon ohjeistuksen mukaan jossain määrin mahdollista. (ks. Mikkelin piispan Seppo Häkkisen katsaus Rippisalaisuus ja vaitiolovelvollisuus.)

Myös seurakunnan muissa tehtävissä ja monissa muissa ammateissa on sitouduttava vaitiolovelvollisuuteen (eri asia kuin rippisalaisuus), mutta lastensuojelulaissa on säädetty, että lapsen etu ohittaa aina kyseisen vaitiolovelvollisuuden. (Lisäksi, kaikissa tapauksissa rikoslaki velvoittaa tekemään ilmoituksen törkeistä rikoksista.)

Vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan ripin osalta, että rippisalaisuus on ehdoton ja velvoittaa myös maallikkoja, niin puhujia kuin ei-puhuvaisiakin riviuskovaisia. 

Mikäli pedofiili tunnustaa rikkomuksensa yksityisessä ripissä vanhoillislestadiolaiselle maallikolle, tämä ei saa tehdä rikollisesta ilmoitusta viranomaisille. Ripin vastaanottajalla on SRK:n lausunnon mukaan lupa vain kehottaa rikollista itse ilmoittautumaan ja siten käytännössä käynnistämään  itseensä kohdistuva poliisitutkinta syyllistymisestä  lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Perusteluna tähän SRK:n edustajat ovat esittäneet sen, että itse Jumala antaa synniinpäästön seurauksena pedofiilille halun ja voiman lähteä kärsimään teosta myös maallisen oikeuden määräämä tuomio. Rippi on pyhä toimitus, jossa syntinsä tunnustava saa synninpäästössä Pyhän Hengen voiman.

Synninpäästön kautta heräävä usko ja Jumalan voima ihmisessä saa SRK:n opetuksen mukaan aikaan sen, että rikostapauksissa ripittäytyjä haluaa mennä itse selvittämään rikoksensa maallisen oikeusistuimen edessä, eli  käytännössä ilmoittautumaan poliisille. Tämän hän tekee Jumalan antaman voiman tuloksena.  ”Kun Jumalan terveellinen armo sulattaa armahdetun sydämen, anteeksi saanut pitää huolen, ettei asia jää puolitiehen.” ”Rippi-isän saarnaama evankeliumi antaa voiman asian korjaamiseen.” ”Jumala kykenee ihmisessä vaikuttavalla voimallaan tekemään monin verroin enemmän kuin osaamme edes ajatella. Elävä evankeliumi on Jumalan armahtaman rikollisen ainut voimanlähde hoitaa asia kuntoon myös ajallisen lain edessä.”

Lisäksi SRK-lestadiolaisuudessa  opetetaan että rippisalaisuus velvoittaa jokaista ripin vastaanottanutta ehdottomasti, siis myös maallikkoa.

Esimerkiksi SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäki pitää rippi-isän tai -äidin vaitiolovelvollisuutta ehdottomana, eikä ripin vastaanottajan tule siksi kertoa hänelle uskotusta rikoksesta viranomaisille.   

Hautamäki on perustellut ripin vaatimaa ehdotonta luottamuksellisuutta Katekismuksella , jossa hänen mukaansa ei erotella vaitiolovelvollisuuden suhteen pappeja ja muita kristittyjä. ”Ripin vastaanottaja on sidottu vaikenemaan siitä, mitä henkilökohtaisessa ripissä puhutaan”, Hautamäki siteeraa Katekismusta.Sen sijaan ripin vastaanottajan velvollisuus on ohjata ja tukea rikoksen tehnyttä menemään poliisiviranomaisten luokse.” (Rauhan Tervehdys 12.5.2010.)

SRK:n opetus on ristiriidassa kirkkolain lisäksi myös Suomen rikoslain kanssa, sillä se velvoittaa jokaista tekemään ilmoituksen viranomaiselle tietoonsa saamasta rikoksesta,  jos se on törkeä. Samoin ilmoitusvelvollisuuden piiriin kuuluu rikoksen valmistelu. Pedofiilien voidaan katsoa lukeutuvan tähän kategoriaan, koska heidän tiedetään tavallisesti toistavan tekojaan.

Kirkkolain perusteella maallikolla ei siis ole oikeutta salata rikoksia vetoamalla “rippisalaisuuteen”, ja lisäksi häntä velvoittaa rikoslaki tekemään ilmoituksen. Mikäli maallikko vaikenee, hän syyllistyy itse rikoksen peittelyyn.

Kirkko ei kykene puuttumaan SRK:n rippiopetukseen

 Helsingin Sanomien toimittaja Katja Kuokkanen selvitti, voiko kirkko, johon vanhoillislestadiolaisetkin  kuuluvat, puuttua liikkeen poikkeavaan rippioppiin erityisesti maallikon rippisalaisuuden osalta (HS 30.9.2010, A8).

Motiivi asian selvittämiseen on lähtenyt herätysliikkeessä paljastuneista pedofiliatapauksista. Lastensuojelun asiantuntijoiden raporttien perusteella on herännyt epäilys, että vanhoillislestadiolaisuuden oma rippiopetus ja -käytäntö on saattanut estää monien rikosten ilmituloa. 

 

Luterilaisen kirkon piispat eivät käytännössä kykene valvomaan kirkkoon kuuluvia herätysliikkeitä lasten seksuaalisen hyväksikäytön paljastamisessa, todetaan Helsingin Sanomien artikkelissa 30.9.2010. Katja Kuokkanen on haastatellut Kirkon tutkimuskeskuksen herätysliikkeiden asiantuntijaa, teologian tohtori Hanna Salomäkeä sekä Porvoon piispaa Björn Vikströmiä.

– Kirkon väkimäärä  ja maantieteellisen laajuuden takia kirkon johtajat eivät ole selvillä, mitä herätysliikkeissä tapahtuu, sanoo Salomäki.Vanhoillislestadiolaiset uskovaiset muodostavat kirkon suurimman herätysliikkeen. Heitä on arviolta 80 000 – 100 000, ja ev.-lut. kirkon ja seurakuntien palveluksessa on noin 140 vanhoillislestadiolaista pappia.

SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen sanoi Helsingin Sanomissa 29.9.2010, että liikkeen johtoelimessä, Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen tai yksittäisen rauhanyhdistyksen piirissä kokouksessa, sielunhoitotilanteessa ilmi tuleva hyväksikäyttö rinnastuu rippisalaisuuteen.

Hyväksikäytöstä kuuleva ripin vastaanottaja voi siten Voittosen mukaan vedota vaitiolovelvollisuuteen ja jättää ilmoittamatta viranomaisille lastensuojelun tarpeesta.

Kuten todettua, rippisalaisuus ei kirkkolain mukaan kuitenkaan ulotu uskonnollisten yhteisöjen maallikojäseniin. Rauhanyhdistysten toiminta on yleensä hyvin maallikkovaltaista ja rikollinen voi valita ripin vastaanottajaksi kenet hyvänsä vanhoillislestadiolaisen henkilön, esimerkiksi ystävänsä, tai jopa hyväksikäyttämänsä lapsen tai nuoren.

Em. käytäntö on yksiselitteisesti lainvastainen. Ilmoitusvelvollisuudesta säädetään lastensuojelulaissa, vain rippisalaisuus on kirkkolaissa säädetty poikkeus eikä koske maallikoita.

Kirkon johto on Kirkon perheasiainkeskuksen johtajan Martti Eskon suulla sanonut, että sillä on pedofilian paljastamisesta vastuu, joka ulottuu myös herätysliikkeisiin (HS 22.1.2010). Kirkon toimivalta koskee luonnollisesti vain kirkon palveluksessa olevia.

– Normit tai rangaistukset kohdistuvat pappeihin. Pappislupaus velvoittaa: pappi suostuu kaitsentaan piispan alaiseksi, Salomäki sanoo.

Lestadiolaisessa liikkeessä kirkko nähdään esivaltana, jota pitää kunnioittaa. Kirkkoa ei sitävastoin hyväksytä täysin hengellisenä esivaltana, jonka luterilainen Raamatun tulkinta velvoittaisi vanhoillislestadiolaisia pappeja.

Vanhoillislestadiolaiset ainoa pelastava yhteisö – kuuliaisuuden palkintona ikuinen elämä taivaassa

Liikkeen jäsenillä on Salomäen mukaan ajatus omasta liikkeestään ainoana pelastavana yhteisönä, mikä ilmenee suhtautumisessa kirkon johtoon ja opetukseen.

Kirkon muut jäsenet eivät SRK-lestadiolaisuuden opetuksen mukaan ole pelastettuja kristittyjä. Pelastus on mahdollinen vain silloin, kun ihminen on saanut synninpäästön jonkun vanhoillislestadiolaisen lausumana, jolloin hänestä tulee ”Jumalan lapsi”  ”jumalanvaltakuntaan”. Hänen tulee käydä rauhanyhdistyksen seuroissa ja liittyä siten yhteisöön. Rauhanyhdistyksen muodollinen jäsenyys ei ole pakollista. Sen sijaan kuuliaisuus yhteisön opetukselle ja normeille on taivaspaikan ehto. ”Jumalanvaltakunta” eli vanhoillislestadiolaisten yhteisö on julistettu erehtymättömäksi.

Vain vanhoillislestadiolaisuudessa pelastuu, kuuluu opetus, johon lapset kasvatetaan mutta jota ei kuitenkaan suoraan julkisesti mielellään sanota oman piirin ulkopuolella.

Salomäki suhtautuu epäillen esimerkiksi siihen, että kirkosta erottamista käytettäisiin rangaistuksena lastensuojelulain noudattamatta jättämisestä.

– Tämä on kansankirkossa harvinainen ajatus. Kirkossa organisaation luonteeseen kuuluu, että siihen kuuluvat kaikki, Salomäki sanoo.

Piispa Björn Vikström korostaa maallikoiden ilmoitusvelvollisuutta

HS:n toimittaja Katja Kuokkanen haastatteli Porvoon piispa Björn Vikströmiä kirkon suhtautumisesta siihen, että seksuaalisen hyväksikäytön ilmoitusvelvollisuudesta on erilaisia näkemyksiä kirkon herätysliikkeissä.

Kysymys: Vanhoillislestadiolaisten johtaja Olavi Voittonen rinnasti SRK:n kokouksissa tapahtuvan hyväksikäyttöepäilyn paljastumisen rippisalaisuuteen. Mitä ajattelette tästä?

– Ymmärtääkseni kirkkolaissa sanotaan rippisalaisuudesta, että se koskee nimenomaan pappien rippiä ja sielunhoitoa. Nämä eivät ole rinnastettavissa maallikoihin.

Miten kirkko käytännössä puuttuu siihen, että herätysliikkeet rinnastavat maallikoita pappien rippisalaisuuteen?

– Meillä on vastuu tästä. Tähän asiaan pitää tarttua, ja sitä pitää selvittää sekä kirkon työntekijöille että suurelle yleisölle.

Miten herätysliikkeiden maallikoiden kesken tehtävää rippiä pitäisi tulkita lastensuojelun ja paljastuneen hyväksikäytön valossa?

– Ei voi soveltaa ajatusta, ettei ilmoitusvelvollisuus olisi voimassa. Maallikoiden vaitioloa ei mainita, eikä lailisesti ole perusteltua poikkeukseen. Jos se sattuu omalle kohdalle, täytyy selvittää asia paikallisten kirkkoherrojen kanssa, toteaa Vikström.

*    *    *

Ajattelemisen aihetta antoi Lucas.

Aiheeseen liittyvää:

Admata: Vl-oppi välimiehen välimiehestä

Riitta Hirvonen: Ilmiantaa vai ei? Rauhan Tervehdys 12.5.2010.

Juuret ja Siivet: Syntien taakka nelivuotiaalle

Heli Karhumäki: Helevettiin menöö että heilahtaa

Lasse Kerkelä & Katja Kuokkanen: Ison rauhanyhdistyksen ex-johtajaa epäillään hyväksikäytöstä – Luottomies vangittu insestistä. Helsingin Sanomat 29.9.2010, A6. (Nettiversio tässä.)

Katja Kuokkanen: Joka kahdeksas pappi kuullut hyväksikäytöstä ripissä. Helsingin Sanomat 16.6.2010.

Katja Kuokkanen: Kirkko ei valvo maallikkoihin ulottuvaa rippisalaisuutta: Vähän kykyä kaitsea herätysliikkeitä. Helsingin Sanomat 30.9.2010, A8.

Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on synti ja rikos. Pääkirjoitus, Päivämies 27.1.2010.

Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö juurittava. Kaleva, pääkirjoitus 2.10.2010.

Lastensuojelu ja salarippi. Päivämies 28.7.2010, pääkirjoitus.

Topi Linjama:  Olemmeko luterilaisia?

 
 
 

Jätä kommentti

Kategoria(t): anteeksianto, armo, armonvälineet, arvot, eettisyys, erehtymättömyys, evankelis-luterilainen kirkko, häpeä, Helsingin Sanomat, ihmisarvo, johtajat, kaksinaismoralismi, kannanotot, kasvatus, kiellot, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, lapset, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, normit, nuoret, Olavi Voittonen, opilliset kysymykset, painostaminen, pedofilia, puhujat, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., synnit, syntien anteeksiantamus, tuomitseminen, uskon perusteet, vallankäyttö

Onko Heikki Räisänenkin ”etninen” kristitty


Jos luterilainen kirkko ja muut kristilliset kirkot olisivat rehellisiä, ne myöntäisivät sen ilmiselvän tosiasian, että niiden opit perustuvat sopimuksenvaraisiin valikoimiin Raamatun kohtia ja tiettyinä kirkkohistoriallisina tilanteina tärkeäksi koettuja ajatuksia. Näin sanoo s yksi maailman arvostetuimmista Raamatun tuntijoista, Uuden testamentin tutkimuksen emeritusprofessori Heikki Räisänen.

Kristityllä ihmisellä on todellisuudessa täysi vapaus olla uskomatta sitä, mitä ei enää voi uskoa. Mitään ”alkuperäistä”, yhtä muuttumatonta oppia ja uskoa ei ole ollut koskaan olemassakaan, vaan heti alun pitäen kristinuskossa  esiintyi monia erilaisia tulkintoja.

Raamattua ei siksi pitäisi korottaa liian korkealle jalustalle. Kristinuskon kehitystä tutkiessaan Räisänen on todennut Raamatun eri osien pitkälle tuntemattomiksi jääneiden kirjoittajien ristiriitaiset ainekset ja kirjaan sisältyvät jopa räikeät eettiset ongelmat moraaliselta kannalta. Oman vakaumuksensa suhteen professori tunnustautuu yhtäkaikki kristityksi – kulttuurisyistä.

Vanhoillislestadiolaisuuden keskustelupalstojen vakiokysymyksiin kuuluu sen pohtiminen, onko ”jumalanvaltakunta” eli SRK-lestadiolainen herätysliike ollut muuttumaton ja onko se erehtymätön. Jumalan sanan sanotaan olevan ikuinen ja muuttumaton.  Kuinka sitten on mahdollista,  että – jopa ihmisiän lyhyydestä huolimatta – monet ovat kuitenkin panneet merkille ilmiselviä muutoksia uskon opillisissa ja käytännön uskonelämään liittyvissä asioissa?

Uskovaiset ovat aikaisempina vuosikymmeninä pitäneet syntinä valokuvaamista, polkupyörää, radiota, permanenttia, miehen partaa ja pitkiä hiuksia, naisen pukeutumista pitkiin housuihin jne. Samoin Päivämiehen vanhoista kirjoituksista on löydetty nyky-lestadiolaisille outoja syntejä, joita SRK:n puhuja ei enää nykyisin synniksi julista, kuten uudenvuoden tinan valaminen, kotivideot tai minihame. Konsertit on julistettu synniksi SRK:n johtokunnan arvovallalla.

Kun nämä muutokset otetaan esille puhujan tai kenen hyvänsä uskovan kanssa, tämä yleensä väheksyy niitä jollain tavalla merkityksettöminä pikkujuttuina. Kysymykseen ei saa vastausta, vaan vain asian sivuuttavan, vähättelevän kommentin: ”Mitä lie ollut silloin joskus jossain, lakihenkinen ylilyönti.”

Miksi kuitenkaan tämän päivän SRK-lestadiolaisuudessa synniksi leimattuja asioita ei voida samalla lailla sivuuttaa mitättöminä pikkujuttuina? Ehkäisy ja televisio eivät olekaan enää syntiä, vaan merkityksettömiä sivuseikkoja joita ei pidä korostaa… Mutta mitä tapahtuisi, jos puhuja sanoinsi tämän ääneen seuroissa?

Milloin näistä tänä päivänä syntinä pidetystä tuleekin ”merkityksetön sivuseikka” ja ”lakihenkinen ylilyönti”?

Jotkut ovat havainneet myös uskonopillisia muutoksia, sillä SRK:n virallinen dogmatiikan kollektiivi-paavi, puhujainkokous, on päättänyt, että seurakunnan auktoriteetti on samanveroinen kuin Raamattu (Valkealan puhujien ja seurakuntavanhinten kokous 2007). Puhujainkokousten asettamat kiellot ja seurakunnassa muutoin keksityt elämäntapaa koskevat ”armoneuvot” ovat nykyisin samanveroisesti velvoittavia kuin Jumalan kymmenen käskyä.

Ei ehkä tiedetä, että lestadiolaisuuden historiassa on dokumentteja, joissa nimenomaan kiistetään tällainen opetus.

Silloin ennen korostettiin, että juuri ja vain Raamattu on uskon ylin ohje eikä sen rinnalle tule asettaa mitään muuta.  Mutta ovat tulleet uudet sukupolvet, joilla ei ole enää tietoa siitä miten uskottiin ennen.

Ja onko sillä opilla lopulta niin väliäkään? Vanhoillislestadiolaisuuteen voi kuulua ateistikin.

Kristinusko oli alusta alkaen moniaineksista ja muuttuvaa

Kysymys Jumalan sanan ja uskomisen muuttumisesta on yhä ilmeisempi lestadiolaisuuden lisäksi kaikille kristityille, mutta silti halutaan kynsin hampain pitää yllä illuusiota  muuttumattomuudesta. Toivotaan ja kaivataan sitä, että olisi edes jotakin, joka ei muutu.

Heikki Räisäsen mielestä monimielisestä ja värikkäästä Raamatusta ei koskaan ole ollut uskon ylimmäksi ohjeeksi, sillä kristinusko on alusta alkaen ollut muuttuvaa.

Räisänen näyttää lehtileikettä. Siinä Espoon piispa Mikko Heikka puolustaa homoseksuaalien oikeutta kirkolliseen siunaamiseen käyttäen apunaan jakoa, jonka mukaan kristinuskoon kuuluu yhtäältä muuttumaton uskon alue ja toisaalta muuttuva etiikan alue.

Moraalisen arvioinnin tuloksena uskovainen voi jättää huomiotta Raamatun kielteisen asenteen homoseksuaalisuuteen, inhimillisyyden tähden. Uskova voi jatkaa uskovana elämistään vaikka ei itse asetukaan Raamatun kannalle tässä asiassa. Heikan mukaan käsitys homoseksuaalisuudesta kuuluu muuttuvan etiikan alaan ja siksi kirkko voi muuttaa suhtautumisensa myönteiseksi homoseksuaaleja kohtaan.

Oma kinastelunsa aihe tietysti on, kumpaan alaan seksuaalietiikka kokonaisuudessaan ylipäätään kuuluu, muuttumattoman uskon ryhmään vai muuttuvaan etiikan alueeseen.

Heikki Räisänen kuitenkin kyseenalaistaa täysin Heikan jaon jo peruslähtökohdiltaan.

– Ratkaisevan eron tekeminen muuttumattoman uskon ja muuttuvan etiikan välillä on kyseenalaista siksi,  että sen mukaan todella olisi olemassa jokin ”muuttumaton usko”, johon ei voisi kajota. Sellaista aluetta ei kuitenkaan ole olemassa. Kirkon usko on nimittäin ollut yhtä lailla jatkuvasti muuttuvaa kuin kirkon etiikkakin, alusta alkaen, Räisänen sanoo.

– Samat 300-luvun teologit ovat muotoilleet sekä uskon että etiikan. Seksuaali- ja avioliittoetiikassa he todellakin olivat aikamoisia askeetteja. Jos emme usko nykyisin heitä enää seksuaalietiikassa, miksi uskoisimme heidän erehtymättömyyttään uskon totuuksissakaan yhtään sen enempää?

Räisänen on julkaissut kirjan The Rise of Christian Beliefs (Kristillisten uskomusten synty; Fortress Press, 2009), joka käsittelee juuri kristillisten oppien muuttuvaisuutta. Sen aikajana ulottuu Jeesusta edeltävästä tilanteesta 200-luvun alkuun. Joidenkin yksityiskohtien osalta tarkastellaan myöhempääkin uskomusten kehitystä.

– Mitään yhtä muuttumatonta uskoa ei ole ollut koskaan olemassa, vaan heti alun pitäen esiintyi erilaisia tulkintoja siitä mitä uskominen oikeastaan on ja mihin on uskottava, Räisänen sanoo.

Yhtä ainoaa oppia ei alkuaankaan ole ollut olemassa

Heikki Räisänen toivoo, että kirkko ottaisi vakavasti raamatuntutkimuksen tulokset.

– Varhaiskristillinen ajattelu oli hyvin moninaista. Uskon värikäs kirjo on nykyisin monelle ongelma, mutta toisaalta monelle myös hyvin vapauttavaa tietoa. Jos meitä kristittyjä on nykyään moneksi, niin jo alussakin vallitsi opin ymmärryksessä värikäs monimuotoisuus.

Uusi testamentti ja sen ohessa kirkon opit eivät syntyneet hetkessä. Ne muotoutuivat keskenään erilaisista ja ristiriitaisistakin tulkinnoista historian mittaan. Kaikki alkoi siitä, kun Jeesus Nasaretilainen alkoi Johannes Kastajan jälkeen julistaa pian tulevaa Jumalan valtakuntaa.

Oppi muotoutui monivaiheisessa inhimillisessä prosessissa, jossa valittiin, hylättiin ja yhdistettiin kilpailevia näkemyksiä.

Jeesuksen seuraajat, varhaiset kristityt, odottivat suurta käännettä, Messiaan saapumista. Tämän uskottiin tapahtuvat heidän omana elinaikanaan. Niin odotti myös Paavali, jonka kirjeet ovat Uuden testamentin vanhimpia osia.

Asiat eivät kuitenkaan menneet niin kuin oli saarnattu: Jumalan valtakuntaa ei tullut maan päälle, ei myöskään tuhatvuotista valtakuntaa eikä maailmanloppua. Sen sijaan syntyi yhä uusia ja uusia kristittyjen ryhmiä, joilla oli erilaisia kysymyksiä ja vastauksia omasta uskostaan ja Jeesuksen merkityksestä.

Oppi ei tullut valmiina, sitä ei ollut missään olemassa. Se muotoutui prosessissa, jossa valittiin, hylättiin ja yhdistettiin kilpailevia näkemyksiä. Ristiriitaisuuksia ratkottiin myös kompromisseilla, joista osa nyt muistetaan ”luovuttamattomina uskon totuuksina”. Osa niistä on mieluiten haluttu unohtaa historian yöhön. 

Tämä varioiminen on siitä saakka jatkunut ja jatkuu edelleen. Lestadiolaisuus on yksi kristinuskon muunnelma siinä kuin jehovalaisuus, helluntailaisuus tai katolisen tai ev.-lut. kirkon oppikin.

Risto Leppäsen tuore väitöskirja vahvistaa tämän varioimisen käytännössä jatkuvan edelleen, myös esimerkiksi em. liikkeiden sisällä. Luterilaisen kirkkomme papeilla on erilaisia raamattunäkemyksiä, joiden pohjalta he itse Raamattua lukevat ja tekevät valintoja  tärkeiden ja vähemmän merkityksellisten ajatusten välillä.

Jeesuksen ristiriitaisuudet, hatara kolminaisuusoppi ja hämärä oppi ihmisen ylösnousemuksesta

Raamatuntutkimus on joutunut kyseenalaistamaan uskontunnustuksen keskeisimmätkin asiat, kuten kolminaisuusopin ja ylösnousemusopin.  – Kirkko on maalannut itsensä nurkkaan väittäessään, että kaikki perustuu Raamattuun, Heikki Räisänen arvelee.

– Kirkon opin kannalta yksi vaikeimpia kysymyksiä on se, miten Jeesus nähdään. Olen provosoivasti otsikoinut yhden kirjani luvun ”Tosi jumala vai tosi ihminen”, enkä edelleenkään ymmärrä, miten jumaluus ja ihmisyys voidaan konkreettisesti sovittaa yhteen. Jeesus on toisissa lähteissä hyvin inhimillinen ja toisissa, esimerkiksi Johanneksen evankeliumissa, hyvin jumalallinen hahmo.

– Myös kolminaisuusopilla, jonka mukaan Jumalassa on kolme erottamatonta persoonaa – Isä, Poika ja Pyhä Henki – on hyvin hatarat raamatulliset juuret. Itse ongelma, jota opilla yritetään ratkaista, nousee kyllä Raamatusta. Myös pelastuskäsityksiä on monenlaisia. Luterilaisille tutuin, jossa Jeesuksen ristinkuolema nähdään syntien sovituksena, on Raamatussa vain yksi monien joukossa.

Myös ylösnousemusoppi on sekava rakennelma. Apostolisessa uskontunnustuksessa esimerkiksi usko ruumiin – alkutekstissä sananmukaisesti lihan  – ylösnousemukseen on vaikeasti omaksuttava kohta. Kirjassaan Räisänen osoittaa, miten mutkikas oppisikermä liittyy yritykseen muokata yhtenäinen oppi ruumiin ylösnousemuksesta, sielun kuolemattomuudesta, viimeisestä tuomiosta ja taivaasta.

Mitä jää jäljelle kristinuskosta, jos hylkäämme keskeisimmät opit?

–Tilanne ei parane oppeja uudelleen määrittelemällä. En usko uusiin uskontunnustuksiin. Opit pitäisi nähdä olevan parhaimmillaankin vain likiarvoja. Ne ovat yrityksiä tulkita joitakin perustavia inhimillisiä kokemuksia.

–Jos luterilainen kirkko ja muut kristilliset kirkot olisivat rehellisiä, ne myöntäisivät sen ilmiselvän tosiasian, että niiden opit perustuvat sopimuksenvaraisiin valikoimiin Raamatun kohtia ja tiettyinä kirkkohistoriallisina tilanteina tärkeäksi koettuja ajatuksia.

Luterilainen Katekismus väittää ilmaisevansa suppeasti Raamatun keskeisen sisällön. Tämä ei raamatuntutkijan mielestä pidä paikkansa. Korrektimpaa olisi sanoa, että se esittää luterilaisen uskontulkinnan Raamatulla höystettynä.

Samasta Raamatusta voitaisiin johtaa yhtä perustellusti toisenlainenkin kristinuskon muoto. Ja näin onkin tapahtunut. Esimerkiksi SRK-vanhoillislestadiolaisuus, vaikka toimiikin Suomen luterilaisen kirkon sisällä, on ottanut oppiinsa paljon vasta 1900-luvulla keksittyjä tulkintoja. On tunnettua, että moni niistä kytkeytyy asenteiltaan katolisen kirkon dogmatiikkaan, selvimmin SRK-lestadiolaisuuden käsitys Jumalan sanasta jatkuvana  ilmoituksena.  

Vääryyksien ja syrjinnän juuret jo Raamatussa

Raamatussa on paljon oppeja, joita nykyihminen ei voi kuin tuomita moraalisesti epäoikeudenmukaisiksi, vääriksi ja epäeettisiksi. Myös Raamatun moraalinen kritiikki kuuluu nykyaikaiseen raamatuntutkimukseen. Kritiikin kohteena voi olla vaikkapa Vanhan testamentin Jumalan raakuus ja epäoikeudenmukaisuus muita kansoja kohtaan. Myös Raamatun käytön historia voi olla kritiikin kohteena. 

– Raamatulla puolustetut historian vääryydet eivät aina ole perustuneet ”väärään tulkintaan” – päinvastoin, Raamattua on ehkä luettu aivan oikein. Joidenkin vääryyksien, kuten juutalaisvastaisuuden, juuret ovat jo Raamatussa itsessään, Räisänen sanoo.

Samoin esimerkiksi helvetti on kirkon uskon kannalta vaikea asia, jonka väkevimmin esittää juuri Jeesus. Moni uskova haluaisi mieluiten muistaa hänet vain rakkauden sanomasta.

– Helvetti-opille löytyy paljon raamatullista perustaa, mutta silti kirkko on käytännössä luopunut sen julistamisesta – myöntämättä kuitenkaan sivuuttavansa kaikessa hiljaisuudessa Raamatun näkemyksen. Ev.-lut. kirkkomme papeista 69% uskoo helvetin olemassaoloon, siis 31% kyseenalaistaa helvetintuomion.

Räisäselle itselleen helvettiopin vakavin eettinen ongelma on rangaistuksen järjetön epäsuhta rikkeeseen nähden. Rangaistuksen ajatus itsessään ei ole epämoraalinen, mutta on pakko kysyä, miten Jumala voi määrätä ihmiselle rangaistukseksi ikuisen piinan? Etenkin kun luterilaisen armo-opin mukaan ihmisen kyky valita pelastuksen ja helvetin välillä on jokseenkin olematon? Kaikkihan on Jumalan kädessä…

Räisänen ei ole ensimmäinen kristitty helvettiopin kriitikko. Ikuisen rangaistuksen kyseenalaistivat jo esimerkiksi 100-luvulla jaa. eläneet arvostetut teologit Origenes ja Kleemens Aleksandrialainen. Heidän kritiikkinsä lähtökohta oli moraalinen: Jumala ei voi syyllistyä kostamiseen.

Kuitenkin esimerkiksi Matteuksen evankeliumi tulvii seurakunnalle osoitettuja uhkauksia helvetin katkusta, itkusta ja hammasten kiristyksestä.

Helvetin epäileminen merkitsee siis sekä kirkon uskon että Jeesuksen opetusten kritisoimista. Mutta Räisänen pitää tätä kritiikkiä moraalisesti välttämättömänä, sillä rangaistuksen ikuisuus tuo rikoksen ja rangaistuksen välille räikeän epäsuhdan.

Kyse ei ole oikeudenmukaisesta tuomiosta vaan sadistisesta kostosta.

Entä sitten se kirkon asenne homoseksuaalisuuteen?

Räisäsen mielestä olisi paikallaan sanoa suoraan, että Raamattu suhtautuu selkeän kielteisesti homoseksuaalisuuteen. Moraalisen kritiikin pohjalta kristityn on vain todettava, että homoseksuaalisuuteen suhtautumisen kysymyksiä ei ratkaista Raamatun ilmaiseman asenteen pohjalta, vaan Raamatun kielteinen käsitys ohitetaan tässä, inhimillisyyden tähden.

Räisänen arvelee, että Paavali tuskin olisi suhtautunut ymmärtäväisemmin homoseksuaalisuuteen, vaikka hänelle olisi esitetty nykyaikainen malli vastuullisesta homoseksuaalisesta rakkaussuhteesta.

Tässä asiassa yksinkertaisesti nykyajan tietämys ja valistunut etiikka on ajanut Raamatun käsitysten ohi. Räisänen asettuu ongelman ratkaisemisessa selvästi toisenlaisen logiikan ja argumentaaation kannalle kuin toinen suomalainen, niinikään kansainvälisesti arvostettu Raamatun tutkija, professori Martti Nissinen.

”Etniset” kristityt – elää kristittynä kulttuurisyistä

Oman vakaumuksensa suhteen Heikki Räisänen tunnustautuu ”etniseksi” kristityksi. Hän haluaa olla edelleen kirkon jäsen kulttuurisyistä. Siis samaan tapaan kuin monet lestadiolaiset tänä päivänä tunnustautuvat etnisiksi lestadiolaisiksi.

Tällaiset ihmiset elävät lestadiolaisuuden arvomaailmassa kulttuurisyistä, vaikka eivät varsinaisesti pidä totena lestadiolaisuuden oppeja. Se mitä seuroissa sisällöllisesti saarnataan, saattaa olla heille koko lailla yhdentekevää.

Silti monet heistä haluavat ehdottomasti tulla luetuksi ”sisälle” eli ”uskovaisiksi”.

Kun on lapsesta asti tullut kasvatetuksi vanhoillislestadiolaiseksi ja on tämän tradition tuote, miten sitä muutakaan osaisi olla?

Heikki Räisänen haluaa kutsua itsensä kaltaisten kriittisten epäilijöiden kasvavaa joukkoa kulttuurikristityiksi. Heillä ei ole muuta ohjelmajulistusta kuin ajattelun, epäilemisen ja uskon vapaus ja oikeus pitää itseään silti kristittynä. Tässä yhteydessä on usein käytetty myös termiä tapakristitty.

Professori Räisänen pysyttelee kristittynä, ”koska ei muutakaan voisi olla”.

– Kulttuurikristittynä tiedostan olevani kristillisen kulttuurin tuote. Se on osa identiteettiäni. Suhtaudun kristinuskoon myönteisesti, vaikka en uskokaan moniin sen sisältämiin asioihin.

Raamattuun pitäisi suhtautua kuin aikuistunut lapsi vanhempiinsa 

Mutta miksi sitten olla enää kristitty?

– Miksi kannattaa olla suomalainen? Mitä muutakaan voisin olla? En usko juuri mihinkään kristinuskon oppeihin, mutta olen tämän tradition tuote. Olen enemmän kristitty kuin muslimi, juutalainen tai ateisti. Merkitystään menettää eniten uskonnon teoreettinen ylärakenne, jolla ei loppujen lopuksi ole paljon merkitystä kuin pienelle eliitille.

– Suhteemme Raamattuun voisi olla samanlainen kuin aikuistuneen lapsen suhde äitiinsä tai isäänsä: meidän ei tarvitse ’uskoa’ sitä, mutta saamme oppia siitä ja kiitollisina kunnioittaa ja rakastaa sitä tietäen, että ilman sitä emme olisi siinä missä olemme.

Jotakin tällaisesta suhtautumistavasta voi tunnistaa Ulla Puukon kirjoituksesta, jossa hän kuvaa suhdettaan oman lapsuutensa lestadiolaisuuteen (Kotimaa 25.3.2010).

Heikki Räisänen kertoo, että häneltä on murentunut usko sellaiseen Jumalaan, mitä Raamattu kuvaa, jossa olennaisena juonteena on historian tapahtuvissa toimiva ikään kuin henkilö, joka johtaa historian kulkua ja on samalla kaikkivaltias ja rakastava.

Raamattu on Räisäselle ennen kaikkea inhimillisen kokemuksen kirja, ei sen pyhempi eikä normatiivisempi kuin mikään muukaan.

Arkisesta käytännön kristillisyydestä kulttuurikristityn uskonnollisuus ei paljon poikkea. Tärkeitä asioita ovat edelleen armo, rakkaus ja oikeudenmukaisuus.

  *    *

Heikki Räisänen on teologian tohtori, joka toimi vuosina 1975–2006 Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Uuden testamentin eksegetiikan professorina. Lisäksi hän on toiminut 10 vuotta Suomen Akatemian tutkijaprofessorina ja viisivuotiskauden akatemiaprofessorina. Räisäsen johtama Helsingin yliopiston ja Åbo Akademin eksegeeteistä koostuva tutkimusryhmä on valittu yhdeksi Suomen Akatemian huippuyksiköistä. Tutkimusprojektin aiheena on varhaisen juutalaisen ja kristillisen ideologian muotoutuminen.

Räisänen on yksi kansainvälisesti arvostetuimmista suomalaisista Uuden testamentin tutkijoista. Hän on toiminut vierailevana tutkijana Harvardissa, Cambridgessä ja Tübingenissä, hän on Edinburghin yliopiston ja Uppsalan yliopiston kunniatohtori. (Wikipedia.)

Lue lisää:

Aleksanteri: Ihan mukava kesäjuhlafiilis 

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Juhani Huttunen: Raamatulla päähän. Kirkko ja Kaupunki 20.9.2010.

R. K.: Martti Nissinen: On väärin käyttää Raamattua samasukupuolisten parisuhteiden ja heidän perheidensä tuomitsemisessa  

R. K.: Risto Leppänen ja Martti Nissinen: Raamattunäkemykset ja homoseksuaalisuus

Risto Leppänen: Pappi ja Raamattu: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien suhde Raamattuun. Helsinki: Helsingin yliopisto 2010.

Tuukka Matilainen: Ristiriitojen Raamattu. Iltalehti 18.10.2010.

Tuomas: En halua taivaaseen

Vanhoillislestadiolainen ateisti: Jumalan terve!

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

Topi Linjaman analyysi: SRK vahvisti laulukirjauudistuksessa seurakunnan auktoriteettia

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Seurakuntaoppi, lyhyt oppimäärä torailun ja erehtymättömyyden historiaa

Ulla Puukko: Lestadiolaisuus on muuttumassa

Simo Alastalo: Liki puolet juutalaisista maallistuneita Israelissa. Kotimaa 13.9.2010.

*     *      *

Lähteet:

Jaakko Heinimäki: Professori esittää moraalisia vaatimuksia Jumalalle. Helsingin Sanomat 4.11.2006. 

Kari Kuula: Kirkon täytyy palata peruskysymyksiin, professori Heikki Räisänen muistuttaa. Savon Sanomat 2004.

Timo Saarinen: Kristityn vapaudesta. Kirkko ja Kaupunki 8.1.2010.

Heikki Räisänen tuntee munaskuitaan myöten ”rosoisen Raamatun”  Kirkko ja Kaupunki 10.10.2006.

Viiden veljen sisko: Ihmistä ei saa kutistaa

*     *      *

Heikki Räisäsen suomenkielisiä teoksia:

Koraani ja Raamattu. Helsinki: Gaudeamus, 1986.

Miten ymmärrän Raamattua oikein. Historiallisen ja epähistoriallisen raamatunselityksen vertailu. Kirjapaja 1981.

Raamattunäkemystä etsimässä . Gaudeamus 1984.

Raamattutieto. Otava, 1978 (6. painos 1997) (Yhdessä Esko Saarisen kanssa.)

Rosoinen Raamattu.  WSOY 2006

Tuhat ja yksi tulkintaa: Luova näkökulma Raamattuun. Helsinki: Yliopistopaino 1989.

Uuteen uskoon:  kristinuskon itsekritiikistä uskontojen vuoropuheluun. Kirjapaja 1993.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): eettisyys, elämäntapa, epäily, erehtymättömyys, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, hengellisyys, historia, iankaikkinen elämä, identiteetti, kaksinaismoralismi, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, normit, omatunto, opilliset kysymykset, pelastus, Raamattu, Raamatun tulkinta, retoriikka, sielu, sukupuolijärjestelmä, suvaitsevaisuus, syrjintä, taivas, tasa-arvo, tieto, tuomitseminen, tutkimus, uskon perusteet, uskontokritiikki, väkivalta