Taivaslaulu ja Tarinan valta – Rauhala, Torkki, Pelo ja Härkönen palkittiin

Noin vuoden sisällä neljä enemmän tai vähemmän lestadiolaistaustaista kirjailijaa on saanut huomattavaa tunnustusta ja palkintoja lukijoita, kustantajia ja kirjakappoja edustavilta järjestöiltä sekä kustantajilta.

Riikka Pelo voitti vuoden parhaalle romaanille myönnettävän Finlandia-palkinnon 2013 teoksellaan Jokapäiväinen elämämme. Teos oli ehdolla myös Runeberg-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Teos on Pelon toinen romaani.

Pauliina Rauhalalle myönnettiin arvostettu Kiitos kirjasta -palkinto teoksesta Taivaslaulu. Teokselle on sadellut myös lukuisia muita palkintoja. Se on myös saavuttanut esikoisteokselle harvinaisen kovan myyntimenestyksen.

Otavan Kirjasäätiön tietokirjapalkinnon puolestaan sai teologian tohtori, puhetaidon kouluttaja Juhana Torkki, joka on viimeksi julkaissut alkuvuodesta ilmestyneen Tarinan valta –kirjan.

Kirjailija ja näyttelijä Anna-Leena Härkönen sai kaksi tunnustusta

Advertisement

Palkittu Pauliina Rauhala: Rehellisyyden kaipuu tuo rohkeuden

Mikään kirja ei ole käynyt niin lähellä vanhoillislestadiolaisen nuorenparin ja kasvavan perheen olemusta. –Torvi-blogisti 5.10.2013.

Pauliina Rauhalan romaani Taivaslaulu palkittiin Vuoden kristillinen kirja -palkinnolla. Lämpimät onnittelut tunnustuksesta!

Esikoiskirjailija Pauliina Rauhala. Kuva: Päivi Seeskorp

– Taivaslaulu on järkyttävän todellinen tarina vielä tämän päivän Suomessa. Se on henkinen selviytymiskamppailu ja kahden pienen ihmisen irtautuminen

Pauliina Rauhalan romaani Taivaslaulu: ”kohdunpoisto on suomen kielen kaunein sana”

Keholla on muisti. Se tuntee kohdunlaskeuman ja kadonneet lantiopohjalihakset, välilihan repeämisen ja epätäydellisen paranemisen, liitoskivut ja nivelensä kadottaneen selän. Viiltävän koliikki-itkun ja sekopäisenä valvotut yöt. Sumuiset päivät ja rakkaudettomat sanat. Väsymyksen painavan

Esikoiskirjailija Pauliina Rauhala (Kuva: Gummerus/Pekka Niittyvirta.)

vaatteen, jonka alta ei kuule lapsen huutoa, naurua ja kysymyksiä, ei omiakaan. – – –  Olen vatsani vankin enkä pysty suunnittelemaan elämää yhdeksän kuukautta edemmäs. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta, minä lakkaan kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa.

Pauliina Rauhalan esikoisromaani Taivaslaulu on kirja rakkaudesta

Lestadiolaisesta uskosta ei pääse irti, mutta siitä voi puhua runon kielellä

Juuri kun alan ymmärtää
tunturituulen puhetta,
minun täytyy lähteä.
Juuri kun alan ymmärtää,
kiven puhetta,
poron sielunelämää,
minun täytyy lähteä.

– –

Voi hyväjumala, eikö tämä tyhjän ikävöiminen ikinä lopu?

– –

Yhä uudelleen ihmettelen, mihin kaikkeen sydämeni
alistuukaan elämänpelon edessä.

– –

Herääminen uskon rajallisuuden tajuamiseen on
järkyttänyt sieluani enemmän kuin mikään muu.

Hanna Pylväinen, etninen lestadiolainen New Yorkissa

Vanhoillislestadiolaisen yhteisön jättäminen merkitsee käytännössä koko entisen elämän hylkäämistä. Nimi poistetaan puhelinluettelosta. – Kirjailija Hanna Pylväinen.

Hanna Pylväinen. Kuva: Tuukka Koski, HS-NYT 7.-13.9.2012.

Näin toteaa palkittu amerikkalainen esikoiskirjailija Hanna Pylväinen. Pylväinen kasvoi Detroitin esikaupunkialueella vanhoillislestadiolaisessa suurperheessä.  Nyt hän on kiitetty esikoiskirjailija,

Aija Hannilan kirja Valon lapsi kertoo hyväksikäytöstä ja toipumisesta

Aija Hannilan esikoisteos Valon lapsi on juuri ilmestynyt. Kirjassa käsitellään lapsena hyväksikäytön uhriksi joutuneen, ankarassa uskonnollisessa liikkessä kasvaneen naisen kasvua aikuisuuteen.

Esikoiskirjailija Aija Hannila YLEn TV1:n keskusteluohjelmassa A-talk  24.5.2012. Ohjelmassa olivat mukana myös Tuomas Hänninen, Pirjo Luokkala ja Johannes Alaranta, haastattelijana toimittaja Susanna Päivärinta.

Metsässä tuulee tänään. Tuijotan läheltä metsä­tähden terälehtiä. Olen valkoisessa valossa. Valosta heijastuu keltaista, vihreää, sinistä. Juuri avautu­neen metsätähden terä­lehdissä on vaalean­punaista. Valo kietoutuu minuun, suojaa minua. Valo puhuu minulle, se sanoo, olet turvassa rakas lapseni, he eivät koskaan tavoita sinun sieluasi.

Aija Hannilan uutuuskirja Valon lapsi on kirjoittajan mukaan tosiasioihin perustuva,

Suviseurat, materialismin mahtinäytös

– Kaikki hehkuttivat, miten paljon seuroissa oli väkeä. Väenpaljous oli olevinaan suuri juttu. Minua se asenne suututti ja inhotti, se tuntui jumalattomalta. Ehdottomasti tuli mieleeni kultaisen vasikan ympärillä tanssiminen.

Lasinen meri Nivalan seuroissa

Kesä oli nupullaan, ruoho tuoksui varovasti, ilma oli heleä ja kevyt kosketella. Rauhanyhdistyksen portaiden eteen oli tuotu tuomia, joiden lehdet ja kukat olivat lurpahtaneet, roikkuivat velttoina oksien alla. Lapsista neljä vanhinta oli päässyt isän mukana Nivalaan seuroihin.

Ne olivat kesäseurat ja kestivät kaksi päivää. Pojat hävisivät heti omille teilleen, juoksemaan sinne tänne, ampumaan ritsalla kissoja, töllistelemään läheltä kiikutuksiin tulevia, norkoilemaan tädeiltä karamelliä.

Isosisko ja minä pysyttelimme tiiviisti isän kintereillä, kuuntelimme kärsivällisesti pitkät puheet, vaikka selkää väsytti ja täyden salin raskas ilma nukutti. Joskus tuli saarnasta paha olo, ihan kirveli, piti panna kädet korville ettei kuulisi. Niin kuin silloin, kun saarnattiin tyhmistä ja viisaista neitsyistä. Sitä oli vaikea ymmärtää, se tuntui väärältä ja kohtuuttomalta. Mutta jos saarnattiin Daavidista ja Goljatista kuuntelin iloisin mielin joka sanan.

Väliajalla söimme päivällistä saarnamiesten kanssa talon pienessä ruokasalissa. Maallikkoveljiä oli useita, pappeja vain kaksi, kovaääninen mutta huonokuuloinen rovasti ja meidän isä. Pöytä oli peitetty valkealla liinalla, muoviliina. Istuimme isän molemmin puolin, saarnamiesten välissä, pieninä ja laihoina, hihattomat kesämekot päällä, kovaääninen rovasti aivan vastapäätä.

Silmälasipäinen Veli oli aamupäivällä saarnannut, että paljaat käsivarret ovat syntiä, uskovainen nainen ei saisi pitää hihatonta kesäleninkiä, miesten himot heräävät, sanoi. Katselin luisia olkapäitäni, kananlihalla olevia käsivarsiani, kummeksuen, mikähän se näissäkin…

Tiesimme isän toivovan ettei meitä tässä pöydässä edes huomattaisi. Rovasti oli se, joka puhui koko ajan. Äiti kerran sanoi, että se puhuu siksi niin paljon, ettei muut pääse puhumaan, silloinhan se ei itse kuulisi.

Vitsejä kai ne olivat, rovasti puhui ruoka suussa, ehkä niissä oli jotain tuhmaakin, sillä rovasti hiljensi aina ääntään jutun ratkaisukohdassa, kaikki miehet kurkottivat kaulaansa kuullakseen, sillä puhetta ei ollut tarkoitettu hellan ääressä häärivien uskonsisarten kuultavaksi; sitten rämähti naurunremakka, rovasti ylimpänä. Hän läimäytti nutturapäistä lihavaa tarjoilijaa kevyesti takamuksille ja aloitti heti uuden jutun. Minun oli vaikea saada ruokaa alas, kun ylhäällä edessäni pieksi avonainen suu, jossa aladobi jauhautui, jos nyt pysyi suussa naurun ajan.

Katselin kukallisia tennareitani, toivoin, että olisin ollut muualla. Söin perunat, mutta aladobin pala tutisi lautasellani. Minä en voinut koskea siihen.

Yötä oltiin uskovaisen kansakoulunopettajan kotona. Pojat nukkuivat isän kanssa olohuoneen aukivedetyllä sohvalla ja me tytöt talon aikuiseksi kasvaneen ja kotoa pois muuttaneen tyttären huoneessa. Olohuoneen kirjahyllyssä oli pullossa käärme joka killui kellertävässä nesteessä ja näytti aivan elävältä, vaikka opettaja sanoikin, että se on kuollut.

Unen päästä oli vaikea saada kiinni. Mielessä kiemurteli kirjahyllyn käärme, sydämessä kaiversi päivällä kuultu saarna. Tylliverhojen tuolla puolen näytti olevan vaaleaa kuin päivällä, lehtikään ei puussa liikkunut, tuuli oli mennyt jo nukkumaan. Meillä oli mukana uudet paperilakanat, jotka tuntuivat kylmiltä ja kovilta, melkein rapisivat kun kylkeä käänsi.
– Etkö sä saa unta, kysyi isosisko.
– En…
– Älä sinä siitä saarnasta huoli, kyllä minäkin olisin varmasti ollut tyhmä neitsyt, ei olisi lamppu palanut Yljän tullessa…

Seuroista sai paljon miettimisen aihetta. En oikein ymmärtänyt miksi elämä, maallinen vaellus piti olla ankaraa kilvoittelua, ristin kantamista: jos vain hetken vielä jaksamme taivaltaa, niin ihanan taivaan ranta odottaa, ikuinen autuus koittaa, aukeaa eteen.

Sanankuulijat nyökyttelivät vakavina, miehet kumarassa, naiset alistuneen näköisinä, jupisivat ja huokailivat hiljaa.

Taivasikävä. Vaikka kuinka sitä ikävää yritettiin paisutella minä en osannut elää taivasta varten, halata taivaaseen. Minusta maan päälläkin oli ihan mukavaa. Ja armon lasinen meri. Se tuntui kolkolta ja karmealta ajatukselta. Lasinen meri. Armon meri on lasinen ja kirkas, se ei liiku, vaikka maailman synnin laineet loiskivat yli laidan. Jotkut saarnamiehet niin mielellään kuvailivat maailman pahuutta. Isä jätti sen yleensä vähemmälle.

Ote Anna-Maija Ylimaulan romaanista Papintyttö, s. 26-28.

*       *       *

Lue myös:

Lirlies: Hitsi mä en jaksa uskooo

Lucas: Alinta kastia naiset ja lapset

Lucas: Kun pyhästä paljastuu pahuus

Lucas: Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä

Jaana Märsynaho: Anna-Maija Ylimaula: Papintyttö. Lukukausi-blogi.

NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?

Pohjoisen lapsen raskas koulutie

Syntien taakka nelivuotiaalle

Uskottomien uskottomana lapsena (Kirjailija Rikka Pelo)

”Uskottomien uskottomana lapsena”

Kirjailija Riikka Pelo, joka tunnetaan romaanistaan Taivaankantaja, (Teos 2005) on todennut haastattelussa että pohjoisen ja eteläisen Suomen lestadiolaisuudessa on suuri ero.  Hän pitää pohjoista lestadiolaisuutta lempeämpänä ja inhimillisempänä.

– Pohjoisessa yhteisöt ovat jo paikallisesti tiiviimpiä. Uskovaisuus oli suurta sosiaalisuutta, kyläilyä, hauskanpitoa, elämänläheisyyttä, huumoria ja lämpöä. ”Uskottomana” lapsena oli hyväksytty muiden joukossa. Eteläisen lestadiolaisuuden koin tuomitsevampana ja pelottavampana, ulossulkevampana. Ei ollut pahempaa kuin olla ”uskottomien” lapsi.

Myöhemmin Pelo on ajatellut etelän lestadiolaisuuden ankaruuden johtuneen siitä, että lestadiolaiset ovat hajallaan eri puolilla ja joutuvat suojautumaan maailmalta rajummin kuin pohjoisen lestadiolaiset.

Riikka Pelon haastattelu Sana-lehdessä 23.11.2006.