Avainsana-arkisto: konsertit

Kapellimestariuden hinta: suku hylkäsi


Kuva: Rondo Classica 1, 2009.

Kuva: Rondo Classica 1, 2009.

Kapellimestari Anna-Maria Helsing on joutunut tekemään elämässään suuria valintoja.

Anna-Maria Helsingin oma ensimmäinen instrumentti on ollut viulu.  Hän kertoo siirtyneensä kapellimestariopintontoihin vasta melko myöhään. Pitkän miettimisajan taustalla on ollut uskonto, jonka elämäntapaa ohjaavat määräykset rajoittavat sitä, millaisissa ammateissa ihminen voi työskennellä.

Helsing joutui irrottautumaan Jehovan todistajien  uskonyhteisöstä voidakseen toimia toiveammatissaan, kapellimestarina.

Helsing_1

Ratkaisun seurauksena välit sukulaisiin katkesivat. Lue koko artikkeli…

13 kommenttia

Kategoria(t): arvot, elämäntapa, eristäminen, eroaminen uskosta, evankelis-luterilainen kirkko, forbidden things, fundamentalismi, hengellinen väkivalta, homoseksuaalisuus, identiteetti, identity, ihmisarvo, ihmisoikeudet, irrottautuminen yhteisöstä, kannanotot, kiellot, konsertit, kontrollointi, kulttuurikiellot, manipulointi, musiikki, normit, norms, nuoret, omatunto, painostaminen, perhe, seurakunta, synnit, syrjintä, syyllistäminen, toivo, ulossulkeminen, uskon jättäminen, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus

Aarno Haho: Kuuliaisuus tärkeämpi kuin omatunto


Reisjärven kristillisen opiston rehtorin tehtävästä eläkkeelle jäänyt puhuja, rovasti Aarno Haho piti 5.10.2008 Yhdysvalloissa, Minneapolisissa saarnan, jossa hän painotti kuuliaisuutta seu-rakunnan opetukselle kristityn kaikkein tärkeimpänä tekona. (Saarnan Suomea koskeva osuus luettavana suo-raan äänitteestä litteroituna tämän postauksen lopussa.)

Haho ei ole yksin ajattelussaan. Kristityn omantunnon sivuuttaminen on todellakin julki lausuttu hengellinen ohje nykyisessä SRK-lestadiolaisuu-dessa. Päivämiehessä käsitys on ilmaistu ytimekkäästi esimerkiksi huhtikuussa 2010 Outokummun nuoriso- ja seurakuntapäivistä kertoneen artikkelin otsikossa: ”Saara-äidin neuvot ohjaavat Jumalan lapsia” (Päivämies 15 14.4.2010). Tekstissä tarkennetaan seuraavasti: ”Jumalan lapsia ei ohjaa porukkahenki eikä henkilökohtainen omatunto; meitä ohjaavat Saara-äidin neuvot, Siionin ääni.”

Sekä yksilön omakohtainen usko että omatunto ovat ohentuneet pelkästään kuuliaisuudeksi yhteisölle, ne on ulkoisettu oman itsen ulkopuoliselle kollektiiville. Samaisesta ristiriidasta ovat kirjoittaneet Juho Kalliokoski ja Topi Linjama blogeissaan. myös Virpi Hyvärinen eritteli omantunnon syrjäyttämistä Topi Linjaman blogiin kirjoittamassaan analyysissa.

Videoelokuvat ja konsertissa käyminen ovat syntiä

Aarno Haho nosti parin vuoden takaisessa Amerikan-saarnassaan esiin erityisenä kristityn kuuliasuuden kohteena luopumisen videoelokuvien katselusta ja konsertissa käymisestä.

Ne ovat edelleenkin synti.  Ne edellyttävät Hahon mukaan oikealta uskovaiselta  ”ristin kantamista”, ja tämän ihminen osoittaa Jumalalle pidättymällä videoelokuvien katselemisesta ja kosertissa käymisestä, väittää Haho. Mitäpä tämä on muuta kuin tekojen oppia.

Hän selostaa amerikkalaisille, että nykypäivänä monet uskovaiset Suomessa ovat kuitenkin sitä mieltä, että video(DVD?)-elokuvat ja konsertissa käyminen ovat sopivia myös uskovaiselle eivätkä siis enää syntiä. Tämä käsitys on Hahon mukaan väärä.

Haho ennakoi ”puhdistuksia”

Haho ennakoi puheessaan, että nämä ihmiset tullaan erottamaan uskovaisten yhteydestä sisäisillä  ”puhdistuksilla”.

Opetusneuvos, rovasti Aarno Haho on ollut yksi SRK:n johtokunnan pitkäaikaisimpia jäseniä. Hän luopui tästä luottamustehtävästä vasta muutama vuosi sitten.

Hahon merkitys vanhoillislestadiolaisuudelle on ollut suuri erityisesti siinä prosessissa, kun vanhoillislestadiolaisuuden kristinopillista tulkintaa  on viety kohti nykyistä seurakuntakeskeisyyttä. Moni onkin todennut, että Kristuksen sijalle on uskomisen kohteeksi nostettu seurakunta

Prosessi alkoi jo 1960-luvulla, mutta sitä on voimistettu erityisesti 70-luvun kurinpidolla ja juurruttamalla seurakuntakeskeinen kuuliaisuusvelvoite usean sukupolven nuorten vanhoillislestadiolaisten mieliin erityisesti SRK:n opistoissa ja raamattuluokka- ja rippikoulutyössä. Hahon henkilökohtainen ideologinen vaikutusvalta on ollut erityisen merkittävää, sillä vuosikymmenten mittaisen SRK:n johtokunnan jäsenyyden lisäksi hän johti yhtäjaksoisesti peräti 36 vuotta Reisjärven kristillistä opistoa. Hän on ollut yksi niitä, jotka kasvattivat vanhoillislestadiolaisuuden nykyisen lakihenkisen, ehdotonta eksklusiivisuutta painottavan ja suorastaan fundamentalistisen siiven. Sellaista ei aikaisemmin vanhoillislestadiolaisuudessa juuri ollut.

Haho ja ”yhteistunto”

Yksi osoitus seurakuntakeskeisyydestä on se, että Aarno Haho on ollut aktiivisesti luomassa ja vakiinnuttamassa vanhoillislestadiolaisuuteen uutta käsitettä yhteistunto. Hän on puheillaan ja Päivämiehen kirjoituksillaan  joh-donmukaisesti vahvistanut kollektiivista seurakuntaan uskomista, ehdotonta kuuliaisuutta ja yhteistunnon asettamista vanhan luterilaisen käsitteen, yksilön omantunnon  ja yksin Raamattuun nojautumisen tilalle.

Yhteistunto-käsitteellä onkin jo onnistuttu lähes tuhoamaan vanhoillislesta-diolaisuudesta sekä henkilökohtaisen vastuun ajatus että luterilaisuuden peruslähtökohta, jonka mukaan uskon tulee perustua yksin Raamattuun. Kuten tunnettua, Martti Luther halusi oikaista katolisen kirkon oppia raamatulliseen suuntaan ja ryhtyi vastustamaan perinnäistapojen ja ulkoraamatullisten normien nostamista autuuden ehdoksi.

Varhainen lestadiolaiskanta: uskon tulee perustua yksin Raamattuun

Lestadiolaiset puhujat keskustelivat 1900-luvun alussa samasta kysymyksestä: kysymyksestä mihin uskon tulee perustua.

He kysyivät, pitäisikö seurakunnan neuvot nostaa Raamatun rinnalle. He päätyivät siihen, että näin nimenomaan ei pidä tehdä, koska ”seurakunta voi erehtyä”. he totesivat yksimielisesti: uskovaisille riittää yksin Raamattu.

”Jumalan sana on ainoa vahva ja pettämätön perustus, jonka päälle seurakunta rakennetaan. Seurakunta voi joskus erehtyä. Me emme oikein kunnioita Jumalan sanaa, jos siihen rinnalle pannaan mitään muuta perustusta.”

Juho Kalliokoski kirjoitti Kalevassa osuvasti: ”Kuuliaisuuden vaatimus Jumalan seurakunnalle vanhoillislestadiolaisuudessa on kuuliaisuuden vaatimus inhimilliselle ymmärrykselle, eikä Raamattu siihen opeta.” (Kaleva 24.9.2009.)

Myös Hahon Minneapolisissa pitämä puhe vahvistaa sen, miten mitättömänä Haho pitää kristityn henkilökohtaista omaatuntoa. Hän pitää sitä suorastaan haitallisena, vaarallisena asiana. 

Haho on osoittanut aikaisemminkin julkisesti kaipaavansa hoitokokouksia, joita hänen mukaansa on nykyisin aivan liian vähän. Puhujienkokouksessa 27.12.2007 Oulussa Haho lausui huolensa  siitä, ettei ”sielunhoitoa ole kirkkolain mukaisesti juurikaan käytetty 70-luvun jälkeen”. (Tiettävästi hoitokokouksia järjestetään edelleen, mutta pienimuotoisemmin kuin 1970-luvulla.)

Olisi erehdys pitää Hahon julkisia lausuntoja kaikkien vanhoillislestadiolaisen liikkeen opillisten linjanvetäjien kantana. Esimerkiksi Päivämiehessä on julkaistu myös Raamattu-korosteisia pääkirjoituksia, kuten esim. vuoden 2009  numerossa 40: ”Kestävän elämän perusta”.

Alla Hahon puheen se osa, jossa hän käsitteli vanhoillislestadiolaisuuden tilaa Suomessa. Teksti on litteroitu Hakomaja-sivustolle talletetusta MP3-äänityksestä.

”Suomessa on koteja, jotka eivät ole yksimielisiä toisten kotien kanssa”

”Tekstistä poikkeavasti puhun vielä tuosta kuuliaisuudesta. Suomessa on ollut sellaista, että jotkut ovat sanoneet että minun omatuntoni voi tehdä sitä ja sitä. Ja ne ovat eri mieltä Jumalan seurakunnan omantunnon kanssa. Pyhän Hengen äänen kanssa. Ja minusta on vaarallista lähteä tälle tielle. Sanon esimerkiksi sellaisen asian kuin video.

On sellaisia uskovaisia jotka sanovat:

– Minä voin hyvällä omallatunnolla katsoa videoista elokuvia.

On sellaisia kristittyjä jotka sanovat, että ”minä voin hyvällä omallatunnolla mennä konserttiin”.

He ottavat itselleen omia lupia. Ja ne eivät ole yhtä seurakuntaäidin kanssa. Siellähän Raamatussa sanotaan, että kun on vähässä uskollinen. niin se on paljossakin uskollinen. Joka on vähässä väärä, niin se on paljossakin väärä.

Ja Suomessa on sellaisia koteja, jotka eivät ole yksimielisiä toisten kotien kanssa.

Ja me sanomme näin,  että kun sitten tulee Jumalan aika, ja tulee sitten seurakunnassa puhdistuksen aika, sanomme sitä, että silloin kun eriseura syntyy, niin ne jotka jaetulla omalla tunnolla kulkevat, saattavat joutua väärälle puolelle.

On vaarallista se ettei ole yksimielinen Jumalan seurakunnan kanssa. Kannattaa sitä luopua ja kantaa ristiä kuin olla tottelematon.”

*    *    *

(Kirjoittaja: Nestori.)

Kuuntele puhe tästä.

Saarna ei ole enää kuunneltavissa LLC:n nettiarkistossa, mutta puheen tätä koskeva osuus on talletettu MP3-tiedostona  Hakomajassa. Suurkiitokset Admatalle tallennuksesta.

The sermon  is translated in English.

*     *     *

Lisää aiheesta:

Puhujan huomio: Opillinen harha puhujainkokouksissa 2007   

Juho Kalliokoski: Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta

Juho Kalliokoski: Rippisalaisuudesta, ripistä ja salaisuudesta

Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan? (Juho Kalliokoski)

SRK-lestadiolaisuuden käsitys Jumalan sanasta (päättynyt vai jatkuva ilmoitus?)

Kertomus ja pöytäkirja lestadiolaiskristittyjen suuresta kokouksesta, Oulu, 1909. (Julkaistu mm. Mopin palstalla.)

Pääkirjoitus: Oikea yksilön vapaus perustuu Jumalan sanaan. Päivämies 31/2009.

Pääkirjoitus: Kestävän elämän perusta. Päivämies 40/2009.

x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Topi Linjama: Eroon hengellisestä väkivallasta (Kotimaan blogi)

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan 

Verstaalla pohtija: Kilvoittelu armon varassa

Vastuu omastatunnosta puuttuu (Virpi H.)

Lassi Hyvärinen: Kulttuurikielloilla ei ole raamatullisia perusteluja. Kaleva 29.3.2009.

Jumala tarvitsee nyt niitä, jotka lopettavat tottelemisen

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Polliisi Karhunen: Uskovainen ja järki

Miksi teatteri on syntiä? (Stiven Naatus)

Magdalena: Onko uskominen harkittua näyttelemistä?

Sivusta seurannut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

M. K. ja P. T:  Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

Aarno Haho: Kristitty koti ja perhe aikamme murroksessa. Päivämies 3o, 2003.

Junker Jörg: Mara, teesit ja me

Saara-äidin neuvot ohjaavat Jumalan lapsia. Päivämies 15, 14.4.2010, s. 6.

7 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, bans, elämäntapa, ennuste, erottaminen yhteisöstä, forbidden things, hajaannukset, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, kannanotot, kasvatus, kiellot, konsertit, kontrollointi, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lakihengellisyys, leimaaminen, luterilaisuus, manipulointi, musiikki, normit, norms, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, puhujat, Raamatun tulkinta, retoriikka, sananjulistajat, SRK ry., SRK:n johtokunta, synnit, syntilista, televisio, uhkailu, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vihjailu

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti


 Rauhanyhdistysten vuosikokousedustajat päättivät vuonna 1963 Ylivieskan suviseurojen yhteydessä pidetyssä vuosikokouksessa, että television hankkiminen on synti. Uskovaisella ei ole lupa hankkia vastaanotinta kotiin.

”Jumalan Sanan perusteella uskon ja hyvän omantunnon säilyttämiseksi televisio ohjelmineen ei sovi kristittyyn kotiin, josta syystä kristitty ei voi myöskään ammatissaan edistää tällaisten välineitten liiketoimia. – – Paikallisten rauhanyhdistysten johtokunnat etsikööt sopivat henkilöt hoitamaan jäseniään tässäkin asiassa.” (SRK:n vuosikokous Ylivieskassa 10.7.1963.)

”Televisio ei ole kristityn kodin huonekalu”, todettiin julkisuuteen annetussa tiedotteessa ja monissa Päivämiehen kirjoituksissa. Tätä on toisteltu lähes 50 vuotta.

SRK:n johtokunta ryhtyi myös valvomaan, että televisiokieltoa noudatettiin. Asiaa seurattiin pitkin 1970-lukua, sillä SRK:n johtokunta nosti asian säännöllisin välein puhujienkokouksiin. Puhujienkokouksissa päätettiin vuosi vuodelta tiukentaa uskovaisten valvontaa ja asetettiin kieltoa rikkoneille sanktioita.  Sanktiona toimi eristämine uskonyhteydestä, eli asianomaista lakattiin tervehtimästä Jumalan terveellä ja hänen katsottiin kieltäneen uskonsa. Jos hän sattui olemaan rauhanyhdistyksen jäsen, hänelle ilmoitettiin kirjeellä johtokunnan päätöksestä että hänet on erotettu yhdistyksestä – saatettiinpa erottaa ilman kirjallista päätöstä.

Televisiokielto oli ensimmäinen niinsanotuista kulttuurikielloista, jotka SRK:n johtokunta vakiinnutti uskomisen kriittiseksi osaksi 1970-luvulla puhujienkokousten päätöksillä ja Päivämiehen kirjotuksilla. Niinpä myös klassisen musiikin harrastamisesta tehtiin synti 1970-luvulla. Konsertit, ts. elävien musiikkiesitysten seuraaminen, sekä muusikon ammatti määriteltiin synniksi (lukuunottamatta musiikinopettajana ja kanttorina toimimista). Samaten vain osa soittimista katsottiin uskovaiselle sopiviksi.

Tämä kielto, samoin kuin televisiokielto, on sittemmin uudestaan ja toistuvasti vahvistettu Päivämiehessä myös 2000-luvulla. Konsertti- ja televisiokieltoa ei ole tähän päivään mennessä kumottu.

Kokous kokoukselta kiristyvä ”televisiokuri” pohjusti hoitokokouksia

Vuoden 1963 päätöksen jälkeen televisiokiellon perusteluksi vakiintui kaksi näkökohtaa. Ensinnäkin uskovaisenkin on SRK:n mukaan mahdotonta kyetä valitsemaan synnillisen ja ei-synnillisen ohjelman välillä ja jättää katsomatta niitä synnillisiä.

Toiseksi, TV:n hankkimisella uskovainen syyllistyy tottelemattomuuden syntiin, sillä seurakuntahan on jo päättänyt, ettei  uskovainen saa hankkia vastaanotinlaitetta. Uskovainen oli velvoitettu osoittamaan kuuliaisuutta tälle päätökselle.

TV-päätökseen liitetty kuuliaisuuden valvonta loi käytännnössä perustan sille, että ihmiset myöhemminen alistuivat hoitokokousten tapaiseen julkiseen toinen toistensa häpäisemiseen ja nöyryyttämiseen. Tv-päätös oli avoimen alistamisen ensimmäinen askel.

Pelkkä vuosikokouspäätös ei ilmeisesti ollut osoittautunut sittenkään riittäväksi, vaan television juuriminen pois kodeista ja ehdottoman kuulaisuuden aikaansaaminen vaati SRK:n johtokunnalta seuraavina vuosikymmeninä yhä kovempia toimenpiteitä.

SRK:n johtokunta käsitteli televisiokysymystä kokouksessaan keväällä 1971 ja päätti viedä asian uudestaan puhujienkokouksen käsittelyyn, jotta voidaan yhteisesti laajalla joukossa sitoutua aikaisempaa tiukempaan kuriin asiassa.

Ruukin suviseuroissa pidetyssä puhujienkokouksessa 1971 tehtiinkin SRK:n johtokunnan ennalta valmistelema päätös, että jokainen television kotiinsa hankkinut uskovainen puhutellaan ja, mikäli asianomainen ei luovu televisiostaan, hänet katsotaan epäuskoiseksi, koska asianomainen on television ostamis-teollaan kieltänyt uskonsa. Samalla päätettiin että kaikki tällaiset uskovaiset erotetaan rauhanyhdistyksen jäsenyydestä.

Päätös merkittiin SRK:n vuosikokouspöytäkirjaan:  ”Televisiokysymyksessä tottelemattomia tulee paikallisten yhdistysten tai SRK:n kerran tai kahdesti joko yksityisesti tai yleisessä kokouksessa puhutella. Elleivät nöyrry parannukseen, pidetään heitä pakanoina ja publikaaneina eikä heitä oteta rauhanayhdistysten jäseniksi. Tottelemattomia ei myöskään tervehditä Jumalan lasten tervehdyksellä.” (SRK:n vuosikokouspöytäkirja 1971.)

SRK:n pääsihteeri lähetti sittemmin rauhanyhdistyksille ohjeet erottamismenettelystä. Televisioon liittyvän kurinpidon loppuvarmistus tehtiin vielä puhujienkokouksessa Sievissä 1976. Tällöin päätös kuului:  ”Asiasta on niin paljon puhuttu ja kirjoitettu, että tulevaisuudessa uskoa tunnustavat television hankkijat katsotaan uskonsa kieltäneiksi ja heidät välittömästi erotetaan rauhanyhdistysten jäsenyydestä.” (SRK:n vuosikokouspöytäkirja 3.7.1976.)

Vanhoillislestadiolaista kansaa valmisteltiin ennalta vuonna 1971 Ruukin suviseurojen puhujienkokouksen päätöksiin kirjoituksella Päivämiehessä kesäkuun alussa (alla).   Siinä todetaan, että SRK:n johtokunta oli käsitellyt televisioasiaa  kesän suviseuroja valmistelleessa kokouksessaan.

Kuten tunnettua, normien kiristäminen ja niiden noudattamisen entistä tiukempi valvonta oli sittemmin erottamaton osa hoitokokousvuosien väkivallan leimaamaa uskonelämää rauhanyhdistyksissä. Ne olivat seurausta pappishajaannuksen jälkeen aloitetusta syntilistan rakentelusta, jolloin siitä mitä pidetään syntinä, alettiin tehdä uskovaisten omiatuntoja sitovia kokouspäätöksiä, joiden nojalla ihmisiä sittemmin kuulusteltiin.

”Elävä kristillisyys ei ole konserttikristillisyyttä

Kirjoitus on merkittävä historiallisesti myös siitä syystä, että siinä valmisteltiin musiikkiin liittyviä laajempia kieltoja, joista Ruukissa myös päätettiin ja joita edelleen tiukennettiin Pudasjärven suviseurojen yhteydessä 1972. Kirjoitus ei kuitenkaan kerro, olivatko kaikki SRK:n johtokunnan jäsenet myös musiikkia koskevan tiukennuksen takana. Tämä on kuitenkin todennäköistä.

Päivämiehen kirjoitus osoittaa, että konserttiharrastus oli julistettu SRK:n johtokunnassa synniksi jo ennen kuin asiasta päätettiin puhujienkokouksessa. Konserttiharrastus oli SRK:n johtokunnan mukaan ”murheellinen ajanviete” josta kehotettiin tekemään parannusta, jos sellaiseen oli sortunut, kuten monen uskovaisen oli todettu sortuneen.

Tällaista erikseen korostettua konserttikieltoa ei lehteen tietenkään painettaisi ilman todettua tarvetta. Vielä 1950- ja 60-luvulla monet koulutetut kaupunkilais-uskovaiset harrastivat myös elävää musiikkia ja kävivät konserteissa. Klassisen musiikin harrastusta ei pidetty syntinä. Sen harrastajia oli tosin siihen aikaan suhteellisen vähän, koska silloinen vl-joukko eli valtaosaltaan vielä maaseutukylissä.

Toisaalta tiedetään, että on ollut olemassa vanhoillislesatdiolaista uskoa tunnustavia  säveltäjiä, joiden ammattiin musiikin julkiset esitykset  ovat tietenkin liittyneet luonnollisena osana.

Tästä seuraakin absurdeja kuvioita, kuten että uskovainen säveltäjä saa hyvällä omallatunnolla seurata konserttia, koska on kyse hänen ammatistaan ja työstään, mutta sen sijana vl-uskovainen musiikinystävä tulee langenneeksi syntiin joka jää omalletunnolle taakaksi jos saapuu paikalle, koska konsertissa istuminen on hänelle syntiä. Hän joutuu tästä parannuksen askelille, mutta vl-uskovainen säveltäjä ei (eihän? Ei kai sentään?).

Omituiset perustelut konserttikiellolle

”Konsertti-synnin” perustelu jää kirjoituksessa oudon epämääräisesti ilmaan. Toteamus ”elävä kristillyys ei ole mitään konserttikristillisyyttä” on tietenkin ontto retorinen hölynpöly-lause, pelkkää demagogiaa joka ei perustu mihinkään.

Kirjoituksen vihjailevaa tyyliä tulkiten siitä on mahdollista lisäksi saada sekin käsitys, että kaikki muut konsertit olisivat syntiä, paitsi sellaiset (mitä ne sitten olisivatkaan), joissa kokoontuvat ”kaikki joilla henki on”.  (Sic! Erilaiset henget olivat suostitua selitysarsenaalia 1970-luvulla.)

Ainoana ”raamatullisena” perusteluna konserttikiellolle kirjoittaja esittää  irrallisen viittauksen psalmiin 1, muotoilulla ”vanhurskaat eivät istu siellä missä pilkkaajat istuvat eivätkä käyskentele syntisten tiellä”.

Lukija jää miettimään, tarkoittaako kirjoittaja, että konsertissa muusikoiden esitystä kuuntelemaan asettuvat ihmiset olisivat ikään kuin erityisen syntisiä? Syntisempiä kuin vanhoillislestadiolaiset ihmiset, jotka eivät voisi kirjoittajan mukaan juuri muiden ihmisten syntisyyden takia tulla ”istumaan” konserttisaliin ja iloitsemaan musiikista? Mutta tuonkaltainen ajatus ei tunnu lainkaan istuvan lestadiolaiseen uskonperinteseen ja tuntuu lisäksi pöyristyttävän omahyväiseltä.

Onkin varsin kiusallista ja häpeäksi kristillisyydelle, että omassa hengellisessä lehdessä esitetään tämäntasoista höpinää muka totena pidettäväksi.

Oma teologinen kysymyksensä on, missä määrin nimenomaan psalmeilla on ylipäätään mahdollista perustella kristittyä sitovia tapoja, määräyksiä ja lakeja. Psalmien asema Vanhassa testamentissa ei ole tietenkään ollenkaan samantasoinen kuin esimerkiksi kymmenen käskyn. Psalmit edustavat lähinnä hengellistä runoutta, eivät samalla tavoin ytimeltään Jumalan sanaa kuin vaikkapa Uuden testamentin Jeesuksen puheet.

Kyseinen psalmin säe on lisäksi sisällöltään sen laatuinen, että sillä on hyvin vaikea perustella konserttikieltoa:

”Hyvä on sen osa, joka ei vaella jumalattomien tavoin, ei astu syntisten teille, ei istu pilkkaajien parissa, vaan löytää ilonsa Herran laista, tutkii sitä päivin ja öin. Hän on kuin puu, vetten äärelle istutettu: se antaa hedelmän ajallaan, eivätkä sen lehdet lakastu.

Hän menestyy kaikissa toimissaan. Niin ei käy jumalattomien. He ovat kuin akanat, joita tuuli ajaa. Väärintekijät saavat kerran tuomionsa, syntisillä ei ole sijaa vanhurskaiden joukossa. Herra ohjaa omiensa tietä, mutta jumalattomien tie päätyy tuhoon.”  (Ps. 1:1-6, 1992.)

Kaikkien psalmien on perinteisesti uskottu olevan Daavidin kirjoittamia, mutta nykyiset tutkijat pitävät niitä useiden kirjoittajien tai kirjoittajaryhmien tuotoksena. Suurin osa kirjoittajista on jäänyt tuntemattomaksi.

Psalmit ovat lähinnä laulu- ja mietelmärunoutta, siis kaunokirjallisuutta. Niitä on ryhmitelty aiheittain: kiitospsalmit sisältävät kiitosta ja ylistystä Jumalalle, valituspsalmit kuvaavat ihmisen murheita ja vastoinkäymisiä elämässä, kuningaspsalmit kertaavat Israelin historiaa ja matkalauluja laulettiin erityisten juhlapäivien aikaan juhlakulkueissa.

Psalmit kuuluvat nuorimpaan osaa Vanhaa testamenttia. Lopullisesti Psalmien kirja on koottiin lopulliseen muotoonsa vasta noin vuonna 175 ennen ajanlaskun alkua.

”Televisio ja konsertit kristityn näkökannalta”

Päivämies no 23, 2.6.1971

”Kristillisyyden selvä kannanilmaisu television sopivaisuudesta kristityn  kodin huonekaluksi on tehty kaikkien tiettäväksi.

On syytetty, että kuolleesta kappaleesta on tehty vaarallinen ja sieluja surmaava, vaikka selvästi on aina puhuttu televisiosta ohjelmineen. Kappale sinänsä on kuollut, mutta kun se alkaa elää, ei se enää ole kuollut. Ohjelma on selvästi osoitettu ala-arvoiseksi ja lihaa ruokkivaksi roskaksi, mutta mikään ei näy auttavan.

Uudelleen on asiaan puututtava vain siksi, että television ohjelman tuoma hedelmä puhuu niin sanomattoman murheellista kieltä. Melkein kaikille niille, joille televisio on tullut rakkaaksi, ovat seuravälit tulleet pitkiksi. Kotiseurat ovat melkein loppuneet ja jäljelle on jäänyt vain paha omatunto.

On myös niitä, joille televisio ohjelmineen on kirkastunut synniksi, mutta monelle on tullut heikkous sen hävittämiseen nähden. On keksitty puolustuksia jos jonkinlaisia, lapset eivät anna hävittää, lapset pysyvät kotona, ympäristö on niin paha, että siltä suojellaan lapsia istuttamalla television äärelle jne.

Ajatelkaa rakkaat ystävät millainen suojamuuri. Onko parempaa turmella lasten ja aikuisten sielunelämä kotona kuin kylässä. Jos televisio on kylässä, ei sitä ainakaan niin ahkerasti käydä katsomassa.

Turha on kenenkään luulla olevansa niin vahva, että pystyy valitsemaan sopivan tai sopimattoman ohjelman. Vanha osa on voimallinen vaatimuksissaan. Siksi se, mikä tänään on kielletyn tuntoista, on huomenna sopivaa. Kun antaa pirulle pikkusormen, se vie koko käden.

Monella on jäänyt huomaamatta, että tässä on kuitenkin tullut tottelemattomuuden synti. Seurakunta on sitä mieltä, että televisio ei ole sopiva ja kuitenkin on sellainen hankittu. Esimerkkinä toisille se saattaa olla vaarallinen.

SRK:n johtokunta käsitteli televisioasiaa viime kokouksessaan. Televisio käsitettiin erittäin murheellisena ilmiönä ja toivottiin, että sen vaarallisuus kirkastuisi jokaiselle.

Toinen yhä enemmän jalansijaa saanut murheellinen ajanviete, johon kristitytkin ovat sortuneet, on konserttiharrastus. Vanhurskaat eivät istu siellä missä pilkkaajat istuvat eivätkä käyskentele syntisten tiellä.

Elävä kristillisyys ei ole mitään konserttikristillisyyttä.

Psalmien kirjassa puhutaan kyllä paljon lauluista ja soitoista, mutta siellä on kaiken ehtona: Kaikki, joilla Henki on.

Oman sielun autuuden tähden kannattaa kaikista näistä luopua ja palata Herran tykö Hänen seurakuntaansa ja kysellä vieläkö nämäkin synnit saa anteeksi. Varma on se, että Jumalan sydämellä on paljon anteeksiantamusta Ja seurakunnassa hyviä neuvoja uskon kuuliaisuudessa vaeltamiseen.

Lähemmin nämä kysymykset tulevat keskusteluun ensi kesän suviseuroissa pidettävissä kokouksissa.

Jäämme uskomaan synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.”

Päivämies 2006: tahdommehan karttaa konsertteja

Onko mikään muuttunut vuodesta 1971?

”… onkin nähty hyväksi, että uskovainen karttaa konsertteja – niin kuulijoina kuin esittäjinäkin – silloin kun ne eivät kuulu koulunkäyntiin, opiskeluun tai työhön ja kun ne turmelevat omaa tai lastemme uskonelämää. Toisenlainen menettely tuottaa kristittyjen keskuudessa murhetta. Kirkkokonserttienkin suhteen olemme kriittisiä edellämainituista syistä. Myös kuoroissa laulamista on haluttu kotisiioneissa tarkastella uskossa varjeltumisen ja Siionin rakkauden vaalimisen näkökulmasta.” (Päivämies, syyskuu 2006.)

Televisiokantaa ei ole syytä muuttaa.” Näin totesi SRK:n silloinen johtokunnan jäsen Aarno Haho lehdistötilaisuudessa Sotkamon suviseuroissa (Helsingin Sanomat, kuukausiliite, elokuu 2006).  Samaa vakuutti myös SRK:n pääsihteri Aimo Hautamäki seuraavana vuonna Kotimaa-lehden haastattelussa (19.4.2007).

PS. Huomiota kiinnittää että vielä 1970-luvulla Päivämiehessä oli ihan OK  kirjoittaa lehteen sanallinen synninpäästö perinteelliseen vl-tapaan, kuten yllä olevankin kirjoituksen lopussa. Tämä kiellettiin 2000-luvun alkuvuosina ja päätettiin virallisesti puhujienkokouksessa vuonna 2008.

Jotkin asiat siis voivat muuttuakin! Eihän toki televisio- eikä konserttikieltopäätös –  mutta niinkin keskeinen opillinen seikka kuin syntien anteeksi uskominen…!

*     *      *

Aiheeseen liittyvää:

Lassi Hyvärinen: Lestadiolaisuuden vaikea kulttuurisuhde

Puhujain- ja seurakuntavanhinten kokouksen päätös (Ruukki 1971), jossa kielletään kirkkokuoroissa ja muissa kuoroissa laulaminen, solistina esiintyminen ja oopperaharrastus sek varoitetaan kuvataiteilijan ja musiinkinopettajan ammateista.  Päivämies nro 37, 8.9.1971: ”Kristitty ja taide”. (Nimim. Pölyttynyt: suothan esittää parhaimmat kiitokset jälleen historian havainnnollistamisesta nostamalla esiin autenttisia dokumentteja.)

Televisiopäätös (Wikipedia)

Nestori: Lestadiolaiset estivät v. 1966 jumalanpalveluksen televisiolähetyksen – suviseuroja ei edelleenkään televisioida

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Vanhoillislestadiolaiset katselevat televisiota salaa

Musiikkikiellot: turvallisinta kuunnella turvallista musiikkia

”Mitä ne oikein ajattelee?”: kulttuurikiellot (Kaltio)

Synti vanhoillislestadiolaisuuden opetuksen mukaan

Miksi teatteri on syntiä? (Ex)

Magdalena: Onko uskominen harkittua näyttelemistä?

”Meistä on tullut kaksinaamaisia” (Sivusta seurannut)

Nestori: Lestadiolaiset estivät v. 1966 jumalanpalveluksen televisiolähetyksen

Olinko hölmö

Teatteriesitys koulussa (Koululaisten äiti)

*    *     *

Välittäköön Alban Berg -kvartetti Schubertin sävelin kiitoksemme Mopin Palstan Pölyttyneen aarre-arkistolle, josta hän on siirtänyt ylläolevan Päivämiehen kirjoituksen nettiin. (Toimitus.)

13 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, elämäntapa, erehtymättömyys, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, hajaannukset, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, johtajat, johtokunta, kannanotot, kiellot, kilvoittelu, konsertit, kontrollointi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, maallikkosaarnaajat, manipulointi, normit, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, Raamatun tulkinta, retoriikka, sananvapaus, seurakunta, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, synnit, syntilista, taide, televisio, televisiokielto, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta, vihjailu, yhteisö, yhtenäisyys

Muusikko ja musiikin ystävä – vauhdita avustustyötä musiikilla!


Suomalaiset populaarimuusikot ja iskelmätaivaan kärkinimet antoivat huomattavan työpanoksensa Haitin avustustyön hyväksi  konsertissa 24.1. Helsingin Surkirkossa järjestetty konsertti tuotti 800 000 euroa, mikä ylitti järjestäjien odotukset nelinkertaisesti.

Tilaisuuden järjestivät Kirkon Ulkomaanapu, Yhteisvastuukeräys ja Helsingin Tuomiokirkkoseurakunta. Presidentti Tarja Halonen ja tohtori Pentti Arajärvi osallistuivat tilaisuuteen.

Konsertin tuotto ohjataan Haitin katastrofin avustustyöhön Yhteisvastuun kautta: Nordea 208918-6775.

Keräykseen voi edelleen osallistua myös soittamalla numeroon 0600-1-2010 (10,10 euroa / puh + pvm).

Haaste muusikoille

Epäkuluttajan blogissa heitettiin  pallo muillekin muusikoille.

Nyt on tarve ja tilaisuus vauhdittaa elintärkeätä avustustyötä Haitissa KUA:n kautta.

Musiikilla maailmaa paremmaksi!

Järjestä vuoden 2010 aikana konsertti Kirkon Ulkomaanavun hyväksi. Konsertti on osa Leipää musiikista -konserttien sarjaa. Kuoro tai muu kokoonpano voi rakentaa oman konserttinsa kokonaan tai osittain leipä -teeman ympärille.

Konserttiin voi liittyä teemaan johdattava juonto tai ohjelmalehti.

Tilaisuuksissa on musiikin lisäksi puhetta, josta tulee selvitä, mistä kampanjassa on kysymys. Ulkomaanapu pyrkii olemaan mahdollisuuksien mukaan tilaisuuksissa läsnä.

Konsertin voi järjestää yhteistyössä seurakuntien kanssa. Seurakunta tai esiintyjät tiedottavat Ulkomaanavulle, minä päivänä konsertti olisi ja millainen se on, sekä hoitavat mainonnan. Tilaisuuteen voi halutessaan järjestää leipää tai muuta purtavaa.

Konsertin tuotto lahjoitetaan Ulkomaanavulle ja ohjataan heikoimmassa asemassa olevien maiden ruokaturvan parantamiseen.

Ulkomaanapu ei osallistu kustannuksiin, mutta auttaa mielellään konsertin järjestämiseen liittyvissä kysymyksissä. Ulkomaanapu ylläpitää nettisivuillaan ajantasaista konserttikalenteria (vielä ehtii ensimmäiseksi!).

Osallistu ja haasta muut mukaan laulamaan ja soittamaan leipää heikoimmassa asemassa oleville!

Ulkomaanavulla konserttiasioista vastaa Karita Linden-Lemmetti, p. 040 732 0104 tai 09 180 2427. Sähköposti muotoa etunimi.sukunimi ät kirkonulkomaanapu.fi

Konsertin suunnitteluun liittyvissä kysymyksissä voi ottaa yhteyttä minuun.”

Lue KUA:n paikalla olevien asiantuntijoiden arvioita Haitin avustamisen tilanteesta:

KUA toimittaa telttoja ja vettä pahimmin tuhoutuneille alueille

4 kommenttia

Kategoria(t): eettisyys, ihmisarvo, kirkko, konsertit, musiikki, vastuullisuus

Mitä ne oikein ajattelee?


Toimittaja Kaisu Innanen pohdiskeli Oulussa  ilmestyvän Kaltion artikkelissa vanhoillislestadiolaisuuden ongelmallista ja ristiriitaista suhtautumista kulttuuriin, alan ammatteihin ja taiteenalojen harrastamiseen.

Sen lisäksi, että kiellot rajoittavat yksilön henkilökohtaista sananvapautta ja oikeutta valita vapaasti ammattinsa ja harrastuksensa omien taipumusten pohjalta, kulttuurikieltoihin liittyy vanhoillislestadiolaisten paikallisyhteisössä ankara sosiaalinen vallankäyttö. Rikkomuksesta voi joutua toverituomioistuimeen” eli puhuteltavaksi. Saattaa menettää tärkeimmät ystävyyssuhteensa ja joutuu eristetyksi yhteisöstä. Sosiaalinen eristäminen on ihmistä syvästi traumatisoiva kokemus.

Innanen tarttuu kirjoituksessaan samaan kysymykseen, josta runoilija Lassi Hyvärinen kirjoitti Kalevassa samoihin aikoihin (29.3.). Aihe on alkanut kiinnostaa laajasti, sillä esimerkiksi Hyvärisen kirjoitus on Omat Polut -blogin kaikkien aikojen luetuimpia.

*   *   *

Mitä ne oikein ajattelee?

Vanhoillislestadiolainen taidekäsitys erottaa viihteen erehtymättömästi.
Valtaväestön käsitykset lestadiolaisliikkeestä ovat kasvaneet ennakkoluuloiksi: ”ne”  ovat outoja ja ahdasmielisiä, henkiset nutturat tutisee ja synkistellään. Vanhoillislestadiolaisia kohdellaan arkiretoriikassa yhtä kehnosti kuin venäläisiä, romaneja, ruotsalaisia…

Millainen taidekäsitys johtaa jaottelemaan kuvataiteen ja kirjallisuuden hyväksyttyihin, mutta tanssin, teatterin, oopperan, viihdemusiikin ja elokuvan sopimattomiin taidelajeihin? Poikkitaiteet ja urbaani elämä tuovat esiin ristiriitaisuuksia ja paljastavat vanhoillislestadiolaisuuden muuttuneen riittävän epämääräiseksi visioksi, jotta melko moni voi sen hyväksyä. Nuoressa polvessa muhii murros.

Totuus on paljon kiehtovampi. Moni vanhoillislestadiolainen (vl) on kaupunkilainen, trendikäs, akateeminen, sielukas, juureva ja joutunut todella miettimään ympäröivän maailman paineissa omaa elämäänsä ja valintojaan – paljon enemmän kuin monet muut. Hämmästyttävintä on filosofisten pohdintojen määrä, mikä kielii virkeästä ja keskustelevasta suhtautumisesta elämään. Jos haluaa hyvän keskustelun, kannattaa etsiä käsiinsä fiksu vanhoillislestadiolainen.

Tämän jutun kirjoittajalla ei ole minkäänlaista taustaa vanhoillislestadiolaisuudessa. Yhtä lukuun ottamatta haastateltavat kuuluvat liikkeeseen, ja haastattelupyyntö herätti intoa ja vuolasta puhetta, vaikka aihetta pidettiin ulkopuolisen yhteismitattoman retoriikan vuoksi jopa mahdottomana.

Liikkeessä kasvaneille kehittyy erityinen tapa hahmottaa maailmaa mitä ihmeellisimpiä reunaehtoja soveltaen, mistä johtuu, että selvää yhteistä kantaa ei voida esittää. Vanhoillislestadiolaisuutta pitää kuitenkin pystyä – ottamatta kantaa uskonasioihin – käsittelemään sosiaalisena rakennelmana, joka ei voi olla elämää suurempi.VLtaide 1 PIEN

Piirrokset ovat taiteilija B:n käsialaa. Hän haluaa ennemmin tulla tunnetuksi taiteilijana kuin vanhoillislestadiolaisena taiteilijana. Tämän vuoksi hän esiintyy tässä yhteydessä nimettömänä.

Voi ääni!

Vanhoillislestadiolaisen liikkeen kielteinen suhtautuminen esittäviin taiteisiin juontuu Lars Levi Laestadiuksen (1800–61) kriittisestä suhtautumisesta 1800-luvulla säätyläisten koreiluun ja kaupunkilaisten arveluttavaan hupielämään. Tanssi taas on liitetty rytmiin, joka houkuttaa lihan himoihin.

Myöhemmin perusteita kielteiselle suhtautumiselle on kehittynyt lisää. Kannanottoja on tullut muun muassa liikkeen järjestäytyneen ytimen SRK:n (Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys) laajoista vuosikokouksista, kuten vuonna 1928, jolloin teatteriin, oopperaan ja elokuvaan otettiin kielteinen kanta ja todettiin, että kulttuurin tulisi palvella konkreettisesti ihmisen jokapäiväistä elämää.

Kaupungistuminen, 1960- ja 1970-lukujen vapausaallot sekä yleinen yhteiskunnan modernisaatio mursivat vanhojen kyläyhteisöjen tasapainoa ja herättivät tiukentuvan vastareaktion. Vuonna 1971 kaikki muu kuin hengellinen ja klassinen musiikki katsottiin kristitylle haitalliseksi. Periaatteessa taide nähtiin Jumalan lahjana, mutta keskeiseksi suhtautumista määrittäväksi kysymykseksi jäi: Etsitäänkö kyseisessä taidemuodossa Jumalan kunniaa vai tämän maailman kunniaa?

Nykyään normien painoarvo käytännössä vaihtelee alueittain ja eri ryhmissä. Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisissa nuorten illoissa saatetaan esittää sketsejä tai vaikkapa Seitsemää veljestä näytelmällisenä versiona. Mutta julkisesti Sanomalehti Kalevan haastateltavana Oulun kaupunginteatterissa käynyt pappi sai sanktioita vuonna 2007.

Kaikista taidelajeista ongelmallisin vanhoillislestadiolaiselle liikkeelle on musiikki, johon liittyy höpsöjä paradokseja. Miten musiikkia voi maailmaan mitenkään tulla, jos sitä ei kukaan saa esittää, soittaa eikä laulaa?

Musiikkia ei sovi konserteissa esittää eikä kuunnella, eli tiukimpien käsitysten mukaan vl-väen ei sovi käydä OuluSinfoniassa. Suuri osa musiikista kiinnostuneista kuitenkin haluaa käydä sivistymässä, joten Madetojan salilla näkyy paljon vanhoillislestadiolaisia.

Tiukimman linjan mukaan myöskään kirkossa soitetut konsertit edes jouluna ja pääsiäisenä eivät ole soveliaita. Ainoastaan häissä, hautajaisissa ja perhejuhlissa saa soida. Käytännössä tämäkään normi ei päde, ja vanhoillislestadiolaiset nauttivat musiikista kaikenlaisissa konserteissa. Musiikkia voi myös kuunnella miltä tahansa tallenteelta. Kirkossa saa tietenkin kuunnella ja laulaa virsiä sekä vanhoillislestadiolaisten omia Siionin lauluja.

Kanttorina saa järjestää konsertteja, koska esimies – Suomen ev.-lut. kirkko – määrää ne järjestettäviksi. Liikkeeseen on aina kuulunut vahva esivallan kunnioitus. Myös koulun voi nähdä esivaltana, ja vl-lapset voivat opiskella ja opettaa vaikkapa koulujen musiikkiluokilla. Opettajat ovat saaneet vl:t mukaan tanssi-, musiikki- ja video-osioihin ilmoittamalla aineiston olevan opetusmateriaalia. Mutta kireisiin kiistoihinkin vanhempien ja opettajien välillä päädytään.

Musiikkilajeista sopivia ovat siis esimerkiksi oratoriot ja kaikki Johann Sebastian Bachista Claude Debussyhyn ja György Ligetin 1970-luvun teoksiin sekä avomielisen arvion mukaan jopa uuteen musiikkiin. Mutta ei missään nimessä mikään viihteellinen. Ei edes klassiseksi sovitettuna.

Tosin myös vanhoillislestadiolainen urkuri voi ajatella, että ei puhtaassa musiikissa ole mitään väärää, se on vain säveliä toistensa perässä. Joten erään kirkon uruilla on soitettu australialaisen heavyrock-yhtye AC/DC:n biisi hartaaksi häämusiikiksi sovitettuna. Kanttori etsi biisistä kirkkouruille musiikillisesti sopivat sointukuviot, yleisö oli tyytyväinen ja sillä siisti.

Soittimista hyväksyttäviä ovat klassiseen musiikkiin liittyvät soittimet – ja moderneissa teoksissa vaikka moottorisaha. Epäsopivia ovat viihteelliset soittimet kuten sähkökitara. Tai sähkökitarakin on sopiva, jos sitä ei soiteta viihteellisesti. Ihmisääni on vanhoillislestadiolaisuudelle hankala instrumentti, ja laulaminen kuorossakin on jo arveluttavaa ohjelmistosta riippuen. Henkilökohtaisen uran ovat kuitenkin tehneet muiden muassa Tauno Satomaa, Candomino-kuoron johtaja, ja Soile Isokoski , joka liikkeen jättämisestä huolimatta koetaan omaksi.

Gospel on arveluttavaa taustojensa vuoksi; tyylilaji nousee savuisista musiikkiluolista. Kansanmusiikki jää rajamaille. Eli Radio Yle1:tä ei voi kuunnella maanantai-iltana – jazzia – mutta tiistaina ehkä voi: kansanmusiikki-ilta. Jos tuttavaperheen luona soi Radio Nova, jotkut vl-ystävät saattavat kurtistella kulmiaan.

Kun on eroteltava viihteellinen aines oikeasta musiikista, on vanhoillislestadiolaisen korva yhtä tarkka kuin musiikkimaailman nirppanokkaisten ammattilaisten.

Esiintymisen vaarat

Viihteellisyyteen kuuluvaan esiintymiseen liittyy henkilöpalvonnan riskejä sekä esiintyjän itsensä että yleisön kannalta. Maineen ja kunnian katsotaan johtavat piireihin, joissa on vaarassa joutua hylkäämään vl-liikkeen arvot ja tavat.

Kunniaa voi kuitenkin saada mistä tahansa ammatista, eikä esimerkiksi menestymistä liike-elämässä tai politiikassa henkilöitymistä pidetä riskinä. Viihteellisyyden raja muodostuu lystikkääksi, kun esimerkiksi wienervalsseja saa kuunnella ja 70 prosenttia Siionin laulujen sävelmistä on muunnelmia aikojensa viihde- tai kansanmusiikista.

Valtakulttuurinkin puolella oikean taiteen rajoja on takavuosina vedetty sosialistinen taiteen, punaisten laulujen ja jopa sopivanmerkkisten ruokakauppojen ympärille.

Vanhoillislestadiolaiset suostuvat elämään ja kannattelemaan monimutkaista sääntösysteemiään, sillä he saavat liikkeeseen kuulumisesta paljon. Eikä tällä tarkoiteta vain taivaspaikkaa. Kylmässä maailmassa he saavat yhteisön.

– Haluan hankalasta ammatillisesta asemastani ja monesta muusta huolimatta kuulua vl-liikkeeseen, sillä sen arvopohja on selkeä ja tärkeä. Esimerkiksi parisuhdeuskollisuus on korkea. Samoin ystävyyssiteet ovat todella lujat. Sosiaalinen ympäristö on tuttu, esimerkiksi lasten kavereiden vanhempien kanssa muodostamme tuttujen isien ja äitien joukon, kertoo vanhoillislestadiolainen musiikkihenkilö.

Vl-taustaa on häivytettävä myös musiikin ammattipiireissä, mistä juontuu haastattelun nimettömyys.

Kuvataide on kaunista

Kuvataide ja valokuva ovat vanhoillislestadiolaisille hyväksyttäviä. Taulut saa signeerata ja kuvataiteilijoista voi jopa ottaa pisteet kotiin: kyllähän uskovainenkin voi toteuttaa itseään taiteella. Mahdollista on jopa päätyä yhteisön kultapojaksi tai -tytöksi. Usein uskovan ihmisen maailmankuva on kaunis ja harmoninen, joten aiheissa nousee ehkä helpommin esiin luonto-on-kaunis -tyyppi.

Tiukka raja löytyy kuitenkin liikkuvan kuvan kohdalta. Se on perinteisesti nähty viihteeksi. Tosin esimerkiksi suhtautuminen videoinstallaatioon vaihtelee. Monen lienee helppo yhtyä erään vl:n tokaisuun television katsomisen jälkeen: – Sieltä tuli sellaista huttua, että hyvä vaan, ettei sitä elämässä enempää ole tarvinnut katsoa.

Tosin nykyään osassa vl-kodeista on televisiot ja dvd:t ja lapsille elokuvia. Internetkin on omaksuttu työn kautta käyttöön vikkelästi. Vl-nuorista kertovaa, Dome Karukosken ohjaamaa Kielletty hedelmä -elokuvaa on käyty katsomassa, salaakin.

Osa taidemaailman käytännöistä ei sovi vanhoillislestadiolaisille.

– Ongelmia tuli jo omien näyttelyjen avajaisissa, kun protokollaan liittyy maljannostoa ja hienostuneesti alkoholia, eikä sellainen ole uskovaiselle sopivaa. Verkostoituminen ja taiteilijaidentiteettiin kasvaminen vertaisyhteisössä oli myös vaikeaa, sillä oman maailmankatsomuksen erilaisuus teki vuorovaikutuksen epävarmaksi. Ammattipiirieni yhteisöissä yleissivistykseni paljastui omalaatuiseksi, en tunnistanut yhteistä todellisuutta esimerkiksi elokuvien tai populaarikulttuurin kautta. Uskovaisena taiteilijapiireissä olin outo ja ulkopuolinen, uskoni vuoksi pelokas jopa omissa avajaisissani, kertoo kuvataiteilija Leena Valkeapää, joka on kasvanut vl-piirissä, mutta luopunut liikkeestä.

– Lestadiolainen analyyttisyys perustui aina ennalta tiedettyyn lopputulokseen, jossa hyvä ja paha on mahdollista osoittaa. Kuvataiteilijalle maailman luominen taiteen kautta ei ole mahdollista, jos voi vain tyytyä kuvaamaan jo tiedettyä, hän jatkaa.

VLtaide 2 PIEN

Maalaus on yksityiskohta taiteilija C:n työstä. Hän kuuluu vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen, mutta hänen taiteensa ei liity uskontoon. Tämän vuoksi hän pyysi saada esiintyä nimettömänä.

Trendikkäät vanhoillislestadiolaiset

Arkkitehtuurissa, muotoilussa ja designissa on oltava poikkitaiteellisesti populaarikulttuurissa. Muotia ei liikkeessä perinteisesti ole pidetty hyvänä.

– Monet vl-nuoret ovat todella materialistisen merkkitietoisia ja pukeutuvat trendikkäästi. Näyttää siltä, että kaikkiin uusiin ilmiöihin ei liikkeen piirissä ole kerta kaikkiaan ehditty luoda suhtautumisen kategorioita. Ennen kaikki oli tiukasti joko–tai, mutta nyt hyväksytään paljon enemmän harmaita alueita. Visuaalista suunnittelua opiskelevat vl-nuoret esimerkiksi luovat todella omaperäisiä tapoja sukkuloida kahden maailman välillä, kertoo Valkeapää.

Sarjakuva taidelajina ja Aku Ankkana käy ilman kummempaa keskustelua. Ylipäätään lastenkulttuurin kautta monet uudet ilmiöt otetaan helpommin vastaan. Iskelmät ovat sopivia lastenlauluina, kuten vaikkapa ´Päivänsäde ja menninkäinen´ tai ´Lapin äidin kehtolaulu´.

Osalle nuoremman polven vanhoillislestadiolaisista kuuluvaa sosiaalista älyä ja verbaalista taitoa Valkeapää pitää karaistumisena.

– Vanhoillislestadiolaisuus on selviytymistarina maailmassa ja vaatii hyviä, syviä henkilökohtaisia perusteluja, joita kommunikoidakseen on kehityttävä virtuoosimaiseksi keskustelijaksi. Liikkeen ulkopuolisten kanssa vl:t pystyvät pitämään keskustelun pois vaikeilta alueilta. Ulkopuoliset on helpompi kohdata ja kohdella liberaalisti, heihin ei tarvitse suhtautua oman elämän tasolla eikä kategorisoiden.

Vain kirjaimia paperilla

Suhtautuminen kirjallisuuteen on vanhoillislestadiolaisuudelle helppoa. Mitä tahansa saa lukea, myös näytelmiä, komediaa, huumorijuttuja, sillä ne ovat kirjaimia paperilla. Tosin voimassa on yksinkertaiselta vaikuttava ”sisältö ratkaisee” -ohjeistus. Alueittain rajoituksia on löytynyt esimerkiksi romaanien kohdalla. Tosin eipä moni valtaväestön kulttuuriharrastajakaan kehtaisi myöntää lueskelevansa viihdehömppää.

Nuoret vl:t ovat toistuvasti menestyneet 2000-luvun valtakunnallisesti merkittävissä kirjoituskilpailuissa, ja SRK järjestää itsekin kirjoituskilpailuja. Syyt vaihtelevaan suhtautumiseen eri alojen taiteilijoihin jäävät hämärään, keskustelematta.

– Yksimielisyyttä on liikkeessä perinteisesti pidetty tärkeänä, mutta nykyään yhdeksi tärkeäksi kysymykseksi on noussut, pitääkö liikkeellä olla joka asiaan valittu kanta ja mikä on ihmisen omantunnon merkitys, kertoo lestadiolainen kirjallisuudenopiskelija ja nuori runoilija, joka viime hetkellä veti nimensä pois haastattelusta. Hänkään ei halua julkisuutta pelkästään vanhoillislestadiolaisena.

Liikkeen piiristä on noussut paljon kirjailijoita, muun muassa Antti Hyry ja Niilo Rauhala, ja nuori polvi kirjoittaa ahkerasti. Ehkä paljous johtuu lestadiolaisuuden marginaaliasemasta suomalaisen valtakulttuurin reunalla. Aiheet vaihtelevat laidasta laitaan, ja omantunnon asiaksi jää, mistä kirjoittaa.

Sanattomat säännöt – sosiaalinen valta

Valtaväestö näkee vanhoillislestadiolaisuuden tiukkojen sääntöjen yhteisönä. Kun SRK:n linjauksia taidelajeista pyydettiin tähän juttuun, kustannuspäällikkö Ari Pekka Palola vastasi muun muassa näin:

– Vanhoillislestadiolaisuudessa ei ole yksityiskohtaisia elämäntapaohjeita, toisin kuin yleisesti ajatellaan. Keskeisenä lähtökohtana valinnoissa on uskon säilyttäminen. Siksi halutaan noudattaa Raamatun elämäntapaohjeita ja välttää ”maailmallista” elämää, joka koetaan uskon kannalta vaaralliseksi.

On tukeuduttu esimerkiksi Paavalin neuvoihin: ”Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se, mikä on hyvää. Pysykää erossa kaikesta pahasta” (1. Tess. 5:21–22). Yhteisesti laadittujen kannanottojen noudattaminen on jokaisen henkilökohtainen asia.

– Kun joku toimii toisin, se merkitsee tietoista ratkaisua poiketa yhteisestä käytännöstä. Tällöin hän kantaa myös itse vastuun ratkaisustaan, Palola sanoo.

Asian yksinkertaisuutta valaisee esimerkki lasten leikeistä. Kaikki saavat leikkiä, kunhan leikkivät sääntöjen mukaan. Jos ei leiki sääntöjen mukaan, joutuu pois. Sanattomat säännöt mahdollistavat tarpeen mukaan tehdyt tulkinnat. Systeemin voimana ja vaarana on rankka sosiaalinen vallankäyttö.

Pohjolan väen ytimessä?

Vanhoillislestadiolaisia arvioidaan olevan jopa 120 000, vaikka jäseniä rauhanyhdistyksissä on vain 34 000. Liike on ollut suuri henkinen vaikuttaja pohjan perukoilla. Ehkä se on jollain tavalla sopinut mielenlaatumme takakenoisuuteen ja suorastaan säilönyt jotakin ytimekästä olemuksestamme turvaan kaikelta eurooppalaistumiselta.

– Liikettä vaivaa keskustelukyvyttömyys normeista, joita rikotaan. Sodanjälkeisten sukupolvien puhumattomuuden pelkään johtavan liikkeen sisäiseen rapautumiseen, sanoo musiikkialan vanhoillislestadiolainen.

Mikä vahinko olisikaan, jos näin rikas ja monimutkainen kulttuurinen ja hengellinen seura pohjoisesta heimostamme katoaisi!

Teksti: Kaisu Innanen / Kaltio 2, huhtikuu 2009.

VLtaide 3 PIEN

Lisää aiheesta:

Puhujain- ja seurakuntavanhinten kokouksen päätös (Ruukki 1971), jossa kielletään kirkkokuoroissa ja muissa kuoroissa laulaminen, solistina esiintyminen ja oopperaharrastus sek varoitetaan kuvataiteilijan ja musiinkinopettajan ammateista.  Päivämies nro 37, 8.9.1971: ”Kristitty ja taide”. (Nimim. Pölyttynyt: otathan vastaan parhaimmat kiitokset jälleen historian havainnollistamisesta, kun nostit esiin olennaisia, autenttisia dokumentteja.)

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Lassi Hyvärinen: Kulttuurikielloilla ei ole raamatullisia perusteita

Musiikkikiellot

Lapsen raskas koulutie

Synti vl-käsityksen mukaan

Wikipedia: vanhoillislestadiolaisuuden kritiikki

1 kommentti

Kategoria(t): elämäntapa, kiellot, konsertit, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lähihistoria, musiikki, nettikeskustelu, normit, nuoret, synnit, syntilista, taide, televisio, televisiokielto, tieto, totteleminen, vallankäyttö, videot