SRK-lestadiolaisuuden kirkko- ja seurakuntakäsityksen perustana on ajatus, että kristillisen kirkon ulkoisella kehällä ovat kaikki kristityt ja sisäisellä kehällä ainoa oikea Jumalan valtakunta: vanhoillislestadiolaiset. 
Vain vanhoillislestadiolaiset muodostavat ”elävän kristillisyyden” ja vain nämä tosiuskovaiset pelastuvat Lue koko artikkeli…
Kategoria(t): alakulttuuri, armoneuvot, arvot, bans, elämäntapa, erehtymättömyys, etniset vanhoillislestadiolaiset, helvetti, hoitokokoukset, iankaikkinen elämä, identiteetti, identity, johtajat, johtokunta, kadotus, kiellot, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, leimaaminen, luterilaisuus, manipulointi, normit, norms, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, pelko, pelot, puhujat, rauhanyhdistys, retoriikka, sananvapaus, sensuuri, seurakunta, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, syntilista, syyllistäminen, totteleminen, tuomitseminen, uskon perusteet, vallankäyttö
Lestadiolaisuudessa pitäisi tapahtua sama suuri käänne, minkä Paavali teki aikanaan kristinuskolle. On tehty suuri erehdys, kun nyky-lestadiolaisuudesta on tehty ”etnistä” kasvatuskristillisyyttä.
Paavali irrotti kristinuskon sen juutalaisesta perinteestä ja avasi uskon universaaliksi koko maailmalle. Lue koko artikkeli…
Kategoria(t): alakulttuuri, alueelliset erot, armo, ateismi, elämäntapa, etniset vanhoillislestadiolaiset, evankeliumi, hengellisyys, identiteetti, identity, kasvatus, kiellot, kirkko, lakihengellisyys, normit, norms, omatunto, Paavali, Raamattu, uskon perusteet, uskontokritiikki, vastuullisuus, yhteisö
Ajankohtaisen Kakkosen homokeskustelu 12.10.2010 heikensi evankelisluterilaisen kirkon kannatusta. Kahdessa päivässä kaikkiaan 3005 henkilöä erosi kirkosta. 13.10. kirkosta erosi 2633 jäsentä. (Homoillan jälkeisen viikon aikana kirkosta erosi yhteensä yli 30 000 suomalaista. Päivittäistä eroamistilastoa voi seurata tästä.)
Vakaumusten Tasa-arvo ry:n (VATA) ylläpitämän Eroakirkosta.fi-palvelun tiedottajan Heikki Orsilan mukaan ohjelma yli tuplasi jo lähetysiltana tavanomaisen päivän eroluvut.
– Odotimme koko päivän saldoksi noin 160 kirkosta eroamista. Ohjelman ensimmäisen tunnin aikana erosi 80 henkilöä, ja tiistaina 12.10. eronneiden kokonaissaldo oli 372 kirkosta eronnutta. Tämä on yksi kovimpia yksittäisen ohjelman aiheuttamia eropiikkejä, Orsila sanoi Kotimaa 24:n haastattelussa keskiviikkoaamuna.
Mutta eroamispiikki ei jäänyt nyt ohjelman esitysiltaan, vaan jatkui seuraavana päivänä. Keskivikkona 13.10. eroajien määrä kipusi kaikkien aikojen ennätykseen 2633.
Joka neljäs verkkosivujen kautta eroava ilmoittaa syyn eroamiselleen. Keskiviikkona eroja perusteltiin kirkon suvaitsemattomuudella ja yhdenvertaisuuden puutteella.
– Palautteen perusteella ihmiset kokivat kirkon linjan liian konservatiiviseksi, tiedottaja Heikki Orsila sanoi Ilta-Sanomissa. Vain muutaman palautteen mukaan kirkko on homoja kohtaan liian suvaitseva.
Yhteensä eroajia oli kahden päivän aikana kaikkiaan 3 005 jaloillaan äänestänyttä. Joku jo laskikin, että Suomen ev.lut. kirkko menetti kertalaakilla ensi vuoden tuloista yli 1,2 miljoonaa euroa.
Kirkon vuosibudjetissa menetys on kuitenkin jokseenkin merkityksetön. Vuonna 2009 kirkollisverotulot olivat 859 milj. euroa.
Tämä laskutapa ei kuitenkaan kerro kirkosta eroamisen todellista taloudellista vaikutusta, eikä se kerro mitään sen hengellisestä eikä yhteiskunnallisesta vaikutuksesta. Vaikutukset ulottuvat yhtä vuotta pidemmälle.
Kun näin suuri joukko, nuoria ja vanhempia ihmisiä, lakkaa maksamasta vuosittain kirkolle veroaan, se vie kirkolta yhden ihmisen osalta arviolta 15-35 vuoden verotulot. Näin tapahtuu, mikäli asianomainen ei muuta kantaansa eikä liity takaisin kirkon jäseneksi jossain elämänvaiheessa.
Oletetaan hänet keskituloiseksi 2 500€/kk palkalla. Tällöin hän maksaisi kirkollisveroa noin 400€ vuosittain läpi työssäoloaikansa. Veron määrän vaikuttaa seurakunnan veroprosentti (vaihtelu 1-2%, keskiarvo 1,3). Lisäksi eläkkeellä tulot laskevat ja verokin pienenee silloin.
Arvioidaan oletuksena, että kirkko menettää verokertymästään 400 euroa vuodessa jokaisen eroajan kohdalta. Eroaja olisi maksanut kirkolle keskimäärin 20 vuoden ajan tämän summan vuosittain.
20 x 400= 8 000 euroa (korkoja ja veroprosenttien muutoksia ei ole huomioitu)
3 005 x 8 000 euroa = 24 040 000 euroa, eli menetys 20 vuoden ajalta on ilman korkoja runsas 24 miljoonaa euroa.
Normaalisti kirkosta eroaa keskimäärin 140 – 170 henkilöä päivittäin Eroakirkosta.fi-palvelun kautta. Yli 90% eroamisista tehdään tämän palvelun kautta. Mainittakoon, että eroamisvauhti jatkui myös 14.10., jolloin tilaston mukaan jälleen 2032 ihmistä luopui kirkon jäsenyydestä.
(Voit laskea kirkollisverosi määrän nappia painamalla täällä.)
Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen, jonka panos ohjelman keskustelussa oli jokseenkin hallitseva, sanoo, että hän ei ole huolissaan keskustelua seuranneesta eropiikistä. Hänen arvionsa mukaan kirkosta eroavat protestina sellaiset henkilöt, joilla on siihen jo ennestään vain löyhä suhde.
– Tästä ei kannata säikähtää. Paljon vaarallisempaa on kirkon kannalta hiljaa näivettyminen. Se, että ihmiset menettävät pikkuhiljaa mielenkiintonsa kirkkoon, totesi Räsänen Kotimaa24:n haastattelussa
Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Räsänen vaikutti lausunnoissaan kieltämättä hieman ylimieliseltä. Hän ei tuntunut kunnioittavan tavallisten ihmisten vakaumusta. Päivi Räsänen ei ole ehkä havainnut, että itse asiassa valtaosa kirkon jäsenistä pitää suhdettaan kirkkoon ja uskoon nimenomaan melko löyhänä, mutta silti tärkeänä osana elämäänsä.
Itse asiassa kirkossa on voimistumassa ajatus, että kirkon jäsenyys on monille suomalaisille nykyisin lähinnä kulttuuri- ja identiteettikysymys. Uskominen kristinuskon teologisiin opinkappaleisiin, kuten Jeesuksen ylösnousemukseen, ihmetekoihin ja Jumalan toimintaan maailmankaikkeuden luojana ja jokapäiväisenä tapahtumiin vaikuttajana ei ole nykysuomalaiselle välttämätöntä pitäytyäkseen kirkon jäsenenä. Puhutaan kulttuurikristillisyydestä, jollainen esimerkiksi Raamatun tutkijana tunnettu professori Heikki Räisänen on itse todennut olevansa.
Helsingin Sanomien Nyt-liitteen toimituksen esimies Ville Blåfield on esittänyt toivomuksen, että kirkossa tulisi erityisesti pitää kiinni juuri näistä Päivi Räsäsen väheksymistä tavallisista, kirkon oppeihin ja rituaaleihin lopulta melko löyhästi sidoksissa olevista, itseään tapakristittyinä pitävistä jäsenistään. 
Blåfieldin mukaan tapakristityt ”katsovat hämmentyneenä sivusta, kuinka pieni joukko kiivailee opillisista kysymyksistä, kuten naispappeudesta ja homoliitoista.” Nämä suomalaiset pitävät ihmisoikeuksia ja tasavertaisuutta arvona, jota myös kirkossa tulee noudattaa.
– Kirkkoon kuuluvien tapakristittyjen suuri joukko tarvitsisi jonkun puhumaan puolestaan, vetosi Blåfield.
– Mutta kirkon sisäiset oppiriidat ja tiukan linjan fanaatikot saavat meidät hiljaiset massat kokemaan toiseutta omassa kirkossamme. Mieli kuohahtaa uskon tiukoista mittareista ja siitä, kun joku laukoo yhtä totuutta.
Myös emerituspiispa Eero Huovinen on lähtenyt puolustamaan tapakristillisyyttä.
– Arvelen, että monet kuuluvat kirkkoon saadakseen jonkin-laisen uskonnollisen henkivakuutuksen. Minusta se on oikein hyvä syy. Ei ihmisten tarvitse perustella kirkkoon kuulumis-taan yksityiskohtai-sesti.
– Kirkkoon voi kuulua hyvin matalalla kynnyksellä.
– Tapakristillisyyttä pitää tukea. Sekin voi olla hyvä syy kuulua kirkkoon. Suuri enemmistö kirkon jäsenistä kuuluu kirkkoon, koska heidät on kastettu, sanoi Huovinen Askel-lehden haastattelussa.
Päivi Räsänen sen sijaan ei tunnu antavan arvoa tapakristityille ja heidän palvelemiselleen kirkossa.
Perinteellisesti kirkosta eroavien enemmistö on ollut miehiä, noin 60%. Heikki Orsilan mukaan uutisten ja keskusteluohjelmien havahduttamat kirkosta eroajat ovat sekä miehiä että naisia. Nyt naisten osuus oli noussut peräti 48 prosenttiin. Eroajat olivat nyt myös keskimääräistä vanhempia.
Naisten osuus eronneista on kasvanut selvästi koko kuluvan vuoden aikana. Vuosina 2007-2009 naisten osuus tammi-elokuussa oli 40-42 prosentin kohdalla, mutta tänä vuonna naisten osuus on noussut 44 prosenttiin, ja elokuussa eroajista oli jo 47 % naisia.
– Tällaista kasvua ei ole nähty aikaisemmin. Naisten osuus kääntyi kasvuun kuin nappia painamalla tammikuussa. Tilastojen perusteella on ilmeistä, että naisten asenteet kirkkoa kohtaan ovat muuttuneet, arvioi tiedottaja Heikki Orsila. Syytä sille, miksi juuri naisten osuus on tänä vuonna kasvanut, emme vielä tiedä, Orsila sanoo.
Kirkon tutkimuskeskuksen tutkijan Kati Niemelän mukaan kirkosta erotaan aina, kun kirkko on esillä mediassa. Homokeskustelun hän uskoo lisäävän erityisesti nuorten naisten kirkosta eroamista.
– Homokeskustelu ärsyttää tutkimusten mukaan enemmän naisia kuin miehiä. Nuorilla naisilla on hyvin vahva tasa-arvon vaatimus, Niemelä sanoo.
Naisten merkitys on keskeinen kristillisessä kasvatustyössä. Naisten eroaminen kirkosta viittaa siihen, että lapsia ei enää yhtä itsestäänselvästi kasvateta kristillisen kirkon jäsenyyteen eikä kristinuskoon. Varsinkin suurissa kaupungeissa lasten kastaminen on vähentymässä. Tällöin kirkon jäsenyys alkaa nopeasti kutistua seuraavissa sukupolvissa.
Kirkon oman ennusteen mukaan vuonna 2025 enää 67 % suomalaisista olisi ev.-lut. kirkon jäseniä, kun nyt osuus on 79%.
Toinen suuri tv-ohjelman aiheuttama eropiikki on Orsilan mukaan vuodelta 2008, jolloin YLEn A-Talk –ohjelmassa keskusteltiin muun muassa naispappeudesta. Tuolloin kirkosta erosi illan aikana 180 ihmistä.
Lehtiuutiset ovat nostaneet erolukuja vielä televisio-ohjelmiakin enemmän. Kun sanomalehdet uutisoivat huhtikuun lopussa ja toukokuun alussa 2010 näkyvästi kirkkohallituksen alustavasta selvityksestä, jonka mukaan kirkossa ja sen herätysliikekeisäs on paljastunut kymmenittäin lasten hyväksikäyttörikoksia, kirkostaeroaminen lisääntyi. Yksin 1.5. Helsingin Sanomien kerrottua ns. Minnan tapauksesta (”Syntisten piiri”) kirkosta lähti yli 450 ihmistä yhden päivän aikana.
Kirkosta eroaminen alkaa ennen pitkää muuttaa kirkon sisäisiä valtasuhteita. Herätysliikkeiden jäsenet ovat uskollisimpia kirkon jäseniä, joten heidän useimmiten konservatiivisimmat näkemyksensä voimistuvat sitä enemmän mitä enemmän kirkosta erotaan. Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisilla on seurakuntien hallintoelimissä ja kirkolliskokouksessa jo nyt huomattava vaikutusvalta liikkeen kannattajien määrään suhteutettuna. Seurakunnat ”vanhoilislestadiolaistuvat”.
Näin siitä huolimatta, että lestadiolaiset eivät pidä kirkkoa Kristuksen todellisena kirkkona. Heille kirkko on tavallisesti lähinnä maallinen, hengellisiä asioita hallinnoiva virasto. Heidän uskomuksensa mukaan kaikki muut luterilaisen kirkon jäsenet papeista ja piispoista tavallisiin seurakuntalaisiin saakka joutuvat kadotukseen ja vain ns. SRK-lestadiolaiset pelastuvat. Vanhoillislestadiolaisen Raamatun tulkinnan ja pelastusopin mukaan vain yksi joukko on todellinen Jumalan valtakunta, eräänlainen ”kirkko kirkossa”. Tämä on virallinen SRK:n opetus, mutta kaikki riviuskovaiset eivät pidä tätä totena.
Korkeimmat eroluvut sattuvat perinteisesti vuoden viimeiselle päivälle, jolloin kirkosta lähtee verosyistä yli tuhat henkilöä. Jotkut ovatkin leimanneet kirkosta eroavat pinnallisiksi mammonan palvojiksi jotka eivät halua kantaa vastuutaan maksamalla kirkollisveroa.
Monille kirkosta eroaminen on nimenomaan pinnallisuuden vastakohta. Juuri pinnallinen tapauskovainen hakee kirkosta ns. ”asiakkaan tarvitsemia juhlapalveluja”, kuten koristeellisia ja valokuvauksellisia kirkkohäitä jne.
Moni nykyajan ihminen on päätellyt, että voi uskoa jumalaansa ilman kirkkoa eikä kirkon jäsenyydessä ole järkeä silloin jos ei itse sen oppien mukaan usko eikä ajattele. Monille ovat muodostuneet kynnyskysymyksiksi kirkon vuosikymmeniä velloneet kiistanalaiset asiat, kuten naisten ja homojen asema kirkossa sekä ylipäätään ihmisoikeudet. Todennäköistä on, että kirkon johto joutuu lähitulevaisuudessa ottamaan kantaa myös herätysliikkeidensä ihmisoikeusongelmiin eettiseltä ja kristillis-teologiselta kannalta.
* * *
Ajattelemisen aihetta antoi R.K.
(Kirjoitus nousi 14.10.2010 kansainvälisellä WordPress.com-blogilistalla sadan luetuimman postauksen joukkoon.)
Ajankohtaisen Kakkosen Homoilta katsottavissa Yle Areenalta.
Lähteet:
Simo Alastalo: Homokeskustelu aiheutti hurjan eropiikin. Kotimaa24 -uutiset 13.10.2010
Eilen kirkosta erosi 2633 jäsentä. www.eroakirkosta.fi
Kirkosta eroaminen kasvoi kesällä rajusti, www.eroakirkosta.fi
Petri Turunen: Ylen Homoilta tv:ssä lisäsi kirkosta eroamista. Ilta-Sanomat 13.10.2010.
* * *
Aiheeseen liittyvää:
Kirkkoneuvosto: Kajaanin kirkossa lupa rukoilla rekisteröidyn parisuhteen puolesta
Erotilastot online. Eroakirkosta.fi
Kirkollisverolaskuri: laskee napin painalluksella, paljonko maksat kirkollisveroa vuodessa
Kirkosta eroaminen kasvoi kesällä rajusti
Oikea ja väärä. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry. Vuosikokouksen 2.7.2005 kannanilmaisu.
Peilissä kahdet kasvot: Vanhemmilleni olen kuin kuollut – vanhoillislestadiolainen homo toivoo keskustelua liikkeen sisälle
Simo Alastalo: Eropiikki ei huoleta Päivi Räsästä. Kotimaa24 uutiset 13.10.2010
Simo Alastalo: Kirkosta eroamisessa uusi ennätys. Kotimaa24 uutiset 14.10.2010.
Jori Mäntysalo: Homoillan saldosta. 14.10.2010.
Parisuhdelain seuraukset kirkossa: piispainkokouksen selvitys kirkolliskokoukselle 2010. (Pohjana kirkolliskokouksessa käsittelylle keväällä ja syksyllä 2010.)
Mikael Pentikäinen: Homojen parisuhteille tasavertainen asema
Viron kirkko erotti homopapin (Kotimaa24 uutiset, 13.10.2010)
Olli Seppälä: ”Kuka puolustaisi iloista tapakristittyä?”
Olli Seppälä: Eero Huovinen puolustaa tapakristillisyyttä
YLEn haastattelupyyntö: homoseksuaalit, “eheytys” ja kirkko
Uskovaisena rekisteröidyssä parisuhteessa?
Ylen Homoilta nosti kirkosta eronneiden määrää. Helsingin Sanomat 13.10.2010.
Kirkosta eronnut ennätysmäärä ihmisiä. YLE uutiset 20.10.2010.
Kirkon kassassa tikittää eläkepommi. Helsingin Sanomat 8.1.2011.
Piia Elonen: Kirkon nykylinja ei tyydytä: Enemmistö suomalaisista muuttaisi kirkkoa suvaitsevampaan suuntaan. Helsingin Sanomat 30.10.2010, A3, A5.
Risto Leppänen ja Martti Nissinen: Raamattunäkemykset ja homoseksuaalisuus
HS-gallup: Kiista homojen oikeuksista ei ole syy erota kirkosta. Helsingin Sanomat 30.10.2010.
Santeri Palin: Pohdintaa A2 Homoillan pohjalta
Jari Tervo: Homoilta ja ihmisoikeudet. Uusi Suomi 15.10.2010.
Leena Seivo: Kun sana tulee vihaksi. Raportti rekisteröityyn parisuhteeseen liittyvien kysymysten käsittelystä kirkolliskokouksessa. Finnqueer 4.4.2004.
Kari Pekka Kinnunen: Näytä kantasi äänestämällä. Vantaan seurakunnat.
Simo Alastalo: Piispa Repo piti homoillan keskustelua latistavana
Anna Kortelainen: Shoppailevat ateistit. Turun Sanomat 10.5.2008.
Ville Talola: Jyrki Richt: Homoillan vierasvalinta ei täysin onnistunut. Kotimaa24, 3.12.2010.
Jos luterilainen kirkko ja muut kristilliset kirkot olisivat rehellisiä, ne myöntäisivät sen ilmiselvän tosiasian, että niiden opit perustuvat sopimuksenvaraisiin valikoimiin Raamatun kohtia ja tiettyinä kirkkohistoriallisina tilanteina tärkeäksi koettuja ajatuksia. Näin sanoo s yksi maailman arvostetuimmista Raamatun tuntijoista, Uuden testamentin tutkimuksen emeritusprofessori Heikki Räisänen.
Kristityllä ihmisellä on todellisuudessa täysi vapaus olla uskomatta sitä, mitä ei enää voi uskoa. Mitään ”alkuperäistä”, yhtä muuttumatonta oppia ja uskoa ei ole ollut koskaan olemassakaan, vaan heti alun pitäen kristinuskossa esiintyi monia erilaisia tulkintoja. 
Raamattua ei siksi pitäisi korottaa liian korkealle jalustalle. Kristinuskon kehitystä tutkiessaan Räisänen on todennut Raamatun eri osien pitkälle tuntemattomiksi jääneiden kirjoittajien ristiriitaiset ainekset ja kirjaan sisältyvät jopa räikeät eettiset ongelmat moraaliselta kannalta. Oman vakaumuksensa suhteen professori tunnustautuu yhtäkaikki kristityksi – kulttuurisyistä.
Vanhoillislestadiolaisuuden keskustelupalstojen vakiokysymyksiin kuuluu sen pohtiminen, onko ”jumalanvaltakunta” eli SRK-lestadiolainen herätysliike ollut muuttumaton ja onko se erehtymätön. Jumalan sanan sanotaan olevan ikuinen ja muuttumaton. Kuinka sitten on mahdollista, että – jopa ihmisiän lyhyydestä huolimatta – monet ovat kuitenkin panneet merkille ilmiselviä muutoksia uskon opillisissa ja käytännön uskonelämään liittyvissä asioissa?
Uskovaiset ovat aikaisempina vuosikymmeninä pitäneet syntinä valokuvaamista, polkupyörää, radiota, permanenttia, miehen partaa ja pitkiä hiuksia, naisen pukeutumista pitkiin housuihin jne. Samoin Päivämiehen vanhoista kirjoituksista on löydetty nyky-lestadiolaisille outoja syntejä, joita SRK:n puhuja ei enää nykyisin synniksi julista, kuten uudenvuoden tinan valaminen, kotivideot tai minihame. Konsertit on julistettu synniksi SRK:n johtokunnan arvovallalla.
Kun nämä muutokset otetaan esille puhujan tai kenen hyvänsä uskovan kanssa, tämä yleensä väheksyy niitä jollain tavalla merkityksettöminä pikkujuttuina. Kysymykseen ei saa vastausta, vaan vain asian sivuuttavan, vähättelevän kommentin: ”Mitä lie ollut silloin joskus jossain, lakihenkinen ylilyönti.”
Miksi kuitenkaan tämän päivän SRK-lestadiolaisuudessa synniksi leimattuja asioita ei voida samalla lailla sivuuttaa mitättöminä pikkujuttuina? Ehkäisy ja televisio eivät olekaan enää syntiä, vaan merkityksettömiä sivuseikkoja joita ei pidä korostaa… Mutta mitä tapahtuisi, jos puhuja sanoinsi tämän ääneen seuroissa?
Milloin näistä tänä päivänä syntinä pidetystä tuleekin ”merkityksetön sivuseikka” ja ”lakihenkinen ylilyönti”?
Jotkut ovat havainneet myös uskonopillisia muutoksia, sillä SRK:n virallinen dogmatiikan kollektiivi-paavi, puhujainkokous, on päättänyt, että seurakunnan auktoriteetti on samanveroinen kuin Raamattu (Valkealan puhujien ja seurakuntavanhinten kokous 2007). Puhujainkokousten asettamat kiellot ja seurakunnassa muutoin keksityt elämäntapaa koskevat ”armoneuvot” ovat nykyisin samanveroisesti velvoittavia kuin Jumalan kymmenen käskyä.
Ei ehkä tiedetä, että lestadiolaisuuden historiassa on dokumentteja, joissa nimenomaan kiistetään tällainen opetus.
Silloin ennen korostettiin, että juuri ja vain Raamattu on uskon ylin ohje eikä sen rinnalle tule asettaa mitään muuta. Mutta ovat tulleet uudet sukupolvet, joilla ei ole enää tietoa siitä miten uskottiin ennen.
Ja onko sillä opilla lopulta niin väliäkään? Vanhoillislestadiolaisuuteen voi kuulua ateistikin.
Kysymys Jumalan sanan ja uskomisen muuttumisesta on yhä ilmeisempi lestadiolaisuuden lisäksi kaikille kristityille, mutta silti halutaan kynsin hampain pitää yllä illuusiota muuttumattomuudesta. Toivotaan ja kaivataan sitä, että olisi edes jotakin, joka ei muutu.
Heikki Räisäsen mielestä monimielisestä ja värikkäästä Raamatusta ei koskaan ole ollut uskon ylimmäksi ohjeeksi, sillä kristinusko on alusta alkaen ollut muuttuvaa.
Räisänen näyttää lehtileikettä. Siinä Espoon piispa Mikko Heikka puolustaa homoseksuaalien oikeutta kirkolliseen siunaamiseen käyttäen apunaan jakoa, jonka mukaan kristinuskoon kuuluu yhtäältä muuttumaton uskon alue ja toisaalta muuttuva etiikan alue.
Moraalisen arvioinnin tuloksena uskovainen voi jättää huomiotta Raamatun kielteisen asenteen homoseksuaalisuuteen, inhimillisyyden tähden. Uskova voi jatkaa uskovana elämistään vaikka ei itse asetukaan Raamatun kannalle tässä asiassa. Heikan mukaan käsitys homoseksuaalisuudesta kuuluu muuttuvan etiikan alaan ja siksi kirkko voi muuttaa suhtautumisensa myönteiseksi homoseksuaaleja kohtaan.
Oma kinastelunsa aihe tietysti on, kumpaan alaan seksuaalietiikka kokonaisuudessaan ylipäätään kuuluu, muuttumattoman uskon ryhmään vai muuttuvaan etiikan alueeseen.
Heikki Räisänen kuitenkin kyseenalaistaa täysin Heikan jaon jo peruslähtökohdiltaan.
– Ratkaisevan eron tekeminen muuttumattoman uskon ja muuttuvan etiikan välillä on kyseenalaista siksi, että sen mukaan todella olisi olemassa jokin ”muuttumaton usko”, johon ei voisi kajota. Sellaista aluetta ei kuitenkaan ole olemassa. Kirkon usko on nimittäin ollut yhtä lailla jatkuvasti muuttuvaa kuin kirkon etiikkakin, alusta alkaen, Räisänen sanoo.
– Samat 300-luvun teologit ovat muotoilleet sekä uskon että etiikan. Seksuaali- ja avioliittoetiikassa he todellakin olivat aikamoisia askeetteja. Jos emme usko nykyisin heitä enää seksuaalietiikassa, miksi uskoisimme heidän erehtymättömyyttään uskon totuuksissakaan yhtään sen enempää?
Räisänen on julkaissut kirjan The Rise of Christian Beliefs (Kristillisten uskomusten synty; Fortress Press, 2009), joka käsittelee juuri kristillisten oppien muuttuvaisuutta. Sen aikajana ulottuu Jeesusta edeltävästä tilanteesta 200-luvun alkuun. Joidenkin yksityiskohtien osalta tarkastellaan myöhempääkin uskomusten kehitystä.
– Mitään yhtä muuttumatonta uskoa ei ole ollut koskaan olemassa, vaan heti alun pitäen esiintyi erilaisia tulkintoja siitä mitä uskominen oikeastaan on ja mihin on uskottava, Räisänen sanoo.
Heikki Räisänen toivoo, että kirkko ottaisi vakavasti raamatuntutkimuksen tulokset.
– Varhaiskristillinen ajattelu oli hyvin moninaista. Uskon värikäs kirjo on nykyisin monelle ongelma, mutta toisaalta monelle myös hyvin vapauttavaa tietoa. Jos meitä kristittyjä on nykyään moneksi, niin jo alussakin vallitsi opin ymmärryksessä värikäs monimuotoisuus.
Uusi testamentti ja sen ohessa kirkon opit eivät syntyneet hetkessä. Ne muotoutuivat keskenään erilaisista ja ristiriitaisistakin tulkinnoista historian mittaan. Kaikki alkoi siitä, kun Jeesus Nasaretilainen alkoi Johannes Kastajan jälkeen julistaa pian tulevaa Jumalan valtakuntaa.
Oppi muotoutui monivaiheisessa inhimillisessä prosessissa, jossa valittiin, hylättiin ja yhdistettiin kilpailevia näkemyksiä.
Jeesuksen seuraajat, varhaiset kristityt, odottivat suurta käännettä, Messiaan saapumista. Tämän uskottiin tapahtuvat heidän omana elinaikanaan. Niin odotti myös Paavali, jonka kirjeet ovat Uuden testamentin vanhimpia osia.
Asiat eivät kuitenkaan menneet niin kuin oli saarnattu: Jumalan valtakuntaa ei tullut maan päälle, ei myöskään tuhatvuotista valtakuntaa eikä maailmanloppua. Sen sijaan syntyi yhä uusia ja uusia kristittyjen ryhmiä, joilla oli erilaisia kysymyksiä ja vastauksia omasta uskostaan ja Jeesuksen merkityksestä.
Oppi ei tullut valmiina, sitä ei ollut missään olemassa. Se muotoutui prosessissa, jossa valittiin, hylättiin ja yhdistettiin kilpailevia näkemyksiä. Ristiriitaisuuksia ratkottiin myös kompromisseilla, joista osa nyt muistetaan ”luovuttamattomina uskon totuuksina”. Osa niistä on mieluiten haluttu unohtaa historian yöhön.
Tämä varioiminen on siitä saakka jatkunut ja jatkuu edelleen. Lestadiolaisuus on yksi kristinuskon muunnelma siinä kuin jehovalaisuus, helluntailaisuus tai katolisen tai ev.-lut. kirkon oppikin.
Risto Leppäsen tuore väitöskirja vahvistaa tämän varioimisen käytännössä jatkuvan edelleen, myös esimerkiksi em. liikkeiden sisällä. Luterilaisen kirkkomme papeilla on erilaisia raamattunäkemyksiä, joiden pohjalta he itse Raamattua lukevat ja tekevät valintoja tärkeiden ja vähemmän merkityksellisten ajatusten välillä.
Raamatuntutkimus on joutunut kyseenalaistamaan uskontunnustuksen keskeisimmätkin asiat, kuten kolminaisuusopin ja ylösnousemusopin. – Kirkko on maalannut itsensä nurkkaan väittäessään, että kaikki perustuu Raamattuun, Heikki Räisänen arvelee.
– Kirkon opin kannalta yksi vaikeimpia kysymyksiä on se, miten Jeesus nähdään. Olen provosoivasti otsikoinut yhden kirjani luvun ”Tosi jumala vai tosi ihminen”, enkä edelleenkään ymmärrä, miten jumaluus ja ihmisyys voidaan konkreettisesti sovittaa yhteen. Jeesus on toisissa lähteissä hyvin inhimillinen ja toisissa, esimerkiksi Johanneksen evankeliumissa, hyvin jumalallinen hahmo.
– Myös kolminaisuusopilla, jonka mukaan Jumalassa on kolme erottamatonta persoonaa – Isä, Poika ja Pyhä Henki – on hyvin hatarat raamatulliset juuret. Itse ongelma, jota opilla yritetään ratkaista, nousee kyllä Raamatusta. Myös pelastuskäsityksiä on monenlaisia. Luterilaisille tutuin, jossa Jeesuksen ristinkuolema nähdään syntien sovituksena, on Raamatussa vain yksi monien joukossa.
Myös ylösnousemusoppi on sekava rakennelma. Apostolisessa uskontunnustuksessa esimerkiksi usko ruumiin – alkutekstissä sananmukaisesti lihan – ylösnousemukseen on vaikeasti omaksuttava kohta. Kirjassaan Räisänen osoittaa, miten mutkikas oppisikermä liittyy yritykseen muokata yhtenäinen oppi ruumiin ylösnousemuksesta, sielun kuolemattomuudesta, viimeisestä tuomiosta ja taivaasta.
Mitä jää jäljelle kristinuskosta, jos hylkäämme keskeisimmät opit?
–Tilanne ei parane oppeja uudelleen määrittelemällä. En usko uusiin uskontunnustuksiin. Opit pitäisi nähdä olevan parhaimmillaankin vain likiarvoja. Ne ovat yrityksiä tulkita joitakin perustavia inhimillisiä kokemuksia.
–Jos luterilainen kirkko ja muut kristilliset kirkot olisivat rehellisiä, ne myöntäisivät sen ilmiselvän tosiasian, että niiden opit perustuvat sopimuksenvaraisiin valikoimiin Raamatun kohtia ja tiettyinä kirkkohistoriallisina tilanteina tärkeäksi koettuja ajatuksia.
Luterilainen Katekismus väittää ilmaisevansa suppeasti Raamatun keskeisen sisällön. Tämä ei raamatuntutkijan mielestä pidä paikkansa. Korrektimpaa olisi sanoa, että se esittää luterilaisen uskontulkinnan Raamatulla höystettynä.
Samasta Raamatusta voitaisiin johtaa yhtä perustellusti toisenlainenkin kristinuskon muoto. Ja näin onkin tapahtunut. Esimerkiksi SRK-vanhoillislestadiolaisuus, vaikka toimiikin Suomen luterilaisen kirkon sisällä, on ottanut oppiinsa paljon vasta 1900-luvulla keksittyjä tulkintoja. On tunnettua, että moni niistä kytkeytyy asenteiltaan katolisen kirkon dogmatiikkaan, selvimmin SRK-lestadiolaisuuden käsitys Jumalan sanasta jatkuvana ilmoituksena.
Raamatussa on paljon oppeja, joita nykyihminen ei voi kuin tuomita moraalisesti epäoikeudenmukaisiksi, vääriksi ja epäeettisiksi. Myös Raamatun moraalinen kritiikki kuuluu nykyaikaiseen raamatuntutkimukseen. Kritiikin kohteena voi olla vaikkapa Vanhan testamentin Jumalan raakuus ja epäoikeudenmukaisuus muita kansoja kohtaan. Myös Raamatun käytön historia voi olla kritiikin kohteena.
– Raamatulla puolustetut historian vääryydet eivät aina ole perustuneet ”väärään tulkintaan” – päinvastoin, Raamattua on ehkä luettu aivan oikein. Joidenkin vääryyksien, kuten juutalaisvastaisuuden, juuret ovat jo Raamatussa itsessään, Räisänen sanoo.
Samoin esimerkiksi helvetti on kirkon uskon kannalta vaikea asia, jonka väkevimmin esittää juuri Jeesus. Moni uskova haluaisi mieluiten muistaa hänet vain rakkauden sanomasta.
– Helvetti-opille löytyy paljon raamatullista perustaa, mutta silti kirkko on käytännössä luopunut sen julistamisesta – myöntämättä kuitenkaan sivuuttavansa kaikessa hiljaisuudessa Raamatun näkemyksen. Ev.-lut. kirkkomme papeista 69% uskoo helvetin olemassaoloon, siis 31% kyseenalaistaa helvetintuomion.
Räisäselle itselleen helvettiopin vakavin eettinen ongelma on rangaistuksen järjetön epäsuhta rikkeeseen nähden. Rangaistuksen ajatus itsessään ei ole epämoraalinen, mutta on pakko kysyä, miten Jumala voi määrätä ihmiselle rangaistukseksi ikuisen piinan? Etenkin kun luterilaisen armo-opin mukaan ihmisen kyky valita pelastuksen ja helvetin välillä on jokseenkin olematon? Kaikkihan on Jumalan kädessä…
Räisänen ei ole ensimmäinen kristitty helvettiopin kriitikko. Ikuisen rangaistuksen kyseenalaistivat jo esimerkiksi 100-luvulla jaa. eläneet arvostetut teologit Origenes ja Kleemens Aleksandrialainen. Heidän kritiikkinsä lähtökohta oli moraalinen: Jumala ei voi syyllistyä kostamiseen.
Kuitenkin esimerkiksi Matteuksen evankeliumi tulvii seurakunnalle osoitettuja uhkauksia helvetin katkusta, itkusta ja hammasten kiristyksestä.
Helvetin epäileminen merkitsee siis sekä kirkon uskon että Jeesuksen opetusten kritisoimista. Mutta Räisänen pitää tätä kritiikkiä moraalisesti välttämättömänä, sillä rangaistuksen ikuisuus tuo rikoksen ja rangaistuksen välille räikeän epäsuhdan.
Kyse ei ole oikeudenmukaisesta tuomiosta vaan sadistisesta kostosta.
Räisäsen mielestä olisi paikallaan sanoa suoraan, että Raamattu suhtautuu selkeän kielteisesti homoseksuaalisuuteen. Moraalisen kritiikin pohjalta kristityn on vain todettava, että homoseksuaalisuuteen suhtautumisen kysymyksiä ei ratkaista Raamatun ilmaiseman asenteen pohjalta, vaan Raamatun kielteinen käsitys ohitetaan tässä, inhimillisyyden tähden.
Räisänen arvelee, että Paavali tuskin olisi suhtautunut ymmärtäväisemmin homoseksuaalisuuteen, vaikka hänelle olisi esitetty nykyaikainen malli vastuullisesta homoseksuaalisesta rakkaussuhteesta.
Tässä asiassa yksinkertaisesti nykyajan tietämys ja valistunut etiikka on ajanut Raamatun käsitysten ohi. Räisänen asettuu ongelman ratkaisemisessa selvästi toisenlaisen logiikan ja argumentaaation kannalle kuin toinen suomalainen, niinikään kansainvälisesti arvostettu Raamatun tutkija, professori Martti Nissinen.
Oman vakaumuksensa suhteen Heikki Räisänen tunnustautuu ”etniseksi” kristityksi. Hän haluaa olla edelleen kirkon jäsen kulttuurisyistä. Siis samaan tapaan kuin monet lestadiolaiset tänä päivänä tunnustautuvat etnisiksi lestadiolaisiksi.
Tällaiset ihmiset elävät lestadiolaisuuden arvomaailmassa kulttuurisyistä, vaikka eivät varsinaisesti pidä totena lestadiolaisuuden oppeja. Se mitä seuroissa sisällöllisesti saarnataan, saattaa olla heille koko lailla yhdentekevää.
Silti monet heistä haluavat ehdottomasti tulla luetuksi ”sisälle” eli ”uskovaisiksi”.
Kun on lapsesta asti tullut kasvatetuksi vanhoillislestadiolaiseksi ja on tämän tradition tuote, miten sitä muutakaan osaisi olla?
Heikki Räisänen haluaa kutsua itsensä kaltaisten kriittisten epäilijöiden kasvavaa joukkoa kulttuurikristityiksi. Heillä ei ole muuta ohjelmajulistusta kuin ajattelun, epäilemisen ja uskon vapaus ja oikeus pitää itseään silti kristittynä. Tässä yhteydessä on usein käytetty myös termiä tapakristitty.
Professori Räisänen pysyttelee kristittynä, ”koska ei muutakaan voisi olla”.
– Kulttuurikristittynä tiedostan olevani kristillisen kulttuurin tuote. Se on osa identiteettiäni. Suhtaudun kristinuskoon myönteisesti, vaikka en uskokaan moniin sen sisältämiin asioihin.
Mutta miksi sitten olla enää kristitty?
– Miksi kannattaa olla suomalainen? Mitä muutakaan voisin olla? En usko juuri mihinkään kristinuskon oppeihin, mutta olen tämän tradition tuote. Olen enemmän kristitty kuin muslimi, juutalainen tai ateisti. Merkitystään menettää eniten uskonnon teoreettinen ylärakenne, jolla ei loppujen lopuksi ole paljon merkitystä kuin pienelle eliitille.
– Suhteemme Raamattuun voisi olla samanlainen kuin aikuistuneen lapsen suhde äitiinsä tai isäänsä: meidän ei tarvitse ’uskoa’ sitä, mutta saamme oppia siitä ja kiitollisina kunnioittaa ja rakastaa sitä tietäen, että ilman sitä emme olisi siinä missä olemme.
Jotakin tällaisesta suhtautumistavasta voi tunnistaa Ulla Puukon kirjoituksesta, jossa hän kuvaa suhdettaan oman lapsuutensa lestadiolaisuuteen (Kotimaa 25.3.2010).
Heikki Räisänen kertoo, että häneltä on murentunut usko sellaiseen Jumalaan, mitä Raamattu kuvaa, jossa olennaisena juonteena on historian tapahtuvissa toimiva ikään kuin henkilö, joka johtaa historian kulkua ja on samalla kaikkivaltias ja rakastava.
Raamattu on Räisäselle ennen kaikkea inhimillisen kokemuksen kirja, ei sen pyhempi eikä normatiivisempi kuin mikään muukaan.
Arkisesta käytännön kristillisyydestä kulttuurikristityn uskonnollisuus ei paljon poikkea. Tärkeitä asioita ovat edelleen armo, rakkaus ja oikeudenmukaisuus.
* *
Heikki Räisänen on teologian tohtori, joka toimi vuosina 1975–2006 Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Uuden testamentin eksegetiikan professorina. Lisäksi hän on toiminut 10 vuotta Suomen Akatemian tutkijaprofessorina ja viisivuotiskauden akatemiaprofessorina. Räisäsen johtama Helsingin yliopiston ja Åbo Akademin eksegeeteistä koostuva tutkimusryhmä on valittu yhdeksi Suomen Akatemian huippuyksiköistä. Tutkimusprojektin aiheena on varhaisen juutalaisen ja kristillisen ideologian muotoutuminen.
Räisänen on yksi kansainvälisesti arvostetuimmista suomalaisista Uuden testamentin tutkijoista. Hän on toiminut vierailevana tutkijana Harvardissa, Cambridgessä ja Tübingenissä, hän on Edinburghin yliopiston ja Uppsalan yliopiston kunniatohtori. (Wikipedia.)
Lue lisää:
Aleksanteri: Ihan mukava kesäjuhlafiilis
Etniset vanhoillislestadiolaiset
Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?
Juhani Huttunen: Raamatulla päähän. Kirkko ja Kaupunki 20.9.2010.
R. K.: Risto Leppänen ja Martti Nissinen: Raamattunäkemykset ja homoseksuaalisuus
Risto Leppänen: Pappi ja Raamattu: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien suhde Raamattuun. Helsinki: Helsingin yliopisto 2010.
Tuukka Matilainen: Ristiriitojen Raamattu. Iltalehti 18.10.2010.
Tuomas: En halua taivaaseen
Vanhoillislestadiolainen ateisti: Jumalan terve!
Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi
Topi Linjaman analyysi: SRK vahvisti laulukirjauudistuksessa seurakunnan auktoriteettia
SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti
Seurakuntaoppi, lyhyt oppimäärä torailun ja erehtymättömyyden historiaa
Ulla Puukko: Lestadiolaisuus on muuttumassa
Simo Alastalo: Liki puolet juutalaisista maallistuneita Israelissa. Kotimaa 13.9.2010.
* * *
Lähteet:
Jaakko Heinimäki: Professori esittää moraalisia vaatimuksia Jumalalle. Helsingin Sanomat 4.11.2006.
Kari Kuula: Kirkon täytyy palata peruskysymyksiin, professori Heikki Räisänen muistuttaa. Savon Sanomat 2004.
Timo Saarinen: Kristityn vapaudesta. Kirkko ja Kaupunki 8.1.2010.
Heikki Räisänen tuntee munaskuitaan myöten ”rosoisen Raamatun” Kirkko ja Kaupunki 10.10.2006.
Viiden veljen sisko: Ihmistä ei saa kutistaa
* * *
Heikki Räisäsen suomenkielisiä teoksia:
Koraani ja Raamattu. Helsinki: Gaudeamus, 1986.
Miten ymmärrän Raamattua oikein. Historiallisen ja epähistoriallisen raamatunselityksen vertailu. Kirjapaja 1981.
Raamattunäkemystä etsimässä . Gaudeamus 1984.
Raamattutieto. Otava, 1978 (6. painos 1997) (Yhdessä Esko Saarisen kanssa.)
Rosoinen Raamattu. WSOY 2006
Tuhat ja yksi tulkintaa: Luova näkökulma Raamattuun. Helsinki: Yliopistopaino 1989.
Uuteen uskoon: kristinuskon itsekritiikistä uskontojen vuoropuheluun. Kirjapaja 1993.
Kategoria(t): eettisyys, elämäntapa, epäily, erehtymättömyys, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, hengellisyys, historia, iankaikkinen elämä, identiteetti, kaksinaismoralismi, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, normit, omatunto, opilliset kysymykset, pelastus, Raamattu, Raamatun tulkinta, retoriikka, sielu, sukupuolijärjestelmä, suvaitsevaisuus, syrjintä, taivas, tasa-arvo, tieto, tuomitseminen, tutkimus, uskon perusteet, uskontokritiikki, väkivalta
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 