Avainsana-arkisto: kuolemanjälkeinen elämä

Kuriton Poika


– Moottoripyöräily lisää iloa ihmisen elämään ja antaa puitteet Jumalan läsnäolon kokemuksille, sanoo Suomen Kuvalehden pitkäaikainen toimittaja Risto Lindstedt (60) Sana-lehden haastattelussa. – Ajamisen ilo kuulostaa kuin taivaan esimaulta.

Uuden kauden taas alkaessa on hyvä ottaa selvää, miten motoristin sitten taivaassa käy …

Motoristi kuoli ja löysi itsensä  taivaan portilta itse Pyhän Pietarin puhuttelusta.

– Täällä on sitten pitkä tukka, nahkarotsi ja prätkät kiellettyjä, totesi Pietari.

Ja niin motoristi lähti vaeltamaan taivaan teitä,  lyhyttukkaisena ja välja valkea kaapu yllään. Mutta äkkiä… hän oli kuulevinaan tuttua moottoripyörän ääntä!  Ja aivan totta,  samassa hänen ohitseen pyyhälsi pyörän selässä pitkätukkainen motoristi nahkatakissa.

Kun Pietari sattui näköpiiriin, motoristi kertoi tapauksen ja kysyi, että ”mitäs se nyt sitten oli”?

– Se oli pomon poika, sille ei kukaan voi mitään, sanoi Pietari.

*    *    *

Jutun kertoi rovasti  Lasse Vahtola Johannes Alarannan blogissa.

Aiheeseen liittyvää:

The only way to get into heaven / Ainoa tie taivaaseen…

Janne Villa: Moottoripyörän päällä ihmettelee hyvin. Risto Lindstedtin haastattelu 13.11.2008.

Siirakki: Suurempi tarkoitus: iankaikkinen elämä

Tuomas:  En halua taivaaseen

NormallyGirl: Vainko me vanhoillislestadiolaiset pelastumme?

Tuomas: En jaksa uskoa Jumalaan

Jätä kommentti

Kategoria(t): huumori, iankaikkinen elämä, pelastus, piirretyt, taivas

Onko Heikki Räisänenkin ”etninen” kristitty


Jos luterilainen kirkko ja muut kristilliset kirkot olisivat rehellisiä, ne myöntäisivät sen ilmiselvän tosiasian, että niiden opit perustuvat sopimuksenvaraisiin valikoimiin Raamatun kohtia ja tiettyinä kirkkohistoriallisina tilanteina tärkeäksi koettuja ajatuksia. Näin sanoo s yksi maailman arvostetuimmista Raamatun tuntijoista, Uuden testamentin tutkimuksen emeritusprofessori Heikki Räisänen.

Kristityllä ihmisellä on todellisuudessa täysi vapaus olla uskomatta sitä, mitä ei enää voi uskoa. Mitään ”alkuperäistä”, yhtä muuttumatonta oppia ja uskoa ei ole ollut koskaan olemassakaan, vaan heti alun pitäen kristinuskossa  esiintyi monia erilaisia tulkintoja.

Raamattua ei siksi pitäisi korottaa liian korkealle jalustalle. Kristinuskon kehitystä tutkiessaan Räisänen on todennut Raamatun eri osien pitkälle tuntemattomiksi jääneiden kirjoittajien ristiriitaiset ainekset ja kirjaan sisältyvät jopa räikeät eettiset ongelmat moraaliselta kannalta. Oman vakaumuksensa suhteen professori tunnustautuu yhtäkaikki kristityksi – kulttuurisyistä.

Vanhoillislestadiolaisuuden keskustelupalstojen vakiokysymyksiin kuuluu sen pohtiminen, onko ”jumalanvaltakunta” eli SRK-lestadiolainen herätysliike ollut muuttumaton ja onko se erehtymätön. Jumalan sanan sanotaan olevan ikuinen ja muuttumaton.  Kuinka sitten on mahdollista,  että – jopa ihmisiän lyhyydestä huolimatta – monet ovat kuitenkin panneet merkille ilmiselviä muutoksia uskon opillisissa ja käytännön uskonelämään liittyvissä asioissa?

Uskovaiset ovat aikaisempina vuosikymmeninä pitäneet syntinä valokuvaamista, polkupyörää, radiota, permanenttia, miehen partaa ja pitkiä hiuksia, naisen pukeutumista pitkiin housuihin jne. Samoin Päivämiehen vanhoista kirjoituksista on löydetty nyky-lestadiolaisille outoja syntejä, joita SRK:n puhuja ei enää nykyisin synniksi julista, kuten uudenvuoden tinan valaminen, kotivideot tai minihame. Konsertit on julistettu synniksi SRK:n johtokunnan arvovallalla.

Kun nämä muutokset otetaan esille puhujan tai kenen hyvänsä uskovan kanssa, tämä yleensä väheksyy niitä jollain tavalla merkityksettöminä pikkujuttuina. Kysymykseen ei saa vastausta, vaan vain asian sivuuttavan, vähättelevän kommentin: ”Mitä lie ollut silloin joskus jossain, lakihenkinen ylilyönti.”

Miksi kuitenkaan tämän päivän SRK-lestadiolaisuudessa synniksi leimattuja asioita ei voida samalla lailla sivuuttaa mitättöminä pikkujuttuina? Ehkäisy ja televisio eivät olekaan enää syntiä, vaan merkityksettömiä sivuseikkoja joita ei pidä korostaa… Mutta mitä tapahtuisi, jos puhuja sanoinsi tämän ääneen seuroissa?

Milloin näistä tänä päivänä syntinä pidetystä tuleekin ”merkityksetön sivuseikka” ja ”lakihenkinen ylilyönti”?

Jotkut ovat havainneet myös uskonopillisia muutoksia, sillä SRK:n virallinen dogmatiikan kollektiivi-paavi, puhujainkokous, on päättänyt, että seurakunnan auktoriteetti on samanveroinen kuin Raamattu (Valkealan puhujien ja seurakuntavanhinten kokous 2007). Puhujainkokousten asettamat kiellot ja seurakunnassa muutoin keksityt elämäntapaa koskevat ”armoneuvot” ovat nykyisin samanveroisesti velvoittavia kuin Jumalan kymmenen käskyä.

Ei ehkä tiedetä, että lestadiolaisuuden historiassa on dokumentteja, joissa nimenomaan kiistetään tällainen opetus.

Silloin ennen korostettiin, että juuri ja vain Raamattu on uskon ylin ohje eikä sen rinnalle tule asettaa mitään muuta.  Mutta ovat tulleet uudet sukupolvet, joilla ei ole enää tietoa siitä miten uskottiin ennen.

Ja onko sillä opilla lopulta niin väliäkään? Vanhoillislestadiolaisuuteen voi kuulua ateistikin.

Kristinusko oli alusta alkaen moniaineksista ja muuttuvaa

Kysymys Jumalan sanan ja uskomisen muuttumisesta on yhä ilmeisempi lestadiolaisuuden lisäksi kaikille kristityille, mutta silti halutaan kynsin hampain pitää yllä illuusiota  muuttumattomuudesta. Toivotaan ja kaivataan sitä, että olisi edes jotakin, joka ei muutu.

Heikki Räisäsen mielestä monimielisestä ja värikkäästä Raamatusta ei koskaan ole ollut uskon ylimmäksi ohjeeksi, sillä kristinusko on alusta alkaen ollut muuttuvaa.

Räisänen näyttää lehtileikettä. Siinä Espoon piispa Mikko Heikka puolustaa homoseksuaalien oikeutta kirkolliseen siunaamiseen käyttäen apunaan jakoa, jonka mukaan kristinuskoon kuuluu yhtäältä muuttumaton uskon alue ja toisaalta muuttuva etiikan alue.

Moraalisen arvioinnin tuloksena uskovainen voi jättää huomiotta Raamatun kielteisen asenteen homoseksuaalisuuteen, inhimillisyyden tähden. Uskova voi jatkaa uskovana elämistään vaikka ei itse asetukaan Raamatun kannalle tässä asiassa. Heikan mukaan käsitys homoseksuaalisuudesta kuuluu muuttuvan etiikan alaan ja siksi kirkko voi muuttaa suhtautumisensa myönteiseksi homoseksuaaleja kohtaan.

Oma kinastelunsa aihe tietysti on, kumpaan alaan seksuaalietiikka kokonaisuudessaan ylipäätään kuuluu, muuttumattoman uskon ryhmään vai muuttuvaan etiikan alueeseen.

Heikki Räisänen kuitenkin kyseenalaistaa täysin Heikan jaon jo peruslähtökohdiltaan.

– Ratkaisevan eron tekeminen muuttumattoman uskon ja muuttuvan etiikan välillä on kyseenalaista siksi,  että sen mukaan todella olisi olemassa jokin ”muuttumaton usko”, johon ei voisi kajota. Sellaista aluetta ei kuitenkaan ole olemassa. Kirkon usko on nimittäin ollut yhtä lailla jatkuvasti muuttuvaa kuin kirkon etiikkakin, alusta alkaen, Räisänen sanoo.

– Samat 300-luvun teologit ovat muotoilleet sekä uskon että etiikan. Seksuaali- ja avioliittoetiikassa he todellakin olivat aikamoisia askeetteja. Jos emme usko nykyisin heitä enää seksuaalietiikassa, miksi uskoisimme heidän erehtymättömyyttään uskon totuuksissakaan yhtään sen enempää?

Räisänen on julkaissut kirjan The Rise of Christian Beliefs (Kristillisten uskomusten synty; Fortress Press, 2009), joka käsittelee juuri kristillisten oppien muuttuvaisuutta. Sen aikajana ulottuu Jeesusta edeltävästä tilanteesta 200-luvun alkuun. Joidenkin yksityiskohtien osalta tarkastellaan myöhempääkin uskomusten kehitystä.

– Mitään yhtä muuttumatonta uskoa ei ole ollut koskaan olemassa, vaan heti alun pitäen esiintyi erilaisia tulkintoja siitä mitä uskominen oikeastaan on ja mihin on uskottava, Räisänen sanoo.

Yhtä ainoaa oppia ei alkuaankaan ole ollut olemassa

Heikki Räisänen toivoo, että kirkko ottaisi vakavasti raamatuntutkimuksen tulokset.

– Varhaiskristillinen ajattelu oli hyvin moninaista. Uskon värikäs kirjo on nykyisin monelle ongelma, mutta toisaalta monelle myös hyvin vapauttavaa tietoa. Jos meitä kristittyjä on nykyään moneksi, niin jo alussakin vallitsi opin ymmärryksessä värikäs monimuotoisuus.

Uusi testamentti ja sen ohessa kirkon opit eivät syntyneet hetkessä. Ne muotoutuivat keskenään erilaisista ja ristiriitaisistakin tulkinnoista historian mittaan. Kaikki alkoi siitä, kun Jeesus Nasaretilainen alkoi Johannes Kastajan jälkeen julistaa pian tulevaa Jumalan valtakuntaa.

Oppi muotoutui monivaiheisessa inhimillisessä prosessissa, jossa valittiin, hylättiin ja yhdistettiin kilpailevia näkemyksiä.

Jeesuksen seuraajat, varhaiset kristityt, odottivat suurta käännettä, Messiaan saapumista. Tämän uskottiin tapahtuvat heidän omana elinaikanaan. Niin odotti myös Paavali, jonka kirjeet ovat Uuden testamentin vanhimpia osia.

Asiat eivät kuitenkaan menneet niin kuin oli saarnattu: Jumalan valtakuntaa ei tullut maan päälle, ei myöskään tuhatvuotista valtakuntaa eikä maailmanloppua. Sen sijaan syntyi yhä uusia ja uusia kristittyjen ryhmiä, joilla oli erilaisia kysymyksiä ja vastauksia omasta uskostaan ja Jeesuksen merkityksestä.

Oppi ei tullut valmiina, sitä ei ollut missään olemassa. Se muotoutui prosessissa, jossa valittiin, hylättiin ja yhdistettiin kilpailevia näkemyksiä. Ristiriitaisuuksia ratkottiin myös kompromisseilla, joista osa nyt muistetaan ”luovuttamattomina uskon totuuksina”. Osa niistä on mieluiten haluttu unohtaa historian yöhön. 

Tämä varioiminen on siitä saakka jatkunut ja jatkuu edelleen. Lestadiolaisuus on yksi kristinuskon muunnelma siinä kuin jehovalaisuus, helluntailaisuus tai katolisen tai ev.-lut. kirkon oppikin.

Risto Leppäsen tuore väitöskirja vahvistaa tämän varioimisen käytännössä jatkuvan edelleen, myös esimerkiksi em. liikkeiden sisällä. Luterilaisen kirkkomme papeilla on erilaisia raamattunäkemyksiä, joiden pohjalta he itse Raamattua lukevat ja tekevät valintoja  tärkeiden ja vähemmän merkityksellisten ajatusten välillä.

Jeesuksen ristiriitaisuudet, hatara kolminaisuusoppi ja hämärä oppi ihmisen ylösnousemuksesta

Raamatuntutkimus on joutunut kyseenalaistamaan uskontunnustuksen keskeisimmätkin asiat, kuten kolminaisuusopin ja ylösnousemusopin.  – Kirkko on maalannut itsensä nurkkaan väittäessään, että kaikki perustuu Raamattuun, Heikki Räisänen arvelee.

– Kirkon opin kannalta yksi vaikeimpia kysymyksiä on se, miten Jeesus nähdään. Olen provosoivasti otsikoinut yhden kirjani luvun ”Tosi jumala vai tosi ihminen”, enkä edelleenkään ymmärrä, miten jumaluus ja ihmisyys voidaan konkreettisesti sovittaa yhteen. Jeesus on toisissa lähteissä hyvin inhimillinen ja toisissa, esimerkiksi Johanneksen evankeliumissa, hyvin jumalallinen hahmo.

– Myös kolminaisuusopilla, jonka mukaan Jumalassa on kolme erottamatonta persoonaa – Isä, Poika ja Pyhä Henki – on hyvin hatarat raamatulliset juuret. Itse ongelma, jota opilla yritetään ratkaista, nousee kyllä Raamatusta. Myös pelastuskäsityksiä on monenlaisia. Luterilaisille tutuin, jossa Jeesuksen ristinkuolema nähdään syntien sovituksena, on Raamatussa vain yksi monien joukossa.

Myös ylösnousemusoppi on sekava rakennelma. Apostolisessa uskontunnustuksessa esimerkiksi usko ruumiin – alkutekstissä sananmukaisesti lihan  – ylösnousemukseen on vaikeasti omaksuttava kohta. Kirjassaan Räisänen osoittaa, miten mutkikas oppisikermä liittyy yritykseen muokata yhtenäinen oppi ruumiin ylösnousemuksesta, sielun kuolemattomuudesta, viimeisestä tuomiosta ja taivaasta.

Mitä jää jäljelle kristinuskosta, jos hylkäämme keskeisimmät opit?

–Tilanne ei parane oppeja uudelleen määrittelemällä. En usko uusiin uskontunnustuksiin. Opit pitäisi nähdä olevan parhaimmillaankin vain likiarvoja. Ne ovat yrityksiä tulkita joitakin perustavia inhimillisiä kokemuksia.

–Jos luterilainen kirkko ja muut kristilliset kirkot olisivat rehellisiä, ne myöntäisivät sen ilmiselvän tosiasian, että niiden opit perustuvat sopimuksenvaraisiin valikoimiin Raamatun kohtia ja tiettyinä kirkkohistoriallisina tilanteina tärkeäksi koettuja ajatuksia.

Luterilainen Katekismus väittää ilmaisevansa suppeasti Raamatun keskeisen sisällön. Tämä ei raamatuntutkijan mielestä pidä paikkansa. Korrektimpaa olisi sanoa, että se esittää luterilaisen uskontulkinnan Raamatulla höystettynä.

Samasta Raamatusta voitaisiin johtaa yhtä perustellusti toisenlainenkin kristinuskon muoto. Ja näin onkin tapahtunut. Esimerkiksi SRK-vanhoillislestadiolaisuus, vaikka toimiikin Suomen luterilaisen kirkon sisällä, on ottanut oppiinsa paljon vasta 1900-luvulla keksittyjä tulkintoja. On tunnettua, että moni niistä kytkeytyy asenteiltaan katolisen kirkon dogmatiikkaan, selvimmin SRK-lestadiolaisuuden käsitys Jumalan sanasta jatkuvana  ilmoituksena.  

Vääryyksien ja syrjinnän juuret jo Raamatussa

Raamatussa on paljon oppeja, joita nykyihminen ei voi kuin tuomita moraalisesti epäoikeudenmukaisiksi, vääriksi ja epäeettisiksi. Myös Raamatun moraalinen kritiikki kuuluu nykyaikaiseen raamatuntutkimukseen. Kritiikin kohteena voi olla vaikkapa Vanhan testamentin Jumalan raakuus ja epäoikeudenmukaisuus muita kansoja kohtaan. Myös Raamatun käytön historia voi olla kritiikin kohteena. 

– Raamatulla puolustetut historian vääryydet eivät aina ole perustuneet ”väärään tulkintaan” – päinvastoin, Raamattua on ehkä luettu aivan oikein. Joidenkin vääryyksien, kuten juutalaisvastaisuuden, juuret ovat jo Raamatussa itsessään, Räisänen sanoo.

Samoin esimerkiksi helvetti on kirkon uskon kannalta vaikea asia, jonka väkevimmin esittää juuri Jeesus. Moni uskova haluaisi mieluiten muistaa hänet vain rakkauden sanomasta.

– Helvetti-opille löytyy paljon raamatullista perustaa, mutta silti kirkko on käytännössä luopunut sen julistamisesta – myöntämättä kuitenkaan sivuuttavansa kaikessa hiljaisuudessa Raamatun näkemyksen. Ev.-lut. kirkkomme papeista 69% uskoo helvetin olemassaoloon, siis 31% kyseenalaistaa helvetintuomion.

Räisäselle itselleen helvettiopin vakavin eettinen ongelma on rangaistuksen järjetön epäsuhta rikkeeseen nähden. Rangaistuksen ajatus itsessään ei ole epämoraalinen, mutta on pakko kysyä, miten Jumala voi määrätä ihmiselle rangaistukseksi ikuisen piinan? Etenkin kun luterilaisen armo-opin mukaan ihmisen kyky valita pelastuksen ja helvetin välillä on jokseenkin olematon? Kaikkihan on Jumalan kädessä…

Räisänen ei ole ensimmäinen kristitty helvettiopin kriitikko. Ikuisen rangaistuksen kyseenalaistivat jo esimerkiksi 100-luvulla jaa. eläneet arvostetut teologit Origenes ja Kleemens Aleksandrialainen. Heidän kritiikkinsä lähtökohta oli moraalinen: Jumala ei voi syyllistyä kostamiseen.

Kuitenkin esimerkiksi Matteuksen evankeliumi tulvii seurakunnalle osoitettuja uhkauksia helvetin katkusta, itkusta ja hammasten kiristyksestä.

Helvetin epäileminen merkitsee siis sekä kirkon uskon että Jeesuksen opetusten kritisoimista. Mutta Räisänen pitää tätä kritiikkiä moraalisesti välttämättömänä, sillä rangaistuksen ikuisuus tuo rikoksen ja rangaistuksen välille räikeän epäsuhdan.

Kyse ei ole oikeudenmukaisesta tuomiosta vaan sadistisesta kostosta.

Entä sitten se kirkon asenne homoseksuaalisuuteen?

Räisäsen mielestä olisi paikallaan sanoa suoraan, että Raamattu suhtautuu selkeän kielteisesti homoseksuaalisuuteen. Moraalisen kritiikin pohjalta kristityn on vain todettava, että homoseksuaalisuuteen suhtautumisen kysymyksiä ei ratkaista Raamatun ilmaiseman asenteen pohjalta, vaan Raamatun kielteinen käsitys ohitetaan tässä, inhimillisyyden tähden.

Räisänen arvelee, että Paavali tuskin olisi suhtautunut ymmärtäväisemmin homoseksuaalisuuteen, vaikka hänelle olisi esitetty nykyaikainen malli vastuullisesta homoseksuaalisesta rakkaussuhteesta.

Tässä asiassa yksinkertaisesti nykyajan tietämys ja valistunut etiikka on ajanut Raamatun käsitysten ohi. Räisänen asettuu ongelman ratkaisemisessa selvästi toisenlaisen logiikan ja argumentaaation kannalle kuin toinen suomalainen, niinikään kansainvälisesti arvostettu Raamatun tutkija, professori Martti Nissinen.

”Etniset” kristityt – elää kristittynä kulttuurisyistä

Oman vakaumuksensa suhteen Heikki Räisänen tunnustautuu ”etniseksi” kristityksi. Hän haluaa olla edelleen kirkon jäsen kulttuurisyistä. Siis samaan tapaan kuin monet lestadiolaiset tänä päivänä tunnustautuvat etnisiksi lestadiolaisiksi.

Tällaiset ihmiset elävät lestadiolaisuuden arvomaailmassa kulttuurisyistä, vaikka eivät varsinaisesti pidä totena lestadiolaisuuden oppeja. Se mitä seuroissa sisällöllisesti saarnataan, saattaa olla heille koko lailla yhdentekevää.

Silti monet heistä haluavat ehdottomasti tulla luetuksi ”sisälle” eli ”uskovaisiksi”.

Kun on lapsesta asti tullut kasvatetuksi vanhoillislestadiolaiseksi ja on tämän tradition tuote, miten sitä muutakaan osaisi olla?

Heikki Räisänen haluaa kutsua itsensä kaltaisten kriittisten epäilijöiden kasvavaa joukkoa kulttuurikristityiksi. Heillä ei ole muuta ohjelmajulistusta kuin ajattelun, epäilemisen ja uskon vapaus ja oikeus pitää itseään silti kristittynä. Tässä yhteydessä on usein käytetty myös termiä tapakristitty.

Professori Räisänen pysyttelee kristittynä, ”koska ei muutakaan voisi olla”.

– Kulttuurikristittynä tiedostan olevani kristillisen kulttuurin tuote. Se on osa identiteettiäni. Suhtaudun kristinuskoon myönteisesti, vaikka en uskokaan moniin sen sisältämiin asioihin.

Raamattuun pitäisi suhtautua kuin aikuistunut lapsi vanhempiinsa 

Mutta miksi sitten olla enää kristitty?

– Miksi kannattaa olla suomalainen? Mitä muutakaan voisin olla? En usko juuri mihinkään kristinuskon oppeihin, mutta olen tämän tradition tuote. Olen enemmän kristitty kuin muslimi, juutalainen tai ateisti. Merkitystään menettää eniten uskonnon teoreettinen ylärakenne, jolla ei loppujen lopuksi ole paljon merkitystä kuin pienelle eliitille.

– Suhteemme Raamattuun voisi olla samanlainen kuin aikuistuneen lapsen suhde äitiinsä tai isäänsä: meidän ei tarvitse ’uskoa’ sitä, mutta saamme oppia siitä ja kiitollisina kunnioittaa ja rakastaa sitä tietäen, että ilman sitä emme olisi siinä missä olemme.

Jotakin tällaisesta suhtautumistavasta voi tunnistaa Ulla Puukon kirjoituksesta, jossa hän kuvaa suhdettaan oman lapsuutensa lestadiolaisuuteen (Kotimaa 25.3.2010).

Heikki Räisänen kertoo, että häneltä on murentunut usko sellaiseen Jumalaan, mitä Raamattu kuvaa, jossa olennaisena juonteena on historian tapahtuvissa toimiva ikään kuin henkilö, joka johtaa historian kulkua ja on samalla kaikkivaltias ja rakastava.

Raamattu on Räisäselle ennen kaikkea inhimillisen kokemuksen kirja, ei sen pyhempi eikä normatiivisempi kuin mikään muukaan.

Arkisesta käytännön kristillisyydestä kulttuurikristityn uskonnollisuus ei paljon poikkea. Tärkeitä asioita ovat edelleen armo, rakkaus ja oikeudenmukaisuus.

  *    *

Heikki Räisänen on teologian tohtori, joka toimi vuosina 1975–2006 Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Uuden testamentin eksegetiikan professorina. Lisäksi hän on toiminut 10 vuotta Suomen Akatemian tutkijaprofessorina ja viisivuotiskauden akatemiaprofessorina. Räisäsen johtama Helsingin yliopiston ja Åbo Akademin eksegeeteistä koostuva tutkimusryhmä on valittu yhdeksi Suomen Akatemian huippuyksiköistä. Tutkimusprojektin aiheena on varhaisen juutalaisen ja kristillisen ideologian muotoutuminen.

Räisänen on yksi kansainvälisesti arvostetuimmista suomalaisista Uuden testamentin tutkijoista. Hän on toiminut vierailevana tutkijana Harvardissa, Cambridgessä ja Tübingenissä, hän on Edinburghin yliopiston ja Uppsalan yliopiston kunniatohtori. (Wikipedia.)

Lue lisää:

Aleksanteri: Ihan mukava kesäjuhlafiilis 

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Juhani Huttunen: Raamatulla päähän. Kirkko ja Kaupunki 20.9.2010.

R. K.: Martti Nissinen: On väärin käyttää Raamattua samasukupuolisten parisuhteiden ja heidän perheidensä tuomitsemisessa  

R. K.: Risto Leppänen ja Martti Nissinen: Raamattunäkemykset ja homoseksuaalisuus

Risto Leppänen: Pappi ja Raamattu: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien suhde Raamattuun. Helsinki: Helsingin yliopisto 2010.

Tuukka Matilainen: Ristiriitojen Raamattu. Iltalehti 18.10.2010.

Tuomas: En halua taivaaseen

Vanhoillislestadiolainen ateisti: Jumalan terve!

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

Topi Linjaman analyysi: SRK vahvisti laulukirjauudistuksessa seurakunnan auktoriteettia

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Seurakuntaoppi, lyhyt oppimäärä torailun ja erehtymättömyyden historiaa

Ulla Puukko: Lestadiolaisuus on muuttumassa

Simo Alastalo: Liki puolet juutalaisista maallistuneita Israelissa. Kotimaa 13.9.2010.

*     *      *

Lähteet:

Jaakko Heinimäki: Professori esittää moraalisia vaatimuksia Jumalalle. Helsingin Sanomat 4.11.2006. 

Kari Kuula: Kirkon täytyy palata peruskysymyksiin, professori Heikki Räisänen muistuttaa. Savon Sanomat 2004.

Timo Saarinen: Kristityn vapaudesta. Kirkko ja Kaupunki 8.1.2010.

Heikki Räisänen tuntee munaskuitaan myöten ”rosoisen Raamatun”  Kirkko ja Kaupunki 10.10.2006.

Viiden veljen sisko: Ihmistä ei saa kutistaa

*     *      *

Heikki Räisäsen suomenkielisiä teoksia:

Koraani ja Raamattu. Helsinki: Gaudeamus, 1986.

Miten ymmärrän Raamattua oikein. Historiallisen ja epähistoriallisen raamatunselityksen vertailu. Kirjapaja 1981.

Raamattunäkemystä etsimässä . Gaudeamus 1984.

Raamattutieto. Otava, 1978 (6. painos 1997) (Yhdessä Esko Saarisen kanssa.)

Rosoinen Raamattu.  WSOY 2006

Tuhat ja yksi tulkintaa: Luova näkökulma Raamattuun. Helsinki: Yliopistopaino 1989.

Uuteen uskoon:  kristinuskon itsekritiikistä uskontojen vuoropuheluun. Kirjapaja 1993.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): eettisyys, elämäntapa, epäily, erehtymättömyys, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, hengellisyys, historia, iankaikkinen elämä, identiteetti, kaksinaismoralismi, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, normit, omatunto, opilliset kysymykset, pelastus, Raamattu, Raamatun tulkinta, retoriikka, sielu, sukupuolijärjestelmä, suvaitsevaisuus, syrjintä, taivas, tasa-arvo, tieto, tuomitseminen, tutkimus, uskon perusteet, uskontokritiikki, väkivalta

Vainko me vanhoillislestadiolaiset pelastumme?


Eilen kävimme seuroissa. Puheessa käsiteltiin sitä, kuinka nykyään halutaan ajatella niin, että monilla eri tavoilla voi päästä lähelle Jumalaa. On jopa sellaista ekumenian henkeä, joka hyväksyy myös muslimit ja muut saman Isän lapsiksi.

Raamatussa kuitenkin sanotaan selkeästi, että on vain yksi totuus, yksi oppi ja yksi tie. Ei ole monenlaista tietä taivaaseen. Nykyään on myös vallalla käsitystä, että valitaan uskonto ikäänkuin uskontojen marketista ja muokataan niitä mieleisekseen.

Me Jumalanlapset tiedämme, että ei ole olemassa monta eri tapaa uskoa, eikä montaa eri uskovaisten joukkoa, vaan yksi.

Jumalan armo riittää vl-liikkeen ulkopuolellekin

Jatkoimme tästä sitten erääseen perheeseen viettämään iltaa. Siellä oli sekä nuoria, että myös vanhempia ihmisiä ja siellä rupesimme keskustelemaan aikamme ilmiöistä.

Yksi sitten, että ei voi olla niin, että jos joku uskoo vakaasti, eikä satu olemaan vanhoillislestadiolainen, että hänen sallittaisiin joutua ikuiseen tuleen.

Tästä seurasi voimakasta keskustelua. Aika moni oli sitä mieltä, että armo kyllä riittää tämän liikkeen ulkopuolellekin. On väärin sanoa, että joku tuudittautuisi väärään rauhaan. Jos ihminen tuntee rauhaa sydämellään, eikö sen pitäisi olla jo merkki siitä, että taivaan kotiin ollaan matkalla?

Korvakorut porttina riettauteen

Itse heitin sitten kommentin, että eiköhän meidänkin ole silloin sama olla avarakatseisempia ja ruveta käymään myös muiden tilaisuuksissa ja ruveta tekee sellaisiakin asioita, jotka ovat uskollemme vieraita. Esimerkiksi laittaa korvakoruja yms.

Tähän eräs vanhempi mies sitten totesi:  ”Ei pidä kuitenkaan tahallaan lähteä kokeilee rajoja. Jos laittaa korvakorut, siinä voi käydä niin, että kohta käytetään päihteitä ja tehdään muutakin rietasta.”

Että korvakorutko olisi portti sellaisiin?

Varma on kuitenkin aina varmaa

Toinen sitten jatkoi tuota miehen sanomaa ja sanoi, että ”Olemalla tässä uskossa, voimme varmistua siitä, että pääsemme taivaaseen. Emme me voi tietää, että pääseekö esimerkiksi helluntailaiset taivaaseen, mutta haluamme uskoa niin, että pääsevät.”

No miten sitten juuri tällä uskolla voi varmistaa taivaaseen pääsyn, jos halutaan silti uskoa, että muillakin uskoilla voi päästä taivaaseen?

Miksi puhujasedät edelleen opettavat, että on vain yksi usko, jos seurakunnassa rupeaa olemaankin monenlaisia mielipiteitä?

Kuinka pitkä matka tästä on siihen, että puhujakin toteaa puhujanpöntöstä, että voihan ne muutkin taivaaseen päästä?

Mitä mieltä muut vl:t ovat ekumeniasta? Voiko muilla tavoin päästä taivaaseen.

Entä voiko tällä tavoin ajattelevia vl:iä pitää aidosti uskovaisina, jos ne samalla hyväksyy, että myös muut pääsevät taivaaseen?

Itse ajattelen niin, että jos Jumalalla on tahto, hän voi kyllä päästää muitakin ihmisiä taivaaseen, mutta mun on muuten vaikea pitää noita muita uskonsuuntia oikeinta.

Toisaalta eihän me oikeesti voida tietää, kenet se Jumala lopulta valitsee! Jos se valitseekin kaikki!

Onko helvetti ikuinen yms.

Näitä kyselee ja mietiskelee nykyään yhä useampi vl. Toisaalta, onko noilla mitää merkitystä, jos itse saa olla kuitenkin uskomassa?

*   *    *

Ajattelemisen aihetta antoi NormallyGirl.  Kirjoitus on julkaistu myös Suomi24-palstalla.

Lue myös:

Alaranta: Seurakuntaoppi on pahin kompastuskivemme

Alaranta: Tajusin että muissakin on meitä ja meissä muita

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Vuokko Ilola: Jumalan valtakunnan raja – näkymätön lasiseinä

Matti H.: Yksi usko?

Topi Linjama: ”Vain me”?

Pelastuvatko muut kuin vanhoillislestadiolaiset?

Santa 76: Kultti vai kristinuskoa

Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3: sosiaalinen riippuvuus

Jussi Rytkönen: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. SRK:n puheenjohtajan Olavi Voittosen ja pääsihteerin Aimo Hautamäen haastattelu. Kotimaa 9.1.2008.

Olli Seppälä: Pääkirjoitus: Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi lähellä harhaoppia. Kotimaa24 22.3.2012.

Vanhoillislestadiolaisuuden haaste kirkon ykseydelle

Verstaalla pohtija: Jumalan armo

Verstaalla pohtija: Kilvoittelu armon varassa 

Heli Karhumäki: Helevettiin menöö että heilahtaa

8 kommenttia

Kategoria(t): armo, arvot, elämäntapa, epäily, epäilykset, erehtymättömyys, eristäminen, evankeliumi, fundamentalismi, hajaannukset, helvetti, hengellinen väkivalta, hengellisyys, iankaikkinen elämä, itsesensuuri, Jumala, kadotus, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, leimaaminen, lestadiolaisuuden suunnat, luterilaisuus, manipulointi, normit, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, pelko, pelot, Raamatun tulkinta, retoriikka, sananvapaus, seurakunta, seurakuntaoppi, seurat, suvaitsevaisuus, synnit, syntien anteeksiantamus, syntilista, syrjintä, taivas, tasa-arvo, totteleminen, tulevaisuus, tuomiopäivä, tuomitseminen, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, väkivalta, yhteisöllisyys, yhtenäisyys

Suurempi tarkoitus: iankaikkinen elämä


Uskovaisen ihmisen maailmankatsomus perustuu ajatukseen ”maailmassa, mutta ei maailmasta”.

Jumalan lapsena eläminen merkitsee vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä. Jumalanvaltakunnan kansalaisuus ei irrota ihmistä henkilökohtaisesta vastuusta eikä maailmasta, vaan se antaa kristitylle mahdollisuuden palvella maan päällä jaloja eettisiä päämääriä (lähimmäisenrakkaus) – panematta niihin kuitenkaan lopullista toivoaan.

Kristitty ottaa maailman vakavasti, koska se on Jumalan luoma ja Hänen valtakuntansa hallinta-aluetta. Mutta hän ei ota sitä liian vakavasti, koska se kuitenkin on katoava.

Uskovaisella on elämässään suurempi tarkoitus. Elämä kuoleman jälkeen. Epäuskoiselta puuttuu tämä iankaikkisen elämän toivo, ja siksi monen ihmisen elämältä puuttuu todellinen tarkoitus. Se ilmenee yksinäisyytenä, ahdistuksena, vakavissa mielenterveyden ongelmissa ja itsemurhissa. Sama, yhä voimistuva tyhjyys ja tarkoituksettomuus on myös mielivaltaisten väkivallantekojen takana.

Uskovaisella on elämässään ikuisuus-näkökulma ja turvallinen luottamus Jumalaan, joka antaa meille voimaa arkielämän vastoinkäymisissä, ihmissuhteiden ristiriidoissa ja psyykkisissäkin stressitilanteissa. Uskovaisen elämä ei ole tarkoituksetonta.

Jumalanlapsella on käytännössäkin lisäksi tukenaan jumalanlasten keskinäinen rakkaus ja yhteenkuuluvaisuus. Yhteisöllisyys on meille luonnollista. Tätähän ulkopuoliset aina ihmettelevät ja monet ihailevatkin.

Uskovainen ei ole ruusunpunainen optimisti, joka kuvittelisi koko maailman kääntyvän hyväksi hänen tai kenenkään muunkaan ihmisen työn tuloksena. Hän ei ole kuitenkaan myöskään synkkä pessimisti, joka pitäisi omaa tehtäväänsä maailmassa täysin mahdottomana ja turhana. uskovainen ei elä kummassakaan äärilaidasssa.

Uskovainen näkee että jokaisella meistä on oma vartiopaikkansa jonka Jumala on asettanut. Uskovainen elää armoevenkeliumin varassa, sillä hän tuntee että on saanut inhimillisesti puutteellisena ja ilman omaa ansiotaan kaikki synnit anteeksi. Tämä antaa inhimilliselle ihmiselle Jumalalta rohkeuden ja voiman, jolloin jumalanlapsena pystyy elämään terveen realistisella otteella tässä maailmassa, ymmärtäen oman paikkansa ja muiden.

Tässä piilee se salaisuus, miksi uskovaisen ei tarvitse vaipua epätoivoon esimerkiksi maailmanlaajuisten ympäristöuhkien painamana. Näissäkin asioissa meillä on turvana ikiaikojen Jumala. Me teemme asioiden hyväksi itse kukin vartiopaikallamme sen mikä on itse kullekin mahdollista, nojautuen Jumalan sanaan. Mutta meidän ei tarvitse hätäillä eikä uppoutua maailmantuskaan, eikä liittyä esimerkiksi mielenosoittajiin eikä muutoinkaan hyökkäillä esivaltaa vastaan.  

Jokainen yksityinen ihminen kuolee joskus.  Alkanut elämä myös päättyy, me kaikki kuolemme. Lisäksi koko ihmiskunta on pitkällä aikavälillä katoava. Näin tulee tapahtumaan luonnontieteellisestäkin näkökulmasta. Mutta uskovaisella on turvanaan Jumala. Ja Hänen lupauksensa. Epäuskoiselta tämä turva puuttuu.

Siunattua Joulurauhaa itsekullekin!

(Siirakki)

3 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, armo, arvot, elämäntapa, evankeliumi, helvetti, identiteetti, kristinoppi, kuolema, opilliset kysymykset, syntien anteeksiantamus, taivas, tulevaisuus, yhteisöllisyys, yksilöllisyys

En halua taivaaseen


Alussa Jumala loi taivaan ja maan, tähdet, auringon ja kuun. Muista maailmankaikkeuden supernovista ja tähtisumuista ei puhuttu mitään.Universum 1 Jumala ei siis luonut pelkästään maapalloa ja tätä lähiavaruutta, meidän linnunrataamme, vaan koko maailmankaikkeuden.

Luomistyö taitaa jatkua jatkumistaan, koska olemme havainnoineet, että maailmankaikkeudessa tapahtuu jatkuvasti uusia tähtien syntyjä ja kuolemisia.

Entäpäs sitten, kun synti loppuu, jos loppuu, niin loppuuko myös avaruuden laajeneminen ja tähtien kuolemiset?

Vaikuttaako synti vain tällä maa-planeetalla vai onko syntiä esim. Kuussa tai Marsissa? En jaksa uskoa, että avaruuden tapahtumat loppuisi, vaikka synti loppuisi.

Jos minä menen toiselle planeetalle, niin voinko tehdä siellä syntiä. Asuuko saatana ja sielunvihollinen muualla kuin täällä pallomme pinnalla?

En halua päästä taivaaseen ja helvettiin pääsee haluamattakin. Mitä minä siellä taivaassa oikein tekisin? Ei minua huvita olla siellä, jos en voi harrastaa niitä samoja asioita, mitä tässä ruumiissani ollessani pystyn tekemään. Sielulla tai henkiolennolla ei ole mitään kykyjä.

Halonhakkuu 2Minä haluaisin olla tulevassakin elämässä ruumis, lihaa ja verta, en henkiolentona, joka ei voi tehdä muuta kuin liidellä levottomana. Haluan syödä ja nukkua, ahertaa puutarhassa, hakata halkoja, soudella järvellä sekä ihailla kukkia, puita ja pensaita. Mitä ihanaa on taivaassa, jossa ei tarvitse tehdä mitään, ei voi syödä, ei naida, ei muuta kuin ylistää karitsaa yöt ja päivät. En halua kulkea taivaallisilla kultalattioilla, vaan kaipaan myös vihreätä ruohoa.

Mutta ei elämää voi olla ilman kuolemaa. Ei voi olla sellaista uutta maata, jossa ei ruoho joskus lakastuisi tai ainakin vanha ruoho ja kasvillisuus kuolisi uuden tultua tilalle. Kait minä sielläkin uudessa maassa syön, ja sen myötä ulostan ja virtsaan, ja sehän tietysti sotkee luojan uutta kaunista maata.

Mistäs ruoka sitten, jos ei tapettais kaloja ja muuta eläimistöä. Mutta jos ollaan henkiolentoja, ei tarvis syödäkkään. Mutta en halua henkiolennoksi. Jos meidät nostetaan vielä ruumiina ylös, niin se ruumis toden totta tarvitsee ravintoa. Jos kaikki samat himot ja halut on tallella, myös tupakkaa ja kahvia riutunut ruumis tarvii pian ylösnousemuksen jälkeen.Enckell Ylösnousemus

Ja eikö sitä myös hengen ravintoa tarvita uudessakin elämässä. Siellähän lauletaan karitsan virttä ja pidetään taivaallisia seuroja päivästä päivään. Ja kumarretaan luojaa hänen valtaistuimensa edessä. Tässä muutamia asioita, joita taivassa tehdään.

Johanneksen Ilmestyskirja kyllä kertoo uudesta maasta, jossa rakennetaan taloja ja istutetaan viinitarhoja, mutta tästä raamatunpaikasta ei seuroissa koskaan lueta. Se sivuutetaan, koska lestadiolaisen opin mukaan ei tule uutta maata ja taivasta. Uutta maata ei lestadiolaisen opin mukaan tule eikä taivastakaan, koska taivashan on pyhä paikka ja sitä ei tarvitse luoda uudeksi.

Elämä on jatkuvaa kiertokulkua. Jos kiertokulku lakkaisi, maailma pysähtyisi. Jos maapallo lakkaisi pyörimästä, ei tulisi uutta päivää tai yötä.

Taivaassa Raamatun mukaan ei tule koskaan yötä. Ei hyvä, sillä haluan kyllä paneutua sielläkin mukavaan vuoteeseen, en jaksaisi valvoa iankaikkisesti.

En pyri enää taivaaseen, koska luultavasti minulla ei kuluisi siellä aika, haluan ennemmin uudestiluotuun maahan, jossa virtailee puhtaat vedet ja jossa ei olisi autoja eikä tehtaita saastuttamassa.

Jumala pani alulle 6000 vuotta sitten alkuräjähdyksen, ei voi olla totta. Voidaan tarkasti laskea nykytekniikalla maailmankaikkuden iän olevan jo satoja miljoonia vuosia. Alussa oli vain tyhjyyttä ja pimeää. Näin on varmasti ollut ennen alkuräjähdystä ja sen jälkeen tuli ainakin valopilkkuja ympäri avaruutta ja kiiinteää ainesta.

Jumala sitten suuren posauksen jälkeen pitkän ajan kuluttua kyhäsi tämän Maa-planeettamme ja viskasi tänne saatanan enkeleineen seuraksemme.

Mutta missä vaiheessa sitten alkoi kapina taivaassa, ennen vai jälkeen alkuräjähdyksen? Nyt tuli vaikea paikka pohdittavaksi. Jumala Raamatun mukaan liikkui tyhjyydessä ja Jumalan henki kans. Ei siis ollut muita kuin Jumala ja hänen henkensä. Ennen maapallon luomista Jumalan on täytynyt luoda se oma taivaaksi kutsuttu olinpaikkansa ja sinne enkelit palvelijoiksi. Sitten siellä on osa porukkaa alkanut kapinoimaan, eli syttynyt oikein sota. Maapallo on silloin ollut eloton kivipallo, jonne saatana enkeleineen on heitetty. Jumala loi elämän, vedet, kasvillisuuden, auringon ja kuun ja lopulta ihmisen tänne. Koska saatana enkeleineen oli täällä myös, hän tietysti sai ensimmäiset ihmiset retkuunsa ja jos ei olisi saanut silloin, niin varmasti jossakin vaiheessa kumminkin. Jumala olisi antanut saatanan olla täällä niin kauan, että ensimmäiset ihmiset olisivat lopulta kuitenkin langenneet syntiin. Näin ollen synti on ja pysyy, siitä ei pääse mihinkään.

Ja vaikka tulisi viimeinen tuomio, niin synti pysyy senkin jälkeen olemassa. Sanoohan sanakin, että syntisiä vaivataan aina ja iankaikkisesti. Ketkä vaivaa, herää kysymys? Sana vaivataan esiintyy monikossa, eli nämä pelastetutko heitä tulevat vaivaamaan. Miten he voivat olla noin raakoja?

Ei hiikkari tästä uskomisesta tule mitään. Taidan tästä lähteä seuroihin sanankuuloon, että saisin taas pistää aivot narikkaan vähäksi aikaa.

Kirjoittaja: Tuomas

*      *      *

Lisää aiheesta:

Helmihytti: Mun elämään ei mahdu jumalaa.

Tuomas: En jaksa uskoa Jumalaan

Kosmologia

6 kommenttia

Kategoria(t): alkuräjähdys, ateismi, epäily, etniset vanhoillislestadiolaiset, evoluutio, helvetti, iankaikkinen elämä, identiteetti, kadotus, luomiskertomus, opilliset kysymykset, Raamattu, Raamatun tulkinta, synnit, taivas, taivasikävä, uskon perusteet, uskontokritiikki

The only way to get into heaven / Ainoa tie taivaaseen…


lintu-pilvissa

A Laestadian dies and goes to heaven. Of course, St. Peter meets him at the pearly gates.
St. Peter says, ”Here’s how it works. You need 100 points to make it into heaven. You tell me all the good things you’ve done, and I give you a certain number of points for each item, depending on how good it was. When you reach 100 points, you get in.”
”Okay,” the Laestadian says, ”I married the only woman I ever kissed and we had 13 children and 60 grandchildren, all still in the church.”

”That’s wonderful,” says St. Peter, ”that’s worth three points!”

”Three points?” he says. ”Well, I went to June meetings every year, repented every Sunday, never drank a drop of whiskey and never watched TV.”

”Terrific!” says St. Peter, ”that’s certainly worth a point.”

”One point? Golly. How about this: I never turned on the radio in my car, even when I was alone, and have never used the internets.”

”Fantastic, that’s good for two points,” he says.

”TWO POINTS!!” the man cries, ”At this rate the only way I get into heaven is by the grace of God!”

”Come on in!

Jätä kommentti

Kategoria(t): armo, erehtymättömyys, heaven, helvetti, huumori, iankaikkinen elämä, joke, kadotus, laestadian, laestadianism, opilliset kysymykset, pelastus, taivas, tuomitseminen, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö