Yksi Kortti kadoksissa

sssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssss

O P P I, mitä se on:

Lain sulamaton kirsi

”Vapauteen Kristus vapautti meidät”.  Mutta mitä onkaan ”vallesmannin henki”? 

”Eriseuraisuuden lahkon hengessä voidaan kyllä naamioitua oikeaoppisuuden ja evankeliumin taakse. Mutta se kaikki on vain näennäistä.  Sen alla on lain sulamaton kirsi, ja sieltä uhoaa kaiken tappava halla.”

Advertisement

Reinikainen osoitti nykyisen vl-opin kolme vääristymää

Erkki Reinikainen (1919-2006) muistutti viimeiseksi suviseura-saarnakseen jääneessä puheessaan Maaningalla  2002 kristillisyyden kolmesta kaikkein perustavimmasta asiasta.

Hän puhui käsitteistä vanhurs-kauttaminen, Jumalan sana ja seurakunta. Puheessaan hän totesi, että mikään seurakunta tai sen kokous ei ole erehtymätön.

Meitä on moneksi, sano vanhoillislestadiolainen

”Minua joskus vaivaa, että ihmiset katsovat herätysliikkeisiin kuuluvia liian helposti aseenteellisten lasien kautta eivätkä näe liikkeiden monimuotoisuutta tai ajattelun moninaisuutta. 

Joskus vaivaa sekin, miten liikkeiden sisällä maailma maalataan mustavalkoiseksi.”

Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen harmitteli nimityksensä aikaan Kalevan haastattelussa yksiulotteista kuvaa, joka usein hallitsee ihmisten käsityksiä herätysliikkeistä ja erityisesti vanhoillis-lestadiolaisuudesta.

Hänen kritiikkinsä suuntautui sekä  ulkopuolisten että vanhoillislestadiolai-suuden sisäisiin ennakkoluuloihin.

– Minua joskus vaivaa, että ihmiset katsovat herätysliikkeisiin kuuluvia liian helposti aseenteellisten lasien kautta eivätkä nä liikkeiden monimuotoisuutta tai ajattelun moninaisuutta. Joskus vaivaa sekin, miten liikkeiden sisällä maailma maalataan mustavalkoiseksi, Pentikäinen totesi.  (Kaleva 28.2.2010.)

Pentikäinen puhui täyttä asiaa. Hieman löysä puhe  ajattelun moninaisuudesta saattaa tietysti herättää kysymyksen, tarkoittaako hän lestadiolaisten ihmisten perosoonallisuuksien tai maallisiin kysymyksiin liittyvien asenteiden moninaisuutta vai hengellisten katsomusten moninaisuutta. Toinen on OK, toinen moninaisuus taas voi johtaa painostamiseen ja ulossulkemiseen yhteisöstä. (Tässä yhteydessä on sivuutettava ongelma, joka syntyy ratkaistaessa, mitkä asiat lopulta kuuluvat hengellisten kysymysten piiriin joiden suhteen edellytetään kategorisesti yhtenäistä puheenpartta.)

Uskonkysymysten osalta virallinen SRK:n julistus korostaa tunnetusti ehdotonta yksimielisyyttä, yhtenäisyyttä ja kollektiivisuutta, jossa uskonasioiden yksilöllisille käsityksille ei ole tilaa.  Juuri tähän Pentikäinen viittasi sanoessaan, että liikkeen sisällä häntä vaivaa mustavalkoinen asennoituminen ulkopuolisen maailmaan. Pahuuden projisoiminen ”niihin muihin”, oman liikkeen ulkopuolelle, ja usko oman yhteisön erehtymättömyyteen on tietenkin kristinuskon historiankin valossa kestämätön asenne. 

Virallinen totuus ja elävä elämä ovat kuitenkin tässäkin yhteydessä aika kaukana toisistaan. Nimimerkki Hyrsyläinen on analysoinut nykypäivän vanhoillislestadiolaisuuden monimuotoisuutta lähtökohtanaan liikkeen sisäisen puhetavan käsitteet ytimessä (oikeauskoinen, sitoutunut SRK:n normeihin) ja laiteilla (uskomuksiltaan hieman epämääräinen, ehkä myös aito epäilijä).

Hyrsyläinen huomauttaa kuitenkin, että em. jako on lähtökohtaisesti erikoislaatuinen silmänkääntötemppu, koska rakennelmasta puuttuu kokonaan toinen laita, eli ”lakihengelliset” uskovaiset.

Hyrsyläinen viittaa puolivakavassa analyysissaan myös siihen, että liikkeen liepeillä liikkuu vl-taustaisia ihmisiä, jotka eivät kuitenkaan ota todesta liikkeen uskomuksia, mutta pitävät sen elämäntavan monia piirteitä kotoisina, kun heidät on siihen kasvatettu.  Suomessa on kymmeniä tuhansia tällaisia etnisiä vanhoillislestadiolaisia.

Seikka, joka harvemmin julkisuudessa tiedostetaan, mutta joka todella näkyy ja vaikuttaa käytännössä esimerkiksi suviseuroissa, on lasten ja nuorten huomattavan suuri määrä. Liikkeen piirissä on arvioitu elävän parhaillaan yli   50 000 alaikäistä suomalaista.

Tilanne on täysin ainutlaatuinen verrattuna muihin hengellisiin yhteisöihin. Joukko on huomattavan suuri myös verrattuna rauhanyhdistysten nykyiseen jäsenmäärään (arviolta 34 000).

Jää nähtäväksi, miten tämä joukko aikuistuessaan muuttaa vanhoillislestadiolaista liikettä ja paikallisten rauhanyhdistysten toimintatapoja.

*    *     *

Nykylestadiolaisuuden typologia by Hyrsyläinen

Päivämiehen perusteella ytimen lestadiolaisella on iso perhe, tiheät seurakäynnit, hän osallistuu mahdollisuuksien mukaan SRK:n leireille tai opistojen kursseille, ajattelee näin ja näin ja haluaa tätä ja ei halua tuota.

Miten tavallisia nykylestadiolaisia ovat esim. seuraavat tyypit:

1) nuori, joka elämäntavoissaan noudattaa ”seurakunnan neuvoja” vähän jos lainkaan, mutta käy usein ry:llä ja jonka kaverit ovat kaikki vl:ia

2) lestadiolainen tai vl-perhe, jossa on muutama lapsi, käy seuroissa harvakseltaan, ei välttämättä ole minkään ry:n jäsen, ei osallistu keittiövuoro- myyjäis- yms. toimintaan

3) nuori, aikuinen tai vanhus, joka noudattaa vl-elämäntapoja, käy usein seuroissa jne, mutta näkee virallisessa opetuksessa ongelmia ja on esim. historian suhteen eri linjoilla johdon kanssa

4) nuori, joka noudattaa vl-elämäntapoja, käy seuroissa mutta ei oikein usko mitä siellä opetetaan, hyvä jos uskoo Jumalan olemassaoloon

5) nuori/aikuinen joka noudattaa ja pitää oikeina osaa ”neuvoista”, mutta pitää toisia joutavina eikä noudata niitä (valikoivasti kuuliainen)

6) lestadiolainen, joka ei periaatteessa ole radikaalisti eri mieltä muissa kohden kuin eksklusiivisen seurakuntaopin suhteen

7) lestadiolainen joka hyväksyy ehkäisyn terveydellisistä syistä mukaan lukien mielenterveyden mukaan lukien masennuksen ja raskaan väsymyksen

8 ) lestadiolainen joka hyväksyy ehkäisyn lasten takia eli turvatakseen kullekin lapselle parhaaksi katsomansa ajan ”nuorimmaisena oloa”

9) lestadiolainen jolle ehkäisy ei ole lainkaan hengellinen kysymys

10) monenlaiset muut tyypit ja tapaukset.

Lisäksi kaikki ne, jotka ovat ”kieltäneet uskonsa”,  mutta ovat monin eri tavoin kytköksissä herätysliikkeeseen ja kenties uskovat itsensä omalla tavallaan pahoina pyhiksi. Lisäksi otettava edellisten tyyppien eroavaisuudet verrattaessa muihin lestadiolaissuuntauksiin, herätysliikkeisiin, luterilaisiin, kristittyihin jne.

Näiden jälkeen kysymys: ketä sinne ytimeen vielä jää?

PS. Jako ytimiin ja laiteisiin on sikäli mielenkiintoinen silmänkääntötemppu, että siitä puuttuu kokonaan ns. oikea laita! Ovatko lakihenkisyyttä lähentelevät kireimmät konservatiivit ”ytimen ytimessä” vai ”laiteilla”?

*    *    *

Ajattelemisen aihetta antoi Hyrsyläinen. Julkaistu Mopin palstalla 5.4.2009.

Lisää aiheen vierestä:

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Aleksanteri: Ihan mukava kesäjuhlafiilis

Elina Järvinen: Homoseksuaali ja vanhoillislestadiolainen (Suomen Kuvalehti 50/2007)

Pidän kirkoista – konserttipaikkoina

Keskustelun vaikeudesta – Teepeen avaus Mopin palstalla

Mikael Pentikäisen tilanneanalyysi

Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen: “Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa”

x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.

Hanna-Leena Nissilä: vanhoillislestadiolainen feministi

M.K.:  UUDET kymmenen käskyä

Speedy: Olinko hölmö

Viiden veljen sisko: Ihmistä ei saa kutistaa

Vanh.lest. ateisti: Vanhoillislestadiolainen ateisti:  Jumalan terve!

Vanhemmilleni olen kuin kuollut – vanhoillislestadiolainen homo

Vanhoillislestadiolaisuus, amishit, hutteriitit ja mennoniitit

Simo Alastalo: Liki puolet juutalaisista maallistuneita Israelissa. Kotimaa 13.9.2010.

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko

”Uskovaisille on annettava oikeus tuntea, kokea, ajatella ja puhua myös julkisesti ilman jatkuvaa sieluntilan kyseenalaistamista tai pelkoa yhteisön ulkopuolelle sulkemisesta”, vaatii  joensuulainen freelance-toimittaja Topi Linjama Kalevassa.

Linjaman mukaan  vakavaan tilanteeseen on pohjimmiltaan syynä se, että uskovaisten yhteisö, seurakunta, on kohotettu kuuliaisuuden ja uskomisen kohteeksi.  Sitä valvoo rauhanyhdistyksen hienosyinen, hierarkkinen vahvemman valta -järjestelmä.

Hengellisesti tilanne on johtanut siihen, että monet vl uskovaiset eivät voi  uskoa vapaasti, vaan uskoa varjostaa pelko ja kilvoittelussa uskomisen rauha ja ilo kuivettuvat elämäntapanormien ulkonaiseksi noudattamiseksi. Ihmiset mieluummin vain alistuvat ja vaikenevat kuin sanovat ääneen omia ajatuksiaan.

Topi Linjama julkaisi  Kalevassa 29.5.2010 näkemyksensä vanhoillislestadiolaisen yhteisön sisäisestä  vaikenemisen ja pelon kulttuurista. osittain samoja pohdintoja hän on julkaissut myös Kotimaan blogissaan, artikkelissa Eroon hengellisestä väkivallasta (11.5.2010).

Linjama pitää sisäistä vaikenemisen ja pelon kulttuuria syynä myös siihen, että rauhanyhdistyksissä ei ole määrätietoisesti  tartuttu lasten hyväksikäyttöön ja monet hyväksikäyttörikokset on jätetty ilmoittamatta viranomaisille.

 Linjaman mukaan huolestuttavaan tilanteeseen on johtanut liikkeen hienosyinen, huomaamaton mutta tiukka hierarkia sekä yhteisön kohottaminen kuuliaisuuden ja uskomisen kohteeksi.

Vanhoillisestadiolaisuudessa juuri oma yhteisö, seurakunta, on nostettu Jumalan rinnalle uskomisen kohteeksi. Sen perustelemattomille normeille on osoitettava ”kuuliaisuutta”.  Seurakunnan elämäntapaneuvot (ns. ”armoneuvot”) on rinnastettu Raamatun auktoriteettiin.

Linjama kysyy: ”Täytyykö yksilön omatunto sitoa yhteisön neuvoihin, jotka muuttuvat ajan mittaan, vai sopisiko kristityn elämänohjeiksi paremmin kymmenen käskyä ja rakkauden kaksoiskäsky? Syntyy epäselvyyttä siitä, liittyvätkö televisiottomuuden kaltaiset elämäntapanormit pelastumiseen, vai riittääkö pelastumiseen yksin Kristus.”

Lääkkeeksi Linjama ehdottaa avointa opillista keskustelua liikkeen sisällä kristinuskon peruskäsitteistä. kuten Jumalan valtakunta, synti, laki ja evankeliumi.

Samoin hän suosittaa, että rauhanyhdistysten johtokunnan tehtävä ja toimivalta tulee arvioida ja määritellä selkeästi maalliselta, yhdistyslain periaatteiden pohjalta, ilman sielunhoidollista erityisasemaa. Tähän suuntaan viittasi myös Mauno Hepola Päivämiehen kirjoituksessaan, jossa hän totesi: ”Jumalan seurakunta ei ole mikään sadoista kansankirkkomme seurakunnista. Se ei myöskään tarkoita rauhanyhdistyksiä tai niiden toimitiloja, sillä ne ovat näkyviä ja ajallisia instituutioita ja yhdistyksiä.”

Linjaman mukaan ongelmien käsittelyä rauhanyhdistyksissä on vaikeuttanut 1970-luvun hoitokokousten selvittämätön väkivallan perintö.

Vanhukset  ja keskipolvi muistavat hoitokokousten kurinpidon. Hoitokokousten toimintamalli on yhä käytössä ja  toimii pelotteena.  Tämä  on johtanut pelokkaaseen vaikenemiseen. Vain yhteisössä vahvoissa asemissa olevat voivat saada äänensä kuuluviin.

Yksittäisiin jäseniin kohdistettu hengellinen väkivalta hoitokokousmenettelyineen on oikeustajun vastaista, toteaa Linjama.  ”Missä on hierarkiaa ja pelkoa, käy helposti niin, että vain vahvat ja rohkeat saavat oikeutta. Jumala on kuitenkin heikkojen puolella. Myös Jumalaa pelkäävien ja Jeesusta seuraavien ihmisten tulee puolustaa heikkoja.”

 

Topi Linjaman kirjoitus Kalevassa:

”Mediassa käytävän pedofiliakeskustelun vuoksi tuntuu välttämättömältä tarkastella joitakin vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön pesiytyneitä vaientamisen ja vallankäytön kulttuureja. Itse tässä yhteisössä kasvaneena olen kohdannut lämmintä yhteisöllisyyttä ja paljon rehellisiä, Jumalaan turvaavia ihmisiä. Olen kokenut ”vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa”, eli juuri sitä, mitä Paavali kutsuu Jumalan valtakunnaksi.

Ikäväkseni olen silloin tällöin kohdannut myös ihmisten vaientamista, uhkailua ja painostamista uskonnollisella kielellä. Tätä kutsutaan hengelliseksi väkivallaksi.

Hengellinen väkivalta on mahdollista, koska yhteisöön on vuosikymmenten saatossa muodostunut hienosyinen hierarkia. Valtarakennelman seurauksena yhteisössä on pelkoa. Monet varsinkin 1970-luvun hoitokokousajat nähneet pelkäävät, että heidät suljetaan yhteisön ulkopuolelle. Kun yhteisön lisäksi voidaan sulkea taivaan portit, panokset ovat kovat.

Jeesusta seuraavien ihmisten tulee puolustaa heikkoja

Vanhoillislestadiolaiselle usko ja uskonyhteisö ovat hyvin tärkeitä. Niinpä yhteisö voi pahimmassa tapauksessa viedä jäseneltään miltei kaiken, minkä varaan hän on elämänsä rakentanut. Ei ihme, että moni vaikenee tai kirjoittaa netissä nimimerkin takana. Tiedän yhteisön piiristä pappeja ja puhujia, jotka asemansa säilyttääkseen vaikenevat epäkohdista.

Missä on hierarkiaa ja pelkoa, käy helposti niin, että vain vahvat ja rohkeat saavat oikeutta. Jumala on kuitenkin heikkojen puolella. Jeesus osoitti elämällään, mitä se merkitsee käytännössä. Myös Jumalaa pelkäävien ja Jeesusta seuraavien ihmisten tulee puolustaa heikkoja.

Hierarkia pysyy pystyssä esimerkiksi siksi, ettei rauhanyhdistysten johtokunnissa aina tiedetä, mitä niiden toimenkuvaan kuuluu. Jos rauhanyhdistys on maallinen yhdistys, sen tulee noudattaa yhdistyksen sääntöjä.

Nyt joidenkin rauhanyhdistysten johtokunnat katsovat oikeudekseen hoitaa yhdistyksen jäsentä, jos hänen elämäntapansa, käytöksensä ja mielipiteensä poikkeavat totutusta.

Toisinaan nämä hoitotilaisuudet ovat silkkaa hengellistä väkivaltaa. Tällaisia kokouksia eivät tue yhdistyksen säännöt eikä uskoakseni myöskään yhteisön jäsenten enemmistön oikeustaju. Siksi niiden järjestäminen on lopetettava. SRK:n, joka toimi aktiivisesti 70–80-lukujen hoitokokouksissa, tulisi olla aloitteellinen tuolloin syntyneiden epäterveiden käytäntöjen kitkemiseksi.

Johtokuntien puuttuminen yksittäisten kristittyjen elämään palautunee käsitykseen, jonka mukaan yksilön on oltava kuuliainen seurakunnalle.

Tuleeko yhteisölle olla kuuliainen niin kuin Jumalalle?

Olisikin syytä pohtia, mikä on uskonyhteisön tehtävä suhteessa yksittäisen kristityn uskonelämään. Voiko uskomisen kohteena kolmiyhteisen Jumalan ohella olla yhteisö, ja tuleeko yhteisölle olla kuuliainen niin kuin Jumalalle? Täytyykö yksilön omatunto sitoa yhteisön neuvoihin, jotka muuttuvat ajan mittaan, vai sopisiko kristityn elämänohjeiksi paremmin kymmenen käskyä ja rakkauden kaksoiskäsky?

Kun usko ja yhteisön normit sekoittuvat toisiinsa, syntyy epäselvyyttä esimerkiksi siitä, liittyvätkö televisiottomuuden kaltaiset elämäntapanormit jollain tavalla pelastumiseen, vai riittääkö pelastumiseen yksin Kristus.

Seurakuntapäivillä ja rauhanyhdistysten keskusteluilloissa voisi selvittää, mitä tarkoitetaan esimerkiksi Jumalan valtakunnalla, synnillä, lailla ja evankeliumilla. Onko Jumalan valtakunta näkyvä ihmisten joukko vai jotain muuta? Onko synti vain sitä, että sydän luopuu Jumalasta vai myös sitä, että ihminen luopuu yhteisön normeista? Kuuluvatko ”neuvon, nuhteen ja opetuksen sanat” evankeliumiin vai lakiin? Näkökulmia keskusteluun löytyy Raamatusta sekä sitä selittävästä kristinopista ja evankelisluterilaisen kirkon tunnustuskirjoista.

Keskustelu on ohitettu uhkailemalla keskustelua toivovia uskovaisia

Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä ongelmat on pyritty hoitamaan hiljaisesti, yhteisön sisällä.

Se on tarkoittanut samalla sitä, että hierarkiaa ei ole tarvinnut purkaa. Kritiikki on voitu ohittaa siirtämällä katse kritiikistä kritisoijaan ja asettamalla hänen sieluntilansa kyseenalaiseksi.

Kritisoijaa on ohjattu toivottuun suuntaan korostamalla kuuliaisuutta tai sitä, että ”kristillisyydessämme on aina ymmärretty näin”. On voitu sanoa, että usko avaa ymmärryksen tai että epäkohtiin puuttuva jopa ”nousee Jumalan valtakuntaa vastaan” tai ”rakentaa eriseuraa”.

Viimeistään pedofiilien uhriksi joutuneen Minnan traaginen kertomus (HS 1.5.) osoittaa, että vaikenemisen ja vaientamisen tie on kuljettu loppuun. Kulttuurin on muututtava avoimeksi ja tasa-arvoiseksi, jottei yhdellekään ihmiselle enää tapahtuisi tämän yhteisön sisällä mitään vastaavaa.

Yhteisöön kuuluville on annettava oikeus tuntea, kokea, ajatella ja puhua myös julkisesti ilman jatkuvaa sieluntilan kyseenalaistamista tai pelkoa yhteisön ulkopuolelle sulkemisesta. Menneisyyden kipupisteet on kohdattava ja vahingollisista toimintamalleista on luovuttava.

Kristinuskon perussanoman kannalta hierarkian purkaminen ja hengellisestä väkivallasta luopuminen ei ole ongelma, pikemminkin päinvastoin. En myöskään usko, että näkyvä yhteisö hajoaa avoimuuteen. Oman kokemukseni mukaan avoin keskustelu voi auttaa ihmisiä löytämään uudelleen rakastavan yhteisön sekä elämän ja kuoleman ylitse kantavan elävän uskon.”

Topi Linjama
Kirjoittaja on joensuulainen freelance-toimittaja

*    *    *

”Pelko on totta tänä päivänä meikäläisyydessä”

Yhä useampi 1970-90-luvulla syntyneiden sukupolveen kuuluva vanhoillislestadiolainen on oivaltanut, että rauhanyhdistyksen toimintamekanismeissa ei ole kaikki kunnossa.

Sekä vl-uskovaisille että ulkopuolisille evankelis-luterilaisen kirkon suurin herätysliike vaikuttaa olevan hämmentävässä tilassa, jossa valtionsyyttäjä on ilmoittanut käynnistävänsä tutkimuksen rauhanyhdistyksissä tapahtuneista pedofiliarikosten vyyhdestä, ihmisoikeusjuristit ovat todenneet liikkeen ehkäisykieltoon liittyvien menettelyjen loukkaavan perustuslakia ja liikkeen johdon käsitys rippisalaisuudesta on Suomen rikoslain vastainen.  

Topi Linjama toteaa blogissaan: ”Hengellistä väkivaltaa tai ihmisten vaientamista ei pidä enää sallia. Vahinkoa on tehty jo tarpeeksi.”  Linjama kertoo joutuneensa myös itse henkilökohtaisesti painostuksen kohteeksi vuosi sitten, keväällä 2009. ”Siinä kokouksessa, jossa istuin, ei puhuttu sanaakaan armahtavasta ja rakastavasta Jumalasta eikä siellä tarvittu ensinkään Raamattua. Kokous vastasi sitä, mitä evlut kirkko kutsuu hengelliseksi väkivallaksi.”

Kalevassa julkaistu Linjaman puheenvuoro on herättänyt keskustelua. Nimimerkki Palmu totesi Hakomajassa:

”On kokemusta ihan lähivuosikymmeneltä siitä, että juuri edellä mainittuja keskeisiä käsitteitä on yritetty ottaa käsittelyn ja keskustelun piiriin esim. kansanopistoissa järjestetyillä Raamattutiedon kursseilla.

Mikäli tällaiset kurssit ja raamattukeskustelut noudattavat tarkasti etukäteen annettua opillista esiymmärrystä asioista, kaikki sujuu ristiriidattomasti. Jos taas on ryhdytty rehellisesti avaamaan omassa mielessä pyöriviä ristiriitaisuuksia ja kysymyksiä opista tai syntikäsityksestä, seuraukset ovat olleet surullisia hoitokokouksineen.”

Nimimerkki Reflektio eritteli Hakomajan keskustelussa yhteisön jäsenten hienostuneita kielellisen manipuloinnin tapoja, joilla hierarkiaa ja vallankäyttö naamioidaan teeskennellyksi huolenpidoksi lähimmäisen sielusta:

”Hierarkian olemassaolo kielletään jyrkästi liikkeen sisällä. Usein kuultuja sanontoja ovat: ”Me olemme tasapäistä joukkoa” tai: ”Ei ole Jumalan valtakunnassa isäntähenkeä eikä emäntähenkeä vaan joukko heikkoja jumalanlapsia.”

Tavallista on myös heikoksi tekeytyminen, joka on mielestäni aivan eri asia kuin todellinen heikkous. Heikoksi tekeytyminen kätkeytyy usein pahentumisen taakse. Puhuteltavalle todetaan: ” Emmehän me halua tahallamme pahentaa Jumalan seurakuntaa tai heikkoa veljeä tai sisarta.”

Heikoksi tekeytymistä on kuultavissa myös seuraavan kaltaisissa lausahduksissa: ” Minä tunnen itseni aivan laitimmaiseksi Jumalan lasten joukossa, mutta rohkenen ottaa esille…”. Tai: ” Minä tunnen vaellukseni niin epäonnistuneeksi ja enkä tunne olevani mahdollinen lausumaan…”

Nimimerkki Siansaparo totesi VL Foorumilla:

”Topin kirjoitus on hyvä. Pelko on totta tänä päivänä meikäläisyydessä. Sitä ovat sanoneet jotkut vl-papit miullekkin: pelko tulee esiin sielunhoidollisissa keskusteluissa. Ja olen saanut kuulla siitä koko elämäni myös ”tavallisilta” vl-ihmisiltä: ”Eihän tätä uskalla ääneen sanoa, ettei joudu hoitokokoukseen”.

Kalevan pääkirjoitus 6.5.2010

Myös Kalevan pääkirjoituksessa  6.5.2010 kiinnitettiin huomiota rauhanyhdistysten vallankäytön mentelmiin,  jotka ovat lisänneet esimerkiksi  pedofiilirikollisten toimintamahdollisuuksia:

”…etenkin tiukoissa uskonnollisissa yhteisöissä on piirteitä, jotka tekevät niistä otollisia ympäristöjä pedofiilisten taipumusten toteuttamiselle.

Näissä liikkeissä on esimerkiksi hengellisessä auktoriteettiasemissa olevia henkilöitä, joiden tekoja tai näkemyksiä ei voi seurauksitta uhmata. Myös oman liikkeen maineen varjelu voi mennä yksilön oikeuksien ja lastensuojelun ohitse.

Hätkähdyttävää on se, että sellaiset henkilöt, jotka ovat pyrkineet nostamaan omat tai tuntemansa hyväksikäyttötapaukset liikkeessään julki, ovat joutuneet rajun painostuksen tai parjauksen kohteeksi.

Näissä tapauksissa ei voi toivoa muuta kuin sitä, että ihmiset kielteisistä kokemuksistaan huolimatta rohkaistuvat nousemaan harhautunutta hengellistä auktoriteettia vastaan. Yhden ihmisen ulostulo voi toimia hyvänä esimerkkinä muille saman kohtalon kokeneille.”

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoivat Topi Linjama Kalevassa sekä Nestori tänne kooten ja kommentoiden.

Lue myös:

Topi Linjaman analyysi: SRK vahvisti laulukirjauudistuksessa seurakunnan auktoriteettia

Topi Linjama:  Vanhoillislestadiolaisuuden hiljaisuus ja pelko. Kaleva 29.5.2010, s. 28.

Topi Linjama: Eroon hengellisestä väkivallasta  (Vihreässä valossa -blogi Kotimaa24:ssä)

Epäkuluttajan blogi

Alaranta: Kokousta pukkaa, “ollaan hänestä huolissaan”, porukalla

Jemima: Tämän päivän pakkokeskusteltavat aiheet, eli kuumat perunat vanhoillislestadiolaisuudessa

Puhuja rauhanyhdistyksellä: “Olet noussut Jumalanvaltakuntaa vastaan!”

Miksi teatteri on syntiä? (Pastori Stiven Naatuksen hyllytystapaus.)

Eroon hengellisestä väkivallasta  (Pekka Asikainen, Topi Linjama)

Asteriski: Rippisalaisuuden purku ei auta, kirkon puututtava SRK:n rippiopetukseen ja väkivaltaan

Hautamäki: “Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”

Mauno Hepola: Uskon Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan. Päivämies 21/2010.

Hoitokokous (Wikipedia)

Juho Kalliokoski:  Laittomuuksista ja pelokkaasta hiljaisuudesta tukeen ja rohkaisuun

Hoitokokoukset pitää selvittää!

Uskoni uskontoon teki kupperiskeikan

Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?

Tuiralainen: Väkivallan peittely leimaa vanhoillislestadiolaista liikettä – ja samoin kirkkoa

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

”Verkkokeskustelu on lestadiolaisuuden toinen todellisuus”: Kirkkohallituksen verkkokeskustelija Meri-Anna Hintslan haastattelu. Kotimaa24, 26.9.2010.

Vuorovaikutusta

En voi mitään sille, että minulla on herännyt kysymyksiä suhteessa meikäläiseen uskon oppiin ja elämäntapaan.

Minua on ilahduttanut se, että netti mahdollistaa tällaisen keskustelun. Koskaan netti ei voi eikä tule korvaamaan kasvokkain ja nimellä käytävää keskustelua, mutta – kuten jokainen voi huomata – se tarjoaa kyllä mahdollisuuden käydä jopa rikastavia keskusteluja vaikeistakin teemoista.

Mielestäni on myös luonnollista, että keskustelua netissä käydään juuri niistä asioista, joista on vaikea tai ehkä jopa mahdoton keskustella jollakin muulla foorumilla, kuten esimerkiksi seurakuntailloissa. Toki hyviä ja tarpeellisia keskusteluja niissäkin on alettu käymään.

Ajattelen, että on parempi käydä keskustelua myös täällä netissä, kuin vain pohdiskella asioita mielessään tai keskustella niistä vain muutaman samanmielisen kanssa.

Haittapuoli asiassa on, että puhumme herkistä asioista, joihin liittyvät erimielisyydet koetaan voimakkaasti. Jopa tarve käydä keskustelua voi joistakin tuntua vieraalta, epäilyttävältä tai vähintään tarpeettomalta.

Itse en olisi kovin huolissani siitä, että keskusteluissa esiintyy sekä ”oikeaa” että ”väärää” tai ainakin puutteellisesti ymmärrettyä oppia. Jumalan sanassa me uskomme olevan totuuden. Sen totuuden valossa kuuluu tarkastella netissäkin esitettyjä näkemyksiä opista ja perusteluja. Unohtamatta sitä että ihmiselle on taipumus luoda yhä uudestaan lakiperustaisia rakennelmia, jotka estävät armoa näkymästä –  ovat jumalanlapselle vieraita.

*    *    *

Ajattelemisen aihetta antoi MT42

Lue myös:

Hautamäki: “Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”

Eroon hengellisestä väkivallasta  (Pekka Asikainen, Topi Linjama)

Tarvitsemme(-ko) glasnostia? (Virpi Hyvärinen)

Juho Kalliokoski: Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta

Juho Kalliokoski: Mitä jää puuttumaan jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan?

Topi Linjaman analyysi: laulukirjauudistuksella SRK vahvisti yhteisön auktoriteettia

Verstaalla pohtija: Kilvoittelu armon varassa 

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

 Rauhanyhdistysten vuosikokousedustajat päättivät vuonna 1963 Ylivieskan suviseurojen yhteydessä pidetyssä vuosikokouksessa, että television hankkiminen on synti. Uskovaisella ei ole lupa hankkia vastaanotinta kotiin.

”Jumalan Sanan perusteella uskon ja hyvän omantunnon säilyttämiseksi televisio ohjelmineen ei sovi kristittyyn kotiin, josta syystä kristitty ei voi myöskään ammatissaan edistää tällaisten välineitten liiketoimia. – – Paikallisten rauhanyhdistysten johtokunnat etsikööt sopivat henkilöt hoitamaan jäseniään tässäkin asiassa.” (SRK:n vuosikokous Ylivieskassa 10.7.1963.)

”Televisio ei ole kristityn kodin huonekalu”, todettiin julkisuuteen annetussa tiedotteessa ja monissa Päivämiehen kirjoituksissa. Tätä on toisteltu lähes 50 vuotta.

SRK:n johtokunta ryhtyi myös valvomaan, että televisiokieltoa noudatettiin. Asiaa seurattiin pitkin 1970-lukua, sillä SRK:n johtokunta nosti asian säännöllisin välein puhujienkokouksiin. Puhujienkokouksissa päätettiin vuosi vuodelta tiukentaa uskovaisten valvontaa ja asetettiin kieltoa rikkoneille sanktioita.  Sanktiona toimi eristämine uskonyhteydestä, eli asianomaista lakattiin tervehtimästä Jumalan terveellä ja hänen katsottiin kieltäneen uskonsa. Jos hän sattui olemaan rauhanyhdistyksen jäsen, hänelle ilmoitettiin kirjeellä johtokunnan päätöksestä että hänet on erotettu yhdistyksestä – saatettiinpa erottaa ilman kirjallista päätöstä.

Televisiokielto oli ensimmäinen niinsanotuista kulttuurikielloista, jotka SRK:n johtokunta vakiinnutti uskomisen kriittiseksi osaksi 1970-luvulla puhujienkokousten päätöksillä ja Päivämiehen kirjotuksilla. Niinpä myös klassisen musiikin harrastamisesta tehtiin synti 1970-luvulla. Konsertit, ts. elävien musiikkiesitysten seuraaminen, sekä muusikon ammatti määriteltiin synniksi (lukuunottamatta musiikinopettajana ja kanttorina toimimista). Samaten vain osa soittimista katsottiin uskovaiselle sopiviksi.

Tämä kielto, samoin kuin televisiokielto, on sittemmin uudestaan ja toistuvasti vahvistettu Päivämiehessä myös 2000-luvulla. Konsertti- ja televisiokieltoa ei ole tähän päivään mennessä kumottu.

Kokous kokoukselta kiristyvä ”televisiokuri” pohjusti hoitokokouksia

Vuoden 1963 päätöksen jälkeen televisiokiellon perusteluksi vakiintui kaksi näkökohtaa. Ensinnäkin uskovaisenkin on SRK:n mukaan mahdotonta kyetä valitsemaan synnillisen ja ei-synnillisen ohjelman välillä ja jättää katsomatta niitä synnillisiä.

Toiseksi, TV:n hankkimisella uskovainen syyllistyy tottelemattomuuden syntiin, sillä seurakuntahan on jo päättänyt, ettei  uskovainen saa hankkia vastaanotinlaitetta. Uskovainen oli velvoitettu osoittamaan kuuliaisuutta tälle päätökselle.

TV-päätökseen liitetty kuuliaisuuden valvonta loi käytännnössä perustan sille, että ihmiset myöhemminen alistuivat hoitokokousten tapaiseen julkiseen toinen toistensa häpäisemiseen ja nöyryyttämiseen. Tv-päätös oli avoimen alistamisen ensimmäinen askel.

Pelkkä vuosikokouspäätös ei ilmeisesti ollut osoittautunut sittenkään riittäväksi, vaan television juuriminen pois kodeista ja ehdottoman kuulaisuuden aikaansaaminen vaati SRK:n johtokunnalta seuraavina vuosikymmeninä yhä kovempia toimenpiteitä.

SRK:n johtokunta käsitteli televisiokysymystä kokouksessaan keväällä 1971 ja päätti viedä asian uudestaan puhujienkokouksen käsittelyyn, jotta voidaan yhteisesti laajalla joukossa sitoutua aikaisempaa tiukempaan kuriin asiassa.

Ruukin suviseuroissa pidetyssä puhujienkokouksessa 1971 tehtiinkin SRK:n johtokunnan ennalta valmistelema päätös, että jokainen television kotiinsa hankkinut uskovainen puhutellaan ja, mikäli asianomainen ei luovu televisiostaan, hänet katsotaan epäuskoiseksi, koska asianomainen on television ostamis-teollaan kieltänyt uskonsa. Samalla päätettiin että kaikki tällaiset uskovaiset erotetaan rauhanyhdistyksen jäsenyydestä.

Päätös merkittiin SRK:n vuosikokouspöytäkirjaan:  ”Televisiokysymyksessä tottelemattomia tulee paikallisten yhdistysten tai SRK:n kerran tai kahdesti joko yksityisesti tai yleisessä kokouksessa puhutella. Elleivät nöyrry parannukseen, pidetään heitä pakanoina ja publikaaneina eikä heitä oteta rauhanayhdistysten jäseniksi. Tottelemattomia ei myöskään tervehditä Jumalan lasten tervehdyksellä.” (SRK:n vuosikokouspöytäkirja 1971.)

SRK:n pääsihteeri lähetti sittemmin rauhanyhdistyksille ohjeet erottamismenettelystä. Televisioon liittyvän kurinpidon loppuvarmistus tehtiin vielä puhujienkokouksessa Sievissä 1976. Tällöin päätös kuului:  ”Asiasta on niin paljon puhuttu ja kirjoitettu, että tulevaisuudessa uskoa tunnustavat television hankkijat katsotaan uskonsa kieltäneiksi ja heidät välittömästi erotetaan rauhanyhdistysten jäsenyydestä.” (SRK:n vuosikokouspöytäkirja 3.7.1976.)

Vanhoillislestadiolaista kansaa valmisteltiin ennalta vuonna 1971 Ruukin suviseurojen puhujienkokouksen päätöksiin kirjoituksella Päivämiehessä kesäkuun alussa (alla).   Siinä todetaan, että SRK:n johtokunta oli käsitellyt televisioasiaa  kesän suviseuroja valmistelleessa kokouksessaan.

Kuten tunnettua, normien kiristäminen ja niiden noudattamisen entistä tiukempi valvonta oli sittemmin erottamaton osa hoitokokousvuosien väkivallan leimaamaa uskonelämää rauhanyhdistyksissä. Ne olivat seurausta pappishajaannuksen jälkeen aloitetusta syntilistan rakentelusta, jolloin siitä mitä pidetään syntinä, alettiin tehdä uskovaisten omiatuntoja sitovia kokouspäätöksiä, joiden nojalla ihmisiä sittemmin kuulusteltiin.

”Elävä kristillisyys ei ole konserttikristillisyyttä”

Kirjoitus on merkittävä historiallisesti myös siitä syystä, että siinä valmisteltiin musiikkiin liittyviä laajempia kieltoja, joista Ruukissa myös päätettiin ja joita edelleen tiukennettiin Pudasjärven suviseurojen yhteydessä 1972. Kirjoitus ei kuitenkaan kerro, olivatko kaikki SRK:n johtokunnan jäsenet myös musiikkia koskevan tiukennuksen takana. Tämä on kuitenkin todennäköistä.

Päivämiehen kirjoitus osoittaa, että konserttiharrastus oli julistettu SRK:n johtokunnassa synniksi jo ennen kuin asiasta päätettiin puhujienkokouksessa. Konserttiharrastus oli SRK:n johtokunnan mukaan ”murheellinen ajanviete” josta kehotettiin tekemään parannusta, jos sellaiseen oli sortunut, kuten monen uskovaisen oli todettu sortuneen.

Tällaista erikseen korostettua konserttikieltoa ei lehteen tietenkään painettaisi ilman todettua tarvetta. Vielä 1950- ja 60-luvulla monet koulutetut kaupunkilais-uskovaiset harrastivat myös elävää musiikkia ja kävivät konserteissa. Klassisen musiikin harrastusta ei pidetty syntinä. Sen harrastajia oli tosin siihen aikaan suhteellisen vähän, koska silloinen vl-joukko eli valtaosaltaan vielä maaseutukylissä.

Toisaalta tiedetään, että on ollut olemassa vanhoillislesatdiolaista uskoa tunnustavia  säveltäjiä, joiden ammattiin musiikin julkiset esitykset  ovat tietenkin liittyneet luonnollisena osana.

Tästä seuraakin absurdeja kuvioita, kuten että uskovainen säveltäjä saa hyvällä omallatunnolla seurata konserttia, koska on kyse hänen ammatistaan ja työstään, mutta sen sijana vl-uskovainen musiikinystävä tulee langenneeksi syntiin joka jää omalletunnolle taakaksi jos saapuu paikalle, koska konsertissa istuminen on hänelle syntiä. Hän joutuu tästä parannuksen askelille, mutta vl-uskovainen säveltäjä ei (eihän? Ei kai sentään?).

Omituiset perustelut konserttikiellolle

”Konsertti-synnin” perustelu jää kirjoituksessa oudon epämääräisesti ilmaan. Toteamus ”elävä kristillyys ei ole mitään konserttikristillisyyttä” on tietenkin ontto retorinen hölynpöly-lause, pelkkää demagogiaa joka ei perustu mihinkään.

Kirjoituksen vihjailevaa tyyliä tulkiten siitä on mahdollista lisäksi saada sekin käsitys, että kaikki muut konsertit olisivat syntiä, paitsi sellaiset (mitä ne sitten olisivatkaan), joissa kokoontuvat ”kaikki joilla henki on”.  (Sic! Erilaiset henget olivat suostitua selitysarsenaalia 1970-luvulla.)

Ainoana ”raamatullisena” perusteluna konserttikiellolle kirjoittaja esittää  irrallisen viittauksen psalmiin 1, muotoilulla ”vanhurskaat eivät istu siellä missä pilkkaajat istuvat eivätkä käyskentele syntisten tiellä”.

Lukija jää miettimään, tarkoittaako kirjoittaja, että konsertissa muusikoiden esitystä kuuntelemaan asettuvat ihmiset olisivat ikään kuin erityisen syntisiä? Syntisempiä kuin vanhoillislestadiolaiset ihmiset, jotka eivät voisi kirjoittajan mukaan juuri muiden ihmisten syntisyyden takia tulla ”istumaan” konserttisaliin ja iloitsemaan musiikista? Mutta tuonkaltainen ajatus ei tunnu lainkaan istuvan lestadiolaiseen uskonperinteseen ja tuntuu lisäksi pöyristyttävän omahyväiseltä.

Onkin varsin kiusallista ja häpeäksi kristillisyydelle, että omassa hengellisessä lehdessä esitetään tämäntasoista höpinää muka totena pidettäväksi.

Oma teologinen kysymyksensä on, missä määrin nimenomaan psalmeilla on ylipäätään mahdollista perustella kristittyä sitovia tapoja, määräyksiä ja lakeja. Psalmien asema Vanhassa testamentissa ei ole tietenkään ollenkaan samantasoinen kuin esimerkiksi kymmenen käskyn. Psalmit edustavat lähinnä hengellistä runoutta, eivät samalla tavoin ytimeltään Jumalan sanaa kuin vaikkapa Uuden testamentin Jeesuksen puheet.

Kyseinen psalmin säe on lisäksi sisällöltään sen laatuinen, että sillä on hyvin vaikea perustella konserttikieltoa:

”Hyvä on sen osa, joka ei vaella jumalattomien tavoin, ei astu syntisten teille, ei istu pilkkaajien parissa, vaan löytää ilonsa Herran laista, tutkii sitä päivin ja öin. Hän on kuin puu, vetten äärelle istutettu: se antaa hedelmän ajallaan, eivätkä sen lehdet lakastu.

Hän menestyy kaikissa toimissaan. Niin ei käy jumalattomien. He ovat kuin akanat, joita tuuli ajaa. Väärintekijät saavat kerran tuomionsa, syntisillä ei ole sijaa vanhurskaiden joukossa. Herra ohjaa omiensa tietä, mutta jumalattomien tie päätyy tuhoon.”  (Ps. 1:1-6, 1992.)

Kaikkien psalmien on perinteisesti uskottu olevan Daavidin kirjoittamia, mutta nykyiset tutkijat pitävät niitä useiden kirjoittajien tai kirjoittajaryhmien tuotoksena. Suurin osa kirjoittajista on jäänyt tuntemattomaksi.

Psalmit ovat lähinnä laulu- ja mietelmärunoutta, siis kaunokirjallisuutta. Niitä on ryhmitelty aiheittain: kiitospsalmit sisältävät kiitosta ja ylistystä Jumalalle, valituspsalmit kuvaavat ihmisen murheita ja vastoinkäymisiä elämässä, kuningaspsalmit kertaavat Israelin historiaa ja matkalauluja laulettiin erityisten juhlapäivien aikaan juhlakulkueissa.

Psalmit kuuluvat nuorimpaan osaa Vanhaa testamenttia. Lopullisesti Psalmien kirja on koottiin lopulliseen muotoonsa vasta noin vuonna 175 ennen ajanlaskun alkua.

”Televisio ja konsertit kristityn näkökannalta”

Päivämies no 23, 2.6.1971

”Kristillisyyden selvä kannanilmaisu television sopivaisuudesta kristityn  kodin huonekaluksi on tehty kaikkien tiettäväksi.

On syytetty, että kuolleesta kappaleesta on tehty vaarallinen ja sieluja surmaava, vaikka selvästi on aina puhuttu televisiosta ohjelmineen. Kappale sinänsä on kuollut, mutta kun se alkaa elää, ei se enää ole kuollut. Ohjelma on selvästi osoitettu ala-arvoiseksi ja lihaa ruokkivaksi roskaksi, mutta mikään ei näy auttavan.

Uudelleen on asiaan puututtava vain siksi, että television ohjelman tuoma hedelmä puhuu niin sanomattoman murheellista kieltä. Melkein kaikille niille, joille televisio on tullut rakkaaksi, ovat seuravälit tulleet pitkiksi. Kotiseurat ovat melkein loppuneet ja jäljelle on jäänyt vain paha omatunto.

On myös niitä, joille televisio ohjelmineen on kirkastunut synniksi, mutta monelle on tullut heikkous sen hävittämiseen nähden. On keksitty puolustuksia jos jonkinlaisia, lapset eivät anna hävittää, lapset pysyvät kotona, ympäristö on niin paha, että siltä suojellaan lapsia istuttamalla television äärelle jne.

Ajatelkaa rakkaat ystävät millainen suojamuuri. Onko parempaa turmella lasten ja aikuisten sielunelämä kotona kuin kylässä. Jos televisio on kylässä, ei sitä ainakaan niin ahkerasti käydä katsomassa.

Turha on kenenkään luulla olevansa niin vahva, että pystyy valitsemaan sopivan tai sopimattoman ohjelman. Vanha osa on voimallinen vaatimuksissaan. Siksi se, mikä tänään on kielletyn tuntoista, on huomenna sopivaa. Kun antaa pirulle pikkusormen, se vie koko käden.

Monella on jäänyt huomaamatta, että tässä on kuitenkin tullut tottelemattomuuden synti. Seurakunta on sitä mieltä, että televisio ei ole sopiva ja kuitenkin on sellainen hankittu. Esimerkkinä toisille se saattaa olla vaarallinen.

SRK:n johtokunta käsitteli televisioasiaa viime kokouksessaan. Televisio käsitettiin erittäin murheellisena ilmiönä ja toivottiin, että sen vaarallisuus kirkastuisi jokaiselle.

Toinen yhä enemmän jalansijaa saanut murheellinen ajanviete, johon kristitytkin ovat sortuneet, on konserttiharrastus. Vanhurskaat eivät istu siellä missä pilkkaajat istuvat eivätkä käyskentele syntisten tiellä.

Elävä kristillisyys ei ole mitään konserttikristillisyyttä.

Psalmien kirjassa puhutaan kyllä paljon lauluista ja soitoista, mutta siellä on kaiken ehtona: Kaikki, joilla Henki on.

Oman sielun autuuden tähden kannattaa kaikista näistä luopua ja palata Herran tykö Hänen seurakuntaansa ja kysellä vieläkö nämäkin synnit saa anteeksi. Varma on se, että Jumalan sydämellä on paljon anteeksiantamusta Ja seurakunnassa hyviä neuvoja uskon kuuliaisuudessa vaeltamiseen.

Lähemmin nämä kysymykset tulevat keskusteluun ensi kesän suviseuroissa pidettävissä kokouksissa.

Jäämme uskomaan synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.”

Päivämies 2006: tahdommehan karttaa konsertteja

Onko mikään muuttunut vuodesta 1971?

”… onkin nähty hyväksi, että uskovainen karttaa konsertteja – niin kuulijoina kuin esittäjinäkin – silloin kun ne eivät kuulu koulunkäyntiin, opiskeluun tai työhön ja kun ne turmelevat omaa tai lastemme uskonelämää. Toisenlainen menettely tuottaa kristittyjen keskuudessa murhetta. Kirkkokonserttienkin suhteen olemme kriittisiä edellämainituista syistä. Myös kuoroissa laulamista on haluttu kotisiioneissa tarkastella uskossa varjeltumisen ja Siionin rakkauden vaalimisen näkökulmasta.” (Päivämies, syyskuu 2006.)

”Televisiokantaa ei ole syytä muuttaa.” Näin totesi SRK:n silloinen johtokunnan jäsen Aarno Haho lehdistötilaisuudessa Sotkamon suviseuroissa (Helsingin Sanomat, kuukausiliite, elokuu 2006).  Samaa vakuutti myös SRK:n pääsihteri Aimo Hautamäki seuraavana vuonna Kotimaa-lehden haastattelussa (19.4.2007).

PS. Huomiota kiinnittää että vielä 1970-luvulla Päivämiehessä oli ihan OK  kirjoittaa lehteen sanallinen synninpäästö perinteelliseen vl-tapaan, kuten yllä olevankin kirjoituksen lopussa. Tämä kiellettiin 2000-luvun alkuvuosina ja päätettiin virallisesti puhujienkokouksessa vuonna 2008.

Jotkin asiat siis voivat muuttuakin! Eihän toki televisio- eikä konserttikieltopäätös –  mutta niinkin keskeinen opillinen seikka kuin syntien anteeksi uskominen…!

*     *      *

Aiheeseen liittyvää:

Lassi Hyvärinen: Lestadiolaisuuden vaikea kulttuurisuhde

Puhujain- ja seurakuntavanhinten kokouksen päätös (Ruukki 1971), jossa kielletään kirkkokuoroissa ja muissa kuoroissa laulaminen, solistina esiintyminen ja oopperaharrastus sek varoitetaan kuvataiteilijan ja musiinkinopettajan ammateista.  Päivämies nro 37, 8.9.1971: ”Kristitty ja taide”. (Nimim. Pölyttynyt: suothan esittää parhaimmat kiitokset jälleen historian havainnnollistamisesta nostamalla esiin autenttisia dokumentteja.)

Televisiopäätös (Wikipedia)

Nestori: Lestadiolaiset estivät v. 1966 jumalanpalveluksen televisiolähetyksen – suviseuroja ei edelleenkään televisioida

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Vanhoillislestadiolaiset katselevat televisiota salaa

Musiikkikiellot: turvallisinta kuunnella turvallista musiikkia

”Mitä ne oikein ajattelee?”: kulttuurikiellot (Kaltio)

Synti vanhoillislestadiolaisuuden opetuksen mukaan

Miksi teatteri on syntiä? (Ex)

Magdalena: Onko uskominen harkittua näyttelemistä?

”Meistä on tullut kaksinaamaisia” (Sivusta seurannut)

Nestori: Lestadiolaiset estivät v. 1966 jumalanpalveluksen televisiolähetyksen

Olinko hölmö

Teatteriesitys koulussa (Koululaisten äiti)

*    *     *

Välittäköön Alban Berg -kvartetti Schubertin sävelin kiitoksemme Mopin Palstan Pölyttyneen aarre-arkistolle, josta hän on siirtänyt ylläolevan Päivämiehen kirjoituksen nettiin. (Toimitus.)

Kahdeksan hoitokokousvuotta Haapajärven ry:llä

Hoitokokousvuosista ei ole toistaiseksi olemassa tieteellistä tutkimusta. *) Tiettävästi ainoa tutkimus, Oulun yliopistossa sittemmin historiasta väitelleen   Tuomas Lohen Suomen ja Skandinavian historian oppiaineessa laatima pro gradu Haapajärven rauhanyhdistyksen historiasta vuoteen 1999.  Työllä on merkittävä arvo siitä syystä, että se perustuu historiallisiin alkuperäisdokumentteihin ja tutkimus on hyväksytty yliopistollisessa laitoksessa. Seuraavassa on tutkimuksesta poimittua tietoa sekä sitaatteja, joiden kuvaamat tapahtumat toistuivat samanlaisina yli kymmenen vuoden ajan kaikkialla maan rauhanyhdistyksissä.

Hoitokokoukset siionin sisäisenä puhdistuksena  

1970-luvun alkupuolella vanhoillislestadiolaisuuden sisäiseen keskusteluun ilmaantui tavallistenkin uskovaisten keskuuteen paikallisissa rauhanyhdistyksissä  siihen saakka vähän tunnettu käsite hengen vika.

Päivämies puhui henkien taistelusta.  Henkien taistelu vallitsi nimenomaan siionin sisällä. 1970-luvun hoitokokousten keskeinen motiivi oli taistelu henkivaltoja vastaan – herätysliikkeen sisällä. Henkivaltana pidettiin ”uskon ja Jumalan sanan vastaista elämäntapaa”. Tällöin ei katsottu, että olisi kyseessä  yksittäiset ”nimelliset synnit”, vaan sihen saakka uskovaisena eläneen ihmisen sydän olisikin joutunut erilaisten väärien henkien valtaan.

Henkioppi oli opetuksen keskeinen sisältö sekä seuroissa, hoitokokouksissa , seurakuntapäivillä että Päivämiehen kirjoituksissa (ks. esim. SRK:n puheenjohtajan Eino Vaherjoen kirjoitus 1978, klikkaamalla kuvaa saat sen suuremmaksi).

Koko ”jumalan valtakunta” piti puhdistaa näistä henkivalloista. Kyse oli siis totaalisesta puhdistuksesta.

Opetuksella erilaisista hengistä oli Voitto Savelan analyysin mukaan oma kehityshistoriansa. Aluksi puhuttiin kuivasta ja hempeästä hengestä, joilla yleensä tarkoitettiin joko lainomaisen tiukkaa normikristillisyyttä tai sen vastakohtana väljää ja välinpitämätöntä suhdetta nimeltä mainittuihin synteihin. Kuivan hengen, isäntähengen, ja hempeän hengen tilalle nousi  sittemmin väärä henki’-käsite (noin vuodesta 1975). ”Henkioppi'” huipentui 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa, jolloin Suomen rauhanyhdistyksissä eteläisintä Suomea myöten tehtiin laajasti parannusta erityisesti kososlaisesta hengestä.  –

Käytännössä puhdistaminen tarkoitti jokaisen yhteisön jäsenen alistamista niin että hänet saadaan itse julkisesti koko seurakunnan edessä kieltämään oma aikaisempi uskomisensa. Hänen tuli ”tunnustaa eläneensä väärässä hengessä”. Tämä oli tietysti varsinkin monille ikänsä uskomassa olleille täysin käsittämätön tilanne.

Konkreettisesti meneteltiin siten, että tavallisten uskovaisten oli hoitokokouksissa pakko tunnustaa julkisesti olleensa ja olevansa väärässä hengessä, säilyttääkseen yhteisön jäsenyyden. Siis se millä lailla he olivat siihen saakka uskoneet, pitikin nyt kieltää ja vieläpä tehdä niin ”käskystä”, ilman että olisi kokenut tahi tunnistanut ”väärä henkeä” omassa omassatunnossaan. Piti tehdä parannnus koska niin käskettiin. Tuhannet uskovaiset joutuivat siis käytännössä kieltämään omantuntonsa, joka on Pyhän hengen ääni ihmisen sydämessä. Tämä kokemus ei lähde ihmisestä jälkiä jättämättä.

Näin joutui tekemään ”valtaosa vanhoillislestadiolaiseen kristillisyyteen kuuluvista” uskovaisista, totesi Erkki Reinikainen 28.4.1987 vanhoillislestadiolaisten pappien kokouksessa Oulussa pitämässään alustuksessa. Samassa alustuksessa Reinikainen analysoi hoitokokousvuosien harhaoppeja, joita hän oli havainnut neljä: Jumalan huoneenhallitus -oppi, kollektiivisen omantunnon oppi, henkiparannusoppi ja julkirippioppi. Lopuksi Reinikainen leimasi hoitokokoukset ”massahysteriaksi”.

Reinikaisen analyysi osuu pitkälle kohdalleen. Erikoiseksi asian tekee tietenkin se että mies itse oli ollut vain joitakin vuosia tätä ennen yksi tunnetuimpia ja kiivaimpia hoitomiehiä!

Hoitokokousten seuraamukset Haapajärven rauhanyhdistyksellä

Hoitokokousaallot vyöryivät Tuomas Lohen tutkimuksen mukaan seuraavaan tapaan, esimerkkipaikkakuntana on siis tutkimuskohde Haapajärvi.

” – – Tunnusomaista tälle prosessille oli se, että paikallisen rauhanyhdistyksen johtokunta otti tehtäväkseen toimia yhdistyksensä alueella jäsentensä ’hengellisenä hallituksena’, joka ainakin jossain määrin pyrki vaikuttamaan heidän elämäntapojaan koskeviin ratkaisuihin. – –

– – johtokunta esiintyi kollektiivisesti ja sen menettelyn taustalla oli näkemys, että ’veljen vartijana oleminen’ oli kristityn velvollisuus ja rikkoneen uskonystävän ’hoitamisessa’ tuli noudattaa Kristuksen kirkkolakia.

Käytännössä tämä johti vähin erin siihen, että usein kahdenkeskisen puhuttelun jälkeen veljeä tai sisarta koskeva moite saatettiinkin johtokunnan tietoon, joka käynnisti jatkotoimet. — sielunhoidollisesta kysymyksestä tulikin samalla hallintokysymys ja pöytäkirjaan omina pykälinään merkittyjen päätösten mukaisesti myös toimittiin. Johtokunta teki yhdistyksen jäseniä koskevia päätöksiä, vaikka toimien tavoitteet olivatkin puhtaasti sielunhoidollisia. – –

Näin sielunhoito institutionalisoitiin ja se tuli kytketyksi osaksi yhdistyslain mukaista organisatorista toimintaa. – –

Pöytäkirja siis samaisti yhdistyksen yleisen kokouksen Jumalan seurakuntaan. Tulkinnan mukaan Jumalan seurakunta -käsite oli tarkkaan määriteltävissä, ja sen raja voitiin vetää yhdistyksen jäsenyyteen.  – – Sielunhoidollinen asia muuttui ikäänkuin huomaamatta hallinnolliseksi kysymykseksi, jota käsiteltiin yhdistyslain ja rauhanyhdistyksen sääntöjen edellyttämällä tavalla.

Hoitokokoukset – – saivat alkunsa joko yksityisten ihmisten tai johtokunnan ilmaistua huolensa jonkin henkilön sielun tilasta. Kun henkilökohtainen keskustelu ei tuottanut tulosta, häntä puhuttelemaan lähetettiin yleensä kaksi tai kolme yhdistyksen jäsentä. Mikäli asiat eivät vieläkään selvinneet, kutsuttiin ’vikaan joutunut’ johtokunnan puhuteltavaksi.

Keskustelun jälkeen asianomainen joko teki ’parannuksen’ tai hänet ’sidottiin’, mikä merkitsi käytännnössä myös rauhanyhdistyksen jäsenyydestä erottamista. Asiat, joista tuona aikana puhuteltiin liittyivät useimmiten johonkin henkeen. Esimerkiksi 1979 vallitsi käsitys, jonka mukaan ’kososlainen henki’ ajoi ihmisiä ’ulos Jumalan valtakunnasta’. – –

Hoitokokoukset muuttuivat säännöllisiksi vuodesta 1974 lähtien, jolloin johtokunnassa käsiteltiin kaikkiaan 10 eri henkilön ’sielun tilaa’. Heistä kahdessa todettiin olevan eri hengen, minkä vuoksi heitä ei enää pidetty ’Jumalan lapsina’.

Kokousten määrä Haapajärvellä lisääntyi merkittävästi vuosien 1975 -1977 aikana, jolloin johtokunnan eteen kutsuttiin peräti 69 yhdistyksen jäsentä. Huolimatta ’puhuteltavien’ suuresta määrästä kyseisinä vuosina rauhanyhdistyksestä erosi tai erotettiin ainoastaan kaksi ihmistä. Kaikki muut puhuteltavina olleet ’nöyrtyivät parannukseen’ ja heille ’saarnattiin anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä’.

Haapajärven rauhanyhdistyksen järjestämissä hoitokokouksissa vuosien 1975 – 1977 aikana ihmiset tekivät julkisesti parannusta muun muassa ’pappiseriseuraisuudesta’, ’kuivasta ja hempeästä hengestä’, ahneuden ja kateuden pirun hengestä’, ’väärästä hengestä’, ’lihan vapauden ja sydämen ylpeyden hengestä sekä kuivasta lakihengestä’, ’itseä korottavasta hengestä’ ja ’riitelevästä ja katkerasta hengestä’.

Varsinaisen huippunsa ’taistelu henkivaltoja’ vastaan saavutti 1978, jolloin yhtenä ainoana vuonna 49 ihmistä teki selkoa käsityksistään johtokunnalle. Yleisimmin samana vuonna ’hoitotoimenpiteet’ kohdistuivat ’väärän, kuivan ja hempeän hengen’ vaikutuksiin.

Hoitokokoukset jatkuivat vilkkaina vielä vuoden 1979 aikana, jolloin yleisimmäksi ’hoidettavaksi synniksi’ muodostui ’kososlainen henki’. Kyseisen vuoden aikana johtokunnan eteen kutsuttiin 47 rauhanyhdistyksen jäsentä. Heistä yksi ’sidottiin synteihinsä’ ja erotettiin rauhanyhdistyksestä.

Haapajärven rauhanyhdistyksen osalta sielunhoidolliset kokoukset vähenivät jyrkästi vuodesta 1980 lähtien, minkä jälkeen esille nousi enää yksittäisiä tapauksia. Vuosien 1980 – 1982 aikana johtokunta kuulikin ainoastaan 14 ihmistä. Tällöin aiheet koskivat politiikkaa, katkeruutta ja ’hempeää henkeä’. Viimeinen varsinainen hoitokokous vuodesta 1974 saakka jatkuneessa kokousketjussa pidettiin 1982.

Haapajärven rauhanyhdistys ’taisteli henkivaltoja vastaan’ runsaat kahdeksan vuotta. Punaisena lankana hoitokokousketjussa oli henkioppi. Miltei kaikkien lankeamisten katsottiin aiheutuneen väärän hengen vaikutuksesta. Yhdistyksen johtokunta käsitteli vuosien 1974 -1982 välisenä aikana kaikkiaan 189 ihmisen hengellistä tilaa. Tämä merkitsi käytännössä sitä, että lähes joka toinen yhdistyksen jäsen joutui sielunhoidollisia asioita käsitteleviin kokouksiin asianosaisena. On kuitenkin merkillepantavaa, että rauhanyhdistyksestä erotettiin tai siitä erosi ainoastaan yhdeksän jäsentä näiden hoitokokousten seurauksena.

– – Haapajärven Oksavan rauhanyhdistyksen johtokunta otti henkioppi-keskusteluihin osaa ensimmäisen kerran helmikuussa 1978, jolloin – – päätettiin järjestää tilaisuus, jossa vikaan joutuneita hoidettaisiin. ’Vikaan joutuneista’ tehtiin maaliskuun johtokunnan johtokunnan kokouksessa luettelo, joka piti sisällään peräti 21 nimeä. Heidät kutsuttiin tulevaan hoitokokoukseen.  – – edellä mainituista 21 yhdistyksen jäsenestä erotettiin 6.”

LÄHDE:
Lohi, Tuomas 2000.
Haapajärven lestadiolaisuuden vaiheet 1863-1999. Oulun yliopisto, historian laitos, Suomen ja Skandinavian historia. Pro gradu -työ.

*) Lapin yliopistossa käynnistettiin 2010 hoitokokouksiin liittyvien kokemusten ja silminnäkijäkuvausten keruu, jonka pohjalta on tarkoitus julkaista tutkimus osana yliopiston kolmivuotista tutkimushanketta.

Lue / katso myös:

Alatalo, Jani 2006. Kohti avoimuutta: Vanhoillislestadiolaisuuden käsittely julkisuudessa ja vanhoillislestadiolaisten suhtautuminen julkisuuteen Suomessa vuosina 1976–1984. Pro gradu -tutkielma. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Hakomaja: Hoitokokoukset ja 1970-luku

Hartvaara, Leo 1984. Suden uhrit. Joensuu: Kirjavaaka.

Haukkala, Matias 2010. Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto.

Hoitokokous-artikkeli Wikipediassa

Karpo, Hannu: Syntisin silmin. YLE, TV-dokumentti, 1980.

Kinnunen, Mauri 2006.  Tämä vuosituhat haastaa lestadiolaisuuden: Suomen suurimman herätysliikkeen pitäisi pystyä avoimesti kohtaamaan menneisyytensä kipupisteet. Kaleva 1.10.2006.

Matkalippu helvettiin – Vanhoillislestadiolaisten piiristä erotetut kertovat: osin dramatisoitu TV-dokumentti, YLE 1985.

Mikkola, Pekka 2006. Anteeksipyyntö on vaikeaa hengellisille yhteisöillekin. Kaleva 12.7.2006.

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

Ruokanen, Miikka 1980. Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus: Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen opilliset korostukset 1977–1979. Tampere: Kirkon tutkimuslaitos.

Rytkönen, Jussi 2006. Hoitokokouksista ei anteeksipyyntöä. Kotimaa 4.7.2006.

SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin

Leo Hartvaara: Suden uhrit. Lyhennelmä hoitokokouksen tapahtumista ja seuraamuksista, TV-teatterin dramatisoimasta esityksestä tuntemattoman laatima katkelma You Tubessa.

Jumalan armo – ei merta edemmäksi

Mistä uskossa on kysymys? Saako ihminen synnit anteeksi ja saako hän uskoa evankeliumin – suorittamatta itse mitään? Miten se tapahtuu? Mikä on Jumalan valtakunta, onko sen oltava juuri rauhanyhdistys?

Päivän saarnaksi sitaatti armon vallankumouksellisuudesta kahdelta kirjoittajalta Epäkuluttajan blogista. Lukiessa havaitsee että asia on heille kirkastunut ihmeen kaltaisesti, selekiänä ku Perämeri tyynellä.

Kristinuskon vallankumouksellinen ydin on niin perin näkymätön. Usko on sydämessä. Jumalan valtakunta on näkymätön. Seurakuntayhteys on näkymätön. Kaikki on niinkuin ei mitään. Kaikki on ihmisen sydämessä tai ei ole.

Vaikea uskoa, kun ei näe, mutta sen vallankumouksellisempaa on uskoa näkemättä. (-Kirjoitti:  Der Hölle Rache.)

*     *      *

Se, että Jumala kääntää laupiaat kasvonsa lain alla kamppailevalle ihmiselle, ei ole ihmisteko, vaan sulaa armoa ja lahjaa. Eli se on kokonas Jumalan teko ja usko on silloin lahjaa. Ja se on sitä samaa lahjaa ihan joka hetki ja joka päivä; ei se muutu yht’äkkiä jokskin muuksi, esim. suoritususkoksi.

Jos se [uskon] säilyttäminen on ihmiskäsissä, niin kovinpa huteralla pohjalla se silloin on. Mutta sepä ei olekkaan ihmiskäsissä, vaan usko on alusta loppuun asti Jumalan työ. Sekin, että Jumala vaikuttaa uskon, joka näkyy hengen hedelminä (ilo, rakkaus, rauha jne.), on Jumalan työtä. Myös se, että on halu Jumalan sanan kuuloon ja tutkisteluun, on Jumalan työtä ihmisessä. Ja ihminen ei tarvitse uskolleen muita tienviittoja kuin Kristuksen, joka Golgatan keskimmäisellä ristillä huutaa: “Se on täytetty!”

Siinä on kaikki; ihminen ei voi ‘tehdä’ autuutensa eteen muuta kuin uskoa ja sekin on lahjaa Jumalalta.

Kaikki neuvonsanat, mitä Raamatussa on, ovat tarkoitettu lihallemme, joka sotii henkeä vastaan; “Kaikki hyvä, mitä tahtoisin tehdä, en minä tee ja kaikki paha, jota en tahtoisi tehdä, minä teen…” Mitkään, parhaatkaan neuvonsanat eivät pelasta eikä autuuta, vaan ne saavat ihmisen tuntemaan syntisyytensä ja kelvottomuutensa ja (toivon mukaan) turvautumaan ainoastansa Kristukseen.

Jos kuitenki ajatellaan, että neuvot ovat opastamassa taivastiellä, ollaan suoritususkossa tai ainaskin on vaara ajautua sellaiseen.

Seurakunta on siellä, missä evankeliumi  p u h t a a s t i  saarnataan ja sakramentit oikein jaetaan. Niin. Silloin evankeliumi saarnataan puhtaasti, kun autuuden syy julistetaan ainoastansa Kristuksen ansioksi.

Ok. No, kun siihen sitten uskotaan, tämä uskonyhteys yhdistää kristityt Kristukseen ja toisiinsa, mutta se ei tarkoita samaa kuin organisaatio tai joku tietty näkyväinen porukka, vaan “kuin myös Kristus on näkymätön, sen jäsenetkin ovat näkymättömät, jotka ainoastaan Jumala tuntee” (Rekisteriraamatusta).

Jotta kristitty sitten pysyy Kristuksessa, hänen tulee saada “elämännesteensä” hänestä ainoastansa ja hänen tulee seurata vain häntä. Jos hän alkaa katselemaan tekojansa ja hedelmiänsä, vaellustansa tai vaikkapa seuroissakäyntiänsä ja seurakuntayhteyttänsä autuuden ansaitsemiseksi tai uskossa pysymiseksi, hän kääntää katseensa poispäin Kristuksesta, jota hänen ainoastansa tulisi seurata. Ja seurakunnan “tehtävä” on tavallaan vain ja ainoastaan kirkastaa Kristusta.

Mitä meille ihmisille jää “tehtäväksi” taivastiellä? Eikö se, että suostumme Kaikkivaltiaan Jumalan johdatukseen elämässämme, ja että Hän ainoastansa suuressa armossaan voi meidät Poikansa sovitustyön kautta pelastaa? (– Kirjoittaja: Horsma Surula.)

Säilyykö usko kilvoittelemalla?

Samoja kysymyksiä pohdiskelivat  Herpert ja Maalaispoika Mopin palstalla aikoinaan, pohdiskevat he  vuoden 2008 lopussa pidetyssä  puhujainkokouksessa kokemaansa ja kuulemaansa.  

SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen piti kokouksessa alustuksen, jossa hän korosti kuuliaisuutta ja kilvoittelua todeten: ””Elävän uskon säilyminen on aina kilvoituksen asia.”

Herpert:

Kilvoitus ei ole kilvoitusta torjua pahaa maailmaa täältä hyvästä valtakunnasta, vaan kilvoitusta säilyttää Kristuksen vanhurskaus elämän tärkeimpänä asiana.

Ensimmäisessä vaihtoehdossa on lievä ”kulttuurikilvoituksen” vaara. Tärkeää siis olisi, ettei mikään muu asia tai perinnäissääntö menisi tärkeämmäksi kuin puhtaan armon varassa oleminen. Siis toisaalta siinä pitää kilvoitella, että tunnistamme ja tunnustamme oman huonoutemme Jumalan edessä, ja toiseksi siinä, että pidämme ainoana lääkkeenämme Jumalan täydellistä armoa.

Ne hyvät teot tulevat vasta sen jälkeen, eivät koskaan ennen armoa.

Samassa keskustelussa niinikään puhujainkokoukseen osallistunut ”Maalaispoika” viittasi Olavi Voittosen alustuksessa esitettyyn ajatukseen että kun uskovainen vain oikein kovasti kilvoittelee, hän pysyy uskomassa.

Maalaispoika:

Asia on kuitenkin toisin päin: Kun saa armosta olla uskomassa, haluaa kilvoitella.  Tämä on tärkeä paikka, koska ”kilvoittelua” tulkitseva esiymmärrys voi olla kahtalainen. Ensimmäisen mallin mukaan kilvoittelu on ihmisen aktiivisuutta. Jos ihminen vain tosissaan haluaa, voi ja jaksaa kilvoitella. Kilvoittelemattomuudesta tulee heikkoluonteisuutta.

Valitettavasti tässä on yksi farisealaisuuden juuri. Fariseus osaa ja jaksaa ja katsoo ylen niitä, joilla ei ole voimaa, tahtoa.

Toinen malli lähtee siitä, että kyseessä on paradoksi, puhetapa, jolla Raamatun ihmeellisyyksiä on totuttu kuvaamaan. (Esim. em. lause: Kristitty on saman aikaisesti kokonaan syntinen ja kokonaan vanhurskas, on paradoksi.)

Kilvoittelun osalta tämä tarkoittaa sitä, että usko ja kilvoitus on pelkkää Jumalan työtä, ei ihmisen ansiota. Se, että ihminen ei usko, ei kilvoittele, taipuu syntiin, on aina ihmisen oma syy ja hän on siitä vastuussa. Tässä on paradoksi, ja sitä ei saa ”laukaista” hämärällä puheella, jossa syntyisi mielikuva ihmisen omasta aktiivisuudesta uskon taistelussa.”

Herpert:

– Minäkin tunnustan olevani toisinaan eksyksissä, tietämättä, mikä on oikeaa ja väärää. Soisin mahdollisimman monen olevan. Tarkoitan tällä siis kaikkia niitä konkreettisia tilanteita, joissa joudun soveltamaan ainoaa voimassa olevaa Raamatun moraaliohjeistoa, eli kymmentä käskyä, rakkauden kaksoiskäskyä ja kultaista sääntöä (joista kaikki voidaan viime kädessä kiteyttää kultaisessa säännössä).

On hyvin vaarallista ja naiivia ajatella sillä tavalla, että minä uskovaisena tiedän oikean ja väärän, koska se on Raamatussa sanottu. Raamatussa on kyllä sanottu ne periaatteet, joilla ihminen noudattaa elämässään Jumalan tahdon mukaista elämää, mutta tämä vaatimus (siis lain moraalinen vaatimus) konkretisoituu aina eri tavalla eri kulttuureissa ja eri aikakausina.

Niinpä Luther jopa kymmentä käskyä pohtiessaan toteaa, että se on voimassa vain siinä määrin, kuin se on luonnollisen lain mukainen, ts. luomisessa annettu moraalivaatimus on suhteessa dekalogiinkin ensisijainen (WA 16, 431: ”Was nu Moses geschrieben hat ynn den Zehen gepoten, das fuelen wir natuerlich ynn unserm gewissen”)

 Moraali-ihanteet ovat aina sidoksissa vallitsevaan kulttuuriin, ne siis muotoutuvat kymmenen käskyn ja kultaisen säännön pohjalta kussakin kulttuurissa sellaisiksi, että ne edustavat hyvän ja jumalaapelkäävän elämän ihannetta.

Näin tapahtui myös meidän herätysliikkeessämme, joka syntyi Lapissa mutta levisi ennen kaikkea pohjoissuomalaisessa agraarisessa elämänpiirissä. Tästä johtuen myös moraali-ihanteet nousevat melko puhtaasti suomalaisesta esiteollisesta kulttuurista ja vahvasta luterilais-pietistisestä perinteestä.

 *   *   *

Niinpä että. Yksinkertainen asia tuo armo. Ja usko. Martti Lutherilta on tämä usein toistettu ajatus:  Sola fide, sola gratia – yksin uskosta, yksin armosta. Hämmentävän yksinkertaista. Mutta ihminen haluaa tuoda aina siihen jotain omaa itsetään, jotta voisi suorittaa ja sen päälle vielä käyttää valtaa myös lähimmäistensä yli. Se meillä on lihassamme.

*    *    *

 Ajattelemisen aihetta antoi nimimerkki Verstaalla pohtija.

Lue lisää:

Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta  (”Maalaispoika”)

Armoneuvot päälaellaan

Opillinen harha puhujienkokouksissa 2007 (”Puhujan huomio”)

Vainko me vanhoillislestadiolaiset pelastumme?

Magdalena: Onko uskominen harkittua näyttelemistä?

Nykyisin on lisääntyvässä määrin niitä uskovaisia (vanhoillislestadiolaisia), jotka toivoisivat herätysliikkeen käytäntöön muutoksia. Ristiriitainen kaksoisviestintä sisälle ja toisaalta ulospäin kiusaa monia, ja oma kysymyksensä on suhtautuminen elämäntapanormeihin. Osa uskovaisista ottaa ne tosissaan, osa taas ei piittaa enää esimerkiksi ehkäisy-, televisio-, urheilu- ja musiikkikielloista. 

Erilaiset ja keskenään ristiriitaiset käytännöt herättävät hämmennystä varsinkin niissä, jotka ovat uskoneet puhujien viestin että opetus on muuttumatonta. Kun näkee lähipiirissään, että virallisia ”armoneuvoja” ja jopa puhujienkokousten ja vuosikokousten päätöksiä avoimesti rikotaan, ilman että tästä seuraa keskustelua ko. neuvojen merkityksestä, seuraa epäilyksiä ja uskovaisen koko maailmankuva saattaa särkyä. Tämä on luonnollinen seuraus ainakin silloin jos se on perustunut elämäntapojen osalta selvään erottautumiseen ”maailmallisista ihmisistä” .

Tässä itse asiassa paljastuu se, mihin joidenkin uskonelämä on perustunut: ei Raamattuun, vaan pelkästään mustavalkoiseen normistoon ja muista ihmisistä erottautumiseen. Kyse on pohjimmiltaan opillisesta perustavasta asiasta: miten ymmärretään ihmisen pelastuminen? Riittääkö siihen ”uskonvanhurskaus” eli luottaminen Jumalan armoon (kuten asia on Lutherin mukaan) vai tarvitseeko ihmisen sen lisäksi ”suorittaa” Jumalalle mieluisia tekoja, kuten luopua televisiosta?

Yleisesti ottaen on paljon uskovaisia, jotka toivovat  avointa, vapaata keskustelua opillisista kysymyksista ja elämäntapanormeista.

Muutamat vl-uskovaiset ovat rohjenneet esittää julkisuudessa avoimesti omalla nimellään kysymyksiä  herätysliikkeen johdolle (esimerkiksi Mauri Kinnunen, Juho Kalliokoski, Vuokko Ilola, Terttu Holmi, Stiven Naatus, Lassi Hyvärinen, Virpi Hyvärinen ), mutta herätysliikkeen johtohenkilöiltä ei ole julkisuudessa näkynyt vastausta yhteenkään kommenttipyyntöön.

Nimimerkki Magdalena kirjoitti näistä kysymyksistä Mopin palstalla.

Kaksinaismoralismi kukoistaa vanhoillislestadiolaisuudessa 

Tänä päivänä ”talostelu” vanhoillislestadiolaisuudessa on hieman tukalaa. Vaikkakin oikeastaan yllättävän harvat asiat enää todellisesti yhdistävät liikkeen jäseniä toisiinsa, niin tilanteesta annetaan ulospäin ihan erilainen kuva.

Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa televisio. Liikkeen jäsenten suhtautuminen televisioon on käytännön tasolla muuttunut, vaikkakin virallinen kanta on yhä kielteinen.

Uskoisin, että aika harva vanhoillislestadiolainen on tänä päivänä ns. absolutisti suhteessa televisioon. Kenellä on tietokoneessaan mahdollisuus seurata televisiota, kuka katselee televisiota aina tilaisuuden tullen, esimerkiksi hotelleissa yöpyessään, vaikka ei itse omistaisikaan kyseistä laitetta . Moni sitten katselee tv-ohjelmia netin kautta epäsuorana lähetyksenä.

Löytyykö vl-nuoristakaan enää monta sellaisia, jotka eivät katselisi tv-ohjelmia netistä? Kyselyjeni mukaan ei.

Jotkut nuoret ovat kuulemani mukaan sitä mieltä, että melkein mitä vaan voi tehdä, kun sen tekee salassa muilta tai sellaisilta, jotka voisivat asiasta pahentua. Esimerkiksi, sen takia ei voi kuulema meikata ja värjätä hiuksiaan, koska se näkyy ulospäin ja aiheuttaa toisissa uskovaisissa pahennusta.

Samat nuoret, jotka katsovat pilvin pimein tv-ohjelmia netistä, kyttäävät irc-gallerian sivuilta niitä, jotka olisivat mahdollisesti meikanneet tai värjänneet hiuksiaan. Yhdessä sitten kuulemani mukaan arvuutellaan, kuka mahdollisesti on sortunut tekemään niin. Osa nuorista on sitä mieltä, että laittautuminen, johon kuuluu mm. meikkivoide, runsas hiuslakan käyttö ja paljastava pukeutuminen, on ihan hyväksyttävää, mutta kaikki videot alkaen viattomista lasten videoista ovat kovastikkin tuomittavia. Siis sisällöstä riippumatta.

Muita asioita, joissa kaksinaismoralismi kukoistaa vanhoillislestadiolaisuudessa, on esimerkiksi konserteissa käynti ja konsertointi. Molemmat ovat asioita, joita ei hyväksytä liikkeen virallisessa kannassa, mutta jotka hyväksytään käytännössä.

Varsinkin kirkoissa pidettävät konsertit ovat yleisesti hyväksyttyjä ja harvasta löytyy enää niin konservatiiveja vanhoillislestadiolaisia, jotka pitäisivät niitä syntinä entisajan malliin.

Vielä yksi esimerkki kaksinaismoralismista: urheilu. Kun urheilun, mm. jääkiekon seuraamisen paikanpäällä sanotaan olevan ihan sopimatonta (osan kuitenkin käydessä niissä), niitä voi seurata televisiosta, esim. huoltoasemilla tai epäuskoisten ystävien luona.

Miksi kaksinaismoralismin kukoistaminen vl-liikkeen sisällä sitten tukaloittaa sen jäsenten elämää?

Se kankeuttaa kanssakäymistä. Jos esimerkiksi kuulut niihin vanhoillislestadiolaisiin, jotka eivät piittaa ollenkaan ns. virallisesta kannasta, vaan elelet iloisesti lauman mukana ihan omalla tavallasi, joudut valitsemaan ystäväsi niistä, jotka ovat kanssasi ns. samanmielisiä. Miksi näin?

Näkisin, että syynä on pelko. Pelko sosiaalisesta eristämisestä, lähipiirin mahdollisista kärsimyksistä ja epäuskoiseksi julistamisesta pistää pitämään ”pään piilossa” erilaisten elämäntapojen suhteen. Mutta, onko se oikein ja totuudellista?

Jos taas kuulut niihin vanhoillislestadiolaisiin, jotka pitäytyvät tarkasti virallisessa opetuksessa, sinua karttavat sellaiset uskonystävät, jotka eivät niissä sydämessään pitäydy.

Liikkeessämme on myös niitä, jotka kuuluvat edellämainittujen välimaastoon. He ymmärtävät tavallaan molempia ääripäitä ja ovatkin elämäntavoiltaan molempien kaltaisia.

Liikkeen piiristä on noussut julkisuuteen toisinajattelijoita ja niitä, jotka kritisoivat voimakkaasti liikkeen epäkohtia. Heitä vaivaa liikkeen sisällä vallitseva valheellinen ilmapiiri, jota ilmeisesti ei kyetä purkamaan.

Mitä pelätään? Ja minkä takia he eivät saa minkäänlaista vastausta kysymyksiinsä?

Heidän kysymyksensä ovat kuin ”huutavan ääni korvessa”, koska he eivät saa kysymyksiinsä vastauksia ja elämä vanhoillislestadiolaisuudessa jatkuu entiseen malliin.

Onko kaikki hyvin niin kauan vanhoillislestadiolaisuudessa, kun pidetään näennäisesti kiinni virallisesta opetuksesta, sekä täytetään uskovaisen ihmisen ulkonaiset merkit?

(”Magdalena”)

*   *   *  

Lue myös:

Jemima Mopin palstalla: ”Näen todella paljon hyvää vl-kristillisyydessä ja samaan aikaan olen todella huolissani liikkeen tilasta.”

Olinko hölmö? (Speedy)

Miksi teatteri on syntiä?

Meistä on tullut kaksinaamaisia

Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta (Juho Kalliokoski)

Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan? (Juho Kalliokoski)

Tarvitsemme(-ko) glasnostia? (Virpi Hyvärinen)

Vastuu omastatunnosta puuttuu  (Virpi H.)

Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Kaksoisviestintää 1

Kulttuurikielloilla ei ole raamatullisia perusteita (Lassi Hyvärinen)

Kipupisteet kohdattava avoimesti (Mauri Kinnunen)

Armoneuvot päälaellaan (“Verstaalla pohtija”)

Ennustus: ajaudumme umpikujaan (”Jes-mies”)

x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.

Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta (”Maalaispoika”)

Keskustelu Mopin palstalla

Uskovainen isä: ”Oikea” uskovainen. Keskustelu Mopin palstalla 3.5.2010.

Synti vanhoillislestadiolaisen opetuksen mukaan

*   *    *

Esimerkki elämäntapanormien perusteluista:

Neuvonpito Ranualla 1976

Ranuan Jumalan lapset kotoontuivat sunnuntaina 5.12.1976 Ranuan Rauhanyhdistyksen kutsumana yhteiseen neuvonpitoonsa. Tilaisuuteen oli saapunut kunnan eri puolilta paljon Jumalan lapsia, yhteensä n. 350 henkeä.

Alkuvirren 381 jälkeen piti alkurukouksen S…K…, tämän jälkeen Ranuan Rauhanyhdistyksen puheenjohtaja J…P… avasi kokouksen
toivottaen osanottajat tervetulleiksi.

Veljemme S… K…:n alustuksen aiheena oli: ”Hengellinen raittius ja veljellinen rakkaus”. Alustuksen lähtökohtana oli Pyhä Henki,’ jonka Jumala on antanut lapsilleen. Tästä Hengestä Raamattu todistaa: ”Sillä ei Jumala ole meille antanut pelvon henkeä, vaan väkevyyden, rakkauden ja raittiuden” (2. Tim. 1:7).

Pyhä Henki on liittänyt meidät toisiimme. Se neuvoo meitä. Se antaa meille tiedon, taidon ja voiman taistella kaikkea väärää vastaan. Pyhä Henki on Väkevyyden Henki. Se on Rakkauden Henki, joka liitää Jumalan Lapset Saara-äitiin ja toinen toisiinsa. Se on Raittiuden Henki, Jumalan valtakunnassa rakastetaan totuudessa. Pyhä Henki on Totuuden Henki. Se panee meidät kantamaan huolta toisistamme, rakkaudella puhuttelemaan vikaan joutunutta.

Pyhän Hengen hedelmät ovat: ”Rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävyys, hyvyys, usko, hiljaisuus, puhtaus” (Gal. 5:22). Jos synti saa vallan tai tulee hengen vika, seuraa sitä rakkauden särkyminen. Jos syntiä ei panna nimeltä pois, seuraa usein kapinamieli Jumalan valtakuntaa kohtaan.

Rakkaus on kahtalainen: ”Veljellinen ja yhteinen” (2. Piet. 1:7). Rakkaus on aina totuudessa, se jopa ”iloitsee totuudesta” (1. Kor. 13:6). Sen tähden se myös haluaa neuvoa vikaan joutunutta. Se ei vain silittele ja kaunistele, vaan sanoo synnin oikealla nimellä: esim. televisio, politiikka, alkoholi ja muut tottelemattomuudet.

”Ottakaat vaari, ettei joku Jumalan armosta tulisi pois, ettei joskus kasvaisi joku karvas juuri jotakuta vastahakoisuutta tekemään ja monta sen kautta saastutetuksi tulisi” (Hebr. 12:15). On lupa nytkin uskoa kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Keskustelun johdannoksi puheenjohtaja luki SRK:n johtokunnan kirjelmän hengen vikaan joutuneiden hoitamisesta ja Sievin vuosikokouksen kannanoton koulutelevisioasiasta.

Käydyssä keskustelussa todettiin, ettei kristitty voi kannattaa sitä katkeruuden ja ekumenian henkeä, joka ns. protestipuolueissa esiintyy. Todettiin myös, että liika kiintyminen politiikkaan on kristitylle vaarallista. Me elämme maailmassa, mutta emme maailmasta. Katkeruus ja kapinamieli yhteiskuntaa vastaan ei sovi kristittyyn sydämeen. Sen sijaan lakeja, jotka sallivat synnin ja puoltavat syntiä, tulee vastustaa. Monia hengen- ja muita synnin vikoja korjattiin Jeesuksen sovintoverellä.

Kahvitauon jälkeen keskusteltiin koulutelevisioasiasta. Todettiin, että siitä on selvät toimintaohjeet vuosikokouksen kannanotossa. Rakentavassa hengessä käännytään koulun puoleen ja pyritään saamaan uskovaisille lapsille kokonaan vapautus televisiotunneista. Jos tämä tuo kohtuuttomia vaikeuksia lasten koulunkäynnille, pyritään vapautumaan ainakin niistä tunneista, jotka etukäteen voidaan todeta Jumalan lapsen omaatuntoa loukkaaviksi. Erityisesti korostettiin, että arkojen ja heikkojen uskonsa tunnustajien koulunkäyntiä tulee vanhempien ja kaikkien Jumalan lasten tukea.

Keskusteltiin myös kristillisyyden kansanopistoista SRK:n kirjelmän pohjalta. Yksimielisesti todettiin, kuinka kalliita ja siunattua työtä niissä tehdään. Tänä pahana aikana tulisi vanhempien varata nuorilleen tilaisuus opiskella vuoden tai useampiakin kansanopistossa. Yhteinen kokemus oli, että ajallisen hyödyn lisäksi nuori saa siellä korvaamattoman hyödyn, uskonelämän virkistymisen.

Ranuan alueen apulähetystoimikuntaan valittiin entiset jäsenet…..

Lopuksi keskusteltiin väärähengellisten laupeudentyöstä mm. joulupakettien muodossa. Todettiin, ettei ole syytä mennä heidän tilaisuuksiinsa paketteja vastaanottamaan. Sen sijaan postissa tulleet paketit voi hyvällä omallatunnolla käyttää. Näissäkin asioissa on syytä muistaa, että meillä on hyvä Jumala, joka on luvannut omat lapsensa siunata ja heistä huolen pitää. – -”

Päivämies 1/29.12.1976.

Martti Luther: Galatalaiskirjeen selitys. 1538.

”Viisikymmentä itsevanhurskauden ihailemaa etua joita se pyrkii saavuttamaan tekojen nojalla, apostoli Paavalin Galatalaiskirjeen mukaan.” (Ote.)

Pyhän Paavalin Galatalaiskirjeen aine

”Kaikkein ensiksi on mainittava aine, toisin sanoen, tämän Paavalin kirjoittaman kirjeen pääasia. Tämä aine on seuraava: Paavali tahtoo niin vakiinnuttaa uskon-, armon-, syntien anteeksiantamus- eli kristillisen vanhurskausopin, että täydellisesti käsittäisimme kristillisen vanhurskauden ja kaikkien muiden vanhurskausmuotojen välisen erotuksen. On näet olemassa monenlaista vanhurskautta.
On maallista: sen kanssa on keisarilla, maallisilla vallanpitäjillä, filosofeilla ja lainoppineilla tekemistä.

On sitten seremoniallista: sitä opettavat ihmissäännöt, kuten paavin säännöt ja sen sellaiset; sitä perheenisät ja opettajat vaaratta opettavat, kun eivät lue sen ansioksi synneistä hyvityksen tekemistä, Jumalan sovittamista ja armon ansaitsemista, vaan opettavat seremonioiden olevan välttämättömiä ainoastaan siveellistä kuria ja määrättyjä velvollisuuksia silmällä pitäen.

Paitsi näitä on vielä olemassa eräs vanhurskaus: lainvanhurskaus eli kymmenen käskyn vanhurskaus, jota Mooses opettaa. Tätä mekin opetamme uskonopin jälkeen.

Näiden kaikkien vanhurskausmuotojen ulko- ja yläpuolella on uskon- eli kristillinen vanhurskaus, joka mitä huolellisimmin on erotettava noista edellisistä.

Nuo edelliset näet ovat tähän verrattuna kerrassaan vastakkaisia osaksi siitä syystä, että ne ovat lähtöisin keisarien laeista, paavin säännöistä ja Jumalan käskyistä, osaksi siitä syystä, että niillä on tekemistä meidän tekojemme kanssa ja me kykenemme niitä aikaansaamaan joko pelkin luonnollisin voimin – niin sofistit sanovat – tahi myös Jumalan voimasta, – ovathan nämä tekojenkin vanhurskauden eri muodot Jumalan lahjoja, kuten kaikki muukin mitä meillä on.

Mutta tämä ihanista ihanin vanhurskaus, nimittäin uskonvanhurskaus, jonka Jumala Kristuksen kautta teoittamme lukee omaksemme, ei ole maallista eikä seremoniallista eikä Jumalan lain vanhurskautta, eikä sillä ole mitään tekemistä tekojemme kanssa, vaan se on suhteessaan näihin kerrassaan vastakkaista, toisin sanoen, sulaa lahjavanhurskautta – samoin kun nuo edelliset toimivanhurskauden muotoja. Siinä nimittäin me emme tee emmekä anna mitään Jumalalle, vaan ainoastaan otamme omaksemme ja annamme toisen, nimittäin Jumalan toimia itsessämme.Ja tämä vanhurskaus on syvään kätketty salaisuus (Kol. 1: 26), jota maailma ei käsitä, niin, jota kristitytkään eivät ole kylliksi käsittäneet ja jonka he kiusauksissa vaivoin saattavat omistaa. Siksipä sitä on aina teroitettava ja ahkerasti käytännössä harjoiteltava. Ei saata säilyä se, joka murheissa ja omantunnon kauhistuksissa sitä ei käsitä eikä omista. Mikään muu ei näet niin varmasti ja luotettavasti lohduta omiatuntoja kuin tämä lahjavanhurskaus. – –

…ahdistetulla omallatunnolla ei ole mitään neuvoa epätoivoa ja iankaikkista kuolemaa vastaan, ellei se omista Kristuksessa tarjotun armon lupausta, toisin sanoen, mainittua lahjavanhurskautta eli kristillistä vanhurskautta. Se sanoo turvallisesti: Minä en tavoittele toimivanhurskautta; se minulla tosin pitäisi olla ja sitä minun pitäisi toteuttaa; ja vaikka olisi niinkin, että se minulla olisi ja minä sitä toteuttaisinkin, minä en siihen voi luottaa enkä sen turvin kestää Jumalan tuomion tullen. Sen tähden erotan itseni kaiken, sekä oman että jumalallisen lain toimivanhurskauden ulkopuolelle ja omistan muitta mutkitta tuon lahjavanhurskauden, toisin sanoen, armon, laupeuden ja syntien anteeksiantamuksen vanhurskauden, sanalla sanoen, Kristuksen ja Pyhän Hengen vanhurskauden. Sitä me emme toimellamme saa aikaan, vaan me annamme sen tapahtua; sitä meillä ei ole, vaan sen me saamme, Isän Jumalan sen meille lahjoittaessa Jeesuksen Kristuksen kautta.

Samoin kuin näet maa ei itse tuota sadetta, eikä liioin millään vaivannäöllä, hoitamisilla eikä pakottelemisilla voi sitä saada toimeen, vaan päinvastoin saa sen ylhäältä yksinomaan taivaallisena lahjana, samoin Jumala meille lahjoittaa tämän taivaallisen vanhurskauden teoittamme ja ansioittamme. Yhtä vähän siis kuin kuiva maa itsestään voi osallistua runsaan ja siunauksellisen sateen hankkimiseen, yhtä vähän me ihmiset omasta voimastamme ja omilla teoillamme kykenemme itsellemme hankkimaan tätä jumalallista, taivaallista ja iankaikkista vanhurskautta: me saamme sen ilmaiseksi tapahtuvan ansioksemme lukemisen ja Jumalan sanomattoman lahjan voimasta. Kristittyjen suurinta taitoa ja Viisautta siis on se, että ollaan laista mitään tietämättä, poistetaan mielestä teot ja koko toimihurskaus – varsinkin omantunnon kamppaillessa Jumalan tuomion kanssa – samoin kuin suurinta viisautta Jumalan kansan piirin ulkopuolella on se, että tunnetaan ja tutkitaan lakia, tekoja ja toimivanhurskautta.”

Uskon ja elämän vanhurskaus: Siionin Lähetyslehti 1945

Uskova tietää, että silloin, kun hän armon kerjäläisenä otti vastaan syntien anteeksiantamuksen taivaallisen lahjan, hänen ylleen puettiin Jeesuksen vanhurskauden lumivalkea puku, jossa hän kelpaa taivaaseen. Moni uskova kuitenkin ajattelee, että tämä puku tahraantuu syntien ja tottelemattomuuden kautta. Tämä on kuitenkin erehdys, joka johtuu siitä, että hän sekoittaa yhteen uskon ja elämän vanhurskauden, jotka olisi tarkoin pidettävä eroissa.

Kun meille on evankeliumin sanassa julistettu syntien anteeksiantamus, niin Jeesuksen veri on pyyhkinyt kaikki synnit pois. Kristus on tullut meidän vanhurskaudeksemme, elämäksemme ja autuudeksemme. On tapahtunut autuas vaihtokauppa: Kristus on ottanut itselleen meidän syntimme, tuomiomme, kuolemamme ja kadotuksemme ja antanut meille armonsa, vanhurskautensa, elämänsä ja autuutensa, niin että se, mikä oli meidän, on nyt Kristuksen omana, ja se, mikä on hänen, on meidän omanamme.

Uskon kautta armosta vanhurskaiksi tulleina meillä on Pyhä Henki sydämessämme. Henki vaikuttaa meissä Jumalan lasten vapaata ja iloista; kuuliaisuutta, niin että pukeudumme vanhurskauden pukuun myös vaelluksen ja käytöksen puolesta (Ef. 4:24). Tämä elämän vanhurskauden puku on kuitenkin eri asia kuin uskon vanhurskauden puku, kuten puu on eri asia kuin sen. hedelmät, vaikka ne toisaalta kuuluvatkin yhteen. Hyvä puu on hyvä silloinkin, kun siinä ei näy hedelmiä, eikä se tule hyväksi vasta sen kautta, että siihen kasvaa hyviä hedelmiä. Uskovan vanhurskaus, hänen hyvyytensä Jumalan edessä, johtuu siitä, että hän omistaa Kristuksen. Hyvä vaellus, vanhurskauden työt eivät häntä tee vanhurskaaksi eivätkä lisää mitään siihen vanhurskauteen, joka hänellä jo on uskon kautta.

Jumalan lapsen vanhurskaus ei täten ole riippuvainen hänen kilvoituksensa hyvästä tai huonosta onnistumisesta, koska se ei ole hänen vanhurskauttaan, vaan hänen omanaan on uskon kautta Kristus, joka ei muutu. Luther sanoo tätä ”vieraaksi” vanhurskaudeksi.

Hän puhuu usein siitä, miten meidän elämässämme kaikki on vaihtelevaa kilvoituksen onnistumisen, tunteitten ja kokemusten puolesta, mutta meillä on tämän elämän yläpuolella vanhurskaus, joka ei muutu, Jeesus Kristus, joka on Isän oikealla puolella. Kristuksen vanhurskauden puku ei saata muuttua eikä tahriintua, koska se on meidän ulkopuolellamme ja meistä riippumaton. Meidän syntimme ja lankeemuksemmekaan eivät saata siihen vaikuttaa.

Uskovaisina meillä on halu vaeltaa Jumalan kuuliaisina lapsina, mutta tämä elämän ja vaelluksen vanhurskaus on meissä aina alkavaa ja puutteellista. Sen perusteella me emme saata toivoa kelpaavamme Jumalaa edessä, sillä hänen edessään ei kelpaa mikään muu kuin täydellinen.

Meillä on kuitenkin luonnollisen ymmärryksemme puolesta aina taipumus sekoittaa yhteen näitä kahta vanhurskautta, uskon ja elämän, ajatellen, että uskon vanhurskauden puku riippuu jollakin tavoin elämän vanhurskauden puvusta, toisin sanoen, että Jumalan armo meitä kohtaan vaihtelee meidän vaelluksemme onnistumisen mukaan. Tämä johtuu meidän luonnollisen järkemme, vanhan aatamimme, riippumisesta omassa vanhurskaudessa: se ei koskaan uskalla perustautua meidän ulkopuolellamme olevaan Kristuksen vanhurskauteen, vaan se katsoo aina omaan itseen löytääkseen itsestään jotakin Jumalalle kelpaavaa ja ansiokasta.

Luther sanoo uskon vanhurskaudesta Galatalaiskirjeen selityksessään tähän tapaan: ”Meidän jumaluusoppimme on varmaa sen tähden, että se siirtää meidät itsemme ulkopuolelle, niin ettemme perusta autuuttamme omiin voimiimme, omaantuntoomme, tunteeseemme, persoonaamme ja työhömme, vaan siihen, mikä on ulkopuolellamme, se on, Jumalan lupaukseen ja totuuteen, joka ei saata pettää”.

Jos me katselemme itseämme, nojaudumme sydämemme tunteisiin ja kokemuksiimme vanhurskauttamisessa, olemme langenneet omaan vanhurskauteen. Itsessämme on vain syntiä ja heikkoutta. Vaikka uskoa seuraakin uusi ajatustapa, uudet tunteet ja uusi tahto, meidän uskomme on tuntemisen ja käsittämisen puolesta tässä elämässä kuin pieni kipinä vain, siksi uskon ja pelastuksen varmuus ei saata perustua mihinkään muuhun kuin siihen, että anteeksiantamus ja vanhurskaus Jeesuksen veressä on täydellinen ja että Jumala pitää meitä, uskovaisiaan, sen tähden, yksin sen tähden, viattomina ja puhtaina, taivaaseen kelpaavina.

Tämä itsensä syntisenä vanhurskaaksi ja autuaaksi uskominen on vaikein läksy, mikä kristityllä on opittavana maan päällä. Sitä emme saata tässä elämässä muuta kuin tavailla vain. Vasta iäisyydessä käsitämme täydellisesti tämän armon suuruuden.

Paavali puhuu usein hyvästä omastatunnosta Jumalan ja ihmisten edessä. Jumalan edessä meillä on hyvä omatunto, kun olemme saaneet syntimme Jeesuksen veressä anteeksi ja uskoimme olevamme hänessä vanhurskaita. Ihmisten edessä meillä on hyvä omatunto hyvän vaelluksen kautta, Hebr. 13:18, ja sen kautta, että olemme valmiit pyytämään anteeksi vikojamme ja rikkomuksiamme. Kun tämä vaelluksen vanhurskaus on kuitenkin aina vaillinaista, meidän on siinäkin turvattava armoon. Ja Jumala lupaa meille, että hän ei Poikansa tähden lue meille vaelluksen vanhurskauden vajavaisuutta, vaan pitää uskossa suoritettuja töitä ja palvelusta kelvollisena uskon tähden, joka omistaa Kristuksen vanhurskauden.

Meidän on tarkoin muistettava, että me emme ole Jumalan edessä vanhurskaita elämän vanhurskauden, vaan ainoastaan uskossa omistetun armon eli Kristuksen vanhurskauden perusteella. Vain tämän armon vanhurskauden eli syntien anteeksiantamuksen kautta ja tähden meidän vaelluksemme ja työmmekin on Jumalan edessä otollista. Jumalan tahto on kyllä se, että me vaellamme nuhteettomasti ihmistenkin edessä, otamme tarkoin vaarin siitä, miten vaellamme.

Hänen tahtonsa on myös, että olemme aina valmiit katuen tunnustamaan syntimme ja vikamme ja rukoilemaan niitä anteeksi, turvaten Kristuksen sovintotyöhön. Mutta hän ei tahdo, että me perustaisimme tähän autuutemme, vaan että me uskoisimme jo olevamme autuaita ja vanhurskaita hänen Pojassaan. Me asustamme ja vaellamme Kristuksen vanhurskauden kalliolla, joskin meidän vaelluksemme askeleet tällä kalliolla vielä ovat horjuvaisia. Mutta niin kauan kuin me uskomme, me pysymme tällä kalliolla, eikä meidän askeltemme horjuvaisuus tätä kalliota horjuta tai meitä siltä työnnä pois. Vain epäusko saattaa meidät tältä autuuden horjumattomalta perustukselta pois.

Moni kristitty ajattelee, että jos hän lankeaa syntiin ja kuolee, ennenkuin on ennättänyt tehdä siitä parannusta, hän on kadotuksen oma. Esim., jos uskova vihastuu lähimmäiseensä, saa halvauksen ja kuolee, hänelle käy onnettomasti.

On paha asia, että uskova näin lankeaa, mutta Jumalan kiitos, meidän pelastuksemme ei sentään ole näin täpärällä. Jos se olisi tällaisesta kilvoituksen onnistumisesta riippuvainen, tuskin kukaan saattaisi pelastua, sillä pelastus olisi silloin lopultakin meidän töittemme perustuksella.

Hän on vanhurskas Jumalan edessä kaiken aikaa, myös syntiä tehdessään ja ennenkuin ennättää katuen rukoilla syntiään anteeksi. Itse asiassa hän on koko ajan vastarinnassa syntiä vastaan, vaikkakin liha pääsee joksikin hetkeksi voitolle, niin ettei hän tee sitä, mitä sisimmässään, uuden ihmisen puolesta, tahtoo. Mutta jos hän paaduttaa sydämensä, niin ettei enää halua kuunnella Pyhän Hengen nuhdetta eikä myöskään toisten kristittyjen nuhteita ja neuvoja, hän on jo kadottanut uskon tai kadottaa sen pian.

Valvomisen ja kuuliaisena Jumalan lapsena vaeltamisen merkki on se, että uskova joka päivä tunnustaa Jumalalle syntinsä ja rukoilee niitä anteeksi, luottaen Golgatan uhriin, jossa hänen velkansa on maksettu. Valvova Jumalan lapsi on valmis pyytämään myös lähimmäisiltään anteeksi rikkomuksiaan, vaikkakin tässä kohden monesti on käytävä vaikeita taisteluita lihan ja Hengen välillä, kun ylpeä oma minä ei halua siihen taipua.

Kristitty pitää armona sitäkin, että saa avata sydämensä ja puhua kiusauksistaan, synneistään ja murheistaan jollekulle toiselle uskovalle saadakseen häneltä uuden vakuutuksen siitä, että synnit todellakin ovat Kristuksen lunastustyössä anteeksi. Hän tietää kyllä, että hänen syntinsä eivät ole anteeksi vain sikäli, kuin hän ne näin tunnustaa. Hän tietää olevansa koko elämää koskevan anteeksiantamuksen ja vanhurskauden omistaja uskon kautta. Mutta jotta sielunvihollinen ei saisi häneltä riistetyksi tätä uskoa, hän tuntee tarvitsevansa yhä uusia todistuksia siitä, että anteeksiantamus ja armo todellakin kuuluu hänelle — kuuluu siitä huolimatta, että oma lihallinen järki, perkele ja maailma yhä uudestaan koettavat saada häntä epäilemään sitä, että Jumala saattaisi olla hänelle, syntiselle ja itsessään kelvottomalle ihmislapselle, armollinen.

Omaan hurskauteensa ja hyvyyteensä luottava ei tällaisia todistuksia tarvitse. Itsensä köyhäksi syntiseksi tunteva ja sellaisena Kristuksen vanhurskauden, varassa elävä uskova tietää, että hän voittaa vain ”Karitsan veren ja heidän todistuksensa sanan kautta”,Ilm. 12:11.

Hän tarvitsee tätä todistuksen sanaa kaikissa muodoissa, missä Jumala on sen hänelle ”matkasauvaksi” antanut: hän muistelee, kuinka Jumala on hänet kasteessa ottanut lapsekseen ja luvannut hänelle elinikäisen armon, hän lukee ja ajattelee Raamatun lupauksia, kuuntelee evankeliumin saarnaa, käy ehtoollisella nauttimassa Kristuksen ruumista ja verta, pyytää toisilta uskovaisilta synninpäästön siunausta jne. Näitten armokeinojen avulla Jumala tukee hänen askeleitaan uskossa ja pitää häntä Kristus-kalliolla, kunnes hän pääsee uskosta näkemiseen, vajavaisuudesta täydellisyyteen.

Siionin Lähetyslehti  1945 , nro 9. (Lyhennelmä.)

(Kirjoituksesta puuttuu kirjoittajan nimi, mahdollinen kirjoittaja on voinut olla Wäinö Havas.)