Suviseurat: ”Jumalan valtakunta on muuttumaton”

– Rakkaat veljet! Minä neuvon teitä, niin kuin outoja ja muukalaisia: välttäkäät lihallisia himoja, jotka sotivat sielua vastaan. – 1. Piet. 2:11.

– Joka on saastaisen kanssa tekemisissä , se saastaiseksi tulee. – Puhuja seuroissa.

Jumalan Seurakunta ei erehdy. Jumalan valtakunnan Rakkauden Neuvot sekä Neuvon ja Nuhteen Sanat ovat muuttumattomia, sillä Seurakunta ei erehdy!

Joka väittää, että

Advertisement

Yasmin 89: Minun tarinani

Synnyin vanhoillislestadiolaiseen perheeseeni vuonna 1989 perheen toiseksi lapseksi ja vanhimmaksi tytöksi. Minun jälkeeni syntyi vielä kaksi tyttöä ja kolme poikaa, meitä oli siis yhteensä seitsemän lasta.

Pienestä pitäen kuljimme seuroissa rauhanyhdistyksellä ja kesäisin Suviseuroissa, mikä oli koko kesän kohokohta. Usko pysyi murrosiässäkin vielä vahvana ja se oli minulle hyvin tärkeä ja lähellä sydäntä, se toi jotenkin turvan ja luottavaisen mielen tulevaisuudesta.

Kuva: Suviseurojen Kuvapalvelu.

Uskovaiset ystävät olivat ns. ”uskonelämässä” tärkeä asia, vaikka ei-vanhoillislestadiolaisia ei katsottukaan ainakaan meidän perheessä pahalla, rippikoulussakin opetettiin että kaikki kaverit ei tarvitse olla uskomassa, mutta seura kannattaisi valita harkiten.

Pidin teini-iässä itsestään selvyytenä, että jonain päivänä minäkin löydän rinnalleni hyvän ja luotettavan miehen, jonka kanssa menisin naimisiin ja saisimme lapsia niin paljon kun jumala niitä meille soisi.

Toisin kävi.

Rebekka Naatus: Lestadiolaisena voi ateistikin olla turvallisen yhteisön jäsen

Oululainen seurakunnan tiedottaja Rebekka Naatus on kolumnissaan todennut, että vanhoillislestadiolaisena voi elää ihan hyvin, vaikka olisi ateisti. Kyseessä ei nimittäin ole hengellinen liike, vaan mukavaksi koettu elämäntapayhteisö, joka antaa yksilön elämään sitä usein peräänkuulutettua turvallista yhteisöllisyyttä. Sitä kaipaa sellainen, joka on siihen kasvatettu, eli oma identiteetti on  muotoutunut vl-identiteetiksi ja on sidoksissa yhteisöön kuulumiseen. Tavallista vanhoillislestadiolaista eivät sen sijaan kristinuskon opilliset rakennelmat jaksa kiinnostaa. Lestadiolaisyhteisön jäsenyys ei myöskään edellytä muuta kuin sopeutumista ns. elämäntapanormeihin.

Naatus kirjoitti kolumnissaan Rauhan tervehdyksessä, että vaikka ihminen ei itse olisi uskonnosta kiinnostunut tai on jopa ateisti,

K. N. ja mutkikas kakkutemppu

Joskus meitä houkuttelee sellainen ratkaisu, että kakun voisi sekä syödä että säästää.

Vanhoillislestadiolainen pappi, teologian tohtori ja eläkkeellä oleva luterilaisen kirkon Oulun hiippakunnan hiippakuntadekaani  Keijo Nissilä kirjoitti Päivämiehessä naispappeuskysymyksestä: ”Raamatun tulkinnan ja sen soveltamisen tie on osoittautunut mutkikkaaksi nykyaikana.”

Mutkia matkassa? Ei kai se kovinkaan mutkikasta kuitenkaan ole.  On ilmeistä, että ”tulkinta ja soveltaminen” saattaa riippua siitä, onko kyse omasta vai kalliin sisaren tai veljen työpaikasta.

Voittosen yllätyslausunto televisiosta

Rovasti Olavi Voittonen, SRK:n puheenjohtaja, on antanut julkisuuteen lausunnon televisiokiellosta. Hän toteaa että vanhoillis-lestadiolaiset ovat ”lasten suojelemiseksi kieltäytyneet tv:stä kotien piirissä”.

– Opetusvälineenä se palvelee esimerkiksi koululaitoksessa, Voittonen perustelee Kotimaa24:ssä.

Mitä tämä nyt siis tarkoittaa? ”Opetusvälineenä se palvelee”? Tietenkin television kauta voidaan välittää opetusohjelmia. Itsestäänselvää. Mutta mikä on vanhoillislestadiolaisuuden kanta uskovaisen television hankkimiseen ja sen ohjelmien seuraamiseen normaalista tv-vastaanottimesta?

Tarkoittaako Voittonen, että uskovaisen ei tarvitse ”kieltäytyä televisiosta” silloin, jos on lapseton, tai jos hänen lapsensa ovat jo aikuisia?

Painostava ilmapiiri sai minut lähtemään

Minä olen ollut ns. entinen vl viitisen vuotta. Sen jälkeen, kun muut uskovaiset  asian tajusivat, mihin ratkaisuun olin päätynyt, kävi niin että menetin suurin piirtein kaikki ystäväni. Parhaimmatkaan kaverit eivät enää minua tunteneet

Uskovainen mies: Liian paljon lähipiirissä romahtaa, jos nostan asiat julkisuuteen

” On kehotettu tekemään perheen sisällä selväksi, että valtakunnan raja menee perheen sisällä. Tilanne on tietysti kuvottava ja järkyttävä. Se voi johtaa jopa kuolemaan.” – Johannes Alaranta: (Oikeus)murha, 2011.

Väliin on tuntunut, että vl-uskossa kulkeminen on kohdallani muodostunut enemmän ristiksi kuin lahjaksi, tunnustaa keski-ikäinen vanhoillislestadiolainen mies.

Lucia-kulkue: synnistä sallituksi 45 vuodessa

Pyhä Lucia (lat. Sancta Lucia, 283–304) on katolisen kirkon kanonisoima pyhimys ja ortodoksisen kirkon muistelema pyhä. Pyhimystarun mukaan Lucia oli nuori sisilialainen neito,  joka koki marttyyrikuoleman keisari Diocletianuksen hallituskauden lopulla noin vuonna 304.

Pyhää Luciaa on rukoiltu keskiajalla avuksi erityisesti kaulan kasvaimissa sekä sokeudessa ja silmätaudeissa. Hänestä on säilynyt muistumia myös suomalaisessa kansanperinteessä.

Lucian elämästä kerrotaan useita legendoja. Luciasta tuli sisilialaisen Syrakusan kaupungin suojelupyhimys. Sisiliasta hänen palvontansa levisi nopeasti koko Italiaan. Hänen nimensä otettiin mukaan katolisen kirkon kaanoniin eli messukaavaan jo 500-luvulla. Useita kirkkoja nimettiin Pyhän Lucian kunniaksi ja mm. Englannissa omistettiin kaksi kirkkoa hänelle jo ennen 700-lukua. Koska Lucian palvonta alkoi varhain ennen kristinuskon jakaantumista, hän kuuluu myös ortodoksien pyhimyksiin.

Ranskan kuninkaan Kaarle Suuren (742–814) ajan kalenterissa oli Luciaa tarkoittava merkintä ”Virgo Martyr” joulukuun 13. päivän kohdalla, sillä hänen uskottiin saaneen surmansa juuri tuona päivänä. Katolisen kirkon pyhimyskalenteriin Pyhän Lucian muistopäivä otettiin 1300-luvulla.

Pohjoismaihin Lucian palvontaperinteen arvellaan levinneen nykyisten Alankomaiden ja Belgian alueella sijainneesta Flanderista sekä Luoteis-Saksasta.

Pohjoismaissa tunnetaan joitakin kirjallisia todisteita Lucian palvonnasta jo keskiajalta. Suomessa Lucia, die beate Lucie, mainitaan asiakirjoissa ensimmäisen kerran vasta vuonna 1330. Sen jälkeen hänestä oli säännöllisesti merkintä kirkollisissa kalentereissa katolisena aikana. Ensimmäinen pohjoismainen tieto Lucian päivän vietosta on Ruotsin Länsi-Götanmaalta vuodelta 1746. Lucian päivän juhla neitoineen ja kulkueineen on vakiintunut erityisesti ruotsinkielisessä kulttuuripiirissä.

Pyhän Lucian päivä 13. joulukuuta osuu samaan ajankohtaan ennen kristinuskon tuloa vietetyn keskitalven valon juhlan kanssa. Esihistorian tutkijoiden mukaan pohjoismaissa on palvottu valoa ja Aurinkoa pronssikaudelta lähtien (1500 – 1000 eaa.). Lucian päivän vietossa on selvästi havaittavissa samoja piirteitä, ja myös pyhimyksen nimi Lucia viittaa valoon. Katolisessa kirkossa Luciaa rukoillaan sokeiden ja näkövammaisten omana pyhimyksenä.

Vanhoillislestadiolaisuudessa pidettiin Lucian päivän juhlimista syntinä vielä 1960-luvulla, joillakin seuduilla maata vielä 2000-luvullakin. Perusteluna esitettiin, että Lucia-perinne on katolisen kirkon pyhimyksen juhla.

Kuva: Ranuan kr. opiston Lucia-kulkue ja kuvaelma 13.12.2008. Kuva julkaistu opiston nettisivulla.)

Synnin puoliintumisaika SRK-lestadiolaisuudessa: filtterien säätöä ajassa

Onko ennen syntinä pidetty muuttunut sallituksi, nykyisin?

Päivämies-lehdessä kirjoitettiin  vuonna 1965 otsikolla ”Synnin suodattimia” ja todettiin:

”Emmekä sotkeudu muuta valkeutta etsimään, kuten täällä esim. ennen Vapahtajamme syntymäpäivää on totutettu viettämään epäjumalatar Lucian kunniaksi ”valon” juhlaa aivan jokaisessa yhteisössä, vieläpä lutherilaisen seurakunnan nimellä mainitussakin. Eikö olekin pirulla filtterit kunnossa?” (Päivämies nro 6, 3.2.1965.)

Lucia vie kadotukseen – Luciaa ei juhlita Jumalan lasten joukossa… 

”Lucian (vv. 283-304 eläneen katolisen kirkon pyhimyksen) päivää ei vietetä vieläkään Jumalan lasten joukossa. –  Jumalan sana ei kuulu loputtomasti. Se tulee ja menee, lain ja evankeliumin saarna vaikenevat aikanaan, mutta se ei tee syntiä luvalliseksi eikä pyhimysten palvontaa muuksi kuin kadotukseen vieväksi. ”(Nimim. Jani S. kirjoitti Mopin palstalla 15.12.2009.)

…paitsi Ranuan kristillisen opistossa

Ranuan kristillinen opisto 2009: Jouluaterian aluksi seurattiin opiston Lucia-kulkueen esitystä. (Kuva julkaistu Ranuan opiston nettisivulla.)

Erehtymätön seurakunta-äiti filtteröi juttuja 

”Ns. pappislinjan irtautuminen johti asenteiden tiukentumiseen sekä kirkkoa että yhteiskunnan maallistumista vastaan. Kun sisäinen kuohunta ja rajankäynti pappislinjalaisiiin alkoi olla voitettu 1962 – 1963, tykistöpatterit suunnattiin yhteiskunnallisen ja kulttuurisen murroksen torjuntaan. – –

Kulttuuria, kaunokirjalli-suutta, aikakauslehtiä arvioitiin kielteisesti lähes jokaisessa Päivämies-lehdessä 1960-luvun puolivälissä. Jopa Lucia-juhlan vietto nähtiin epäjumalanpalvontana. Lisäksi noina vuosina SRK ja sen julkaisut osallistuivat aktiivisesti poliittiseen taisteluun. Päätavoitteena oli vasemmiston torjunta. – – Tätä kiristymistä ja umpioitumista jatkui sitten aina 1980-luvun alkuun.” (Pölyttynyt 13.12.2010.)

Synniksi julistettu onkin sallittua – filtteri säädetään puhuja-asetukselle

Onko sitten myös yleisesti Päivämiehessä ja saarnoissa synniksi määritelty asia samaan aikaan joillekin uskovaisille sallittua ja sopivaa? Eikö synti olekaan syntiä samalla lailla, kaikille?

Nimimerkki x-vl oli tiedustellut vuonna 2007 Päivämiehen päätoimittajalta (myöhemmin  Hakomajassa  julkistamassaan kirjeessä) siitä, ovatko videoelokuvia ja viihdemusiikkia koskevat kiellot herätysliikkeessä muuttuneet niin, että ne eivät  enää sido puhujia.  Hän oli havainnut kahtalaista asennoitumista kieltoihin ja oli havainnoistaan päätellyt, että puhujilla saattoi olla suurempi vapaus päättää itse elokuvien katselusta ja musiikin kuuntelusta kuin riviuskovaisilla. Em. kirje on harvoja tapauksia, joissa Suomessa on nostettu julkisuuteen yksilöityjä havaintoja siitä, että syntikäsitysten velvoittavuus olisi lievempi arvostetussa asemassa olevien kohdalla riviuskovaisiin nähden. Myös Yhdysvalloissa on käyty lestadiolaisuuden nettipalstoilla keskustelua samasta kysymyksestä.

Virallisesti puhujat ovat pitäneet kiinni velvoitteesta olla kuuliainen  päätökselle, että elokuvien katselu ja musiikin harrastaminen ovat edelleen syntiä  (ks. esim. Aarno Hahon saarna).

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi Pelokas nimimerkki.

*     *     *

Lisää aiheesta ja aiheen vierestä:

Aleksi:  Vaarallisin erehdys: uskomus erehtymättömyydestä

Arno Forsius: Pyhä Lucia

Dr. Propelli: Kapellimestariuden hinta: suku hylkäsi

Gepardi: Synti erottaa lestadiolaiset muista ihmisistä. Hakomaja 24.9.2010.

Aarno Haho:  Kuuliaisuus on tärkeämpi kuin omatunto

“Huumausaineesta” hyväksytyksi 30 vuodessa

Herpert: Armo vapauttaa elämään Kristuksessa

Lassi Hyvärinen: Lestadiolaisuuden vaikea kulttuurisuhde 

j-prevert: Kaffet tiedossa, jos ehkäisykanta muuttuu!

Jani S. : Lucian… Kirjoitus Synnin suodattimia-ketjussa. Mopin palsta 14.12.2009.

Lucia tuo valoa pimeyteen. Joulukirkko 18.11.2010.

Lucia-neito (Wikipedia)

Magdalena: Onko uskominen harkittua näyttelemistä?

Polliisi Karhunen: Uskovainen ja järki

Pyhä Lucia (Wikipedia)

Pölyttynyt: Kommenttia. Mopin palsta 13.12.2009.

Speedy: “Olinko hölmö -?”

SRK:n johto anoi rahoitusta vaalityöhön SYT ry:ltä 1965

SRK:n johtokunta teki hengelliseksi naamioitua puoluepoliittista työtä

SRK:n johtokunta:  Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Ulla Puukko: Lestadiolaisuus on muuttumassa

Justiina Puupää: Muuttumaton oppi ja elämäntavat? 13.2.2014.

Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta

Verstaalla pohtija: Kilvoittelu armon varassa

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan

x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.

Kiitokset. Nimim. Pölyttynyt, parhaat kiitokset arkistojen aarteista Mopin palstalla  14.12.2009.) (Toim.huom.)

Irtiotto kaksoiselämästä

Vanhoillislestadiolaisuudesta irrottautumisesta on jokaisella yhteisön jättäneellä oma yksilöllinen tarinansa. Keskeistä nuoren hyvinvoinnin kannalta on vnhempien suhtautuminen hänen ratkaisuunsa. Ihannetapauksessa itsenäinen elämä oman hengellisen kasvatusyhteisön ulkopuolella lähtee liikkeelle myönteisissä merkeissä ja vanhemmat ymmärtävät asettua tukemaan aikuistuvan lapsensa omakohtaista valintaa. Vasta kotoa Ouluun muuttanut  nuori nainen kertoi Kalevassa myönteisistä kokemuksistaan. Hänen kokemuksensa mukaan liikkeestä irrottautumisesta ei ole seurannut ikävyyksiä perheen ihmissuhteissa.

”Uskosta luopuminen oli kova pala”

Oulussa asuva Sari (nimi muutettu) kasvoi vanhoillislestadiolaisessa kodissa pienemmällä paikkakunnalla. Nelisen vuotta sitten tyttö aiheutti perheessä myrskyn, kun hän ilmoitti luopuvansa lestadiolaisuudesta, eli liikkeen termein kieltävänsä uskon.

– Uskon kieltäneitä ei mitenkään vainota enkä itse tiedä ketään, jolta olisi esimerkiksi mennyt välit perheeseen. Silti uskonto on iso osa elämää ja perhettä, ja sen kieltäminen vaikuttaa kaikkeen. Moni ei välttämättä uskalla lähteä, vaikka varsinaista uskoa oppeihin ei enää olisi, Sari toteaa.

– Kun olin ilmoittanut kieltäväni uskon, en vuoteen halunnut puhua siitä ollenkaan. Asia oli tosi arka, en tiedä miksi.

– En halunnut puhua ammattilaisillekaan, koska ajattelin, etteivät ne kuitenkaan ymmärrä. Oikeastaan olen alkanut käsitellä asiaa vasta Oulussa, kun olen saanut täältä paljon ex-lestadiolaisia kavereita. On helppo puhua, kun tietää, että toinen on käynyt läpi saman.

– En ollut käyttänyt alkoholia tai edes kuunnellut musiikkia ennen päätöstä, joten uskosta luopumiseni tuli kaikille yllätyksenä. Olin elänyt kuin tavallinen lestadiolaisnuori. Mietin vain asioita hiljaa päässäni, Sari kuvailee.

Tärkeimmäksi syyksi ratkaisuunsa tyttö nimeää yläasteelta löytyneen ei-lestadiolaisen kaveripiirin ja siltä tulleet vaikutteet. Lisäksi vanhoillislestadiolainen oppi alkoi yksinkertaisesti tuntua vieraalta.

– Minulle sanottiin, ettei uskoa saa ajatella liian järkiperäisesti, vaan siihen pitää säilyttää lapsekas suhtautuminen. Järkeilin sitten kuitenkin, tyttö hymähtää.

”Vain Me” -oppi ja ihmissäännöt alkoivat hakata vastaan

Eniten Saria häiritsi liikkeen opetus siitä, että vain vanhoillislestadiolaiset voivat pelastua.

– Raamatussakin sanotaan, että uskominen riittää pelastukseen. Myös TV:n ja nykymusiikin kielto tuntui älyttömältä, koska Raamatun aikaan ei ollut kumpaakaan. Tiesin, että sääntöjä on pyritty sovittamaan Raamatun pohjalta nykyaikaan, mutta ihmettelin silti, miten joku voi vain päättää, mikä on syntiä ja mikä ei.

Uskon kieltäminen ei lopulta johtanut yhteenkään välirikkoon, vaikka se oli perheelle ja joillekin ystäville aluksi vaikea paikka. Ensimmäisinä päivinä itki niin perhe kuin Sarikin. Hänen päästöstään yritettiin vieä horjuttaa Raamatun lauseilla ja rukouksilla. Lopulta äiti kuitenkin totesi, että elämän pitää jatkua.

Tytön meikkaamista katsottiin alta kulmien vielä jonkin aikaa, mutta läheiset tottuivat siihenkin.

Lestadiolaiskodin myönteiset arvot eivät katoa

– Olen myös tyytyväinen siihen, että kasvoin lestadiolaisessa kodissa. Sieltä jäi hyvät perusarvot, ja se oli lapselle turvallinen ympäristö kasvaa. Leikkikavereita ja tekemistä riitti eikä tarvinnut olla yksin, toteaa 12-lapsisessa perheessä kasvanut tyttö.

– Nykyään minulla on perheeseeni lämpimät välit. Iän ja välimatkan kasvaminen on tehnyt hyvää, nykyään ammattikoulussa Oulussa opiskeleva Sari arvelee.

Puolet vl-perheiden nuorista tekee irtioton, osa sisällä olevista elää ”kaksoiselämää”

Sari arvioi, että jopa puolet lestadiolaisnuorista tekee jossain vaiheessa irtioton herätysliikkeestä. Osa lähtee lopullisesti, osa taas rikkoo liikkeen oppeja vastaan esimerkiksi värjäämällä hiuksensa ennen kuin katuu ja palaa takaisin.

– Varsinkin Oulussa törmää myös siihen, että lestadiolaisnuori viettää jonkinlaista kaksoiselämää. Sukulaisille esitetään hyvää uskovaista ja käydään seuroissa, mutta salaa eletään niin kuin muutkin. Minusta pitäisi olla rehellinen, onko oikeasti lestadiolainen vai ei, Sari napauttaa.

Toisaalta hän ymmärtää senkin, että liikkeen jättäminen voi olla nuorelle vaikea ratkaisu.

Vanhoillislestadiolaisuudesta eroamisesta on parhaillaan valmisteilla selvitys Joensuun yliopistossa, gradu, joka tuonee lisätietoa kysymyksiin. *)

*    *    *

Uskosta luopuminen oli kova pala. Kaleva 7.3.2010.

Aiheesta lisää:

NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?

Justiina: Kaksinaismoralismi ja kaksoiselämä vl-piireissä 

Kaksijakoinen maailmankuva purkautui: minä lähdin pois

Matti H.: Yksi usko?

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden – suuri syntyvyys ei kasvata jäsenmäärää

Kuka ja mikä minä oikeasti olen? (Saara Tuomaala)

Vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantumisen tunteet. Kirjoittanut vuonna 2009 vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantunut mies. (Julkaistu Hakomajassa.)

Askeleet irti SRK-Lestadiolaisuudesta (Laatija Hakomaja-tiimi, pohjautuu artikkeliin How to Leave the Old Apostolic Lutheran Church)

Ari: Vapaan pudotuksen hetki

Gepardi: Herätyssaarna (1.Tess.4:21)

Uskovainen ja järki

Speedy: “Olinko hölmö -?”

*) Vanamo Kuu-Karkku: Matkalla uuteen todellisuuteen. Eroprosessi vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä ja sen merkitys henkilön spiritualiteettiin ja kokemusmaailmaan. Pro gradu -tutkielma, käytännöllinen teologia. Itä-Suomen yliopisto, 2012 (Joensuu).

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko

”Uskovaisille on annettava oikeus tuntea, kokea, ajatella ja puhua myös julkisesti ilman jatkuvaa sieluntilan kyseenalaistamista tai pelkoa yhteisön ulkopuolelle sulkemisesta”, vaatii  joensuulainen freelance-toimittaja Topi Linjama Kalevassa.

Linjaman mukaan  vakavaan tilanteeseen on pohjimmiltaan syynä se, että uskovaisten yhteisö, seurakunta, on kohotettu kuuliaisuuden ja uskomisen kohteeksi.  Sitä valvoo rauhanyhdistyksen hienosyinen, hierarkkinen vahvemman valta -järjestelmä.

Hengellisesti tilanne on johtanut siihen, että monet vl uskovaiset eivät voi  uskoa vapaasti, vaan uskoa varjostaa pelko ja kilvoittelussa uskomisen rauha ja ilo kuivettuvat elämäntapanormien ulkonaiseksi noudattamiseksi. Ihmiset mieluummin vain alistuvat ja vaikenevat kuin sanovat ääneen omia ajatuksiaan.

Topi Linjama julkaisi  Kalevassa 29.5.2010 näkemyksensä vanhoillislestadiolaisen yhteisön sisäisestä  vaikenemisen ja pelon kulttuurista. osittain samoja pohdintoja hän on julkaissut myös Kotimaan blogissaan, artikkelissa Eroon hengellisestä väkivallasta (11.5.2010).

Linjama pitää sisäistä vaikenemisen ja pelon kulttuuria syynä myös siihen, että rauhanyhdistyksissä ei ole määrätietoisesti  tartuttu lasten hyväksikäyttöön ja monet hyväksikäyttörikokset on jätetty ilmoittamatta viranomaisille.

 Linjaman mukaan huolestuttavaan tilanteeseen on johtanut liikkeen hienosyinen, huomaamaton mutta tiukka hierarkia sekä yhteisön kohottaminen kuuliaisuuden ja uskomisen kohteeksi.

Vanhoillisestadiolaisuudessa juuri oma yhteisö, seurakunta, on nostettu Jumalan rinnalle uskomisen kohteeksi. Sen perustelemattomille normeille on osoitettava ”kuuliaisuutta”.  Seurakunnan elämäntapaneuvot (ns. ”armoneuvot”) on rinnastettu Raamatun auktoriteettiin.

Linjama kysyy: ”Täytyykö yksilön omatunto sitoa yhteisön neuvoihin, jotka muuttuvat ajan mittaan, vai sopisiko kristityn elämänohjeiksi paremmin kymmenen käskyä ja rakkauden kaksoiskäsky? Syntyy epäselvyyttä siitä, liittyvätkö televisiottomuuden kaltaiset elämäntapanormit pelastumiseen, vai riittääkö pelastumiseen yksin Kristus.”

Lääkkeeksi Linjama ehdottaa avointa opillista keskustelua liikkeen sisällä kristinuskon peruskäsitteistä. kuten Jumalan valtakunta, synti, laki ja evankeliumi.

Samoin hän suosittaa, että rauhanyhdistysten johtokunnan tehtävä ja toimivalta tulee arvioida ja määritellä selkeästi maalliselta, yhdistyslain periaatteiden pohjalta, ilman sielunhoidollista erityisasemaa. Tähän suuntaan viittasi myös Mauno Hepola Päivämiehen kirjoituksessaan, jossa hän totesi: ”Jumalan seurakunta ei ole mikään sadoista kansankirkkomme seurakunnista. Se ei myöskään tarkoita rauhanyhdistyksiä tai niiden toimitiloja, sillä ne ovat näkyviä ja ajallisia instituutioita ja yhdistyksiä.”

Linjaman mukaan ongelmien käsittelyä rauhanyhdistyksissä on vaikeuttanut 1970-luvun hoitokokousten selvittämätön väkivallan perintö.

Vanhukset  ja keskipolvi muistavat hoitokokousten kurinpidon. Hoitokokousten toimintamalli on yhä käytössä ja  toimii pelotteena.  Tämä  on johtanut pelokkaaseen vaikenemiseen. Vain yhteisössä vahvoissa asemissa olevat voivat saada äänensä kuuluviin.

Yksittäisiin jäseniin kohdistettu hengellinen väkivalta hoitokokousmenettelyineen on oikeustajun vastaista, toteaa Linjama.  ”Missä on hierarkiaa ja pelkoa, käy helposti niin, että vain vahvat ja rohkeat saavat oikeutta. Jumala on kuitenkin heikkojen puolella. Myös Jumalaa pelkäävien ja Jeesusta seuraavien ihmisten tulee puolustaa heikkoja.”

 

Topi Linjaman kirjoitus Kalevassa:

”Mediassa käytävän pedofiliakeskustelun vuoksi tuntuu välttämättömältä tarkastella joitakin vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön pesiytyneitä vaientamisen ja vallankäytön kulttuureja. Itse tässä yhteisössä kasvaneena olen kohdannut lämmintä yhteisöllisyyttä ja paljon rehellisiä, Jumalaan turvaavia ihmisiä. Olen kokenut ”vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa”, eli juuri sitä, mitä Paavali kutsuu Jumalan valtakunnaksi.

Ikäväkseni olen silloin tällöin kohdannut myös ihmisten vaientamista, uhkailua ja painostamista uskonnollisella kielellä. Tätä kutsutaan hengelliseksi väkivallaksi.

Hengellinen väkivalta on mahdollista, koska yhteisöön on vuosikymmenten saatossa muodostunut hienosyinen hierarkia. Valtarakennelman seurauksena yhteisössä on pelkoa. Monet varsinkin 1970-luvun hoitokokousajat nähneet pelkäävät, että heidät suljetaan yhteisön ulkopuolelle. Kun yhteisön lisäksi voidaan sulkea taivaan portit, panokset ovat kovat.

Jeesusta seuraavien ihmisten tulee puolustaa heikkoja

Vanhoillislestadiolaiselle usko ja uskonyhteisö ovat hyvin tärkeitä. Niinpä yhteisö voi pahimmassa tapauksessa viedä jäseneltään miltei kaiken, minkä varaan hän on elämänsä rakentanut. Ei ihme, että moni vaikenee tai kirjoittaa netissä nimimerkin takana. Tiedän yhteisön piiristä pappeja ja puhujia, jotka asemansa säilyttääkseen vaikenevat epäkohdista.

Missä on hierarkiaa ja pelkoa, käy helposti niin, että vain vahvat ja rohkeat saavat oikeutta. Jumala on kuitenkin heikkojen puolella. Jeesus osoitti elämällään, mitä se merkitsee käytännössä. Myös Jumalaa pelkäävien ja Jeesusta seuraavien ihmisten tulee puolustaa heikkoja.

Hierarkia pysyy pystyssä esimerkiksi siksi, ettei rauhanyhdistysten johtokunnissa aina tiedetä, mitä niiden toimenkuvaan kuuluu. Jos rauhanyhdistys on maallinen yhdistys, sen tulee noudattaa yhdistyksen sääntöjä.

Nyt joidenkin rauhanyhdistysten johtokunnat katsovat oikeudekseen hoitaa yhdistyksen jäsentä, jos hänen elämäntapansa, käytöksensä ja mielipiteensä poikkeavat totutusta.

Toisinaan nämä hoitotilaisuudet ovat silkkaa hengellistä väkivaltaa. Tällaisia kokouksia eivät tue yhdistyksen säännöt eikä uskoakseni myöskään yhteisön jäsenten enemmistön oikeustaju. Siksi niiden järjestäminen on lopetettava. SRK:n, joka toimi aktiivisesti 70–80-lukujen hoitokokouksissa, tulisi olla aloitteellinen tuolloin syntyneiden epäterveiden käytäntöjen kitkemiseksi.

Johtokuntien puuttuminen yksittäisten kristittyjen elämään palautunee käsitykseen, jonka mukaan yksilön on oltava kuuliainen seurakunnalle.

Tuleeko yhteisölle olla kuuliainen niin kuin Jumalalle?

Olisikin syytä pohtia, mikä on uskonyhteisön tehtävä suhteessa yksittäisen kristityn uskonelämään. Voiko uskomisen kohteena kolmiyhteisen Jumalan ohella olla yhteisö, ja tuleeko yhteisölle olla kuuliainen niin kuin Jumalalle? Täytyykö yksilön omatunto sitoa yhteisön neuvoihin, jotka muuttuvat ajan mittaan, vai sopisiko kristityn elämänohjeiksi paremmin kymmenen käskyä ja rakkauden kaksoiskäsky?

Kun usko ja yhteisön normit sekoittuvat toisiinsa, syntyy epäselvyyttä esimerkiksi siitä, liittyvätkö televisiottomuuden kaltaiset elämäntapanormit jollain tavalla pelastumiseen, vai riittääkö pelastumiseen yksin Kristus.

Seurakuntapäivillä ja rauhanyhdistysten keskusteluilloissa voisi selvittää, mitä tarkoitetaan esimerkiksi Jumalan valtakunnalla, synnillä, lailla ja evankeliumilla. Onko Jumalan valtakunta näkyvä ihmisten joukko vai jotain muuta? Onko synti vain sitä, että sydän luopuu Jumalasta vai myös sitä, että ihminen luopuu yhteisön normeista? Kuuluvatko ”neuvon, nuhteen ja opetuksen sanat” evankeliumiin vai lakiin? Näkökulmia keskusteluun löytyy Raamatusta sekä sitä selittävästä kristinopista ja evankelisluterilaisen kirkon tunnustuskirjoista.

Keskustelu on ohitettu uhkailemalla keskustelua toivovia uskovaisia

Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä ongelmat on pyritty hoitamaan hiljaisesti, yhteisön sisällä.

Se on tarkoittanut samalla sitä, että hierarkiaa ei ole tarvinnut purkaa. Kritiikki on voitu ohittaa siirtämällä katse kritiikistä kritisoijaan ja asettamalla hänen sieluntilansa kyseenalaiseksi.

Kritisoijaa on ohjattu toivottuun suuntaan korostamalla kuuliaisuutta tai sitä, että ”kristillisyydessämme on aina ymmärretty näin”. On voitu sanoa, että usko avaa ymmärryksen tai että epäkohtiin puuttuva jopa ”nousee Jumalan valtakuntaa vastaan” tai ”rakentaa eriseuraa”.

Viimeistään pedofiilien uhriksi joutuneen Minnan traaginen kertomus (HS 1.5.) osoittaa, että vaikenemisen ja vaientamisen tie on kuljettu loppuun. Kulttuurin on muututtava avoimeksi ja tasa-arvoiseksi, jottei yhdellekään ihmiselle enää tapahtuisi tämän yhteisön sisällä mitään vastaavaa.

Yhteisöön kuuluville on annettava oikeus tuntea, kokea, ajatella ja puhua myös julkisesti ilman jatkuvaa sieluntilan kyseenalaistamista tai pelkoa yhteisön ulkopuolelle sulkemisesta. Menneisyyden kipupisteet on kohdattava ja vahingollisista toimintamalleista on luovuttava.

Kristinuskon perussanoman kannalta hierarkian purkaminen ja hengellisestä väkivallasta luopuminen ei ole ongelma, pikemminkin päinvastoin. En myöskään usko, että näkyvä yhteisö hajoaa avoimuuteen. Oman kokemukseni mukaan avoin keskustelu voi auttaa ihmisiä löytämään uudelleen rakastavan yhteisön sekä elämän ja kuoleman ylitse kantavan elävän uskon.”

Topi Linjama
Kirjoittaja on joensuulainen freelance-toimittaja

*    *    *

”Pelko on totta tänä päivänä meikäläisyydessä”

Yhä useampi 1970-90-luvulla syntyneiden sukupolveen kuuluva vanhoillislestadiolainen on oivaltanut, että rauhanyhdistyksen toimintamekanismeissa ei ole kaikki kunnossa.

Sekä vl-uskovaisille että ulkopuolisille evankelis-luterilaisen kirkon suurin herätysliike vaikuttaa olevan hämmentävässä tilassa, jossa valtionsyyttäjä on ilmoittanut käynnistävänsä tutkimuksen rauhanyhdistyksissä tapahtuneista pedofiliarikosten vyyhdestä, ihmisoikeusjuristit ovat todenneet liikkeen ehkäisykieltoon liittyvien menettelyjen loukkaavan perustuslakia ja liikkeen johdon käsitys rippisalaisuudesta on Suomen rikoslain vastainen.  

Topi Linjama toteaa blogissaan: ”Hengellistä väkivaltaa tai ihmisten vaientamista ei pidä enää sallia. Vahinkoa on tehty jo tarpeeksi.”  Linjama kertoo joutuneensa myös itse henkilökohtaisesti painostuksen kohteeksi vuosi sitten, keväällä 2009. ”Siinä kokouksessa, jossa istuin, ei puhuttu sanaakaan armahtavasta ja rakastavasta Jumalasta eikä siellä tarvittu ensinkään Raamattua. Kokous vastasi sitä, mitä evlut kirkko kutsuu hengelliseksi väkivallaksi.”

Kalevassa julkaistu Linjaman puheenvuoro on herättänyt keskustelua. Nimimerkki Palmu totesi Hakomajassa:

”On kokemusta ihan lähivuosikymmeneltä siitä, että juuri edellä mainittuja keskeisiä käsitteitä on yritetty ottaa käsittelyn ja keskustelun piiriin esim. kansanopistoissa järjestetyillä Raamattutiedon kursseilla.

Mikäli tällaiset kurssit ja raamattukeskustelut noudattavat tarkasti etukäteen annettua opillista esiymmärrystä asioista, kaikki sujuu ristiriidattomasti. Jos taas on ryhdytty rehellisesti avaamaan omassa mielessä pyöriviä ristiriitaisuuksia ja kysymyksiä opista tai syntikäsityksestä, seuraukset ovat olleet surullisia hoitokokouksineen.”

Nimimerkki Reflektio eritteli Hakomajan keskustelussa yhteisön jäsenten hienostuneita kielellisen manipuloinnin tapoja, joilla hierarkiaa ja vallankäyttö naamioidaan teeskennellyksi huolenpidoksi lähimmäisen sielusta:

”Hierarkian olemassaolo kielletään jyrkästi liikkeen sisällä. Usein kuultuja sanontoja ovat: ”Me olemme tasapäistä joukkoa” tai: ”Ei ole Jumalan valtakunnassa isäntähenkeä eikä emäntähenkeä vaan joukko heikkoja jumalanlapsia.”

Tavallista on myös heikoksi tekeytyminen, joka on mielestäni aivan eri asia kuin todellinen heikkous. Heikoksi tekeytyminen kätkeytyy usein pahentumisen taakse. Puhuteltavalle todetaan: ” Emmehän me halua tahallamme pahentaa Jumalan seurakuntaa tai heikkoa veljeä tai sisarta.”

Heikoksi tekeytymistä on kuultavissa myös seuraavan kaltaisissa lausahduksissa: ” Minä tunnen itseni aivan laitimmaiseksi Jumalan lasten joukossa, mutta rohkenen ottaa esille…”. Tai: ” Minä tunnen vaellukseni niin epäonnistuneeksi ja enkä tunne olevani mahdollinen lausumaan…”

Nimimerkki Siansaparo totesi VL Foorumilla:

”Topin kirjoitus on hyvä. Pelko on totta tänä päivänä meikäläisyydessä. Sitä ovat sanoneet jotkut vl-papit miullekkin: pelko tulee esiin sielunhoidollisissa keskusteluissa. Ja olen saanut kuulla siitä koko elämäni myös ”tavallisilta” vl-ihmisiltä: ”Eihän tätä uskalla ääneen sanoa, ettei joudu hoitokokoukseen”.

Kalevan pääkirjoitus 6.5.2010

Myös Kalevan pääkirjoituksessa  6.5.2010 kiinnitettiin huomiota rauhanyhdistysten vallankäytön mentelmiin,  jotka ovat lisänneet esimerkiksi  pedofiilirikollisten toimintamahdollisuuksia:

”…etenkin tiukoissa uskonnollisissa yhteisöissä on piirteitä, jotka tekevät niistä otollisia ympäristöjä pedofiilisten taipumusten toteuttamiselle.

Näissä liikkeissä on esimerkiksi hengellisessä auktoriteettiasemissa olevia henkilöitä, joiden tekoja tai näkemyksiä ei voi seurauksitta uhmata. Myös oman liikkeen maineen varjelu voi mennä yksilön oikeuksien ja lastensuojelun ohitse.

Hätkähdyttävää on se, että sellaiset henkilöt, jotka ovat pyrkineet nostamaan omat tai tuntemansa hyväksikäyttötapaukset liikkeessään julki, ovat joutuneet rajun painostuksen tai parjauksen kohteeksi.

Näissä tapauksissa ei voi toivoa muuta kuin sitä, että ihmiset kielteisistä kokemuksistaan huolimatta rohkaistuvat nousemaan harhautunutta hengellistä auktoriteettia vastaan. Yhden ihmisen ulostulo voi toimia hyvänä esimerkkinä muille saman kohtalon kokeneille.”

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoivat Topi Linjama Kalevassa sekä Nestori tänne kooten ja kommentoiden.

Lue myös:

Topi Linjaman analyysi: SRK vahvisti laulukirjauudistuksessa seurakunnan auktoriteettia

Topi Linjama:  Vanhoillislestadiolaisuuden hiljaisuus ja pelko. Kaleva 29.5.2010, s. 28.

Topi Linjama: Eroon hengellisestä väkivallasta  (Vihreässä valossa -blogi Kotimaa24:ssä)

Epäkuluttajan blogi

Alaranta: Kokousta pukkaa, “ollaan hänestä huolissaan”, porukalla

Jemima: Tämän päivän pakkokeskusteltavat aiheet, eli kuumat perunat vanhoillislestadiolaisuudessa

Puhuja rauhanyhdistyksellä: “Olet noussut Jumalanvaltakuntaa vastaan!”

Miksi teatteri on syntiä? (Pastori Stiven Naatuksen hyllytystapaus.)

Eroon hengellisestä väkivallasta  (Pekka Asikainen, Topi Linjama)

Asteriski: Rippisalaisuuden purku ei auta, kirkon puututtava SRK:n rippiopetukseen ja väkivaltaan

Hautamäki: “Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”

Mauno Hepola: Uskon Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan. Päivämies 21/2010.

Hoitokokous (Wikipedia)

Juho Kalliokoski:  Laittomuuksista ja pelokkaasta hiljaisuudesta tukeen ja rohkaisuun

Hoitokokoukset pitää selvittää!

Uskoni uskontoon teki kupperiskeikan

Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?

Tuiralainen: Väkivallan peittely leimaa vanhoillislestadiolaista liikettä – ja samoin kirkkoa

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

”Verkkokeskustelu on lestadiolaisuuden toinen todellisuus”: Kirkkohallituksen verkkokeskustelija Meri-Anna Hintslan haastattelu. Kotimaa24, 26.9.2010.