Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta?

”Oikea yksilön vapaus perustuu Jumalan sanaan”

Päivämies 29.7.2009, pääkirjoitus

Uskovaisen elämässä tulee usein eteen tilanteita, joiden äärellä hän huolestuneena kyselee: miten toimisin, että säilyisin Jumalan lapsena?

Jumala ei jätä lastaan vaikeiden kysymysten keskelle. Sydämellä oleva Pyhä Henki on uskovaisen kotiopettaja, ja Jumala neuvoo myös sanassaan ja antaa vastauksia valtakunnastaan, lastensa kautta.

Armoneuvot kuuluvat evankeliumin lisäksi terveelliseen Kristuksen oppiin. Apostoli kehottaa meitä neuvomaan toinen toisiamme.

Yksityisinä ihmisinä olemme vähän ymmärtäviä ja vikaan joutuvia, mutta Jumalan seurakunta on Raamatun mukaan ”totuuden patsas ja perustus”. Siellä ovat kaikki tiedon ja taidon aarteet. Kristuksen työ maan päällä jatkuu Pyhän Hengen työnä hänen seurakunnassaan Sen opetukseen meidän on turvallista yhtyä. Se on äiti, joka ruokkii ja hoitaa lapsiaan.

Yhteiskunnassamme korostuu sellainen vaatimus yksilön vapaudesta, joka ei sitoudu Jumalan sanaan. Ihminen pitää oikeutenaan itse päättää, mikä on oikein ja mikä väärin. Järkeen perustuvat käsitykset syrjäyttävät Raamatun opetuksen.

Elävään uskoon sisältyy kuitenkin keskeisesti kuuliaisuus Jumalan sanalle, sillä hoidettavan omantunnon äänelle ja Jumalan seurakunnalle. Usko opettaa painamaan alas järjen tuomia ajatuksia uskonasioista. Omat käsitykset ja kunnia saavat näkyä toisarvoisilta uskossa, Siionin rakkaudessa ja sen ymmärryksessä säilymisen rinnalla.

Omaan ymmärrykseen luottaminen voi saada kristityn luulemaan itseään Jumalan seurakuntaa viisaammaksi. Kuuliaisuuden kohde alkaa valikoitua itsekkäistä lähtökohdista: Jos Jumalan valtakunnan opetus sopii omiin ajatuksiin, se nähdään oikeana. Jos taas opetuksen äärellä on tingittävä omista käsityksistä, se nähdään ihmisten mielipiteenä.

On murheellista, jos esimerkiksi Siionissa huolta herättäneestä asiasta todetaan: ”Minä en näe siinä mitään pahaa”. Tällaisen käsityksen perusteena ei kestä se, että joku toinenkin on samaa mieltä. On tarpeen rukoilla kuuliaista mieltä.

Järjen tielle vie synti. Raamatun kehotus pitää usko ja hyvä omatunto on erityisen ajankohtainen. Uskonelämää hoidetaan syntien anteeksiantamuksen evankeliumilla. Armo on voima kuuliaisuuteen ja Jumalan sanan viitoittamaan elämään.

Jumala on luvannut siunata kuuliaiset lapsensa. Suurin siunaus on se, että varjeltuu lapsena Jumalan valtakunnassa ja pääsee Kristus-perustuksella taivaan kotiin.

(Pääkirjoituksen laatijan nimeä ei ilmoitettu.)

KOMMENTTEJA

Maalaispoika:

”Täytyy myöntää että viimeisen PM pääkirjoituksen jälkeen tuli tympeä olo. Toinen suuri hämmennnyksen aihe on siinä, kuka tästä kaikesta oikein vastaa? TM, vai kuka? Lukeeko pääkirjoitukset joku porukka, vai saako päätoimittaja julkaista mitä haluaa? Mikä on srk:n puheenjohtajan asema ja vastuu? Muutama kommentti nyt kuitenkin.

Pk:n taustalla heijastuu purkamaton 70 -luku ja opillisen käsitejärjestelmän hämminki. Tähän tilaan on jouduttu, kun teologia on mielletty ”järkeilyksi”. Osaamisen ja ymmärtämisen tilalle on tullut auktoriteetti, seurakunta, jota ei kukaan saa epäillä ja asettaa kyseenalaiseksi.

Surullista, miten vakava asia voi saastua.

Tottakai seurakunnalla on luterilaisessa kristinopissa keskeinen merkitys. Seurakunta on totuuden patsas ja perustus ja seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta, ja Kristuksen seurakunta on yksi ja yksimielinen jne.

Mutta kysytäämpä näin: mikä on seurakunnan perustus, mikä sen konstituoi, kuten teologiassa sanotaan. Ja vastaus on hyvin yksinkertainen: Jumalan sana ja sen käsitteestä nimen omaan evankeliumi. Evankeliumi tai tarkemmin puhdas evankeliumi ja vielä tarkemmin evankeliumin puhtaus on seurakuntaa määrittävä kriteeri. Ellei evankeliumi kuulu vapaana ja puhtaana, seurakunta ei ole läsnä (Asiaa katsotaan tässä julistuksen näkökulmasta. Toki paikalla voi olla uskovaisia kuulemassa ja heissä elää seurakunta)

Ja tämä periaate koskee kaikia kirkkoja, järjestöjä ja järjestelmiä, myös SRK:ta. Samalla sekunnilla, kun evankeliumin puhdas ymmärtäminen poistuu, poistuu myös valtakuntana olemisen legitimiteetti, kirjoittipa tai puhuipa sitten kuka tahansa. Ja viimeinen pääkirjoitus lähestyy nyt tätä rajaa.

Sitten on tietenkin vielä joukko aivan käytännöllisiä ongelmia, joihin kukaan ei koskaan ota kantaa eikä vastaa.

1. Mikä on seurakunnan päätöksen syntymisen prosessi
2. Ketkä prosessiin osallistuvat
3. Onko samanlaisen ymmärryksen syntyminen aina automaattista, jos ei ole, miten erimielisyydet ratkaistaan
4. Pitääkö päätös perustella, vai oletetaanko, että uskovaiset ovat automaattesesti samaa mieltä ”ilmoituksen” perusteella
5. Miten ymmärretään päätösten ala, jotta regimentit eivät mene sekaisin
6. Miten tulkitaan herätysliikkeen historiaa tämän asian käsitteellistämisen osalta
7. Mistä tiedetään, että viimeinen päätös on oikea, jos edellinen ei sitä ollut ja paljon muuta.

Jokainen huomaa jo tästä, miten huteralla pohjalla PK:n kuuliaisuuslogiikka on.

Lainaus:

”Jumala ei jätä lastaan vaikeiden kysymysten keskelle.”

Jumalan lapsella ei siis ole vaikeita asioita. Kaikki on selvää, kun niistä on kerran päätetty ja kanta on olemassa. Ei ole oikeastaan mitään, mitä ihmetellä ja etsiä. Tarvitaan vain kuuliaisuutta, tai tottelemista. Ajatus on kyllä täysin raamatullinen, mutta valitettavasti edustaa fariseusten kantaa.

Armoneuvoista puhutaan, mutta kukaan ei halua sanoa, mitä niillä tarkoitetaan. Missä merkityksessä ne kuuluvat evankeliumiin? Minä väitän, että eivät missään. Kyse on käsitteellisestä virheestä, jonka taustalla on Biblian vanha kieli.

Evankeliumin käsitteeseen ei kuulu mitään muuta, kuin pelkkää lahjaa, autuutta ja iloa Krisuksessa. Siihen ei yksinkertaisesti voi kukaan liittää mitään, kaikista vähiten mitään velvoittavaa tai pitämistä. Se, että evankeliumin uskominen vaikuttaa uskon kuuliaisuuden ja Jumalan armo opettaa, ovat kokonaan eri asioita. Ne liittyvät iloon ja uuden maailman avautumiseen Kristuksessa. Kaiken vaikuttaa uskossa läsnäoleva Kristus, ainoastaan, vain, yksin ja pelkästään Hän. Kaikki mikä tähän tulee päälle lisänä on syntiä.

Nyt vain on käynyt niin, että melkoinen määrä elämäntapaohjeita, jotka ovat pääosin 70 -luvun ajattelutavan seuraamuksia, ovat ottaneet ”armoneuvojen” paikan, ja niille vaaditaan sokea kuuliaisuutta ilman harkintaa (järkeilyä) epämääräisen kuuliaisuusfraseologian perusteella. Näin liuútaan hiljalleen lain alle.

Lainaus:

”Yhteiskunnassamme korostuu sellainen vaatimus yksilön vapaudesta, joka ei sitoudu Jumalan sanaan. Ihminen pitää oikeutenaan itse päättää, mikä on oikein ja mikä väärin. Järkeen perustuvat käsitykset syrjäyttävät Raamatun opetuksen.”

Kirjoittaja on täysin pihalla siitä luterilaisesta keskustelusta, joka liittyy sekä regimenttien että opin ja moraalin erottamiseen. Nyt vain syntyy sellainen paradoksi, että vaaditaan kuuliaisuutta sellaisille ainostaan ja vain järkeen perustuville opetuksille, jotka syrjäyttävät Jumalan sanan. Langetaan siis itse siihen kuoppaan, josta muita syytetään.

Lainaus:

”Omaan ymmärrykseen luottaminen voi saada kristityn luulemaan itseään Jumalan seurakuntaa viisaammaksi.”

Mitä mahtaisi apostoli Paavali ajatella tästä lauseesta, tai Luther, jotka molemmat joutuivat aikamoisessa puristuksessa kulkemaan omaa tietään ja olemaan kuuliaisia omantuntonsa äänelle, joka tietysti oli sidottu Jumalan sanaan. Mutta tämä varmuus vei heidät vastustamaan vallallaollutta hengellistä tulkintaa ja niitä organisaatioita, joiden varassa tulkinnat lepäsivät. Ja kuuliaisuuden vaatimus oli koko ajan hirmuinen.

Kysytäämpä nyt sitten näin: ajatteleeko päätoimittaja edustavansa pääkirjoituksen mielipiteillä Jumalan seurakuntaa? Minun mielestäni niin ei ole. En sano niin, että kaikki on väärin, mutta ajattelutapa ei lepää Kristus -kalliolla. Jääköön sitä osoittamaan viimeisen kappaleen lause:

Lainaus:

”Jumala on luvannut siunata kuuliaiset lapsensa.”

Mitä muuta tämä on kuin tekojen oppia. Jos olet…niin Jumala. Kristillinen ajatus kulkee toisin: Koska Jumala armossaan on tehnyt …. minäkin saan ja siksi haluan. Ensin on lahja, sitten ilo, sitten kiitollisuus ja sitten sydämen kuuliaisuus, mikä näkyy läpi elämä kestävänä taisteluna, joka puolestaan on joka päivä syvenevää synnin ja armon tuntemista.

Päätoimittajalle voi olla yllätys, että se VT:n kohta, johon tällä sitaatilla usein viitataan ei puhu tottelemisesta, vaan ”kuulemisesta”. Jumala siunaa ne jotka kuulevat. Siis sellaiset, joiden korvat, mielen, sydämen ja uskon hän on avannut. Jumala siunaa niitä, jotka ovat hänen lahjastaan osallisia. Tällä ei ole mitään tekemistä em. lainauksen opettaman sokean tottelemisen kanssa.

Luther sanoi muuten yhdessä saarnassaan tähän tapaan: Saatana on ovela. Kuin se huomaa valheensa tulleen paljastetuksi, se rupeaa heti saarnauttamaan yhteisestä rakkaudesta. ”

(Julkaistu Mopin palstalla 30.7.2009  mutta sittemmin sieltä poistettu.)

Päivämiehen päätoimittaja (?) ja useat  SRK:n puhujat käsittivät väärin kristinopin termin ”armoneuvo”

 

Kristinopin keskeisten peruskäsitteiden merkityksiä ei voida lähteä Päivämiehessä muokkaamaan mielivaltaisesti joksikin muuksi kuin miksi merkitys on kristinopissa määritelty. Sellainen johtaa nopeasti vakavaan harhaoppisuuteen.

Tässä tapauksessa lienee kyse tiedostamattomasta erehdyksestä, joka perustuu  asianomaisten totaaliseen asiantuntemattomuuteen, ei tietoisesta harhauttamisesta.

Oppi armoneuvoista eli armonvälineistä on keskeinen luterilaisessa tunnustuksessa. Vanhoissa kirjoituksissa esiintyy termi ”armoneuvot”, joilla on tarkoitettu samaa kuin nykykielen käsitteellä ”armonvälineet”. Laestadiuskin käytti sanaa armoneuvot juuri tässä kristinopillisessa, luterilaisessa merkityksessä.

Mitä sanalla armoneuvot eli armonvälineet siis tarkoitetaan?

Luterilaisen tunnustuksen mukaan usko syntyy Jumalan säätämien armonvälineiden avulla. Jumala vanhurskauttaa ihmisen armonvälineiden kautta. Armonvälineet eli armoneuvot ovat (1) Jumalan sana eli evankeliumi ja (2) sakramentit (kaste ja ehtoollinen). Meidät on jo kasteessa liitetty Kristukseen, Kristus on läsnä pyhässä ehtoollisessa, ja Hän tarjoaa armonsa sanassaan.

Jumalan Raamatussa säätämät katoamattomat armoneuvot ovat siis käsitteellisesti rajattu, opillinen termi.

Näin asia ymmärrettiin vanhoillislestadiolaisuudessakin vielä 1940-luvulla.  Kirkkoherra Väinö Havas määritteli armoneuvon käsitteen mm. v. 1940 elokuun Siionin Lähetyslehdessä:

”…Uskoamme vahvistaa myös Raamatussa lukemamme sana, kuulemamme yleinen evankeliumin saarna, ripissä julistettu synninpäästö ja Kristuksen ruumiin ja veren vastaanottaminen alttarin sakramentissa, ehtoollisen leivässä ja viinissä. Yksikään näistä armonneuvoista ei jouda tien oheen monien vihollisten piirittämän Kristityn elämässä. Me tarvitsemme ne kipeästi kaikki, sillä kamppailumme turmiovaltoja vastaan on tukahduttavan kuuma.”

Käsitteen merkityksen kiteytettynä voi tarkistaa kirkollisesta sanastosta ”Aamenesta öylättiin”.

Armonvälineet

”Luterilaisen kirkon uskon mukaan armonvälineet ovat välttämättömiä, jotta ihminen pelastuisi. Pyhä Henki suorittaa työnsä seurakunnassa Jumalan sanan ja sakramenttien välityksellä. Sen vuoksi Jumalan sanaa ja sakramentteja sanotaan armonvälineiksi.  Luterilaisen kirkon sakramentteja ovat kaste ja ehtoollinen.

Kirkon koko elämä helluntain jälkeen perustuu armonvälineiden varaan. Armonvälineiden kautta kirkko tuo ihmiset Kristuksen yhteyteen, niin että he pelastuvat synnin, kuoleman ja kadotuksen vallasta ja pääsevät osallisiksi pelastuksesta.

Armonvälineen luonne on myös ripillä ja pappisviralla, jotka Kristus asetti armon ja pelastuksen jakamisen välineiksi.”

Lue myös:

Aarno Haho: Kuuliaisuus tärkeämpi kuin omatunto

Topi Linjama: Olemmeko luterilaisia?

Opillinen harha puhujainkokouksissa 2007

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Usko ei aukea järjelle. OHO! Siioni.

Verstaalla pohtija: Armoneuvot päälaellaan