Sara Marin: Maijan tarina paljastaa miesvaltaiset valtarakenteet

Vanhoillislestadiolainen yhteisö on miesten rakentama ja miesten johtama. Naisella ei ole yhdenvertaisia oikeuksia miehen kanssa. Vanhoillislestadiolaisuus jättää naiseen pahimmillaan ikävät jäljet: vuotavan arven ja rikotun sielun. –  Jos me naiset emme vaadi itsellemme tasa-arvoa, ei sitä tee kukaan muukaan puolestamme, kirjoittaa luokanopettajaksi opiskeleva  Sara Marin Kalevassa. Hän kiittää Maijan tarina -kirjan omaelmäkerrallisen tekstin kirjoittajaa rohkeudesta julkaista kirja vaikeasta aiheesta. Kirja ilmestyi huhtikuussa 2012 Kirjapajan kustantamana.

”Pitkään odottamani kirja julkaistiin viimein. Kun sain kirjan, luin sen samalta istumalta.

Advertisement

Lestadiolaiset käynnistivät Kaleva-boikotin – mediasensuuriko takaisin?

Suuttuivatko lestadiolaiset lehdelle, joka näytti vl-yhteisölle peiliä?

Sanomalehti Kaleva on julkistanut tiedon, että ryhmittymä vanhoillis-lestadiolaisessa herätysliikkeessä on käynnistänyt boikotin lehteä vastaan.

Boikotin syyksi on arveltu lehden pääkirjoitusta 5.7., jossa arvosteltiin herätysliikkeen keskusyhdistyksen SRK:n johtoa hyväksikäyttörikosten vähättelystä ja asian huonosta hoidosta.

Pääkirjoituksessa paheksuttiin myös sitä, että edelleenkään liikkeen keskusyhdistyksen johtokuntaan ei valittu yhtään naista. Pääkirjoitus päättyi toteamukseen: ”Liikkeen johtajilla on vahvat tukijansa. Mutta jos SRK:n johto luulee, että kaikki seisovat yhtenäisenä rintamana sen takana, se erehtyy. Sisällä on paineita, jotka aikansa kasvettuaan tulevat purkautumaan ulos.”

Kalevan päätomittajalle Markku Mantilalle on tullut vanhoillis-lestadiolaisilta puheluita ja satoja sähköpostiviestejä, joissa on ilmoitettu tilausten peruuttamisesta ja uhkailtu, että jos Kalevan vanhoillislestadiolaisuutta koskeva kirjoittelu ja leimaaminen ei lopu, Mantila ”ei ole kovin kauan päätoimittajana”.

Ahola, Alaranta, Asikainen, Sulila, Pentikäisen Antti – Luottamus SRK:n johtoon murentunut

Kysymykseni on, vallitseeko tässä liikkeessä pelko. Keskustelukulttuuri puuttuu täysin. Kun halutaan jostakin asiasta keskustella, leimataan ihmiset, jotka ottavat asioita esille. Liikkuu huhuja ja aivan perättömiä juoruja. Tätä kulttuuria minä vähän ihmettelen.

– Oulun tuomiokapitulin hiippakuntasihteeri, teologian tohtori  Pekka Asikainen.

Oikeusministeri yllättyi SRK:n tunnustuksesta ja muistutti vanhojen hyväksikäyttörikosten ilmoitus-velvollisuudesta

Oikeusministeri Tuija Brax toteaa Kalevan haastattelussa yllättyneensä SRK:n tunnustamista lasten hyväksikäyttötapauksista ja seksuaalisen hyväksikäytön laajuudesta herätysliikkeessä. ”On välttämätöntä, että keskusrikospoliisi tutkii, ovatko tässä kaikki tapaukset, vai onko niitä vielä lisää.”

SRK:n vastattava mustamaalattujen yksityishenkilöiden maineen-palautuksesta

”Kriisi, missä vl-herätysliike tällä hetkellä on, ei johdu henkilöistä, jotka ovat ottaneet liikkeen sisällä tapahtuneen pedofilian esille, vaan se johtuu liikkeen johdon toiminnasta.”  – Heikki Rainio. (Rainion kommenttikirjoitus alempana, Turun Sanomien pääkirjoituksen jälkeen.)

”Minusta lestadiolaisten kannattaisi olla ylpeitä ihmisistä, jotka ovat nostaneet asioita esiin, eikä uskoa heistä levitettäviä pahoja puheita.” – Antti Pentikäinen.

Mitä SRK:n tunnustuksesta  (7.4.2011) seuraa? Tiettävästi ainakin rikospoliisin selvitys, joka on jo käynnistynyt. Nyt paljastuneiden tietojen valossa jokainen jää kysymään, voidaanko johdon menettelyä pitää uskottavana.

Mitä vaaditaan, että  herätysliikkeellä olisi jatkossa luottamusta herättävä paikka suomalaisessa yhteiskunnassa ja arvomaailmassa?

Onko tosiaan uskottavaa, että vanhoillislestadiolaisuudessa kyetään jatkossa puuttumaan rikoksiin, kun

Irtiotto kaksoiselämästä

Vanhoillislestadiolaisuudesta irrottautumisesta on jokaisella yhteisön jättäneellä oma yksilöllinen tarinansa. Keskeistä nuoren hyvinvoinnin kannalta on vnhempien suhtautuminen hänen ratkaisuunsa. Ihannetapauksessa itsenäinen elämä oman hengellisen kasvatusyhteisön ulkopuolella lähtee liikkeelle myönteisissä merkeissä ja vanhemmat ymmärtävät asettua tukemaan aikuistuvan lapsensa omakohtaista valintaa. Vasta kotoa Ouluun muuttanut  nuori nainen kertoi Kalevassa myönteisistä kokemuksistaan. Hänen kokemuksensa mukaan liikkeestä irrottautumisesta ei ole seurannut ikävyyksiä perheen ihmissuhteissa.

”Uskosta luopuminen oli kova pala”

Oulussa asuva Sari (nimi muutettu) kasvoi vanhoillislestadiolaisessa kodissa pienemmällä paikkakunnalla. Nelisen vuotta sitten tyttö aiheutti perheessä myrskyn, kun hän ilmoitti luopuvansa lestadiolaisuudesta, eli liikkeen termein kieltävänsä uskon.

– Uskon kieltäneitä ei mitenkään vainota enkä itse tiedä ketään, jolta olisi esimerkiksi mennyt välit perheeseen. Silti uskonto on iso osa elämää ja perhettä, ja sen kieltäminen vaikuttaa kaikkeen. Moni ei välttämättä uskalla lähteä, vaikka varsinaista uskoa oppeihin ei enää olisi, Sari toteaa.

– Kun olin ilmoittanut kieltäväni uskon, en vuoteen halunnut puhua siitä ollenkaan. Asia oli tosi arka, en tiedä miksi.

– En halunnut puhua ammattilaisillekaan, koska ajattelin, etteivät ne kuitenkaan ymmärrä. Oikeastaan olen alkanut käsitellä asiaa vasta Oulussa, kun olen saanut täältä paljon ex-lestadiolaisia kavereita. On helppo puhua, kun tietää, että toinen on käynyt läpi saman.

– En ollut käyttänyt alkoholia tai edes kuunnellut musiikkia ennen päätöstä, joten uskosta luopumiseni tuli kaikille yllätyksenä. Olin elänyt kuin tavallinen lestadiolaisnuori. Mietin vain asioita hiljaa päässäni, Sari kuvailee.

Tärkeimmäksi syyksi ratkaisuunsa tyttö nimeää yläasteelta löytyneen ei-lestadiolaisen kaveripiirin ja siltä tulleet vaikutteet. Lisäksi vanhoillislestadiolainen oppi alkoi yksinkertaisesti tuntua vieraalta.

– Minulle sanottiin, ettei uskoa saa ajatella liian järkiperäisesti, vaan siihen pitää säilyttää lapsekas suhtautuminen. Järkeilin sitten kuitenkin, tyttö hymähtää.

”Vain Me” -oppi ja ihmissäännöt alkoivat hakata vastaan

Eniten Saria häiritsi liikkeen opetus siitä, että vain vanhoillislestadiolaiset voivat pelastua.

– Raamatussakin sanotaan, että uskominen riittää pelastukseen. Myös TV:n ja nykymusiikin kielto tuntui älyttömältä, koska Raamatun aikaan ei ollut kumpaakaan. Tiesin, että sääntöjä on pyritty sovittamaan Raamatun pohjalta nykyaikaan, mutta ihmettelin silti, miten joku voi vain päättää, mikä on syntiä ja mikä ei.

Uskon kieltäminen ei lopulta johtanut yhteenkään välirikkoon, vaikka se oli perheelle ja joillekin ystäville aluksi vaikea paikka. Ensimmäisinä päivinä itki niin perhe kuin Sarikin. Hänen päästöstään yritettiin vieä horjuttaa Raamatun lauseilla ja rukouksilla. Lopulta äiti kuitenkin totesi, että elämän pitää jatkua.

Tytön meikkaamista katsottiin alta kulmien vielä jonkin aikaa, mutta läheiset tottuivat siihenkin.

Lestadiolaiskodin myönteiset arvot eivät katoa

– Olen myös tyytyväinen siihen, että kasvoin lestadiolaisessa kodissa. Sieltä jäi hyvät perusarvot, ja se oli lapselle turvallinen ympäristö kasvaa. Leikkikavereita ja tekemistä riitti eikä tarvinnut olla yksin, toteaa 12-lapsisessa perheessä kasvanut tyttö.

– Nykyään minulla on perheeseeni lämpimät välit. Iän ja välimatkan kasvaminen on tehnyt hyvää, nykyään ammattikoulussa Oulussa opiskeleva Sari arvelee.

Puolet vl-perheiden nuorista tekee irtioton, osa sisällä olevista elää ”kaksoiselämää”

Sari arvioi, että jopa puolet lestadiolaisnuorista tekee jossain vaiheessa irtioton herätysliikkeestä. Osa lähtee lopullisesti, osa taas rikkoo liikkeen oppeja vastaan esimerkiksi värjäämällä hiuksensa ennen kuin katuu ja palaa takaisin.

– Varsinkin Oulussa törmää myös siihen, että lestadiolaisnuori viettää jonkinlaista kaksoiselämää. Sukulaisille esitetään hyvää uskovaista ja käydään seuroissa, mutta salaa eletään niin kuin muutkin. Minusta pitäisi olla rehellinen, onko oikeasti lestadiolainen vai ei, Sari napauttaa.

Toisaalta hän ymmärtää senkin, että liikkeen jättäminen voi olla nuorelle vaikea ratkaisu.

Vanhoillislestadiolaisuudesta eroamisesta on parhaillaan valmisteilla selvitys Joensuun yliopistossa, gradu, joka tuonee lisätietoa kysymyksiin. *)

*    *    *

Uskosta luopuminen oli kova pala. Kaleva 7.3.2010.

Aiheesta lisää:

NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?

Justiina: Kaksinaismoralismi ja kaksoiselämä vl-piireissä 

Kaksijakoinen maailmankuva purkautui: minä lähdin pois

Matti H.: Yksi usko?

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden – suuri syntyvyys ei kasvata jäsenmäärää

Kuka ja mikä minä oikeasti olen? (Saara Tuomaala)

Vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantumisen tunteet. Kirjoittanut vuonna 2009 vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantunut mies. (Julkaistu Hakomajassa.)

Askeleet irti SRK-Lestadiolaisuudesta (Laatija Hakomaja-tiimi, pohjautuu artikkeliin How to Leave the Old Apostolic Lutheran Church)

Ari: Vapaan pudotuksen hetki

Gepardi: Herätyssaarna (1.Tess.4:21)

Uskovainen ja järki

Speedy: “Olinko hölmö -?”

*) Vanamo Kuu-Karkku: Matkalla uuteen todellisuuteen. Eroprosessi vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä ja sen merkitys henkilön spiritualiteettiin ja kokemusmaailmaan. Pro gradu -tutkielma, käytännöllinen teologia. Itä-Suomen yliopisto, 2012 (Joensuu).

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko

”Uskovaisille on annettava oikeus tuntea, kokea, ajatella ja puhua myös julkisesti ilman jatkuvaa sieluntilan kyseenalaistamista tai pelkoa yhteisön ulkopuolelle sulkemisesta”, vaatii  joensuulainen freelance-toimittaja Topi Linjama Kalevassa.

Linjaman mukaan  vakavaan tilanteeseen on pohjimmiltaan syynä se, että uskovaisten yhteisö, seurakunta, on kohotettu kuuliaisuuden ja uskomisen kohteeksi.  Sitä valvoo rauhanyhdistyksen hienosyinen, hierarkkinen vahvemman valta -järjestelmä.

Hengellisesti tilanne on johtanut siihen, että monet vl uskovaiset eivät voi  uskoa vapaasti, vaan uskoa varjostaa pelko ja kilvoittelussa uskomisen rauha ja ilo kuivettuvat elämäntapanormien ulkonaiseksi noudattamiseksi. Ihmiset mieluummin vain alistuvat ja vaikenevat kuin sanovat ääneen omia ajatuksiaan.

Topi Linjama julkaisi  Kalevassa 29.5.2010 näkemyksensä vanhoillislestadiolaisen yhteisön sisäisestä  vaikenemisen ja pelon kulttuurista. osittain samoja pohdintoja hän on julkaissut myös Kotimaan blogissaan, artikkelissa Eroon hengellisestä väkivallasta (11.5.2010).

Linjama pitää sisäistä vaikenemisen ja pelon kulttuuria syynä myös siihen, että rauhanyhdistyksissä ei ole määrätietoisesti  tartuttu lasten hyväksikäyttöön ja monet hyväksikäyttörikokset on jätetty ilmoittamatta viranomaisille.

 Linjaman mukaan huolestuttavaan tilanteeseen on johtanut liikkeen hienosyinen, huomaamaton mutta tiukka hierarkia sekä yhteisön kohottaminen kuuliaisuuden ja uskomisen kohteeksi.

Vanhoillisestadiolaisuudessa juuri oma yhteisö, seurakunta, on nostettu Jumalan rinnalle uskomisen kohteeksi. Sen perustelemattomille normeille on osoitettava ”kuuliaisuutta”.  Seurakunnan elämäntapaneuvot (ns. ”armoneuvot”) on rinnastettu Raamatun auktoriteettiin.

Linjama kysyy: ”Täytyykö yksilön omatunto sitoa yhteisön neuvoihin, jotka muuttuvat ajan mittaan, vai sopisiko kristityn elämänohjeiksi paremmin kymmenen käskyä ja rakkauden kaksoiskäsky? Syntyy epäselvyyttä siitä, liittyvätkö televisiottomuuden kaltaiset elämäntapanormit pelastumiseen, vai riittääkö pelastumiseen yksin Kristus.”

Lääkkeeksi Linjama ehdottaa avointa opillista keskustelua liikkeen sisällä kristinuskon peruskäsitteistä. kuten Jumalan valtakunta, synti, laki ja evankeliumi.

Samoin hän suosittaa, että rauhanyhdistysten johtokunnan tehtävä ja toimivalta tulee arvioida ja määritellä selkeästi maalliselta, yhdistyslain periaatteiden pohjalta, ilman sielunhoidollista erityisasemaa. Tähän suuntaan viittasi myös Mauno Hepola Päivämiehen kirjoituksessaan, jossa hän totesi: ”Jumalan seurakunta ei ole mikään sadoista kansankirkkomme seurakunnista. Se ei myöskään tarkoita rauhanyhdistyksiä tai niiden toimitiloja, sillä ne ovat näkyviä ja ajallisia instituutioita ja yhdistyksiä.”

Linjaman mukaan ongelmien käsittelyä rauhanyhdistyksissä on vaikeuttanut 1970-luvun hoitokokousten selvittämätön väkivallan perintö.

Vanhukset  ja keskipolvi muistavat hoitokokousten kurinpidon. Hoitokokousten toimintamalli on yhä käytössä ja  toimii pelotteena.  Tämä  on johtanut pelokkaaseen vaikenemiseen. Vain yhteisössä vahvoissa asemissa olevat voivat saada äänensä kuuluviin.

Yksittäisiin jäseniin kohdistettu hengellinen väkivalta hoitokokousmenettelyineen on oikeustajun vastaista, toteaa Linjama.  ”Missä on hierarkiaa ja pelkoa, käy helposti niin, että vain vahvat ja rohkeat saavat oikeutta. Jumala on kuitenkin heikkojen puolella. Myös Jumalaa pelkäävien ja Jeesusta seuraavien ihmisten tulee puolustaa heikkoja.”

 

Topi Linjaman kirjoitus Kalevassa:

”Mediassa käytävän pedofiliakeskustelun vuoksi tuntuu välttämättömältä tarkastella joitakin vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön pesiytyneitä vaientamisen ja vallankäytön kulttuureja. Itse tässä yhteisössä kasvaneena olen kohdannut lämmintä yhteisöllisyyttä ja paljon rehellisiä, Jumalaan turvaavia ihmisiä. Olen kokenut ”vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa”, eli juuri sitä, mitä Paavali kutsuu Jumalan valtakunnaksi.

Ikäväkseni olen silloin tällöin kohdannut myös ihmisten vaientamista, uhkailua ja painostamista uskonnollisella kielellä. Tätä kutsutaan hengelliseksi väkivallaksi.

Hengellinen väkivalta on mahdollista, koska yhteisöön on vuosikymmenten saatossa muodostunut hienosyinen hierarkia. Valtarakennelman seurauksena yhteisössä on pelkoa. Monet varsinkin 1970-luvun hoitokokousajat nähneet pelkäävät, että heidät suljetaan yhteisön ulkopuolelle. Kun yhteisön lisäksi voidaan sulkea taivaan portit, panokset ovat kovat.

Jeesusta seuraavien ihmisten tulee puolustaa heikkoja

Vanhoillislestadiolaiselle usko ja uskonyhteisö ovat hyvin tärkeitä. Niinpä yhteisö voi pahimmassa tapauksessa viedä jäseneltään miltei kaiken, minkä varaan hän on elämänsä rakentanut. Ei ihme, että moni vaikenee tai kirjoittaa netissä nimimerkin takana. Tiedän yhteisön piiristä pappeja ja puhujia, jotka asemansa säilyttääkseen vaikenevat epäkohdista.

Missä on hierarkiaa ja pelkoa, käy helposti niin, että vain vahvat ja rohkeat saavat oikeutta. Jumala on kuitenkin heikkojen puolella. Jeesus osoitti elämällään, mitä se merkitsee käytännössä. Myös Jumalaa pelkäävien ja Jeesusta seuraavien ihmisten tulee puolustaa heikkoja.

Hierarkia pysyy pystyssä esimerkiksi siksi, ettei rauhanyhdistysten johtokunnissa aina tiedetä, mitä niiden toimenkuvaan kuuluu. Jos rauhanyhdistys on maallinen yhdistys, sen tulee noudattaa yhdistyksen sääntöjä.

Nyt joidenkin rauhanyhdistysten johtokunnat katsovat oikeudekseen hoitaa yhdistyksen jäsentä, jos hänen elämäntapansa, käytöksensä ja mielipiteensä poikkeavat totutusta.

Toisinaan nämä hoitotilaisuudet ovat silkkaa hengellistä väkivaltaa. Tällaisia kokouksia eivät tue yhdistyksen säännöt eikä uskoakseni myöskään yhteisön jäsenten enemmistön oikeustaju. Siksi niiden järjestäminen on lopetettava. SRK:n, joka toimi aktiivisesti 70–80-lukujen hoitokokouksissa, tulisi olla aloitteellinen tuolloin syntyneiden epäterveiden käytäntöjen kitkemiseksi.

Johtokuntien puuttuminen yksittäisten kristittyjen elämään palautunee käsitykseen, jonka mukaan yksilön on oltava kuuliainen seurakunnalle.

Tuleeko yhteisölle olla kuuliainen niin kuin Jumalalle?

Olisikin syytä pohtia, mikä on uskonyhteisön tehtävä suhteessa yksittäisen kristityn uskonelämään. Voiko uskomisen kohteena kolmiyhteisen Jumalan ohella olla yhteisö, ja tuleeko yhteisölle olla kuuliainen niin kuin Jumalalle? Täytyykö yksilön omatunto sitoa yhteisön neuvoihin, jotka muuttuvat ajan mittaan, vai sopisiko kristityn elämänohjeiksi paremmin kymmenen käskyä ja rakkauden kaksoiskäsky?

Kun usko ja yhteisön normit sekoittuvat toisiinsa, syntyy epäselvyyttä esimerkiksi siitä, liittyvätkö televisiottomuuden kaltaiset elämäntapanormit jollain tavalla pelastumiseen, vai riittääkö pelastumiseen yksin Kristus.

Seurakuntapäivillä ja rauhanyhdistysten keskusteluilloissa voisi selvittää, mitä tarkoitetaan esimerkiksi Jumalan valtakunnalla, synnillä, lailla ja evankeliumilla. Onko Jumalan valtakunta näkyvä ihmisten joukko vai jotain muuta? Onko synti vain sitä, että sydän luopuu Jumalasta vai myös sitä, että ihminen luopuu yhteisön normeista? Kuuluvatko ”neuvon, nuhteen ja opetuksen sanat” evankeliumiin vai lakiin? Näkökulmia keskusteluun löytyy Raamatusta sekä sitä selittävästä kristinopista ja evankelisluterilaisen kirkon tunnustuskirjoista.

Keskustelu on ohitettu uhkailemalla keskustelua toivovia uskovaisia

Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä ongelmat on pyritty hoitamaan hiljaisesti, yhteisön sisällä.

Se on tarkoittanut samalla sitä, että hierarkiaa ei ole tarvinnut purkaa. Kritiikki on voitu ohittaa siirtämällä katse kritiikistä kritisoijaan ja asettamalla hänen sieluntilansa kyseenalaiseksi.

Kritisoijaa on ohjattu toivottuun suuntaan korostamalla kuuliaisuutta tai sitä, että ”kristillisyydessämme on aina ymmärretty näin”. On voitu sanoa, että usko avaa ymmärryksen tai että epäkohtiin puuttuva jopa ”nousee Jumalan valtakuntaa vastaan” tai ”rakentaa eriseuraa”.

Viimeistään pedofiilien uhriksi joutuneen Minnan traaginen kertomus (HS 1.5.) osoittaa, että vaikenemisen ja vaientamisen tie on kuljettu loppuun. Kulttuurin on muututtava avoimeksi ja tasa-arvoiseksi, jottei yhdellekään ihmiselle enää tapahtuisi tämän yhteisön sisällä mitään vastaavaa.

Yhteisöön kuuluville on annettava oikeus tuntea, kokea, ajatella ja puhua myös julkisesti ilman jatkuvaa sieluntilan kyseenalaistamista tai pelkoa yhteisön ulkopuolelle sulkemisesta. Menneisyyden kipupisteet on kohdattava ja vahingollisista toimintamalleista on luovuttava.

Kristinuskon perussanoman kannalta hierarkian purkaminen ja hengellisestä väkivallasta luopuminen ei ole ongelma, pikemminkin päinvastoin. En myöskään usko, että näkyvä yhteisö hajoaa avoimuuteen. Oman kokemukseni mukaan avoin keskustelu voi auttaa ihmisiä löytämään uudelleen rakastavan yhteisön sekä elämän ja kuoleman ylitse kantavan elävän uskon.”

Topi Linjama
Kirjoittaja on joensuulainen freelance-toimittaja

*    *    *

”Pelko on totta tänä päivänä meikäläisyydessä”

Yhä useampi 1970-90-luvulla syntyneiden sukupolveen kuuluva vanhoillislestadiolainen on oivaltanut, että rauhanyhdistyksen toimintamekanismeissa ei ole kaikki kunnossa.

Sekä vl-uskovaisille että ulkopuolisille evankelis-luterilaisen kirkon suurin herätysliike vaikuttaa olevan hämmentävässä tilassa, jossa valtionsyyttäjä on ilmoittanut käynnistävänsä tutkimuksen rauhanyhdistyksissä tapahtuneista pedofiliarikosten vyyhdestä, ihmisoikeusjuristit ovat todenneet liikkeen ehkäisykieltoon liittyvien menettelyjen loukkaavan perustuslakia ja liikkeen johdon käsitys rippisalaisuudesta on Suomen rikoslain vastainen.  

Topi Linjama toteaa blogissaan: ”Hengellistä väkivaltaa tai ihmisten vaientamista ei pidä enää sallia. Vahinkoa on tehty jo tarpeeksi.”  Linjama kertoo joutuneensa myös itse henkilökohtaisesti painostuksen kohteeksi vuosi sitten, keväällä 2009. ”Siinä kokouksessa, jossa istuin, ei puhuttu sanaakaan armahtavasta ja rakastavasta Jumalasta eikä siellä tarvittu ensinkään Raamattua. Kokous vastasi sitä, mitä evlut kirkko kutsuu hengelliseksi väkivallaksi.”

Kalevassa julkaistu Linjaman puheenvuoro on herättänyt keskustelua. Nimimerkki Palmu totesi Hakomajassa:

”On kokemusta ihan lähivuosikymmeneltä siitä, että juuri edellä mainittuja keskeisiä käsitteitä on yritetty ottaa käsittelyn ja keskustelun piiriin esim. kansanopistoissa järjestetyillä Raamattutiedon kursseilla.

Mikäli tällaiset kurssit ja raamattukeskustelut noudattavat tarkasti etukäteen annettua opillista esiymmärrystä asioista, kaikki sujuu ristiriidattomasti. Jos taas on ryhdytty rehellisesti avaamaan omassa mielessä pyöriviä ristiriitaisuuksia ja kysymyksiä opista tai syntikäsityksestä, seuraukset ovat olleet surullisia hoitokokouksineen.”

Nimimerkki Reflektio eritteli Hakomajan keskustelussa yhteisön jäsenten hienostuneita kielellisen manipuloinnin tapoja, joilla hierarkiaa ja vallankäyttö naamioidaan teeskennellyksi huolenpidoksi lähimmäisen sielusta:

”Hierarkian olemassaolo kielletään jyrkästi liikkeen sisällä. Usein kuultuja sanontoja ovat: ”Me olemme tasapäistä joukkoa” tai: ”Ei ole Jumalan valtakunnassa isäntähenkeä eikä emäntähenkeä vaan joukko heikkoja jumalanlapsia.”

Tavallista on myös heikoksi tekeytyminen, joka on mielestäni aivan eri asia kuin todellinen heikkous. Heikoksi tekeytyminen kätkeytyy usein pahentumisen taakse. Puhuteltavalle todetaan: ” Emmehän me halua tahallamme pahentaa Jumalan seurakuntaa tai heikkoa veljeä tai sisarta.”

Heikoksi tekeytymistä on kuultavissa myös seuraavan kaltaisissa lausahduksissa: ” Minä tunnen itseni aivan laitimmaiseksi Jumalan lasten joukossa, mutta rohkenen ottaa esille…”. Tai: ” Minä tunnen vaellukseni niin epäonnistuneeksi ja enkä tunne olevani mahdollinen lausumaan…”

Nimimerkki Siansaparo totesi VL Foorumilla:

”Topin kirjoitus on hyvä. Pelko on totta tänä päivänä meikäläisyydessä. Sitä ovat sanoneet jotkut vl-papit miullekkin: pelko tulee esiin sielunhoidollisissa keskusteluissa. Ja olen saanut kuulla siitä koko elämäni myös ”tavallisilta” vl-ihmisiltä: ”Eihän tätä uskalla ääneen sanoa, ettei joudu hoitokokoukseen”.

Kalevan pääkirjoitus 6.5.2010

Myös Kalevan pääkirjoituksessa  6.5.2010 kiinnitettiin huomiota rauhanyhdistysten vallankäytön mentelmiin,  jotka ovat lisänneet esimerkiksi  pedofiilirikollisten toimintamahdollisuuksia:

”…etenkin tiukoissa uskonnollisissa yhteisöissä on piirteitä, jotka tekevät niistä otollisia ympäristöjä pedofiilisten taipumusten toteuttamiselle.

Näissä liikkeissä on esimerkiksi hengellisessä auktoriteettiasemissa olevia henkilöitä, joiden tekoja tai näkemyksiä ei voi seurauksitta uhmata. Myös oman liikkeen maineen varjelu voi mennä yksilön oikeuksien ja lastensuojelun ohitse.

Hätkähdyttävää on se, että sellaiset henkilöt, jotka ovat pyrkineet nostamaan omat tai tuntemansa hyväksikäyttötapaukset liikkeessään julki, ovat joutuneet rajun painostuksen tai parjauksen kohteeksi.

Näissä tapauksissa ei voi toivoa muuta kuin sitä, että ihmiset kielteisistä kokemuksistaan huolimatta rohkaistuvat nousemaan harhautunutta hengellistä auktoriteettia vastaan. Yhden ihmisen ulostulo voi toimia hyvänä esimerkkinä muille saman kohtalon kokeneille.”

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoivat Topi Linjama Kalevassa sekä Nestori tänne kooten ja kommentoiden.

Lue myös:

Topi Linjaman analyysi: SRK vahvisti laulukirjauudistuksessa seurakunnan auktoriteettia

Topi Linjama:  Vanhoillislestadiolaisuuden hiljaisuus ja pelko. Kaleva 29.5.2010, s. 28.

Topi Linjama: Eroon hengellisestä väkivallasta  (Vihreässä valossa -blogi Kotimaa24:ssä)

Epäkuluttajan blogi

Alaranta: Kokousta pukkaa, “ollaan hänestä huolissaan”, porukalla

Jemima: Tämän päivän pakkokeskusteltavat aiheet, eli kuumat perunat vanhoillislestadiolaisuudessa

Puhuja rauhanyhdistyksellä: “Olet noussut Jumalanvaltakuntaa vastaan!”

Miksi teatteri on syntiä? (Pastori Stiven Naatuksen hyllytystapaus.)

Eroon hengellisestä väkivallasta  (Pekka Asikainen, Topi Linjama)

Asteriski: Rippisalaisuuden purku ei auta, kirkon puututtava SRK:n rippiopetukseen ja väkivaltaan

Hautamäki: “Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”

Mauno Hepola: Uskon Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan. Päivämies 21/2010.

Hoitokokous (Wikipedia)

Juho Kalliokoski:  Laittomuuksista ja pelokkaasta hiljaisuudesta tukeen ja rohkaisuun

Hoitokokoukset pitää selvittää!

Uskoni uskontoon teki kupperiskeikan

Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?

Tuiralainen: Väkivallan peittely leimaa vanhoillislestadiolaista liikettä – ja samoin kirkkoa

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

”Verkkokeskustelu on lestadiolaisuuden toinen todellisuus”: Kirkkohallituksen verkkokeskustelija Meri-Anna Hintslan haastattelu. Kotimaa24, 26.9.2010.

Hautamäki: ”Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”

– Olisi toivottavaa, että mahdollisimman moni tutustuisi omakohtaisesti vanhoillislestadiolaisuuteen ja sen käsityksiin, eikä tyytyisi kuulopuheisiin, joiden välittämät tiedot ovat usein virheellisiä tai värittyneitä, totesi SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäki vuonna 2007.  Hän julkaisi Kalevassa vastineen mediassa käytyyn keskusteluun .

Hautamäen kirjoitus on viime vuosien ainoa SRK:n julkinen vastaus keskusteluun, jota on käyty ja käydään herätysliikkeen sisäisestä tilasta. Siksi se on merkittävä.

Maltillisesti mutta tiukasti Hautamäki  puolustaa vanhoillislestadiolaisuudelle ominaista ajattelutapaa, jonka mukaan  sisäisesti ongelmallisiksi koetut asiat, jotka liittyvät  yhteisön menettelytapoihin ja Raamatun tulkintaan, eivät ole  yhteisön ongelmia vaan kaikissa tapauksissa erillisten yksilöiden yksityisiä ongelmia. Ajatellaan niin, että ristiriidat johtuvat rajallisten ihmisten synnillisyydestä.

Hautamäki kumoaa Stiven Naatuksen ja Kalevan pääkirjoitustoimittajan esittämän keskustelutarpeen herätysliikkeen menettelytavoista,  todeten, että liikkeen sisällä on aina käyty avointa keskustelua ja käydään edelleen.  

Anonyymilla nettikeskustelulla ei ole uskonyhteisön kannalta merkitystä eikä uskovaisilla ole sellaiseen tarvetta. Yleisönosastokeskustelu ei kuulu vanhoillislestadiolaisuuteen.

Hoitokokousvuosiin liittyvää tutkimustakin on valmisteilla.

Hautamäen kirjoitus osoittaa, että herätysliikkeen sisällä on olemassa melko lailla erilaisia näkemyksiä  tilanteesta. Johdon näkemykset ja ruohonjuuren näkemykset eivät aina kohtaa. Tämä ristiriita ei ole suinkaan ennenkuulumaton yllätys. Se on tuttu ilmiö erilaisissa inhimillisissä yhteisöisssä, olipa puhe tavallisista maallisista yhteisöistä tai seurakunnista. Johdon näkemykset perustuvat johdolla olevaan  käsitykseen yhteisön sisäisestä tilasta.

Kirjoituksen yhtenä käynnistäjänä oli Kalevan pääkirjoitus 12.9.,  ja herätysliikkeeseen kuuluvan teologi Stiven Naatuksen toivomus, että lestadiolaisuudessa voitaisiin käydä avointa keskustelua  liikkeen lähihistoriasta.

Naatuksen tavoin Kaleva kannusti herätysliikkeen jäseniä myönteisellä tavalla voittamaan keskustelukulttuuriin  liittyvät vaikeudet.

Kalevan pääkirjoitus:  Avoimuus auttaisi herätysliikettä

”Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen piirissä on viikon ajan väreillyt sekä pinnan alla että päällä. Näyttää siltä, että liikkeessä testataan nyt sen kykyä käydä sisäistä keskustelua ja liikkeen johdon herkkyyttä kuulla kannattajiensa erilaisia äänenpainoja.

Hälyn taustalla on oululaispastori Stiven Naatuksen viimekeväinen käynti teatterissa katsomassa Fundamentalisti-näytelmää sekä hänen Kalevalle aiheesta antamansa haastattelu.

Nämä teot suututtivat osan liikkeen väestä niin, että Naatuksen nimi pyyhittiin pois ensi kesän rippikoululeirien pitäjien listasta.

Oli Naatuksen hyllytyspäätös sitten yhden tai kahden henkilön taikka suuremman joukon tekemä ratkaisu, se oli hätävarjelun liioittelua. Näin yksin siksi, että pastori tuli teatteriin Kalevan pyynnöstä eikä omasta aloitteestaan. Teatteriesityksen seuraaminen taas pohjusti keskustelua tärkeästä uskonnollisesta teemasta, fundamentalismista. On vaikea ajatella, ettei kirkon virassa olevalla papilla olisi oikeutta siihen keskusteluun osallistua. Pyydettäessä siihen on pikemminkin velvollisuus. Hän toimi fiksusti, ja häntä pitäisi pikemminkin kiittää siitä.

Kalevan haastattelussa Naatus käsitteli teemaa avoimesti ja kiihkottomasti, perustellen myös herätysliikkeensä perinteisiä opillisia näkemyksiä ja niiden noudattamista. Hän myös haastoi suuren yleisön katsomaan peiliin puhumalla valtavirtafundamentalismista – siitä, kuinka yhteiskunnassa joidenkin asioiden pitäisi olla niin kuin enemmistö katsoo. Todennäköisesti lukijoiden ymmärrys vanhoillislestadiolaisuutta kohtaan haastattelun ansiosta pikemminkin kasvoi kuin heikkeni.

Naatus nosti esiin myös herätysliikkeensä keskustelukulttuurin vaikeudet. Se saattoi olla raskauttavaa.

Vanhoillislestadiolaisuus avautui ulospäin jo parikymmentä vuotta sitten, mutta avoin mielipiteenvaihto herätysliikkeen perinteistä ja historian kipukohdista on liikkeen sisällä yhä olematonta. Senkin takia paineet purkautuvat internetin keskustelupalstoilla nimimerkkien suojissa.

Muutama yritys avoimemman keskustelun avaamiseksi on viime vuosien aikana tullut, mutta liikkeen johto tuntuu avausten edessä vetäytyneen kuoreensa. On vaikea nähdä, että tämä toimintatapa voisi kovin kauan jatkua. Se ei yksinkertaisesti ole nykymaailmassa enää toimiva tapa käsitellä vaikeita asioita, ei edes hengellisessä liikkeessä.”

SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäen vastine

”Keskustelu vanhoillislestadiolaisuudesta ja sen uskonkäsityksistä sekä vanhoillislestadiolaisten elämäntavoista käy aika ajoin vilkkaana erityisesti liikkeeseen kuulumattomien keskuudessa.

Mielipiteitä ilmaistaan pitkälti internetin keskustelupalstoilla nimimerkkien suojissa. Jonkin verran asia on levinnyt myös lehtien palstoille.

Viime aikoina yhtenä keskeisenä kiinnostuksen kohteena on ollut liikkeen menneisyys, erityisesti 1970-luvun ”kipukohdat”. Jotkut ovat vaatineet puolueetonta tutkimusta tuon vuosikymmenen tapahtumista.

Keskiviikkona 12.9. Kalevan toinen pääkirjoitus käsitteli vanhoillislestadiolaisuutta otsikolla ”Avoimuus auttaisi herätysliikettä”. Kirjoituksessa epäiltiin liikkeen ”kykyä käydä sisäistä keskustelua” ja samalla ”liikkeen johdon herkkyyttä kuulla kannattajiensa erilaisia äänenpainoja”.

Kirjoittaja arvioi vanhoillislestadiolaista keskustelukulttuuria olemattomaksi: ”Vanhoillislestadiolaisuus avautui ulospäin jo parikymmentä vuotta sitten, mutta avoin mielipiteenvaihto herätysliikkeen perinteistä ja historian kipukohdista on liikkeen sisällä yhä olematonta. Senkin takia paineet purkautuvat internetin keskustelupalstoilla nimimerkkien suojissa.”

Vanhoillislestadiolaisten keskustelukulttuuriin ei kuulu yleisönosastokirjoittelu eikä nimimerkin taakse piiloutuminen. Liikkeen piirissä käydään keskustelua eri tahoilla ja tasoilla avoimesti omana itsenä.

Paikalliset rauhanyhdistykset järjestävät vuosittain kymmeniä tilaisuuksia uskoon ja kristittynä elämiseen liittyvistä kysymyksistä. Vuotuisten suviseurojen yhteydessä järjestetään kaksi suurta kokousta: yli tuhat osanottajaa kokoava puhujien ja seurakuntavanhinten kokous sekä SRK:n vuosikokous, johon kukin jäsenyhdistys lähettää edustajansa.

Lisäksi eri tiedotusvälineiden edustajat kutsutaan suviseurojen tiedotustilaisuuksiin.

Näissä keskustelutilaisuuksissa jokaisella läsnäolijalla on vapaus ilmaista mielipiteensä. Tämän lisäksi lukuisat kahdenkeskiset tai pienemmissä ryhmissä käytävät keskustelut suovat mahdollisuuden puhua asioista, jotka askarruttavat.

SRK:n vuosittain järjestämillä noin 200 leirillä oleellisena osana ohjelmaa ovat keskustelut eri aihepiireistä, myös kristityn elämän ja liikkeen historian kipeistä kysymyksistä. Viestit näistä eri puheenvuoroista kertovat toista kuin ne kannanotot, joiden julkisuudessa esitetään olevan liikkeen ”kentän ääni”.

Vanhoillislestadiolaisuutta 1900-luvun aikana kohdanneiden useiden hajaannusten aikana ja niiden jälkeen on järjestetty lukuisia keskusteluja ja sovintokokouksia. Valitettavasti ne eivät kuitenkaan ole estäneet hajaannuksia eivätkä korjanneet syntyneitä repeytymiä.

Yksittäisten henkilöiden kohdalla keskustelut ovat saattaneet johtaa myönteiseen tulokseen. Kokonaisuutena niille on kuitenkin ollut tyypillistä, että liikkeestä erkaantuneet eivät ole olleet valmiita luopumaan omaksumistaan käsityksistä, jotka ovat poikenneet vanhoillislestadiolaisuuden opetuksista.

”1970-luvun sielunhoidolliset keskustelut”

1970-luvulla käytiin monilla paikkakunnilla sielunhoidollisia keskusteluja, joita on nimitetty ”hoitokokouksiksi”. Näitä tilaisuuksia, niihin johtanutta kehitystä ja niissä ilmenneitä kipukohtia on vanhoillislestadiolaisuuden piirissä jälkikäteen käsitelty, toisin kuin julkisuudessa on väitetty. Ranuan suviseurojen puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa vuonna 1989 silloinen SRK:n pääsihteeri Voitto Savela piti noista tapahtumista alustuksen, jonka johdolla käytiin laaja keskustelu.

Sen lisäksi kyseisen vuosikymmenen tapahtumia on käsitelty kolmessa SRK:n vuosikirjassa (Jumala rakentaa kaupunkiaan 1989, Taistelusta rauhaan 1990 ja Muutoksen keskellä 2007). Rauhanyhdistysten omissa historioissa ja historiikeissa on käsitelty myös asioita, jotka ovat synnyttäneet ristiriitoja ja olleet kipukohtina yhdistyksen sisällä.

Yksilöiden tietosuojan ja ihmisarvon kunnioittamisen vuoksi tällaisia asioita voi kuitenkin käsitellä julkisesti vain yleisellä tasolla.

”Vaikeistakin asioista osataan keskustella”

Parhaillaan on tekeillä kaksi laajaa historiallista tutkimusta vanhoillislestadiolaisuudesta. Filosofian tohtori Seppo Lohen teos Suuret hajaannukset  ilmestynee tänä syksynä. Se käsittelee 1800- ja 1900-luvun taitteen suuria hajaannuksia ja niiden syntyyn vaikuttaneita tekijöitä. Tuossa hajaannuksessa muotoutuivat omiksi ryhmikseen esikoislestadiolaisuus, uusheräys ja vanhoillislestadiolaisuus.

Filosofian tohtori Ari-Pekka Palola tekee tutkimusta SRK:n toiminnasta vanhoillislestadiolaisuuden keskusjärjestönä vuosina 1906–1961. Tutkimus tarkastelee myös tuona ajanjaksona tapahtuneita hajaannuksia.

Jatkona näille tutkimuksille käsitellään aikanaan SRK:n historiaa vuodesta 1962 nykypäivään. Tämä tutkimus pitää luonnollisesti sisällään 1970-luvun tapahtumien tarkastelun. Lisäksi tänä syksynä on ilmestynyt filosofian maisteri Jani Alatalon tutkimus Kohti avoimuutta. Vanhoillislestadiolaisuuden käsittely julkisuudessa ja vanhoillislestadiolaisten suhtautuminen julkisuuteen Suomessa vuosina 1976–1984.

Edellä mainitut esimerkit osoittavat virheelliseksi väitteen, ettei vaikeista asioista olisi keskusteltu ja ettei niitä kyettäisi käsittelemään vanhoillislestadiolaisuuden piirissä.

”Kukaan ei ole synnitön”

Yksi vanhoillislestadiolaisen kristillisyyden keskeisistä käsityksistä on, ettei kukaan ole virheetön ja synnitön. Jumalan poika syntyi ihmiseksi sitä varten, että syntinen saisi syntinsä anteeksi. Hänen valtakuntansa on anteeksiantamuksen valtakunta. Tätä sanomaa vanhoillislestadiolainen kristillisyys haluaa välittää.

Vanhoillislestadiolaisten hartaustilaisuudet, seurat, ovat kaikille avoimia. Niistä ilmoitetaan julkisesti lehdissä ja nykyisin myös internetissä. Jokainen voi tulla kuuntelemaan, mitä siellä opetetaan. Monilla alueilla voi seurapuheita kuunnella myös radiosta.

Olisi toivottavaa, että mahdollisimman moni tutustuisi omakohtaisesti vanhoillislestadiolaisuuteen ja sen käsityksiin, eikä tyytyisi kuulopuheisiin, joiden välittämät tiedot ovat usein virheellisiä tai värittyneitä.

Alatalo toteaa tutkimuksessaan ”Jos joku vielä 2000-luvulla esittää, että lestadiolaisuuden pitäisi olla avoimempaa, kyse on lähinnä henkilön haluttomuudesta tutustua lestadiolaisuuteen. Lestadiolaisuus kuitenkin on paljon muutakin kuin julkisuuteen näkyvät poikkeamat keskivertosuomalaisten elintavoista.”

Apuna vanhoillislestadiolaisuuteen tutustumisessa voivat olla SRK:n kotisivut (ww.srk.fi) ja julkaisut.

”Keskustelu Internetissä ei hedelmällistä”

Mielestäni keskustelu lehtien palstoilla tai internetissä ei ole kovin hedelmällistä. Avoin, suora yhteys ja henkilökohtainen ajatusten vaihto tuottavat parhaan tuloksen. Tällaiseen keskusteluun ovat valmiita niin tavalliset vanhoillislestadiolaiset arkielämän tilanteissa kuin liikkeen johtokin.

Vaatimuksissa on kuitenkin hyvä muistaa evankelis-luterilaisen kirkkomme sielunhoidollisia keskusteluja koskeva säännös: ”Yksityisessä ripissä tai muuten sielunhoidossa papille uskottua asiaa ei saa ilmaista, eikä myöskään sitä henkilöä, joka papille on uskoutunut.”

Käsitykseni mukaan tämä velvoite koskee kaikkia sielunhoidollisia keskusteluja, sekä pappien että maallikoiden kanssa käytyjä. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö väärin kohdelluksi joutunut tai muuten kipua sisimmässään tunteva voisi ottaa asiaansa puheeksi. Asialliseen, rakentavaan keskusteluun on aina aikaa ja tilaa.”

Kaleva 15.9.2007, s.11.

SRK tyynnyttelee Naatus-jupakkaa. Kaleva 8.9.2007.

Jani Alatalo 2006. Vanhoillislestadiolaisuuden käsittely julkisuudessa ja vanhoillislestadiolaisten suhtautuminen julkisuuteen Suomessa vuosina 1976-1984. Jyväskylän yliopisto.

Vuokko Ilola: Myy silloin kun on ostajia. Blogikirjoitus 24.6.2014. Kotimaa24.

Sauli Karhu: Uskonto-somekeskustelujen osapuolet. Blogikirjoitus 17.10.2016.

Miksi teatteri on syntiä?

Tarvitsemme(-ko) glasnostia?

”Verkkokeskustelu on lestadiolaisuuden toinen todellisuus”: Kirkkohallituksen verkkokeskustelija Meri-Anna Hintsalan haastattelu. Kotimaa24, 26.9.2010.

Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta

Juho Kalliokoski kirjoitti 24.9.2009 Kalevan yleisönosastossa ja Kotimaassa 1.10. seuraavasti, pohdiskellen herätysliikkeen nykyistä tilaa.

 

Kuuliaisuutta, mutta kenelle?

Tämä kirjoitus on suunnattu ennen kaikkea kaikille vanhoillislestadiolaisille uskovaisille. Kirjoitan, koska en enää voi enkä halua yrittää uskotella itselleni, että yhteinen rakkaus on Kristuksen totuutta tärkeämpi.

Päivämies 31/2009 muotoilee meille kaikille tutun ajatuksen seuraavasti: ”Elävään uskoon sisältyy kuitenkin keskeisesti kuuliaisuus Jumalan sanalle, sillä hoidettavan omantunnon äänelle ja Jumalan seurakunnalle.”

Omatunto on, kuten tiedämme vaikka harvoin myönnämme, tässä yhteydessä täysin tyhjä käsite; siionimme opetuksen mukaan yksilön omatunnon ei tule poiketa seurakunnan yhteisestä omatunnosta. Käytännössä siis elävään uskoon katsotaan keskeisesti sisältyvän, eli sen keskeisen tunnusmerkin katsotaan olevan, kuuliaisuus Jumalan sanalle ja Jumalan seurakunnalle.

Hengellisen seurakunnan käsitteen varjolla kuuliaisuutta vaaditaan näkyvälle, ajalliselle seurakunnalle, siitä huolimatta ettei se täällä ajassa koskaan ole puhdas (Matt. 13:24–30, Matt. 13:47–50) eikä siis myöskään seurakunnan kanta, jonka syntyyn mukana kulkevat nimikristityt vaikuttavat.

Kysymys auktoriteeteista uskonkysymyksissä oli esillä myös Torniossa ja Haaparannassa vuonna 1909, jolloin esitettiin tämä kysymys: ”Onko oikein sanoa ’Raamattuun ja seurakuntaan perustuvat puheet’ vai riittääkö sanoa ’Raamattuun perustuvat puheet’?” (Kertomus ja pöytäkirja lestadiolaiskristittyjen suuresta kokouksesta, Oulu, 1909).

Silloin yksimielinen vastaus kuului muun muassa näin: ”Missä ei ole Jumalan sanan näköistä seurakuntaa, siellä ei ole Jumalan valtakuntaa. Jumalan sana on ainoa vahva ja pettämätön perustus, jonka päälle seurakunta rakennetaan. Seurakunta voi joskus erehtyä. Me emme oikein kunnioita Jumalan sanaa, jos siihen rinnalle pannaan mitään muuta perustusta. – – – Koska Jeesuksellekin riitti Raamattu, riittäköön se meillekin.”

Vuonna 1909 vanhoillislestadiolaisuus tuomitsi yksimielisesti seurakunnan korottamisen Jumalan sanan rinnalle, aivan kuten Raamattu opettaa (5.Moos. 13:4, Mark.12:29, Luuk.16:13).

Jumalan seurakunta voi olla vain siellä, missä saarnataan yksin Jumalan sanaa. Siellä, missä Jumalan sana riittää, kuuliaisuuden vaatimus seurakunnalle on tarpeeton. Me kaikki tiedämme, että tälle seurakunnalle se ei sitä ole. Kuuliaisuuden vaatimus Jumalan seurakunnalle vanhoillislestadiolaisuudessa on kuuliaisuuden vaatimus inhimilliselle ymmärrykselle, eikä Raamattu siihen opeta. Näin on kirjoitettu ja ennen uskottu ja näin minä uskon: minulla on vain yksi Herra, Jeesus Kristus.

Juho Kalliokoski

vanhoillislestadiolainen

Haapajärvi

 

Seurauksena joukkohysteria

Juho Kalliokoski on kuvannut kirjoituksensa välittömiä henkilökohtaisia seuraamuksia Kotimaan blogissaan.

Avaus Kalevassa ja Kotimaassa

”Inspiraation lähteenä minulle toimi SRK:n pää-äänenkannattajan Päivämiehen numeron 31/2009 pääkirjoitus.

Pääkirjoitus sisältää minulle ja kaikille vanhoillislestadiolaisille tuttua retoriikkaa: Jumalan sanaa korostetaan näkyvästi ja sen jälkeen kuorrutetaan kirjoitus viittauksilla seurakuntaan. Viittausten tarkoitus ja sisältö voi jäädä ymmärtämättä sellaiselta, joka ei juurikaan tunne vanhoillislestadiolaisuutta.

Tympääntyneenä kahden kerroksen kielenkäyttöön naputtelin kirjoituksen, jonka koetin saada julkaistuksi Kalevassa ja Kotimaassa samana päivänä. Ei ihan onnistunut, vaan Kaleva julkaisi kirjoitukseni torstaina 24.9. ja Kotimaa tasan viikkoa myöhemmin.

Olin odottanut tuomitsevaa palautetta, mutta kirjoitukseni julkaisua seurannut kaaos oli silti järkytys.

Kirjoitukseni poiki muutamassa päivässä kymmeniä tekstiviestejä ja puheluita ennen kaikkea perheenjäseniltä ja kasvinkumppaneilta. Olin pyrkinyt synnyttämään keskustelua seurakuntakäsityksestämme Raamatun äärellä. Mitä minulle yleensä tarjottiin mm. puhelimessa vietettyjen tuntien aikana, oli sen sijaan sielunhoito johtuen ilmeisestä uskon näköalani hämärtymisestä, mikä on nähtävissä tavassa, jolla asiani esitin (olen vikomassa Jumalan seurakuntaa) ja paikassa, jossa sen esitin (Jumalan perheväen asioita ei huudella julkisuudessa).

Minun olisi syytä uskoa lapsen lailla, koska kerran kysytään vain, onko nimi elämän kirjassa taivaassa. Haluamani keskustelu Raamatun pohjalta tyrmättiin erään matkaystävän toimesta perustellen sillä, että Kristus nosti lapsen uskon esikuvaksi, eivätkä lapset tunne Raamattua.

Kirjoitukseni tuntuu herättäneen huomattavaa pelkoa, hämmennystä ja epävarmuutta vanhoillislestadiolaisissa läheisissäni. Yhteyttä ottaneet lapsuudenystävät ovat painottaneet toivovansa, että ystävyys jatkuu ”kaikesta” huolimatta. Vanhoillislestadiolaiset tuttavani epäröivät, tervehtiäkö minua hengellisellä tervehdyksellä vai ei. Hengellisen tervehdyksen käyttämättä jättäminen merkitsee, että minun katsotaan olevan armosta osaton epäuskoinen.

Tiesin kutakuinkin mitä odottaa. Ja silti ihmettelen. Kirjoitustani seurasi (uskovaisessa) lähipiirissäni suoranainen joukkohysteria ja kirjoitustani tarkastellaan miettien, luovuinko sillä uskostani vai en. Ja samat henkilöt, jotka omien sanojensa mukaan ovat todella huolissaan minusta – siis välittävät – tarjoavat esille nostamiini kysymyksiin vastauksina räikeätä virheargumentointia.”

Pelon ja joukkohysterian taustalla yhä hoitokokousten muisto?  

Juho Kalliokosken kuvaama joukkohysteria on  tuttua niille, jotka ovat yhtään laajemmin yrittäneet herättää keskustelua siionin sisällä. Keskustelu typistyy keskustelun käynnistäjän henkilöön kohdistettuun kauhistukseen, leimaamiseen ja puhutteluun.  Onpa paikalle kutsuttu monesti myös Keskusyhdistyksen edustajia ”hoitamaan” henkilö ruotuun. Itse se iso asia, josta olisi halunnut keskustella, sysätään yleensä kokonaan sivuun. Tämä osoittaa, että ei hallita alkeellisiakaan keskinäisen keskustelun periaatteita. Tällaista on pidettävä vastuuttomuutena.

Johtuuko pelko ja ahdistuneisuus, jota Juho Kalliokosken avaus herätti, pohjimmiltaan muistoista ja kurinpidosta, joka alueella koettiin 25-30 vuotta sitten? Monet uskovaiset ovat eri yhteyksisäs tuoneet esiin, että pelko ns. Kristuksen kirkkolain eli käytännönssä hoitamisten toistumisesta on edelleen olemassa. Se vaikeuttaa avointa keskustelua. Tähän viittasi esim. nimimerkki Jemima kirjoituksessaan Mopin palstalla:

”…kun tuota nimenomaista ”lakia” on käytetty meikäläisyydessä niin hirvittävän väärin, mielestäni koko laki on tavallaan tärvelty.  Kun ihmisiä on lähestytty mitä höpöisimmistä syistä, kuulo- ja valhepuheitten perusteella ja usein vielä käymättä kaikkia ”lain” kolmea kohtaa järjestyksessä läpi, laista tai ohjeistuksesta, jonka tarkoitus on varjella seurakuntaa synnin hyväksymiseltä keskuudessaan, on tehty kammottava pelote kaikille seurakunnan jäsenille. Tämä pelko elää yhä keskuudessamme.”

Pelko ei ole kadonnut minnekään. 1970-80-luvun hoitokokoukset koskettivat jokaista uskovaista Haapajärvellä (kuva).

Lähde: Lohi, Tuomas, 2000.  Haapajärven lestadiolaisuuden vaiheet 1963–1999, s. 90–96. Pro gradu -työ. Oulun yliopisto, Historian laitos, Suomen ja Skandinavian historia.

 

”Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu”

Tunnustuskirjoissa, joka on luterilaisen tunnustuksen perusteet, todetaan pääperiaate:

”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme ainoaksi säännöksi ja ohjeeksi, jonka mukaan niin opit kuin opettajatkin on tutkittava ja arvosteltava, yksinomaan Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjat.”

SRK:n pitkäaikainen matkapuhuja, rovasti Kullervo Hulkko varoitti nostamasta seurakuntaa erehtymättömäksi, teoksessaan Kukistumaton valtakunta (1965):

”Vanhoillisuuden käsitys Jumalan seurakunnasta – asiaa kokonaisuutena ajatellen – on pysynyt samana viime vuosikymmenien kuluessa. On opetettu ja jatkuvasti opetetaan, että ”seurakunta on pyhien yhteys, jossa evankeliumia puhtaana saarnataan ja pyhät sakramentit evankeliumin mukaisesti jaetaan. – – Raamattu on ainoa ohje, jonka mukaan kaikki opetus on tutkittava ja tuomittava. Raamatun rinnalle ei saa nousta eikä korottaa mitään muuta arvovaltaa. On sentähden jyrkästi torjuttava se väite, että vanhoillisuudessa seurakunta korotettaisiin jopa Raamatunkin yläpuolelle.”

Erkki Reinikainen oli samoilla linjoilla v. 1992, kun hän saarnasi Iisalmen suviseuroissa (ks. suviseurajulkaisu ”Sinun porttis pitää avoinna oleman”) ja viittasi Tunnustuskirjojen kohtaan, seuraavasti:

”Vanhoillislestadiolaisuudelle Raamattu on aina ollut ehdoton Jumalan sanan auktoriteetti. On tahdottu uskollisesti noudattaa sitä tunnustuskirjoissa lausuttua järkähtämätöntä totuutta, jossa todetaan:

”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme ainoaksi säännöksi ja ohjeeksi, jonka mukaan niin kaikki opit kuin opettajatkin on tutkittava ja arvosteltava, yksinomaan Vanhan ja Uuden Testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjat, niin kuin on kirjoitettu: Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun teilläni” (Ps. 119:105) ja niin kuin Paavali sanoo: ”Vaikka enkeli taivaasta saapuisi toisin saarnaamaan, hän olkoon kirottu” (Gal. 1:8). (Tunnustuskirjat, Yksimielisyyden ohje).”

*      *      *

Kalliokosken kirjoituksen lähtökohtana ollut Päivämiehen pääkirjoitus numerossa 31/2009. Alla siteerataan pääkirjoitus sellaisenaan, jotta lukija voi itse arvioida, mihin asioihin kokonaisuutena Juho Kalliokoski kohdisti kirjoituksensa kysymykset ja kritiikin.

”Oikea yksilön vapaus perustuu Jumalan sanaan”

”Uskovaisen elämässä tulee usein eteen tilanteita, joiden äärellä hän huolestuneena kyselee: miten toimisin, että säilyisin Jumalan lapsena? Jumala ei jätä lastaan vaikeiden kysymysten keskelle. Sydämellä oleva Pyhä Henki on uskovaisen kotiopettaja, ja Jumala neuvoo myös sanassaan ja antaa vastauksia valtakunnastaan, lastensa kautta.

Armoneuvot kuuluvat evankeliumin lisäksi terveelliseen Kristuksen oppiin. Apostoli kehottaa meitä neuvomaan toinen toisiamme. Yksityisinä ihmisinä olemme vähän ymmärtäviä ja vikaan joutuvia, mutta Jumalan seurakunta on Raamatun mukaan ”totuuden patsas ja perustus”. Siellä ovat kaikki tiedon ja taidon aarteet. Kristuksen työ maan päällä jatkuu Pyhän Hengen työnä hänen seurakunnassaan Sen opetukseen meidän on turvallista yhtyä. Se on äiti, joka ruokkii ja hoitaa lapsiaan.

Yhteiskunnassamme korostuu sellainen vaatimus yksilön vapaudesta, joka ei sitoudu Jumalan sanaan. Ihminen pitää oikeutenaan itse päättää, mikä on oikein ja mikä väärin. Järkeen perustuvat käsitykset syrjäyttävät Raamatun opetuksen.

Elävään uskoon sisältyy kuitenkin keskeisesti kuuliaisuus Jumalan sanalle, sillä hoidettavan omantunnon äänelle ja Jumalan seurakunnalle. Usko opettaa painamaan alas järjen tuomia ajatuksia uskonasioista. Omat käsitykset ja kunnia saavat näkyä toisarvoisilta uskossa, Siionin rakkaudessa ja sen ymmärryksessä säilymisen rinnalla.

Omaan ymmärrykseen luottaminen voi saada kristityn luulemaan itseään Jumalan seurakuntaa viisaammaksi. Kuuliaisuuden kohde alkaa valikoitua itsekkäistä lähtökohdista: Jos Jumalan valtakunnan opetus sopii omiin ajatuksiin, se nähdään oikeana. Jos taas opetuksen äärellä on tingittävä omista käsityksistä, se nähdään ihmisten mielipiteenä. On murheellista, jos esimerkiksi Siionissa huolta herättäneestä asiasta todetaan: ”Minä en näe siinä mitään pahaa”. Tällaisen käsityksen perusteena ei kestä se, että joku toinenkin on samaa mieltä. On tarpeen rukoilla kuuliaista mieltä.

Järjen tielle vie synti. Raamatun kehotus pitää usko ja hyvä omatunto on erityisen ajankohtainen. Uskonelämää hoidetaan syntien anteeksiantamuksen evankeliumilla. Armo on voima kuuliaisuuteen ja Jumalan sanan viitoittamaan elämään.

Jumala on luvannut siunata kuuliaiset lapsensa. Suurin siunaus on se, että varjeltuu lapsena Jumalan valtakunnassa ja pääsee Kristus-perustuksella taivaan kotiin.”

Lue myös:

Kertomus ja Pöytäkirja lestadiolaiskristittyjen suuresta kokouksesta. 1909. Oulu. Teoksessa Hulkko, K. 1965. Kukistumaton valtakunta. SRK, Oulu (pain. Kuopio).

Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan? (Juho Kalliokoski)

Vastuu omastatunnosta puuttuu (Virpi H.)

Armoneuvot päälaellaan (Verstaalla pohtija)

Kilvoittelu armon varassa (Verstaalla pohtija)

Kulttuurikielloilla ei ole raamatullisia perusteita (Lassi Hyvärinen)

Tarvitsemme(ko) glasnostia? (Virpi Hyvärinen)

Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta? (E. L.)

Synti vanhoillislestadiolaisen opetuksen mukaan (E. L.)

Kipupisteet kohdattava avoimesti (Mauri Kinnunen)

Opillinen harha puhujienkokouksissa 2007

Niemelä: Raskaaksi tulo voidaan estää

LAPSISSA ON TULEVAISUUS

Kaleva 15.3.2009

”Lääketieteellisistä ja terveydellisistä syistä raskaaksi tuleminen voidaan estää.”

Viime päivien uutiset ovat kertoneet, että pääkaupungissa ja Oulun seudulla on syntynyt vauvoja ennätysmäärin. Lamauutisten joukossa se ilahduttaa. Myönteinen uutinen torjuu henkistä lamaa, jos kohta taloudellistakin. Yhtään niin hyvältä ei tunnu toinen uutinen, jonka mukaan isättömien lasten määrä on kasvanut noin 20 000.

”Lapsissa on tulevaisuus”, olemme tottuneet sanomaan. Vähemmän puhumme siitä, miten helposti lapsi jää syntymättä taloudellisten etujen, ura- ja muiden itsekkäidenkin tavoitteiden vuoksi. Abortoitujen arvoa ja oikeutusta elämään ei kukaan innostu tutkimaan.

Keskustelu vanhoillislestadiolaisuuden käsityksestä lapsesta on käynyt vilkkaana. Pohjolan kristillisyys on jatkanut vanhaa suomalaista käsitystä, että lapsi on Herran lahja.

Lapset halutaan ottaa vastaan, eikä ennakolta suunnitella lasten määrää. Lapsimyönteinen suhtautuminen on perusteltu Jumalan luomisjärjestyksellä.

Tässä mielessä vanhoillislestadiolaisuuden käsitys lapsesta on läheistä sukua Paavin kirkon ymmärrykselle. Sekin on saanut aika lailla sapiskaa. Käsitys ei tunnu sopivan nykyaikaan.

Vanhemmuus on vaativa ja kokonaisvaltainen tehtävä. Siksi asennemuutos ja kaikki myönteiset toimet lasten ja vanhemmuuden puolesta koituvat tulevaisuutemme hyväksi. Lasten hoitaminen ja heidän kasvunsa tukeminen vaatii vanhemmilta paljon, samalla kun se antaa usein vielä enemmän! Siinäkö vanhempien jaksamisen salaisuus?

Mutta vanhemmatkin väsyvät. Kaikki apu ja tuki on tarpeen.

Vanhoillislestadiolaisuudessa on viime vuosikymmeninä ollut ymmärrys, että lääketieteellisistä ja terveydellisistä syistä raskaaksi tuleminen voidaan estää. Tähän liittyy myös vanhempien psyykkinen tila, onhan se usein vielä haastavampi hoitaa ja vaikutuksiltaan arvaamaton. Erityistilanteissa joudutaan turvautumaan luterilaisen etiikan periaatteeseen, että syntynyt elämä on arvokkaampi kuin syntymätön.

Näiden periaatteiden selkeä ääneen lausuminen on yhä tärkeää. Siksi herätysliikkeen johdon julkinen toteamus, ettei ehkäisykieltoa ole, tuntuu oikealta.

Julkinen keskustelu tahtoo kapeutua ja kieroutua. Siksikin on tarpeen muistaa, että seksuaalisuus on Jumalan luomislahjaa ja –rikkautta. Raamattu rohkaisee aviopuolisoita kunnioittamaan ja kantamaan vastuuta toisistaan sekä iloitsemaan ja nauttimaan seksuaalisuudesta. Seksuaalisuudella on monia ulottuvuuksia. Se on aviopuolisoille myös osa kokonaisvaltaista yhteen kasvamista.

Ajassamme seksuaalisuudesta korostuu seksi. Se saa vielä usein teknisen ja ihmistä välineellistävän luonteen. Harvoin kuulee muiden kuin naisjärjestöjen paheksuvan esimerkiksi naista esinneellistävää mainontaa. Olisi aika jo herätä kysymään, mitä pitäisi tehdä, että lapset ja nuoret saisivat terveen ja vastuullisen mallin seksuaalisuudesta.

Pauli Niemelä
Kiimingin kirkkoherra

Jälkikommentti Kalevassa 22.3.2009 (suora sitaatti Olavi Voittosen haastattelusta)

– –
Kalevan Kirkonmäellä-kirjoituksessaan kirkkoherra Pauli Niemelä, liikkeeseen kuuluva pappi hänkin, muotoili asian seuraavasti:

”Vanhoillislestadiolaisuudessa on viime vuosikymmeninä ollut ymmärrys, että lääketieteellisistä ja terveydellisistä syistä raskaaksi tuleminen voidaan estää. Tähän liittyy myös vanhemman psyykkinen tila.”

Onko tämä vallitseva tulkinta?

Voittonen hyväksyy Niemelän tulkinnan muuten, mutta ”estää”-sana pitää hänen mukaansa ymmärtää niin kuin paavin kirjeessäkin todetaan. Eli että sairauksia pitää hoitaa, vaikka siitä seuraisi este raskaaksi tulolle. ”Mutta tätä ei pidä ymmärtää niin, että raskaaksi tulo voidaan aina estää.”
– –

Lue lisää:

Seppo Lohi: Minä uskon Isään, Jumalaan – SRK:n perustelut ehkäisykiellolle, alustus 27.6.2009

Vanhoillislestadiolaisuus ei lievennä suhtautumistaan ehkäisyyn (YLE)

Ehkäisykysymys vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen opetuksessa 2000-luvulla

Ihmisoikeusliitto: Ehkäisykielto loukkaa ihmisoikeuksia

TV2:n ajankohtaisdokumentti Suomi-Express

Emme elä paratiisillisessa tilassa

Kyllin hyvä vl-äiti: Tämä lapsi on kuopuksemme

Topi Linjama: Suurperheiden vanhempien masennuksesta

Antti Ämmälä:  Uskonnon rooli perhesuunnittelussa hiipuu. Helsingin Sanomat 17.4.2010.