Avainsana-arkisto: kuolema

Puhuja: Puhujienkokouksessa aika luopua ehkäisykiellosta ja pyytää anteeksi


Puhujien kokouksessa on aika luopua ehkäisykiellosta.

Puhujien ja seurakuntavanhinten kokous Perhon keskuskoululla.

Kuka enää uskoo vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen väitteeseen siitä, että sen oppi ja opetus ovat muuttumattomia ja säilyneet aina samanlaisina? Esimerkiksi 1970-luvulla liikkeessä opetettiin …Lue koko artikkeli…

14 kommenttia

Kategoria(t): 2010-luku, ahdistus, ban of birth control, bans, ehkäisykielto, elämäntapa, epäily, erehtymättömyys, etniset vanhoillislestadiolaiset, evankelis-luterilainen kirkko, harhaoppi, hengellinen väkivalta, historia, itsesensuuri, johtajat, kannanotot, kontrollointi, kymmenen käskyä, lähihistoria, lisääntyminen, miehen asema, mielenterveys, naisen asema, naiseus, normit, norms, painostaminen, pelko, pelot, perhe, puhujat

Yhteinen kohtalomme: kipinä pimeydessä, kaikille sama


Earth_in_space1

Olen 29-vuotias perheetön mies, entinen lestadiolainen. Siitä päivästä lähtien kun sisareni 37-vuotiaana kuoli äkillisesti, keskellä parasta elämää, on kuolema ja elämä olleet ajatuksissani. Tapaus käänsi mieleni ja suhteeni uskomiseen uusille urille.

Kun koko perhe olimme shokissa, ensin tuntui että usko olisi lohduttava asia. Nyt jos koskaan Jumala pystyy lohduttamaan. Mutta tapaus oli kaikessa pysäyttävyydessään niin epäoikeudenmukainen, varsinkin äidittä jääneiden lasten kannalta, että pikkuhiljaa tajusin, ”näin ei hyvä jumala koskaan tekisi”. Ei se voinut olla minkään ”hyvän olennon ” tietoisen harkinnan tulos.

Luin paljon Raamattua silloin, varmaan ensimmäistä kertaa elämässä oikein kunnolla. Otin selvää myös joittenkin Raamatun tekstien taustoista. Pääsin myös keskusteluihin erään papin kanssa.

Tie ei ollut ihan helppo. Niin vaikea kuin sitä olikaan myöntää aluksi, päädyin tähän: sisartani kohdannut äkillinen kuolema oli sattuma. Kauhea asia, joita tapahtuu. Tapaus jolle on olemassa biologinen selitys. Piste.

Nykyään olen sitä mieltä, että jumala on joko sokea, kuuro ja autistinen tapaus, tai häntä ei yksinkertaisesti ole olemassa.

Ei ihminen itse tiedä, käykö hän kohti vihaa vai rakkautta. Kaikki, mikä hänen eteensä tulee, on turhuutta.

Koska kaikkien kohtalo on sama: niin jumalisen kuin jumalattoman, niin hyvän kuin pahan,  puhtaan ja saastaisen, uhraajan ja sen joka ei uhraa.

Hyvän käy samoin kuin syntisen, valan vannojan samoin kuin vannomista karttavan.

Kaikessa, mikä auringon alla tapahtuu, on lohdutonta juuri se, että jokaisen kohtalo on sama, niin kuin sekin, että ihmisen sydän on pahuutta täynnä ja että hänen sisimmässään asuu mielettömyys koko hänen elinaikansa, ja sen jälkeen — suoraa päätä vainajien joukkoon! tahdenlento5

Syö siis leipäsi iloiten ja juo viinisi hyvillä mielin, sillä jo kauan sitten Jumala on hyväksynyt nuo tekosi. …Lue koko artikkeli…

3 kommenttia

Kategoria(t): ateismi, atheism, eettisyys, epäily, iankaikkinen elämä, ihmisarvo, ilo, kadotus, kuolema, opilliset kysymykset, Raamattu, spiritualiteetti, taivas, vapaus, vastuullisuus, yksinäisyys

Elämän arvo on sen katoavuudessa


Mielestäni elämä on täysin arvokas ainutkertaisena. Ollakseen arvokas ihmisyksilön elämän ei tarvitse jatkua kuoleman jälkeen. Elämän arvo ja sen pyhyys on juuri sen katoavuudessa.

…Lue koko artikkeli…

5 kommenttia

Kategoria(t): iankaikkinen elämä, ihmisarvo, kuolema, pelko, pelot, spiritualiteetti, taivas, taivasikävä, tiede, toivo, tulevaisuus, tuomiopäivä, yksinäisyys

Suurempi tarkoitus: iankaikkinen elämä


Uskovaisen ihmisen maailmankatsomus perustuu ajatukseen ”maailmassa, mutta ei maailmasta”.

Jumalan lapsena eläminen merkitsee vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä. Jumalanvaltakunnan kansalaisuus ei irrota ihmistä henkilökohtaisesta vastuusta eikä maailmasta, vaan se antaa kristitylle mahdollisuuden palvella maan päällä jaloja eettisiä päämääriä (lähimmäisenrakkaus) – panematta niihin kuitenkaan lopullista toivoaan.

Kristitty ottaa maailman vakavasti, koska se on Jumalan luoma ja Hänen valtakuntansa hallinta-aluetta. Mutta hän ei ota sitä liian vakavasti, koska se kuitenkin on katoava.

Uskovaisella on elämässään suurempi tarkoitus. Elämä kuoleman jälkeen. Epäuskoiselta puuttuu tämä iankaikkisen elämän toivo, ja siksi monen ihmisen elämältä puuttuu todellinen tarkoitus. Se ilmenee yksinäisyytenä, ahdistuksena, vakavissa mielenterveyden ongelmissa ja itsemurhissa. Sama, yhä voimistuva tyhjyys ja tarkoituksettomuus on myös mielivaltaisten väkivallantekojen takana.

Uskovaisella on elämässään ikuisuus-näkökulma ja turvallinen luottamus Jumalaan, joka antaa meille voimaa arkielämän vastoinkäymisissä, ihmissuhteiden ristiriidoissa ja psyykkisissäkin stressitilanteissa. Uskovaisen elämä ei ole tarkoituksetonta.

Jumalanlapsella on käytännössäkin lisäksi tukenaan jumalanlasten keskinäinen rakkaus ja yhteenkuuluvaisuus. Yhteisöllisyys on meille luonnollista. Tätähän ulkopuoliset aina ihmettelevät ja monet ihailevatkin.

Uskovainen ei ole ruusunpunainen optimisti, joka kuvittelisi koko maailman kääntyvän hyväksi hänen tai kenenkään muunkaan ihmisen työn tuloksena. Hän ei ole kuitenkaan myöskään synkkä pessimisti, joka pitäisi omaa tehtäväänsä maailmassa täysin mahdottomana ja turhana. uskovainen ei elä kummassakaan äärilaidasssa.

Uskovainen näkee että jokaisella meistä on oma vartiopaikkansa jonka Jumala on asettanut. Uskovainen elää armoevenkeliumin varassa, sillä hän tuntee että on saanut inhimillisesti puutteellisena ja ilman omaa ansiotaan kaikki synnit anteeksi. Tämä antaa inhimilliselle ihmiselle Jumalalta rohkeuden ja voiman, jolloin jumalanlapsena pystyy elämään terveen realistisella otteella tässä maailmassa, ymmärtäen oman paikkansa ja muiden.

Tässä piilee se salaisuus, miksi uskovaisen ei tarvitse vaipua epätoivoon esimerkiksi maailmanlaajuisten ympäristöuhkien painamana. Näissäkin asioissa meillä on turvana ikiaikojen Jumala. Me teemme asioiden hyväksi itse kukin vartiopaikallamme sen mikä on itse kullekin mahdollista, nojautuen Jumalan sanaan. Mutta meidän ei tarvitse hätäillä eikä uppoutua maailmantuskaan, eikä liittyä esimerkiksi mielenosoittajiin eikä muutoinkaan hyökkäillä esivaltaa vastaan.  

Jokainen yksityinen ihminen kuolee joskus.  Alkanut elämä myös päättyy, me kaikki kuolemme. Lisäksi koko ihmiskunta on pitkällä aikavälillä katoava. Näin tulee tapahtumaan luonnontieteellisestäkin näkökulmasta. Mutta uskovaisella on turvanaan Jumala. Ja Hänen lupauksensa. Epäuskoiselta tämä turva puuttuu.

Siunattua Joulurauhaa itsekullekin!

(Siirakki)

3 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, armo, arvot, elämäntapa, evankeliumi, helvetti, identiteetti, kristinoppi, kuolema, opilliset kysymykset, syntien anteeksiantamus, taivas, tulevaisuus, yhteisöllisyys, yksilöllisyys

Sytytän kynttilän


On ihminen kuin ruoho vaan,

ja pysyväistä oloaan

hän ei voi täällä rakentaa.

Sen murtaa rikki kuolema.

Tänään meistä moni muistelee poismenneitä läheisiään. Rohkaiskoon ikiaikojen Jumalan sana Sinua, joka tänään ikävöit rakasta ihmistä, samoin kuten tässä allekirjoittanut.Pyhäinpäivä suru 2.2

Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään, vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa, mutta näkymätön ikuisesti. (2 Kor.4:18.)

Suru on tullut osaksi elämää. Se on muuttanut suhtautumista elämään kokonaisuutena enemmän kuin mikään aikaisemmin koettu. On surun, kaipauksen ja ikävöimisen aika.

Läheisen kuolema muuttaa elämää. Muutoksen kokee jokainen eri tavalla. Hyvin henkilökohtaisella tavalla. Ja elää sitä omaan tahtiinsa.

Surun kanssa eläessä kohtaa niin kovaa ja mustaa ahdistusta, josta voi olla vaikea uskoa pääsevänsä koskaan eteenpäin. On kuin ahdistuksen vanki. Tässä tilanteessa haluan rohkaista sinua luottamaan, että siihen ei Jumala surevaa jätä. Hän johdattaa armossaan meidät aikanaan uuteen turvalliseen vaiheeseen, jolloin sydämen täyttää surun ja kaipauksen lisäksi syvä kiitollisuus. Ilo ja kiitollisuus siitä mitä tuo poismennyt ihminen elämällään ja työllään antoi. Ja luottamus siihen että usko kantaa myös ikuisuuteen asti. Jumalan armo on loputon ja kantaa yli kuoleman meren.  Meillä on aina toivon näkymä surunkin keskellä.  Kynttilän elävä liekki muistuttaa poismenneen rakkaan elämästä ja luo mieleen kiitollisuutta tässä ja nyt. pyhäinpäivä suru

(Eveliina)

Usko antaa toivon näköalan

Jätä kommentti

Kategoria(t): ahdistus, armo, Jumala, kuolema, suru, toivo

En halua taivaaseen


Alussa Jumala loi taivaan ja maan, tähdet, auringon ja kuun. Muista maailmankaikkeuden supernovista ja tähtisumuista ei puhuttu mitään.Universum 1 Jumala ei siis luonut pelkästään maapalloa ja tätä lähiavaruutta, meidän linnunrataamme, vaan koko maailmankaikkeuden.

Luomistyö taitaa jatkua jatkumistaan, koska olemme havainnoineet, että maailmankaikkeudessa tapahtuu jatkuvasti uusia tähtien syntyjä ja kuolemisia.

Entäpäs sitten, kun synti loppuu, jos loppuu, niin loppuuko myös avaruuden laajeneminen ja tähtien kuolemiset?

Vaikuttaako synti vain tällä maa-planeetalla vai onko syntiä esim. Kuussa tai Marsissa? En jaksa uskoa, että avaruuden tapahtumat loppuisi, vaikka synti loppuisi.

Jos minä menen toiselle planeetalle, niin voinko tehdä siellä syntiä. Asuuko saatana ja sielunvihollinen muualla kuin täällä pallomme pinnalla?

En halua päästä taivaaseen ja helvettiin pääsee haluamattakin. Mitä minä siellä taivaassa oikein tekisin? Ei minua huvita olla siellä, jos en voi harrastaa niitä samoja asioita, mitä tässä ruumiissani ollessani pystyn tekemään. Sielulla tai henkiolennolla ei ole mitään kykyjä.

Halonhakkuu 2Minä haluaisin olla tulevassakin elämässä ruumis, lihaa ja verta, en henkiolentona, joka ei voi tehdä muuta kuin liidellä levottomana. Haluan syödä ja nukkua, ahertaa puutarhassa, hakata halkoja, soudella järvellä sekä ihailla kukkia, puita ja pensaita. Mitä ihanaa on taivaassa, jossa ei tarvitse tehdä mitään, ei voi syödä, ei naida, ei muuta kuin ylistää karitsaa yöt ja päivät. En halua kulkea taivaallisilla kultalattioilla, vaan kaipaan myös vihreätä ruohoa.

Mutta ei elämää voi olla ilman kuolemaa. Ei voi olla sellaista uutta maata, jossa ei ruoho joskus lakastuisi tai ainakin vanha ruoho ja kasvillisuus kuolisi uuden tultua tilalle. Kait minä sielläkin uudessa maassa syön, ja sen myötä ulostan ja virtsaan, ja sehän tietysti sotkee luojan uutta kaunista maata.

Mistäs ruoka sitten, jos ei tapettais kaloja ja muuta eläimistöä. Mutta jos ollaan henkiolentoja, ei tarvis syödäkkään. Mutta en halua henkiolennoksi. Jos meidät nostetaan vielä ruumiina ylös, niin se ruumis toden totta tarvitsee ravintoa. Jos kaikki samat himot ja halut on tallella, myös tupakkaa ja kahvia riutunut ruumis tarvii pian ylösnousemuksen jälkeen.Enckell Ylösnousemus

Ja eikö sitä myös hengen ravintoa tarvita uudessakin elämässä. Siellähän lauletaan karitsan virttä ja pidetään taivaallisia seuroja päivästä päivään. Ja kumarretaan luojaa hänen valtaistuimensa edessä. Tässä muutamia asioita, joita taivassa tehdään.

Johanneksen Ilmestyskirja kyllä kertoo uudesta maasta, jossa rakennetaan taloja ja istutetaan viinitarhoja, mutta tästä raamatunpaikasta ei seuroissa koskaan lueta. Se sivuutetaan, koska lestadiolaisen opin mukaan ei tule uutta maata ja taivasta. Uutta maata ei lestadiolaisen opin mukaan tule eikä taivastakaan, koska taivashan on pyhä paikka ja sitä ei tarvitse luoda uudeksi.

Elämä on jatkuvaa kiertokulkua. Jos kiertokulku lakkaisi, maailma pysähtyisi. Jos maapallo lakkaisi pyörimästä, ei tulisi uutta päivää tai yötä.

Taivaassa Raamatun mukaan ei tule koskaan yötä. Ei hyvä, sillä haluan kyllä paneutua sielläkin mukavaan vuoteeseen, en jaksaisi valvoa iankaikkisesti.

En pyri enää taivaaseen, koska luultavasti minulla ei kuluisi siellä aika, haluan ennemmin uudestiluotuun maahan, jossa virtailee puhtaat vedet ja jossa ei olisi autoja eikä tehtaita saastuttamassa.

Jumala pani alulle 6000 vuotta sitten alkuräjähdyksen, ei voi olla totta. Voidaan tarkasti laskea nykytekniikalla maailmankaikkuden iän olevan jo satoja miljoonia vuosia. Alussa oli vain tyhjyyttä ja pimeää. Näin on varmasti ollut ennen alkuräjähdystä ja sen jälkeen tuli ainakin valopilkkuja ympäri avaruutta ja kiiinteää ainesta.

Jumala sitten suuren posauksen jälkeen pitkän ajan kuluttua kyhäsi tämän Maa-planeettamme ja viskasi tänne saatanan enkeleineen seuraksemme.

Mutta missä vaiheessa sitten alkoi kapina taivaassa, ennen vai jälkeen alkuräjähdyksen? Nyt tuli vaikea paikka pohdittavaksi. Jumala Raamatun mukaan liikkui tyhjyydessä ja Jumalan henki kans. Ei siis ollut muita kuin Jumala ja hänen henkensä. Ennen maapallon luomista Jumalan on täytynyt luoda se oma taivaaksi kutsuttu olinpaikkansa ja sinne enkelit palvelijoiksi. Sitten siellä on osa porukkaa alkanut kapinoimaan, eli syttynyt oikein sota. Maapallo on silloin ollut eloton kivipallo, jonne saatana enkeleineen on heitetty. Jumala loi elämän, vedet, kasvillisuuden, auringon ja kuun ja lopulta ihmisen tänne. Koska saatana enkeleineen oli täällä myös, hän tietysti sai ensimmäiset ihmiset retkuunsa ja jos ei olisi saanut silloin, niin varmasti jossakin vaiheessa kumminkin. Jumala olisi antanut saatanan olla täällä niin kauan, että ensimmäiset ihmiset olisivat lopulta kuitenkin langenneet syntiin. Näin ollen synti on ja pysyy, siitä ei pääse mihinkään.

Ja vaikka tulisi viimeinen tuomio, niin synti pysyy senkin jälkeen olemassa. Sanoohan sanakin, että syntisiä vaivataan aina ja iankaikkisesti. Ketkä vaivaa, herää kysymys? Sana vaivataan esiintyy monikossa, eli nämä pelastetutko heitä tulevat vaivaamaan. Miten he voivat olla noin raakoja?

Ei hiikkari tästä uskomisesta tule mitään. Taidan tästä lähteä seuroihin sanankuuloon, että saisin taas pistää aivot narikkaan vähäksi aikaa.

Kirjoittaja: Tuomas

*      *      *

Lisää aiheesta:

Helmihytti: Mun elämään ei mahdu jumalaa.

Tuomas: En jaksa uskoa Jumalaan

Kosmologia

6 kommenttia

Kategoria(t): alkuräjähdys, ateismi, epäily, etniset vanhoillislestadiolaiset, evoluutio, helvetti, iankaikkinen elämä, identiteetti, kadotus, luomiskertomus, opilliset kysymykset, Raamattu, Raamatun tulkinta, synnit, taivas, taivasikävä, uskon perusteet, uskontokritiikki

Kun yhteisö painostaa ja hallitsee pelolla


 

 

boysmoking2

Uskon pitäisi tuoda iloa ja rauhaa eikä ajaa ihmisen mieltä ahtaalle. Pelottelu ja valmiit ajattelumallit, vaatimus tietyllä tavalla uskomisesta, eivät kuulu terveeseen uskonnollisuuteen. Epäilyt ja kyseenalaistaminen kuuluvat normaaliin uskonnolliseen elämään. Jokaisella tulee olla aina mahdollista pohtia kriittisesti, mikä on minulle totta ja tervettä hengellisyyttä, ja mitä tarvitsen oman hyvinvointini takia. Jos yhteisössä kielletään kriittinen ja kyseenalaistava keskustelu, se on merkki epäterveestä hengellisyydestä. Usko, jossa ei ole tilaa kaikille erilaisille tunteille ja kysymyksille, on pöhöttynyttä uskoa.

 

Epäterve usko ahdistaa (Kirkko ja Kaupunki 17.11.2008)

Uskonto voi antaa voimaa, elämänsisältöä ja jopa terveyttä. Aina tilanne ei ole niin onnellinen. Maailma on pullollaan ahtaita ja vahingollisia uskonnollisuuden suuntia, joiden keskuudessa ei vallitse rauha vaan pelko.

Pahimmillaan uskonto voi satuttaa, lamauttaa ja viedä elämästä kaiken ilon. Silloin ihmissuhteet, omaisuus ja mielenterveys ovat vaarassa.

Kohta kolmekymppisen Liisan lapsuuden paras leikkikaveri asui aivan naapurissa. Lapsen näkökulmasta ystävän kotiväen touhut tuntuivat oudoilta. Vapaakirkolliseen uskonsuuntaan kuuluvan perheen äiti kuunteli salaa oven takana, etteivät kahdeksanvuotiaat kaverukset vain kiroile.

– Kirjastosta lainatut kirjat joutuivat tarkkaan syyniin ja pussailuja sisältävät teokset kiellettyjen listalle. Televisio-ohjelmista suuri osa oli kielletty syntisyytensä takia, Liisa kertoo. Vanhemmat saattoivat hurjistua lapselleen pienimmästäkin syystä, kuten vääränlaisen lehden lukemisesta.

Murrosiässä Liisan ystävä alkoi masentua. Hän puhui kuolemanpelostaan. Vanhemmat olivat opettaneet, että hän oli syntinen ja joutuisi helvettiin.

Erään kerran ystävä sitten vastasi puheluun sairaalan psykiatriselta osastolta. – En ole nähnyt ystävääni vuosiin, mutta hän on kuulemma niin huonossa kunnossa, ettei tapaaminen edes onnistuisi, Liisa huokaa.

Ehdollinen ja vaativa rakkaus tuhoaa

Liisan ystävän tarina on tyyppiesimerkki epäterveestä ja ahtaasta uskonnollisuudesta, joka kääntyy ihmisen mielenterveyttä vastaan. Erityisesti lapsena imetty ahdistava uskonto voi aiheuttaa suuria traumoja.

– Lapsena ihminen on haavoittuvimmillaan. Samaan aikaan vanhempien ehdoton rakkaus on hänelle elintärkeää. Jos rakkauteen liittyy ahdistavia ehtoja ja vaatimuksia tietyllä tavalla uskomisesta, vaikutukset voivat olla rajuja ja pitkäkestoisia, huomauttaa pastori, terapeutti ja perheneuvoja Kaija Maria Junkkari.

Aikuisenakin ihminen on uskonkysymysten edessä paljas ja haavoittuva, onhan kyse antautumisesta ja luottamuksesta itseä suurempaan voimaan. Siksi usko ja mielenterveyden ongelmat tahtovat usein käydä rinnakkain.

Psyyke joutuu koville erityisesti silloin, kun aluksi ihana uskonyhteisö alkaa näyttää kielteisiä puoliaan. Ihminen voi epäillä tulleensa huijatuksi ja tuntea, että elämä on mennyt hukkaan uskonyhteisön tapoja seuratessa.

Junkkari muistuttaa, että normaaliin uskonnolliseen elämään kuuluvat epäilyt ja uskon jatkuva kehittyminen. Ahtaassa uskossa epäily on aina valtava kriisi. Kun uskolla ei ole tilaa kasvaa, lisääntyy ahdistus. Lopulta ihmisen on luovuttava alussa niin ihanalta tuntuneesta uskosta.

– On kuin lapsi joutuisi äidistään luopumaan, Junkkari vertaa. – Hylkäämisen, yksinäisyyden ja häpeän kokemukset sekä niistä nousevan kiukun ja surun läpikäyminen voi olla pitkä prosessi. Parhaimmillaan se johtaa oman, terveen hengellisen elämän löytymiseen tai ylipäätään tasapainoon.

Kyseenalaistaminen on kasvua

Junkkarin mukaan avoimessa, elämää rikastuttavassa uskossa ja uskonyhteisössä kyseenalaistaminen on kasvua ja hengelliset kriisit uskonnollista uudistumista. Sellainen usko, jossa ei ole tilaa kaikille tunteille ja kysymyksille, ja jossa annetaan kaikki valmiiksi pureskeltuna, on pöhöttynyttä uskoa.

– Uskonkriisit ja entisen kyseenalaistaminen ovat osa ihmisen elämänkaarta. Ne ovat Jumalan tapa toimia, patistaa meitä pysähtymään ja ajattelemaan. Ne estävät hengellisen mustavalkoisuuden, Junkkari kuvaa.

On aina hälyttävää, jos ihminen huomaa joutuneensa sellaiseen uskonyhteisöön, joka kieltää tietyt tunteet ja vaatii kritiikitöntä hyväksymistä. – Suostuminen tähän kutistaa ihmistä. Aina pitäisi olla mahdollista pohtia kriittisesti, mikä on minulle totta ja tervettä, ja mitä tarvitsen oman hyvinvointini takia, Junkkari muistuttaa.

Terveessä uskossa on tilaa ihmisyydelle ja sitä kautta kaikenlaisille tunteille, myös ristiriitaisille ja raadollisille.
– Tunteet ovat elämän virta ja voima. Niiden kautta olemme kosketuksissa itseemme ja todellisuuteen. On luonnollista, että jos jotkin tunteet määritellään kielletyiksi, niiden tukahduttaminen vaatii veronsa tavalla tai toisella.

Joillekin karismaattisille uskonsuunnille on ominaista, että tunteilla yritetään pönkittää liikkeen yhtenäisyyttä ja yhteistä uskonnollista kokemusta.

– Musiikki, ääneen rukoileminen ja ylistäminen ovat sinällään hienoja asioita, mutta jos niiden avulla yritetään pakottaa esiin tunteita ja nostattaa keinotekoisesti henkeä, ihmisen tunnemaailma voi jälleen kerran vääristyä, Junkkari huokaa.
– Yhteisön johtajilla on tässä hyvin suuri vastuu. Tarvittaisiin ehkä myös enemmän nöyryyttä.

Hengellistä insestiä ja manipulaatiota

Monissa epäterveissä uskonnoissa korostetaan vaativaa uskonnollisuutta. Kun soppaan lisätään ”vain me pelastumme” -asenne, sekasotku on valmis.

– Yhteisön paine on usein valtava. Jos kaikki ympärillä ovat ”oikeassa” uskossa, ihminen alkaa helposti kysyä itseltään, mikä minussa on vikana, kun tunnen ja näen asiat toisin, Junkkari sanoo.

Hengellinen painostus on pahimmillaan silloin, kun ihminen ehkä kovassakin ahdistuksessa, hauraana ja luottavaisena, hakee apua uskonnollisesta yhteisöstä, ja hänen eteensä isketään valmis paketti taivaaseen pääsyn ehtona: usko näin tai joudut kadotukseen.

– Se on hengellistä insestiä, ja helvetillä pelottelu on hengellistä manipulaatiota, Junkkari lataa. – Eihän Jeesuskaan tullut puhumaan meille helvetistä vaan vapaudesta, elämästä ja ilosta.

Erityisesti monissa karismaattisissa uskonyhteisöissä kääntymys on järisyttävä, ongelmat poistava kokemus. Kääntyneestä saattaa aluksi tuntua kuin hän olisi taivaan esikartanoissa. Symbioosi uskonyhteisön kanssa on vahva.
– On kuitenkin turha luulla, että uskoontulo selittäisi ja parantaisi kaiken, Junkkari sanoo.

– Ihminen tarvitsee jatkuvasti rehellistä itsetuntemusta, tunteiden läpikäymistä ja jumalakuvan tarkastelua. Myönteinen hengellinen herääminen ja uskonelämä tukevat ihmisen henkistä kasvua, mutta eivät pyri selittämään kaikkea.

Tekstit: Anna Ferrante, Kirkko ja Kaupunki 17.11.2008

 

Anni, 27, selvisi sisäisistä ristiriidoista armollisempaan elämänkatsomukseen:

”Kasvoin vanhoillislestadiolaisessa perheessä. Kasvatuksen ja viikoittaisten seuroissa käyntien kautta juurruin liikkeeseen. Erityisesti opit synnistä ja ikuisesta kadotuksesta iskostuivat tiukasti mieleen. Pitkälle nuoruusikään saakka kammosin nukkumaanmenoa, sillä pelkäsin kuolevani nukkuessani ja joutuvani helvettiin.

Usko ei tuottanut minulle iloa – päinvastoin. Jatkuvan kuolemanpelon lisäksi tunsin olevani kaikkialla erilainen. Koulussa siksi, etten voinut osallistua ”maailmallisiin” asioihin ja keskusteluihin, lestadiolaisten keskuudessa siksi, että koin olevani syntinen ja huonompi kuin muut. Itsetuntoni kehittyi vajavaiseksi. Häpesin uskoani, sillä se ei ollut aitoa. Parikymppisenä sisäinen ristiriita kävi kestämättömäksi. Sain viimein sanottua ääneen, etten halua enää olla lestadiolainen.

En ole halunnut palata. Minulla on oma, huomattavasti armollisempi elämänkatsomukseni, jonka toivon kelpaavan Jumalalle. Kärsin edelleen pahasta kuoleman- ja helvetinpelosta. Vaikka järjellä tajuan, ettei lestadiolaisuus ole ainoa tie taivaaseen, ajatus ei jätä minua rauhaan. Olen harkinnut terapiaakin tämän takia, ja tiedän, että minulla on paljon kohtalotovereita. Myös itsetuntoni kanssa minulla on edelleen ongelmia.

En silti halua olla katkera. Pudistelen vain joskus päätäni lestadiolaisten touhulle. Mietin, miten paljon siellä on lasten joukossa samanlaisia raukkoja kuin minä, joiden pää täytetään helvetin kuvilla ja synnintunnolla. Lasten kannalta liike on liian ankara ja jopa vaarallinen. Mutta liikkeen olemassaolo perustuu siihen, että ihminen johdatellaan lapsesta asti uskomaan. Muulla tavoin ajatteleminen saadaan näyttämään ”sielunvihollisen” työltä, ensi askeleilta kohti ikuista kadotusta.”

1 kommentti

Kategoria(t): ahdistus, armo, eettisyys, eristäminen, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, fundamentalismi, häpeä, helvetti, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, iankaikkinen elämä, identiteetti, irrottautuminen yhteisöstä, kasvatus, keskusteluilmapiiri, Kirkko ja kaupunki, kontrollointi, kuolema, lakihengellisyys, lapset, lapsuus, leimaaminen, manipulointi, mielenterveys, normit, nuoret, painostaminen, pelastus, pelko, pelot, perhe, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, sananvapaus, seurakunta, seurakuntaoppi, spiritualiteetti, suvaitsevaisuus, syntilista, syrjintä, syyllistäminen, syyllisyys, taivas, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, uskon jättäminen, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys