Avainsana-arkisto: kulttuuri

Taivaslaulusta kauden teatteritapaus Tampereelle ja Ouluun


Taivaslaulu_TTT_8

Tampereen Työväen Teatterin Taivaslaulun päärooleissa Viljana (oululaissyntyinen) Riikka Väliahde  ja Aleksin roolissa Tommi Raitolehto.

Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu (Gummerus 2013) yllätti ja hurmasi suomalaiset. Seuraavaksi Viljan ja Aleksin perheen tarina on koettavissa syksyllä 2015 teatterissa Oulussa ja Tampereella. Dramaturgi Seija Holma on laatinut romaanista näytelmän. Ohjauksesta vastaavat Tampereella Heidi Räsänen ja Oulussa Heta Haanperä. Liput syksyn esityksiin … Lue koko artikkeli…

Jätä kommentti

Kategoria(t): avioliitto, äitiys, ban of birth control, bans, Conservative Laestadianism, ehkäisykielto, erottaminen yhteisöstä, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, identiteetti, identity, irrottautuminen yhteisöstä, isyys, kirjallisuus, laestadianism, lapset, lapsuus, lisääntyminen, miehen asema, naisen asema, normit, norms, nuoret, opilliset kysymykset, perhe, raskaudenpelko, rauhanyhdistys, romaani, suurperhe, Tampere, teatteri

Mitä ne oikein ajattelee?


Toimittaja Kaisu Innanen pohdiskeli Oulussa  ilmestyvän Kaltion artikkelissa vanhoillislestadiolaisuuden ongelmallista ja ristiriitaista suhtautumista kulttuuriin, alan ammatteihin ja taiteenalojen harrastamiseen.

Sen lisäksi, että kiellot rajoittavat yksilön henkilökohtaista sananvapautta ja oikeutta valita vapaasti ammattinsa ja harrastuksensa omien taipumusten pohjalta, kulttuurikieltoihin liittyy vanhoillislestadiolaisten paikallisyhteisössä ankara sosiaalinen vallankäyttö. Rikkomuksesta voi joutua toverituomioistuimeen” eli puhuteltavaksi. Saattaa menettää tärkeimmät ystävyyssuhteensa ja joutuu eristetyksi yhteisöstä. Sosiaalinen eristäminen on ihmistä syvästi traumatisoiva kokemus.

Innanen tarttuu kirjoituksessaan samaan kysymykseen, josta runoilija Lassi Hyvärinen kirjoitti Kalevassa samoihin aikoihin (29.3.). Aihe on alkanut kiinnostaa laajasti, sillä esimerkiksi Hyvärisen kirjoitus on Omat Polut -blogin kaikkien aikojen luetuimpia.

*   *   *

Mitä ne oikein ajattelee?

Vanhoillislestadiolainen taidekäsitys erottaa viihteen erehtymättömästi.
Valtaväestön käsitykset lestadiolaisliikkeestä ovat kasvaneet ennakkoluuloiksi: ”ne”  ovat outoja ja ahdasmielisiä, henkiset nutturat tutisee ja synkistellään. Vanhoillislestadiolaisia kohdellaan arkiretoriikassa yhtä kehnosti kuin venäläisiä, romaneja, ruotsalaisia…

Millainen taidekäsitys johtaa jaottelemaan kuvataiteen ja kirjallisuuden hyväksyttyihin, mutta tanssin, teatterin, oopperan, viihdemusiikin ja elokuvan sopimattomiin taidelajeihin? Poikkitaiteet ja urbaani elämä tuovat esiin ristiriitaisuuksia ja paljastavat vanhoillislestadiolaisuuden muuttuneen riittävän epämääräiseksi visioksi, jotta melko moni voi sen hyväksyä. Nuoressa polvessa muhii murros.

Totuus on paljon kiehtovampi. Moni vanhoillislestadiolainen (vl) on kaupunkilainen, trendikäs, akateeminen, sielukas, juureva ja joutunut todella miettimään ympäröivän maailman paineissa omaa elämäänsä ja valintojaan – paljon enemmän kuin monet muut. Hämmästyttävintä on filosofisten pohdintojen määrä, mikä kielii virkeästä ja keskustelevasta suhtautumisesta elämään. Jos haluaa hyvän keskustelun, kannattaa etsiä käsiinsä fiksu vanhoillislestadiolainen.

Tämän jutun kirjoittajalla ei ole minkäänlaista taustaa vanhoillislestadiolaisuudessa. Yhtä lukuun ottamatta haastateltavat kuuluvat liikkeeseen, ja haastattelupyyntö herätti intoa ja vuolasta puhetta, vaikka aihetta pidettiin ulkopuolisen yhteismitattoman retoriikan vuoksi jopa mahdottomana.

Liikkeessä kasvaneille kehittyy erityinen tapa hahmottaa maailmaa mitä ihmeellisimpiä reunaehtoja soveltaen, mistä johtuu, että selvää yhteistä kantaa ei voida esittää. Vanhoillislestadiolaisuutta pitää kuitenkin pystyä – ottamatta kantaa uskonasioihin – käsittelemään sosiaalisena rakennelmana, joka ei voi olla elämää suurempi.VLtaide 1 PIEN

Piirrokset ovat taiteilija B:n käsialaa. Hän haluaa ennemmin tulla tunnetuksi taiteilijana kuin vanhoillislestadiolaisena taiteilijana. Tämän vuoksi hän esiintyy tässä yhteydessä nimettömänä.

Voi ääni!

Vanhoillislestadiolaisen liikkeen kielteinen suhtautuminen esittäviin taiteisiin juontuu Lars Levi Laestadiuksen (1800–61) kriittisestä suhtautumisesta 1800-luvulla säätyläisten koreiluun ja kaupunkilaisten arveluttavaan hupielämään. Tanssi taas on liitetty rytmiin, joka houkuttaa lihan himoihin.

Myöhemmin perusteita kielteiselle suhtautumiselle on kehittynyt lisää. Kannanottoja on tullut muun muassa liikkeen järjestäytyneen ytimen SRK:n (Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys) laajoista vuosikokouksista, kuten vuonna 1928, jolloin teatteriin, oopperaan ja elokuvaan otettiin kielteinen kanta ja todettiin, että kulttuurin tulisi palvella konkreettisesti ihmisen jokapäiväistä elämää.

Kaupungistuminen, 1960- ja 1970-lukujen vapausaallot sekä yleinen yhteiskunnan modernisaatio mursivat vanhojen kyläyhteisöjen tasapainoa ja herättivät tiukentuvan vastareaktion. Vuonna 1971 kaikki muu kuin hengellinen ja klassinen musiikki katsottiin kristitylle haitalliseksi. Periaatteessa taide nähtiin Jumalan lahjana, mutta keskeiseksi suhtautumista määrittäväksi kysymykseksi jäi: Etsitäänkö kyseisessä taidemuodossa Jumalan kunniaa vai tämän maailman kunniaa?

Nykyään normien painoarvo käytännössä vaihtelee alueittain ja eri ryhmissä. Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisissa nuorten illoissa saatetaan esittää sketsejä tai vaikkapa Seitsemää veljestä näytelmällisenä versiona. Mutta julkisesti Sanomalehti Kalevan haastateltavana Oulun kaupunginteatterissa käynyt pappi sai sanktioita vuonna 2007.

Kaikista taidelajeista ongelmallisin vanhoillislestadiolaiselle liikkeelle on musiikki, johon liittyy höpsöjä paradokseja. Miten musiikkia voi maailmaan mitenkään tulla, jos sitä ei kukaan saa esittää, soittaa eikä laulaa?

Musiikkia ei sovi konserteissa esittää eikä kuunnella, eli tiukimpien käsitysten mukaan vl-väen ei sovi käydä OuluSinfoniassa. Suuri osa musiikista kiinnostuneista kuitenkin haluaa käydä sivistymässä, joten Madetojan salilla näkyy paljon vanhoillislestadiolaisia.

Tiukimman linjan mukaan myöskään kirkossa soitetut konsertit edes jouluna ja pääsiäisenä eivät ole soveliaita. Ainoastaan häissä, hautajaisissa ja perhejuhlissa saa soida. Käytännössä tämäkään normi ei päde, ja vanhoillislestadiolaiset nauttivat musiikista kaikenlaisissa konserteissa. Musiikkia voi myös kuunnella miltä tahansa tallenteelta. Kirkossa saa tietenkin kuunnella ja laulaa virsiä sekä vanhoillislestadiolaisten omia Siionin lauluja.

Kanttorina saa järjestää konsertteja, koska esimies – Suomen ev.-lut. kirkko – määrää ne järjestettäviksi. Liikkeeseen on aina kuulunut vahva esivallan kunnioitus. Myös koulun voi nähdä esivaltana, ja vl-lapset voivat opiskella ja opettaa vaikkapa koulujen musiikkiluokilla. Opettajat ovat saaneet vl:t mukaan tanssi-, musiikki- ja video-osioihin ilmoittamalla aineiston olevan opetusmateriaalia. Mutta kireisiin kiistoihinkin vanhempien ja opettajien välillä päädytään.

Musiikkilajeista sopivia ovat siis esimerkiksi oratoriot ja kaikki Johann Sebastian Bachista Claude Debussyhyn ja György Ligetin 1970-luvun teoksiin sekä avomielisen arvion mukaan jopa uuteen musiikkiin. Mutta ei missään nimessä mikään viihteellinen. Ei edes klassiseksi sovitettuna.

Tosin myös vanhoillislestadiolainen urkuri voi ajatella, että ei puhtaassa musiikissa ole mitään väärää, se on vain säveliä toistensa perässä. Joten erään kirkon uruilla on soitettu australialaisen heavyrock-yhtye AC/DC:n biisi hartaaksi häämusiikiksi sovitettuna. Kanttori etsi biisistä kirkkouruille musiikillisesti sopivat sointukuviot, yleisö oli tyytyväinen ja sillä siisti.

Soittimista hyväksyttäviä ovat klassiseen musiikkiin liittyvät soittimet – ja moderneissa teoksissa vaikka moottorisaha. Epäsopivia ovat viihteelliset soittimet kuten sähkökitara. Tai sähkökitarakin on sopiva, jos sitä ei soiteta viihteellisesti. Ihmisääni on vanhoillislestadiolaisuudelle hankala instrumentti, ja laulaminen kuorossakin on jo arveluttavaa ohjelmistosta riippuen. Henkilökohtaisen uran ovat kuitenkin tehneet muiden muassa Tauno Satomaa, Candomino-kuoron johtaja, ja Soile Isokoski , joka liikkeen jättämisestä huolimatta koetaan omaksi.

Gospel on arveluttavaa taustojensa vuoksi; tyylilaji nousee savuisista musiikkiluolista. Kansanmusiikki jää rajamaille. Eli Radio Yle1:tä ei voi kuunnella maanantai-iltana – jazzia – mutta tiistaina ehkä voi: kansanmusiikki-ilta. Jos tuttavaperheen luona soi Radio Nova, jotkut vl-ystävät saattavat kurtistella kulmiaan.

Kun on eroteltava viihteellinen aines oikeasta musiikista, on vanhoillislestadiolaisen korva yhtä tarkka kuin musiikkimaailman nirppanokkaisten ammattilaisten.

Esiintymisen vaarat

Viihteellisyyteen kuuluvaan esiintymiseen liittyy henkilöpalvonnan riskejä sekä esiintyjän itsensä että yleisön kannalta. Maineen ja kunnian katsotaan johtavat piireihin, joissa on vaarassa joutua hylkäämään vl-liikkeen arvot ja tavat.

Kunniaa voi kuitenkin saada mistä tahansa ammatista, eikä esimerkiksi menestymistä liike-elämässä tai politiikassa henkilöitymistä pidetä riskinä. Viihteellisyyden raja muodostuu lystikkääksi, kun esimerkiksi wienervalsseja saa kuunnella ja 70 prosenttia Siionin laulujen sävelmistä on muunnelmia aikojensa viihde- tai kansanmusiikista.

Valtakulttuurinkin puolella oikean taiteen rajoja on takavuosina vedetty sosialistinen taiteen, punaisten laulujen ja jopa sopivanmerkkisten ruokakauppojen ympärille.

Vanhoillislestadiolaiset suostuvat elämään ja kannattelemaan monimutkaista sääntösysteemiään, sillä he saavat liikkeeseen kuulumisesta paljon. Eikä tällä tarkoiteta vain taivaspaikkaa. Kylmässä maailmassa he saavat yhteisön.

– Haluan hankalasta ammatillisesta asemastani ja monesta muusta huolimatta kuulua vl-liikkeeseen, sillä sen arvopohja on selkeä ja tärkeä. Esimerkiksi parisuhdeuskollisuus on korkea. Samoin ystävyyssiteet ovat todella lujat. Sosiaalinen ympäristö on tuttu, esimerkiksi lasten kavereiden vanhempien kanssa muodostamme tuttujen isien ja äitien joukon, kertoo vanhoillislestadiolainen musiikkihenkilö.

Vl-taustaa on häivytettävä myös musiikin ammattipiireissä, mistä juontuu haastattelun nimettömyys.

Kuvataide on kaunista

Kuvataide ja valokuva ovat vanhoillislestadiolaisille hyväksyttäviä. Taulut saa signeerata ja kuvataiteilijoista voi jopa ottaa pisteet kotiin: kyllähän uskovainenkin voi toteuttaa itseään taiteella. Mahdollista on jopa päätyä yhteisön kultapojaksi tai -tytöksi. Usein uskovan ihmisen maailmankuva on kaunis ja harmoninen, joten aiheissa nousee ehkä helpommin esiin luonto-on-kaunis -tyyppi.

Tiukka raja löytyy kuitenkin liikkuvan kuvan kohdalta. Se on perinteisesti nähty viihteeksi. Tosin esimerkiksi suhtautuminen videoinstallaatioon vaihtelee. Monen lienee helppo yhtyä erään vl:n tokaisuun television katsomisen jälkeen: – Sieltä tuli sellaista huttua, että hyvä vaan, ettei sitä elämässä enempää ole tarvinnut katsoa.

Tosin nykyään osassa vl-kodeista on televisiot ja dvd:t ja lapsille elokuvia. Internetkin on omaksuttu työn kautta käyttöön vikkelästi. Vl-nuorista kertovaa, Dome Karukosken ohjaamaa Kielletty hedelmä -elokuvaa on käyty katsomassa, salaakin.

Osa taidemaailman käytännöistä ei sovi vanhoillislestadiolaisille.

– Ongelmia tuli jo omien näyttelyjen avajaisissa, kun protokollaan liittyy maljannostoa ja hienostuneesti alkoholia, eikä sellainen ole uskovaiselle sopivaa. Verkostoituminen ja taiteilijaidentiteettiin kasvaminen vertaisyhteisössä oli myös vaikeaa, sillä oman maailmankatsomuksen erilaisuus teki vuorovaikutuksen epävarmaksi. Ammattipiirieni yhteisöissä yleissivistykseni paljastui omalaatuiseksi, en tunnistanut yhteistä todellisuutta esimerkiksi elokuvien tai populaarikulttuurin kautta. Uskovaisena taiteilijapiireissä olin outo ja ulkopuolinen, uskoni vuoksi pelokas jopa omissa avajaisissani, kertoo kuvataiteilija Leena Valkeapää, joka on kasvanut vl-piirissä, mutta luopunut liikkeestä.

– Lestadiolainen analyyttisyys perustui aina ennalta tiedettyyn lopputulokseen, jossa hyvä ja paha on mahdollista osoittaa. Kuvataiteilijalle maailman luominen taiteen kautta ei ole mahdollista, jos voi vain tyytyä kuvaamaan jo tiedettyä, hän jatkaa.

VLtaide 2 PIEN

Maalaus on yksityiskohta taiteilija C:n työstä. Hän kuuluu vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen, mutta hänen taiteensa ei liity uskontoon. Tämän vuoksi hän pyysi saada esiintyä nimettömänä.

Trendikkäät vanhoillislestadiolaiset

Arkkitehtuurissa, muotoilussa ja designissa on oltava poikkitaiteellisesti populaarikulttuurissa. Muotia ei liikkeessä perinteisesti ole pidetty hyvänä.

– Monet vl-nuoret ovat todella materialistisen merkkitietoisia ja pukeutuvat trendikkäästi. Näyttää siltä, että kaikkiin uusiin ilmiöihin ei liikkeen piirissä ole kerta kaikkiaan ehditty luoda suhtautumisen kategorioita. Ennen kaikki oli tiukasti joko–tai, mutta nyt hyväksytään paljon enemmän harmaita alueita. Visuaalista suunnittelua opiskelevat vl-nuoret esimerkiksi luovat todella omaperäisiä tapoja sukkuloida kahden maailman välillä, kertoo Valkeapää.

Sarjakuva taidelajina ja Aku Ankkana käy ilman kummempaa keskustelua. Ylipäätään lastenkulttuurin kautta monet uudet ilmiöt otetaan helpommin vastaan. Iskelmät ovat sopivia lastenlauluina, kuten vaikkapa ´Päivänsäde ja menninkäinen´ tai ´Lapin äidin kehtolaulu´.

Osalle nuoremman polven vanhoillislestadiolaisista kuuluvaa sosiaalista älyä ja verbaalista taitoa Valkeapää pitää karaistumisena.

– Vanhoillislestadiolaisuus on selviytymistarina maailmassa ja vaatii hyviä, syviä henkilökohtaisia perusteluja, joita kommunikoidakseen on kehityttävä virtuoosimaiseksi keskustelijaksi. Liikkeen ulkopuolisten kanssa vl:t pystyvät pitämään keskustelun pois vaikeilta alueilta. Ulkopuoliset on helpompi kohdata ja kohdella liberaalisti, heihin ei tarvitse suhtautua oman elämän tasolla eikä kategorisoiden.

Vain kirjaimia paperilla

Suhtautuminen kirjallisuuteen on vanhoillislestadiolaisuudelle helppoa. Mitä tahansa saa lukea, myös näytelmiä, komediaa, huumorijuttuja, sillä ne ovat kirjaimia paperilla. Tosin voimassa on yksinkertaiselta vaikuttava ”sisältö ratkaisee” -ohjeistus. Alueittain rajoituksia on löytynyt esimerkiksi romaanien kohdalla. Tosin eipä moni valtaväestön kulttuuriharrastajakaan kehtaisi myöntää lueskelevansa viihdehömppää.

Nuoret vl:t ovat toistuvasti menestyneet 2000-luvun valtakunnallisesti merkittävissä kirjoituskilpailuissa, ja SRK järjestää itsekin kirjoituskilpailuja. Syyt vaihtelevaan suhtautumiseen eri alojen taiteilijoihin jäävät hämärään, keskustelematta.

– Yksimielisyyttä on liikkeessä perinteisesti pidetty tärkeänä, mutta nykyään yhdeksi tärkeäksi kysymykseksi on noussut, pitääkö liikkeellä olla joka asiaan valittu kanta ja mikä on ihmisen omantunnon merkitys, kertoo lestadiolainen kirjallisuudenopiskelija ja nuori runoilija, joka viime hetkellä veti nimensä pois haastattelusta. Hänkään ei halua julkisuutta pelkästään vanhoillislestadiolaisena.

Liikkeen piiristä on noussut paljon kirjailijoita, muun muassa Antti Hyry ja Niilo Rauhala, ja nuori polvi kirjoittaa ahkerasti. Ehkä paljous johtuu lestadiolaisuuden marginaaliasemasta suomalaisen valtakulttuurin reunalla. Aiheet vaihtelevat laidasta laitaan, ja omantunnon asiaksi jää, mistä kirjoittaa.

Sanattomat säännöt – sosiaalinen valta

Valtaväestö näkee vanhoillislestadiolaisuuden tiukkojen sääntöjen yhteisönä. Kun SRK:n linjauksia taidelajeista pyydettiin tähän juttuun, kustannuspäällikkö Ari Pekka Palola vastasi muun muassa näin:

– Vanhoillislestadiolaisuudessa ei ole yksityiskohtaisia elämäntapaohjeita, toisin kuin yleisesti ajatellaan. Keskeisenä lähtökohtana valinnoissa on uskon säilyttäminen. Siksi halutaan noudattaa Raamatun elämäntapaohjeita ja välttää ”maailmallista” elämää, joka koetaan uskon kannalta vaaralliseksi.

On tukeuduttu esimerkiksi Paavalin neuvoihin: ”Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se, mikä on hyvää. Pysykää erossa kaikesta pahasta” (1. Tess. 5:21–22). Yhteisesti laadittujen kannanottojen noudattaminen on jokaisen henkilökohtainen asia.

– Kun joku toimii toisin, se merkitsee tietoista ratkaisua poiketa yhteisestä käytännöstä. Tällöin hän kantaa myös itse vastuun ratkaisustaan, Palola sanoo.

Asian yksinkertaisuutta valaisee esimerkki lasten leikeistä. Kaikki saavat leikkiä, kunhan leikkivät sääntöjen mukaan. Jos ei leiki sääntöjen mukaan, joutuu pois. Sanattomat säännöt mahdollistavat tarpeen mukaan tehdyt tulkinnat. Systeemin voimana ja vaarana on rankka sosiaalinen vallankäyttö.

Pohjolan väen ytimessä?

Vanhoillislestadiolaisia arvioidaan olevan jopa 120 000, vaikka jäseniä rauhanyhdistyksissä on vain 34 000. Liike on ollut suuri henkinen vaikuttaja pohjan perukoilla. Ehkä se on jollain tavalla sopinut mielenlaatumme takakenoisuuteen ja suorastaan säilönyt jotakin ytimekästä olemuksestamme turvaan kaikelta eurooppalaistumiselta.

– Liikettä vaivaa keskustelukyvyttömyys normeista, joita rikotaan. Sodanjälkeisten sukupolvien puhumattomuuden pelkään johtavan liikkeen sisäiseen rapautumiseen, sanoo musiikkialan vanhoillislestadiolainen.

Mikä vahinko olisikaan, jos näin rikas ja monimutkainen kulttuurinen ja hengellinen seura pohjoisesta heimostamme katoaisi!

Teksti: Kaisu Innanen / Kaltio 2, huhtikuu 2009.

VLtaide 3 PIEN

Lisää aiheesta:

Puhujain- ja seurakuntavanhinten kokouksen päätös (Ruukki 1971), jossa kielletään kirkkokuoroissa ja muissa kuoroissa laulaminen, solistina esiintyminen ja oopperaharrastus sek varoitetaan kuvataiteilijan ja musiinkinopettajan ammateista.  Päivämies nro 37, 8.9.1971: ”Kristitty ja taide”. (Nimim. Pölyttynyt: otathan vastaan parhaimmat kiitokset jälleen historian havainnollistamisesta, kun nostit esiin olennaisia, autenttisia dokumentteja.)

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Lassi Hyvärinen: Kulttuurikielloilla ei ole raamatullisia perusteita

Musiikkikiellot

Lapsen raskas koulutie

Synti vl-käsityksen mukaan

Wikipedia: vanhoillislestadiolaisuuden kritiikki

1 kommentti

Kategoria(t): elämäntapa, kiellot, konsertit, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lähihistoria, musiikki, nettikeskustelu, normit, nuoret, synnit, syntilista, taide, televisio, televisiokielto, tieto, totteleminen, vallankäyttö, videot

Kuka ja mikä minä oikeasti olen?


Kaikki muuttuu: identiteetti, elämäntapa, seksuaalisuus ja arvomaailma

Tutkija Saara Tuomaala on ansioitunut historiantutkimuksen  alalla. Hänen väitöskirjansa Työtätekevistä käsistä puhtaiksi ja kirjoittaviksi hyväksyttiin 2004 Helsingin yliopistossa. Siinä hän tarkastelee 1900-luvun alun kansakoulun kehittymistä Kivijärvellä ja Paavolassa. Tuomaala on tutkinut myös Virginia Woolfin poliittista ajattelua ja naisia historiantutkijoina (artikkelikokoelma Oma pöytä. Naiset historiankirjoittajina Suomessa (2005).

Tuomaala irrottautui vanhoillislestadiolaisuudesta 1980-luvulla. Hän on kertonut julkisuudessa irrottautumisen kokemuksestaan elävästi ja havainnollisesti.  Hänen oivalluksensa ja tuntemuksensa ovat tuttuja monelle, mutta Tuomaala onnistuu kuvaamaan sanallisesti puhuttelevalla tavalla tätä usein sanattomaksi jäävää, ainutlaatuista kokemusta.

 

”Enemmän kuin uskosta, on kyse siitä, että syntyy johonkin kulttuuriin ja elää siinä. Jos siitä lähtee, kaikki muuttuu: identiteetti, elämäntapa, seksuaalisuus ja arvomaailma.”

(osa lehtihaastaattelusta 17.3.2003, toimittaja Anu Silfverberg, HS NYT-liite)

 

Usko oli hänen lapsuudenkodissaan asia, joka kuului elämään kuin hengittäminen. Jumala oli ruumiillistunut seurakunnassa, sen ystävyysverkostoissa ja yhteisöllisyydessä.

Tuomaala jätti vanhoillislestadiolaisen yhteisön 1980-luvulla opiskellessaan yliopistossa. Lestadiolaisuuden taakse jättämisessä suurin suru on suvun ja yhteisön ulkopuolelle sulkeutuminen.
 
 
 
 
 
 

 

 

”Kutsuisin vanhoillislestadiolaisia fundamentalistiseksi yhteisöksi. Siinä oma yhteisö on yhteydessä Jumalaan, kun taas muut eivät ole. Siksi on sitä mullistavampaa jättää se.”

Tuomaala epäili uskontoaan ensimmäistä kertaa jo lapsena.

Yhdeksänvuotias lestadiolaistyttö mietti, onko todella mahdollista, että vain tietyllä tavalla uskovat pääsevät taivaaseen. Tai että kaikki synniksi määritellyt asiat todella olisivat väärin.

”Kirjoitin yhdeksänvuotiaana esseen aiheesta Lempeät ja julmat uskonnot. Minusta tuntui, että omani kuului jälkimmäisiin.”

Lapsuuden kysymykset painuivat pinnan alle teini-iässä, jolloin Tuomaalasta tuli kiihkeä uskon puolustaja.

”Koulussa syljettiin päälle ja haukuttiin siaksi, koska olin lestadiolainen. Uskon, että valtakulttuurin taholta koettu syrjintä pienessä uskonnollisessa yhteisössä usein vain vahvistaa rajoja. Ihmisellä on kaksi vaihtoehtoa: linnoittautua tai irrottautua.”

Epäilevät kysymykset palasivat myöhemmin.

Sääntöjen ehdottomuus, tuomitseva Jumala ja naisten asema lestadiolaisyhteisössä aiheuttivat lopulta irtautumisen, joka vahvistui hiljaisuudessa, Tuomaalan oman pään sisällä. Sitä seurasi kokeiluvaihe, jossa piti kokea valtakulttuurin elämään liittyviä asioita. Vasta sen jälkeen uskalsi edes ajatella lähtöä, jonka varmistuessa kasvoi huoli perheestä: kuinka äiti ja sisarukset kestävät?

”Lestadiolaisuus on hirveän konkreettista. Jos rikot normeja ja astut ulkopuolelle, se tarkoittaa, että olet astunut kuoleman rajan yli, kohtaat oman kuolemasi. Sinusta tulee sellainen, joka joutuu helvettiin. Se sosiaalinen ja emotionaalinen kuolema on vahva, fyysinen kokemus. Kun uskosta luopui, se oli käytävä läpi.”

Jumala oli olemassa yhteisön toisten ihmisten kautta. Kun side heihin katkesi, murtui myös Jumalan kuva. Viimeisenä iltana lestadiolaisyhteisössä Tuomaala meni ryhmätapaamiseen Helsingissä tietäen, että se oli viimeinen kerta.

”Sen jälkeen minulla oli pitkään tunteita, että leijun avaruudessa, että olen irti koko maailmasta enkä kuulu mihinkään. Välillä se leijuminen oli enemmän lentämistä tai syöksymistä.”

Mikään ei kuitenkaan päättynyt tuohon lentoon. Suurilla eroilla on tapana palata aaltoina vuosien varrella.

Irtauduttuaan Tuomaala tukeutui ystäviin ja yliopistomaailmaan. Hän alkoi seurustella, eikä ollut ehkä sattumaa, että kumppani oli ihminen, joka oli joutunut elämässään vaihtamaan kahdesti kulttuurista toiseen.

Akateemisesta maailmasta Tuomaala sanoo löytäneensä sellaisia laajoja yhteisöjä ja keskusteluyhteyksiä, jotka muodostuivat läheisiksi lestadiolaisyhteisössä.

”Ja jännittävää kyllä, yksi selvästi lestadiolaisuudesta tullut asia elämässäni on naisten ja tyttöjen keskinäinen kulttuuri. Yhteisössä, jossa naisten ja miesten maailmat ovat jotenkin erillisiä ja seksuaalisuus varjeltua, yksi tapa hahmottaa maailmaa on nähdä se naisten välisinä verkostoina. Se on ollut elämässäni jatkumo, joka on myös auttanut siirtymävaiheen yli.”

Sopiva vertauskuva lestadiolaisyhteisöstä luopuvalle naiselle löytyy Tuomaalan mielestä musliminaisesta, joka irtautuu uskostaan ja kulttuuristaan. Kummassakin voi olla kyse kokonaisen kulttuurin jättämisestä ja siirtymisestä valtakulttuuriin, jonka suhtautuminen on alentuvan säälivää.

”Lestadiolaisnaiset vaiennetaan kahdelta suunnalta: yhteisön sisältä tuleva viesti on, että nainen vaikenee seurakunnassa ja synnyttää lapsia. Valtakulttuuri taas halveksii naisia ja kohtelee heitä tahdottomina uhreina. Kun lestadiolaisuuteen liittyy muutenkin naisten alistaminen, satuttaa vielä enemmän, että sitä joutuu kokemaan paitsi oman kulttuurin miesten myös modernien ja vapautuneiden naisten taholta.”

Uskosta tulo ei myöskään välttämättä ole sitä, että kääntää kokonaan selkänsä jollekin.

Jotkut vanhat ainekset saavat merkityksen uusien ajatusten ja tietojen kautta. Jumalasta Tuomaalan elämässä ei enää näy merkkejä, mutta jotain tunnistettavaa uskosta on jäänyt jäljelle, hän sanoo. Yksi on kokemus, että elämään sisältyy jokin salaisuus tai ihme.

”Jossain vaiheessa luulin lopettaneeni rukoilemisen. Mutta tavallaan se on edelleen olemassa. Suhtaudun rukouksenomaisesti siihen, kun luen runoja, kuuntelen musiikkia tai käyn hyvän keskustelun. Siitä, että yhtäkkiä keskellä päivää on hiljaa ja hengittää, saattaa tulla samanlainen olo kuin rukouksesta: että olen yhtä tämän maailman kanssa ja samalla vastuussa muista.”

”Se on lähestymistapa, jonka opin lapsena. Joku sanoisi, että siinä kohtaa Jumalan. Minä en käytä sitä sanaa.”

Osa Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä julkaistua toimittaja Anu Silfverbergin haastattelua otsikolla Uskottomat. 17.4.2003.

Lue myös:

Maud: Kastetusta kartetuksi

Maud: Uskotko Jumalaan?

Viiden veljen sisko: Ihmistä ei saa kutistaa

8 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, alakulttuuri, elämäntapa, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, get rid of, hengellisyys, identiteetti, identity, ilo, irrottautuminen yhteisöstä, laestadianism, lapsuus, naisen asema, normit, omatunto, opilliset kysymykset, pelko, pelot, perhe, retoriikka, rukoileminen, spiritualiteetti, tyttökulttuuri, uskon jättäminen, yhteisö, yksilöllisyys

Kulttuurikielloilla ei ole raamatullisia perusteluja


Viime aikoina vanhoillislestadiolaisuuden sisälläkin on alettu käyttää termiä ”elämäntapanormi” tai ”perinnäissääntö”, sellaisista synniksi opetetuista normeista kuten kielto katsella televisio-ohjelmia, kielto käydä  elokuvissa ja konsertissa, kielto toimia ammattimuusikkona, tanssin kielto jne.

FT, historiantutkija Mauri Kinnunen on nykyajassa ollut ensimmäisiä, joka osoitti kieltojen pohjautuvan  ensi sijassa Ruotsin Lapissa syntyneen ja suomalaisella korpiseudulla levinneen herätysliikkeen maantieteelliseen, taloudelliseen ja kulttuuriseen taustaan eikä Jumalan sanaan (Kaleva 1.10.2006). 

Kyse on yli satavuotiaaseen herätysliikkeeseen muodostuneesta ja siinä ylläpidetystä perinteestä, ei hengellisestä kysymyksestä. Raamatulla kulttuurikieltoja onkin vaikeaa perustella. Raamatun aikaan ei ollut olemassakaan esimerkiksi tallennettua musiikkia, vaan kaikki musiikki oli ”elävää” eli paikalla esitettyä musiikkia.

On tietenkin asiatonta ja virheellistä ajattelua erotella erilaisia taiteen esittämismuotoja ja leimata toisia synnillisiksi (teatteri, konsertit, elokuvat), kun taas pitää toisia (äänitteet, lausunta, YLEn Elävä Arkisto) uskovaisille sopivina niiden teknisen esitysmuodon takia. Moinen selittely on teologisesti täysin kestämätöntä eikä Raamattu tue näitä teoretisointeja. Kulttuuriseikkoihin liittyvät järjettömät kiellot ovatkin omiaan karkottamaan tänä päivänä nuoria liikkeen piiristä.

Kulttuurikieltoja tarkasteltaessa ei voida sivuuttaa herätysliikkeen lähihistoriaa, eli 1960-70-luvulta alkanutta vaihetta, jolloin niiden noudattamista ryhdyttiin valvomaan yhteisössä aikaisempaa yksityiskohtaisemmin. Siitä lähtien kieltoja myös jatkuvasti lisättiin puhujainkokousten päätöksillä. Joka rikkoi kieltoja, joutui nuhdeltavaksi ja hänet velvoitettiin julkiseen rippiin eli parannuksen tekemiseen ”seurakunnan edessä”.

Osoituksena nuoremman polven kyseenalaistavista pohdinnoista on oululaisessa Kalevassa 29.3.2009 julkaistu runoilija Lassi Hyvärisen punnittu puheenvuoro.  Hyvärinen kytkee kulttuurikieltojen syntyprosessin osuvasti yhteisön lähihistorian ratkaisuihin.

Lestadiolaisuuden vaikea kulttuurisuhde

 kaleva-final

 Runoilija Lassi Hyvärisen puheenvuoro Kalevassa 29.3.2009.

Valtaväestön mielikuvissa vanhoillislestadiolaisuuteen liitetään liuta sääntöjä ja kieltoja. Monet näistä elämäntapanormeista liittyvät kulttuuriin, kuten elokuviin, teatteriin ja musiikkiin. Asenteet alkoivat kristallisoitua sitoviksi normeiksi 1960-luvulla. Silloin vakiintui nykyinen käsitys yksilön ja seurakunnan suhteesta.

Lestadiolaisten tapakulttuurin historia ulottuu Lestadiuksen saarnoihin asti. Peräpohjolan karuissa oloissa säätyläisten tavat ja kaupunkien huvit olivat etäistä ylellisyyttä. Saarnoissaan Lestadius tuomitsikin kaiken koreilun ja säätyläisten huvitukset maailmallisina. Hänen kuolemansa jälkeen asenteita välittivät saarnapostillat, joita eri suuntien lestadiolaiset lukivat ahkerasti.

Herätysliikkeen hajaantuminen kolmeen pääsuuntaan vähensi elämäntapanormien merkitystä suurimmaksi haaraksi jääneessä vanhoillislestadiolaisuudessa. Liikkeen nykyinen tapakulttuuri vakiintui 1900-luvun alkupuolella Pohjois-Pohjanmaan ja Koillismaan maaseudulla. Lestadiolaisen maalaisväestön elämänpiiriin kuuluivat työ, koti ja uskonto. ”Syntielämä” kytkeytyi tansseihin ja juominkeihin. Kaupunkikulttuuri taas oli talonpojan näkökulmasta turhaa ja etäistä, siksikin sen muodot sirkuksesta teatteriin oli edelleen helppo tuomita.

Toisaalta aiemmin vieroksutut ”hihhulit” muuttuivat yhteiskuntakelpoisiksi muun muassa kansalaissodan seurauksena. Itsenäistyneen Suomen kristillis-isänmaallinen ilmapiiri ja lestadiolaisten arvot tukivat toisiaan. Vanhoillislestadiolaiset papit lähensivät liikkeen suhdetta kirkkoon. Lähinnä heidän vaikutuksestaan myös kulttuuriasenteet lientyivät – heidän kulttuurikäsityksensä ei sanottavasti poikennut muiden kristillis-oikeistolaisten piirien asenteista. Esimerkiksi Helsingin olympialaisten järjestelyihin osallistui lestadiolaisia, olympiahymnin säveltämistä myöten.

Liikkeen pappien ja maallikkojen kehitys kulki kuitenkin eri suuntiin ja 1960-luvun hajaannuksessa suurin osa papeista erosi tai erotettiin liikkeestä. Samoihin aikoihin modernisaatio alkoi toden teolla järkyttää lestadiolaisten kylien perinteistä järjestystä. Vielä 1909 vanhoillislestadiolaisten ”suuressa kokouksessa” torjuttiin ”seurakuntaan perustuvien puheiden” nostaminen Raamatun rinnalle, koska ”seurakunta voi joskus erehtyä”.

Vuonna 1938, otettaessa radioon myönteinen kanta, haluttiin luottaa yksilön omatuntoon ja välttää ”tekemisen ja tekemättä jättämisen ihmisoppia”. Pappishajaannuksen jälkeen, yhteiskunnan maallistumisen painaessa liikkeen johto alkoi korostaa seurakunnan erehtymättömyyttä ja yksilön kuuliaisuutta ”seurakunnan neuvoille”.

Vuoden 1963 kielteinen televisiopäätös oli ensimmäinen merkittävä, liikkeen jäseniä sitova normi. Myös vanhoista kulttuuriasenteista tuli pian ehdottomia normeja. Tämä kehityskulku oli myös yksi keskeinen syy 1970-luvun hoitokokouksille, joissa normien kyseenalaistamisesta tai rikkomisesta tuli tehdä parannus, ja jos ei tehnyt, erotettiin usein liikkeestä.

Hoitokokouksia seuranneena aikana elämäntapanormien osuus saarnoissa ja liikkeen lehdissä on vähentynyt. Niitä ei ole silti kumottu. ”Me emme halua” ja ”kanta ei ole muuttunut” –tyyppinen retoriikka on uusintanut normeja. Esimerkiksi lestadiolaisen muusikon järjestämä konsertti voi herättää nykyäänkin huhumyllyn, paheksuntaa ja jopa anteeksipyyntövaatimuksia. Moni muusikko kokeekin tekemisiinsä kohdistetun huolenpidon ahdistavana.

Tapakulttuurin vähittäinen höltyminen 2000-luvulla ei ole jäänyt vaille vastareaktioita. Myös 1970-lukulainen ehdotonta kuuliaisuutta vaativa ajattelu on nousussa. Olen aivan viime aikoina tavannut vanhoillislestadiolaisia, joita on tuoreeltaan ”hoidettu”. Tämä tarkoittaa, että heitä on puhuttelemalla ja painostamalla pakotettu pyytämään anteeksi tekoja tai puheita, joita he eivät itse ole kokeneet vääriksi. Hoitamisen syynä on ollut elämäntapanormien rikkominen tai kyseenalaistaminen. Hoitajien tärkein painostusväline ei ole Raamattu, vaan vaatimus kuuliaisuuteen seurakunnalle.

Kyse on kenties yksittäistapauksista, mutta lestadiolaisten itsensä on hyvä tietää, etteivät seurakunnan nimissä tapahtuvat ”hoidot” ole jääneet 1970-luvulle, vaikkei niitä seurakunnan edessä pidetäkään. Tietyt liikkeen opilliset korostukset, kuten tulkinta ”Kristuksen kirkkolaista” ja ”veljen vartioimisesta”, luovat myönteisen huolenpidon lisäksi pohjaa myös epäterveille yksityiselämään puuttumisille.

Elämänsä viimeiset vuodet vanhoillislestadiolaisuuteen kuulunut teologian tohtori ja tutkija Aulis Zidbeck kirjoitti vuonna 1987 kulttuurivastaisuudesta liikkeen ”kauneusvirheenä”. Hänen mukaansa televisiokielto ja kulttuuriasenteet ovat ongelmallisia siksi, etteivät tapakulttuuriin kuuluvat kiellot ja säädökset kuulu kristinuskoon ja luterilaisuuteen: kristitty tarvitsee syntiä vastaan voimakseen elävää uskoa, ei ihmisten säätämiä määräyksiä.

Samantapaisia ajatuksia liikkeen sisällä esitetään nykyäänkin. Vanhojen kokouspöytäkirjojen ja muun tiedon leviäminen on paljastanut monille, että esimerkiksi opetus seurakunnan erehtymättömyydestä on suhteellisen nuori.

Avoin keskustelu tapanormien ongelmista tai liikkeen lähihistoriasta on vaikeaa. Esteenä ovat monet pelot. Monen rauhanyhdistyksen ilmapiirissä normien kyseenalaistaminen nähdään helposti seurakuntaa vastaan nousemisena. Viimeistään ”eriseurakortin” vilauttaminen jähmettää keskustelun – liikkeen historian takia eriseurasta puhuminen saa kenet tahansa lestadiolaisen varpailleen.

Vanhoillislestadiolaisuudessa on selvää tarvetta avoimeen keskusteluun lähihistorian kipupisteistä ja niiden vaikutuksesta nykytilanteeseen. Keskusteluun ovat rohkaisseet myös monet liikkeen saarnaajat.

Keskusjärjestö SRK:n kotisivuilla todetaan, että vanhoillislestadiolaisuuden opillisena perustana ovat Raamattu ja luterilainen tunnustus. Tuoreessa haastattelussa SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen totesi, että lestadiolaiset kokevat olevansa ”luterilaisen kirkon ydintä”. Hyvä näin: Raamattu ja luterilaisen kirkon tunnustuskirjat tarjoavat keskusteluille yhteisen lähtökohdan.

Lassi Hyvärinen
Kirjoittaja on helsinkiläinen runoilija  

Kaleva 29.3.2009

Aiheesta myös täällä: 

Puhujain- ja seurakuntavanhinten kokouksen päätös (Ruukki 1971), jossa kielletään kirkkokuoroissa ja muissa kuoroissa laulaminen, solistina esiintyminen ja oopperaharrastus sek varoitetaan kuvataiteilijan ja musiinkinopettajan ammateista.  Päivämies nro 37, 8.9.1971: ”Kristitty ja taide”. (Nimim. Pölyttynyt: otathan vastaan parhaimmat kiitokset jälleen historian havainnollistamisesta, kun nostit esiin olennaisia, autenttisia dokumentteja.)

 
Juhani Huttunen: Raamatulla päähän. Kirkko ja kaupunki 20.9.2010. Katsaus fundamentalismin kansaninvälisistä historiallisista juurista sekä sen vaikutuksista.

Virpi Hyvärinen: Miten toteutetaan onnistunut glasnost? 

VL-pappi kävi teatterissa: ”Jokaisessa meissä on fundamentalistin vikaa”, Kaleva 27.5.2007

Teatterivierailu sulki papin pois SRK:n rippileiriltä, Kotimaa 9.9.2007

Jussi Vilkuna: Soile Isokoski (Kaltio)

Oulun teatterijupakka 2007 ja sen taustaa.

VL-liikkeen opilliset tulkinnat herättävät kysymyksiä

6 kommenttia

Kategoria(t): elämäntapa, epäily, erehtymättömyys, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, identiteetti, kannanotot, kiellot, konsertit, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lakihengellisyys, luterilaisuus, normit, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pietismi, Raamatun tulkinta, retoriikka, suvaitsevaisuus, synnit, syntilista, taide, teatteri, televisio, televisiokielto, totteleminen, uskon perusteet, videot, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys