Avainsana-arkisto: kilvoittelu

Mikä on uskomisen kohde?


Se kysymys, joka on vallannut alaa ja jonka hedelmät lopulta kulminoituvat nykyisessä kriisissä.

Uskomisen kohde on siirretty pois Kristuksesta ja armosta.

Armosta uskominen on yksinkertainen asia. Se on silkkaa Jumalan armoa, jossa ihmisen omat rakennelmat ovat Jumalalle kauhistus.

Ihminen on Jumalan armon vastaanottajana lapsi Lue koko artikkeli…

1 kommentti

Kategoria(t): anteeksianto, armo, evankeliumi, fundamentalismi, harhaoppi, hartauskirjoitukset, hengellinen väkivalta, hengellisyys, johtajat, Jumalan sana, kasvatus, kristinoppi, lakihengellisyys, luterilaisuus, normit, omatunto, opilliset kysymykset, pelastus, rauhanyhdistys, retoriikka, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., syntien anteeksiantamus, toivo, tuomitseminen, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö

Jumala tarvitsee nyt niitä jotka lopettavat tottelemisen


”Jumalan vetoomus ihmisille on tämä: älkää totelko, älkää toistako sitä mitä on ollut ja mihin olette kasvaneet. Kapinoikaa. Ajatelkaa toisin kuin on tapana ajatella. Tehkää toisin kuin olette oppineet tekemään. Eläkää vastoin yleisiä odotuksia. Pahan valta säilyy niin kauan kuin ihmiset tyytyvät siihen mitä on. – Luomme saman pahan aina vain uudestaan pelkästään sillä, että tottelemme sitä. Pahan voima on siinä, että olemme sille kuuliaisia. Pahan ydin on tottelemisessa. – Jumala vetoaa meihin: lakatkaa toistamasta. Hän huutaa meille: tarvitsen niitä, jotka eivät suostu.”

Terho Pursiaisen saarna pitkäperjantaina 2.4.2010 Helsingin Huopalahden kirkossa.

Teodikea ja Jumalan vallan rajat

Viime pitkäperjantaina selitin teille, kuinka pitkäperjantai kärjistää teodikean ongelman. Toistan pääajatukseni. Sitten pohdin toista asiaan liittyvää kysymystä.

Pitkäperjantai on se kirkkovuoden kohta, jossa meidän tulee pysähtyä teodikean eli Jumalan maailmanhallinnan oikeuttamisen ongelmaan. Teodikea merkitsee Jumalan puolustamista syytöksiä vastaan. Miten hyvä Jumala voi sallia maailmassa sellaista kuin sallii?

Maailmassa on paljon pahaa. Muun muassa monet viattomat kärsivät. Miksi Jumala ei estä viattomien kärsimystä? kysytään.

Jos hän kykenisi estämään sen, muttei estä sitä, hän ei ole hyvä. Jos hän ei kykene estämään sitä, hän ei ole kaikkivaltias. Kummassakaan tapauksessa se, mitä uskonto opettaa, että Jumalan on kaikkivaltias ja hyvä, ei ole totta.

Teodikea on yritys osoittaa että kuvaamani ongelma on vain näennäinen. Kyllä Jumala on kaikkivaltias. Kyllä hän on hyvä, aivan kuten uskonto opettaa. Selitykset vaihtelevat, mutta yleensä todistellaan, että maailmassa oleva paha on tavalla tai toisella välttämätön hyvän toteutumisen ehto.

Pitkäperjantai kärjistää teodikean ongelman. Se että Jumala antaa julmien vallanpitäjien teloittaa raa’asti oman viattoman poikansa, on aika vaikeasti käsitettävä kertomus.

Jos hän tahtoi muutosta maailman menoon, miksei hän pannut sitä toimeen tyylikkäämmin, vähemmän verisesti ja viatonta uhraamatta? Jos ongelma oli ihmisten synti, miksei hän pannut synnin tekemiselle loppua, kaikkivaltiaalla kyllä olisi ollut keinot siihen?

Vastaus teodikean ongelmaan

Oikea vastaus teodikean ongelmaan on se, ettei Jumala enää ole kaikkivaltias. Hänhän on itse rajoittanut omaa valtaansa. Hän rajoitti omaa valtaansa silloin, kun loi ihmisen, omia valintojaan vapaasti tekevän olennon. Ihmiset ovat käyttäneet vapauttaan väärin, sen me tiedämme. Jumalalla olisi mahdollisuus lopettaa synnin tekeminen.

Hän voisi estää valehtelun saamalla aikaan sen, että valehtelijan kieli turpoaisi suussa eikä hän pystyisi muodostamaan yhtään ymmärrettävää sanaa. Hän voisi estää tappamisen siten, että murhamiehen lihakset toimisivat vastoin hänen omaa tahtoaan, miekka kirpoaisi kädestä ja luoti lähtisi pyssystä satunnaiseen suuntaan.

Mutta jos Jumala toimisi näin, se merkitsisi sitä, että hän peruuttaisi luomansa vapaan olennon.

Jumala ei voi muuta kuin vedota meihin

Raamattu kertoo, kuinka Jumala jo kerran tunnusti erehtyneensä ja ryhtyi peruuttamaan ihmistä ja koko elämää – siitähän vedenpaisumuskertomus kertoo.

Jos Jumala lopettaisi ihmisten pahat teot käytössään olevin hallinnollisin keinoin, hän ryhtyisi juuri siihen, mitä aikoi tehdä vedenpaisumuksen avulla aikoinaan: hän peruuttaisi luomansa vapaan olennon, ihmisen. Kun Jumala on päättänyt olla peruuttamatta ihmistä – senhän hän suorastaan vannoo vedenpaisumuskertomuksessa – hänellä ei enää ole käytettävissään hallinnollisia keinoja maailmassa olevaa pahaa vastaan.

Hänellä ei ole muuta keinoa kuin puhutella ihmiskuntaa ja vedota meihin, että muuttaisimme mielemme ja tekisimme parannuksen.

Pitkäperjantai on vedenpaisumuksen vaihtoehto. Sen sijaan, että Jumala tuhoaisi luomansa olennon, joka kykenee omintakeisiin valintoihin, hän vetoaa tuohon olentoon. Hän kutsuu ihmisen työtoverikseen rakentamaan toisenlaista, parempaa maailmaa. Hän kutsuu meitä jokaista Jumalan valtakuntaan.

Pitkäperjantai on Jumalan avunhuuto ihmiskunnalle. Suunnilleen tämän asian selitin teille, seurakuntalaiset, viime pitkäperjantaina.

Pahan ydin on tottelemisessa

Muutama sana toisesta näkökulmasta.

Maailmassa on erilaista pahaa. Niitä ei aina eroteta toisistaan, kun vaaditaan Jumalaa tilille pahan sallimisesta.

Ensinnäkin on olemassa sellaisia olemassaolon ja elämän piirteitä, jotka ovat ihmisen näkökulmasta hyvin epämiellyttäviä. Elämme kovin turvattomissa olosuhteissa. Yhtenä päivänä mannerlaatat lähtevät jossakin päin liikkeelle ja sadat tuhannet sattumalta paikalla olevat ihmiset tuhoutuvat. On geneettisiä puutteita ja muita syitä, joiden tähden jotkut meistä sairastuvat pahasti ja kuolevat ennen aikojaan. Ennenaikainen kuolema ei katso siihen, kuinka tarpeellinen uhri olisi monien muiden ihmisten näkökulmasta.

Sellaista elämä on eikä muunlaista elämää ole tarjona.

On toisenlaista pahaa, sellaista mitä ihmiset tekevät toisilleen. Sitäkin on kahdenlaista.

On pahojen ihmisten, esimerkiksi raiskaajien ja murhamiesten tekemää pahaa. On myös hyvien ihmisten, sellaisten kuin sinä, hyvä seurakuntalainen, ja minä, tekemää pahaa. Emme yleensä tahdo pahaa kenellekään, tulemme vain tehneeksi sitä.

Elämme niin kuin sitä eletään, mutta tämä elämänmuoto, johon osallistumme, on epäoikeudenmukainen ja tuhoaa toisten ihmisten elämää ja usein myös omaa elämäämme.

Sellainen paha on rakenteellista pahaa: pahaa johon kasvamme ja johon meitä kasvatetaan. Se siirtyy sukupolvesta toiseen, siten että toistamme sitä mitä ennenkin on tehty ja siten uusinnamme sitä ihan vain elämällä. Luomme saman pahan aina vain uudestaan pelkästään sillä, että tottelemme sitä. Pahan voima on siinä, että olemme sille kuuliaisia. Pahan ydin on tottelemisessa.

Jumalan vetoomus ihmisille pitkäperjantaina on tämä: älkää totelko, älkää toistako sitä mitä on ollut ja mihin olette kasvaneet.

Kapinoikaa. Ajatelkaa toisin kuin on tapana ajatella. Tehkää toisin kuin olette oppineet tekemään. Eläkää vastoin yleisiä odotuksia. Pahan valta säilyy niin kauan kuin ihmiset tyytyvät siihen mitä on.

Jumala vetoaa meihin tänäkin pitkäperjantaina: lakatkaa toistamasta. Hän huutaa meille: tarvitsen niitä, jotka eivät suostu.

*    *    *

Saarna Huopalahden kirkossa 2.4.2010.

Lue myös:

Terho Pursiaisen päiväkirja

Terho Pursiainen: Seitsemän kuolemansyntiä I-VI

Oikea ja väärä – SRK:n johtokunnan kannanotto 2006.

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Leo Väyrynen: Kuuliaisuus Jumalan äänelle. Päivämies nro 15, 2010.

Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?

Juhani Alaranta ja ontto kumina kuuliaisuudesta

4 kommenttia

Kategoria(t): arvot, eettisyys, elämäntapa, evankelis-luterilainen kirkko, evankeliumi, hartauskirjoitukset, hengellisyys, Jumala, kilvoittelu, kuuliaisuus, luterilaisuus, omatunto, spiritualiteetti, synnit, syyllisyys, totteleminen, tulevaisuus, uskon perusteet, vastuullisuus

Puhujan kirje puhujille vuonna 1974


”Jumalanpelko muuttui ihmispeloksi”

Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä on koettu havainnollisesti se, että   avoimen sisäisen keskustelun rajoittaminen, johtajien kyseenalaisten ratkaisujen salailu ja vallan keskittäminen harvojen käsiin johtaa lopulta väkivaltaan. Samanlainen prosessi, joka on johtanut  jopa äärimmäisiin väkivallanmuotoihin, on tapahtunut useasti myös maallisissa diktatuureissa.

Näin kävi vanhoillislestadiolaisuudessa 1970-luvulla. Prosessin varsinainen taustavoima oli ”erehtymättömän seurakunnan oppi”, joka SRK:ssa oli omaksuttu 1930-luvulla ja joka johti lopulta teologien irrottautumiseen ja heidän erottamiseensa liikkeestä.

1970-luvulla voimistunut sisäisen hengellisen väkivallan aika kesti parisenkymmentä vuotta. Vaikutuksiltaan SRK:n hoitokokoukset on mittavin hengellisen väkivallan ilmiö Suomen evankelis-luterilaisen kirkon historiassa koko 1900-luvulla, mahdollisesti pidemmälläkin aikavälillä.

Maallisissa diktatuureissa vuosien ja vuosikymmenten takaisten väkivallantekojen selvittäminen on vaatinut pitkäaikaista ponnistelua, tutkimustyötä, julkista tapahtumien muistelua ja vastaavaa kollektiivista terapiaa, kokemusten keräämistä, dokumentaatiota ja vähitellen uuden yhteisyyden ja sovun rakentamista väkivaltaan syyllistyneiden ja uhrien välille. Tämä on pitkä ja vaikea tie, mutta se on ainoa terve ja kestävä ratkaisu.

Tässä suhteessa vanhoillislestadiolaisuuden päätöksentekijät eivät ole ottaneet vielä ensimmäistäkään askelta.

Jotkut puhujista lähettivät nimettömän kirjeen puhujille

Mutta lohdullista on tietää, että herätysliikkeessä oli menneinäkin vuosina yksittäisiä vastuullisia uskovaisia, myös puhujia, jotka parhaansa mukaan yrittivät estää vääristynyttä kehitystä ja herättää vakavaa keskustelua liikkeen suunnasta. He yrittivät edes jotakin. Heillä ei ollut paljoa liikkumatilaa, koska jokainen pelkäsi hirvittävästi oman sekänahkansa puolesta.

Anonyymi kirje oli yksi menetelmä, kun he yrittivät avata keskustelua liikkeen tilasta. Silloin ei ollut nettimaailmaa eikä sen avulla luotavia verkostoja. Keneenkään ei ”virallisen linjan” kyseenalaistava puhuja uskaltanut luottaa.

Omat Polut julkaisee tässä  joidenkin silloisten puhujien vuonna 1974 liikkeelle paneman kirjeen. Kirjeen allekirjoittajana on yksittäinen anonyymi puhuja, joten se saattaa tietenkin olla myös yhden kirjoittajan kynästä lähtöisin. On myös mahdollista, että kirjeen takana oli useampi puhuja ja se oli tuotettu yhteistyönä.

Puhukoon tämä kirje puolestaan siitä keskusteluilmapiiristä, joka liikkeessä vallitsi 1970-luvulla juuri ennen massiivisten hoitokokousten käynnistämistä. Herättäköön teksti pohtimaan, missä mennään nyt.

SRK:n opillisiin linjauksiin ja elämäntapamääräyksiin liittyvä kriittinen ja kyseenalaistava keskustelu ei ole mahdollista vielä tänäänkään.

Kysymystä kirjeen autenttisuudesta on pohdittu eri tahoilla. Mopin palstan ”arkistovastaava”, asiantunteva tutkija-nimimerkki Pölyttynyt, on todennut, että kyseinen kirje on tullut tutkijoita vastaan usealta eri suunnalta.

Kirje on lähetetty kymmenille puhujille, jotka olivat valmistautumassa puhujainkokoukseeen. Kirjettä ei ole julkaistu koskaan virallisesti missään yhteydessä, mutta tieto siitä on esimerkisi tuon ajan Päivämiehessä, jossa omistettiin mm. yksi pääkirjoitus kokonaisuudessaan käsittelemään sitä.

Kirjeen yksi kopio on tiettävästi nimimerkin x-vl hallussa, joka on todennut, että oheinen teksti pitää yhtä hänen halluussaan olevan dokumentin kanssa. Siten tekstin autenttisuus on varmistettu useammalla tavalla.

On todennäköistä, että joillakin vanhoillislestadiolaisuuden historiaa ammatikseen tutkivilla on kirjeen kopioita käytössään, esimerkiksi SRK:n tiedotuspäälliköllä, FT Ari-Pekka Palolalla, samoin FT Seppo Lohella ja mahdollisesti niillä muilla tutkijoilla, jotk ovat onnistuneet saamaan oikeuden hyödyntää SRK:n arkistoa. SRK:n virallisessa historiankirjoitusprojektissa ei ole vielä julkaistu 1960-1970-lukuja koskevaa tutkimusta.

Päivämies-lehdessä käytettiiin kyseisen kirjeen kritisoimiseen aikoinaan paljon palstatilaa, vaikka itse tekstiä lukijat eivät päässet lukemaan. Tällaisenaan, ei-julkaistuna, eräänlaisena samizdat-tekstinä kirje osoittaa, että ennen hoitokousten käynnistämistä herätysliikkeessä  oli puhujia ja todennäköisesti silloin myös muita tahoja, jotka tunsivat huolta opetuksen vääristymistä ja vallan keskittymisestä harvojen käsiin.

He yrittivät saada aikaan korjausliikkeen, onnistumatta. Vain harva rohkeni nostaa omalla nimellään ja kasvoillaan epäkohtia esiin, koska se tiesi nopeaa ulosheittoa yhteisöstä. Rehellisyyden hinta muodostui useimmille liian korkeaksi.

(Kirjeeseen tehty merkintä: ”Saapui 11/12 – 74”, ts. kirje oli liikkeellä pari-kolme viikkoa ennen puhujien ja seurakuntavanhinten vuodenvaihteen kokousta 1974)

PUHUJAVELJILLE SUOMEN SIIONISSA

Veljemme Pietari kirjoittaa: ”Kaitkaa Kristuksen laumaa, joka teidän hallussanne on ja pitäkää siitä vaari, ei vaaditut, vaan hyvällä mielellä, ei turhan voiton tähden, vaan hyvästä tahdosta, ei myös niin niinkuin herrat kansansa päälle, vaan olkaa laumalle esikuvaksi.” (Piet.5:2,3).

Hyvät puhujaveljet. Olisin mielelläni niin rohkea, että esittäisin itseni, mutta en voi sitä tehdä koska pelkään seurauksia. Siitä huolimatta olen saanut olla yksi veljenne vaivassa ja valtakunnassa ja haluan niin olla edelleenkin. Miksi kirjoitan näin. Siksi, että tunnen monen ahdistavan kysymyksen sisimmässäni ja valtakuntamme työsaralla. Ahdistusta lisää vielä se, että monet puhujaveljet arkoina kyselevät samoja asioita toinen toiseltaan.

On selviö, että ei uskalleta kertoa ja puhua vapaasti. On kuin Jumalan pelko olisi muuttunut ihmispeloksi.
Tästä huolimatta Jumalanvaltakunnan työ on mennyt eteenpäin ja meidän tulee rukoilla, että Jumala henkensä kautta siunaisi työmme ja että päätöksemme olisi PYHÄN HENGEN sanelemia.

Kun Jumalanvaltakunta on yksi yhteinen perhe, olemme vastuussa toinen toistemme yksityisenä kristittynä. Mitä vielä, olemme vastuussa niistä päätöksistä mitä me teemme ja puhumme. Toisinsanoen me joko hylkäämme tai hyväksymme tehdyt ratkaisut ja olemme näin ollen vastuussa kerran ”suurena päivänä” mitä olemme tehneet tai tekemättä jättäneet.

Kun näitä ajattelemme on totisesti syytä arkuuteen Jumalan edessä. Puhujaveljet, asettakaamme käsi sydämelle niin lähelle, että kuulemme sen lahjomattoman tuomarin äänen, joka ei anna etsiä ihmiskunniaa, eikä tunne ihmispelkoa vaan ainoastaan Jumalan pelkoa totuudessa.

Toivon, että keskuudestanne poistuisi ihmispelko ja ihmisorjuus niin paljon, että nähtäisiin vai [n-kirjain puuttuu alkuperäistekstistä, kopioijan huomio] veljiä -sisaria vaivassa ja valtakunnassa. Silloin ei orjuuttaisi avointa keskustelua johtokunnan eikä työvaliokunnan jäsenyys.

Ennenkaikkea, vielä kerran palauttakaamme Jumalanvaltakunnan olemus mieleemme. Ennen uskoneet ja vielä tänäänkin uskovat kirjoittavat näin:  ”PyhäHenki opettaa, johdattaa ja hallitsee seurakuntaa, eivät Rauhanyhdistysten ja SRK:n johtokunta tai työvaliokunta.” (A. Haho Päivämies-lehdessä n:o28/1972, Paavolan suviseurat).

Ja veljemme Heikki Saari kirjassaan Seitsemän päivää, siv. 26 näin:
”Jeesus on myös puhunut vertauksen taivaanvaltakunnasta, joka on verkon eli nuotan kaltainen ja joka kokosi kaikenlaisia kaloja.. Sen apajan mukaan tuli myöskin mädäntyneitä kaloja, JOTKA VASTA ENKELIT EROTTAVAT VERKOSTA HERRAN SUURENA PÄIVÄNÄ. Sekin on yksi Jumalanvaltakunnan tuntomerkki, että mädäntyneet kalat kulkevat valtakunnan verkon mukana ja ohdakkeet kasvavat samassa pellossa vehnien kanssa.

Ei ole kalamiehille annettu tehtävää perata Jumalanvaltakunnan peltoa ja heitellä mädäntyneitä kaloja pois. Se tehtävä olisikin Jumalanvaltakunnan työmiehille liian vastuullinen. Siinä me tekisimme  s u u r i a  v i r h e i t ä  ja erehdyksiä. Mutta me teemme työtä Jumalan armoevankeliumilla ja totuudella”.

Nämä ovat jaloja ajatuksia ja PYHÄN HENGEN sanelemia. Tästä huolimatta kannamme murhetta siitä, että on eräitä puhujaveljiä jotka selittävät verkon vertauksen toisin ja mikä hirveintä, että sen mukaan toimitaan.

On puhujaveljiä jotka tämän tietävät ja vaikenevat, – niin minä poloinen myös. Tämä on ihmispelkoa joka vielä tuomitaan ja julki julistetaan.

Kysyn omasta ja monien muiden puolesta, onko edellä mainittuja ”SUURIA VIRHEITÄ” (H. Saari) päässyt jo tapahtumaan ja miten me niitä korjattaisiin jos niin on. Olemme totisesti kerran tilivelassa tästä.

Me puhujapoloiset olemme niitä joiden välit pitäisi ennen kaikkea olla avoimet ja ettemme yljän viipyessä alkaisi syödä leipäveljeämme. Vielä vähemmin kantamaan toistemme päähän työvaliokuntaan seläntakana ja tiukanpaikan tulleen vaikka tekemään sen turhaksi.

Veljet, maantomu ympäröi raskaasti kuolemattoman osamme majaa.
[kopiossa vajaa rivi]….näkyy helposti ja kahden ja kolmen todistus on, – vaikka se olisi vääräkin – voimakkaampi kuin yhden. On ihmisrakkautta ja pelkoa joka panee vaikenemaan vaikka tunto sanoisi toista.

Kuitenkin Jumalan tuomio on vanhurskas, eikä kysele miten moni muu ajattelee näin.

Teemmekö yhteisen päätöksen, että puhumme kaikki mikä liikkuu huonoina asioina seurakunnissa ja koskekoon asia ketä tahansa. Televisio, perhesuunnittelu ja yleensä maailmallisuus on selviä asioita joista tulee saarnata aivan omalla synnin nimellä. Voisi siihen luetteloon vielä vaikka lisätä omalla nimellä tupakanpolton, joka varsinkin nuorien tyttöjen ja rouvien suussa herättää pahennusta ja kun samalla suulla vielä tunnustaa uskoa sekä varoitta(a) maailmallisuudesta.

Rohkenen esittää muutamia keskusteltavia asioita edessä olevaan puhujaveljien kokoukseen:

Onko Suomen Siionin eräät puhujaveljet ottaneet ”puoluetukirahoja”vastaan, tehdäkseen palveluksia saarnatoimensa yhteydessä jollekin puolueelle?

Mistä johtuu ja mikä mahtaa olla syynä, että veli Kimpimäki ja eräät muut veljet jokin aika sitten valittivat, että veli Saaren mukaan lähetysmatkoille on vaikea saada veljiä. Edesmennyt V. Polvi kertoi näin, ja mahdollisesti edessäolevissa kokouksissa on veljiä jotka ovat kuulleet samoja valituksia. En kumminkaan voi vaatia ketään esiin, koska pelkään joutuvani heitetyksi ”mädäntyneitten” kalojen joukkoon.

Todetkaamme kuitenkin, että jos Polvi ym:t ovat tämän puhuneet valetta, voi veli Kimpimäki ym:t sitä rohkeammin puheet julistaa valheeksi. Jälelle jää vain yksi jonka tuomio on vanhurskas ja se tuomio on vielä meidän edessämme.

Edelleen josta Siioni sairastaa ja kyselee:

Onko ja miksi veli Saaresta on tehty ”pääneuvottelija” ja selvittäjä Siionille. Ei kai nämäkään lahjat ole yhden varassa. Toiseksi, tämä tapa on jo antanut aihetta tulkintaan, että ellei Saari ole selvittäjänä, ollaan muuten ”hempeitä”, eikä raitis henki ole saanut päätöstä sanella.

On valitettavaa, että edellä mainittuja ristiriitoja on veljien suussa ja sydämessä, niin onko ihme jos kalinoita syttyy siellä ja täällä.

[Kopiosta puuttuu osittain kappaleen ensimmäinen rivi]  – – pompi  j u l k i s e s t i  kokouksessa kumota ja silloin ne lakkaavat Siionia vaivaamasta.

”KUIVA HENKI” . Tuo nykyisin paljon käytetty syyte on minulle antanut paljon ajattelemisen aihetta. Tunnen tuon pelon omassa sydämessäni ja voin vain lohduttautua sillä lupauksella, että ”kuivan ja hedelmällisen” tuntien saan uskoa. Kuitenkin olen joutunut sovittamaan tuota syytettä kuulemiini ja näkemiini tapauksiin.

Esimerkiksi, veli tai sisar on kutsuttu puhuteltavaksi seurakunnan” (johtokunnan) eteen ja ellei tuo puhuteltava suostu tunnustamaan niitä vikoja mitkä eteen sanotaan on kysymyksessä ”sitominen” eli eroittaminen. Sekin on mahdollinen vain Jumalanvaltakunnassa, mutta jos tuo korjattava joutuu tunnustamaan yli tuntonsa, ei päätös ole Pyhänhengen sanelema.

Sopinee lukemani kokemus ”kuivasta hengestä”. Veli Jorma Manninen kirjoittaa Päivämiehessä n:o 12/-74: ”Muistan, ollessani kuivahengen vallassa, tuli pääasiaksi valvoa kirkon ja uskovaisten pappien synneissä. Ja silloin ei katoa oma syntisyys vaan tunto omasta syntisyydestä. Jos ei nähdä, että vielä aikanamme on mahdollisuus tehdä työtä kirkonkin piirissä hyvällä omallatunnolla, niin uskonelämä kuivuu. On ikävää, kun joskus kuulee huokaillen sanottavan, että ne kirkon hommat ovat saastaisia.

Rukoilemalla ei paljon rakenneta, varsinkaan, jos ei ole esitettävänä Jumalan sanan mukaisia neuvoja vaikeiden asioiden ratkaisemiseksi. Mutta kun uskova pyytää Jumalan sanan valkeudessa ja kristittyjen rakkaudessa vaeltaa ja työ sinänsä aikanamme on vaativaa, on murheellista kuultavaa, jos meidänkin työmme ylle tulee kieltävä varjo: saastaista.

Emme siis tahdo olla toisillemme kuormaksi, vaan luvallisissa työoloissa tuemme ja kaikin tavoin kannustamme ja rohkaisemme toinen toistamme. Esiinnymme yhtenäisenä Jumalan kansana kaikkialla. Emme yksin tahdo laisinkaan taistella. Niin hengelliseltä ja hurskaalta kuin tällainen huokailu saattaa näyttääkin, kätkeytyy siihen monesti sellainen salainen taka-ajatus, että minun, huokailijan, pitäisi päästä näistä asioista kristillisyydelle ne hyvät neuvot antamaan. On vaara tulla liian tarkkasilmaiseksi ja mennä Jumalan edelle asioissa.”

Veljet rakkaat, asettakaamme tänä aikana ja tulevissa kokouksissa asiat siihen vaakaan, että ei tarvitsisi seurakunnissa pelätä alussa mainittuja ”s u u r i a   v i r h e i- t ä” tapahtuneeksi.

Jumalan rauhaan:

veli vaivassa ja valtakunnassa.

Jäljennöksen oikeaksi todistavat:
————————————-

(Kopioitu Mopin palstalta.)

Tämä yhden tai useamman tuntemattoman puhujan kirje ei päässyt synnyttämään avointa sisäistä keskustelua, koska se tuomittiin Päivämiehen pääkirjoituksessa ja puhujainkokouksessa voimakkain sanoin. Kukaan ei uskaltanut avata suutaan julkisesti. Hoitokokoukset käynnistettiin laajammittaisesti. Niillä saatiinkin sitten vaiennetuksi kaikki.

Hoitokokoukset ”avuttomuuden osoitus”

Herpert on kuvannut hoitokokousten taustaa Mopin palstalla:

”Kun sitten kulttuurimurros tapahtui rytinällä 60-luvulta alkaen (ja tapahtui pappishajaannus), oltiin tilanteessa, jossa yhtäkkiä ei pystytty käsitteistämään tai hahmottamaan uudenlaista moraaliympäristöä ja moraali-ihanteiden muuttumista.

Ongelma ratkaistiin sillä tavalla (kuten monessa muussakin kristillisessä suuntauksessa enemmän tai vähemmän on tehty), että se tuttu ja turvallinen esiteollisen yhteiskunnan moraalikoodisto alettiin nähdä jumalallisena ja pysyvänä lakina, ja kaikki sitä vastaan nouseminen alettiin nähdä moraalin rappiona ja Jumalan sanasta luopumisena.

Moraaliteologian ja ehkä kulttuurihistoriankin näkökulmasta 70-luvun hässäköinti oli suuri ja traumaattinen avuttomuuden osoitus, kun lestadiolaisen moraaliajattelun olisi pitänyt kohdata moderni yhteiskunta ja osoittaa soveltuvuuskykyä.”

Lue lisää:

Päivämiehen vastine sivuutti kirjeen asiasisällön

SRK.n kerjuukirje SYT:lle 12.2.1965 (Laestadianleaks-blogi)

SRK:n tie hoitokokouksiin

Keksityn henkiopin leviäminen

SRK:n johtokunta teki hengelliseksi naamioitua puoluepoliittista työtä

Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.

Mauri Kinnunen: Kipupisteet kohdattava avoimesti

Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista 

Hoitokokoukset pitää selvittää!

Tampereen rauhanyhdistyksellä 10.3.1976

Totuuden kuuliaisuuteen. Keskustelua vanhoillislestadiolaisuudessa vuosina 1960-61 esiintyneistä erimielisyyksistä. Vanhoillislestadiolaisten pappien veljespiiri. Sisälähetysseuran Raamattutalon kirjapaino 1962. Otteita kirjasta sekä keskustelua Mopin palstalla.

3 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, ahdistus, epäily, erehtymättömyys, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, hajaannukset, hengellinen väkivalta, Herpert, historia, hoitokokoukset, johtajat, johtokunta, journalismi, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, maallikkosaarnaajat, nettikeskustelu, normit, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, pelko, pelot, politiikka, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, rahoitus, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, totteleminen, tulevaisuus, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, vapaus, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Jumalan armo – ei merta edemmäksi


Mistä uskossa on kysymys? Saako ihminen synnit anteeksi ja saako hän uskoa evankeliumin – suorittamatta itse mitään? Miten se tapahtuu? Mikä on Jumalan valtakunta, onko sen oltava juuri rauhanyhdistys?

Päivän saarnaksi sitaatti armon vallankumouksellisuudesta kahdelta kirjoittajalta Epäkuluttajan blogista. Lukiessa havaitsee että asia on heille kirkastunut ihmeen kaltaisesti, selekiänä ku Perämeri tyynellä.

Kristinuskon vallankumouksellinen ydin on niin perin näkymätön. Usko on sydämessä. Jumalan valtakunta on näkymätön. Seurakuntayhteys on näkymätön. Kaikki on niinkuin ei mitään. Kaikki on ihmisen sydämessä tai ei ole.

Vaikea uskoa, kun ei näe, mutta sen vallankumouksellisempaa on uskoa näkemättä. (-Kirjoitti:  Der Hölle Rache.)

*     *      *

Se, että Jumala kääntää laupiaat kasvonsa lain alla kamppailevalle ihmiselle, ei ole ihmisteko, vaan sulaa armoa ja lahjaa. Eli se on kokonas Jumalan teko ja usko on silloin lahjaa. Ja se on sitä samaa lahjaa ihan joka hetki ja joka päivä; ei se muutu yht’äkkiä jokskin muuksi, esim. suoritususkoksi.

Jos se [uskon] säilyttäminen on ihmiskäsissä, niin kovinpa huteralla pohjalla se silloin on. Mutta sepä ei olekkaan ihmiskäsissä, vaan usko on alusta loppuun asti Jumalan työ. Sekin, että Jumala vaikuttaa uskon, joka näkyy hengen hedelminä (ilo, rakkaus, rauha jne.), on Jumalan työtä. Myös se, että on halu Jumalan sanan kuuloon ja tutkisteluun, on Jumalan työtä ihmisessä. Ja ihminen ei tarvitse uskolleen muita tienviittoja kuin Kristuksen, joka Golgatan keskimmäisellä ristillä huutaa: “Se on täytetty!”

Siinä on kaikki; ihminen ei voi ‘tehdä’ autuutensa eteen muuta kuin uskoa ja sekin on lahjaa Jumalalta.

Kaikki neuvonsanat, mitä Raamatussa on, ovat tarkoitettu lihallemme, joka sotii henkeä vastaan; “Kaikki hyvä, mitä tahtoisin tehdä, en minä tee ja kaikki paha, jota en tahtoisi tehdä, minä teen…” Mitkään, parhaatkaan neuvonsanat eivät pelasta eikä autuuta, vaan ne saavat ihmisen tuntemaan syntisyytensä ja kelvottomuutensa ja (toivon mukaan) turvautumaan ainoastansa Kristukseen.

Jos kuitenki ajatellaan, että neuvot ovat opastamassa taivastiellä, ollaan suoritususkossa tai ainaskin on vaara ajautua sellaiseen.

Seurakunta on siellä, missä evankeliumi  p u h t a a s t i  saarnataan ja sakramentit oikein jaetaan. Niin. Silloin evankeliumi saarnataan puhtaasti, kun autuuden syy julistetaan ainoastansa Kristuksen ansioksi.

Ok. No, kun siihen sitten uskotaan, tämä uskonyhteys yhdistää kristityt Kristukseen ja toisiinsa, mutta se ei tarkoita samaa kuin organisaatio tai joku tietty näkyväinen porukka, vaan “kuin myös Kristus on näkymätön, sen jäsenetkin ovat näkymättömät, jotka ainoastaan Jumala tuntee” (Rekisteriraamatusta).

Jotta kristitty sitten pysyy Kristuksessa, hänen tulee saada “elämännesteensä” hänestä ainoastansa ja hänen tulee seurata vain häntä. Jos hän alkaa katselemaan tekojansa ja hedelmiänsä, vaellustansa tai vaikkapa seuroissakäyntiänsä ja seurakuntayhteyttänsä autuuden ansaitsemiseksi tai uskossa pysymiseksi, hän kääntää katseensa poispäin Kristuksesta, jota hänen ainoastansa tulisi seurata. Ja seurakunnan “tehtävä” on tavallaan vain ja ainoastaan kirkastaa Kristusta.

Mitä meille ihmisille jää “tehtäväksi” taivastiellä? Eikö se, että suostumme Kaikkivaltiaan Jumalan johdatukseen elämässämme, ja että Hän ainoastansa suuressa armossaan voi meidät Poikansa sovitustyön kautta pelastaa? (– Kirjoittaja: Horsma Surula.)

Säilyykö usko kilvoittelemalla?

Samoja kysymyksiä pohdiskelivat  Herpert ja Maalaispoika Mopin palstalla aikoinaan, pohdiskevat he  vuoden 2008 lopussa pidetyssä  puhujainkokouksessa kokemaansa ja kuulemaansa.  

SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen piti kokouksessa alustuksen, jossa hän korosti kuuliaisuutta ja kilvoittelua todeten: ””Elävän uskon säilyminen on aina kilvoituksen asia.”

Herpert:

Kilvoitus ei ole kilvoitusta torjua pahaa maailmaa täältä hyvästä valtakunnasta, vaan kilvoitusta säilyttää Kristuksen vanhurskaus elämän tärkeimpänä asiana.

Ensimmäisessä vaihtoehdossa on lievä ”kulttuurikilvoituksen” vaara. Tärkeää siis olisi, ettei mikään muu asia tai perinnäissääntö menisi tärkeämmäksi kuin puhtaan armon varassa oleminen. Siis toisaalta siinä pitää kilvoitella, että tunnistamme ja tunnustamme oman huonoutemme Jumalan edessä, ja toiseksi siinä, että pidämme ainoana lääkkeenämme Jumalan täydellistä armoa.

Ne hyvät teot tulevat vasta sen jälkeen, eivät koskaan ennen armoa.

Samassa keskustelussa niinikään puhujainkokoukseen osallistunut ”Maalaispoika” viittasi Olavi Voittosen alustuksessa esitettyyn ajatukseen että kun uskovainen vain oikein kovasti kilvoittelee, hän pysyy uskomassa.

Maalaispoika:

Asia on kuitenkin toisin päin: Kun saa armosta olla uskomassa, haluaa kilvoitella.  Tämä on tärkeä paikka, koska ”kilvoittelua” tulkitseva esiymmärrys voi olla kahtalainen. Ensimmäisen mallin mukaan kilvoittelu on ihmisen aktiivisuutta. Jos ihminen vain tosissaan haluaa, voi ja jaksaa kilvoitella. Kilvoittelemattomuudesta tulee heikkoluonteisuutta.

Valitettavasti tässä on yksi farisealaisuuden juuri. Fariseus osaa ja jaksaa ja katsoo ylen niitä, joilla ei ole voimaa, tahtoa.

Toinen malli lähtee siitä, että kyseessä on paradoksi, puhetapa, jolla Raamatun ihmeellisyyksiä on totuttu kuvaamaan. (Esim. em. lause: Kristitty on saman aikaisesti kokonaan syntinen ja kokonaan vanhurskas, on paradoksi.)

Kilvoittelun osalta tämä tarkoittaa sitä, että usko ja kilvoitus on pelkkää Jumalan työtä, ei ihmisen ansiota. Se, että ihminen ei usko, ei kilvoittele, taipuu syntiin, on aina ihmisen oma syy ja hän on siitä vastuussa. Tässä on paradoksi, ja sitä ei saa ”laukaista” hämärällä puheella, jossa syntyisi mielikuva ihmisen omasta aktiivisuudesta uskon taistelussa.”

Herpert:

– Minäkin tunnustan olevani toisinaan eksyksissä, tietämättä, mikä on oikeaa ja väärää. Soisin mahdollisimman monen olevan. Tarkoitan tällä siis kaikkia niitä konkreettisia tilanteita, joissa joudun soveltamaan ainoaa voimassa olevaa Raamatun moraaliohjeistoa, eli kymmentä käskyä, rakkauden kaksoiskäskyä ja kultaista sääntöä (joista kaikki voidaan viime kädessä kiteyttää kultaisessa säännössä).

On hyvin vaarallista ja naiivia ajatella sillä tavalla, että minä uskovaisena tiedän oikean ja väärän, koska se on Raamatussa sanottu. Raamatussa on kyllä sanottu ne periaatteet, joilla ihminen noudattaa elämässään Jumalan tahdon mukaista elämää, mutta tämä vaatimus (siis lain moraalinen vaatimus) konkretisoituu aina eri tavalla eri kulttuureissa ja eri aikakausina.

Niinpä Luther jopa kymmentä käskyä pohtiessaan toteaa, että se on voimassa vain siinä määrin, kuin se on luonnollisen lain mukainen, ts. luomisessa annettu moraalivaatimus on suhteessa dekalogiinkin ensisijainen (WA 16, 431: ”Was nu Moses geschrieben hat ynn den Zehen gepoten, das fuelen wir natuerlich ynn unserm gewissen”)

 Moraali-ihanteet ovat aina sidoksissa vallitsevaan kulttuuriin, ne siis muotoutuvat kymmenen käskyn ja kultaisen säännön pohjalta kussakin kulttuurissa sellaisiksi, että ne edustavat hyvän ja jumalaapelkäävän elämän ihannetta.

Näin tapahtui myös meidän herätysliikkeessämme, joka syntyi Lapissa mutta levisi ennen kaikkea pohjoissuomalaisessa agraarisessa elämänpiirissä. Tästä johtuen myös moraali-ihanteet nousevat melko puhtaasti suomalaisesta esiteollisesta kulttuurista ja vahvasta luterilais-pietistisestä perinteestä.

 *   *   *

Niinpä että. Yksinkertainen asia tuo armo. Ja usko. Martti Lutherilta on tämä usein toistettu ajatus:  Sola fide, sola gratia – yksin uskosta, yksin armosta. Hämmentävän yksinkertaista. Mutta ihminen haluaa tuoda aina siihen jotain omaa itsetään, jotta voisi suorittaa ja sen päälle vielä käyttää valtaa myös lähimmäistensä yli. Se meillä on lihassamme.

*    *    *

 Ajattelemisen aihetta antoi nimimerkki Verstaalla pohtija.

Lue lisää:

Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta  (”Maalaispoika”)

Armoneuvot päälaellaan

Opillinen harha puhujienkokouksissa 2007 (”Puhujan huomio”)

Vainko me vanhoillislestadiolaiset pelastumme?

1 kommentti

Kategoria(t): 2000-luku, anteeksianto, armo, armoneuvot, elämäntapa, evankeliumi, hartauskirjoitukset, Herpert, johtajat, Jumalan sana, kaksoisviestintä, kilvoittelu, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, luterilaisuus, Maalaispoika, nettikeskustelu, normit, Olavi Voittonen, omatunto, opilliset kysymykset, pelastus, pietismi, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, synnit, syntien anteeksiantamus, uskon perusteet, vapaus, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys

Tuula Stenius: Ilman elämäntoveria, ilman rakkautta


avioliitto kuva

Tuula Stenius eritteli Päivämiehen kirjoituksessaan olosuhteita, joissa yksinelävä vl-uskovainen joutuu elämään silloin, kun hän sitoutuu elämään ilman elämänkumppania ja parisuhdetta. (Päivämies 41/2009.)

Tuula Stenius jättää mainitsematta kaikkein olennaisimman reunaehdon, joka on johtanut varsinkin suureen vastoin-tahtoaan-naimattomana elävien naisten määrään: avioitumiskielto ei-lestadiolaisen kanssa. Tuula Stenius ei edes mainitse kieltoa. Kuitenkin juuri tämä liikkeessä 1960-luvulla normiksi rakennettu käsitys on ei-toivotun naimattomuuden tärkein syy.

Ehkä Tuula Stenius väistää asian käsittelyn siitä syystä, että avioitumiskiellolle ei ole perustetta Jumalan sanassa.

avioliitto2

Raamattu ei kiellä avioitumasta toisin uskovan kanssa eikä tällaista kieltoa ole myöskään käskyissä eikä luterilaisessa kristinopissa. Raamatussa päinvastoin kehotetaan iloitsemaan parisuhteesta.

Luterilaisessa opetuksessa korostetaan avioliittoa ja elämänmittaisen sitoutumisen ihmiselle tuomaa rikkautta Jumalan pyhänä lahjana. Markuksen evankeliumissa Jeesus lausuu sanat:

”…luomisen alusta on Jumala heidät luonut mieheksi ja vaimoksi. Sen tähden pitää ihmisen eriämän isästänsä ja äidistänsä, ja pitää vaimoonsa yhdistymän. Ja niin tulevat kaksi yhdeksi lihaksi, niin ettei he ole silleen kaksi, mutta yksi liha.” (Mark.10:5–8.)

Tuula Stenius sivuuttaa mitätöiden ei-toivottuun sinkkuuteen liittyvät sosiaaliset, seksuaaliset ja henkiset ristiriidat ja paineet ja selittää ne kerralla pois yksinkertaisesti ”Jumalan tahdolla”:

”Itsellinen voi kokea myös olevansa kummallinen maailmassa, kun ei elä suhteessa. Ei elämä kuitenkaan ole kovin kummallista silloinkaan – -. Kaikilla ihmisillä on elämässä vaikeita jaksoja. Jumala tietää kuitenkin, mikä on juuri sinulle parasta.”

On kai itsestään selvä tosiasia, että useimmilla ihmisillä on elämässä erilaisia vaiheita, ja myös ”vaikeita jaksoja”. Kuitenkin elämä ilman parisuhteen ainutlaatuista läheisyyttä ja kumppanuutta, ilman seksuaalista iloa ja ja vailla iloa ja tyydytystä lapsista ja perheestä muodostaa erityisen kovat paineet ihmisen fyysiselle, psyykkiselle ja  sosiaaliselle terveydelle ja hyvinvoinnille. Vastoin omia toiveita seuraava yksineläminen voi tuottaa huomattavaa kärsimystä. Varsinkin kun tiedämme, miten perhekeskeinen ja lasten synnyttämistä arvostava elämäntapa vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä vallitsee. 

Tämän aihepiirin Tuula Stenius sivuuttaa kokonaan.

Vanhoillislestadiolaisuudessa on 1960-luvulta lähtien edellytetty, että uskovaisen tulee avioitua vain samanuskoisen kanssa. Ulkopuolisen kanssa avioituminen on opetettu julkisesti tehdyksi synniksi, josta on tehtävä julkiparannus. Viime aikoina julkiparannuskäytännöstä on paikka paikoin lipsuttu, mutta yhtäkaikki se on julkilausuttu normi.

Ei-lestadiolaisen kanssa avioituminen on ns. julkisynti, josta joutuu ripittäytymään julkisesti koko paikallisen seurakunnan edessä.

”Julkisesta synnistä on tehtävä julkinen parannus. Samoin, jos on avioitunut epäuskoisen kanssa, on siitäkin tehtävä julkinen parannus.” (Päivämies, 29.11 1978)

Yhteisön sisäisessä kielenkäytössä ei ole tapana puhua ”kiellosta”, vaan saarnojen ”kaanaan kielessä” esitetään asia niin kuin olisi kyse vapaaehtoisuudesta. Uskovainen ”ei halua” seurustella eikä solmia avioliittoa ”epäuskoisen” kanssa. Jokainen uskovainen opetetaan omaksumaan tämä normi  jo lapsuudesta saakka. Kyseessä ei kuitenkaan useimmiten ole yksilön itsenäinen, aidosti vapaa valinta, vaan yhteisön selvä normi, sillä jos sen rikkoo, seuraa sanktioita.

Ulkopuolisen kanssa avioitunut joutuu ulossuljetuksi.  Hänen katsotaan luopuneen uskostaan, häntä lakataan tervehtimästä ja hänen seuraansa kartetaan. Lapset ja nuoret kasvatetaan pitämään selviönä, ettei ei-lestadiolaisen kanssa ole lupa avioitua.

Koska herätysliikkeessä on huomattava ja edelleen kasvava naisenemmistö, avioitumisikäisistä miehistä on kovasti pulaa. Miehet avioituvat suhteellisen nuorina. 25-30-vuotiaita vapaita miehiä on enää hyvin harvassa. Avioitumisikäisten ikäluokassa oleva epätasapaino on pulmallisin korkeakoulupaikkakunnilla ja yleensäkin suurten kaupunkien rauhanyhdistyksissä.

Tuhannet uskovaiset naiset joutuvat sukupuolten määrällisen epätasapainon ja avioitumiskiellon takia jättäytymään vastoin tahtoaan sinkuksi. Tuhannet naiset  joutuvat näin luopumaan – tai luopuvat näennäisen ”vapaaehtoisesti” –  kokonaan rakastetusta, puolisosta, sukupuolielämästä, lapsista ja perheestä. He eivät saa koskaan iloita lapsenlapsista. He valitsevat enemmän tai vähemmän tietoisesti vanhenemisen yksinäisyydessä.

Tästä aiheutuu  inhimillistä kärsimystä, stressiä, yksinäisyyttä ja masennusta. Pohjimmiltaan sitoutuminen naimattomuuteen ei ole jokaiselle uskovaiselle naiselle todellinen vapaaehtoinen valinta, koska ei-lestadiolaisen kanssa avioitumisesta seuraavat sosiaaliset sanktiot omassa yhteisössä:  läheisistä ja uskovaisten joukosta eristäminen sekä uskosta luopuneeksi ”kadotuksen lapseksi” leimaaminen. Kun on koko elämänsä elänyt tiiviissä uskonyhteisössä, sosiaalinen tukiverkosto yhteisön ulkopuolella on usein heiveröinen.

Avioitumiskielto palvelee vanhoillislestadiolaisen yhteisön kollektiivista yhtenäisyyttä ja pitää eri tavalla uskovat kaukana ”perhepiiristä”. Tällä  lisätään samanmielisyyttä, sillä ristiriitoja ja uusia ajatuksia ei pääse murtautumaan kovin lähelle. Tällaista yhteisöä on helpompi hallita kuin sellaista, jossa joudutaan hyväksymään samassa perheessä erilaisia katsomuksia.

Vapaiden naisten suuri määrä liikkeessä takaa puolestaan lestadiolaisen liikkeen miehille suuren valinnanvaran avioliittomarkkinoilla. Kun avioitumisikäiset naiset kilpailevat verisesti harvoista miehistä, naisten välinen solidaarisuus ei myöskään pääse kehittymään. He alistuvat joustavammin myös muihin liikkeen naisia alistaviin normeihin. He eivät yhdistä voimaansa eivätkä ryhdy yhdessä kapinoimaan heihin kohdistuvaa kontrollia vastaan. Lestadiolaisnaiset vaikenevat.

Kollektiivisen yhtenäisyyden ja samanmielisyyden hinta on tuhansien naisten luopuminen omista oikeuksistaan ja unelmistaan.

*    *    *

Tuula Stenius: Suhteita

”Maailmassa sinkkuelämä nähdään rajattomana vapautena, mutta uskovaisen elämässä on toisin. Kysyin muutamalta itselliseltä mieheltä ja naiselta, mitä heidän arkeen ja juhlaan kuuluu.

Nimityksiä löytyy: vanhapiika, -poika, sinkku, yksinasuva, suhteeton, naimaton, itsellinen, yksinäinen ja ei-naimisissa. Nuoremmat käyttävät sinkkua, vanhemmat taas vierastavat sen kevytmielistä leimaa ja ovat mieluummin yksinasuvia, jos nyt pakko on siviilisäätyyn jossain viitata.

old-shoes P

Arki on työtä, harrastuksia ja ystävien kanssa olemista. Työhön sitoutuminen voi olla tärkeää. Joillakin on työn lisäksi luottamustehtäviä ja muita velvoitteita. Elämä voi olla kiireistä.

Vapaus on suurin ilonaihe.

Itselliset suunnittelevat itse elämänsä ja tekevät itse päätökset, niin suuret kuin pienetkin. Arjessa ihmissuhteita ylläpidetään puhelimessa, mesessä tai kyläilemällä. Elämään mahtuu matkustelua ja harrastuksia. Kummi- ja sukulaislapset voivat olla tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa vietetään hauskaa aikaa. Ystävä voi olla myös vakaa lähisuhde.

Shoes W P

Suurissa perheissä kasvaneilla on sisarusten perheitä ympärillä. Joskus olo on yksinäinen perheiden joukossa. Juhlissa yksinäisyys voi korostua.

Perheelliset kyselevät joskus liikaakin kumppanin puutteen syitä, vaikka aviopuoliso on Jumalan lahja. Jos omassa suvussa on vähän ihmisiä tai vähän uskovaisia, voi yksinäisyyden tunne korostua. Harvoin kiusoitellaan lapsettomuudesta, mutta puolisottomuudelle haluttaisiin jokin perustelu. Eihän sellaista useinkaan löydy.

Itsellisen elämä on kallista, sillä hän maksaa yksin vuokran, ostaa kodinkoneet ja osallistuu lahjakeräyksiin yksin.

Itsellinen voi kokea myös olevansa kummallinen maailmassa, kun ei elä suhteessa. Ei elämä kuitenkaan ole kovin kummallista silloinkaan: jokaisella on oma erilainen arkensa ja juhlansa.

Vaikeita aikoja on, erityisesti ehkä perheenperustamisiässä. Kotiin tullessa siellä ei ole ketään. Ihmissuhteet pitää hankkia päivästä toiseen. Toiset kokevat läheisyyden tarpeen voimakkaasti. Elämä voi tuntua ikävältä, kun ei ole fyysistä rakkautta eikä lapsia.

Näihin olotiloihin haastattelemani henkilöt tarjoavat erilaisia keinoja. Älä jää yksin, sure ja pura murheesi jollekin. Ota koira tai kissa. Perusta oma elämä, hanki jokin harrastus, joka innostaa. Ole eri-ikäisten kanssa, rukoile tyytyväistä mieltä. Mieti, mistä nautit ja tee sitä.

Kaikilla ihmisillä on elämässä vaikeita jaksoja.

Jumala tietää kuitenkin, mikä on juuri sinulle parasta.”

Tuula Stenius: Suhteita. Päivämies 41/2009.

Ajattelemisen aihetta antoi: ”Tuulikannel”

Lue myös:

Keskustelu Mopin palstalla Erkki Pirin yrityksestä lohduttaa lapsettomia ja naimattomia vl-naisia.

Anu Hankaniemi: Nuoret naiset haaveilevat miehestä ja lapsista. ”Ihan tavallisia ihmisiä”:  oululaisen Annukka Reinikaisen ja helsinkiläisen Mari Pentikäisen haastattelut. Keskipohjanmaa 3.7.1999.

Vuokko Ilola: ”Meille naurettiin!” Kotimaa24 1.5.2016.

Vuokko Ilola: Puolison valinta, arvomaailma ja Päivämies. Kotimaa24, 26.5.2018.

Vilja Paavola: Parisuhde. Päivämies 24.7.2016.

man sea 2 Pien

9 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, äitiys, elämäntapa, erottaminen yhteisöstä, hengellinen väkivalta, ihmisarvo, ihmisoikeudet, itsesensuuri, journalismi, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kannanotot, kasvatus, kiellot, kilvoittelu, kuuliaisuus, lapset, lähihistoria, manipulointi, miehen asema, mielenterveys, naisen asema, naiseus, normit, nuoret, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, perhe, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, seurakuntaoppi, sukupuolijärjestelmä, suru, suvaitsevaisuus, synnit, syntilista, syrjintä, tasa-arvo, totteleminen, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys, ystävyys

Kilvoittelu armon varassa


Kun täällä jo käsiteltiin armoneuvojen käsitettä, jossa olemme yleisessä puheenparressa ajautuneet harhapoluille, lienee soveliasta jatkaa kielenkäytön pohdintaa. Kielellä  ja käsitteillä luodaan uskonkäsitys , jonka varassa nekin vaeltavat, jotka eivät ehkä itse perehdy Raamattuun ja kristinoppiin.

Toinen meillä vääristyneenä esiintyvä käsite on kilvoittelu. Ei se ole yksi tai kaksi kertaa, kun sananjulistaja puhuttelee kuulijoita ja kehottaa kilvoittelemaan ja torjumaan ”syntiä ja saastaisuutta” ja nimenomaan nimeltä mainittuja syntejä.

Tämä saattaa monesta kuulostaa oikeanoloiselta, ”yksinkertaiselta uskolta”, mutta se ei todellisuudessa ole sitä. Todellinen kristillisyys on vielä yksinkertaisempi asia – mutta silti vaikeampi järjelliselle rakentaja-ihmiselle ottaa vastaan.

Kristillisten käsitteiden vääristymiin  ja harhaanjohtavaan sananjulistukseen on olemassa selityksiä. Keskeinen selittävä tekijä lienee kristillisyydellemme tyypillinen konkreettinen ajattelutapa. Taipumus konkreettiseen ja samalla auttamatta pinnalliseen hengelliseen ajatteluun nousee historiallisesti tarkastellen tietenkin suoraan pietismistä.

Kuten on monta kertaa tullut todetuksi, synti ymmärretään konkreettisesti moninaisiksi vältettäviksi teoiksi, ja jopa Jumalan valtakuntakin ymmärretään konkreettisesti silminnähtävänä, organisoituneena yhteisönä. Niinpä taipumus tulkita uskonkysymyksiä hyvin konkreettisesti on johtanut siihen, että myös itse uskossa osoitetaan olevan konkreettisia tunnuspiirteitä.Heprealaiskirje 1

Kuitenkin, puhtaan evankeliumin uskominen vaatii vahvaa uskallusta näkymättömään, ei-konkreettiseen (Hepr. 11:1). Vain se tarjoaa todellisen vapahduksen. Muunlainen asennoituminen merkitsee kiinnittäytymistä näkyväiseen, ajalliseen, ihmiseen ja tämänpuoleiseen. Tätä lienee monen kristillisyyden nykyopetukseen sopeutuneen vaikea ymmärtää. Suosittelen kuitenkin yrittämään.

Miten kilvoitus sitten pitäisi ymmärtää?

Ensinnäkin on syytä korostaa, että kilvoitus ei todellakaan merkitse kilvoitusta torjua pahaa maailmaa täältä ”hyvästä valtakunnasta” käsin. Kilvoitus ei merkitse yksittäisten normeissa kiellettyjen (synniksi määriteltyjen) tekojen välttelyä. Kilvoitus merkitsee sen sijaan Jumalan Pojan armon tarkastelua kristityn oman elämän näkökulmasta.

Kilvoittelulla uskovainen haluaa  säilyttää Kristuksen vanhurskauden elämän tärkeimpänä asiana. Ettei mikään muu asia, tapakulttuurin tai perinnäissäännön noudattaminen, nousisi tärkeämmäksi kuin puhtaan armon varassa vaeltaminen.

Tässä on kaksi näkökohtaa. Toisaalta meidän tulee kilvoitella siinä, että tunnistamme ja tunnustamme oman huonoutemme Jumalan edessä. Sillä kuten Luther katekismuksessa korostaa: Kristityn elämään kuuluu kamppailu vanhan ihmisen ja uuden ihmisen välillä, ja siinä jäämme näkemään itsemme kokovikaiseksi  (peccator). Toisaalta meidän tulee kilvoitella siinä, että pidämme ainoana apunamme ja lääkkeenämme Jumalan täydellistä armoa. Tällöin olemme pukeutuneet täydelliseen vanhurskauteen.  Uskovainen on samalla kertaa vanhurskas ja syntinen (simul iustus et peccator).

Kilvoittelua ei siis ole se, että olemme kuuliaisia seurakunnalle, kun noudatamme perinnäissääntöjä, niitä niin sanottuja ”armoneuvoja”. Sen sijaan me olemme silloin joutuneet suoraan lain alle, ”ojasta allikkoon”. Juuri nämä yhteiset normit, joiden rikkominen katsotaan synniksi ja jopa peräti uskon kieltämiseksi, ovat sitä lakia (kristitylle).

Kilvoittelua on meille riittämiin juuri tässä, että kuuliaisuus seurakunnalle ei pääsisi tulemaan kristityn ja puhtaan evankeliumin väliin. Jos kristillisyydessä asetetaan sitovia normeja noudatettavaksi, silloin vääjäämättä niin käy. Näin on käynyt.

Luther kirjoittaa Isossa Katekismuksessa: ”Se [synti] pysyy meissä lihamme tähden, jota yhä kannamme mukanamme. – – Siksi kristikunnassa kaikki on olemassa sitä varten, että saisimme sen keskuudessa sanan ja merkkien välityksellä joka päivä elämämme loppuun asti sulaa syntien anteeksiantamusta. Se tapahtuu omantuntomme lohduksi ja rohkaisuksi. Pyhä Henki vaikuttaa näin sen, ettei meihin jäänyt synti pysty meitä vahingoittamaan.”

Lain alla elävistä Luther toteaa: ”…kristikunnan ulkopuolella, missä ei ole evankeliumia, ei ole myöskään anteeksiantamusta. Siellä ei liioin voi olla mitään pyhyyttä. Itse ovat itsensä heittäneet ulos ja erottaneet kristikunnasta ne, jotka yrittävät etsiä ja ansaita pyhyyttä omin teoin eivätkä etsi sitä evankeliumista ja syntien anteeksiantamuksesta.” (Iso Katekismus, 381.)

Uskomisessa huomion ei siis pidä asettua synnin välttämiseen vaan Kristuksen sovitustyöhön, armoon. Yksin sen varassa on pelastus.

Tämän kaksoisvalotuksen näkymän tavoitti 1800-luvun uskovainen, kalastaja ja lauluntekijä Gustaf Skinnari.

Kirkasta, oi Kristus, meille
ristinuhri Golgatan,
josta meille langenneille
loistaa sydän Jumalan.
Uskon silmä kiinnitä
aina kohti ristiä.

Ei siis alla kiusausten
epäillä nyt tarvitse,
eikä tiellä huokausten
epätoivo vallitse,
kun on täysi sovitus,
sielun turva, pelastus.

perämeri

(Kirjoitti: ”Verstaalla pohtija”)

Lue myös:

Luther: Iso Katekismus

Syntikäsitys

3 kommenttia

Kategoria(t): armo, elämäntapa, hengellisyys, historia, kiellot, kilvoittelu, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, opilliset kysymykset, pelastus, pietismi, Raamattu, Raamatun tulkinta, retoriikka, sananjulistajat, synnit, uskon perusteet