Avainsana-arkisto: keskusteluilmapiiri

Ai mutta ei lapsia?


Olen nuori aviovaimo ja olemme olleet naimisissa muutaman vuoden.

Haluaisimme kyllä mieheni kanssa lapsia, mutta niitä ei ole kuulunut eikä näkynyt. Olen turhautunut tähän toiseuden tunteeseen, kun en ole enää sinkku, joten oletetaan lähes suoraan, että minulla on sitten lapsia.

Tuntuu, kuin seurakunnassa ei ole kuin yksinäisiä ihmisiä eli sinkkuja, lapsiperheitä ja sitten ns. lapsettomiksi jääneitä, jotka ovat siis selkeästi jo vanhempia, eivätkä enää voi saadakaan lapsia ainakaan luonnollisesti.

Emme kuulu mihinkään ryhmään, koska ei lapsettomia nuoria pareja muisteta kuin naimisiin mentäessä vihkipuheessa.

Hassuinta on se, että aina puhutaan siitä, miten sinkut jäävät yksinäisiksi kaverien pariutuessa, mutta siitä ei puhuta että parit jäävät rannalle kaverien saadessa lapsia.

Kyllä meistäkin on niille lapsille leikkikaveriksi, ei ole pakko aina pyytää kylään vain niitä toisia lapsiperheitä.

Olemme näinä naimisissaolovuosien aikana käyneet useita faaseja läpi lapsettomuusasian kohdalla, ensiksi kiihkeät kyselyt ja vatsantuijottelut pikimmiten häiden jälkeen, sitten varovaista kyselyä ja odottelua uutisista, sitten jo julmempia katseita ja puheita siitä, miksi meillä ei ole lapsia.

Etenkin tällaiset lähes ilkeäsävyiset kyselyt ja puheet raastavat, koska kuitenkin haluamme lapsia emmekä ole itse aiheuttamassa lapsettomuuttamme!

Käsittämätöntä on myös se, että he jotka tietävät mahdollisista syistä, joista johtuen meillä ei ole lapsia, silti yrittävät huumorin kautta udella ja jopa piikitellä ehkäisyn mahdollisuudesta.

Ensimmäinen erittäin voimakas ikävä tunne asiasta tuli, kun menimme aivan vastanaineina nuorten avioparien leirille.

Olimme hakemassa tukea uuteen elämäntilanteeseemme, mutta mitä näimme? Yli nelikymppisiä aviopareja joilla oli jo isoja lapsia, ja pienimmät suuresta katraasta mukana. Olimme ainoa lapseton pari ja olo oli lähes naurettava. Tuntui lähes huojentavalta joutua lähtemään äkillisestä syystä kesken leirin pois.

En siinä vaiheessa tiennyt että isät ja äidit -leirit ovat nykyään aviopuolisoleirejä… Jos olisin tiennyt, olisin kai tajunnut pysyä poissa, jos olisin naiiviudeltani tajunnut millainen olo kokemuksesta tulee.

Emme kuitenkaan koe kuuluvamme aivan lapsettomien parien leirillekään, kyllä meidät sieltäkin naurettaisiin ulos, takanapäin.

Voiko näin pieneltä tuntuva asia katkeroittaa aivan uskon rajojen partaalle saakka?

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi nimim. Rosie.

Lue myös:

Meinasin kaatua: sarjakuvia lapsettomuudesta. (Varoitus: blogissa vakava nauruunpurskahtelu- ja kyyneltymisriski. Postauksen kuva lainattu sieltä, muok.)

Maailma mustavalkoinen – blogin ja sarjakuva-albumin aiheena lapsettomuus

“Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa.” (Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen)

Hanna-Leena Nissilä: vanhoillislestadiolainen feministi, pian kahden lapsen äiti

Selittämätön lapsettomuus. Kaks’Plus -keskustelu.

Keskustelu lapsettomuudesta ja tuttavien kyselyistä – Vauva.fi

Lapsettomus – Perhe.fi

Lapsettomuus – keskustelu Mopin palstalla.

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko

Vilja Paavola: Parisuhde. Päivämies 24.7.2016.

Simpukka ry. Lapsettomien yhdistys

5 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, avioliitto, häpeä, ihmisarvo, keskusteluilmapiiri, kontrollointi, leimaaminen, lisääntyminen, miehen asema, naisen asema, naiseus, normit, nuoret, painostaminen, perhe, rauhanyhdistys, retoriikka, seurakunta, syrjintä, tasa-arvo, tuomitseminen, vallankäyttö, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys, ystävyys

Meitä on moneksi, sano vanhoillislestadiolainen


”Minua joskus vaivaa, että ihmiset katsovat herätysliikkeisiin kuuluvia liian helposti aseenteellisten lasien kautta eivätkä näe liikkeiden monimuotoisuutta tai ajattelun moninaisuutta. 

Joskus vaivaa sekin, miten liikkeiden sisällä maailma maalataan mustavalkoiseksi.

Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen harmitteli nimityksensä aikaan Kalevan haastattelussa yksiulotteista kuvaa, joka usein hallitsee ihmisten käsityksiä herätysliikkeistä ja erityisesti vanhoillis-lestadiolaisuudesta.

Hänen kritiikkinsä suuntautui sekä  ulkopuolisten että vanhoillislestadiolai-suuden sisäisiin ennakkoluuloihin.

Minua joskus vaivaa, että ihmiset katsovat herätysliikkeisiin kuuluvia liian helposti aseenteellisten lasien kautta eivätkä nä liikkeiden monimuotoisuutta tai ajattelun moninaisuutta. Joskus vaivaa sekin, miten liikkeiden sisällä maailma maalataan mustavalkoiseksi, Pentikäinen totesi.  (Kaleva 28.2.2010.)

Pentikäinen puhui täyttä asiaa. Hieman löysä puhe  ajattelun moninaisuudesta saattaa tietysti herättää kysymyksen, tarkoittaako hän lestadiolaisten ihmisten perosoonallisuuksien tai maallisiin kysymyksiin liittyvien asenteiden moninaisuutta vai hengellisten katsomusten moninaisuutta. Toinen on OK, toinen moninaisuus taas voi johtaa painostamiseen ja ulossulkemiseen yhteisöstä. (Tässä yhteydessä on sivuutettava ongelma, joka syntyy ratkaistaessa, mitkä asiat lopulta kuuluvat hengellisten kysymysten piiriin joiden suhteen edellytetään kategorisesti yhtenäistä puheenpartta.)

Uskonkysymysten osalta virallinen SRK:n julistus korostaa tunnetusti ehdotonta yksimielisyyttä, yhtenäisyyttä ja kollektiivisuutta, jossa uskonasioiden yksilöllisille käsityksille ei ole tilaa.  Juuri tähän Pentikäinen viittasi sanoessaan, että liikkeen sisällä häntä vaivaa mustavalkoinen asennoituminen ulkopuolisen maailmaan. Pahuuden projisoiminen ”niihin muihin”, oman liikkeen ulkopuolelle, ja usko oman yhteisön erehtymättömyyteen on tietenkin kristinuskon historiankin valossa kestämätön asenne. 

Virallinen totuus ja elävä elämä ovat kuitenkin tässäkin yhteydessä aika kaukana toisistaan. Nimimerkki Hyrsyläinen on analysoinut nykypäivän vanhoillislestadiolaisuuden monimuotoisuutta lähtökohtanaan liikkeen sisäisen puhetavan käsitteet ytimessä (oikeauskoinen, sitoutunut SRK:n normeihin) ja laiteilla (uskomuksiltaan hieman epämääräinen, ehkä myös aito epäilijä).

Hyrsyläinen huomauttaa kuitenkin, että em. jako on lähtökohtaisesti erikoislaatuinen silmänkääntötemppu, koska rakennelmasta puuttuu kokonaan toinen laita, eli ”lakihengelliset” uskovaiset.

Hyrsyläinen viittaa puolivakavassa analyysissaan myös siihen, että liikkeen liepeillä liikkuu vl-taustaisia ihmisiä, jotka eivät kuitenkaan ota todesta liikkeen uskomuksia, mutta pitävät sen elämäntavan monia piirteitä kotoisina, kun heidät on siihen kasvatettu.  Suomessa on kymmeniä tuhansia tällaisia etnisiä vanhoillislestadiolaisia.

Seikka, joka harvemmin julkisuudessa tiedostetaan, mutta joka todella näkyy ja vaikuttaa käytännössä esimerkiksi suviseuroissa, on lasten ja nuorten huomattavan suuri määrä. Liikkeen piirissä on arvioitu elävän parhaillaan yli   50 000 alaikäistä suomalaista.

Tilanne on täysin ainutlaatuinen verrattuna muihin hengellisiin yhteisöihin. Joukko on huomattavan suuri myös verrattuna rauhanyhdistysten nykyiseen jäsenmäärään (arviolta 34 000).

Jää nähtäväksi, miten tämä joukko aikuistuessaan muuttaa vanhoillislestadiolaista liikettä ja paikallisten rauhanyhdistysten toimintatapoja.

*    *     *

Nykylestadiolaisuuden typologia by Hyrsyläinen

Päivämiehen perusteella ytimen lestadiolaisella on iso perhe, tiheät seurakäynnit, hän osallistuu mahdollisuuksien mukaan SRK:n leireille tai opistojen kursseille, ajattelee näin ja näin ja haluaa tätä ja ei halua tuota.

Miten tavallisia nykylestadiolaisia ovat esim. seuraavat tyypit:

1) nuori, joka elämäntavoissaan noudattaa ”seurakunnan neuvoja” vähän jos lainkaan, mutta käy usein ry:llä ja jonka kaverit ovat kaikki vl:ia

2) lestadiolainen tai vl-perhe, jossa on muutama lapsi, käy seuroissa harvakseltaan, ei välttämättä ole minkään ry:n jäsen, ei osallistu keittiövuoro- myyjäis- yms. toimintaan

3) nuori, aikuinen tai vanhus, joka noudattaa vl-elämäntapoja, käy usein seuroissa jne, mutta näkee virallisessa opetuksessa ongelmia ja on esim. historian suhteen eri linjoilla johdon kanssa

4) nuori, joka noudattaa vl-elämäntapoja, käy seuroissa mutta ei oikein usko mitä siellä opetetaan, hyvä jos uskoo Jumalan olemassaoloon

5) nuori/aikuinen joka noudattaa ja pitää oikeina osaa ”neuvoista”, mutta pitää toisia joutavina eikä noudata niitä (valikoivasti kuuliainen)

6) lestadiolainen, joka ei periaatteessa ole radikaalisti eri mieltä muissa kohden kuin eksklusiivisen seurakuntaopin suhteen

7) lestadiolainen joka hyväksyy ehkäisyn terveydellisistä syistä mukaan lukien mielenterveyden mukaan lukien masennuksen ja raskaan väsymyksen

8 ) lestadiolainen joka hyväksyy ehkäisyn lasten takia eli turvatakseen kullekin lapselle parhaaksi katsomansa ajan ”nuorimmaisena oloa”

9) lestadiolainen jolle ehkäisy ei ole lainkaan hengellinen kysymys

10) monenlaiset muut tyypit ja tapaukset.

Lisäksi kaikki ne, jotka ovat ”kieltäneet uskonsa”,  mutta ovat monin eri tavoin kytköksissä herätysliikkeeseen ja kenties uskovat itsensä omalla tavallaan pahoina pyhiksi. Lisäksi otettava edellisten tyyppien eroavaisuudet verrattaessa muihin lestadiolaissuuntauksiin, herätysliikkeisiin, luterilaisiin, kristittyihin jne.

Näiden jälkeen kysymys: ketä sinne ytimeen vielä jää?

PS. Jako ytimiin ja laiteisiin on sikäli mielenkiintoinen silmänkääntötemppu, että siitä puuttuu kokonaan ns. oikea laita! Ovatko lakihenkisyyttä lähentelevät kireimmät konservatiivit ”ytimen ytimessä” vai ”laiteilla”?

*    *    *

Ajattelemisen aihetta antoi Hyrsyläinen. Julkaistu Mopin palstalla 5.4.2009.

Lisää aiheen vierestä:

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Aleksanteri: Ihan mukava kesäjuhlafiilis

Elina Järvinen: Homoseksuaali ja vanhoillislestadiolainen (Suomen Kuvalehti 50/2007)

Pidän kirkoista – konserttipaikkoina

Keskustelun vaikeudesta – Teepeen avaus Mopin palstalla

Mikael Pentikäisen tilanneanalyysi

Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen: “Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa”

x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.

Hanna-Leena Nissilä: vanhoillislestadiolainen feministi

M.K.:  UUDET kymmenen käskyä

Speedy: Olinko hölmö

Viiden veljen sisko: Ihmistä ei saa kutistaa

Vanh.lest. ateisti: Vanhoillislestadiolainen ateisti:  Jumalan terve!

Vanhemmilleni olen kuin kuollut – vanhoillislestadiolainen homo

Vanhoillislestadiolaisuus, amishit, hutteriitit ja mennoniitit

Simo Alastalo: Liki puolet juutalaisista maallistuneita Israelissa. Kotimaa 13.9.2010.

1 kommentti

Kategoria(t): 2000-luku, alakulttuuri, alueelliset erot, arvot, ateismi, elämäntapa, etniset vanhoillislestadiolaiset, hajaannukset, identiteetti, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kasvatus, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kontrollointi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lakihengellisyys, leimaaminen, Mopin palsta, nettikeskustelu, normit, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, perhe, rauhanyhdistys, retoriikka, SRK ry., sukupuolijärjestelmä, suurperhe, suvaitsevaisuus, synnit, tuomitseminen, vapaus, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Eroon hengellisestä väkivallasta


Jeesuksen sana aikansa uskonnollisille johtajille oli tutunoloinen: ”Te siivilöitte hyttysen, mutta nielette kamelin”.

Harva voi pitää kristillisenä yhteisöä, jossa elämäntapasääntöjen rikkoja joutuu korvakoruista tai ripsiväristä nuhtelun kohteeksi ja hänen uskonsa raittiutta epäillään koko yhteisössä, mutta puolustuskyvyttömän lapsen koskemattomuuteen puuttuva häikäilemätön hyväksikäyttäjä saa osakseen armon ja rippisalaisuuden häveliään verhon.

Tyrmistys omassa herätysliikkeessä paljastuneista seksuaalisesta väkivallasta ja lasten hyväksikäytöstä on johtanut monet rauhanyhdistyksillä tekemään vakavia kysymyksiä  vanhoillislestadiolaisuuden sisäisestä tilasta ja menettelytavoista.

Vanhoillislestadiolainen teologi Pekka Asikainen, joka toimii Oulun hiippakunnassa  kasvatuksen hiippakuntasihteerinä,  teki tiukkoja kysymyksiä blogissaan (Nyt olisi aika toimia, 24.4.2010):

 ”…on syytä itsetutkisteluun. Keskeinen kysymys on, onko ryhmässä sellaisia elementtejä, jotka antavat vähänkin tilaa karmeille teoille. Vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä on kysyttävä rohkeasti, onko liikkeen taustahistoriassa läpikäymättömiä asioita, jotka heijastuvat nykyajan toimintaan.

 Onko liikkeessä edelleen vallalla lähihistoriaan kytkeytyviä mekanismeja, jotka pyrkivät tukahduttamaan avointa keskustelua, luomaan puhumattomuutta ja vaikenemista, kylvämään pelkoa ja ahdistusta, luomaan pelisääntöjä pelkästään vahvemman vallankäyttäjän näkökulmasta sekä ohjaamaan liikettä entistä tiiviimpään eristäytymisen tilaan?

 Onko miesvetoisessa järjestössä unohdettu naisten tuoma viisaus? Leimataanko pohdiskeleva ja avoin keskustelu epäilyttäväksi järkeilyksi, joka ei kumpua uskosta? Heijastuvatko puhumattomat 1970-luvun vaikutukset edelleenkin tähän päivään? Nyt olisi aika toimia ja selvittää perusteellisesti nämä kysymykset.”

 Tätä ennen ovat esimerkiksi Mauri Kinnunen, Juho Kalliokoski, Lassi Hyvärinen, Virpi Hyvärinen, Vuokko Ilola ja Johannes Alaranta julkisesti yrittäneet herätellä näitä kysymyksiä avoimeen keskusteluun liikkeen sisällä ja dialogissa muun yhteiskunnan kanssa. Vielä useammat liikkeen sisältä  ovat osallistuneet anonyymisti nettikeskusteluun. Toistaiseksi tuloksetta.

Vallan keskittäminen ja hierarkia, lasten kasvattaminen kyseenalaistamattomaan auktoriteettiuskoon, kritiikin vaientaminen, painostaminen keskusteluilloissa yksimielisyyteen, pelotteena hoitokokousten hengellinen väkivalta ja taivaspaikan riistämisellä uhkailu – nämä yhteisön käytäntöön otetut menettelyt ovat luoneet rauhanyhdistyksiin epäterveen tilan.

Tavallisen riviuskovaisen riskit menettää uskovaisen asema rauhanyhdistyksellä, koko ystäväpiiri, sosiaalinen verkosto ja  iankaikkisen elämän toivo ovat useimmille aivan liian kallis hinta asioihin puuttumisesta ja avoimesti keskustelemisesta. 

Yhteisössä on näin ollut valmiina vaikenemisen rakenteet, joissa on ollut myös hyväksikäyttötapauksissa mahdollisuus polkea heikompia ja vaientaa uhrit. Samat rakenteet ovat sen sijaan auttaneet rikollisia joutumasta vastaamaan teoistaan oikeudessa.

 Rippioppiin sisältyvä sisäinen ristiriita, pedofiilin mentävä porsaanreikä, ei ole ainoa opillisiin pohdintoihin liittyvä hälyttävä havainto.

Keskustelussa nousevat auttamatta esiin myös vanhoillislestadiolaisuuden nykyinen ekslusiivinen seurakuntaoppi, opetus että vain vanhoillislestadiolaisittain uskova on Jumalan lapsi ja vain vanhoillislestadiolainen voi luottaa kuolevansa iankaikkisen elämän toivossa. Muiden kohdalla ei toivoa ole. (Tässä kohden vanhoillislestadiolainen tosin joustaa sen verran, että opin mukaan myös kaikkialla maailmassa ”lapsena kuolleet sekä lapsen tasolla elävät kehitysvammaiset” pääsevät taivaan iloon.)

Topi Linjama avasi uuden keskustelun väkivallasta

Topi Linjama toteaa 11.5.2010 Kotimaan blogissaan, että pedofiliakohu on  johtanut pohtimaan liikkeen toimintaa laajemminkin.

Linjama korostaa kristittyjen ihmisten henkilökohtaista vastuuta ja perusteellisen itsetutkistelun välttämättömyyttä. Hän viittaa Paavaliin: ”Veljet, älkää olko ajatuksiltanne lapsia. Pahuudessa olkaa kehittymättömiä, ajattelussanne aikuisia.” (1. Kor. 14:20.)

Topi Linjama kertoo joutuneensa itse  hoitokokouksen kurinpidollisen menettelyn kohteeksi vuosi sitten rauhanyhdistyksellä. Tätä hän ei kokenut sielunhoitona, vaan toteaa: ”Kokous vastasi sitä, mitä evlut kirkko kutsuu hengelliseksi väkivallaksi.”

Hengellisen pohdinnan lähtökohtana Linjama painottaa, että kristityn ei tule uskoa kyseenalaistamatta puhujien raamatuntulkintoihin tai muihin puheisiin, ei elämäntapanormeihin, ei eksluusioon (muut ulos sulkevaan vain me –oppiin), vaan – yksin Kristukseen.”Vain se on perusta, joka kestää. Kaikki muu häviää.”

Hoitokokousmallia ylläpidetään yhä

 ”Vanhoillislestadiolaista liikettä liippaavan pedofiliakohun hyvä puoli on siinä, että sen kautta joudutaan pohtimaan liikkeessä vallalla olevia toimintatapoja ja käytäntöjä. Osa käytännöistä on hyviä, osa huonoja.

Hyviä kannattaa vaalia, mutta huonoista, kuten hengellisen väkivallan käytöstä, kannattaisi pyrkiä eroon.

 Minnan tarina vappupäivän Hesarissa ei ollut mekanismeiltaan mitenkään erikoinen. Uhrin syyllistäminen ja vaientaminen ovat valitettavasti käytäntöä myös ”lievemmissä tapauksissa” kuten perheväkivaltajuttujen käsittelyssä. 70-luvulla omaksuttua hoitokokousmallia ylläpidetään yhä ainakin joillakin paikkakunnilla.

En usko, että kovinkaan moni liikkeeseen kuuluva hyväksyisi näitä kokouksia, jos tietäisi, mitä niissä tapahtuu ja miten ne vaikuttavat ihmisiin, jotka joutuvat niissä painostuksen kohteeksi.

Tällaisia kokouksia saatetaan kutsua ”sielunhoitokeskusteluiksi”. Ei kuitenkaan siksi, että niihin kutsuttu (tai vaadittu) ihminen pyytäisi tai tarvitsisi sielulleen hoitoa, vaan sen vuoksi, jottei kokouksista puhuttaisi. Sielunhoidon kanssa niillä on tekemistä kovin vähän.

Itse sain tuntumaa tähän käytäntöön vuosi sitten keväällä. Siinä kokouksessa, jossa istuin, ei puhuttu sanaakaan armahtavasta ja rakastavasta Jumalasta eikä siellä tarvittu ensinkään Raamattua. Kokous vastasi sitä, mitä evlut kirkko kutsuu hengelliseksi väkivallaksi.

Onko rauhanyhdistyksen johtokunnan toimivaltaa rajattava?

Minusta on välttämätöntä alkaa purkaa sitä suljettua ja hierarkkista rakennelmaa, jonka suojissa Minnan kaltaiset tapaukset ovat mahdollisia. Voitaisiin lähteä liikkeelle vaikka siitä, että määriteltäisiin rauhanyhdistysten johtokuntien toimiala. Eikä sallittaisi niiden lähtevän järjestämään hoitokokouksia ja muita epävirallisia tuomioistuimia. Hengellistä väkivaltaa tai ihmisten vaientamista ei pidä enää sallia. Vahinkoa on tehty jo tarpeeksi.

Sikäli kuin ymmärrän, uskovaisille on annettu valta julistaa evankeliumia. Ja edelleen, jos olen käsittänyt oikein, seurakunnan ja sen auktoriteettien tehtävä on kirkastaa Kristusta, ei alistaa toisia. Päivämiehen pääkirjoituksessa 5.5. tämä muotoiltiin oikein hyvin: ”Vanhoillislestadiolaisuudessa korostetaan omakohtaista sydämen kristillisyyttä, jonka voimanlähde on yksin Kristuksen sovitustyö.”

Juuri näin asioiden pitäisi luterilaisessa liikkeessä olla.

Yksilön omantunnon siirto seurakunnalle – ”omakohtainen usko” kääntyy irvikuvaksi

Toisaalta Päivämies-lehdestä (14.4.2010 s. 6) voi kuitenkin lukea, mitä usko on käytännössä: ”Jumalan lapsia ei ohjaa porukkahenki eikä henkilökohtainen omatunto; meitä ohjaavat Saara-äidin neuvot, Siionin ääni. Elämän ja uskon neuvoja ei etsitä internetistä eikä kaveriporukoista, vaan niitä kysytään Jumalan valtakunnasta. … Lauman mukana kulkien pääsemme perille taivaan kotiin. Se on Jumalan vahva lupaus.”

Tällä tavoin ajatellen sekä omatunto että usko ulkoistetaan seurakunnalle. Uskovainen jäsentää itsensä seurakunnan kautta, seurakunnan, jonka auktoriteetit määrittelevät hengellisellä retoriikalla sen, mikä on oikein ja mikä on väärin, millainen on Jumala, mitä tarkoittaa synti, usko tai armo. Samat auktoriteetit määrittelevät myös sen, mitä ja missä saa sanoa ja mitä saa tuntea ja kokea. Ja paradoksaalisesti myös sen, mitä on ”omakohtainen usko”.

Missä keskustelu vaiennetaan, siellä heikot poljetaan

”Kielen – ja samalla ajattelun – tasolla vanhoillislestadiolaisen liikkeen ongelma kiteytyy nähdäkseni sen tapaisiin käsitteisiin kuin ”Jumalan valtakunta”. Tällaisten käsitteiden avulla näkymätön on sekoitettu näkyvään, ääretön äärelliseen. Siitä, mikä on inhimillistä, on tehty hengellisen kielen avulla jumalaista. Subjektista, seuroja järjestävästä organisaatiosta, onkin tullut objekti, jolle vaaditaan kuuliaisuutta. Organisaatiosta on tullut missio.

Ilman perusteellista itsetutkistelua muutos vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä ei uskoakseni tule onnistumaan. Siellä missä ihmisiä vaiennetaan, siellä on hierarkiaa, valtaa ja pelkoa. Siellä heikot poljetaan maahan eivätkä he saa oikeutta. Jos Jumala on heikkojen puolella, myös Häneen uskovien ihmisten pitäisi olla heikkojen puolella.

Vaientamista harjoitetaan monella tavalla. Julkisesti asioita pohtiva vaiennetaan ääritapauksissa sellaisilla ilmauksilla kuin ”nouset Jumalan valtakuntaa vastaan”. Mielestäni se kuulostaa samalta kuin nousta Jumalaa vastaan.”

Jumalan äärettömyys kutistettu rauhanyhdistyksellä käyvien joukoksi

”Jumala on ääretön ja näkymätön. Loogista olisi, että myös Hänen valtakuntansa olisi niitä. Kuitenkin Jumalan valtakunnasta puhuttaessa tarkoitetaan vanhoillislestadiolaisessa kielenkäytössä usein äärellistä ja näkyvää ihmisten joukkoa. Jos Jumalasta tehdään näkyvä ja äärellinen, se lakkaa olemasta Jumala.

Useammin kuulee pehmeämpiä ilmauksia, kuten ”älä järkeile, usko ainoastaan”.

Paavali painottaa toisin: ”Veljet, älkää olko ajatuksiltanne lapsia. Pahuudessa olkaa kehittymättömiä, ajattelussanne aikuisia.” (1 Kor 14:20) Minnan tarinan perusteella pahuus yhteisössämme ei ole niin kehittymätöntä kuin haluaisimme uskoa.

Entä mihin pitäisi ”uskoa ainoastaan”?

Ei puhujien raamatuntulkintoihin tai muihin puheisiin, ei elämäntapanormeihin, ei ekskluusioon, vaan yksin Kristukseen. Hän on uskovaiselle alku, loppu, ja kaikki siltä väliltä. Vain se on perusta, joka kestää. Kaikki muu häviää.”

 Topi Linjama: Vihreällä valolla –blogin postaus 11.5.2010. (Väliotsikointi M.T.)

 *    *    *

M. T.

Lue myös:

Alaranta: Kokousta pukkaa, “ollaan hänestä huolissaan”, porukalla

Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.

Nestori: Hoitokokous on väkivaltaa, ei sielunhoitoa

Hautamäki: “Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”

Topi Linjaman analyysi: laulukirjauudistuksella SRK vahvisti yhteisön auktoriteettia

Puhuja rauhanyhdistyksellä: ”Olet noussut Jumalanvaltakuntaa vastaan”

Juho Kalliokoski:  Laittomuuksista ja pelokkaasta hiljaisuudesta tukeen ja rohkaisuun

Hoitokokoukset pitää selvittää!

Tarvitsemme(ko) glasnostia (Virpi Hyvärinen)

Vuokko Ilola: Jumalan valtakunnan raja – näkymätön lasiseinä

Tuiralainen: Väkivallan peittely leimaa vanhoillislestadiolaista liikettä – ja samoin kirkkoa

Tuiralainen: Kirkko peitteli hengellistä väkivaltaa 30 vuotta

Miksi teatteri on syntiä? (Pastori Stiven Naatuksen hyllytystapaus.)

Arkkipiispan puhe suviseuroissa: neljä kipupistettä

M.K. & P.T.:  Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

Sivusta seurannnut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri? (Terho Pursiainen)

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

“Jumalanpelko muuttui ihmispeloksi”  – Puhujan kirje puhujille vuonna 1974

Järkyttävintä toimittajan uralla: kollektiivin pelko mursi perhesiteet

Suden uhrit – Matkalippu helvettiin

Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista 

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

Hoitokokous (Wikipedia)

2 kommenttia

Kategoria(t): arvot, eettisyys, erehtymättömyys, erottaminen yhteisöstä, hengellinen väkivalta, hengellisyys, hoitokokoukset, ihmisoikeudet, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, Jumala, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kasvatus, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kirkko, Kotimaa, kristinoppi, kuuliaisuus, lapset, lähihistoria, nettikeskustelu, normit, omatunto, opilliset kysymykset, Paavali, painostaminen, Päivämies, pelko, pelot, puhujat, Raamattu, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, synnit, syyllistäminen, tasa-arvo, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys

Vuorovaikutusta


En voi mitään sille, että minulla on herännyt kysymyksiä suhteessa meikäläiseen uskon oppiin ja elämäntapaan.

Minua on ilahduttanut se, että netti mahdollistaa tällaisen keskustelun. Koskaan netti ei voi eikä tule korvaamaan kasvokkain ja nimellä käytävää keskustelua, mutta – kuten jokainen voi huomata – se tarjoaa kyllä mahdollisuuden käydä jopa rikastavia keskusteluja vaikeistakin teemoista.

Mielestäni on myös luonnollista, että keskustelua netissä käydään juuri niistä asioista, joista on vaikea tai ehkä jopa mahdoton keskustella jollakin muulla foorumilla, kuten esimerkiksi seurakuntailloissa. Toki hyviä ja tarpeellisia keskusteluja niissäkin on alettu käymään.

Ajattelen, että on parempi käydä keskustelua myös täällä netissä, kuin vain pohdiskella asioita mielessään tai keskustella niistä vain muutaman samanmielisen kanssa.

Haittapuoli asiassa on, että puhumme herkistä asioista, joihin liittyvät erimielisyydet koetaan voimakkaasti. Jopa tarve käydä keskustelua voi joistakin tuntua vieraalta, epäilyttävältä tai vähintään tarpeettomalta.

Itse en olisi kovin huolissani siitä, että keskusteluissa esiintyy sekä ”oikeaa” että ”väärää” tai ainakin puutteellisesti ymmärrettyä oppia. Jumalan sanassa me uskomme olevan totuuden. Sen totuuden valossa kuuluu tarkastella netissäkin esitettyjä näkemyksiä opista ja perusteluja. Unohtamatta sitä että ihmiselle on taipumus luoda yhä uudestaan lakiperustaisia rakennelmia, jotka estävät armoa näkymästä –  ovat jumalanlapselle vieraita.

*    *    *

Ajattelemisen aihetta antoi MT42

Lue myös:

Hautamäki: “Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”

Eroon hengellisestä väkivallasta  (Pekka Asikainen, Topi Linjama)

Tarvitsemme(-ko) glasnostia? (Virpi Hyvärinen)

Juho Kalliokoski: Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta

Juho Kalliokoski: Mitä jää puuttumaan jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan?

Topi Linjaman analyysi: laulukirjauudistuksella SRK vahvisti yhteisön auktoriteettia

Verstaalla pohtija: Kilvoittelu armon varassa 

2 kommenttia

Kategoria(t): hengellisyys, Jumalan sana, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kristinoppi, leimaaminen, luterilaisuus, opilliset kysymykset, sielunhoito, spiritualiteetti, suvaitsevaisuus, tasa-arvo, uskon perusteet, vapaus, yksilöllisyys

Onko omakohtainen usko itse asiassa tabu?


Miksi uskosta ei ”ole tapana” keskustella henkilökohtaisella tasolla,  läheisten uskovaisten kesken?

Mikä tekee uskosta keskustelemisen mahdottomaksi jopa perheen sisällä? Itselle on tullut sekin mieleen että onko puhe uskosta oikeastaan ”ulkoistettu” puhujille. Puhe henkilökohtaisella tasolla on jollakin tavalla noloa tai uhkaavaa?

Lähdin liikkeestä kolmisen vuotta sitten. Sisimmässäni aloin pohtia jotain 12-vuotiaasta saakka itsekseni kaikenlaisia uskomisen asioita. Olen miettinyt kristinuskoa ja tätä ”elävää uskoa”, ”jumalanvaltakuntaa”. Ja uskokaa tai älkää, viime vuodet olen lukenut Raamattua enemmän kuin koskaan silloin, kun olin vielä lestadiolainen. Oikeastaan aika hämmästyttävää kun sitä ajattelee.

Olen lähdön jälkeen löytänyt uusia tuttuja ja ystäviä, ja  lukenut nettikeskusteluja. Olen löytänyt hengellisen keskustelun. Että siis on olemassa ihmisiä joille on luonnollista keskustella hengellisistä asioista avoimesti ja omakohtaisesti. Omana itsenään, ei niin että ”meikäläisyydessähän on tästä se käsitys että emmehän me halua”.

Rauhanyhdistyksessä uskosta puhuminen on piilotettu puhumiseksi yhteisön periatteista ja yhteisön ajatuksista. Ehkä uskovainen ei  olekaan yksilö. Eikö tähän viittaa sekin että  yksilöllinen omatunto on asetettu kyseenalaiseksi. (Katekismusta luettuani minusta on ruvennut tuntumaan,  että juuri omatunto on uskossa yksi tärkeimpiä asioita.)

Meillä ei rohjettu avautua puhelemaan uskosta

Vasta nyt olen havahtunut tajuamaan, että omassa perheessäni ei keskusteltu uskosta.

Puhe liittyi aina pelkästään johonkin konkreettiseen tilanteeseen. Seuroihin menosta puhuttiin, pyhäkouluun, raamattuluokkaan, talkoisiin menosta. Suvareihin lähdöstä ja matkan järjestelyistä. Kun posti toi Päivämies-lehden,  se ei herättänyt keskustelua. Sitä ei varsinaisesti luettu eikä sen kirjoituksia seurattu niistä yhdessä innokkaasti keskustellen… Lehti vain tulee, vuodesta toiseen.

Rauhanyhdistyksen teknisistä ja käytännöllisistä asioista puhuttiin. Kenelle lähetyspuhujat menevät ja ketkä ovat työvuorossa. Mutta siitä mikä on uskon tarkoitus, mihin se perustuu, mitä se itse kenellekin antaa ja merkitsee, miksi se on tärkeä ja mitä siitä uskosta seuraa… näistä asioista ei kotonani puhuttu koskaan.

Koskaan missään tilanteessa ei puhuttu uskosta?! Yksilötasolla. perhejuhlissakin puhe uskosta oli jotenkin ”seremoniallista” ja sen hoiti joku muiden puolesta.

Uskominen on vältelty puheenaihe. Ihan kuin usko olisi vl-perheessä ehdoton tabu.

Nyt, kun en enää ole piireissä, näitä asioita vältellään puheissa minun kanssa entistä enemmän. Sen ymmärtää, sillä voihan joku varoa siksi että pelkää loukkaavansa minua mielipiteillään. Taikka pelkää että tulee itse loukatuksi? Itse olisin ihan kiinnostunut keskustelemaan syntyjä syviä myös oman perheen jäsenten kesken, mutta he eivät halua.

Kun jätin liikkeen, ihan alussa sisaruksillani ja joillakin ystävillä oli paniikinomainen tarve käännyttää minut. Sain ahdistuneita tekstiviestejä ja puhelinsoittoja. Mutta sen jälkeen kaikki ovat vaienneet. Tasaveroiseen keskusteluun ilman käännytystä ei ole kukaan ollut halukas.

Muta yhä oudommalta on alkanut tuntua, ettemme jutelleet näistä asioista silloinkaan kun vielä kävin seuroissa. Onko kenelläkään toisella samanlaista kokemusta että uskosta puhumista vältellään?

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi: Säde.

Aiheeseen liittyvää:

M. K. ja P. T:  Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

Hautamäki: “Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”

Jumalan sana – vanhoillislestadiolaisten hyljeksimä armonväline

Magdalena: Onko uskominen harkittua näyttelemistä?

Keksinmuru: Oliko sinulla lapsi isänä tai äitinä?

M @mma: Minulla ei ollut äitiä

Speedy: “Olinko hölmö -?”

Torvi: Kymppi tuli taloon

Uskovainen isä: ”Oikea” uskovainen. Keskustelu Mopin palstalla 3.5.2010.

Hannu Karpo:  Järkyttävintä toimittajan uralla: kollektiivin pelko mursi perhesiteet

7 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, elämäntapa, eroaminen uskosta, hartauskirjoitukset, hengellisyys, irrottautuminen yhteisöstä, kasvatus, keskustelu, keskusteluilmapiiri, lapsuus, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, Päivämies, perhe, puhujat, Raamattu, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, sananjulistajat, sielunhoito, spiritualiteetti, yhteisö, yksilöllisyys, yksinäisyys

Puhujan kirjeen käsittely 1974 SRK:n puhujienkokouksessa


PUHUJAINKOKOUS HAAPAJÄRVELLÄ

(Päivämies 8.1.1975, etusivu, jatko sivulla 4.

Mitä enemmän näette sen päivän lähestyvän, sitä enemmän neuvokaat teitänne keskenänne. Tämä koettiin elävästi Haapajärvellä pidetyssä puhujainkokouksessa 28.12.1974.  

Kokous aloitettiin klo 10 Kauko Mäntylän pitämällä alkuhartaudella. Kokouksen avauksen suoritti Eino Vaherjoki joka toivotti samalla kaikki osanottajat tervetulleiksi kokoukseen.

Puheenjohtajiksi valittiin veljet Erkki Reinikainen ja Einari Lepistö, sihteereiksi veljet Erkki Piri ja Ahti Riihimäki. Pöytäkirjan tarkastajiksi valittiin veljet Heikki Saari ja Hannes Kamula. Kokoukseen osallistui 230 puhujaa eri puolilta Suomea.

Ensimmäisenä asiana käsiteltiin nimetön kirje, jota oli lähetetty kautta Suomen lähinnä puhujaveljille. Kirje oli postitettu Oulusta.

Kirjeen johdosta keskusteltiin pitkään ja heti aluksi todettiin, että se oli hyvä ja samalla hätkähdyttävä. Hyvä siinä mielessä, että aivan samoin kuin viime eriseuran edellä kirjeet ja monisteet sekä eräät lehtikirjoitukset paljastivat, mistä oli kysymys. Näin teki tämäkin kirje.

Kirjeen sisällön suhteen mainittiin mm. seuraavaa.

Tällainen kirje ei ollut yllätys. Viime eriseuran edellä kulki paljon kirjeitä ja monisteita, niissä tosin usein oli lähettäjän nimi. Tällä kirjeellä pyritään kylvämään epäilyksiä ja epäluuloa ja vielä rikkomaan veljien välejä kuolleitten suuhun pannuilla sanoilla.

Toisaalta kirje on taitavasti suunniteltu, mutta sisällöstä selviää erittäin kauas elävästä uskosta harhautuneen maksu. Ensimmäisenä nimettömänä esiintyminen pelon tähden on vierasta Jumalan lapsille, sillä rakkaus poistaa pelon.

Oikea mieli olisi pannut oman sielun autuuden tähden epäilijää kyselemään ja tutkistelemaan itseään Jumalan seurakunnassa sanan äärellä, onko itse harhautunut.

Kirjoittaja näkee vain Jumalan huoneen riitelevänä siksi, että viallisia on ahkeroitu hoitaa Jumalan rakkauden vaatimana. Tottelemattomille neuvon, nuhteen ja opetuksen sanat ovat tulleet lakina, kuten tällekin kirjoittajalle. Siksi monelle harhautuneelle kirje on ollut riemukas aarre ja on ahkerasti selitelty ja soiteltu: katsokaa nyt, mitä SRK:ssa tehdään, nimenomaan työvaliokunta ja johtokunta.

Kirje on opillisesti erittäin harhautunut.

Tunnustella omaa tilaansa osoittamalla käsi omalle povelle. Kun sydämestä on kadonnut Jumalan ääni, minkälaisen vastauksen silloin oma povi antaa; ei Jumalan vastausta, vaan tämän maailman ruhtinaan vastauksen. Jumalan seurakunta on totuuden patsas ja perustus, sieltä kuuluu Jumalan ääni.

Kirjoittaja näkee työvaliokunnan ja johtokunnan orjuuttavana ja kuitenkin joka vuosi vuosikokous on näiden elinten toiminnan yksimielisesti hyväksynyt ja vielä niin, että on luvattu rukoilla, että Jumala antaisi edelleen voimaa asioiden hoitamiseen samalla tavalla.

Kirjoittajan ja hänen tai heidän kaltaistensa eksyneitten mielestä ei mitään saisi hoitaa, kaikkien pitäisi antaa rauhassa mennä helvettiin.

Missä olisi silloin Hyvän Paimenen mieli, joka pyytää olla vähäisenä Jumalan palvelijana kokoamassa laumaa Kristukselle eikä Saatanalle.

Kirjoittajalla on muutenkin paljon harhakäsityksiä SRK:n sisäisistä asioista, mikä tulee ilmi monista kirjeen yksityiskohdista. Näissäkin asioissa olisi epäluulojen kylväjillä aihetta kiireesti lähteä parannuksen askelille.

Hoitotoimenpiteet ja pellon ohdakkeet on sekoitettu väärällä tavalla.

Edelleen kirjoittaja kateellisena havittelee pääneuvottelijan paikkaa.

On valitettavaa, että niin vähän ymmärretään sitä tuskaa, jota työvaliokunta tuntee tänä aikana, kun eri puolilta on neuvoa pidetty. Siellä näkyy oma rajoittuneisuus ja viallisuus. Ei kertaakaan ole onnistuttu niin, etteikö neuvoja ja neuvottava, molemmat olisi olleet hoidon tarpeessa.

Seurakunnan Herra on kuitenkin uskollinen ja armollinen, siellä on kaikille kuuliaisille viallisille kuulunut sama armoevankeliumi, synnit on lupa uskoa anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Erilaiset lahjat ovat osoittautuneet tarpeellisiksi ja eihän Jumala olisi niitä lapsilleen jakanutkaan, elleivät ne olisi tarpeen.

Työvaliokunta ja ne henkilöt, joita kulloinkin näihin tehtäviin kutsutaan, suorastaan vapisevat siitäkin pelosta, ettei itse lankeaisi ja toisia langettaisi, ei hempeyden eikä toisen laidan kuivaan henkeen, molemmat vaarat ovat aina yhtä lähellä.

Paljon löytyi kirjeestä eri lahjoilla tarkasteltaessa Jumalan sanan vastaisia, mutta yksi oli yksimielinen toteamus; kirje oli kirjoitettu väärässä hengessä ja jotka sen hyväksyvät, ovat väärässä hengessä ja siitä ei päästä muuten kuin parannuksen teon kautta.

Koska kirjeessä esitettiin epäluottamus työvaliokunnan ja johtokunnan toimintaa vastaan, esitettiin kysymys, nauttiiko työvaliokunta ja johtokunta Siionin puhujien luottamusta. Tähän kysymykseen annettiin yksimielinen vastaus: varauksetonta luottamusta.

Monet vielä yksityisissä puheenvuoroissaan toivat esille vilpittömän kiitollisuutensa siitä, että on asioita hoidettu ja heitäkin hoidettu paljon. Pyydettiin Jumalan voimaa, että edelleen jaksettaisiin hoitaa totuudessa ja rakkaudessa.

Päivämies 8.1.1975.

(Kopioitu Moppaajasefun ansiokkaasta tallenteesta Mopin palstalla 21.5.2008, mistä osoitamme parhaimmat kiitokset.)

Lue myös vanhempaa historiaa:

Mauri Kinnunen: Lestadiolaisyhteisöjen rakenne

Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, epäily, erehtymättömyys, eriseura, hajaannukset, harhaoppi, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, Kaleva, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, maallikkosaarnaajat, manipulointi, nettikeskustelu, normit, omatunto, painostaminen, pelko, pelot, politiikka, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, rahoitus, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, syrjintä, syyllistäminen, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys

Päivämiehen vastine sivuutti kirjeen asiasisällön


Nimetön kirje herätti kohua puhujainkokouksen alla. Päivämies sivuutti pääkirjoituksessaan kokonaan kirjeessä esitetyt herätysliikkeen toimintaan liittyvät kysymykset ja kritiikin, kommentoimatta lainkaan asiasisältöä.

Sen sijaan Päivämies kohdisti kaiken huomion nimettömän kirjoittajan henkilöön.

Pääkirjoitustoimittaja totesi ensinnäkin kirjoittajan olevan ”väärällä asialla”, sillä perusteella, että tämä oli turvautunut esiintymiseen anonyymisti. Kirjoittaja suorastaan demonisoitiin, jopa niin että hänestä käytettiin nimitystä ”sielunvihollinen”. Hänen väitettiin nostavan itsensä täydellisemmäksi kuin seurakunta. Heitettiin myös epäilys, että kirjoittaja on vain uskovaiseksi tekeytynyt ulkopuolinen henkilö. Lisäksi Päivämies halvensi nimettömän kirjoittajan motiivit pelkäksi ”kateudeksi”.

Lopuksi pääkirjoittaja vetosi uskovaisten keskinäiseen luottamukseen ja saumattomaan rakkauteen, jolloin ”panettelija ei pääse aiheuttamaan ongelmia”. Lopuksi Päivämies totesi peiteltynä uhkailuna, että sillä, joka mahdollisesti tarttuu nimettömän kirjeen ajatuksiin, on jo ”sielu tahraantunut”. Tällä kirjoittaja pyrkii siihen, ettie kukaan uskalla julkisesti nostaa kirjeen sisältöä esiin eli siitä keskusteleminen on uskovaiselle sopimatonta.

Pääkirjoituksen kirjoittaja kyseenalaisti nimettömän kirjeen ajatukset kokonaan virheellisellä argumentaatiolla. Vastineessa sorruttiin moniin argumentaatiovirheisiin, joista mainittakoon huomion kiinnittäminen vastapuolen lausunnon muotoon eikä sisältöön (kirjeen nimettömyys vs. asiasisältö), henkilökohtaisuuksiin meneminen (leimaaminen uskon menettäneeksi, kateelliseksi ihmiseksi ja paholaiseksi) ja peitelty uhkailu (jos joku ottaa kirjeen kritiikin tosissaan, ei hänkään ole enää siionin rakkaudessa).

Tällaiset perustelut eivät tietenkään kuulu asialliseen keskusteluun. Kun halutaan osoittaa kritiikin aiheettomuus, se on vakuuttavin silloin kun vastineen kirjoittaja pitäytyy itse asiassa. Henkilökohtaisuuksiin meneminen viittaa sen sijaan aina siihen, että tosiasialliset asiaperustelut puuttuvat. Eikö Päivämiehen kirjoittaja kyennyt osoittamana kritiikkiä aiheettomaksi?

Pääkirjoitustoimittajan menettely on erityisen yleistä silloin, kun sisäistä keskustelua ei todellisuudessa halutakaan, vaan se halutaan vaientaa.

Oma kysymyksensä on, miksi yksi nimetön kirje koettiin niin vakavaksi, että se nostettiin vl-julkisuuden ykkösasiaksi. Tuskin tämä nimetön kirje oli ainoa laatuaan, eiköhän sellaisia ole aika ajoin ollut liikkeellä. Tuntematta herätysliikkeen silloista ilmapiiriä tästä on vaikea spekuloida mitään. Kirjeen laaja käsittely Päivämiehessä ja sille puhujainkokouksessa annettu huomio kuitenkin viittaavat siihen, että kulissien takana käytiin sittenkin keskustelua. Ehkä SRK:n johtokunnan sisällä oli käynnissä jonkinlainen valtataistelu.

Nimettömät kirjeet ja kirjoitukset

Päivämies 8.1.1975, pääkirjoitus

Kristillisyytemme piirissä on silloin tällöin esiintynyt sellaisia piirteitä, että sisäisiä asioita pyritään hoitamaan nimettömien kirjeiden avulla. Tällainen menettely on kokonaan vieras ja vastoin niitä päätöksiä, joita on tehty.

Sellaisia kirjoituksiakaan, joissa ei ole lähettäjän nimeä, ei julkaista lehdissämme – ei hyväksytä nimimerkilläkään muille kuin tunnetuille pakinoitsijoille, joiden nimet ovat konttorilta saatavissa.

Nimettömät kirjeet saavat useimmiten arvonsa mukaisen käsittelyn. Ne heitetään paperikoriin. Mutta joskus on aihetta niiden käsittelyynkin.

Tällainen katsottiin olevan nyt, kun ennen Haapajärven puhujainkokousta oli levitetty nimetöntä kirjettä kautta koko Suomen ja kuka ties ulkomaillekin. Kirje oli tavattoman hyvä lähtökohta keskustelulle, joka muodostui keskeisimmäksi asiaksi, kun puhutaan uskon ja elämän vanhurskaudesta.

Tällainen nimetön arvostelija on poikennut kauas pois molemmista. Nimettömien kirjeiden käsittely on tarpeen myös silloin, kun jotakin väärää epäluuloa esiintyy ja epäilyksiä kylvetään, jolla saatetaan saattaa matkaan turhia ja vääriä valvomisia.

”Kirjoittaja ei ole Siionin rakkaudessa – kuvittelee olevansa itse täydellisempi kuin seurakunta”

Mistä sitten johtuu nimettömien kirjeiden lähettäminen? Lähtökohtana on siinä, että lähettäjä ei ole Jumalan seurakunnan rakkaudessa.

Seurakunta ei ole enää hellä äiti, joka viallistakin hoitaa ja korjaa; seurakunnan arvo on kadonnut. Näkökyky on kadonnut; ihminen kuvittelee olevansa viisaampi kuin seurakunta. Kaiken lisäksi hän kuvittelee itse olevansa täydellisempi kuin Jumalan seurakunta, josta kuitenkin sanotaan, että se on täydellisyyden tai totuuden patsas ja perustus ja me olemme koko vika.

Tällaiset nimettömät pyytävät olla hoitajia, mutta tosiasiassa hoito koituu pahennukseksi ja epäluulojen lisääntymiseksi ja keskinäisen rakkauden särkymiseksi. Hoitaja on sielunvihollinen eikä Jumalan hengeltä hallittavana. Jumalan sanan neuvojen mukaan oikea hoitaja käy kohti eikä missään tapauksessa kuolleiden selän taakse.

Tosiasiassa tällaisten hoitajien sielusta on kokonaan kadonnut oikea toisen sielun hoitamisen mieli. Jos todellisuudessa näkee jonkun olevan hoitamisen tarpeessa, ei sitä hoideta pimeydessä ”ammutaan selän takaa”, vaan valkeudessa, niin kuin Jumalan kasvojen edessä.

”Apostolitkin kirjoittivat omalla nimellä”  

Kun apostolit lähettivät seurakuntakirjeitä, melkein aina niistä ilmeni lähettäjä.

Useimmissa tapauksissa sekin tuotiin esiin heti kirjeen alussa, kuten esim. Paavalin epistolassa philippiläisille: ”Paavali ja Timoteus, Jeesuksen Kristuksen palvelijat, kaikille pyhille Kristuksessa Jeesuksessa, jotka Philippissä ovat, ynnä piispoille ja palvelijoille.”

Jostakin lähetyskirjeestä nimi puuttuu, sillä kristityt elivät silloin vainon aikaa. Mutta kirjeet olivat silloinkin seurakunnan rakennukseksi eivätkä hajoittamiseksi, kuten esim. Hebrealaisepistola.

Apostolisena aikana oli erittäin tärkeää tietää lähettäjän nimi, mutta vielä tärkeämpää se on tietää näin lopun ajalla, jolloin kaikki on mahdollista.

Lähettäjän tunnontila?

Kirjeen merkitys määräytyy paljon sen mukaan, minkälaisessa tunnontilassa lähettäjä on. Lähettäjä saattaa olla kokonaan langennut Kristuksen evankeliumista ja Jumalan seurakunnan osallisuudesta tai sitten lähettäjä on kokonaan ulkopuolinen ja tekeytyy uskovaiseksi ja totuuden asianajajaksi.

Tällaisiin nimettömiin lähetyksiin on aina suhtautua varovasti. Nimettömänä esiintyminen on jo sinänsä merkki siitä, että on väärällä asialla, kun ei uskalla esiintyä julkisesti omalla nimellään.

Toinen asia on sitten niiden kohta, jotka tällaisiin nimettömiin esiintyjiin, lähinnä parjaajiin, tarttuvat. Oma sielu on jo silloin tahriutunut. Jos luottamus on saumaton, jos joku pahaa puhuukin, ei sitä silloin uskota. Näin on myös veljesten välillä. Jos rakkaus on saumaton ja luottamus ehyt, eivät silloin panettelijat ja pahanpuhujat, puhumattakaan nimettömät, pääse aiheuttamaan minkäänlaisia ongelmia, ei edes ajatuksen häiventä asian suhteen.

Kristityillä on aina nimi ja sellaista käytetään.

Emme pyri edes nimimerkin taakse, sillä silloinkin on kysymys jo väärästä kunniasta tai väärästä orjuudesta toisten Jumalan lasten edessä.

Mutta näissäkin asioissa on armo tarjolla. Saa uskoa synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

*   *     *

(Teksti nojautuu ensisijaisesti Moppaajasefun  tallenteeseen Mopin palstalla, mistä osoitamme hänelle parhaimmat kiitokset.)

Lue myös:

SRK.n kerjuukirje SYT:lle 12.2.1965 (Laestadianleaks-blogi)

Puhujan kirje puhujille vuonna 1974.

Puhujan kirjeen käsittely 1974 SRK:n puhujienkokouksessa

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

SRK:n johtokunta teki hengelliseksi naamioitua puoluepoliittista työtä

Argumentoinnin virheet

Jätä kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, epäily, erehtymättömyys, hajaannukset, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, kannanotot, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kontrollointi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, manipulointi, painostaminen, Päivämies, pelko, pelot, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, SRK:n johtokunta, syyllistäminen, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys